Graham, Paavola ja Raamattu

Ei Billy Graham, vaan Henry G. Graham ja hänen jo lähes klassikoksi muodostunut kirjansa Where We Got The Bible, joka ilmestyi ensi kerran vuonna 1911 ja jonka luin nyt 30. painoksena TAN kirjojen julkaisuna (2004). Kirja käsittelee ymmärrettävällä populaarilla tavalla (mikä on joskus myös haitaksi) tavallisimpia, erityisesti 100 vuotta sitten Englannissa vaikuttaneita, mutta yhä laajasti englanninkielisen fundamentalismin piirissä ja osin kaikkialla protestanttisvaikutteisen kulttuurin alueella eläviä vääriä mielikuvia katolisen kirkon ja Raamatun suhteesta.

Petri Paavola edustaa Suomessa enemmän tai vähemmän juuri edellä kuvattua protestanttisuutta, joka levittää katolisvastaista propagandaa usein täysin ilman faktapohjaa. Olen käsitellyt Paavolan kirjoituksia aiemmin kolmessa osassa: osa 1, osa 2, osa 3. Noin viikko sitten blogin kommenttiruutuun tupsahti kehotus tutustua Paavolan artikkeliin Raamatun kaanonista, joten ajattelin yhdistää sen analyysin tähän aiheeseen sopivaan artikkeliin. Paavolan artikkeli löytyy täältä.

Velkamme katoliselle kirkolle

Our Debt to the Catholic Church – näin Henry Graham alaotsikoi kirjansa. Tämän oikeutus ja sopivuus käy ilmi, kun alkaa miettiä kirjan esille tuomia tosiseikkoja. Graham osoittaa, kuinka kirkko jatkoi juutalaisten kirjoitusten kanonisina pitämisen traditiota, kuinka se edelsi Uuden testamentin kirjoittamista, kuinka se sitten kirjoitti ja kokosi sekä kanonisoi sen, kuinka se säilytti sen kopioimalla sitä ja kuinka se julisti ja opetti sitä kansalle vuosisadasta toiseen. Kirkon ansiosta tiedämme, mikä on Jumalan sanaa, joten kirkon hylkääminen Raamattuun vedoten on kuin lyödä meitä imettänyttä äitiä, kirota meidät ravinneet kädet.

Luvussa 1 Graham muistuttaa, ettei Raamattu pudonnut taivaalta Jumalan suoraan kirjoittamana, vaan useat eri ihmiset kirjoittivat sen useina eri aikoina. Luvuissa 3-4 hän osoittaa, kuinka kirkko oli olemassa ennen Uutta testamenttia (helluntain ja ensimmäisen UT:n kirjoituksen välissä kului 10-20 vuotta) ja kuinka kirkko 300-luvun loppupuolella paikallisissa Rooman kanssa yhtenevissä kirkolliskokouksissa määritteli UT:n kaanonin rajat sellaisiksi, kuin protestantit ne tänään tuntevat.

Luvuissa 6 ja 7 Graham huomauttaa, että alkuperäiskäsikirjoitusten puuttuminen ja lukuisat variaatiot myöhemmissä käsikirjoituksissa ovat kuolettavia protestanttiselle Yksin Raamattu-periaatteelle, sillä protestantilla ei varsinaisesti suoraan ole sitä Jumalan sanaa, johon yksin hän väittää uskovansa, eikä hän voi (varsinkaan ilman Raamatun ulkopuolisia välittäjiä) tietää, onko tässä tai tuossa kenties sana lisätty tai jätetty pois, kun hänen käännöksensä ja toinen käännös tai käsikirjoitus eroavat toisistaan. Katolilaisilla taas ei ole asian suhteen ongelmaa, sillä uskomme perustuu elävään kirkon ääneen, joka tulkitsee meille Jumalan sanan.

Luvussa 8 Graham muistuttaa, että keskiajalla munkit kopioivat käsin Raamattua eivätkä suinkaan yrittäneet tuhota tai piilotella sitä. Luku 9 osoittaa, ettei myöskään pidä paikkaansa, että Raamattua olisi vain kopioitu muttei luettu tai ymmärretty. Keskiaikaiset lähteet osoittavat, että papit osasivat pitkiä pätkiä Raamattua ulkoa ja lukivat sitä jatkuvasti – todennäköisesti paljon enemmän kuin nykypapit (mm. siksi, ettei aina välttämättä ollut paljon muuta kirjavalikoimaakaan!).

Ei myöskään ole totta, että vain papit osasivat latinankielisen Raamattunsa, kun taas kansa oli Jumalan sanasta autuaan tietämätön. Tuonaikaisessa sekulaarikirjallisuudessa on jatkuvasti lukuisia viittauksia Raamatun maailmaan, kansa oppi tarinat kuvien ja saarnojen avulla. Yleinen argumentti, jonka mukaan latinan kieli esti kansaa lukemasta Raamattua, on virheellinen, sillä kaikki, jotka ylipäänsä osasivat lukea, osasivat lukea latinaa, koska latina oli sivistyksen elävä kieli! Luku 11 osoittaa kuitenkin, että sekä englanniksi että monilla muilla Euroopan kielillä oli saatavilla katolisia kansankielisiä Raamattuja kauan ennen Wycliffeä ja Lutheria. Heidän käännöksensä tuomittiin virheellisen opin eikä kansankielisyyden vuoksi.

Paavolan pöytäpuheet

Petri Paavola yrittää artikkelissaan rohkeasti ratkaista kaanonin protestanteille asettamaa ongelmaa: Millä oikeudella et kristittynä tunnusta katolisen kirkon auktoriteettia, jos kerran tuon kirkon auktoriteetti on ainoa lähde, jonka perusteella tiedät, mitkä kirjat kuuluvat Uuteen testamenttiin? Paavolan ei pääse puusta pitkälle.

Argumentaation taso käy ilmi heti alusta, jossa Paavola dateeraa evankeliumeita. Hän suosii kirjoitusvuotta 50 eikä 100, “sillä mitä järkeä olisi kirjoittaa evankeliumi 70 vuotta sen jälkeen kun itse tapahtumat olisivat tapahtuneet”! Johanneksen kohdalla kirjoitusvuodeksi on kuitenkin annettu 85. Kuinkahan valtava järkiero Paavolan mielestä on siinä, että evankeliumi kirjoitetaan 55 tai 70 vuotta itse tapahtumien jälkeen?

Kun sitten tullaan tärkeimpään argumenttiin, nimittäin siihen, oliko kaanon jo tunnettu ja yleisesti hyväksytty ennen katolisia kirkolliskokouksia, Paavola tarjoaa seuraavat sanat: “Kleemens Aleksandrialainen (n. 150-n. 215 jKr.) hyväksyi ja tunsi kaikki nykyiset Uuden Testamentin tekstit Jumalan sanaksi. Tosin ennen häntä ja hänen jälkeen oli monia jotka kiistelivät siitä ettei mm. seuraavat kirjeet kuulu kaanoniin: hebrealaiskirje, Jaakobin kirje sekä ilmestyskirja. Kleemens Aleksandrialainen piti myös Didakhe eli 12 apostolin opetusta kanonisena, vaikka sitä se ei kuitenkaan ole. Jo paljon ennen Rooman katolisen kirkon syntymistä kaanon oli siis kuitenkin valmis ja seurakunnan käytössä. Eli niin kuin näemme historiasta, niin Rooman katolinen kirkko ei synnyttänyt kaanonia, vaan otti käyttöönsä jo olemassa olevat ja muiden tunnustamat kirjat ja kirjeet.”

Tarvitseeko tämä edes kommentaaria? Paavola perustelee kaanonin valmiutta ennen Kartagon konsiilia v. 397 Kleemens Aleksandrialaisen mielipiteellä, katolisen kirkon kirkkoisällä, joka piti Didakhea kanonisena! Paavola korjaa: “sitä se ei kuitenkaan ole” – ilman perusteita. Mistä Paavola sen tietää? No katolisten kirkolliskokousten kuten Karthagon ansiosta, jotka niin lopulta määrittelivät!

Paavola itse myöntää, että sekä ennen ja jälkeen Kleemensin kirkkoisät olivat eri mieltä kaanonin rajoista. Kuinka ihmeessä hän voi sitten sanoa, että kaanon oli valmis ja Jumalan seurakunnan käytössä? Olihan se Jumalan mielessä valmis ja osittain kirkon käytössä, joskus vaillinaisena, joskus ylimääräisiä osia sisältäen, mutta katoliselta kirkolta Paavola sen oikeat rajat on saanut.

Kleemens Aleksandrialainen muuten piti deuterokanonisia VT:n kirjoja jumalallisina kirjoituksina, vaikka Paavola väittää kirkkoisien (monikossa – vaikka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähes kaikki isät pitivät niitä Jumalan sanana!) pitäneen niitä harhaoppisina! Hänen oppinsa kasteesta ja eukaristiasta oli myös hyvin katolinen, joten jos hän edusti Jumalan seurakuntaa, Paavolan pitäisi äkkiä kääntyä vapaakristillisyydestään katolisuuteen. Dokumentaatio löytyy tästä artikkelistani.

Paavalin vuoden päätteeksi

Matkani päättyi tänään, ja niin päättyy tänään myös Paavalin juhlavuosi, josta saamme kiittää paavia täysin sydämin. Juhlavuosi tuotti hedelmänään ensimmäisen kirjani Katolinen Paavali, jonka voi jo tilata osoitteesta http://www.catholic.fi/kirjamyynti/ (KATT tosin on kiinni heinäkuun puoliväliin asti). Tänään katsomme vielä Paavali-elokuvan Marian kirkon srk-salissa (Mäntytie 2, Hki) iltamessun (klo 18) jälkeen. Tervetuloa!

Ollessani Yhdysvalloissa suurien katolisten nimien kuten Scott Hahnin johtamassa seminaarissa ostin Paavi Benedictus XVI:n kirjan Saint Paul (Ignatius Press 2009), joka on kokoelma paavin Paavalin juhlavuoden aikana pitämiä keskiviikkoaudiensseja apostolin elämästä ja opetuksista. Koska ehdin käydä kirjan läpi matkani aikana ja koska vietämme Paavalin juhlapäivää, mikä olisikaan sopivampaa kuin parhaan paavilaisen paavalilaisuuden valikoiva siteeraaminen. Tarjoan 10 sitaattia pohdittavaksi.

“Paavali näyttää siis olevan kolmen kulttuurin kohtaamispisteessä – roomalaisen, kreikkalaisen ja juutalaisen – ja ehkä osittain tämän vuoksi hän oli altis hedelmälliselle universalistiselle avoimuudelle, kulttuurien väliselle toiminnalle, todelliselle universaalisuudelle.” (s. 14)

“Ylösnoussut Kristus ilmestyy kirkkaana valona ja puhuu Saulille sekä muuttaa koko hänen ajattelunsa ja elämänsä. Ylösnousseen Kristuksen häikäisevä säteily sokaisee hänet; täten se, mikä oli sisäinen todellisuus, on nyt myös ulkoisesti nähtävissä, hänen sokeutensa totuudelle, valolle, joka on Kristus. Sitten hänen lopullinen “Kyllä” Kristukselle kasteessa palauttaa hänen näkönsä ja saa hänet todella näkemään.” (s. 22)

“Samaan aikaan Paavali oppi, että huolimatta hänen ja Ylösnousseen välittömästä suhteesta hänen oli astuttava kommuunioon kirkon kanssa, hänet tuli kastaa ja hänen tuli elää harmoniassa toisten apostolien kanssa.” (s. 24)

“Arvo, jonka hän antaa kirkon elävälle traditiolle… osoittaa, kuinka virheellinen on se näkemys, jonka mukaan Paavali perusti kristinuskon; ennen kuin hän evankelioi Jeesusta Kristusta, hänen Herraansa, Paavali on tavannut hänet Damaskoksen tiellä ja tutustunut häneen kirkossa…” (s. 36)

“Jumalan valtakunta… oli varmasti historiallisen Jeesuksen saarnan sydämessä… Paavalilla on mahdollista havaita tämän aiheen siirtyminen, koska Ylösnousemuksen jälkeen on ilmiselvää, että Jeesus, Ylösnoussut, on persoonassaan Jumalan valtakunta. Valtakunta tulee siis siellä, missä Jeesus tulee. Täten Jumalan valtakunnan teema, jossa Jeesuksen mysteeriota ennakoitiin, muuttuu kristologiaksi.” (s. 46)

“Paavalille kirkko ei ole pelkkä organismi, vaan se tulee todella Kristuksen ruumiiksi eukaristian sakramentissa, jossa me kaikki otamme vastaan hänen ruumiinsa ja todella tulemme hänen ruumiikseen.” (s. 52-53)

“Pääsiäismysteeri on… Paavalin kristologian kulmakivi: kaikki pyörii tämän painopisteen ympärillä. Apostoli Paavalin kaiken opetuksen alku ja loppu on Isän kuolleista herättämän Kristuksen mysteeri.” (s. 66)

“Vanhurskaus tarkoittaa yksinkertaisesti Kristuksen kanssa ja Kristuksessa olemista… kommuunio Kristuksen kanssa, usko Kristukseen, luo rakkautta. Rakkaus on Kristus-yhteyden täyttymys. Täten olemme vanhurskaita olemalla yhteydessä häneen emmekä millään muulla tavalla.” (s. 83)

“Antaessaan itsensä Isälle ja meille, Jeesus Kristus ei ole sijainen vaan todella kantaa itsessään ihmisen, syntimme ja kaipauksemme, hän todella edustaa meitä, hän ottaa meidät itseensä.” (s. 108)

“Trenton kirkolliskokous, v. 1545-1563, tulkitsi vanhurskauttamisen kysymyksen syvällisesti ja löysi lain ja evankeliumin synteesin olevan sovussa koko katolisen tradition kanssa, yhteneväisyydessä Raamatun sanoman kanssa, kun se luetaan kokonaisuudessaan ja ykseydessään.” (s. 129-130)

Kesätauko ja kirjamyynti

Kesän alkamisen ja poikkeuksellisen ohjelman takia viime maanantailta jäivät hyvät uutiset kertomatta – Gummerus nääs teki tenät eikä kirjaani julkaistukaan tällä viikolla. Se tulee kuitenkin painosta ensi viikolla ja on jo tilattavissa osoitteessa http://www.catholic.fi/kirjamyynti/

Lähden kahdeksi viikoksi USA:n suuria apologeetteja Scott Hahnia, Robert Sungenisia sekä suuria teologeja Brant Pitrea ja John Bergsmaa tapaamaan ja kuuntelemaan sekä Paavalin vuoden lopun kunniaksi St. Paul -nimiseen Minnesotan pääkaupunkiin. Niin ja Pittsburghiin, jossa juhlitaan Penguinsien NHL-mestaruutta!:) Rukoilkaa turvallista paluuta Paavalin juhlapäivänä ja Paavalin vuoden päättäjäispäivänä, katolilaisia velvoittavana juhlapyhänä 29.6.

Hyvää kesänalkua!

Markuksen Jeesus ja evankeliumien harmonia

Eräs tyypillisimpiä liberaalin historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen eli eksegetiikan väitteitä on, että evankeliumien “Jeesus-traditio” kehittyy ja muuttuu selvästi niin, että varhaisin Markuksen evankeliumi esittää Jeesuksen inhimillisenä kohtalon uhrina, joka ei ole Jumala eikä hallitse kuolemaansa liittyviä tapahtumia, kun taas Luukkaan evankeliumissa Jeesuksella on jo enemmän homma hallussaan, kunnes lopulta Johanneksen evankeliumissa Jeesus on uskon silmin nähty kuoleman voittanut Jumala ja kaiken Herra. Tästä tullaan pian siihen johtopäätökseen, että “historian Jeesus” oli vain tavallinen ihminen, josta “uskon Jeesus” sitten vuosikymmenien varrella kehittyi jumalhahmoksi.

Perusteet

Väitettä ei tietenkään esitetä ilman perusteita. Markus kuvaa Jeesusta Getsemanessa: “Hän alkoi nyt tuntea kauhua ja ahdistusta. Hän sanoi heille: ‘Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa.’ Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse. Hän sanoi: ‘Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.’” (Mark. 14:33-36) Ja Golgatalla: “Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ‘Elohi, Elohi, lema sabaktani?’ Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Mark. 15:34)

Luukkaan evankeliumissa Jeesus sanoo ristillä jotain muuta. Hänen suhteensa Jumalaan on jo paljon varmempi: “Jeesus huusi kovalla äänellä: ‘Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.’ Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:46) Johanneksen evankeliumissa Jeesus on vielä tietoisempi tehtävästään: “Jeesus joi viinin ja sanoi: ‘Se on täytetty.’ Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.” (Joh. 19:30) Getsemanen kuolemantuskan tilalla on jumalallinen tietoisuus kuoleman voittavan Jumalan missiosta.

“Jeesus tiesi kaiken, mikä häntä odotti. Hän meni miehiä vastaan ja kysyi: ‘Ketä te etsitte?’ ‘Jeesusta, sitä nasaretilaista’, vastasivat miehet. Jeesus sanoi: ‘Minä se olen.’ Miesten joukossa oli myös Juudas, Jeesuksen kavaltaja. Kun Jeesus sanoi: ‘Minä se olen’, he kaikki perääntyivät ja kaatuivat maahan.” (Joh. 18:4-6) “Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?” (Joh. 18:10)

Hätiköityjä johtopäätöksiä

Monet evankeliumeihin ja niiden yhtäpitävyyteen sekä inspiraatioon uskoneet ovat menettäneet uskonsa ja muuttaneet raamattukäsitystään yllä siteerattujen kaltaisten argumenttien vuoksi. Toivon tämän kirjoituksen osoittavan, että järkeviltä ja todennetuilta vaikuttavat argumentit saattavatkin näyttäytyä aivan toisessa valossa, jos viitsii tehdä hieman itsenäistä tausta- ja aivotyötä. Yksipuolisen kaikenlaista harmonisointia vastustavan liberaalieksegetiikan vastapainoksi on annettava konservatiivieksegeeteillekin puheenvuoro.

Markuksen evankeliumi ja Jeesuksen elämän loppuvaiheet toimivat hyvänä esimerkkinä. Jos todistusaineistona olisivat pelkästään nuo kriitikkojen siteeraamat kohdat, asia olisi toisin, mutta kun Markuksen evankeliumista löytyy paljon sellaista, mitä kyseiset henkilöt tuskin koskaan tällaisessa yhteydessä siteeraavat. Myös Markuksen Jeesus on näet täysin tietoinen jumalallisesta tehtävästään ja kuolemastaan:

“Ihmisen Poika on myös sapatin herra.” (Mark. 2:28) “Oletko Messias, ylistetyn Jumalan poika?’ ‘Olen’, vastasi Jeesus, ‘ja te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien keskellä.’ Silloin ylipappi repäisi vaatteensa ja sanoi: ‘Mitä me enää todistajia tarvitsemme! Kuulittehan, miten hän herjasi Jumalaa.’” (Mark. 14:61-64) Jeesus väitti olevansa Dan. 7:13-14:n ikuinen kuningas, jota kaikki kansakunnat palvelevat, hän väitti olevansa JHWH:n antaman sapatin Herra ja kanssahallitsija JHWH:n valtaistuimella.

Juuri ennen kuolemaansa Jeesus kommentoi hänet voidelleen naisen hyvää tekoa: “Hän teki minkä voi. Hän voiteli edeltäkäsin minun ruumiini hautaamista varten. Totisesti: kaikkialla maailmassa, missä ikinä evankeliumin sanoma julistetaan, tullaan muistamaan myös tämä nainen ja kertomaan, mitä hän teki.” (Mark. 14:8-9) Jeesus on siis tietoinen tulevasta kuolemastaan ja sitä seuraavan evankeliumin julistuksesta. Ehtoollista asettaessaan Jeesus viittaa sovituskuolemaansa: “Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.” (Mark. 14:24)

Evankeliumien harmonia

Kaikki evankelistat siis esittävät Jeesuksen sekä ihmisenä että Jumalana, joka tietää kuolevansa ihmisten puolesta. Kysymys on vain siitä, sallimmeko evankeliumien harmonisoinnin vai kiellämmekö sen jo lähtökohtaisesti. Esimerkiksi Jeesuksen sanat ristillä ovat kylläkin eri evankeliumeissa erilaiset, ja eri evankelistoilla on omia teologisia painotuksiaan, mutta tarvitseeko tämän tarkoittaa ristiriitaa tai historiallista epäluotettavuutta? Ei suinkaan, sillä tekstit ovat toisiaan täydentäviä ja harmonisoivia:

Markus kertoo, että huudettuaan “Elohi, Elohi” jne (viittaus messiaaniseen Psalmiin 22, jota Jeesus ymmärsi täyttävänsä) “Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä” (14:37). Tämä sopii Luukkaan kertomukseen jossa “Jeesus huusi kovalla äänellä: ‘Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.’” Luukas kertoo siis Markuksen kuvaaman huudon sisältäneet sanat. Entä Johanneksen kertomus hapanviinistä? Tällä kertaa Matteus auttaa ja kertoo, että Ps. 22-sitaatin ja viimeisen huudon välissä tapahtui seuraavaa: “Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa.” (Matt. 27:48) Tämän jälkeen Jeesus on sanonut Johanneksen tallettamat sanat, huutanut, kallistanut päänsä ja antanut henkensä (Joh. 19:30, Luuk. 23:46, Matt. 27:50, Mark. 14:37).

Seikkaile turvallisesti?

Kesä tuntuu jo sään puolesta alkaneen ja hormonit alkavat monilla hyrrätä – perinteisestihän kesällä siitetään ja helmi-maaliskuussa sitten synnytetään eniten lapsia. Jälleen sopii uhrata muutama ajatus seksuaalimoraalille, joka niin jyrkästi erottaa kirkon maailmasta ja usein myös uskolliset kirkon lapset uskottomista.

Kuinka monet jälkikristillisen maailman jäsenet arvostavatkaan kirkon kulttuuriperintöä ja yhteiskunnallista panosta, kenties jopa vahvaa uskon, toivon ja rakkauden sanomaa sekä luostari- ja rukousperinnettä, mutta eivät voi harkitakaan kirkkoon liittymistä liian vaativan seksuaaliopetuksen takia.

Kuinka monet evankeliset teologit julistavatkaan pelastusta yksin uskosta ja armosta vakuuttaen, että näin syntyvä Kristus-yhteys tuottaa automaattisesti hyvää hedelmää ja oikeanlaista elämää, mutta samaan aikaan elävät avoliitossa tai avioeron (jos toisenkin) jälkeen solmitussa uudessa avioliitossa.

Kuinka monet katolilaiset tunnustautuvat katolilaisiksi varauksella “mutta en ole kaikesta kirkon kanssa samaa mieltä”, tarkoittaen käytännössä lähes aina sitä, että kirkon seksuaalimoraali on “vanhanaikaista”. Ei se ratkaise, että Kristuksen ja apostolien inspiroitu sana sekä kirkon traditio ja opetusvirka, jotka määrittävät katolisuuden, yksioikoisesti puhuvat kirkon kannan puolesta modernistejamme vastaan. Ei se ratkaise, että “katolisuus” ei enää merkitse mitään, jos poistetaan Raamatun, tradition ja paavin arvovalta.

Ei se ratkaise, että esim. perisynti, kiirastuli, uuden liiton erityinen uhripappeus, Pyhän Hengen persoonallinen jumaluus ja vaikkapa sairaiden voitelun sakramentti ovat historiallisesti ja teologisesti paljon vaikeammin perusteltavissa Jumalan ilmoittamiksi totuuksiksi kuin perinteinen seksuaalimoraali. Harvapa katolilainen vastustaa em. oppeja. Eivät järkisyyt ratkaise, vaan vääristynyt nautinnonhalu.

Vastustus saatetaan toki pukea kauniin teologiseksi (”Jumala on rakkaus” tms.), mutta todelliset syyt ovat aivan muualla. Liha vie voiton hengestä. Konkupisenssi ei pelkää vääristellä Jumalan sanaakaan kondominmuotoiseksi.

Seikkaile turvallisesti

Kondominmuotoinen on myös Seikkaile turvallisesti -kampanjan lentokone, joka lennättää lukijan seksimatkailun maailmaan. Yleislääkärikäynnilläni viime viikolla törmäsin esitteisiin, joissa ihmisiä valistetaan seuraavasti: “Uudet kokemukset ja uusiin ihmisiin tutustumien kuuluvat matkailuun – etenkin lomamatkalla rentoudutaan ja irrottaudutaan arjesta. Matkailuun liittyy myös riskejä [joista suurimmat liittyvät] seksiin.”

Mitä tämä Punaisen Ristin, Sosiaali- ja terveysministeriön ja Helsingin kaupungin sponsoroima lentolehtinen oikein haluaa sanoa? “Uudet kokemukset” ja “uusiin ihmisiin tutustuminen” ovat eufemismeja eli kauniita kiertoilmaisuja, samoin “arjesta irrottautuminen”. Ilman seksikontekstia kaikki olisi OK, mutta tässä yhteydessä sanahelinällä käytännössä tarkoitetaan sitä, että lomilla nyt vain on aivan tavallista ja hyväksyttävää harrastaa irtosuhteita ja kenties pettää kotona odottavaa puolisoa.

Lehtinen jatkaa: “Merkittävin syy hiv-epidemian ja muiden seksitautien leviämiseen maailmalla on suojaamaton seksi.” Seuraavan sivun otsikko kuuluukin: “Kondomi on hyvä matkavakuutus”! “Kondomi oikein käytettynä suojaa tartunnalta. Samalla voit nauttia yhdynnästä ja suuseksistä ilman pelkoa hiv- tai muusta seksitautitartunnasta.”

Ihanko totta? Mitään lähdeviitteitä ei anneta, eikä tavallinen lukija valitettavasti taida lukea tätä lihalle mieluisaa propagandatekstiä kovinkaan kriittisin silmin. Merkittävin syy hiv-epidemian ja muiden seksitautien leviämiseen ei ole suojaamaton seksi, vaan vääränlaiset seksisuhteet.

Alun perin taudit lähtevät homoseksistä tai eläimiin sekaantumisesta, minkä jälkeen ne leviävät pääasiassa haureuden, prostituution ja aviorikosten välityksellä. Puhtaina ennen avioliittoa ja uskollisina avioliitossa pysyneiden puolisoiden suojaamaton seksi ei levitä tauteja kenellekään.

Kondomi ei ole mikään vakuutus. Kondomi vähentää selvästi tartuntariskiä, mutta se ei koskaan poista sitä kokonaan. Joka ikisen taudin voi saada, vaikka käyttäisikin kondomia. Idealistisissa valistusteksteissä unohdetaan toistuvasti se, että kondomit saattavat lipsua tai revetä, niissä voi olla valmistusvirhe tai niiden “oikein” käyttäminen ei yrityksestäkään huolimatta aina onnistu.

Jospa oltaisiin älyllisesti rehellisiä: onko todella niin, että kondomiseksistä voi nauttia aivan ilman pelkoa, jos toisella on todella tarttuva ja kenties tappava tauti? Valistuspropaganda suorastaan manipuloi ihmisiä uskomaan, ettei pelkoa ole. Se kehottaa matkustamaan ja seikkailemaan. Tosiasiassa kyseessä on valheiden valhe – juuri tällä tavalla väärät suhteet ja sitä kautta myös tarttuvat taudit lisääntyvät entisestään. Seksiseikkailumatkat ovat kaikkea muuta kuin turvallisia – niin sielulle kuin ruumiillekin.

Homokysymys vielä kerran

Eduskunta on juuri hyväksynyt homoparien oikeuden perheensisäiseen adoptioon. Linkittämäni HS:n uutinen selittää, että “lapsi saa oikeuden toiseen perheensisäiseen huoltajaan, perintöön ja esimerkiksi tapaamisiin eron sattuessa”. Oikeus ei vielä kata perheen ulkopuolisia adoptioita, mutta ei ole vaikeasti arvattavissa, että siihen suuntaan ollaan vahvasti menossa. Ensimmäinen askel otettiin vuonna 2001, jolloin eduskunta äänesti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden virallistamisesta. Reaktiona tähän syntyi Pasi Turusen kirja Homoseksualismi – Rakkautta ja rajoja (Kuva ja sana 2002), jonka herättämiä ajatuksia tarkoituksenani on seuraavassa tiivistää.

Seksuaalisen vallankumouksen taustaa

Turunen esittelee (s. 17-19) seksuaalisen vallankumouksen taustalla suurelta osin olleen Alfred C. Kinseyn, jonka tutkimukset mullistivat monia perinteisiä näkemyksiä seksuaalisuudesta 1900-luvun puolivälin tienoilla. Nyt alkoi näyttää siltä, että homoseksuaalisuus, aviorikos, haureus ja jopa pedofilia ovat luultua tavallisempia ja perimmältään hyväksyttäviä seksuaalisuuden muotoja. Ainoa ongelma on, että Kinseyn tutkimukset osoittautuivat pahasti harhaanjohtaviksi: hän oli kerännyt tietonsa lähinnä seksuaalirikollisilta: vangeilta, raiskaajilta, parittajilta, pedofiileiltä, prostituoiduilta jne. Nämä tilastot esitettiin kuitenkin hämäävästi standardikansalaisia koskevina.

Homoseksuaalisuuden poistaminen tautiluokituksesta näyttäytyy myös kyseenalaisena. American Psychiatric Association (APA) poisti homouden sairauslistalta vuonna 1974 poikkeuksellisella tavalla homoaktivistien poliittisesta painostuksesta. Suomessa vastaava päätös tehtiin vuonna 1981. APA jatkoi kuitenkin linjaansa johdonmukaisesti eteenpäin ja julisti vuonna 1998, että käsityksiä pedofiliasta on muutettava. On puhuttava “neutraalisti” aikuisten ja lasten välisestä seksistä, jos kyseessä on molempia osapuolia tyydyttävä ja vapaasti valittu suhde. (s. 20-21)

Homoseksuaalisuus ja Uusi testamentti

Uuden testamentin opetuksessa homoseksuaalisuudesta eräs avainteksteistä on Roomalaiskirjeen 1. luku ja Paavalin kommentti luonnonvastaisista suhteista (Room. 1:26-27). Jotkut ovat esittäneet, että luonnonvastaisuus tarkoittaisi heteroiden homoseksuaalisia suhteita, jotka Paavali kieltäisi, kun taas oikeasti homojen homosuhteet olisivat luonnollisia. Turusta tämä ei vakuuta. Hän huomauttaa, kuinka luonnonvastaisuus liittyy nimenomaan mieheyden ja naiseuden komplementaarisuudesta luopumiseen. Paavali käyttää tavallisten miestä ja naista tarkoittavien sanojen sijasta erityisesti seksuaalista eroa korostavia termejä (anthropos/gyne -> arsen/thelys, vrt. engl. man/woman ja male/female).

Toisessa relevantissa jakeessa 1. Tim. 1:9-10 luetellaan erilaisia syntejä: “Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain ja järjestyksen rikkojien, jumalattomien ja syntisten, rienaajien ja pyhänhäpäisijöiden, isän- ja äidinmurhaajien, tappajien, siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia.” On mielenkiintoista huomata, että luetellut synnit vastaavat kymmentä käskyä:

1) jumalattomien ja syntisten
2) rienaajien
3) pyhäinhäpäisijöiden
4) isän- ja äidinmurhaajien
5) tappajien
6) siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten
7) ihmisten sieppaajien
8) valehtelijoiden, valapattojen

Näissä jakeissa tulee hienosti ilmi se, kuinka 10 käskyä ovat aina voimassa yleisinä moraalisina periaatteina osana luonnollista lakia, vaikka ne eivät olekaan sellaisenaan uskoville enää Mooseksen lakina voimassa (vrt. esim. Matt. 19 ja 1. Kor. 6 sekä Gal. 3-5 ja Hepr. 7-10; Trenton kirkolliskokouksen katekismus).

Mistä uusissa lakisäädöksissä on kyse?

On tärkeää miettiä, mitä eduskunta oikeastaan tekee, kun se hyväksyy lakiehdotuksia homoparien aseman parantamiseksi. Turunen (s. 78) siteeraa hyvin Esa Erävaloa: “[Eduskunnan] keskustelusta ja päivälehtien kirjoittelusta saa virheellisen kuvan äänestysvaihtoehdoista, ikään kuin vastakkain olisivat a) parisuhdelain hyväksyminen tai b) ei minkään parannuksen tekeminen homoseksuaalien parien … ongelmiin. Tosiasiassa vastakkain ovat joko a) homoliittojen selkeä rinnastaminen avioliittoon ja b) yhteistalouksissa elävien esiintuominen ongelmien ratkaiseminen lainsäädännössä rinnastamatta homoseksuaalisia suhteita avioliittoon.”

Turunen (s. 80) kirjoittaa osuvasti: “Väite siitä, että homoseksuaaleilla ei olisi samoja oikeuksia kuin muillakin, on harhaanjohtava. Missään lainsäädännössämme ei homoseksuaaleja suljeta niiden perusoikeuksien ulkopuolelle, joita kaikki muutkin nauttivat… Parisuhdelain myötä homoseksuaalit ovat sen sijaan saaneet ylimääräisiä oikeuksia, joita ei ole muilla.” “Millä perusteella homoseksuaalinen vähemmistö olisi juuri se ‘oikea’ (ja oikean kokoinen) ‘vähemmistö’, jota ei saa syrjiä lainsäädännössä, vaikka on olemassa muitakin seksuaalisia vähemmistöjä?” (s. 72) Millä perusteella syrjitään esim. kolmen homon, äidin ja aikuisen tyttären, moniavioisten muslimien ja mormonien tai muiden vähemmistöjen liittoja, jos ne perustuvat “rakkauteen”?

“Tuloksena oli laki, joka kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti ja epäoikeudenmukaisesti.” (s. 82)

Lisähavaintoja homokysymyksestä

Kirkon tutkimuskeskus on julkaissut jatko-osan viime viikolla mainittuun kirjaan. Tällä kertaa otsikkona on Homoseksuaalisuus kristillisessä ihmiskuvassa ja lainsäädännössä (KTK 2009, toim. Antti Saarelma). Näkökulma on nyt raamatullis-teologisen sijasta psykologis-oikeustieteellinen.

Sammeli Juntunen vastaa kirjassa Kalervo Nissilän “pastoraalipsykologiseen” artikkeliin mainion kriittisesti huomauttaen, että “pastoraalipsykologia” on terminä usein epäselvä, ja sen verukkeella teologia jää monesti psykologian jalkoihin. Psykologiaa pidetään “oikeana tieteenä”, kun taas uskon kieli on lapsellista. Juntunen vastustaa Nissilän väitettä siitä, ettei Raamatun kirjoittajilla ollut harmainta aavistusta siitä, mitä nykyään tiedämme ihmisestä psykologian ansiosta. Juntunen viittaa Vanhaan testamenttiin, antiikin filosofiaan ja Augustinukseen todisteena siitä, että esim. alitajunta ja psykologinen introspektio eivät ole täysin uusia löydöksiä (s. 31).

Miksi homot tarvitsevat hoitoa?

Juntunen vastustaa myös ajattelutapaa, jonka mukaan homous on Jumalan siunaus tai osa hänen hyvää luomistyötään, “mutta homofobiset uskovaiset tekevät siitä rakkaudettomuudessaan synnin, vaikka psykologia ja lääketiede ovat todistaneet, ettei se sitä ole” (s. 34). Juntunen huomauttaa, ettei homous ole aina homojen omastakaan mielestä siunaus, eikä tämä johdu pelkistä ulkoisista syistä.

“Eräs homoja hoitanut suomalainen psykoterapeutti käyttää tästä ilmiöstä nimitystä ‘tuskainen penisvimma’… On väärällä tavalla projektiivista, jos tuska selitetään lähtökohtaisesti ulkopuolelta tulevasta syyttelystä johtuvaksi… Miksi homo tai lesbo tulee terapiaan tai sielunhoitoon?” (s. 35)

Juntunen viittaa siihen, että homouden syynä on usein lapsen psykososiaalisen kehityksen häiriintyminen esim. toisen vanhemman poissaolon takia. Tämä selittää sen, että vastuullisia muutosterapioita voi ylipäänsä olla olemassa. “Voidaan nimittäin perustellusti ajatella, että homoeroottisuus on jonkinasteinen ihmisen hyvän kehityksen vajaus… Useimmitenhan homoseksuaalinen alakulttuuri kieltää koko ajatuksen siitä, että homoeroottisuudessa olisi jotain vikaa. Sitä ei voi korjata, koska mitään vikaa ei ole koskaan ollutkaan. Ainoa vika on yhteiskunnassa (tai nykyisin kirkossa), joka näkee homoeroottisuudessa jotain vikaa.” (s. 37)

“Tieto lapsen psykososiaalisesta kehityksestä mieheksi tai naiseksi antaa perustellun mahdollisuuden nähdä toisin. Psykologia ei siis suinkaan vie siihen, että homoeroottisuus olisi Luojan luoma siunaus. Sitä, että homoeroottisuus ei ole hyvää ihmisyyttä, ei tarvitse perustella pelkästään Raamatulla, vaan myös psykologia voi antaa siitä viitteitä. Suomessa tällaista ajatusta ei kuitenkaan ole voinut esittää julkisesti ainakaan 5 vuoteen.” (s. 37)

Kirkko, laki ja lääketiede

Nissilä huomautti kirkon olevan juridiikkaa ja lääketiedettä auttamattomasti jäljessä, kun ne nyt ovat vuorotellen (vuosina 71 ja 81) päättäneet homoseksuaalisuuden olevan yksi hyväksytyistä tavoista ilmentää eroottista seksuaalisuutta. Juntunen huomauttaa, että kirkon ihmiskuvan ei pidäkään mennä lääketieteen ja juridiikan mukana. Hän antaa seuraavan esimerkin:

“Teppo-niminen mieshenkilö kertoo internetissä olevasta sivustaan, jolla hän kirjoittaa haaveestaan ja strategiastaan kaataa sata naista sänkyyn. Kahdeksan on jo kuulemma kaatunut. Tepon harrastus on juridisesti hyväksyttävä, jos naiset ovat yli 15-vuotiaita eikä Tepolla ole aidsia. Myös lääketieteellisesti pyrkimys on nyky-yhteiskunnassa täysin ok. Olisi ihmisoikeuksien vastaista, jos poliisi tai lääkintöhallitus alkaisi vahtia Teppoa. Silti kirkon opin ja ihmiskuvan mukaan Tepon elämäntapa on väärä. Kun pappi Jumalan sanaa käyttäen tuomitsee Tepon harrastuksen synniksi, hän ei loukkaa lakia tai lääketiedettä tai Tepon ihmisoikeuksia.” (s. 38)

Aslan ja muutosmahdollisuus

Harri Jukkala kirjoittaa artikkelissaan Aslan ry:n toiminnasta ja näkemyksistä. Aslan on ryhmä kristilliseen seksuaalimoraaliin sitoutuneita ihmisiä, jotka kamppailevat seksuaalisen suuntautumisensa tai käyttäytymisensä kanssa. Aslan järjestää myös homoille eheytymisseminaareja. Koska yleisessä mielipiteessä ajatus homouden synnynnäisyydestä ja muuttamattomuudesta on niin vahva, on syytä huomauttaa todistusaineistosta, joka osoittaa päinvastaista.

Aslan suosii psykoanalyytikko Elizabeth Moberlyn teoriaa homouden synnystä. Teoriaa ovat myöhemmin kehittäneet Joseph Nicolosi ja Richard Cohen. Teorian mukaan homous syntyy oman sukupuolen rakkauden vajeesta: “Lapsi torjuu omaa sukupuolta olevan vanhemman tunnetasolla kokiessaan tahallisia tai tahattomia laiminlyöntejä. Syntyy päätös: tuollaiseksi en halua kasvaa.” (s. 91) Aslanin jäsenet ovat huomanneet teorian vastaavan omia kokemuksiaan.

Yleinen mielipide homouden muuttumattomuudesta on haastettu viimeaikaisilla tutkimuksilla, kuten esim. Jones & Yarhouse (2007), jotka seurasivat neljän vuoden ajan 98 henkilöä, jotka yrittivät homoseksuaalisuuden muutosta. Tulokset olivat seuraavat: 15 % onnistui muutoksessa, 23 % arvioi homoeroottisen kiinnostuksen vähentyneen ja selibaatin helpottuneen, 29 % halusi jatkaa prosessia, 15 % ei kokenut vaikutusta ja 12 % oli luopunut muutosyrityksestä. Toisessa tärkeässä tutkimuksessa Robert Spitzer haastatteli 200 ex-gay-miestä ja vakuuttui aiemmin mahdottomana pitämänsä muutoksen mahdollisuudesta.

Havaintoja homokysymyksestä

Homouskysymys on herättänyt viime aikoina Suomessakin keskustelua, kun ensin julkaistiin evankelis-luterilaisen piispainkokouksen toimeksiannosta mietintö “Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet” (16.3.2009). Tähän katolinen kirkko Suomessa vastasi julkisella kannanotolla (19.3.2009). Sitten 8.4. opiskelutoverini, Korson srk:n pastori Laura Mäntylä tuli julkisesti ulos kaapista televisio-ohjelmassa. Tänään taas törmäsin dosentti Olli-Pekka Vainioon, joka kontribuoi tärkeän artikkelin kirjaan Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 101, toim. Antti Saarelma, 2007). Ajattelin jakaa joitain artikkeli(e)n hyvinä pitämiäni pointteja.

Puolustajien argumentteja

Eräs tyypillinen homoseksuaalisen käyttäytymisen puolustajien argumentti, jota myös Mäntylä käytti televisioesiintymisessään, rinnastaa homouden esimerkiksi orjuuteen (tai naisen asemaan). Koska suhtautuminen näihin ilmiöihin on muuttunut, voi suhtautuminen homouteenkin muuttua. Raamattu ei kiellä orjuutta vaan sallii tai jopa käskee sitä, ja naisten asema joissain Raamatun teksteissä näyttää nykyistä paljon heikommalta ja jopa epätasa-arvoiselta. Koska näitä tekstejä ei enää seurata kulttuuriin vedoten, voidaan homouden kanssa menetellä samoin.

Em. kirjassa sekä Antti Laato (s. 39-41) että Olli-Pekka Vainio (s. 169-171) vastaavat näihin argumentteihin huomauttamalla, että sekä orjuuteen että naisten asemaan liittyvät ohjeet Raamatussa pyrkivät suojelemaan ja vapauttamaan ihmisiä ympäristössä, jossa heidän asemansa olisi muuten vieläkin huonompi. Uudessa testamentissa ei haluta pyrkiä yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, mutta esim. orjuutta ei pysyvästi käsketä eikä sen poistamista kielletä. Sekä orjille että naisille tarjotaan vapautusta ja tasa-arvoa kirkossa (ks. esim. Filem., 1. Kor. 7, Gal. 3:28), mutta homoseksuaalinen käyttäytyminen sitä vastoin kielletään johdonmukaisesti ja jyrkästi molemmissa testamenteissa, eikä mitään vapautuksen hermeneutiikkaa ole huomattavissa.

Toinen huomattava argumentti liittyy naispappeuskiistan yhteydessä lanseerattuun “kahden korin” malliin, jossa pyritään erottelemaan Raamatusta uskon pysyvä ja muuttumaton sisältö ja toisaalta rakkauden muuttuvat vaatimukset. Vetoamalla “lain ja evankeliumin” erotteluun liberaalimmat luterilaiset väittävät, että homouskiellot kuuluvat (muuttuvan) lain piiriin eivätkä pelastavan evankeliumin piiriin. Lakia ei saa sekoittaa evankeliumiin, homoudesta ei saa tehdä pelastuskysymystä.

Vainio (s. 164-167) selittää vastaukseksi, että Lutherin mukaan laki ei uskossa lakkaa pätemästä vaan ohjaa uskovan elämää. Erityisesti seksuaalimoraalissa järki ja Jumalan sana opettavat eri tavoin, jolloin sitovaa on se, mitä Raamattu sanoo. Lain ja evankeliumin erottelu ei ole Raamatun yläpuolella sijaitseva väline, jolla voitaisiin mitata Raamatun pätevyys- ja totuusarvoa.

Lisäyksenä on huomautettava, että tämä ongelma on erityisen luterilainen, koska lain ja evankeliumin erottelu käskyjen ja lupausten vastakkainasetteluna on nimenomaan luterilaisen teologian tulkinnallinen väline, jonka läpi Raamattua jaotellaan. Liberaaliteologien on helppo argumentoida luterilaisista lähtökohdista, että moraali ei ketään pelasta, joten homouden on kuuluttava kehällisiin, vähemmän tärkeisiin sivuseikkoihin. Samaan aikaan Paavalin teksti nimenomaan asettaa miesten kanssa makaavat miehet ulos Jumalan valtakunnasta (1. Kor. 6:9-10) – hänelle luterilainen lain ja evankeliumin erottelu oli vieras.

Vastustavia argumentteja

Homoseksuaalisen käyttäytymisen vastustajat tukeutuvat ennen muuta luonnollisuusargumenttiin (s. 181-182), jonka mukaan mies ja nainen ovat komplementaarisia eli toisiaan täydentäviä ja toisilleen sopivia kumppaneita. Samaa sukupuolta olevat kumppanit eivät toteuta komplementaarisuutta, vaan joutuvat jäljittelemään sitä. Esim. homo- ja lesboseksissä joudutaan jäljittelemään heteroseksiä korvaamalla naisen vastaanottava sukupuolielin miehen anuksella tai miehen antava elin sormella tai lelulla. Täydellisimmilläänkin homoseksi saa muotonsa heteroseksin kautta ja on vain sen varjo.

Kai Peltonen esittelee artikkelissaan (s. 55-56) viisi ongelmaa, jotka luterilainen kirkko joutuisi kohtaamaan, jos se päättäisi siunata homoliittoja. 1) Kiusallinen erimielisyys vallitsisi luterilaisen kirkon ja toisaalta Mooseksen, Jeesuksen (kaikesta päätellen) ja Paavalin sekä näin ollen todennäköisesti Jumalan mielipiteen välillä. 2) Jumalan ja kirkon uskottavuus menee, kun ulkopuoliset heräävät miettimään, kuinka Jumalan ilmoitetuiksi oletettuja sanoja voidaan manipuloida kulloisenkin tarpeen mukaan. 3) Kirkon aktiivinen ja vaikutusvaltainen konservatiiviväestö (herätysliikkeet ym.) nousisivat kirkkoa vastaan. 4) Suurin osa kirkon työntekijöistä suhtautuu edelleen kielteisesti rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseen. 5) Kirkko joutuisi ongelmiin ekumeenisissa yhteyksissä. Varmaa on, että lunta tulee tupaan joka tapauksessa.

Mielenkiintoista on myös lukea Peltosen (s. 60-61) sitaatti luterilaisten piispojen kannanotosta homoseksuaalisuuteen vuodelta 1966. Teksti on kuin katolisesta katekismuksesta. Vuonna 1984 piispat olivat jo muuttaneet äänensävyä, ja siitä kanta on kolmannella vuosituhannella muuttunut yhä varovaisemmaksi. Suorastaan surkuhupaisa tapaus liittyy vuoteen 1993, jolloin arkkipiispa John Vikströmistä tehtiin harhaoppisuuskantelu tuomiokapituliin homoliittojen puolustamisesta! Kirkko, jonka ylin johtaja on harhaoppinen! Istua nyt sitten tuomiokapitulissa tuomitsemassa omaa piispaa!

Miss California puolustaa avioliittoa

Juuri matkalta palanneena en kykene pitkään kirjoitukseen, vaan liitän linkin hämmästyttävään uutiseen Amerikasta. Miss Californialta kysyttiin missifinaalissa homoavioliitosta ja hän vastasi hyvin asiallisesti uskonvakaumuksensa pohjalta, ja oi mikä kohu siitä nousi. Liitän myös kristillisen apologeetin (heh, kuten missi opetti, pitää rakastaa vihollisia, joten James Whitekin pääsee nyt blogilleni:D) kommentaarit.

Turhentuuko uskonpuhdistus? Osa 2: Leif Nummela.

Nyt on aika jatkaa Turhentuuko Uskonpuhdistus? -kirjan käsittelyä ja siirtyä toiseen artikkeliin, jonka nimi on “Palatkaamme Raamattuun eikä Roomaan”. Tässä Leif Nummelan artikkelissa kritisoidaan katolisuutta yleisesti tavallisimmista protestantteja ja katolilaisia erottavista opeista. Nummelan taustana on muutama vuosi lähetystyötä katolilaisten parissa Italiassa 80-luvulla. Hän on luterilainen teologian maisteri.

Mitä ajatella?

Nummelan artikkeli alkaa heti hieman ristiriitaisella tavalla. Ensin hän muistuttaa siitä, kuinka tärkeää “oikea” ja “raamatullinen” oppi on. Hän siteeraa mm. 2. Joh. 9-11, jossa hän antaa epäsuorasti ymmärtää, että katolilaiset ovat vailla Jumalaa eikä heitä saa toivottaa tervetulleiksi, ettei tulisi osalliseksi heidän synneistään. Pian tämän jälkeen Nummela kuitenkin sanoo katolisessa opissa olevan “paljon hyvää” ja siteeraa lähes kadehtien Katekismuksen oppeja avioliitosta ja -erosta, abortista ja homoudesta (s. 35-36).

Nummela kirjoittaa: “Edellä mainituissa sekä monissa muissa kysymyksissä meillä on paljon opittavaa katolisilta kristityiltä.” “Emme taistele katolisia veljiämme ja sisariamme vastaan… on syytä pitää mielessä, että kaikista kristillisistä kirkkokunnista, myös meidän luterilaisesta kirkostamme, löytyy hyvin paljon korjattavaa.” (s. 36-37) Suhtautuminen ekumeniaan ja kirkkoihin ailahtelee siis rajusti.

Raamatun asema

Nummela aloittaa perusteista – mihin kristillinen oppi perustuu? Hän väittää, että “kaikki kristilliset kirkkokunnat” ovat “vanhastaan” opettaneet Raamatun olevan kaiken kristillisen elämän ja opin ylin auktoriteetti. Yhtäkään perustelua hän ei kuitenkaan tarjoa tämän omituisen väitteen tueksi. Seuraavaksi Nummela väittää, että katolinen kirkko liitti Vanhaan testamenttiin seitsemän alun perin Raamatun ulkopuolista kirjaa vuonna 1546. Näiden kirjojen hylkäämiseksi hän luettelee 6 perustetta, joihin vastaan:

1. Jeesus ja Uuden testamentin kirjoittajat eivät koskaan lainaa näitä kirjoja Jumalan sanana niin kuin Vanhaa testamenttia. VT:n kaanon oli Jeesuksen aikaan vielä epäselvä eivätkä Jeesus ja apostolit lainaa monia luterilaiseenkaan Vanhaan testamenttiin kuuluvia kirjoja (kuten Saarnaajaa ja Laulujen laulua). Sen sijaan deuterokanonisiin kirjoihin löytyy Jeesukselta ja apostoleilta useampiakin viittauksia. Tämän lisäksi apostolit siteeraavat usein VT:n kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, johon deuterokanoniset kirjat yleisesti ottaen kuuluivat.

2. Nämä kirjat eivät koskaan olleet osa juutalaisten Vanhan testamentin kaanonia. Juutalaiset sulkivat kaanoninsa vasta jälkeen Kristuksen, eikä heidän mielipiteillään tuolloin ole enää mitään sitovaa merkitystä kristittyjen uskon kannalta.

3. Kyseiset kirjat liitettiin kaanoniin vasta uskonpuhdistuksen aikoihin. Tämä väite ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa, tuolloin näiden kirjojen kanonisuus vain vahvistettiin, mutta lähes kaikki kirkkoisät pitivät näitä kirjoja Jumalan sanana, ja kaanonin määritelleet kirkolliskokoukset 300-luvun lopulla seurasivat pidempää kaanonia. Yksikään kristitty historiassa ei uskonut luterilaiseen kaanoniin ennen uskonpuhdistusta.

4. Kyseiset kirjat sisältävät harhaoppia. Niinkö? Kuka määrittelee harhaopin? Kenties asia onkin niin, että harhaoppiset halusivat nämä kirjat ulos kaanonistaan, koska eivät halunneet hyväksyä niiden opetusta. Varhaisen kristillisyyden mukaan harhaopin lopullisena tuomarina on paavin yhteydessä oleva kirkko.

5. Ne eivät ole kenenkään profeetan kirjoittamia. Tämä ei ole mikään peruste, sillä monet luterilaisen VT:n kirjatkaan eivät ole kenenkään profeetan kirjoittamia. Emme välttämättä lainkaan tunne joidenkin kirjojen kirjoittajia (Kuninkaiden kirjat, Aikakirjat?).

6. Ne eivät sisällä mitään aitoa profetiaa tai uusia totuuksia Messiaasta. Niinkö? Kuka tämän määrittelee? Entä Viisauden kirjan alkupuolen ihmeellisen osuvat ennustukset Jeesuksesta?

Vanhurskauttaminen ja kiirastuli

Nummela kritisoi katolista näkemystä siitä, että vanhurskauttaminen “ei ole pelkkä syntien anteeksiantamus, vaan myös pyhitys ja sisäisen ihmisen uudistus”. Tähän hän vastaa perinteisillä luterilaisilla argumenteilla pelastusvarmuudesta ja synnin mahdottomasta voimasta, mutta ei käsittele lainkaan Raamatun ja kirkkohistorian todistusta siitä, että vanhurskauttaminen on juuri sitä, mitä ko. Katekismuksen oppi sanoo. Nummela tyytyy vain vastapainoksi kuvailemaan “luterilais-raamatullista” pelastusoppiaan ilman mitään eksegeesiä.

Samassa yhteydessä Nummela hyökkää kiirastulta ja aneita vastaan. Hän siteeraa Katekismusta ja kommentoi: “On uskomatonta lukea tällaista tekstiä vuonna 1995… Raamatussa ei luonnollisestikaan ollut sanaakaan tällaisesta kuolleitten puolesta rukoilemisesta ennen kuin katolinen kirkko lisäsi siihen kirjoja, joissa siitä puhutaan.” (s. 41) Niin, paitsi jos asia olikin toisinpäin… Kuolleiden puolesta rukoileminen oli osa juutalaisuutta ennen Kristusta ja osa kristinuskoa hänen jälkeensä, ja jopa Luther puolsi sitä (tosin tietyin varauksin).

Nummela jatkaa: “Uskonpuhdistus vapautti puoli Eurooppaa näistä harhaopeista. Miksi nyt pitäisi kääntää kelloa 500 vuotta taaksepäin ja palata näihin oppeihin? Antoiko Jumala meille uskonpuhdistuksen turhaan? Ennen kuin tällaisista opeista sanoudutaan selkeästi irti ja palataan Raamattuun, yksikään Raamatun opetukset tunteva protestanttikristitty ei voi koskaan palata Rooman kirkkoon.” (s. 41)

Mietityttää vain, miksi Jumala ei antanut uskonpuhdistusta jo 500-luvulla, kun kirkossa yleisesti rukoiltiin kuolleiden puolesta, uskottiin kiirastuleen jne. Samoin mietityttää, miten Raamatun opetukset tuntevia katolilaisia ylipäänsä voi silti yhä edelleen olla olemassa. Esimerkiksi mariologiaa käsitellessään Nummela vain toteaa, ettei Raamattu sano mitään asiasta (samoin hän sanoo paaviudesta), vaikka katoliset raamattuteologit ovat kirjoittaneet näistä aiheista paksuja volyymeja toisensa perään pitkin vuosisatoja.

Todellinen ykseys

Kerta toisensa jälkeen Nummela ottaa oikeuden puhua “raamatullisesta” kristinuskosta, luterilaisuudesta, omasta tulkinnastaan, ja katolisten oppien epäraamatullisuudesta – tosin ilman mitään syviä perusteita. Hän sivuuttaa täysin sen iänikuisen protestanttien ongelman, että samoin väittävät toistensa kanssa aivan päinvastoin uskovat protestanttiset kirkkokunnat omasta opistaan. Tätä havainnollistaa Nummelan lopetus:

“Kaikkien kristittyjen todellinen yhteys löytyy, kun alistumme yhdessä Raamatun ehdottoman arvovallan alle ja turvaamme yksinomaan Kristukseen ikuisesti riittävänä vanhurskautenamme.” (s. 43) Niinkö? Kutsuuko Nummela kristittyjen todelliseksi yhteydeksi sitä, kun yksin Raamatun ehdottoman arvovallan alle alistuvat luterilaiset, helluntailaiset, metodistit, arminiolaiset, kalvinistit, baptistit, Church of Christ ja Brethren -kirkot ynnä muut lukemattomat “yksin Raamattu” -protestanttikirkot sulkevat toisensa pois kirkollisesta ja sakramentaalisesta yhteydestä väärien ja epäraamatullisten pelastusoppien ja käytäntöjen takia?

“Oman sielumme tähden ja siksi, että puhdas evankeliumi säilyisi keskuudessamme, palatkaamme Raamattuun eikä Roomaan.” (s. 43) Näin Nummela, mutta jospa asia olisikin niin, ettei Rooma olisikaan Raamatun vastakohta vaan uskollinen palvelija ja julistaja maailmassa, joka on asettanut sen tilalle omat valikoivat tulkintansa? Rooman kirkko on aina kautta vuosisatojen ollut kristittyjen todellisen ykseyden ja oikean uskon takeena. Sama jatkuu yhä edelleen tänäkin päivänä ja maailman loppuun asti.