Kolme uutta blogia

Tällä kertaa haluaisin vain ilmoittaa kolmesta uudesta blogista. Olen vihdoin päättänyt aloittaa kirjoittamisen myös englannin kielellä – maailmanlaajuiseen apologetiikkaan osallistumistani voi siis tästedes seurata englanniksi osoitteessa saunadebates.wordpress.com. Blogi on vielä aivan aluillaan, mutta eiköhän se kasva viikkojen ja vuosien kuluessa. Toistaiseksi olen suunnitellut sen fokuksen paljon kapeammaksi kuin Hyviä uutisia -blogin, sillä yleisluontoista apologiaa on englanniksi enemmän kuin tarpeeksi jo nyt.

Sauna debates -blogin kohteena ovat yksittäiset muita uskoja edustavat apologeetat, joiden spesifit argumentit kaipaavat käsittelyä ja vaativat vastausta. Näihin eivät yleiset apologetiikkasivustot ja -järjestöt yleensä pysty kiinnittämään paljoakaan huomiota. Ensimmäisiksi kohteikseni olen valinnut kalvinistiapologeetta James Whiten ja sedevakantistiapologeetta Peter Dimondin. Tulevaisuudessa saatan hyvinkin ottaa kantaa muihinkin englanninkielisiin apologeettoihin. Tämä on suuri ja tietyllä tavalla pelottavakin askel, minkä vuoksi lähestymistapani on alusta asti nöyrä ja rehellinen. En lähde niinkään sotaan kuin tutkimusmatkalle.

Kahdesta muusta blogista mainitsinkin jo uutiskirjeessä. Ne ovat vironkielinen Paavali-blogi Püha Paulus vallutab Eestit sekä suomenkielinen Abortti-blogi yhdessä Oskari Juurikkalan kanssa. Abortti-blogin kirjoittajiksi saa liittyä mukaan, ilmoittakaa jos olette halukkaita osallistumaan kirjoituksinenne. Paulus-blogi sen sijaan on hitaasti mutta toivottavasti varmasti edistyvä sarja lyhyitä kommentaareja tai tiivistelmiä Paavalin kirjeistä vironkielisille. Sanaa blogeista saa tietysti levittää eteenpäin sopiville henkilöille!

Dikaiosyne-sanueesta

Sain luettua Aarne Toivasen väitöskirjan Dikaiosyne-sanue Paavalin kielenkäytössä (Helsinki 1975). Kirja ei ole helpointa mahdollista luettavaa, mutta ainakin yksi asia siitä käy harvinaisen selväksi: Paavalin vanhurskausterminologia on kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja selvää.

Toivasen väitöskirja herättää äärimmäiseen varovaisuuteen Raamatun tekstien käytössä, sillä samalla sanalla voidaan samankin kirjoittajan teksteissä tarkoittaa monenlaisia asioita. Kun tähän lisätään Raamatun sisäisten eri kirjoittajien keskinäiset erot sanojen käytössä, on suhtauduttava hyvin varauksellisesti yksityisiin mielipiteisiin ja pelkistäviin esityksiin siitä, mitä “Raamattu (tai Paavali) opettaa vanhurskauttamisesta”.

Toivanen tutkii dikaiosyne-sanuetta (dikaios, dikaioo, jne eli vanhurskas, vanhurskauttaa jne) seitsemässä semanttisessa kentässä (laki, tuomio, evankeliumi, armo, sovitus, hyvät teot, muita merkityssuhteita) ja etsii sanojen merkitystä mm. konteksteissa esiintyvien vastakohtaparien avulla. Lisäksi Toivanen selvittää sanueen konteksteja (apologia, tuomiopuhe, pelastuksenjulistus, eksegeesi, pareneesi), tyylitasoja (revelaatiotyyli, pleonastinen tyyli, legaalityyli, arkityyli) ja kieliopillisia rakenteita.

Hän päätyy toteamaan, että “eri tutkijat ovat tavallisesti omaksuneet yhdelle merkityskentälle kuuluvia piirteitä ja tulkinneet niiden avulla sanueen kaikki muut esiintymät” (s. 182-183). Kanta, jonka mukaan “sanueen kaikissa nomini- ja verbijohdoksissa säilyisi kaikkialla samoja merkityspiirteitä, ei ole osoittautunut oikeaksi” (s. 183).

Mielenkiintoisia yksityiskohtia

Poimin tähän muutamia Toivasen kiinnostavia löytöjä sen kummemmin niitä systematisoimatta. Ensinnäkin Toivanen huomioi, että Paavalin tapa käyttää sanuetta “on toisinaan lähellä juutalaisen yhteisön yleisiä tottumuksia”, tästä esimerkkinä Room. 2:5 ja 2. Kor. 9:9-10. Toisaalta myös hellenistisessä ympäristössä tunnettuja merkityksiä esiintyy: näistä esimerkkeinä Room. 5:7 ja Fil. 4:8. (s. 182)

Toivanen tarjoaa myös katolisen apologetiikan näkökulmasta hyödyllisiä huomioita. Vanhurskauttaa-verbistä Toivanen kirjoittaa, että se “kuuluu johto-opillisesti kausatiivisiin eli aiheutusta ilmaiseviin verbeihin” (s. 106), ja että “ainakaan ahtaasti forensinen ei tee oikeutta sanueen verbille annetulle merkitykselle” (s. 154). Tässä yhteydessä Toivanen tukeutuu kontekstin tarjoamiin lähivastineisiin: hina dikaioothoomen ek pisteos saa lähivastineekseen hina teen hyiothesian apolaboomen ja hina teen epangelian tou pneumatos laboomen (Gal. 2:16, 3:24 ja 3:14, 4:5).

Room. 5:1-2 saa myös mielenkiintoisen käsittelyn: “Painopiste ei enää sijoitu ‘uskomista’ merkitsevälle lekseemille… Verbin juridinen konnotaatio ei ole vahva ja sen kontekstissa saama assosiaatioaineisto on luonteeltaan kultillista ja liturgista (di’ hou, proagoogee eis teen kharin).” (s. 156) Tämä antaa tukea sille, että Paavali kuvaisi näissä jakeissa kasteen armoon siirtymisen vaikutuksia. Alaviite lisää, että tekstiin sisältyy liittymäkohtia VT:n porttiliturgioiden kielenkäyttöön.

1. Kor. 6:11 saa Toivaselta nimityksen “katolisen vanhurskauttamisopin ‘locus classicus’” (s. 162). Kohtaan sisältyvän ilmaisun tarkoituksena on Toivasen mukaan “osoittaa kasteen aikaansaama ‘muutos’”, ja siihen liittyy “kontekstin johdosta myös moraalisia konnotaatioita” (s. 162). Lopuksi on kiinnostavaa huomata, että yksi Toivasen merkityskentistä on “hyvät teot”. Tässä Toivanen käsittelee kohtia 2. Kor. 9:9-10, Fil. 1:11, Room. 6:12-21 ja Room. 14:17.

“Sanue esiintyy muutaman kerran korpuksessa myös semanttisessa kentässä, jonka muodostavat ‘hyväntekemistä’, ‘lähimmäisenrakkautta’ tms. merkitsevät sanat. Niiden semanttisena subjektina on aina ‘ihminen’ ja vastakohtina ‘moraalista rikkomusta’, ‘pahetta’ (adikia, hamartia, jne) tms. merkitsevät sanat. Tässä kentässä esiintyy kuitenkin ainoastaan sanueen substantiivijohdos, jota kaikissa tapauksissa on käytetty ihmisen ominaisuuden nimenä.” (s. 167)

Tämä vain muistutuksena niille, jotka vastaisivat kysymykseen “Mitä on raamatullinen/paavalilainen vanhurskaus?” sulkemalla pois kaikki hyvät teot automaattisesti ja absoluuttisesti, kokonaan ja kaikissa merkityksissä. Dikaiosyne-sanue on monimutkainen ja suurta tarkkuutta vaativa haaste.

Trentolainen Paavali-tulkinta osa 2: Dekreetti vanhurskauttamisesta

Paavalin kääntymisen juhlan kunniaksi ja Paven nimipäivää vietettäessä on suuri ilo ja kunnia esitellä Trenton kirkolliskokouksen vanhurskauttamisdekreetin Paavali-tulkintaa. On ikään kuin Trento sanoisi Paavalille: “Nyt mä Sauli näkisin että sä olet asian ytimessä.” Alla seuraa gradustani pois jäänyt valmiiksi kirjoitettu teksti.

Dekreetti vanhurskauttamisesta 1-6

Pelastumisen tematiikkaan palataan entistä tarkemmin konsiilin magnum opuksessa, kuudennen istunnon dekreetissä vanhurskauttamisesta (DV), joka “kaikkivaltiaan Jumalan ylistykseksi ja kunniaksi, kirkon rauhaksi ja sielujen pelastukseksi esittää kaikille kristityille vanhurskauttamista koskevan toden ja terveen opin, jonka Kristus Jeesus, vanhurskauden aurinko (Mal. 4:2) ja meidän uskomme alkaja ja täyttäjä (Hepr. 12:2) opetti, jonka apostolit antoivat eteenpäin ja jonka katolinen kirkko Pyhän Hengen mieliin muistuttamana on ainaisesti säilyttänyt.”

Kuten johdannosta huomaa, konsiili ei pyri esittämään pelkkää Paavalin opetusta vanhurskauttamisesta. Kirkko vetoaa Kristuksen, apostolien, kirkkoisien ja kirkon opetukseen, joka Pyhän Hengen ansiosta on pysynyt olemuksellisesti samana läpi vuosisatojen. DV etenee DP:n tavoin ongelmasta ratkaisuun. Aadamin synnin seurauksia selitetään nyt kahden Paavali-viittauksen avulla: Aadamin jälkeläiset ovat ”vihan lapsia” (Ef. 2:3) sekä siinä määrin synnin orjia (Room. 6:20), etteivät he kykene vapautumaan luonnollisine voimineen eivätkä edes Mooseksen lain avulla.

Tämän vuoksi aikojen täyttyessä (Gal. 4:4) Jumala lähetti Kristuksen armoistuimeksi (Room. 3:25) lunastamaan lapsen asemaan lain alla olleet juutalaiset sekä pakanat, jotka eivät edes tavoitelleet vanhurskautta (Gal. 4:5, Room. 9:30). DV 3 opettaa, että Kristus on siis kuollut kaikkien edestä (2. Kor. 5:15), mutta että kaikki eivät silti vastaanota hänen kuolemansa hyötyä, vaan ainoastaan ne, jotka tulevat osallisiksi hänen kärsimisensä ansiosta. Tämä tapahtuu kärsimisen ansioon perustuvassa uudestisyntymisessä annettavan vanhurskauttamisen armon kautta. Laupeuden Isä (2. Kor. 1:3) siirtää ihmisiä Poikansa valtakuntaan. Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksianto, osallisuus pyhien perinnöstä. (Kol. 1:12-14)

DV 4 antaa alustavan kuvauksen ”jumalattoman vanhurskauttamisesta”. Sitä ei voi tapahtua evankeliumin julistamisen jälkeen ilman ”uudestisyntymisen pesua tai ainakin siihen kohdistuvaa halua”. Taustalla kaikuu Paavalin terminologia (Room. 4:5, Tit. 3:5). Jumalattoman vanhurskauttamista luonnehditaan alustavasti perisynnin tilaan syntyneen ihmisen Jumalan lapseksi ottamiseksi (vrt. Room. 8:15-16, 23) Kristuksen kautta.
DV 6 käsittelee aikuisia koskevaa vanhurskauttamiseen valmistautumista. Perustelut haetaan pääasiassa muualta kuin Paavalilta. Paavalilta kuitenkin otetaan uskon välttämättömyys viitaten kohtiin Hepr. 11:6 ja Room. 10:17. Samoin uskon kohteeksi määritellään erityisellä tavalla jumalattoman vanhurskauttaminen armosta (Room. 3:24).

Dekreetti vanhurskauttamisesta 7-10

DV 7 käsittelee vanhurskauttamisen olemusta ja syitä. Aivan aluksi vanhurskauttamisen sanotaan olevan syntien anteeksiantamisen lisäksi ”myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan (Tit. 3:7)”. Tit. 3:n konteksti mainitsee myös uudistuksen Pyhässä Hengessä.

Seuraavaksi DV luettelee vanhurskauttamisen erilaiset syyt. Paavali-viittauksia on runsaasti: 1. Kor. 6:11, 2. Kor. 1:21-22, Ef. 1:13-14, Room. 5:10, Ef. 2:4, Hepr. 11, Ef. 4:23, 1. Kor. 12:11, Room. 5:5, Gal. 5:6. Vaikka kyse ei useimmiten ole Paavali-eksegeesistä vaan pikemminkin skolastisen teologian värittämisestä inspiroidulla kielenkäytöllä (jakeisiin ei vedota todisteina vaan niitä käytetään monesti sivulauseissa), Paavali-alluusioissa voidaan silti havaita tietynlainen linjanveto tai painotus.

Kaikki viitatut jakeet käsittelevät Jumalan rakkauden ja Pyhän Hengen aiheuttaman uudistuksen asemaa. Ainoastaan Hepr. 11 käsittelee uskoa, mutta sekin johtaa kasteeseen, uskon sakramenttiin, jonka kautta ”ihminen vastaanottaa samanaikaisesti syntien anteeksiantamisen kanssa häneen vuodatetut uskon, toivon ja rakkauden lahjat Jeesuksen Kristuksen kautta, johon hänet liitetään”. Trento seuraa Origenekseen ja Augustinukseen palautuvaa ja kirkkoisien laajasti jakamaa mielipidettä siitä, että ilman rakkautta usko ei pelasta.

DV 8 omistetaan lyhyessä kokonaisuudessaan protestanttien argumentille jumalattoman vanhurskauttamisesta uskon kautta ja armosta. Kiista on siitä, mitä ”Apostoli” opettaa. Konsiili hakee jälleen vastauksensa kirkon tulkintatraditiosta – ”nämä sanat on ymmärrettävä siten kuin katolisen kirkon ainainen konsensus on ne ymmärtänyt ja selittänyt”.

Me sanomme vanhurskauttamisen tapahtuvan uskon kautta siksi, että usko on ihmisen pelastumisen alku ja kaiken vanhurskauttamisen perustus ja juuri, sillä ilman uskoa on mahdoton olla Jumalalle otollinen (ks. Hepr. 11:6) ja päästä jäseneksi Jumalan lasten joukkoon. Lisäksi sanomme vanhurskauttamisen tapahtuvan lahjaksi, koska ei mikään siitä, mikä edeltää vanhurskauttamista, ei usko, eivätkä teot, ansaitse vanhurskauttamisen armoa, sillä kuten Apostoli sanoo: jos se on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo (Room. 11:6).

Jälleen kerran kirkko palaa varhaisimpaan Roomalaiskirjeen kommentaariin, Origeneen aina oikeaoppisena pidettyyn kommentaariin, jota luettiin ääneen konsiilin istunnossa. Trento opettaa vahvasti vanhurskauttamisen armon lahjaluonnetta – usko ei ansaitse sitä yhtään sen enempää kuin teot. Silti yksin uskolla on tehtävä olla ”kaiken vanhurskauttamisen perustus ja juuri”, sillä sitä ilman teot eivät olisi Jumalalle otollisia.

Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että vanhurskauttamisen jälkeen uskossa tehdyt teot ovat Jumalalle otollisia ja lisäävät ihmisen vanhurskautta. DV 10 käsittelee vastaanotetun vanhurskauden lisääntymistä. Perusteita haetaan Paavalin lisäksi Jaakobilta, Vanhasta testamentista ja liturgiasta. Paavali-viitteet ovat 2. Kor. 4:16, Kol. 3:5, Room. 6:13,19. Ensimmäiset kaksi jaetta puhuvat kristityn uudistuksesta ja lihan mortifikaatiosta. Protestanttia viittaukset eivät vakuuttaisi, sillä jakeissa ei mainita vanhurskauttamista, joten ne asetettaisiin pelastusta seuraavaan pyhityksen kategoriaan. Room. 6 on Trenton vahvin ase, sillä siinä puhutaan sekä vanhurskauttamisesta että pyhittymisestä sekaisin soteriologisessa kontekstissa (ks. Room. 6:6-7, 16-19).

Dekreetti vanhurskauttamisesta 11-13

DV 11 vastaa protestanttiseen vasta-argumenttiin käskyjen noudattamisen mahdottomuudesta. Protestanttisessa ajattelussa käskyjen noudattamisen, tekojen ja kuuliaisuuden tie ei voi johtaa pelastukseen, sillä kukaan ei ole teoissaan täydellinen. DV 11 hakee vastauksensa pääosin Jeesukselta ja Johannekselta: käskyt eivät ole raskaita, ne voidaan pitää, eivätkä vanhurskaat lakkaa lievien syntien tähden olemasta vanhurskaita, sillä ”vanhurskaiden nöyrä ja todenmukainen ääni kuuluu tässä lauseessa: Anna meille anteeksi velkamme”.

Paavali astuu kuvaan, kun väitellään kuuliaisuuden ja kestävyyden asemasta ikuisen elämän saavuttamisessa. Room. 5:2, 6:22 ja Tit. 2:12 osoittavat, että saman Kristuksen kautta, jonka kautta armoon on tultu, voidaan myös elää vanhurskaasti Jumalan palvelijoina. Room. 8:17 osoittaa, ettei yksin usko saa perintöä, ellei kristitty myös kärsi yhdessä Kristuksen kanssa. Hepr. 5:8-9 sanoo samaa: vaikka kuinka olisi Jumalan lapsi, on kärsittävä ja oltava kuuliainen. 1. Kor. 9:24,26-27 osoittaa samoin kuolettumisen ja kestävyyden tarpeellisuuden. Näin ollen on epäkristillistä väittää, että vanhurskaiden hyvätkin teot ovat syntiä.

DV 13 jatkaa keskustelua kestävyydestä, jota se Paavaliin vedoten (Room. 14:4, Fil. 1:6, 2:13) luonnehtii Jumalan lahjaksi. Paavaliin vedotaan kuitenkin varoittavassakin mielessä: 1. Kor. 10:12 ja Fil. 2:12 antavat ymmärtää, ettei kukaan ole ikuisessa pelastusvarmuudessa – on varottava lankeemusta ja tehtävä peläten ja vavisten työtä pelastuksen eteen ”vaivannäöissä, valvomisissa, almujen antamisessa, rukouksissa ja uhreissa, paastoissa ja puhtaudessa (2. Kor. 6:5–6).” Taistelusta voi selvitä voittajana vain ”Jumalan armon avulla noudattamalla Apostolin sanoja” (Room. 8:12-13). Lihan mukaan elävät kuolevat, Hengen avulla ruumiin teot kuolettavat saavat elää.

Dekreetti vanhurskauttamisesta 14-16

DV 14 käsittelee kasteen jälkeen armon tilasta langenneita ja heidän palauttamistaan armon tilaan. Konsiili kuvailee kiittämättömiksi sellaisia, jotka eivät ole säilyttäneet kasteen armoa puhtaana vaan ovat häpeämättä saattaneet Pyhän Hengen murheelliseksi (Ef. 4:30) ja tuhonneet Jumalan temppelin (1. Kor. 3:17). Tällaiset ihmiset voidaan parannuksen sakramentissa palauttaa armoon, mutta heidän on kaduttava ja tehtävä hengellisin harjoituksin parannusta synnin ajallisten rangaistusten vuoksi. ”Tästä parannuksesta on kirjoitettu … Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi (2. Kor. 7:10)”.

DV 15 opettaa, ettei vastaanotettua vanhurskauttamisen armoa menetetä vain epäuskolla vaan myös jokaisella kuolemansynnillä. Jumalan laki nimittäin sulkee taivasten valtakunnan ulkopuolelle ”myös ne uskovat, jotka ovat haureudenharjoittajia, aviorikkojia, hekumoitsijoita, miesten kanssa makaavia miehiä, varkaita, ahneita, juomareita, pilkkaajia, anastajia (ks. 1. Kor. 6:9–10) ja kaikki muut, jotka tekevät kuolettavia syntejä, jotka he Jumalan armon avulla olisivat voineet välttää (vrt. Fil. 4:13, 2. Kor. 12:9) ja joiden tähden he tulevat erotetuiksi Kristuksen armosta (vrt. 1. Kor. 6:9–10, 1. Tim. 1:9–10)”.

DV 16 käsittelee laajasti vanhurskautetun tekemien hyvien tekojen ansiollisuutta ja sen luonnetta.

Edellä esitetyn pohjalta on kaikille vanhurskautetuille ihmisille, olivatpa he tämän saamansa armon jatkuvasti säilyttäneet tai sen menetettyään takaisin saaneet, julistettava Apostolin sanoja: Tehkää runsaasti kaikkia hyviä tekoja tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa (1. Kor. 15:58). Sillä Jumala ei ole väärämielinen, niin että hän unhottaisi teidän työnne ja rakkautenne, jota olette osoittaneet hänen nimessään (Hepr. 6:10) ja: Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri (Hepr. 10:35).

Iankaikkinen elämä on siis toisaalta esitettävä ”laupiaasti luvattuna armona”, toisaalta ”itse Jumalan lupauksen perusteella heidän hyvistä teoistaan ja ansioistaan uskollisesti maksettavana palkkana”. ”Tämä nimittäin on se vanhurskauden seppele, josta Apostoli sanoo, että vanhurskas tuomari on antava sen hänelle … (ks. 2. Tim. 4:7-8).” Uskossa ja armossa tehdyt hyvät teot ovat siis ansiollisia Jumalan lupauksen perusteella. Ikuinen elämä annetaan toisaalta lahjaksi, toisaalta palkaksi. Molemmat näkökulmat ovat tosia.

Siksi meidän omaa vanhurskauttamme ei määritetä meistä itsestämme lähtöisin olevaksi eikä myöskään jätetä huomiotta tai hylätä Jumalan vanhurskautta (vrt. Room. 10:3), jota sanotaan meidän vanhurskaudeksemme, koska se meissä asuvana vanhurskauttaa meidät, ja joka myös on Jumalan vanhurskaus, koska Jumala vuodattaa sen meihin Kristuksen ansioiden kautta.

Lopuksi konsiili vetoaa vielä Paavalin opetukseen, jonka mukaan nykyinen ahdistus tuottaa kristityille iankaikkisen kirkkauden ylenpalttisesti (2. Kor. 4:17). Kukaan kristitty ei kuitenkaan saa luottaa muuhun kuin Jumalaan (1. Kor. 1:31, 10:27) eikä toisaalta myöskään tuomita ennenaikaisesti, vaikka omatunto olisikin puhdas, sillä Jumala maksaa kullekin tekojensa mukaan viimeisenä päivänä (1. Kor. 4:3-5, Room. 2:6).

Trentolainen Paavali-tulkinta osa 1: Dekreetti perisynnistä

Jatkan taas gradusta pois jäävän materiaalin postaamista. Nyt aletaan syventyä Trenton konsiilin Paavali-tulkintaan. ”Pyhä, ekumeeninen ja yleinen, Pyhässä Hengessä laillisesti koolle kutsuttu Trenton kirkolliskokous” pidettiin vuosina 1545-1563. Sen päämääränä oli antaa vastaus reformaation haasteisiin sekä opillisella että käytännöllisellä tasolla. Kirkolliskokous julkaisi useita opillisia dekreettejä, joissa monesti vedotaan Paavalin auktoriteettiin.

Paavali-tulkinnan kannalta tärkein teksti on luonnollisesti Dekreetti vanhurskauttamisesta (DV), jota voi laajutensa ja laatunsa puolesta pitää konsiilin suurimpana saavutuksena. Muita Paavali-tulkintaan liittyviä dekreettejä ovat aikajärjestyksessä dekreetit perisynnistä (DP), eukaristiasta (DE), ripistä ja sairaiden voitelusta (DR ja DS) sekä messu-uhrista (DM). Lopuksi Paavaliin viitataan vielä myöhempien istuntojen erilaisissa oppilauselmissa ja -kaanoneissa.

Trenton kirkolliskokous näkee itsensä Paavalin julistaman evankeliumin totuuden puolustajana ja suojelijana. Konsiilin huolena on sielujen pelastus, kristittyjen pitäminen oikeassa opissa. Tämä näkyy vahvasti ensimmäisen Raamattua siteeraavan dekreetin, konsiilin viidennen istunnon tuottaman DP:n alussa:

Jotta katolinen uskomme, jota ilman on mahdoton olla otollinen Jumalalle (Hepr. 11:6), säilyisi kaikista erehdyksistä puhdistettuna kokonaisuudessaan ehjänä ja puhtaana ja jottei kristikansa ajelehtisi kaikissa opintuulissa (Ef. 4:14) … Trenton kirkolliskokous, puheenjohtajinaan kolme Apostolisen Istuimen legaattia haluaa kutsua takaisin eksyneitä ja vahvistaa horjuvia.

Paavali-tulkinta Dekreetissä perisynnistä

Suuri osa DP:stä onkin perinteisen paavalilaisen kristinopin puolustusta. Konsiili käyttää Paavalia niin pelagiolaisia kuin protestanttejakin vastaan osoittaessaan, että Aadamin synti vahingoitti ei vain Aadamia vaan koko maailmaa (Pelagiusta vastaan), että kaste on oikea tapa soveltaa Kristuksen sovitustyö sekä lapsiin että aikuisiin (radikaalireformaatiota vastaan) ja että kasteessa synti todella poistetaan (reformaatiota vastaan).

Aadamin synnin vaikutuksia käsitellessään DP lainaa kahdesti (DP 2, DP 4) avainjaetta Room. 5:12, joka oli keskeisessä osassa muinaisessa kiistassa Augustinuksen ja Pelagiuksen välillä. Pelagiuksen mukaan Aadamin synti vahingoitti vain häntä itseään. Hän väitti ihmisten joutuvan kuoleman ja synnin alaisuuteen matkimalla Aadamia, siis tekemällä itse henkilökohtaisia syntejä. Augustinus argumentoi Room. 5:12:n avulla, että kaikki ihmiset joutuivat Aadamissa synnin ja kuoleman alaisuuteen.

Hän viittasi (Pelagiuksenkin harjoittamaan) kirkon käytäntöön kastaa lapsia ja argumentoi, että lapsissa on oltava perisynti, jos kerran heidät kastetaan syntien anteeksiantamiseksi. Augustinus käytti hyväkseen myös Roomalaiskirjeen varhaisinta kommentaattoria Origenesta. Trento heijastaa tätä historiallista taustaa julistaessaan erotetuiksi ne, jotka väittävät, että lapsikasteen ”muoto, jossa puhutaan syntien anteeksiantamisesta, ei olekaan tosi vaan valheellinen” ja korostaessaan, että Room. 5:12 ”on ymmärrettävä juuri sillä tavoin kuin kaikkialle maailmaan levinnyt katolinen kirkko on aina sen ymmärtänyt”.

Kun DP käsittelee perisynnistä pelastumista, se vetoaa Paavaliin (Room. 5:9-10, 1. Kor. 1:30) opettaessaan, ettei Aadamin syntiä voida poistaa ”muulla parannuskeinolla kuin Herramme Jeesuksen Kristuksen, ainoan välimiehen (1. Tim. 2:5) ansiolla”. Paavali (Gal. 3:27) saa myös todistaa, ”että Jeesuksen Kristuksen ansio tulee kirkon riituksen mukaan oikein toimitetun kasteen sakramentin kautta sovelletuksi niin aikuisiin kuin lapsiin”.

Todellinen synti ja concupiscentia

DP 5 erottaa kirkon yhteydestä ne, jotka kieltävät kasteen poistavan perisynnin syyllisyyden sekä ne, joiden mukaan synnin todellisesta olemuksesta jää jotain jäljelle. Tässä torjutaan protestanttinen oppi, jonka mukaan syntiä ei vain ”lueta syyksi”. Konsiili lienee tietoinen siitä, että juuri Paavaliin on vedottu tämän opin puolesta, sillä perustelut ovat kokonaan paavalilaisia:

Sillä uudestisyntyneissä Jumala ei vihaa mitään, koska ei ole mitään kadotustuomiota (Room. 8:1) niille, jotka yhdessä Kristuksen kanssa ovat todellisesti haudatut kasteen kautta kuolemaan (Room. 6:4) ja jotka eivät vaella lihan mukaan (vrt. Room. 8:4) vaan ovat riisuneet pois vanhan ihmisen ja pukeutuneet uuteen, joka on luotu Jumalan kuvan mukaan (vrt. Kol. 3:9–10) ja tulleet viattomiksi, tahrattomiksi, puhtaiksi sävyisiksi ja Jumalalle rakkaiksi lapsiksi, Jumalan perillisiksi ja Kristuksen kanssaperillisiksi (Room. 8:17), niin ettei mikään voi viivyttää heidän taivaaseen pääsemistään.

Vastoin protestantteja kirkko viittaa Paavalin opetukseen siitä, että vanha ihminen on todella kuollut ja haudattu ja että tilalle on tullut uusi luomus, Jumalan lapsi. Entä sitten arkikokemus kastettujen himokkuudesta ja Paavalin opetus synnistä, joka hänen jäsenissään tekee sitä pahaa, mitä hän ei tahdo?

Tämä pyhä synodi kuitenkin tunnustaa ja ymmärtää, että kastettuihinkin jää himo ja sytykettä sen liekeille, mutta ne on jätetty kannustamaan ihmisiä kilvoitteluun eivätkä ne kykene vahingoittamaan niitä, jotka eivät niihin suostu vaan miehuullisesti Jeesuksen Kristuksen armon avulla taistelevat niitä vastaan. Sillä vain se, joka kilpailee sääntöjen mukaisesti, seppelöidään. (ks. 2. Tim. 2:5) Tästä himosta, jota Apostoli joskus nimittää synniksi (Room. 6:12, 7:8), pyhä synodi selittää, ettei katolinen kirkko ole koskaan ymmärtänyt tätä syntiä siten, että himo uudestisyntyneissä olisi todellinen ja varsinainen synti, vaan että tämä himo on synnistä peräisin ja taivuttaa ihmisiä syntiin.

Konsiili viittaa vastauksessaan Paavalille tyypilliseen kuvaan kristillisestä elämästä kilpajuoksuna, kilvoitteluna. Implisiittisesti ajatuksena lienee se, että kilvoittelu ei sovi yhtä hyvin teologiaan, jossa ihminen on loppuun asti itsessään täysin syntinen ja hyvään kykenemätön. Jos taivaaseen mennään pelkällä vieraalla vanhurskaudella, ei kyse ole kirkkauden seppeleen saavuttamisesta sääntöjen mukaisella juoksulla.

Turhentuuko uskonpuhdistus? Osa 4: Jukka Thurén.

Jatkan taas pitkästä aikaa artikkelisarjaa, jossa tutkitaan kriittisesti kirjaa Turhentuuko uskonpuhdistus? Viimeksi syyskuussa käsiteltiin Timo Laatoa, nyt vuorossa on Jukka Thurénin artikkeli, jossa yhteistä julistusta tarkastellaan kolmelta kantilta.

Vanhurskauttamisen perustasta

Thurénin artikkeli on erikoisella tavalla ekumeenisen ystävällisyyden ja vastakkainasettelevan polemiikin yhdistelmä. Artikkelinsa ensimmäisessä osiossa Thurén viittaa Schmalkaldenin opinkohtiin, jossa Luther nostaa Room. 4:25:n ja sen taustalla olevan Jes. 53:n kärsivän Messiaan vanhurskauttamisen perustaksi Perkelettä ja (paavilaisia) vastustajia vastaan – jos tästä luovutaan, luterilaiset häviävät. Jos Kristus ei ole kantanut kaikkien ihmisten syntejä ja jos vanhurskaus ei ole häneltä uskossa vastaanotettu lahja, silloin vaihtoehdoksi jää omien ansioiden tie, jonka Paavali ja Luther tuomitsevat (viittaukset koko Gal. ja Ef. 2:8-10).

Thurén kirjoittaa: “Lutherin sydän on Schmalkaldenissa ollut Jumalan tuomion ja laupeuden paradoksin täyttämä, mutta Tridentinum kuvaa vanhurskauttamista tyynesti ihmisessä tapahtuvana prosessina. Eikö YS [yhteinen selitys] olekin paitsi tyyliltään myös sisällöltään enemmän Trenton kuin Schmalkaldenin linjoilla?” (s. 96)

Uskaltaisin vastata myöntävästi. Thurénkin kuitenkin huomaa YS:nkin viittaavan Room. 4:25:een ja Jes. 53:een, tosin viittaus on “hämärähköä”. Missä on vika? Kun Trento ja YS ymmärtävät, että ko. jakeet esittävät vanhurskauttamisen objektiivisen perustan (tai causa meritorian), Luther ja luterilainen tunnustus poistaa niiden kustannuksella koko vanhurskauttamista seuraavan subjektiivisen pelastusprosessin.

Toisin sanoen: Kyllä, uskon kautta kasteessa ihminen vanhurskautetaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta. Tähän sopivat Jes. 53, Room. 3-4, jne. Mutta tämän jälkeen kristitty elää Jumalan perheessä hänen säännöillään, tekee hyvää ja/tai pahaa, joista hän ansaitsee joko taivaallisia armopalkkioita tai jumalallisia rangaistuksia kuten armon menettämisen ja/tai ajallisia kurituksia tms. Nyt ollaan jo ihmisessä tapahtuvassa prosessissa, ja siinä missä (kaikki?) nämä teot vaikuttavat lopulliseen vanhurskauttamiseen viimeisellä tuomiolla, on aivan oikein puhua tästä vanhurskauttamisen yhteydessä (niinhän Jaakobkin tekee).

Se, mitä luterilaiset tekevät, ja mitä Uuden testamentin (tai varhaisten vuosisatojen) kristityt eivät koskaan tee, on Jes. 53:een, Room. 3-4:ään yms. kohtiin palaaminen kesken vanhurskauttamisprosessia siinä kuvitelmassa, että kristitty voi missä tahansa vaiheessa elämäänsä aina vain palata uskossa kasteeseen ja levätä siinä ilman että kasteenjälkeisiä syntejä, joihin kristityllä ei ole mitään oikeutta ja joita hän Jumalan armolla voisi välttää, tarvitsisi sovittaa tai hyvittää ripissä, messussa, rukouksessa tai katumusteoissa.

Ansiosta ja kerskauksesta

Toisessa luvussa Thurén argumentoi ansion ja kunnian kuuluvan yhteen niin, että molemmat kuuluvat samalle persoonalle. Argumenttina on, että Paavalin teologiassa ihminen ei voi vanhurskauttamisessa kerskailla vaan antaa kunnian Jumalalle. Tätä linkkiä on sitten sovellettava myöhempään ansio-terminologiaan, jonka oletetaan olevan Paavalin periaatteen kanssa ristiriidassa.

Thurén kuitenkin myöntää itsekin, että Paavali kerskailee kristillisessä elämässään vaikka mistä. Hän huomauttaa kuitenkin, että nämä koskevat Jumalan armon vanhurskauttamisen jälkeen vaikuttamia tekoja. Herätys, juuri niin katolinen kirkkokin opettaa, vanhurskauttamista ennen ihmisellä ei ole mitään ansioita, mutta annettuaan armonsa Jumala kutsuu ihmistä yhteistyöhön. Thurén toteaa myös YS:n (Trenton tavoin) sanovan, että koska vanhurskauttamisen uudistus riippuu Jumalan armosta, emme voi kerskata mistään paitsi Jumalasta.

Thurén viittaa myös Abrahamin esimerkkiin (Room. 4:20-22) – hänen tulkintansa mukaan Jumalalle annetaan kunniaa sillä tavoin, että tunnustetaan oma mitättömyys ja ansiottomuus. Vaikka tässä lienee totuuden siemen, ainakin aluksi, on kysyttävä, eikö Abraham antanut Jumalalle kunniaa nimenomaan vahvalla ja horjumattomalla uskollaan? Eikö Isälle ole suuremmaksi kunniaksi auttaa lapsiaan nousemaan korkeasti hyveellisiksi kuin antaa heidän lojua mitättömyydessä ja kyvyttömyydessä?

Thurén omistaa vielä yhden alaluvun pelastusvarmuudelle ja tyypilliselle luterilaiselle huolenaiheelle ahdistettujen omientuntojen lohduttamisesta. Tässä ei ole kovin paljon sanottavaa, yhteisessä tunnustuksessa ollaan jossain määrin samoilla linjoilla. Katolilaiset tunnustavat Jumalaan luottamisen tarpeellisuuden mutta toisaalta ihmisen heikkouden ja erehtyväisyyden ja sitä kautta tietyn epävarmuuden.

Vaikuttaa hieman siltä, että asian turha ylikorostus luterilaisuudessa johtuu Lutherin omasta kokemuksesta, jota on traditionomaisesti viestitty eteenpäin luterilaisille omilletunnoille. Ratkaisun lisäksi on ehkä saarnattu liikaa myös ongelmaa, niin että se on pakosti luotu ihmisiin.

Usko, kaste ja vanhurskauttaminen

Thurénin artikkelin parasta antia on kolmas luku, jossa hän esittää tärkeän havainnon ja mielenkiintoisen haasteen molemmille osapuolille. Lähtökohtana on näennäisen ylitsepääsemätön kuilu katolisen ja luterilaisen opin välillä: katolilaisten mukaan (aikuisten tapauksessa) ihminen voi ja hänen tulee tehdä yhteistyötä Jumalan kanssa valmistautuakseen vanhurskauttamisen armoon. Luterilaisten mukaan epävanhurskas vastustaa Jumalaa aktiivisesti, ja vanhurskauttaminen tapahtuu monergistisesti, kun Jumala luo ihmiseen uskon.

Ongelma ratkeaa osaksi, kun selvitetään, kenestä oikein puhutaan. Katolilainen puhuu aikuisesta, joka valmistautuu kasteeseen (jossa vanhurskauttaminen tapahtuu) – tällöinhän hänellä on jo usko. Luterilainen taas puhuu ei-uskovasta. Entä uskova ei-kastettu? Thurén ei kiellä kasteen vanhurskauttavan, mutta korostaa ei-kastetun uskovankin olevan vanhurskautettu. Mielenkiintoista kyllä, saman kirjan toinen kirjoittaja Matti Väisänen on hieman eri linjoilla: hän erottelee vanhurskauttavaa kastetta edeltävän “pelastavan uskon” vaiheen ja kasteenjälkeisen “pelastetun uskon” vaiheen.

Thurén tunnustaakin: “Luterilaisten vaikeutena on määritellä kasteen erityistehtävä, jos kerran usko on vanhurskauttanut ihmisen jo ennen kastetta.” Tämä on haaste luterilaiseen suuntaan. Sitten haaste katoliseen suuntaan: “Katolilaisen tulisi pohtia kysymystä, onko Rm 4:24s:n mukaisesti uskova mutta vielä kastamaton ihminen todella väärässä eli epävanhurskas, vaikka Abraham katsottiin vanhurskaaksi uskon syntymisen hetkestä saakka.” (s. 104)

Kysymys on erittäin hyvä ja pohtimisen arvoinen, ja otan haasteen ilomielin vastaan. Sain tähän kysymykseen hieman lisävaloa lukiessani jesuiittaisä Fernand Pratin The Theology of St. Paul -kirjaa. Prat kommentoi vanhurskaaksi “katsomisen” verbiä logizesthai:

“With eis, followed by an accusative, the meaning is ‘to reckon to someone something for so much.’ Now God, who is just, cannot reckon a thing for less than it is worth; but because he is merciful, he can accept a thing at a price higher than its actual value. It is thus that he imputes faith unto justice, although faith is not justice and is not equivalent to justice… Thomas is right when he says: Dictum est ‘reputatum est illi ad justitiam’. Quod consuevit dici, quando id, quod minus est ex parte alicujus, reputatur ei gratis ac si totum fuisset.” (s. 211)

Siispä Jumala armossaan hyväksyy vähäisemmän asian tai osan (usko) ikään kuin se olisi kokonaisuus tai jokin suurempi asia (vanhurskaus), ei siis niin, että usko olisi aivan sama asia tai yhtä arvokas asia kuin vanhurskaus. Tällainen malli voisi hyvin sopia katekumeenien tilanteeseen, sillä heillä ei ole vielä varsinaista vanhurskauden täyteyttä, joka lahjoitetaan kasteessa Pyhän Hengen kautta. Silti heillä on usko, ja silti he ovat jo Jumalan suosiossa (kirkkohan opettaa, että he kuollessaan pelastuisivat tahtomuskasteen kautta), joten Jumalan täytyy lukea heille heidän uskonsa vanhurskaudeksi.

Demi ja esiaviollinen seksi

Teini-ikäisille tytöille suunnatun Demi-lehden nettisivustolla käytiin uudenvuoden alla kiivas keskustelu artikkelistani esiaviollisesta seksistä. Kommenttien runsauden takia on mahdotonta vastata kaikkeen, mutta joitain päälinjoja ja vastauksia niihin voi kyllä hahmotella.

Tilastotiedot ja lähteet

Demi-keskustelussa toistui minulle aiemminkin esitetty kritiikki siitä, että annetuissa tilastotiedoissa ei ole mitään lähdeviitteitä. Olen ollut tietoinen tästä puutteesta, samoin kuin joidenkin yksittäisten argumenttien puutteellisuudesta. Sivujen vakituiset artikkelit ovat jo muutamia vuosia vanhoja, ja ne kaipaisivat kaikki päivitystä ja lähdetietoja. Ne ovat ajalta ennen akateemisen teologian opiskeluani ja siksi osin jossain määrin naiiveja verrattuna siihen, mitä nyt aiheista kirjoittaisin.

Perusajatusten ja pääargumenttien takana seison kuitenkin edelleen, ja koska suurin osa lukijoista tuskin on akateemisen teologian opiskelijoita, olen antanut artikkelien pysyä sellaisinaan ja odottaa aikaa, jolloin ehdin tehdä kokonaisvaltaisen päivityksen.

Seksuaalimoraaliartikkeleiden tilastotiedot eivät kuitenkaan ole tuulesta temmattuja. Annan seuraavassa muutamia viitteitä tutkimuksiin, joista väitetyt asiat käyvät ilmi. Avoliittoeroista ja avoliitossa asuneiden eroprosentin suuruudesta avioon odottaneihin verrattuna: Bennett, et al., “Commitment and the Modern Union: Assessing the Link Between Premarital Cohabitation and Subsequent Marital Stability,” American Sociological Review 53:1 (February 1988), 127–138.

Avoliitossa asuneiden avioliittojen laadun huonommuudesta verrattuna avioon odottaneisiin: Elizabeth Thompson and Ugo Colella, “Cohabitation and Marital Stability: Quality or Commitment?” Journal of Marriage and the Family 54 (1992), 263; John D. Cunningham and John K. Antill, “Cohabitation and Marriage: Retrospective and Predictive Consequences,” Journal of Social and Personal Relationships 11 (1994), 90. Koray Tanfer and Renata Forste, “Sexual Exclusivity Among Dating, Cohabiting, and Married Women,” Journal of Marriage and Family (February 1996), 33–47. Chuck Colson, “Trial Marriages on Trial: Why They Don’t Work,” Breakpoint, March 20, 1995. Lee Robins and Darrell Regier, Psychiatric Disorders in America: The Epidemiologic Catchment Area Study (New York: Free Press, 1991), 64. Marianne K. Hering, “Believe Well, Live Well,” Focus on the Family, September 1994, 4.

Maailmankatsomukset kohtaavat

Monet Demi-keskustelussa esitetyistä kommenteista toivat esille maailmankatsomuksen merkityksen siinä, kuinka avioliittoon ja seksiin suhtaudutaan. Mielenkiintoinen huomio oli se, että sekä seksin että avioliiton merkitystä vähäteltiin ja ihmeteltiin, miksi asiasta pitää tehdä moinen haloo. Toinen huomio, joka liittyy varmasti edelliseen, oli seksin ja avioliiton täysi irrallisuus uskonnosta.

Samaa kieltä on ymmärrettävästikin vaikea puhua, jos toiselle seksi ei ole muuta kuin keino saada nautintoa (ehkäisy kun poistaa lisääntymisaspektin ajatusmaailmasta), eikä avioliittokaan ole muuta kuin sopimus (sen sakramentaalisuus, purkamattomuus ja jumalallinen instituutio kun on poistettu elämänkatsomuksesta). Näyttää siltä, että yhteiskunta, joka ensin alkoi jumaloida seksiä, nosti sen avioliitosta kaiken yläpuolelle ja toi sen joka paikkaan, alkaakin nyt pikku hiljaa vähätellä sitä. Seksi ei ole kovin hyvä jumalana.

Eräs keskustelija ihmetteli, onko muka alusta asti menty naimisiin ennen seksiä, ja toinen, että mitä tekemistä Jumalalla ja Jeesuksella muka on seksin ja avioliiton kanssa. Kyllä, alussa Jumala loi avioliiton miehen ja naisen väliseksi suhteeksi, yhdisti Aadamin ja Eevan yhdeksi lihaksi (1. Moos. 1-2), ja Jeesus (ks. Mark. 10:2-12) tuli muistuttamaan siitä ja selittämään, että jos joku oli tästä poikennut, oli kyse sydämen kovuudesta. Hän myös selitti avioliiton oleman purkamaton, sillä siinä Jumala yhdistää puolisot, eli toisin sanoen näkymätön Jumalan voima (armo) toimii näkyvässä merkissä (aviolupaukset). Tämä onkin sakramentin määritelmä.

Eräs toinen keskustelija epäili, tarkoittavatko haureus tai siveettömyys todella esiaviollista seksiä. Jos lainaamani jakeet eivät itsessään vakuuta, voisi tämän linkin (tosin englanninkielinen) analyysi auttaa – siinä dokumentoidaan termin porneia ja käännöksen fornication merkityskentät, jotka nimenomaan kattavat kaikki avioliiton ulkopuoliset seksisuhteet. Tämä vastaa myös sille, joka pelkäsi rikkinäistä puhelinta – kun kerran meille on säilynyt Paavalin kirjeen eksplisiittinen opetus, ei asiaa tarvitse epäillä. Lisäisin kuitenkin, että toisin kuin jotkut keskustelijat väittivät, artikkelin perustelut eivät suinkaan olleet yksin uskonnollisia – maalaisjärki ja tilastotiedot olivat yhtä vahvasti mukana.

Suvaitsemattomuus?

Demi-keskustelun lukeminen kertoo paljon yhteiskuntamme ajatusmaailmasta ja auttaa ymmärtämään paremmin, kuinka vahvaan vastavirtaan perinteinen kristillisyys tänään ui. Toisaalta suuri osa vastakkaista mieltä olevista tuntuu kunnioittavan myös kristillistä vakaumusta. Oman vakaumuksen julistaminen totuudeksi nostaa kuitenkin monien karvat ja verenpaineet uusiin korkeuksiin. Emme voi perääntyä: kristinusko on kristinuskoa, eli uskoa siihen, että Kristus on Jumalan ensimmäinen ja viimeinen sana ja että siksi tämä oppi on totuus, ja lopullinen sellainen.

Joku suuttui Raamatun ja artikkelini ahdasmielisyydestä, mutta syntien ja syntisten erottelu ei käynyt kaikille selväksi. Yksittäiset artikkelit ovat tietysti aina irrallisina yksipuolisia, ja kokonaiskuvan saamiseksi pitäisi lukea enemmän. Tehtäköön tämä selväksi: esiaviollista seksiä harrastaneet voivat pelastua, Jumala haluaa antaa heille anteeksi, Jumala rakastaa homojakin ja haluaa heidän pyhyyttään. Mutta jos ihminen pysyy katumattomana Jumalan tahdon vastaisessa moraalittomassa synnissä, hän asettaa itsensä Jumalan tuota syntiä kohtaavan tuomion alle.

Emme tuomitse ihmisiä, mutta emme voi olla kutsumatta pahaa pahaksi. Henkien erottamiseksi siteerattakoon toisen puolen asennetta. Vaikka Demin nettisivuilla sanotaan painokkaasti, että “toisten kuvien ja mielipiteiden haukkuminen on demi.fissä ankarasti kielletty”, sain osakseni seuraavat mairittelevat kuvaukset joiltakuilta keskustelijoilta: “Vittu mitä paskaa”, “toi tantta on vaan pipi päästään”, “vittu jos joku oikeesti tota mieltä niin on kyll pipi päästään”, niin että eräs keskustelija kommentoikin: “Ihana lukea demittäjiltä näin asiallista ja kypsää tekstiä.”

Paavali tiesi mistä puhui…

Yllättävän monet kommentit saivat minut ajattelemaan Paavalin kuvausta ihmiskunnan tilasta ja vahvistivat vain sen totuutta ja viisautta. Monet keskustelijat ilmaisivat tuntevansa sympatiaa ja vetoa esiaviollista pidättyväisyyttä kohtaan, mutta suuri osa ei vain halua elää sitä todeksi, koska tykkää sen tuomasta nautinnosta niin paljon. Elämä on liian lyhyt odottamiseen. “Ellei kuolleita herätetä eloon, niin ’syödään ja juodaan, huomenna kuollaan’. Älkää eksykö!” (1. Kor. 15:32-33)

Muita suuria ryhmiä keskustelijoissa olivat ne, jotka eivät jaksaneet edes lukea artikkelia (ja silti kommentoivat palstalle kliseillä, jotka itse artikkeli moninkertaisesti kumoaa, kuten “auto pitää koeajaa” ja “en ostaisi sikaa säkissä”) ja ne, jotka julistivat autonomiansa kaikista jumalista ja sanoivat olevansa oikeutettuja panemaan ketä, missä ja milloin huvittaa. Jumalan mielipide ei voisi heitä vähempää kiinnostaa.

Paavali puhuu ihmisistä, jotka “pitävät totuutta vääryyden vallassa” (Room. 1:18). “He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen, he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa… Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan.” (Room. 1:25-26) “Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyttäytyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman, he toimivat itse näin, vieläpä osoittavat hyväksymistään, kun muut tekevät samoin.” (Room. 1:32)

Jumalalla on kuitenkin tutkimattomat tiensä, ja hän tarjoaa Kristuksessa totuutta, sovitusta, todellista rakkautta ja rauhaa. Hänen armonsa ja kärsivällisyytensä kutsuvat ihmisiä kääntymykseen (Room. 2:4). Pyhä Henki kääntää sydämiä kaikkina aikoina, kirkko pysyy totuudessa loppuun asti. Demi-keskustelu osoitti myös, että vaikka monien ajatukset “ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt” (Room. 1:21), ihminen voi huomata sydämeensä kirjoitetun Jumalan lain vaatimuksen, kun omatunto siitä syyttämällä tai puolustamalla todistaa (Room. 2:15). Alla lopuksi muutama sitaatti osoituksena tästä:

“Nostan hattua niille jotka on tota mieltä. Koskemattomuushan on lahja elämänkumppanille, varmasti suurin lahja mitä koskaan voi kukaan toiselle antaa, ja uskoisin että kuka tahansa olisi otettu siitä. Päätyisin myös itse tähän ratkaisuun jos se olisi silloin tullut mieleen. Olin silloin niin lapsi ja niin tietämätön mistään, että sitä on nyt paha surkutella.”

“Nyt lukiessani artikkelia minua alkoi todella harmittamaan päätökseni, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.”
“Toki olisi ihanaa säästellä itseään sille yhdelle ja ainoalle kumppanille. Ja tosiaan mitään suurempaa lahjaa avioliitolle kumppani ei voi toiselleen antaa kuin oman neitsyytensä.” “paska, itteeni rupes kaduttaa että en ole neitsyt :s” “Minä ja kihlattuni ollaan päätetty odottaa avioliittoon. :) <3"

Haja-ajatuksia uudenvuoden alla

Vuosi lähenee loppuaan ja on aika suunnata katse sekä taakse että eteen. Katsoessani taakse haluan sanoa: Te Deum laudamus! Vuosi on ollut hyvin antoisa ja hedelmällinen. Mieleen nousevat mm. asiat, joista olen kirjoittanut tänä vuonna perustetussa uutiskirjeessä, jonka kirjoitan sen tilaajille kerran kahdessa kuussa. Viestejä voi lukea myös netissä ryhmän Google-sivuilla (klikkaa tästä).

Erityisesti mieleen nousee tietysti kirjan julkaiseminen (painoksesta yli puolet on jo mennyt). Myös blogin lukijamäärä on ollut tänä vuonna huomattavasti viime vuotta suurempi. Päivittäisen kävijämäärän keskiarvo on noussut 159:stä 194:ään. Yhteensä käyntejä on ollut jopa 12 000 enemmän: viime vuoden 58 000 muuttui 70 000:ksi!

Kun katson eteenpäin, en voi sanoa muuta kuin: Vias tuas demonstra mihi, Domine, semitas tuas edoce me! Vain kaitselmus näyttää, mitä tuleva tuo tullessaan. Ideoita toki riittää, ja lisää otetaan vastaan, samoin kaikenlaista apua niiden toteuttamisessa! Kehotan lukijoita kirjoittamaan rohkeasti osoitteeseen hyviauutisia(ät)gmail.com, esittelemään itsensä ja ajatuksensa.

Uudenvuoden olen Puolassa kymmenien tuhansien nuorten kanssa Taizé:n järjestämässä jättitapahtumassa. Siellä rukoilen paljon kaikkien teidän puolesta, ja pyydän teiltä samaa vastapalvelukseksi! Niille, jotka jäävät Suomeen, muistutan harvinaislaatuisesta tilaisuudesta eli paavin hovisaarnaajan fransiskaanikarismaatikon Raniero Cantalamessan tulemisesta Suomeen. Uusimpien tietojen mukaan hän saarnaa myös kahdesti katolisessa p. Henrikin katedraalissa Helsingissä, 1.1. klo 11 ja 18 alkavissa messuissa, englannin kielellä. Menkää, kuunnelkaa ja nauhoittakaa saarnat meidän muidenkin nähtäviksi ja kuultaviksi!

Näillä haja-ajatuksilla toivotan teille kaikille siunattua uutta Herran vuotta!

Hyviä uutisia – Kristus on syntynyt!

Tämän viikon suuren ilojuhlan kunniaksi haluaisin vain muistuttaa siitä hyvästä uutisesta, jonka rinnalla kaikki muut kalpenevat: “Minä ilmoitan teille ilosanoman (εὐαγγελίζομαι ὑμῖν), suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:10-11)

Miettikääpä, mitä kaikkea siitä seuraa.

Armorikasta joulua teille kaikille!

“Katolinen” Raamattu vihdoin suomeksi!

Julkaisen tässä Fides-lehteä varten kirjoittamani artikkelin.

Tänä vuonna olemme saaneet todella valtavan adventti- ja joululahjan. 25.11. julkaistiin nimittäin vihdoin ”katolinen” Raamattu. ”Katolinen” lainausmerkeissä siksi, että kyseessä ei ole katolilaisten kääntämä eikä julkaisema Raamattu, mutta kuitenkin katolisen kaanonin mukainen Raamattu. Kirjapajan julkaisema ”Apokryfillinen Raamattu” sisältää seitsemän ns. deuterokanonista Vanhan testamentin kirjaa, joiden inspiraation protestantit hylkäsivät reformaatiossa: 1. ja 2. Makkabilaiskirjan, Juditin, Tobitin, Viisauden, Sirakin ja Barukin kirjat.

Deuterokanoniset kirjat, joita luterilaiset kutsuvat apokryfeiksi, ovat kristinuskon alkuajoista asti kulkeneet muun Raamatun mukana. Sekä kirkkoisillä että 1500-luvun teologeilla oli kuitenkin jossain määrin eriäviä mielipiteitä niiden kanonisuudesta ja inspiraatiosta. Toisaalta kirjat kuuluivat Uuden testamentin kirjoittajien viittaamaan Septuagintaan, toisaalta UT ei siteeraa niitä pyhinä kirjoituksina. UT:n kirjoittajat kuitenkin viittaavat näihin kirjoihin, ja monet kirkkoisät viittaavat niihin pyhinä kirjoituksina. 300-luvun lopun paikallissynodeissa kirjat sisällytettiin kaanoniin.

Luther oli sitä mieltä, että kirjat eivät ole Jumalan sanaa, mutta ne ovat silti hyödyllistä lukemista. Tätä vastaan Trenton kirkolliskokous teki 1540-luvulla lopullisen ja koko katolista kirkkoa sitovan päätöksen deuterokanonisten kirjojen kanonisuudesta dekreetissään pyhistä kirjoituksista ja pyhästä traditiosta. Kirjat kuuluvat myös ortodoksiseen kaanoniin, ja jopa vanhat suomenkieliset luterilaiset Raamatut sekä suuret perheraamatut sisällyttivät ”apokryfit” kansiensa väliin.

Uuden käännöstyön jälkeen deuterokanoniset kirjat julkaistiin ensin osissa, ja nyt ne on vihdoin julkaistu jälleen yhdessä muun Raamatun kanssa suomen kiellellä. Lisäksi reilu vuosi sitten Kirjapaja julkaisi Jarmo Kiilusen ja Aarre Huhtalan johdantoteoksen kyseisiin kirjoihin: Urhea Judit, viisas Sirak – Johdatus Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Apokryfillistä Raamattua voi ostaa useana erilaisena versiona, joista alla lyhyt esittely.

Apokryfillinen Raamattu Klassikko, reunahakemistolla. Kaunis korkealaatuista materiaalia oleva kaksivärinen kansi. Perinteinen reunahakemisto helpottaa kirjojen löytämistä. € 49.90.

Apokryfillinen Raamattu Kyyhkynen. Yksivärisen Raamatun kannessa on kyyhkysen siluetti. Raamatussa on kaksi lukunauhaa, miellyttävän tuntuinen ja taipuisa kansimateriaali. € 27.90.

Apokryfillinen Raamattu Kyyhkynen, reunahakemistolla. Edellisten sekoitus, eli kyyhkyskansi mutta reunahakemisto mukana. Ensimmäistä edullisempi, jälkimmäistä kalliimpi. € 43.90.

Apokryfillinen Vihkiraamattu, lyhyt risti. Vihkiraamatussa on valkoiset, ajattoman kauniit keinonahkakannet kultafoliopainatuksella, kultasyrjä ja kaksi lukunauhaa. € 19.90.

Apokryfillinen Vihkiraamattu, pitkä risti. Samanlainen kuin edellinen, mutta kannen risti on lyhyen sijasta pitkä. Vihkiraamatut sopivat avioparien lisäksi halvinta vaihtoehtoa etsiville. € 19.90.

Apokryfillisiä Raamattuja voi kysellä kirjakaupoista tai tilata esimerkiksi kirjapajan nettisivuilta (www.kirjapaja.fi). Yllä annetut hinnat ovat Kirjapajan sivujen mukaiset.

Paavali-tulkinnan nykytilanteesta

Uuden perspektiivin ”neljäksi evankelistaksi” voitaisiin nimetä ruotsalainen luterilainen teologi ja piispa Krister Stendahl, amerikkalainen tutkija E.P. Sanders sekä durhamilaiset professori J.D.G. Dunn ja piispa N.T. Wright. Krister Stendahl, jota James Dunn on viime aikoina nimittänyt ”uuden perspektiivin isäksi”, julkaisi vuonna 1976 kirjan Paul among Jews and Gentiles, joka käännettiin ja täydennettiin seuraavana vuonna ruotsinkieliseksi Paulus bland judar och hedningar.

Stendahlin selitykset

Tässä kirjassa Stendahl haastaa perinteisen luterilaisen käsityksen Paavalin kääntymyksestä sekä vanhurskauttamisen ja lain luonteesta ja asemasta. Stendahlin mukaan väärinymmärrysten takana on ollut Paavalin tekstien abstrahointi ja siirtäminen pois alkuperäisestä kontekstista, jossa kysymys juutalaisten ja pakanoiden suhteesta oli avainasemassa. Stendahlin mukaan vanhurskauttamisessa on kyse nimenomaan siitä, että pakanat otetaan nyt Jumalan kansan jäseniksi – hän siteeraa perinteisiä ”uskonvanhurskauden” kohtia Room. 1:16-17 ja Room. 3:28-29 ja huomauttaa, että molemmissa kyse on juutalaisten ja pakanoiden tasaveroisuudesta.

Myös Gal. 3:24:n tulkinta mullistuu, kun otetaan huomioon alkuperäinen konteksti ja sanojen paidagogos eis Khriston oikea merkitys. Siinä missä luterilaisuus on tulkinnut lain vaativaksi opettajaksi, jonka edessä huomaamme epätäydellisyytemme ja joka täten johtaa meidät armollisen Kristuksen luo, Paavali tarkoitti lain olleen juutalaisten lastenvahti Kristuksen tuloon asti. Kun luterilainen tulkinta on edellyttänyt, että lailla on tehtävä ihmisen Kristuksen luo viemisessä, Paavalin päämäärä oli osoittaa päinvastoin pakanoiden vapaus laista ja suora pääsy Kristuksen luo ilman lain välivaihetta.

Tähän liittyy myös Room. 7:n tulkinta. Luterilaisuudessa tekstissä on nähty Paavalin ahdistunut omatunto ja simul iustus et peccator -oppi. Stendahl viittaa Fil. 3:6:n ja 1. Kor. 4:4:n vahvaan omaantuntoon ja sanoo, ettei Paavali ollut tietoinen mistään henkilökohtaisesta synnistä (seurakunnan vainoaminen on menneen ajan synti). Room. 7:ssä tarkoitus on puolustaa Tooran hyvyyttä ja vapauttaa omatunto vastuusta, sillä pahan ihmisessä tekee minän sijasta synti.

Sandersin saavutukset

Niin ikään vuonna 1977 julkaistiin – N.T. Wrightin kielikuvan mukaan – kopernikaanisen käännöksen aiheuttanut E.P. Sandersin Paul and Palestinian Judaism. Useimmin uuden perspektiivin alku sijoitetaan juuri tämän kirjan aiheuttamaan mullistukseen Paavali-tulkinnassa. Oikeastaan mullistus koski kuitenkin enemmän palestiinalaista juutalaisuutta ja vain epäsuorasti Paavalia.

Tutkittuaan juutalaisia tekstejä Sanders päätteli, että luterilainen Paavali-tutkimus oli vääristellyt juutalaisuutta kuvaamalla sen ahdasmieliseksi lakiuskonnoksi, jossa pelastus yritettiin ansaita käskyjen ja sääntöjen noudattamisella. Tätä vastaan Paavali olisi sitten saarnannut pelastusta yksin uskosta ja yksin armosta.

Sandersin mukaan juutalaisuus oli armouskonto, jossa Jumalan ymmärrettiin vapaasti valinneen Israelin liittokansakseen. Lain noudattaminen oli vastaus tähän armolliseen kutsuun. Tätä Sanders kutsui liittonomiskiksi (covenantal nomism). Lain teoilla ei yritetty ansaita pääsyä liittoon, vaan niitä tehtiin liitossa pysymiseksi (getting in vs. staying in).

Jos juutalaisuus oli armouskonto, miksi Paavali sitten taisteli sitä vastaan? Nythän Paavalin teologia, jossa teot seuraavat armoa, vaikuttaa samalta kuin juutalaisuus. Sanders vastaa, että ainoa asia, joka Paavalin mielestä oli lopulta vialla juutalaisuudessa, oli se, että se ei ollut kristinuskoa.

Paavali oli siis löytänyt lääkkeen ensin ja päätellyt sairaudet vasta sen jälkeen – Kristus oli pelastus ja ratkaisu ongelmiin, siispä juutalaisuuden täytyi olla ongelmallista (from solution to plight). Tämä periaate antoi sysäyksen suomalaisille Paavali-kriitikoille Räisäselle ja hänen oppilaalleen Kuulalle, jotka viljelivät Sandersin ajatuksen puhtaaksi soveltamalla sitä paljon laajemmin Paavalin teologiana kuin Sanders.

Dunnin tuumaukset

James D.G. Dunn tunnetaan uuden perspektiivin kenties kuuluisimpana edustajana ja puolustajana. Dunn lanseerasi termin The New Perspective vuonna 1982 pitämässään luennossa. Hiljattain julkaisemassaan artikkelissa Dunn kertoo ”kääntymyksestään” uuteen perspektiiviin. Tärkeässä roolissa oli luonnollisesti Sandersin kirjan lukeminen. Dunn ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Sandersin ja Räisäsen from solution to plight -selitykseen.

Hän pohti ja etsi vastausta kysymykseen, mitä Paavali todella vastusti aikansa juutalaisuudessa. Uudet tekstilöydöt edesauttoivat Dunnin päätelmää: ”lain teot”, joita Paavali kritisoi, eivät olleet moraalilain hyviä tekoja, vaan juutalaisia seremonialakeja kuten ympärileikkaus, sapatti ja ruokasäädökset, jotka toimivat tietynlaisina erottavina merkkeinä juutalaisten ja pakanoiden välillä (boundary markers).

Paavali kritisoi siis juutalaisten nationalismia, liiton rajoittamista Israeliin, kun se oikeasti oli tarkoitettu kaikille kansoille Kristuksessa. Kristus rikkoo kaikki etniset ja rituaaliset rajat – pelkkä usko riittää Jumalan kansaan kuulumiseen. Tästä seuraa Dunnille myös se, että kristillisetkään rituaalit kuten kaste ja ehtoollinen eivät saa olla identiteettimerkkejä tai rajanvetorituaaleja, vaan kaikkien uskovien pitäisi hyväksyä toisensa.

Wrightin evankeliumi

N.T. Wright paljastaa uusimmassa kirjassaan Dunnin huomauttaneen hänelle kerran, että Wright oli varsinainen The New Perspective -termin keksijä. Wright seuraa Sandersin kopernikaanista käännettä juutalaisuuden liittonomismin suhteen ja Dunnin näkemystä lain teoista seremoniallisina säädöksinä, mutta hän esittää omanlaisensa näkemyksen ongelmasta, johon Paavalin evankeliumi vastasi. Wrightin mukaan suuri osa palestiinalaisista juutalaisista Paavalin aikaan ajatteli olevansa edelleen eksiilissä, vieraan vallan alla. Roomalaiset olivat yhtä huono vaihtoehto kuin babylonialaiset – Daavidin poika ei istunut valtaistuimella, Jumala ei asunut Siionilla. Israel oli yhä Deuteronomiumin liittokirousten alla.

Paavalin evankeliumi vastaa tähän ongelmaan: Jeesus on Daavidin poika, Israelin Messias, joka on korotettu koko maailman kuninkaaksi (Room. 1:2–4). Paavalin evankeliumi ei ole sanoma vanhurskauttamisesta yksin uskosta, vaan julistus Jeesuksesta kuninkaana, joka on voittanut synnin ja kuoleman kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ja näin osoittanut Israelin Jumalan olevan ainoa tosi Jumala, joka on uskollinen liitolleen, jonka hän teki Abrahamin kanssa.

Tämä evankeliumi kylläkin johtaa ihmisten pelastumiseen ja vanhurskauttamiseen, jotka Wright erottelee termeinä seuraavasti: pelastus on synnin ja kuoleman vallasta vapautumista, vanhurskauttaminen on oikeudellinen julistus siitä, kuka kuuluu Jumalan liittoperheeseen. Wright erottelee uskosta vanhurskauttamisen tässä ajassa (Room. 3) lopullisesta vanhurskauttamisesta, joka ottaa huomioon koko elämän ja perustuu tekoihin (Room. 2). Uskosta vanhurskailla on kuitenkin vakuutus lopullisesta vanhurskauttamisestaan.

Suomen Timot

Uusi perspektiivi on saanut paljon vaihtoehtoja ja kriitikoita eri puolilta akateemista maailmaa. Suomalaisista tutkijoista Timo Eskola ja Timo Laato ovat kiinnittäneet huomiota teodikean ongelmaan ja antropologiaan. Eskolan mukaan palestiinalaisessa juutalaisuudessa pohdittiin jatkuvasti Jumalan oikeudenmukaisuuden ongelmaa ja etsittiin Tooran pitämisestä vastausta siihen, kenet Jumala lopulta vanhurskauttaa. Paavali vastasi Jumalan langettaneen oikeudenmukaisen tuomion Jeesuksessa ja vastanneen näin ongelmaan vanhurskauttamalla jokaisen, joka uskoo Jeesukseen.

Laaton mukaan juutalainen antropologia oli optimistisempaa kuin Paavalin, palestiinalainen juutalaisuus oli synergististä, kun taas Paavalin teologiassa synergismille ei ole tilaa. Turmeltunut ihminen ei kykene lain noudattamiseen, joten pelastuksen on tultava kokonaan ihmisen ulkopuolelta, Jumalasta.

Vanhaa ja uutta

Stephen Westerholm argumentoi laajasti ”luterilaisen” Paavalin puolesta osoittamalla dikaiosyne-sanueen olevan vapaa liittoteologian kahleista. Hän tulkitsee Paavalin vaativan kaikilta ”tavallista” vanhurskautta eli moraalista lain pitämistä, mutta koska yksikään ei ole näin vanhurskas, tarvitaan ”epätavallinen” vanhurskaus, jonka saa lahjaksi Kristukselta tulevana vieraana vanhurskautena.

Krister Stendahlia kritisoinutta oppi-isäänsä Ernst Käsemannia seuraten Tübingenin luterilaisen koulukunnan johtohahmo Peter Stulmacher kritisoi uutta perspektiiviä korostamalla vanhurskauttamisen ja Jumalan vanhurskauden olevan vahvasti soteriologisia termejä, jotka kuvaavat viimeistä tuomiota ja Jumalan pelastavia tekoja. Stulmacher ei ole tyytyväinen uuden perspektiivin Room. 3:n tulkintaan. Hänestä siinä on kyse Jumalan tuomioistuimen edessä kestämisestä.

Myös reformoidut teologit ovat kritisoineet uutta perspektiiviä keskeisissä kohdissa. Seyoon Kim on haastanut Dunnin Paavalin teologian alkuperästä ja kehittymisestä argumentoiden Damaskos-tapahtuman ensisijaisuuden puolesta. Dunn kokee tulleensa tässä kiistassa pahasti väärinymmärretyksi useaan otteeseen. C.E.B. Cranfield haastoi Dunnin käsityksen lain teoista ja sai nähtävästi Dunnin muokkaamaan käsitystään niin, että uusimmassa tuotannossaan Dunn myöntää lain tekojen kattavan kaikki Tooran tekemiseen kohdistuvat vaatimukset. Thomas Schreinerkin on puolustanut laajasti vanhaa reformoitua perspektiiviä.

Reformoitu pastori John Piper kirjoitti kokonaisen kirjan vastaukseksi N.T. Wrightille vanhurskauttamiseen liittyvistä kysymyksistä. Piperin mukaan Jumalan vanhurskaus on Jumalan huoli omasta kirkkaudestaan, hänen horjumaton sitoumus itseensä, ei siis liittouskollisuus, joka on vain Jumalan vanhurskauden yksi ilmenemismuoto tai seuraus. Piperin mukaan vanhurskauttaminen on evankeliumin ytimessä (Ap.t. 13:37) ja todella pelastava tapahtuma (Room. 5:1). Piper puolustaa myös tunnustuksellista protestanttista oppia Kristuksen vanhurskauden (eli aktiivisen ja passiivisen kuuliaisuuden) forenssisesta imputaatiosta eli hyväksilukemisesta syntiselle.

Dunn ja Wright ovat vastanneet kritiikkiin painottamalla, että uusi perspektiivi ei ole mikään oppijärjestelmä, josta sen edustajat olisivat yhtä mieltä ja jota he haluaisivat puolustaa. Molemmat sanovat kannattavansa reformaation perusajatusta. He haluavat kuitenkin ottaa tosissaan viime aikoina tehdyt löydöt kuten liittoteologian ja ekklesiologian keskeisyyden. Vanha ja uusi perspektiivi kulkevat usein käsi kädessä Paavalin teksteissä – Jeesuksen pelastustyö vastaa sekä ihmisen synnin että kansojen hajanaisuuden ongelmaan, se korjaa 1. Moos. 3:n ja 1. Moos. 11:n samalla kertaa. Monet tunnustukselliset protestanttiset teologit ovat sanoneet samaa – on yhdistettävä vanhaa ja uutta.