Archive for the ‘Vapaat suunnat’ category

White ja vanhurskauttaminen: kalvinistin katolisuuskritiikki

14.11.2016

Kirjoitan tätä juttua Maltalla Martinpäivänä 11.11. ja ajattelin, että sen kunniaksi voisi olla sopivaa jakaa ajatuksia Martti Lutherin reformatorisesta ydinlöydöstä eli uskonvanhurskaudesta. Käytän astinlautana ensimmäistä lukemaani Kindle-kirjaa, jonka ostin lähinnä sen pilkkahintaisuuden vuoksi: James R. Whiten Justification by Faith (1990). Olen aiemmin lukenut myös Whiten tuoreemman kirjan aiheesta, The God Who Justifies (2007).

James White on yhdysvaltalainen kalvinistiapologeetta, tarkemmin reformoitu baptisti, joka puolustaa ahkerasti uskoaan muiden vakaumusten edustajia vastaan. White on käynyt lukuisia julkisia debatteja erityisesti katolilaisia ja viime aikoina muslimeja vastaan, mutta toisella puolella on ollut myös mormoneja, Jehovan todistajia, avoimia teistejä ja ateisteja.

Apologeettisen innostuksen aikoinani katsoin ja kuuntelin hyvinkin paljon Whitea, jolla on aktiiviset nettisivut ja Youtube-kanava. Whitella oli merkittävä rooli omassa intellektuaalisessa ja hengellisessä kehityksessäni monellakin tavalla. Ensinnäkin tajusin pian, että joku voi olla erittäin hyvin perillä katolisesta apologetiikasta ja silti torjua sen argumentit järkevästi ja vakavin teologisin perustein. Se aiheutti jonkinlaisen kriisin.

White on ehkä englanninkielisen maailman johtava klassisen tunnustuksellisen protestanttisuuden (tai yhden sen muodon) puolustaja ja katolisuuden kriitikko, ainakin siitä näkökulmasta, kuinka monta julkista debattia hän on käynyt johtavia katolilaisia vastaan ja kuinka monta katoliskriittistä kirjaa hän on kirjoittanut. Vanhurskauttamisesta Youtubessa on katsottavissa mm. vanha (v. 2000?) debatti Robert Sungenisia vastaan.

Kalvinistin kritiikki

James White ei ole mielissään ekumeenisesta liikkeestä eikä monien protestanttien Rooma-sympatioista, sillä hän uskoo Rooman kirkon opettavan väärää, epäraamatullista evankeliumia, joka ei voi pelastaa. Siksi rakkaudellisin ja totuudenmukaisin teko on hänestä avoimesti ja kohteliaasti keskustella ja väitellä vastapuolen kanssa opillisista erimielisyyksistä eikä tehdä väärää yhteistyötä leikkien, ettei perustavanlaatuista eroa olisikaan.

Whiten johtotähtenä on Paavalin kirje Galatalaisille, jossa apostoli kiroaa väärän evankeliumin julistajat (1:8) ja toteaa, ettei Kristuksesta ole mitään hyötyä niille, jotka vaativat uskon lisäksi tekoja (kuten ympärileikkausta) vanhurskauttamiseen (5:2). Galatalaisten väärät opettajat sanoivat katolisen kirkon tavoin, että usko on ihan jees, mutta sen lisäksi tarvitaan vielä tätä ja tuota – ja Paavali kirosi heidät.

Lisäksi White vetoaa tietysti myös Roomalaiskirjeeseen, erityisesti sen jakeeseen 5:1, jonka mukaan uskosta vanhurskautetuilla kristityillä on rauha Jumalan kanssa. Ensinnäkin vanhurskauttaminen on kristitylle tämän jakeen mukaan mennyt tapahtuma, ei prosessi, ja sen seurauksena on pysyvä rauha (shalom), ei mikään väliaikainen aselepo, joka muuttuisi vihaksi heti, kun sattuu tekemään seuraavan ”kuolemansynnin”.

Kalvinistin mukaan vakavaa syntiä tekevä kristitty voi kyllä joutua Jumalan isällisen suuttumuksen tai mielipahan (displeasure) alle, kunnes katuu, mutta vanhurskauttamistaan eli pelastustaan hän ei koskaan voi menettää. Kristuksessa ei nimittäin ole kadotustuomiota (Room. 8:1), eikä Jumala enää lue vanhurskautetulle hänen syntejään (4:8), vaan hän lukee hänen hyväkseen Kristuksen (”aktiivisen ja passiivisen”) vanhurskauden (Room. 4:6).

White kehottaa siis kirjansa lopussa jokaista, joka ei hyväksy raamatullista vanhurskauttamisoppia, luottamaan yksin Kristukseen. Hän julistaa hyviä uutisia niille, jotka kamppailevat syntinsä kanssa. Nämä ihmiset ovat sodassa Jumalan kanssa, kiinni uskonnollisessa systeemissä, jossa vanhurskaus saadaan pyhillä toimituksilla ja jossa se voidaan menettää omalla synnillä. Hyviä uutisia: vanhurskaus tulee yksin uskosta ilman tekoja.

Katolinen kiitos ja kritiikki

Whiten kavinistinen kritiikki pistää katolilaisen epäilemättä miettimään. Voiko katolilainen todella sanoa, että hänellä on rauha Jumalan kanssa, koska hänet on vanhurskautettu uskosta (Room. 5:1), että Kristuksessa hänelle ei ole kadotustuomiota (8:1), että Jumala ei lue hänelle hänen syntejään (4:8), jos kerran jokaisesta lievästä synnistä kertyy kiirastuliaikaa ja jokaisesta kuolemansynnistä uhkaa koko vanhurskauttamisen menetys?

Kyllähän me ongelmissa olemme, jos emme voi iloiten yhtyä apostolimme Paavalin sanomaan siksi, että Katekismus opettaa toisenlaista systeemiä. Tässä ollaan vakavasti sen äärellä, mistä Vatikaani II puhuu, kun se kehottaa pitämään arvossa muiden kristittyjen yhteisöjen aarteita sekä miettimään ennen kaikkea, mitä omassa systeemissä tulisi vielä uudistaa ja puhdistaa (Unitatis Redintegratio 4).

Tässä ollaan myös sen äärellä, kun Ratzinger sanoo, ettei Katekismuksessa kaikki ole ilmaistu parhaalla mahdollisella tavalla, ja että sitä voi kritisoida monessakin kohtaa (Salt of the Earth; Youcat-johdanto). Kirjassa Credo for Today Ratzinger kritisoi ajatusta, jonka mukaan armo on ”yliluonnollinen jokin”, jota kannamme sielussamme ja sanoo, että ”armon tilassa” oleminen on yhtä kuin olla uskova (Ks. myös YJV 15 ja Annex).

Mutta sitten kolikon toinen puoli. Kalvinistin tekstiä lukiessa tekee kyllä mieli kutsua luterilaiset apuun puolustusasemiin, sillä Whiten kriteereillä luterilaiset edustavat aivan yhtä lailla väärää ja epäkristillistä evankeliumia kuin katolilaisetkin. Hehän ajattelevat, että vanhurskaus lahjoitetaan kasteessa ja että sen voi menettää, ainakin epäuskolla. Lutherin perillisenä esiintyvä White tuomitsee itse asiassa Lutherinkin.

White puolustaa reformaation sloganeita sola scriptura ja sola fide, mutta ajautuu kummassakin kohdassa ristiriitaan. Jos Raamattu on niin selvä tässä asiassa, miksi Whiten pitää kertoa meille, mistä luvuista selvä opetus löytyy ja miten kohtia tulee tulkita – miksei vain käske lukemaan Raamattua ja sillä siisti? Kristuksen vanhurskauden imputaatiota käsitellessään White siteeraa enemmän kalvinistiteologeja kuin Raamattua.

Myöhemmin White onkin tarkentanut kantaansa. Vuoden 1990 kirjassa hän sanoo, että Raamattu on kirkon ainoa uskon ohje, kun taas myöhemmin hän on alkanut määritellä sola scripturan niin, että Raamattu on ainoa erehtymätön ohje, sillä onhan hänen baptistikirkollaankin oma ei-erehtymätön tunnustuksensa. Sola fiden tapauksessa yksin usko Kristukseen ei lopulta riitäkään, kun pitää uskoa myös kalvinistinen oppi.

Lopuksi

Vuoden 1990 kirjassa White ei hirveästi ota huomioon muiden kantojen puolustajien kirjoituksia eikä heidän esittämiään raamattupohjaisia vasta-argumentteja. Tässä mielessä vuoden 2007 The God Who Justifies on paljon parempi, jos joku meinaa lukea jommankumman.

Lisäksi perinteinen katolis-protestanttinen asetelma on mennyt aika lailla uusiksi, kun reformoidun teologian piiristä on noussut N. T. Wright uudella puolikatolisella perspektiivillään. White onkin debatoinut myös Wrightin kanssa radio-ohjelmassa, jonka voi kuunnella tästä.

Kindlessä on kivana puolena se, että siitä näkee, kuinka monta kertaa muut kirjan lukijat ovat mitäkin kohtaa alleviivanneet. Yksi erittäin suosittu kohta on pieni ”teologian puolustus” heti kirjan alussa. Monia näet ihmetyttää, eikö teologinen vääntö vanhurskauttamisesta ole aivan turhaa touhua. ”I’m tired of theology – just give me Jesus!” Mutta mikä tai kuka on Jeesus ja mitä sillä tekee? Kun avaa suunsa Kristuksesta, alkaa heti tehdä teologiaa.

Näin on näreet, niin kalvinistin kuin katolilaisenkin. Tunnustus ehkä erottaa, mutta rakkaus teologiaan yhdistää. Ja ehkä lopulta kuitenkin myös se Kristus, vaikka White kuinka väittäisi vastaan.

jrw-013-x3

Uusi vuosi, uusi elämä

4.1.2016

Viime vuonna sain blogille esiteltäväksi ja arvioitavaksi Aikamedian kustantaman 100% -lehden. Kyseessä on kristillisen mediakampanjan kertajulkaisu, vähän niin kuin edellisen vuoden Dialogos, mutta tällä kertaa asiantuntijoiden sijasta puhuvat uskovaiset nuoret.

Lehden lisäksi kampanjalle perustettiin nettisivu ja Facebook-sivu, jolla on julkaistu videoita joistakin voimakkaista kääntymyksistä. Aikamedian julkaisema lehti ei korosta tunnustuksellisuutta; Uskovaiset Nuoret -ryhmän inspiroimassa kokoelmassa on mukana ainakin helluntailaisia ja luterilaisia.

Lehden avaa taikurikollegani Miika Korkatin todistus. Se kuuluu siihen kiehtovaan genreen, jossa seurakuntaan ei-uskovana eksynyt tallaaja kuulee Jumalan selvän puhuttelun, menee profeetallisesta kehotuksesta lavalle rukoiltavaksi ja tulee uskoon. Mieletön ja ahdistunut elämä muuttuu uudenlaiseksi, toivontäyttämäksi elämäksi.

Uuden vuoden jälkeen onkin sopiva aika pohtia hieman sitä tosiasiaa, että elämme maailmassa, jossa tapahtuu uskomattomia uskoontuloja ja kokonaisvaltaisia kääntymyksiä uuteen, parempaan elämään. 100% -lehteä lukiessani tajusin, että tällaisten tarinoiden lukeminen voisi tehdä hyvää ihan kaikille. Vaikkei edes uskoisi Jumalaan, ei voine kieltää, etteivätkö nämä elämänmuutokset olisi asianomaisille ja koko maailmalle hyväksi. Jos masennuttaa, lue 100%.

Esimerkiksi Ronin tarina ”Kovat aineet vaihtuivat kovaan sanomaan” kertoo karua kieltään huumeiden, ryyppäämisen ja pikavippien hallitsemasta elämästä. Vanhan ystävän johdattamana Roni lähti seuraamaan Jeesusta, ja yhdessä he ovat perustaneet raja-aitoja murtavan kristillisen räp-/hiphopbändin nimeltä Immanuel. Ekumeenisesti huomionarvoista on mm. se, että ortodoksit ovat antaneet Immanuelin kuvata Jumalanmiehii Uspenskin katedraalissa.

Toinen vastaava tarina tulee Artulta, jonka elämä ennen uskoontuloa oli pilveä ja ryyppäämistä. Hengellisessä tilaisuudessa eräs mies ”kertoi rukouksessa minulle itsestäni asioita, joita en ollut koskaan kertonut kellekään”, ja Arttu tunsi, ”kuinka kaikki lika vain peseytyi pois minusta”. Rock-musiikista kiinnostunut Arttu kuuli myös profetian omasta albumista, ja Lupaus-albumi julkaistiinkin keväällä 2014. Siitä on Youtubessa kova näyte, ISIS-mielleyhtymällä evankelioiva Suljettu maa.

100%-lehti ei onneksi väitä, että kaikkien pitäisi kokea radikaali uskoontulo. Esimerkiksi sivulla 29 Jukka kertoo varttuneensa Jumalan kanssa koko elämänsä. Uskoon voi kasvaa ja Jumalan armoon voi luottaa riippumatta siitä, onko kokenut jotain suuria tunteita tai mullistuksia. Monet suuret kristityt ovat olleet tasaisessa uskossa lapsesta asti.

Toisaalta voimakkaat kääntymykset toimivat merkkeinä siitä, että kristinuskon kuvaama todellisuus ei ole pelkkää haihattelua vailla yhtymäkohtaa oikeaan elämään. Tuonpuoleinen voi murtautua tämänpuoleiseen väellä ja voimalla, ja se näyttää tekevän niin melko johdonmukaisella ja vakuuttavalla tavalla. Aivan eritaustaiset ihmiset tunnistavat saman Jeesuksen, joka puhuu toisaalta Raamatun sivuilla, toisaalta suoraan vaikkapa itsemurhaa harkitsevan korvaan.

Totta kai ongelmiakin jää. Jos Jumala on niin hyvä kuin nämä ihmiset vakuuttavat, miksi niin monet muut jäävät ilman apua ja armoa? Miksi niin monet jäävät huumeiden pauloihin, miksi Jumala ei estä heidän itsemurha-aikeitaan? Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, joihin emme helposti saa tyhjentävää vastausta. Mutta kolikon kääntöpuoli on joka tapauksessa se, että pahuuden ongelman lisäksi meillä on myös tämä ”hyvyyden ongelma”.

16-vuotiaana ensimmäisen aseellisen kioskiryöstönsä tehnyt Joni ajautui huumeisiin ja rikolliseen elämäntapaan, kunnes hän rukoili Jumalaa muuttamaan elämänsä suunnan. ”Tänään elän elämää, johon päihteet eivät kuulu. Elämäni on mielenkiintoisempaa kuin koskaan aiemmin. (…) Koen ihmeenä sen, että haluan kantaa rehellistä vastuuta omasta elämästäni. Enää ajatuksiani eivät täytä viha ja väkivalta, vaan välitän aidosti ihmisistä ilman, että tavoittelisin omaa etuani. Tällaista tekee Jumala.”

Voiko tällaisesta valittaa? Uskoontulot voi halutessaan yrittää psykologisoida, mutta joka tapauksessa kristinuskon kontekstissa tapahtuu voimakkaita ja epätavallisia asioita, jotka sekä vakuuttavat asianomaiset kristinuskon totuudesta että saavat aikaan positiivisia muutoksia heidän elämässään. Niin kuin uskoontulleen huume-Teron vanha koplakaveri totesi: ”Nyt kun sä oot uskossa, niin sun silmissä on elämää, sun puheessa on lämpöä ja susta hehkuu rakkaus.”

100%-lehden eräs hyvä puoli on se, että se ei jätä uskoontulokertomusten jälkeen lukijaa yksin, vaan ohjaa hänet seurakuntaan. Uuteen elämään syntymistä seuraa perheessä kasvaminen, ja seurakunta on Jumalan perhe (Ef. 2:19). Teologisesti monia asioita voisi tietysti kritisoida, mutta 100% ei ole Teologinen Aikakauskirja. Vaikka en muotoilisi kirkko-oppia samoin kuin Aikamedian ystävät, pidän hyvänä loppukaneettina kehotusta hyviin perhesuhteisiin muiden kirkkokuntien ”sukulaisten” kanssa.

”Meillä on oma koti, mutta voimme vierailla toisten seurakuntien tilaisuuksissa ja tapahtumissa kiitollisin mielin. (…) Tervetuloa Jumalan perheeseen. Tervetuloa kotiin.” (s. 61)

22670-100-kansi_2

Yrjö Sariolan muistelmat

10.11.2014

Jatkan viimeviikkoisesta ja pysyn isoenoni, Lapuan emerituspiispa Yrjö Sariolan (s. 1932) muistelmien parissa. Tällä kertaa vuorossa on toinen (tai pikemminkin ensimmäinen, vuodelta 1999) Päivä Osakeyhtiön kustantama muistelmateos Kipua ja siunausta – muistikuvia matkan varrelta.

Siinä missä viime viikolla esitelty kirja keskittyy muutamiin valittuihin henkilöihin, tämä kirja keskittyy Sariolan omaan elämään ja uraan. Muistelmien joukosta nousee esiin erityisesti kolme asiaa: naispappeuskysymys ja suhde evankeliseen herätysliikkeeseen, oppineuvottelut vapaakirkollisten ja helluntailaisten kristittyjen kanssa sekä sairauden ja vammaisuuden kestäminen.

Naispappeus ja kirkon tunnustus

Naispappeuden hyväksyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sijoittuu Yrjö Sariolan piispakauteen, joka kesti vuodesta 1974 vuoteen 1995. Sariola sanoo naispappeuskysymyksen olleen hänelle piispana ”rasittava ja vaikea asia”, sillä hän koki olevansa ”rintamalinjojen välissä” (s. 81).

Sariolan periaatteellinen lähtökohta oli, että evankeliumin julistajan työ ei voi olla riippuvainen sukupuolesta. Toisaalta hän ymmärsi niitä, joiden mukaan papin tehtävä on Uuden testamentin mukaan varattu miehille. Ensin Sariola koki, ettei hän ”kelvannut kunnolla kummalekaan osapuolelle”, mutta ajan mittaan hän ymmärsi, että kiistassa tarvitaan myös ”maltillisia välittäjiä”. (s. 81)

Vielä 70-luvulla Sariola äänesti naispappeutta vastaan (koska katsoi, ettei aika ollut kypsä), 1986 ratkaisevassa äänestyksessä taas sen puolesta. Asian ratkettua Sariola esitti kirkolliskokoukselle ponnen, joka hyväksyttiin lähes yksimielisesti. Sen mukaan naispappeuteen torjuvasti suhtautuvilla tulee yhä olla mahdollisuus ”tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin”. (s. 82)

Yhdessä arkkipiispan ja Tampereen piispan kanssa Sariola vihki pappeja myös Oulun hiippakuntaan, jonka piispa Olavi Rimpiläinen ei itse suostunut vihkimään naispappeja. Tämä tapahtui kuitenkin ”yhteisymmärryksessä Oulun piispan ja tuomiokapitulin kanssa”. (s. 81)

Sariolalle tuotti erityistä murhetta, että SLEY otti selkeän kielteisen kannan naispappeuteen. ”Olin itse yhdistyksen johtokunnan jäsen, kun tämänsisältöinen päätös tehtiin joulukuussa 1987. Kyllikki Tiensuun kanssa merkitsimme pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, jossa kannoimme huolta evankelisen liikkeen tulevaisuudesta.” (s. 118)

Sariola ei peittele kirjassa herätyskristillisiä juuriaan. ”Pyhän Raamatun arvovalta, Sanasta kiinni pitäminen, kasteen lahja ja tunnustususkollisuus ovat olleet niitä suuria lahjoja, joita olen saanut evankelisessa liikkeessä ottaa vastaan. Olen oppinut iloitsemaan siitä, että olen luterilainen kristitty.” (s. 117)

Luterilainen identiteetti ei kuitenkaan merkitse Sariolalle sitoutumista mihinkään ”muista kirkoista poikkeavaan luterilaiseen erityiskristillisyyteen”, vaan päinvastoin Augsburgin tunnustus ”sitoo minut kirkon yhteiseen uskoon, johon saan julkisesti joka sunnuntai yhtyä jumalanpalveluksessa lausumalla apostolisen uskontunnustuksen tai Nikean tunnustuksen”. (s. 54)

Sariola ei innostu privaattiuskonnollisuudesta vaan korostaa aivan oikein uskon kirkollista luonnetta. ”Minulla on se vakaa ajatus, että kukaan ei kerta kaikkiaan voi olla kristitty vain omissa oloissaan ja luulotella, että ’tulen omalla uskollani autuaaksi’. Minun uskoni kristittynä on aina kristillisen seurakunnan yhteistä uskoa.” (s. 51)

Sariola kommentoi kauniisti uskontunnustuksen kohtaa ”minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan” (joka alkukielellä ja katolisessa käännöksessä kuuluu ”pyhän katolisen kirkon”): ”Seurakunnalla on äidin kasvot. Äidin tavoin se pitää huolta minusta, kun on kerran kutsunut palvelukseensa. Tie ehtoollispöytään on avoin. Ota, syö ja juo! Jätä itsesi Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun!” (s. 94)

Suomalaista ekumeniaa

Yrjö Sariola oli edelläkävijä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien välisten ekumeenisten suhteiden kehittymisessä. Vuonna 1979 Sariola esitti Vapaakirkon 100-vuotisjuhlissa ehdotuksen virallisten keskustelujen aloittamisesta luterilaisten ja vapaakirkollisten välillä.

Seuraavana syksynä Sariola vei ideansa piispainkokoukseen, jossa se sai ”melko nihkeän vastaanoton” (s. 134). Kahden vuoden valmistelujen jälkeen neuvotteluja kuitenkin ehdotettiin, ja Vapaakirkko otti tarjouksen vastaan. Keskustelut käytiin vuosina 1983–1984. Tämän jälkeen pyrittiin samaan helluntaiherätyksen kanssa, ja jälleen vastustuksesta huolimatta hanke onnistui ja neuvottelut käytiin 1987–1989. (s. 135)

Oppikeskustelut rakentuivat ”tunnustukselliselle pohjalle”. Helluntailaisten kanssa samaa mieltä oltiin siitä, että ”Raamattu on kristillisen opin ja elämän ainoa perusta ja ohjenuora ja että Kristus on Raamatun sanoman keskus”. Eroja ilmeni kuitenkin siinä, ”mikä merkitys on kirkollisella traditiolla ja sakramenteilla”. Vapaakirkonkin kanssa pääongelmat löytyivät ”erilaisesta tunnustustraditiosta, sakramenttikäsityksestä ja seurakuntaopista”. (s. 136)

Sariola oppi keskusteluista sen, että opin lisäksi kyse oli yhtä lailla myös ”tavasta, jolla suhtaudumme toiseen kirkkoon ja sen jäseniin”. Neuvottelujen päätösasiakirjoissa korostetaan molemminpuolista kunnioitusta (Room. 12:10), mikä merkitsee mm. sitä, että toisesta pyritään antamaan oikea kuva. (s. 138)

”’Avoin, ongelmia kaihtamaton lähestymistapa on mahdollistanut toinen toisensa kuulemisen. Keskusteluissa on voitu oikaista monia pinnallisia ja yksipuolisia käsityksiä. Kuva toisesta osapuolesta on huomattavasti tarkentunut’, todetaan vapaakirkkoneuvottelujen loppukommunikeassa.” (s. 134–135)

Joskus yhteinen (penkki-)urheilu yhdisti osapuolia ja lievitti jännitteitä. Kerran helluntailais-luterilaiset neuvottelut uhkasivat lukkiutua, kun ”avuksi tuli ohjelmaan merkitty jalkapallo-ottelu, jonka vuoksi keskustelu keskeytettiin”. Tarina on sen verran hauska, että sitä sopii lainata pitkästikin:

”Ottelun United Pentecostals-luterilainen kirkko piti olla omalle joukkueellemme läpihuutojuttu, koska joukkueeseemme kuului korkeatasoisia jalkapalloilijoita, kuten Risto Ahonen, Risto Cantell ja ennen muuta Erik Vikström. Toisin kuitenkin kävi. Vastustaja oli niskan päällä ja teki omaa joukkuettamme enemmän maaleja. Mutta koska niistä kaksi meni omaan maaliin, meidän luterilaisten joukkue lopulta kuitenkin voitti muistaakseni 6-5. Vesalan saunan lauteilla riittikin sitten aineksia jälkipeluuseen. Ja kun taas jatkettiin keskusteluja, ilmapiiri oli vapautunut ja asioissa päästiin eteenpäin. Kyllä jalkapallo on sentään tärkeä osa ekumeenisia keskusteluja!” (s. 138)

Hauskin juttu liittyy kuitenkin neuvottelutauolla seurattuihin hiihdon maailmanmestaruuskilpailuihin vuonna 1988. Sariola kertoo: ”Kovana penkkiurheilijana taisin innostua aika lailla Matikaisen niukasta voitosta, koskapa helluntaiherätyksen opistonjohtaja Heikki Lahti sai aiheen tokaista: ’Ei meillä helluntaiherätyksessä päästä tuollaiseen hurmokseen kuin luterilainen piispa.'” (s. 133)

Loppukaneettina Sariola toteaa, että neuvottelut merkitsivät hänelle ”eräänlaista salaperäisyyden verhon riisumista näiden yhteisöjen päältä” (s. 140). Neuvottelukumppanit olivat kilvoittelevia kristittyjä siinä missä luterilaisetkin, ja monesti heillä alkoi olla jo samoja ”perinnekirkon kolmannen ja neljännen polven vaikeuksia kuin omalla kirkollamme” (s. 141).

Joka tapauksessa ei-kristillisten katsomusten vahvistuessa ekumeeninen lähetyminen on välttämätöntä, jotta voisimme ”antaa yhteisen todistuksen Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta”. (s. 141)

Kipua ja siunausta

Sariolan piispakautena sattui myös kipeitä ja traagisia asioita. Hiljaisen viikon (eli pyhän viikon) maanantaina 1976 patruunatehtaan lataamo räjähti Lapualla. Menehtyneitä oli 40, ”joukossa myös poikiemme luokkatoverien vanhempia. Orvoiksi jäi 76 alaikäistä lasta.” (s. 153–154) Piispa, papit ja koko Lapuan yhteisö hoitivat tehtävänsä esimerkillisesti. Surujuhlan jälkeen presidentti Kekkonen sanoi Sariolalle: ”Tämä oli vaikuttava juhla.” (s. 156)

Syyskuussa 1991 Sariola joutui itse kuolemanvaaraan, kun hänen aorttaläppänsä oli kalkkeutunut pahan kerran. Hän joutui sydänleikkaukseen, jossa hänelle asetettiin tekoläppä. Ensimmäinen tällainen leikkaus oli tehty vasta vuonna 1952. Myöhemmin piti vielä tehdä korjausleikkaus. Ennen sairaalasta lähtöä Sariola sanoi kirurgille saaneensa nyt lisäaikaa, mutta kirurgi vastasi: ”Ei se ole niin varmaa.” Sariolan mukaan vastaus osoitti lääkärissä ”suurta nöyryyttä”: elämä on lopulta Jumalan varassa. (s. 171–172)

Sariola kertoo myös vaikeavammaisesta pojastaan Jukasta, joka sairastaa vaikeaa myopathia nemaline -lihastautia. Jukka oli Suomessa ensimmäinen, jolla tämä harvinainen sairaus todettiin. Monista ja suurista vaikeuksista huolimatta Jukka pääsi mm. muuttamaan omaan asuntoon ja matkustamaan ulkomaanlomalle lentokoneessa. Tietokoneohjelmat hallitsevalla Jukalla on kotisivut, ja hän on kirjoittanut hyviä arvosteluja saaneen (kenties paradoksaaliselta kuulostavan) kirjan Hyväosainen.

Vaikeavammaisuus kosketti Sariolan perhettä myös kolmannessa polvessa, kun Heikki-pojan (niin ikään teologi, Kurikan kirkkoherra ja Neljännen makkabilaiskirjan suomentaja) Saara-tyttärelle diagnosoitiin tuhoava INCL-tauti, joka merkitsee lapsen kuolemaa keskimäärin 9–11 vuoden iässä. Vakava sairaus on isovanhemmille ”kaksinkertainen tuska”. ”He murehtivat sekä lapsenlapsensa sairautta että sen omalle lapselleen aiheuttamaa ahdistusta ja huolta.” (s. 187)

Tuskailua ja ”Miksi, Herra” -kysymyksiä on siis riittänyt. Pimeydessä loistaa kuitenkin kristillisen uskon, toivon ja rakkauden valo. Se näkyy kauniisti Yrjön vaimon Anna-Maijan sanoista, jotka  hän lausui ”kerran kertoessaan eräässä seurakunnan tilaisuudessa lapsenlapsestaan: ’Olen ajatellut, että Saara on pieni taivaan enkeli, joka on lähetetty keskellemme tuomaan salattua siunausta. Saaran lähellä on hyvä olla. Jumala koskettaa minua.” (s. 188)

1064_kipuajasiunausta4050

Mihin Ulf Ekman on liittymässä?

14.4.2014

(Tämä mielipidekirjoitus on julkaistu helluntailaisessa Ristin Voitto -lehdessä.)

Livets Ord (Elämän Sana) -liikkeen perustaja Ulf Ekman aiheutti jonkinlaisen uutispommin pohjoismaisissa kristillisissä piireissä, kun hän ilmoitti liittyvänsä vaimonsa kanssa katoliseen kirkkoon. Heidän poikansa Benjamin otettiin katolisen kirkon täyteen yhteyteen jo viime vuoden lopulla.

Ekmanit ovat osa laajempaa trendiä. Viime vuosikymmeninä katoliseen kirkkoon on siirtynyt sadoittain entisiä protestanttipastoreja, erityisesti Yhdysvalloissa, mutta yhä enemmän myös Englannissa ja Ruotsissa. Suomessa pastorikäännynnäisiä on joitakin, mutta katolisuus ja siihen kääntyminen on täällä vielä melko vierasta.

Inspiroiduin kirjoittamaan tämän kirjoituksen todistettuani häkellyttävää Facebook-kommentointia Ekmanin ratkaisusta. Monet nähtävästi vapaiden suuntien kristityt tyytyivät vain siteeraamaan raamatunjakeita luopumuksesta ja luettelemaan sitten katolisuuden perinteisiä kompastuskiviä: inkvisitiot, Marian ja paavin palvonnan, pedofiilipapit ja tietysti uskonnontunneilta opittu iskulause ”kun kolikko kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”.

Maltillisemmat äänet kiirehtivät sanomaan, että kaikissa kirkoissa on aitoja uskovia ja että jokaisessa tunnustuskunnassa on omat vikansa ja vahvuutensa. Melkein kukaan ei kuitenkaan yrittänyt ymmärtää Ekmania, sitä, minne hän on oikeastaan menossa ja miksi. Katolilaisena minua pisti usein silmään nettikeskustelijoiden halveksiva asenne ”ihmislaitoksia” eli kirkkoa kohtaan.

Tässä kun olisi juuri dialogin paikka. Meille katolilaisille kirkko ei ole ihmisten järjestö, vaan Kristuksen perustama ja haluama todellisuus (mm. Matt. 16:18). Kristus ei halua seurakuntien hajanaisuutta, vaan kirkon näkyvää ykseyttä (Joh. 17:21). Juuri tähän Ekman vetoaa Dagens Nyheter -artikkelissaan. Hänelle ei enää riitä pirstaloituneen protestantismin puhtaan pragmaattinen yhteiskristillisyys eikä pelkkä idealistinen kuvitelma uskon jatkuvuudesta läpi vuosisatojen.

Ekman on liittymässä kaikkien vuosisatojen kirkkoon, joka kuitenkin elää nyt täysillä vuotta 2014. Ei, emme palvo Mariaa emmekä paavia. Emme osta aneita emmekä hyväksy pedofiliaa. Emme muuten myöskään väitä olevamme ainoita tosiuskovia, vaan tunnustamme iloiten kaikki kristityt veljiksi Kristuksessa.

Vuoden paavina ollut Franciscus lähetti äskettäin helluntailaisille historiallisen videoviestin, jossa hän puhui jo alkaneesta ”ykseyden ihmeestä” ja lähetti protestanttiveljilleen ”hengellisen halauksen” esirukouspyyntöjen kera.

Halusin kirjoittaa tämän artikkelin samassa hengessä sanoakseni Suomen helluntailaisille, että olemme saman perheen lapsia, vaikka asummekin erillämme. Meillä on paljon enemmän yhteistä kuin luulemmekaan, ja samalla meillä on paljon annettavaa toisillemme.

Jospa oppisimme vanhojen iskulauseiden ja ennakkoluulojen toistamisen sijaan kuuntelemaan toisiamme, rukoilemaan yhdessä ja kilvoittelemaan toistemme kunnioittamisessa. Siten maailma voi pikku hiljaa alkaa ottaa meidät tosissaan ja uskoa tämän meille yhteisen hyvän sanoman: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme.”

Suuri kiistakysymys: lapsikaste

22.9.2008

Aluksi on pahoiteltava pitkää taukoa kirjoittamisessa – kesän ja uuden akateemisen alun kiireet sekä erinäiset tekniset ongelmat ovat viivästyttäneet blogiviesteilyyn palaamista. Nyt palaamme toivottavasti vanhaan maanantairytmiin. Päätän toistaiseksi helluntailaisuuden ja äärikarismaattisuuden tutkiskelun suureen kysymykseen lapsikasteesta, joka enmmän kuin mikään muu kysymys erottaa ns. ”vapaita suuntia” perinteisestä kirkollisesta kristillisyydestä. Tämän artikkelin ajatukset perustuvat TT Matti Väisäsen kirjaan ”Pyhä kaste Raamatussa”, joka on laaja ja katolisestakin perspektiivistä melkoisen hyvä esitys kristillisestä kasteteologiasta (muutamin varauksin).

Raamatullinen lapsikaste?

Helluntailaiset ja muut vapaat suunnat torjuvat lapsikasteen omasta näkökulmastaan ennen kaikkea siksi, että se on ”epäraamatullinen”, koska Raamatussa ei ole yhtään esimerkkiä sylivauvojen kastamisesta ja koska Raamattu vaatii kastettavilta ensin uskoa, eikä vauva voi/ole päättänyt uskoa. Samoin Jeesus kastettiin aikuisena eikä vauvana. Näitä perusteita vastaan voidaan esittää seuraavat raamatulliset vasta-argumentit:

1) Lähetyskäsky käskee tekemään kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi kastamalla heidät ja opettamalla heitä pitämään Jeesuksen käskyt (Matt. 28:19-20). Mitään ikävaatimusta ei esitetä eikä mitään rajoituksia tehdä sen suhteen, ketä ei voisi kastaa, joten toki myös lapset kuuluvat ”kaikkiin kansoihin”.

2) Raamatusta nousevan perisyntiopin mukaisesti (1. Moos. 8:21, Ps. 51:7, Jes. 48:8, Job 15:14, Joh. 3:6, Room. 5:12-19, 1. Kor. 15:22, Ef. 2:3) ihminen syntyy Aadamin lapseksi, minkä takia hänet täytyy siirtää Kristuksen valtakuntaan kastamalla hänet perisynnin anteeksiantamiseksi, uudestisyntymiseksi sekä uskon (ja toivon ja rakkauden) lahjan saamiseksi (Kol. 2:12-13, Room. 6:3-4, Gal. 3:26-27, Ap.t. 2:38-29, Joh. 3:5, Tit. 3:5). Jos usko on lahja (Ef. 2:8), voi Jumala vuodattaa sen vauvaankin.

3) Jos kielletään perisynti ja sanotaan vauvojen syntyvän viattomina Jeesuksen sovittamaan ihmissukuun, voidaan kysyä: Kuoliko Jeesus vauvojen puolesta? Jos vastaus on kyllä, eivätkö vauvat silloin ole synnin alla, kun kerran Jeesus kuoli syntien vuoksi, syntisten puolesta? Eikö ole totta, ettei Raamatussa Jeesuksen objektiivinen sovitus suoraan pelasta ketään, vaan se on sovellettava yksilöön (on se sitten uskon, kasteen, kääntymyksen, Jumalan rakkauden t. Pyhän Hengen vuodatuksen kautta)?

4) Juutalaiset tunsivat ns. proselyyttikasteen, joka koski kaikenikäisiä pakanuudesta juutalaisuuteen kääntyviä. Samoin vanhassa liitossa Jumalan kansaan sisällytettiin ympärileikkauksen kautta myös vauvat. Eikö tätä juutalaista taustaa vasten ole erikoista, että Uusi testamentti ei anna mitään perinteisestä näkemyksestä poikkeavaa ohjetta odottaa tiettyyn ikävuoteen asti kristillisen kasteen tapauksessa? Sen sijaan mainitaan jopa viisi kokonaisen perhekunnan kastetta, ja kun ehkäisyä ei käytetty, joukossa oli lähes varmasti ainakin joitain hyvin pieniä lapsia (esim. Ap.t. 16, 1. Kor. 1).

5) Jeesus kastettiin Johanneksen kasteella, ja koska Johanneksen kastetoiminta alkoi Jeesuksen ollessa n. 30-vuotias, ei ole mikään ihme, että Jeesus ei saanut Johanneksen kastetta vauvana.

6) Kristillisen seurakunnan jäseneksi tultiin kasteen kautta (1. Kor. 12:13), mutta seurakunnan jäseninä oli jo Uuden testamentin aikana lapsia. Paavali antaa kirjeessään kehotuksia lapsille (Kol. 3:20), samoin Johannes, joka myös mainitsee heidän syntiensä anteeksiannon menneenä tapahtumana, mikä lienee viittaus kasteeseen (1. Joh. 2:12).

7) Kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa, nimittäin Nooan arkki, joka pelastui vedenpaisumuksessa veden kautta, kuvasi kirkkoa, joka pelastuu kasteen veden kautta (1. Piet. 3:21). Arkkiin pääsi perheeseen kuulumisen nojalla, ikärajaa tai henkilökohtaisen uskon vaatimusta ei ollut. Samoin Jordan-virran ylitys koski koko kansaa, ei vain niitä jäseniä, jotka olivat tietyn ikäisiä. VT:n ennustukset, joiden mukaan Jumala vihmoo Israelin puhtaaksi ja nostaa sille puhdistavan lähteen (Hes. 36, Sak. 13), eivät myöskään aseta ikärajoituksia.

Lapsikaste ja traditio

Lapsikasteen puolesta voi siis rakentaa hyvän raamatullisen argumentin. Toisaalta kuitenkin myös sitä vastaan voi argumentoida kattavasti Raamatun pohjalta, eikä Raamattu yksin lopullisesti ratkaise kiistaa suuntaan eikä toiseen. Tässä kysymyksessä tradition tarve on erityisen selvä – varhaiset kristityt olivat yksimielisiä kasteen uudestisynnyttävästä voimasta ja siitä, että apostolit ovat opettaneet kastamaan myös lapsia (100- ja 200-luvuilla Ireneus, Hippolytus, Origenes, Kyprianus).

Mitään apostolista traditiota kasteen viivyttämisestä ei ole. Varhaisessa kirkossa Tertullianuksen ajoista asti havaittava tapa viivyttää kastetta sen sijaan johtui siitä, että kasteen jälkeen ei ajateltu olevan mahdollisuutta toiseen anteeksiantoon, joten oli turvallisinta ottaa kaste myöhään, ettei sen jälkeen päässyt sitten enää lankeamaan. Ajatus siitä, että kastetta ei voi antaa lapsille, koska kaste on jo uskonratkaisun tehneen julkinen uskontunnustus, ei löydy kristinuskon alkuajoilta lainkaan.

Äärikarismaattisuuden hedelmää

28.7.2008

Helluntailaisuudesta alkanut karismaattisuus levisi ns. toisessa aallossa yli kirkkokuntarajojen 1950-1970-luvuilla. Tämän lisäksi on kuitenkin vielä ns. kolmannen aallon karismaattisuutta, joka on saanut toinen toistaan hälyyttävämpiä muotoja viime aikoina erityisesti tietyissä USA:ssa alkaneissa ”herätyksissä”. Näiden lisäksi helluntailaisuus on pirstaloitunut myös opillisista syistä. Tässä artikkelissa käsitellään lyhyesti muutamia karismaattisia ryhmiä.

Ykseyshelluntailaisuus

Ykseyshelluntailaisuus eli Oneness Pentecostalism eroaa tavallisesta helluntailaisuudesta ennen kaikkea siinä, että se edustaa tietynlaista modalismia eli vanhaa harhaoppia, jonka mukaan Jumalassa ei ole persoonien kolminaisuutta vaan ykseys, jolloin Jeesus on sekä Isä että Poika, samoin Pyhä Henki on Isä, Poika on Pyhä Henki, jne. Poika viittaa ihmiseksi tulleeseen Jumalaan, Jeesukseen, ei siis ikuiseen Isästä erilliseen jumaluuden persoonaan.

Joh. 17:5: ”Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä.” Tässä yksi persoona, Poika, puhuu toiselle persoonalle, Isälle – käyttäen persoonapronomineja ”minä” ja ”sinä”. Pojalla oli kirkkaus Isän luona ennen maailman syntyä. Saman totuuden ilmaisevat myös jakeet Joh. 1:1,18 ja Fil. 2:5-7.

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ero näkyy selvästi myös jakeessa Joh. 14:16: ”Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti.” Pyhä Henki on toinen kuin Jeesus, ja samoin tässä näkyy Jeesuksen ja Isän ero – Jeesus kääntyy Isän puoleen.

Toronton tai Isän siunaus

Vuonna 1994 alkanut Toronton herätys (Toronto Airport Christian Fellowship – TACF) tuli kuuluisaksi erikoisista ilmiöistä kuten hysteerisestä naurusta ja hallitsemattomista ruumiinliikkeistä. Nämä ”Pyhän Hengen valtaamat” henkilöt muistuttavat kuitenkin eniten evankeliumien kuvauksia pahojen henkien heittelemistä ihmisistä. Maistiainen herätyksestä tästä linkistä, jonka informaatiolaatikossa myös raamatullinen vastaus ”raamattuperusteluun” Hengestä juopumisesta.

Lakelandin tai Floridan herätys

Vuonna 2008 alkanut Lakelandin tai Floridan herätys on hyvä esimerkki äärikarismaattisuuden ääripäistä ja vaaroista. Herätyksen päähahmo evankelista Todd Bentley on kastanut ihmisiä mm. kaavalla ”Kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Bam!” ja kasteen yhteydessä töninyt, lyönyt ja potkinut ihmisiä. Herätys keskittyy parannusihmeisiin ja aiheuttaa jäsenissään erikoisia ääniä ja liikkeittä. Jälleen mieleen palautuvat Markuksen sanat, joiden mukaan paha henki ”kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi” (Mark. 9:20). Maistiainen tässä linkissä.

Karismaattisia kummallisuuksia

16.6.2008

Viikon leiritauon jälkeen palaamme taas hetkeksi helluntailaisen ja uuskarismaattisen kristillisyyden pariin. On todettava, että näiden suuntausten työssä ja jäsenissä on paljon hyvää, oikeaa ja pyhää. Katolilaisella ei pitäisi olla mitään sitä vastaan, että Jumalan sanaa ja henkilökohtaista uskoa pidetään arvossa, että ihmisen vapaus tunnustetaan, että armolahjoja rukoillaan ja käytetään ja että evankeliointi otetaan tosissaan.

Kirkon vastalauseet nousevat esiin vasta sitten, kun muita apostolisen uskon osa-alueita väheksytään joidenkin itsessään kenties hyvien asioiden tähden. Kun sakramentit tai traditio kielletään, kun parantumisesta ja menestyksestä tehdään normi tai kun pyhitysteologiaan tuodaan uusia vaatimuksia. Tässä artikkelissa käydään lyhyesti läpi muutamia yleisiä tulkintavirheitä, joista on hyvä olla perillä.

Roomalaiskirjeen runtelua

Roomalaiskirje on protestanttien suosikkikirje. Heidän mielestään katolinen kirkko ei osaa lukea sitä eikä seuraa sen oppia. Ironista tässä on se, että tämä kirje on nimenomaan suunnattu Rooman kirkolle, ja katolinen kirkkohan on ”Rooman kirkko” – apostolien ajoista asti Pietarin istuimella on luettu Roomalaiskirjettä. Mitäs jos kirjeen vastaanottaja sittenkin olisi se, joka tuntisi kirjeen sisällön, kun taas sen uudelleentulkitsijat olisivatkin väärässä? Tutkitaanpa muutamaa esimerkkiä.

Room. 3:10: ”Ei ole yhtään vanhurskasta”. Joskus tämä tulkitaan absoluuttisesti niin, että teoilla ei voi olla mitään sijaa pelastuksessa, koska yksikään ihminen maailmassa ei ole vanhurskas, joten vaikka kuinka joku yrittäisi tehdä hyvää, hän ei voi onnistua olemaan vanhurskas.

Tämän tulkinnan ongelma on siinä, että Raamattu puhuu useassa kohtaa vanhurskaista ihmisistä ja viittaa tällä ilmauksella heidän elämäntyyliinsä eikä Kristuksen vieraaseen vanhurskauteen. Tärkeimmät esimerkit tulevat juuri niistä psalmeista, joita Paavali Room. 3:ssa siteeraa. Paavalin tarkoitus Room. 3:ssa ei ole osoittaa, ettei teoilla voi olla mitään tekemistä pelastuksen kanssa, vaan että juutalaisetkin tarvitsevat Jeesusta, sillä he ovat pakanoiden tavoin tehneet syntiä ja että Vanha testamentti todistaa tästä, koska se on suunnattu juutalaisille (Room. 3:9, 3:19).

Room. 10:10: Suun tunnustus tuo pelastuksen. Tästä pelastussanomasta on joissain piireissä tehty lain käsky, kun jae tulkitaan niin, että pelastuakseen on tunnustettava uskostaan suullisesti – joissain tapauksissa kaikille ystäville, työtovereille ja vastaantulijoille. Tämä on kaukana Paavalin seurakunnan kastetunnustuksesta ”Jeesus on Herra”, josta tässä on kyse (ks. Room. 10:9, 10:13, Ap.t. 22:16).

Room. 11:29: Jumala ei kadu armolahjojaan. Tätä jaetta käytetään joskus irrallisena todistejakeena siitä, että Jumala ei ota pois esimerkiksi kielilläpuhumisen tai parantamisen armolahjaa. Kuka tahansa kontekstin lukeva voi kuitenkin ymmärtää, että kysymys on juutalaisten asemasta pelastushistoriassa eikä mistään henkilökohtaisista armolahjoista. Jumala ei ole katunut sitä, että valitsi Israelin vanhassa liitossa, koska hän yhä aikoo kutsua ja pelastaa joitain juutalaisia (Room. 11:1, 11:5, 11:25-28).

Apostolien tekojen avunhuuto ja Korinttilaiskirjeen kipu

Ap.t. 2: Pyhä Henki laskeutui voimallisesti uskoviin. Tätä pidetään merkkinä ”Hengen kasteesta”, joka on sekä uskoontulosta että vesikasteesta erillinen tapahtuma. Jeesus lupasi toisen puolustajan, ja vaikka opetuslapset uskoivatkin Jeesukseen, heiltä puuttui Henki. Ap.t. 2 ei kuitenkaan missään sano tämän pelastushistoriallisen erikoistapauksen kuuluvan jokaiselle uskovalle kaikkina aikoina. Jo Ap.t. 2:38:ssa Pietari selittää tästedes kasteen välittävän Pyhän Hengen, eikä teksti kerro kastettujen kokeneen mitään erikoisia merkkejä.

Ap.t. 8:15-17: Uskovat saavat Pyhän Hengen näkyvästi. Tätä pidetään lopullisena todisteena siitä, että Ap.t. 2:n tapahtumat pätevät myöhempiinkin kristittyihin – uskovien edellytettiin saavan vielä erillinen Pyhän Hengen kaste, jonka merkkinä on usein kielilläpuhuminen. Tämän tulkinnan kannattajat uskovat, että jokainen Jeesukseen uskova on saanut Pyhän Hengen (1. Kor. 12:3) mutta tarvitsee sen lisäksi henkikasteen. Ap.t. 8:15-17 puhuu kuitenkin Hengen saamisesta eikä Hengellä kastamisesta, joten tulkinta ei toimi. Katolinen tulkinta näkee tässä vahvistuksen sakramentin. Mistään kielilläpuhumisen merkistä teksti ei puhu.

1. Kor. 12:13: Meidät kaikki sama Henki on kastanut yhdeksi ruumiiksi. Jälleen tässäkin kohdassa helluntailaisen tulkinnan kielenkäyttö on päinvastainen kuin Raamatun. Jos Hengen suorittama kaste ei ole sama kuin uskontulossa tapahtuva Hengen saaminen, tällöin Henki ei ole kastanut kaikkia uskovia vaan vasta jotkut. Paavali kuitenkin sanoo Hengen kastaneen meidät kaikki.


%d bloggers like this: