Archive for the ‘Apologetiikka’ category

Lisää James Whiten katolisuuskritiikistä

21.11.2016

Viime viikolla esittelin James Whiten vanhurskauttamisoppia ja katolisuuskritiikkiä, ja kun Whiten Kindle-kirjat olivat niin halpoja, niin ostin ja luin saman tien kaksi muutakin: The Fatal Flaw ja Answers to Catholic Claims (molemmat vuodelta 1990, Kindle 2016).

Näistä edellinen kirja käsittelee sovitusoppia, messua ja kiirastulta, jälkimmäinen taas Raamatun ja tradition auktoriteettia, samoin kuin perusteellisempi opus Scripture Alone (2004), jonka olen lukenut jo aiemmin. Jatkamalla Whitesta saan tilaisuuden myös vastata Tuomas Nyyssölän edelliseen kirjoitukseeni jättämään pitkähköön kommenttiin.

Tarkoitukseni on siis osin esitellä Whiten argumentteja, toisaalta reagoida niihin ekumeenisena katolilaisena arvostavasti ja kriittisesti, totuutta etsien. Arvostan Whitessa nimenomaan sitä, että hän siteeraa laajasti katolisia lähteitä, eikä häntä voi nopeasti syyttää siitä, etteikö hän tuntisi katolista opetusta. Lisäksi arvostan hänen vakavaa sitoutumistaan Raamattuun ja siihen teologiaan, jota hän pitää raamatunmukaisena.

En tietenkään allekirjoita Whiten kalvinistisia kantoja sellaisenaan, mutta uskon, että katolilainen voi oppia niistä monenlaista. Seuraavassa esittelen siis Whiten kirjojen argumentteja, vaikkakin valitettavan rankasti lyhennellen ja yksinkertaistaen. Sen jälkeen esitän jälleen joitain kriittisiä ja rakentavia huomioita sekä suuntaan että toiseen.

Raamatun auktoriteetti, traditio ja paavius

James White yhtyisi Tuomas Nyyssölän kommenttin kohtien 2-3 toteamuksiin, joiden mukaan totuuden löytämiseksi on perustauduttava Jumalan ilmoitukseen ja kysyttävä oikeaa auktoriteettia. White kuitenkin nimenomaan puolustaa yksin Raamattua ilmoituksen lähteenä kirkolle (eri asia oli apostolien aika, jolloin uutta ilmoitusta vielä tuli), ja tekee sen melkoisen sofistikoidusti.

Katolilaisten väitteeseen, jonka mukaan Raamatun auktoriteetti perustuisi kirkon auktoriteettiin, White siteeraa useita Vanhan ja Uuden testamentin kohtia, joissa vedotaan kirjoitettuun Jumalan Sanaan auktoriteettina sekä varhaisiin kirkkoisiin, jotka tunnistivat Raamatun kirjoja inspiroiduiksi ilman mitään Rooman kirkon julistusta siitä, että kyseiset kirjat ovat inspiroituja. Kirkko tunnistaa Jumalan Sanan eikä luo sitä.

Mitä traditioon tulee, katoliset väitteet ovat kovin samanlaisia kuin fariseusten väitteet aikanaan: Jumala oli ilmoittanut Moosekselle kirjoitetun lain lisäksi suullisesti välitetyn Tooran, jota ”vanhimmat” sitten tulkitsivat. Jeesus kuitenkin nimenomaan hylkäsi tämän jumalalliseksi väitetyn mutta oikeasti Jumalan Sanaa vääristelevän tradition (esim. Matt. 15). Paavali opetti, että Kirjoitukset riittävät tekemään Jumalan miehestä täydellisen (2. Tim. 3:16-17).

Tässä vaiheessa katolilaiset vetoavat usein apostoleiden sanoihin suullisesta traditiosta (esim. 2. Tess. 2:15), mutta White korostaa, että apostolit välittivät saman evankeliumin suullisesti ja kirjallisesti, eikä ole mitään todisteita siitä, että apostolien välittämään traditioon olisi kuulunut myöhäisiä roomalaiskatolisia dogmeja kuten Marian perisynnittömyys tai paavin erehtymättömyys. Rooma on ominut Raamatun ja tradition itselleen.

Seuraavaksi katolilaiset vetoavat opin kehitykseen, ja White vastaa, että oppi tosiaan on kehittynyt – irrallaan Raamatusta ja sen vastaiseksi. Oikea opin kehitys kirkastaa ja selventää Raamatun opetusta (esim. kolminaisuus), mutta kun Raamattu ei enää saa olla ylimpänä ohjeena, voidaan esimerkiksi pyhimysten rukoilu, patsaiden kumartaminen yms. Raamatulle vieras toiminta oikeuttaa terminologisilla kikkailuilla (latria-dulia).

Lopuksi kiista kulminoituu tietysti paavin auktoriteettiin. White osoittaa, etteivät paaviuden puolesta siteeratut jakeet opeta paaviutta (esim. Augustinuksen ja Krysostomoksen mukaan Matt. 16:18:n kallio ei ole Pietari; avaintenvalta tarkoittaa vain syntien anteeksiantamisen julistusta, ks. Joh. 20:23), ettei Pietari pitänyt itseään muita ylempänä paimenena (1. Piet. 5:1-2), Paavali ei pitänyt Pietaria erehtymättömänä (Gal. 2), jne.

Entä sitten historiallisen kirkon kehitys? Missä vaiheessa mentiin mönkään? White toteaa Irenaeuksen tehneen virheen tuodessaan Raaamtun rinnalle muita auktoriteetteja gnostilaisuutta vastaan taistellessaan. Harhaoppi olisi Whitesta voitu kaataa huolellisella eksegetiikalla vetoamatta apostoliseen suksessioon. White kyllä joutuu ongelmiin yrittäessään selitellä pois sola scripturaan uskovien protestanttien teologisia erimielisyyksiä.

Katolilaisena näkisin mieluummin Irenaeuksen jatkumossa pastoraalikirjeiden kanssa ja korostaisin sitä, että tämä on sen historiallisen kirkon struktuuri, joka antoi meille UT:n lopullisen kaanonin. Niitä on paha mennä erottamaan. White luottaa kaanonin olevan oikea, koska Jeesuksen lupaus Hengestä, mutta miksei sama lupaus pätisi varhaiskirkon uskoon laajemmin? Tässä joudumme käsittelemään historiallisen kirkon konkreettisia oppeja.

Evankeliumi, messu ja kiirastuli

The Fatal Flaw -kirja alkaa reformaation merkkivuoteen sopivasti Lutherin tarinalla. White siteeraa yhtä dominikaaniveli Tetzelin anekirjettä, jossa hän ”apostolisella vallallaan” julistaa kaikki aneen hankkineen henkilön kiirastulirangaistukset poistetuiksi ja palauttaa tämän kirkon sakramenttiyhteyteen sekä siihen puhtauteen, joka kasteessa annettiin. Luther taas löysi Raamatusta aika lailla toisenlaisen tien autuuteen.

White tunnustaa, ettei Luther ensin halunnut perustaa uutta kirkkoa vaan uudistaa katolisen kirkon, mutta kun Johannes Eck oli syyttänyt Lutheria hussilaisesta harhaopista ja vedonnut aneiden takana seisovaan paavin auktoriteettiin, Luther tajusi, että harhaoppisena poltettu Hus oli sanonut oikeita asioita ja että hänen oli valittava evankeliumi tai paavi, siis hylättävä koko systeemi.

Whiten mukaan Rooman sakramentaalinen systeemi on väärä evankeliumi, sillä se ei pelasta, niin kuin Jeesuksen Kristuksen evankeliumi Raamatun mukaan pelastaa. Selkeimpiä osoituksia tästä ovat opit messu-uhrista ja kiirastulesta. White siteeraa Trentoa, Vatikaani II:ta ja useita amerikkalaisia katolisia lähteitä (kuten John Hardonin katekismusta) ja vertaa sitten roomalaista oppia Uuden testamentin evankeliumiin.

Roomalaisen opin mukaan messu on sovitusuhri, joka lepyttää Jumalan vihan ja antaa anteeksi päivittäiset eli lievät synnit. Synnit jaetaan lieviin ja vakaviin, joista edelliset kerryttävät kiirastulta ja jälkimmäiset johtavat pyhittävän (eli vanhurskauttavan) armon menettämiseen, mutta mitään selvää määritelmää siitä, mikä on lievä ja mikä vakava synti, ei ole. Ripissä saadaan anteeksi vakavan synnin syyllisyys, muttei välttämättä sen rangaistusta.

Roomalaisen opin mukaan ihminen voi siis käydä satoja tai tuhansia kertoja messussa ja ripillä, mutta hänellä ei siltikään olisi pelastusvarmuutta, sillä taas voi langeta kuolemansyntiin. Kuoleman jälkeen katolilainen joutuu kaikista sakramenteista huolimatta todennäköisesti kiirastuleen, jossa hänen pitää kärsiä sovittavaa kärsimystä (satispassio) lievistä synneistä ja vakavien syntien rangaistuksista.

Keskiajalta 1900-luvulle jatkuneen käsityksen mukaan kiirastulen liekit olivat hirmuisia, ja ne saattaisivat kestää kirjaimellisesti jopa vuosituhansia. Ei ihme, että aneet kävivät niin hyvin kaupaksi! Tätä vasten White esittää UT:n sovitusopin, jossa Kristus ei vain tee pelastusta mahdolliseksi monimutkaisen systeemin kautta, vaan hankkii ikuisen lunastuksen ja tekee yhdellä kertakaikkisella uhrilla omansa ”pysyvästi täydellisiksi” (Hepr. 10:14).

Kriittistä keskustelua

Kuten jo alussa totesin, Whitea ei voi helposti syyttää siitä, ettei hän tunne ”katolisen kirkon opetusta”. Päinvastoin hän paljastaa raa’asti niitä heikkouksia, joihin katolinen standardiopetus on johtanut ja johtaa. Toisaalta Whitea voi kritisoida siitä, että hän ei ole valtavan syvällä katolisessa teologiassa: Vatikaani II mainitaan vain silloin, kun se toistaa Trentoa, eikä suurimpia katolisia teologeja (esim. Ratzinger) oteta huomioon.

Lisäksi Whiten lähestymistavan voi kyseenalaistaa siitä näkökulmasta, että hän ei tunne tarpeeksi katolisen kirkon elämää. Hän päättelee ensin opin olevan väärä ja olettaa sitten katolilaisten elävän ei-pelastavan systeemin alla. Sitten hän vääntää tapaamiensa katolilaisten kanssa kalvinistisesta opista ja päättelee, että katolilaisten vastustus sitä kohtaan vain todistaa kalvinistisesta käsityksestä, jonka mukaan lihallinen ihminen vastustaa Jumalaa.

Tilanne näyttäytyisi aivan toisenlaisena, jos ensin seuraisi läheltä ja tutustuisi syvästi katolilaisiin uskoviin. White löytäisi paljon ristin juurelle nöyrtymistä, Raamatun auktoriteetille alistumista, Jumalan armoon turvautumista, kaikkia niitä asioita, joita hän kertoo Rooman vastustavan ja vain uudestisyntyneiden harjoittavan. Seuraavaksi voisi katsoa sitä, kuinka katolinen teologia on ekumeenisena aikana mennyt yo. asioissa parempaan suuntaan.

Otetaan esimerkiksi kysymys kuolemansynnistä ja kiirastulesta. Ero lievän synnin ja kuolemansynnin välillä perustuu Raamattuun ja varhaisimman kirkon uskoon (White on väärässä etsiessään syytä Jumalan pyhyyden aliarvioinnista), mutta on iso ongelma, jos jälkimmäisen sanotaan johtavan pelastuksen menetykseen, mutta ei osata sanoa, mikä kaikki on kuolemansyntiä, tai jos kuolemansynti tulkitaan liian laajasti.

Esim. Katolisen kirkon katekismus määrittelee toisaalta kuolemansynnin materiaksi sen, mikä on 10 käskyä vastaan, mutta toisaalta konkreettisten käskyjen kohdalla sanookin, että tässä on kyse kuolemansynnistä vain näillä ja näillä ehdoin – eli kaikki 10 käskyn rikkominen ei olekaan kuolemansyntiä. Mutta mitään kattavaa listaa ei ole. Avioliiton ulkopuolinen seksi ja velvoittavan messun missaaminen tosin muistetaan erikseen sanoa kuolemansynniksi.

Tätä taustaa vasten palataan edellisviikon pointtiini ei-katolilaisten kuuntelemisesta ja KKK:n kritisoimisesta. Olen Tuomas Nyyssölän kanssa periaatteessa samaa mieltä siitä, ettei Katekismuksen kritisoiminen tarkoita uskon sisältöä vaan esitystapaa, mutta näiden välinen ero ei ole mitenkään selvärajainen. Esim. ensyklikassaan Spe Salvi Benedictus XVI tuo oman ekumeenisen visionsa kiirastulesta (kirjasta Eschatology) kirkon opetukseen.

Benedictuksen teko on hyvin merkittävä kuolemansyntiopin kannalta. Siinä missä KKK:ta lukiessa luulisi, että ne miljoonat, jotka eivät ole käyneet ripillä avoliitossa asuttuaan tai messun missattuaan, mutta ovat silti rakastaneet Jumalaa ja uskoneet häneen, joutuvat kuollessaan helvettiin, Benedictus jättää helvettiin vain paatuneimmat pahikset ja päästää kiirastuleen suuren enemmistön, joiden elämässä on paljon likaa mutta silti perusavoimuus hyvälle.

Lisäksi itse kiirastulen käsite saa ”uuden twistin”, niin kuin Ratzinger Eschatologyn jälkipuinnissa sanoo. Sen sijaan, että ihminen joutuisi kärsimään tuhansia tai satoja vuosia persoonatonta sovittavaa tulta, Benedictus sanoo että ihminen kohtaa Kristuksen ja sulaa hänen puhdistavan ja rakastavan katseensa alla, eikä tätä voi mitata ihmisten ajalla. Kiirastulesta opetettiin vuosisatoja rankasti liioitellen, kuolemansynnistä yhä tänään.

Benedictus XVI ei siis varsinaisesti kritisoi KKK:n esittämiä  uskonsisältöjä: kiirastuli jää, kuolemansynti jää, helvetti jää. Mutta ”muotoillessaan” asiat paremmin kuin KKK, hän tulee itse asiassa tyhjentäneeksi ison osan helvetistä, ja kiirastulikin muuttuu samalla paljon mukavammaksi paikaksi. Näin voidaan toisaalta todeta, että reformaatio ja White ovat ajaneet osin aivan oikeita asioita, vaikkakin vastaehdotuksissa on menty monesti överiksi.

claims flaw

 

White ja vanhurskauttaminen: kalvinistin katolisuuskritiikki

14.11.2016

Kirjoitan tätä juttua Maltalla Martinpäivänä 11.11. ja ajattelin, että sen kunniaksi voisi olla sopivaa jakaa ajatuksia Martti Lutherin reformatorisesta ydinlöydöstä eli uskonvanhurskaudesta. Käytän astinlautana ensimmäistä lukemaani Kindle-kirjaa, jonka ostin lähinnä sen pilkkahintaisuuden vuoksi: James R. Whiten Justification by Faith (1990). Olen aiemmin lukenut myös Whiten tuoreemman kirjan aiheesta, The God Who Justifies (2007).

James White on yhdysvaltalainen kalvinistiapologeetta, tarkemmin reformoitu baptisti, joka puolustaa ahkerasti uskoaan muiden vakaumusten edustajia vastaan. White on käynyt lukuisia julkisia debatteja erityisesti katolilaisia ja viime aikoina muslimeja vastaan, mutta toisella puolella on ollut myös mormoneja, Jehovan todistajia, avoimia teistejä ja ateisteja.

Apologeettisen innostuksen aikoinani katsoin ja kuuntelin hyvinkin paljon Whitea, jolla on aktiiviset nettisivut ja Youtube-kanava. Whitella oli merkittävä rooli omassa intellektuaalisessa ja hengellisessä kehityksessäni monellakin tavalla. Ensinnäkin tajusin pian, että joku voi olla erittäin hyvin perillä katolisesta apologetiikasta ja silti torjua sen argumentit järkevästi ja vakavin teologisin perustein. Se aiheutti jonkinlaisen kriisin.

White on ehkä englanninkielisen maailman johtava klassisen tunnustuksellisen protestanttisuuden (tai yhden sen muodon) puolustaja ja katolisuuden kriitikko, ainakin siitä näkökulmasta, kuinka monta julkista debattia hän on käynyt johtavia katolilaisia vastaan ja kuinka monta katoliskriittistä kirjaa hän on kirjoittanut. Vanhurskauttamisesta Youtubessa on katsottavissa mm. vanha (v. 2000?) debatti Robert Sungenisia vastaan.

Kalvinistin kritiikki

James White ei ole mielissään ekumeenisesta liikkeestä eikä monien protestanttien Rooma-sympatioista, sillä hän uskoo Rooman kirkon opettavan väärää, epäraamatullista evankeliumia, joka ei voi pelastaa. Siksi rakkaudellisin ja totuudenmukaisin teko on hänestä avoimesti ja kohteliaasti keskustella ja väitellä vastapuolen kanssa opillisista erimielisyyksistä eikä tehdä väärää yhteistyötä leikkien, ettei perustavanlaatuista eroa olisikaan.

Whiten johtotähtenä on Paavalin kirje Galatalaisille, jossa apostoli kiroaa väärän evankeliumin julistajat (1:8) ja toteaa, ettei Kristuksesta ole mitään hyötyä niille, jotka vaativat uskon lisäksi tekoja (kuten ympärileikkausta) vanhurskauttamiseen (5:2). Galatalaisten väärät opettajat sanoivat katolisen kirkon tavoin, että usko on ihan jees, mutta sen lisäksi tarvitaan vielä tätä ja tuota – ja Paavali kirosi heidät.

Lisäksi White vetoaa tietysti myös Roomalaiskirjeeseen, erityisesti sen jakeeseen 5:1, jonka mukaan uskosta vanhurskautetuilla kristityillä on rauha Jumalan kanssa. Ensinnäkin vanhurskauttaminen on kristitylle tämän jakeen mukaan mennyt tapahtuma, ei prosessi, ja sen seurauksena on pysyvä rauha (shalom), ei mikään väliaikainen aselepo, joka muuttuisi vihaksi heti, kun sattuu tekemään seuraavan ”kuolemansynnin”.

Kalvinistin mukaan vakavaa syntiä tekevä kristitty voi kyllä joutua Jumalan isällisen suuttumuksen tai mielipahan (displeasure) alle, kunnes katuu, mutta vanhurskauttamistaan eli pelastustaan hän ei koskaan voi menettää. Kristuksessa ei nimittäin ole kadotustuomiota (Room. 8:1), eikä Jumala enää lue vanhurskautetulle hänen syntejään (4:8), vaan hän lukee hänen hyväkseen Kristuksen (”aktiivisen ja passiivisen”) vanhurskauden (Room. 4:6).

White kehottaa siis kirjansa lopussa jokaista, joka ei hyväksy raamatullista vanhurskauttamisoppia, luottamaan yksin Kristukseen. Hän julistaa hyviä uutisia niille, jotka kamppailevat syntinsä kanssa. Nämä ihmiset ovat sodassa Jumalan kanssa, kiinni uskonnollisessa systeemissä, jossa vanhurskaus saadaan pyhillä toimituksilla ja jossa se voidaan menettää omalla synnillä. Hyviä uutisia: vanhurskaus tulee yksin uskosta ilman tekoja.

Katolinen kiitos ja kritiikki

Whiten kavinistinen kritiikki pistää katolilaisen epäilemättä miettimään. Voiko katolilainen todella sanoa, että hänellä on rauha Jumalan kanssa, koska hänet on vanhurskautettu uskosta (Room. 5:1), että Kristuksessa hänelle ei ole kadotustuomiota (8:1), että Jumala ei lue hänelle hänen syntejään (4:8), jos kerran jokaisesta lievästä synnistä kertyy kiirastuliaikaa ja jokaisesta kuolemansynnistä uhkaa koko vanhurskauttamisen menetys?

Kyllähän me ongelmissa olemme, jos emme voi iloiten yhtyä apostolimme Paavalin sanomaan siksi, että Katekismus opettaa toisenlaista systeemiä. Tässä ollaan vakavasti sen äärellä, mistä Vatikaani II puhuu, kun se kehottaa pitämään arvossa muiden kristittyjen yhteisöjen aarteita sekä miettimään ennen kaikkea, mitä omassa systeemissä tulisi vielä uudistaa ja puhdistaa (Unitatis Redintegratio 4).

Tässä ollaan myös sen äärellä, kun Ratzinger sanoo, ettei Katekismuksessa kaikki ole ilmaistu parhaalla mahdollisella tavalla, ja että sitä voi kritisoida monessakin kohtaa (Salt of the Earth; Youcat-johdanto). Kirjassa Credo for Today Ratzinger kritisoi ajatusta, jonka mukaan armo on ”yliluonnollinen jokin”, jota kannamme sielussamme ja sanoo, että ”armon tilassa” oleminen on yhtä kuin olla uskova (Ks. myös YJV 15 ja Annex).

Mutta sitten kolikon toinen puoli. Kalvinistin tekstiä lukiessa tekee kyllä mieli kutsua luterilaiset apuun puolustusasemiin, sillä Whiten kriteereillä luterilaiset edustavat aivan yhtä lailla väärää ja epäkristillistä evankeliumia kuin katolilaisetkin. Hehän ajattelevat, että vanhurskaus lahjoitetaan kasteessa ja että sen voi menettää, ainakin epäuskolla. Lutherin perillisenä esiintyvä White tuomitsee itse asiassa Lutherinkin.

White puolustaa reformaation sloganeita sola scriptura ja sola fide, mutta ajautuu kummassakin kohdassa ristiriitaan. Jos Raamattu on niin selvä tässä asiassa, miksi Whiten pitää kertoa meille, mistä luvuista selvä opetus löytyy ja miten kohtia tulee tulkita – miksei vain käske lukemaan Raamattua ja sillä siisti? Kristuksen vanhurskauden imputaatiota käsitellessään White siteeraa enemmän kalvinistiteologeja kuin Raamattua.

Myöhemmin White onkin tarkentanut kantaansa. Vuoden 1990 kirjassa hän sanoo, että Raamattu on kirkon ainoa uskon ohje, kun taas myöhemmin hän on alkanut määritellä sola scripturan niin, että Raamattu on ainoa erehtymätön ohje, sillä onhan hänen baptistikirkollaankin oma ei-erehtymätön tunnustuksensa. Sola fiden tapauksessa yksin usko Kristukseen ei lopulta riitäkään, kun pitää uskoa myös kalvinistinen oppi.

Lopuksi

Vuoden 1990 kirjassa White ei hirveästi ota huomioon muiden kantojen puolustajien kirjoituksia eikä heidän esittämiään raamattupohjaisia vasta-argumentteja. Tässä mielessä vuoden 2007 The God Who Justifies on paljon parempi, jos joku meinaa lukea jommankumman.

Lisäksi perinteinen katolis-protestanttinen asetelma on mennyt aika lailla uusiksi, kun reformoidun teologian piiristä on noussut N. T. Wright uudella puolikatolisella perspektiivillään. White onkin debatoinut myös Wrightin kanssa radio-ohjelmassa, jonka voi kuunnella tästä.

Kindlessä on kivana puolena se, että siitä näkee, kuinka monta kertaa muut kirjan lukijat ovat mitäkin kohtaa alleviivanneet. Yksi erittäin suosittu kohta on pieni ”teologian puolustus” heti kirjan alussa. Monia näet ihmetyttää, eikö teologinen vääntö vanhurskauttamisesta ole aivan turhaa touhua. ”I’m tired of theology – just give me Jesus!” Mutta mikä tai kuka on Jeesus ja mitä sillä tekee? Kun avaa suunsa Kristuksesta, alkaa heti tehdä teologiaa.

Näin on näreet, niin kalvinistin kuin katolilaisenkin. Tunnustus ehkä erottaa, mutta rakkaus teologiaan yhdistää. Ja ehkä lopulta kuitenkin myös se Kristus, vaikka White kuinka väittäisi vastaan.

jrw-013-x3

Guadalupen ihme ja Meksikon kääntymys

14.12.2015

Toissapäivänä 12.12. oli Guadalupen Neitsyt Marian juhlapäivä. Guadalupen Neitsyt Marian basilika Meksikon pääkaupungissa ei ole yhtään vähempää kuin maailman suosituin katolinen pyhiinvaelluskohde, mutta moni suomalainen ei ole koskaan kuullutkaan siitä.

Sain käydä Guadalupen basilikassa heinäkuussa. Tällä hetkellä siskoni asuu Méxicossa, ja sain häneltä juhlapäivänä viestin: ”ihmismäärä on ihan jumalaton ja sinne on viimeisen viikon ajan vaeltanut porukkaa joka suunnasta”. Tätä ”jumalatonta” ihmismassaa voi seurata tästä (meno alkaa 0:30 tienoilla ja on hurjimmillaan 3:10-20 tienoilla).

Mistä ihmeestä on kyse? Ihmeestäpä hyvinkin. Satuin juuri sopivasti lukemaan Francis Johnstonin kirjasen The Wonder of Guadalupejonka pohjalta yritän nyt lyhyesti selittää, kuinka Maria käännytti Meksikon.

Asteekkien aatteet

Oletko joskus unelmoinut Atlantiksen, kadonneen sivilisaation tai uuden maailman löytämisestä? 1500-luvun espanjalaisille tällainen uni tuli todeksi, kun Amerikan mantereelta löytyi kokonainen valtakunta, asteekkien imperiumi mahtavine pyramideineen.

Asteekit palvoivat useita jumaluuksia, joista tärkein oli sulkakäärme Quetzalcoatl. Kivisiä Quetzalcoatl-veistoksia voi yhä nähdä esimerkiksi Méxicon antropologisessa museossa tai asteekkien vanhan päätemppelin paikalla sijaitsevassa Templo Mayor -museossa.

Muita tärkeitä jumaluuksia olivat mm. auringonjumala Huitzilopochtli ja äitijumalatar Tonantzin, jonka patsas sijaitsi Tepeyac-kukkulalla, joka tulee olemaan tärkeä tämän artikkelin jatkon kannalta.

Asteekkiuskonnossa oli sellainen raa’ahko piirre, että jumalille uhrattiin vuosittain tuhansia eläviä ihmisuhreja. Asteekit myös alistivat muita intiaaniheimoja, ja heistä espanjalaiset saivatkin liittolaisia Méxicon eli asteekkien pääkaupungin Tenochtitlanin valloitukseen.

Tenochtitlan, upea Venetsiaa muistuttava 300 000 asukkaan järvikaupunki, vallattiin vuonna 1521. Ulkoisesti katoliset kirkot, ikonit ja ristit korvasivat asteekkitemppelit ja -patsaat, mutta kansa ei kääntynyt.

Jotkut espanjalaisista valloittajista pitivät asteekkeja hirviöinä ja kohtelivat heitä raa’asti. Fransiskaanilähetyssaarnaajat olivat toista maata, mutta ensimmäisen vuosikymmenen aikana he saivat kastettua vain harvoja aikuiskäännynnäisiä. Asteekkien oli vaikea luopua vanhoista uskomuksistaan ja tavoistaan.

Kuinka sitten Meksikosta tuli kristillinen? Jotkut ehkä kuvittelevat, että espanjalaiset pakkokäännyttivät asteekit jossain vaiheessa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Tapahtui jotain paljon kiehtovampaa.

Juan Diegon tarina

Yksi harvoista fransiskaaniveljien kastamista asteekkikäännynnäisistä oli saanut kristilliseksi nimekseen Juan Diego. Vaimon kuoleman jälkeen Juan Diego asui setänsä luona Tolpetlacissa, josta oli n. 15 km matka Tlaltelolcossa sijainneeseen kirkkoon.

Oli joulukuu 1531, siis kymmenen vuotta Tenochtitlanin valloituksesta, ja fransiskaanit valmistivat kristittyjä Marian tahrattoman sikiämisen juhlaan (8.12. – joka muuten vielä 1900-luvun alkuun asti oli suomalaisissakin kalentereissa Marian sikiämisen päivä).

Fransiskaanit opettivat kansaa 1. Moos. 3:15:n pohjalta. Maria oli se nainen, joka murskasi ihmiskunnan syntiin vietelleen käärmeen pään. Juhlan jälkeisenä päivänä Juan Diego kuuli kirkkomatkallaan häntä kutsuvan äänen Tepeyac-kukkulalta. Siellä hän näki nuoren naisen.

Nainen sanoi olevansa Neitsyt Maria, ja hän käski Juan Diegoa viemään sanan piispalle siitä, että kyseiselle paikalle oli rakennettava temppeli. Siellä, missä ei enää ollut pakanallista Tonantzinin patsasta, tulisi nyt olemaan tosi Jumalan äidin pyhäkkö, jossa hän voisi osoittaa ihmisille äidillistä rakkauttaan ja huolenpitoaan.

Juan Diego teki työtä käskettyä, mutta piispa oli epäileväinen. Toisen ilmestyksen ja yrityksen jälkeen piispa käski Juan Diegoa pyytämään naiselta merkkiä, joka vakuuttaisi hänet. Ratkaiseva ilmestys tapahtui 12.12., jolloin Marialla oli myös merkki: kivisellä kukkulalla kasvoi kastilialaisia kukkia, jotka Juan Diego kantoi piispalle tilmassaan.

Kun Juan Diego avasi tilman piispalle, kukkien lisäksi hän sai nähdä toisen yllätyksen. Se Marian kuva, jota Guadalupen basilikassa yhä kunnioitetaan, oli ilmestynyt Juan Diegon tilmaan. Piispa putosi polvilleen ja uskoi, ja hänen avustajiensa välityksellä sana ihmeestä levisi kaupunkiin kulovalkean tavoin.

Pian Tepeyac-kukkulalle rakennettiin kappeli, johon kuva asetettiin ja jonne Juan Diego asettui asumaan. Paikalle virtasi asteekkeja katsomaan ihmeellistä ”valkoisen miehen Jumalan äidin” kuvaa, ja Juan Diego kertoi heille lukemattomat kerrat ilmestyksistä ja Marian äidillisestä sanomasta.

Kopioita kuvasta nahuatlinkielisine selityksineen levitettiin ympäri valtakuntaa, ja ihmeen seurauksena muutamassa vuodessa yhdeksän miljoonaa asteekkia otti vastaan kasteen. Näin Meksikosta tuli kristillinen, ja Meksiko muistaa sen tänäkin päivänä.

Satua?

Tarina Juan Diegosta, Marian ilmestyksistä ja ihmeellisestä kuvasta saattaa kuulostaa vain hurskaalta uskonnolliselta sadulta. Siksi Johnston omistaa kirjassaan yhden luvun tapahtuman historiallisen pohjan selvittelylle.

Guadalupen Neitsyt Marian kuvasta ja pyhäköstä on olemassa hyvinkin varhaisia mainintoja useissa erilaisissa historiallisissa lähteissä. Esimerkiksi Juan Diegon sukulaisen testamentissa mainitaan Tepeyacin ihme, Marian ilmestys ja Guadalupen kuva, ja toisessa testamentissa vuodelta 1537 mainitaan myös Guadalupen Marian pyhäkkö.

Vuodelta 1649 on säilynyt nahuatlinkielinen Nican Mopohua, jossa Juan Diegon ja Guadalupen Neitsyen tarina kerrotaan kokonaisuudessan, ja vuodelta 1648 on olemassa toinen, espanjankielinen lähde.

Vanhojen asiakirjojen lisäksi meillä on konkreettisin todiste Guadalupen Neitsyt Marian ihmeestä, nimittäin kuva itse, joka on käsittämättömästi säilynyt 1500-luvulta meidän päiviimme asti. Kuvaa on tutkittu tieteellisesti useaan otteeseen, ja se on todettu monessakin mielessä selittämättömäksi.

Ensinnäkin tilman normaali säilymisaika on korkeintaan parisenkymmentä vuotta. Siitä huolimatta, että Marian kuvan edessä poltettiin alkuaikoina kynttilöitä ja että sen alla räjähti vuonna 1921 pommi, kuva on edelleen erinomaisessa kunnossa.

Toinen erikoinen asia on se, että kukaan ei tiedä, miten kuva on tilmaan syntynyt. Tieteilijät ovat todenneet, että kuva ei ole maalaus. Tilman etuosan kuidut ovat jotenkin ihmeellisesti silittyneet, ja siitä voidaan todeta joitain myöhemmin lisättyjä värjäyksiä, mutta itse kuvan luonne jää mysteeriksi.

1900-luvulla kuvasta löytyi uusi ihme. Marian kasvoista tehtiin suurennos, ja hänen silmästään löytyi pienen pienet ihmiskasvot, jotka näyttävät aivan samalta kuin vanhimmat tunnetut kuvat Juan Diegosta. Kuva on ikään kuin heijastus nähdystä henkilöstä, ja se on optiikan näkökulmasta juuri oikeassa kohdassa.

”Guadalupen” sanoma

Tiedemiesten ja pyhiinvaeltajien lisäksi Guadalupen Neitsyt Marian kuva liikuttaa myös teologeja, kulttuuritutkijoita ja filologeja.

Kuvan Maria muistuttaa kovasti 1. Moos. 3:15:n ja Ilm. 12:n naista, joka on käärmeen vihollinen ja jolla on kuu jalkojensa alla. Samalla Maria peittää taakseen auringon, asteekkien verenhimoisen Huitzilopochtlin, korvaten täten sekä auringonjumalan että vanhan äitijumalatar Tonantzinin.

Mutta entä asteekkien suurin jumala, Quetzalcoatl? Tässä kuvaan astuu Guadalupen nimi, joka kätkee sisäänsä syvällisen filologis-teologisen sanoman. Miksi Méxicossa kunnioitettava Maria tunnetaan ”Guadalupen” Neitsyt Mariana?

Guadalupe oli itse asiassa espanjalainen Marian pyhäkkö, jossa mm. Kolumbus oli käynyt rukoilemassa ennen Amerikan-matkaansa. Guadalupen Maria oli siis tunnettu ja kunnioitettu 1500-luvun espanjalaisten keskuudessa.

Juan Diegolle ilmestynyt Maria itse sanoi, millä nimellä hänet tulisi muistaa. Ongelmana oli kuitenkin asteekkien ja espanjalaisten välinen kommunikaatio. Espanjalainen tulkki kuuli jotain, jonka hän käänsi Guadalupeksi, mutta näin hänelle ei voitu nahuatliksi sanoa.

Nahuatlin kielessä ei ole g:tä eikä d:tä. Nahuatlinkieliset meskikolaiset puhuvat itse asiassa edelleen Quatlasupen Mariasta. Modernit kielentutkijat ovat päätyneet siihen, että se, minkä tulkki käänsi sanoilla de Guadalupe, oli alun perin nahuatliksi te coatlaxopeuh. 

Mitä sitten tarkoittaa Maria ”te coatlaxopeuh”? Vastaus loksahtaa kohdalleen: Maria, joka murskaa kivikäärmeen. Satoja tuhansia ihmisuhreja vaatinut Quetzalcoatl oli mennyttä.

Guadalupen ihme vahvistaa Marian olevan se, jona katolinen kirkko häntä pitää. Maria on tahraton ihmiskunnan äiti, joka näyttää tien kirkkoon, Jumalan perheeseen. Guadalupen Maria katsoo nöyrästi alaspäin kädet rukoukseen liitettyinä: hän ei ole Jumala vaan Jumalan palvelijatar.

guadalupe.jpg

Pentti Heiska: ”Kirkkolaitosinstituution pylväät ja pelastuksen tie”

12.1.2015

Sain viime syksynä lahjaksi Pentti Heiskan kirjan nimeltä Kirkkolaitosinstituution peruspylväät ja pelastuksen tie: Jumala, Sakramentti, Kirkko ja Virka – eilen, tänään ja huomenna (2005). Kustantajaksi on ilmoitettu ”Joukko uskovia useilta paikkakunnilta”, kyseessä on siis omakustanne.

Pentti Heiska lähetti minulle kirjansa Petri Paavolan pyynnöstä, sillä Paavola oli ehdottanut minulle debattia Heiskan kanssa Saulus-lähetyksensä videoimana. Petri Paavola kertoi ehdotuksestaan myös Uskon askel -keskustelufoorumilla ja totesi Heiskasta, että hän on ”eräs Suomen syvällisimmistä veljistä koskien kirkkolaitoksen ja Raamatun totuuden keskenään vertaamista”.

Luettuani yli 500-sivuisen kirjan kursorisesti läpi ja tutustuttuani Saulus-Lähetyksen aiempiin videoihin päätin kieltäytyä Paavolan ehdottamasta videodebatista. Tilalle ehdotin joko kirjallista debattia tai kirja-arviota, johon Paavola tai Heiska voisi sitten halutessaan vastata. Päädyttiin jälkimmäiseen.

Joku kirjoitti em. foorumilla olevansa siinä käsityksessä, että minua on turhaan ”yritetty haastaa useita kertoja” debattiin, mikä ei pidä lainkaan paikkaansa. Minua on pyydetty tasan kerran (STI:lle 2008), ja silloin suostuin. Nytkään kieltäytyminen ei johdu mistään debattipelosta vaan yksinkertaisesti Saulus-Lähetyksen videoiden ja Heiskan kirjan tasosta.

Heiska toteaa minulle lähettämässään saatekirjeessä kirjastaan seuraavaa: ”Aiheen käsittely on paljossa kovin jäsentymätöntä, kieli paikoin kovin huonoa ’sivulauseviidakkoa’ ja paljon kirjoitusvirheitäkin sisältävää. Tämä johtuu tietysti kirjoittajasta, joskin viimekädessä siitä, että käsikirjoitusluonnos tuli laskettua painoon niin viimeistelemättömänä.”

Tästä saa jo pienen maistiaisen siitä, millainen sekamelska kirja on. Heiska on kuitenkin ”loppusuoralla kirjoittamassa kirjasta 2. uudistettua painosta”, jonka hän toivoo ”olevan vähän paremmin aihettaan käsittelevän”.

Amatööriteologiaa

Ensimmäinen huomio Heiskan kirjasta on se, että se on yritys tehdä oikeaa teologiaa, siis toisin sanoen puhua Jumalasta, selittää Raamattua, torjua vääriä käsityksiä, argumentoida vetoamalla eri lähteisiin, etsiä ja palvella totuutta. Tältä osin kirja on teoreettisesti kovin kunnianhimoinen, itse asiassa se on eräänlainen kokonaisesitys sekä systemaattisesta teologiasta että raamattuteologiasta.

Ensimmäinen, ”systemaattisteologinen” osa käsittelee Jumalaa, sakramentteja, kirkkoa ja virkaa, toinen osa taas on ”raamattuteologiaa” ja käsittelee pelastushistoriallista typologiaa käyden läpi koko Raamatun aina luomisesta Karitsan häihin saakka. Loppuun on vielä liitetty 18 liitettä, joista osa sisältää eri ihmisten todistuksia, osa käsittelee vielä tarkemmin valikoituja opinkohtia.

Näin kuvailtuna Heiskan kirja saattaa kuulostaa suorastaan merkittävältä teologiselta puheenvuorolta. Miksi sitten se ei ole minkään kristillisen kustantamon julkaisulistoilla? Miksi siitä ei löydy teologisia kirja-arvioita? Miksi siitä puhutaan vain muutamilla keskustelupalstoilla kuten Sana ja ylistys? Pitäisikö jokaisen uskon tulleen ehdottomasti lukea tämä kirja, kuten ko. foorumilla sanotaan?

Ei. Kirja on lukijasta riippuen ajanhukkaa, eksytystä tai parhaimmillaankin surullinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun joku yrittää mestariteosta alalla, jolla hänellä ei ole edes perustavanlaatuista koulutusta. Uskoakseni jokainen, jolla on teologinen peruskoulutus, pystyisi heti huomaamaan kirjan monet metodiset, lähdekriittiset (tai siis kritiikittömät) ja muut virheet.

Heiskan opetuksesta voi saada näytteitä Petri Paavolan sivuilla (ks. Raamattu, virka, kaste). Niistä kuka tahansa huomaa, että Heiska yrittää vedota teologisiin auktoriteetteihin ja että hän on tutustunut laajaan aineistoon. On siis turha yrittää puolustaa Heiskan teesejä mustamaalaamalla teologiaa tai teologeita sinänsä. Mutta miksi teologit eivät sitten opeta Heiskan tavoin?

Joko on niin, että teologit kyllä tietävät totuuden, mutta vain Heiska, Paavola ja pari muuta yksittäistä uskovaa julistavat sitä. Tai sitten on niin, että Heiskan asiantuntemus on vain pintapuolista. Ja niinhän se on: Heiska ei tee juuri lainkaan ruohonjuuritason teologista työtä, joka olisi välttämätön hänen teesiensä todistamiseksi. Seuraavassa muutama esimerkki.

Babylonian uskonto?

Heiskan perusteesi on se, että ”kirkkolaitosinstituutio” (ennen kaikkea katolinen kirkko, mutta myös ortodoksinen ja luterilainen) on Babylonian pakanallisen uskonnon perillinen. Kirkko (en jaksa käyttää Heiskan pitkää ja tautologista haukkumasanaa) palvoo Raamatun Jumalan sijasta Taivaan Kuningatarta, ja tähän pakanalliseen eli saatanalliseen kulttiin katolinen kirkko haluaa ekumeniallaan yhdistää koko maailmaan.

Odotin koko ajan Heiskan esitystä siitä, missä vaiheessa ja miten kristityt alkoivat sekoittaa Kristus-uskoon babylonialaista äitijumalakulttia. Meillähän on valtava määrä varhaiskristillistä kirjallisuutta aina ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen: apostoliset isät ja sitten kirkkoisät. Kuka tai ketkä oli(vat) vastuussa luopumuksesta, miten ja milloin? Eikö kukaan noussut protestoimaan? Jos nousi, mitä heille kävi?

Heiska ei tietenkään tee mitään tällaista historiallista työtä. Hänelle riittää yksi sitaatti Vanhasta testamentista ja toinen Johannes Paavali II:lta, eikä hän tietenkään edes käsittele sitä, miten katolinen ja ortodoksinen traditio johtavat Marian aseman Raamatusta aivan samanlaisen typologian avulla, jota Heiska muuten soveltaa pelastushistoriansa esityksessä.

Ennen kirjansa toista painosta Heiskan tulisi käydä läpi Serafim Seppälän dokumentaatio kirjassa Elämän äiti. Seppälä päättelee: ”Modernille hypoteesille Mariasta ’pakanallisena äitijumalattarena’ ei ole patristisessa kirjallisuudessa minkäänlaista suoranaista tukea; hypoteesi on rakennettava kokonaan ei-kristillisten uskontojen ja ennakkoluulojen näkökulmasta – kirkon oman kirjallisuuden pohjalta ajatus itse asiasa on täysin absurdi.” (s. 369)

Tämä johtaakin seuraavaan pointtiin: Heiskan argumentti muistuttaa kovin joidenkin kriitikkojen väitteitä siitä, että koko kristinusko (neitseestäsyntyminen, ylösnousemus, ”Jumalan Poika”) olisi vain kopiota pakanauskonnoista. Heiska siteeraakin kirjassaan osin hyväksyvästi, mutta pääosin torjuvasti prof. Simo Parpolaa, jonka mukaan kristinusko on kopioitu Assyrian uskonnosta.

Mutta sitten se kriittinen kysymys: Millä kriteerillä Parpolan väitteet kristinuskosta ovat vääriä, mutta Heiskan väitteet ”kristinuskonnosta” ovatkin oikeita? Mitään laadullisesti erilaista näyttöä Heiska ei pysty antamaan, molemmissa tapauksissa argumentti perustuu löyhille samankaltaisuuksille kristillisissä ja pakanallisissa uskomuksissa.

Heiska ei edes esitä tätä ratkaisevaa kysymystä, puhumattakaan siihen vastaamisesta. Ei auta sanoa vain ”Raamattu” ja ”Jumalan Sana”: Parpolalle pitäisi osata argumentoida, että Raamattu on Jumalan Sana eikä kopiota muista uskonnoista, meille taas pitäisi osata argumentoida, ettei kirkollinen raamatuntulkita päde. Kumpaakaan Heiska ei tee.

Suuri luopumus?

Käsitellessään kirkon virkaa Heiska sentään vähän käsittelee apostolisia isiä, mutta jälleen kriittisimmät kysymykset jäävät vaille vastausta. Olivatko Klemens, Ignatios, Polykarpos ja Irenaeus lopulta oikeita uskovia vai edustivatko he jo saatanallista katolisuutta? Miten apostolien peräänsä jättämät uskovat luopuivat niin nopeasti oikeasta uskosta, ja vieläpä marttyyrikirkon aikana kauan ennen Konstantinusta? Mitä Kristuksen lupauksille tapahtui?

Heiska on aivan samassa tilanteessa kuin Jehovan todistajat, mormonit ja kaiken maailman muut modernit mukatosiuskovat. Heillä ei ole mitään historiaa, joten on pakko selittää, että heti apostolien jälkeen tapahtui suuri luopumus. Ongelma vain on siinä, että tuo pakanallinen luopiokirkko on se, joka keksi pitää Raamattua Jumalan Sanana. Asettaessaan Raamatun katolisia oppeja vastaan Heiska vain valikoi yhden katolisen opin muiden joukosta.

Kuka siis elää harhassa? On helppoa samaistaa oma raamatuntulkintansa Raamattuun itseensä ja julistaa toisinajattelijat Saatanan sokaisemiksi. Näin saadaan tarvittaessa kaikki todistusaineisto sopimaan omaan teesiin: vastakkaisen aineiston edessä voidaan aina vetää paholaisässä hihasta. Samaa metodia käyttää Vartiotorni. Mutta miksi pitäisi uskoa Vartiotornia? Miksi pitäisi uskoa Heiskaa ja Paavolaa?

Miehet itse vetoavat Raamattuun (niin kuin Vartiotornikin) ja kehottavat tutkiskelemaan sitä ja koettelemaan sillä. Selvä pyy. Minusta Uudesta testamentista kulkee orgaaninen ja katkeamaton linja apostolisiin isiin, apostolisista isistä kirkkoisiin, kirkkoisistä keskiaikaan, keskiajasta uuteen aikaan ja uudesta ajasta nykyaikaan. Raamattu johtaa minut katoliseen kirkkoon. Näin olen Heiskan ja Paavolan omilla neuvoilla päätynyt katolilaiseksi.

Tämä ristiriita vaivaa muutenkin Heiskan kirjaa. Viimeisellä sivulla on hyvin yksinkertainen ohje siitä, miten pelastutaan. Pitää vain uskoa Jeesukseen ja tunnustaa hänet Herraksi. Näinhän me teemme, katolilaiset, luterilaiset, ortodoksit, helluntailaiset. Ja pelastettuina kristittyinä sitten etsimme keskinäistä yhteyttä ja ykseyttä, sitä on ekumenia. Mutta yhtäkkiä sitten edustammekin jotain muuta uskontoa ja eksytystä. (Myös ekumeniaan sortuneet helluntailaiset ovat Heiskan mukaan Saatanan eksyttämiä.)

Toisin sanoen Heiska, Paavola ja kumppanit nostavat itsensä yhtäältä pikkupaaveiksi: joka ei usko heitä ja heidän raamatun- ja historiantulkintaansa, ei ole oikea kristitty vaan edustaa saatanallista pimeyttä. Toisaalta kuitenkin oikeaan kristinuskoon riittää, että uskoo Jeesukseen (tai Raamattuun tai molempiin). Koettakaa siis jo päättää: joko olette lahkolaisia tai sitten yhteiskristillisiä kristittyjä.

Lähdekritiikin ja arvostelukyvyn puutetta

Heiska osoittaa järkyttävää arvostelukyvyn puutetta levittäessään kirjassaan Jack Chickin ja Alberto Riveran salaliittohömppää jesuiitoista ja Vatikaanista. Catholic Answers on dokumentoinut, kuinka edes johtavat antikatoliset protestantit eivät usko Riveran juttuja.

Lähdekritiikki sikseen, jokainen voi itse miettiä, ovatko jesuiittoihin kuuluva paavi Franciscus ja maailman muut yli 17 000 jesuiittaa sitoutuneet valaan, jossa vannotaan ”hirttää, tuhota, keittää, nylkeä, kuristaa ja elävältä haudata” protestantteja ja liberaaleja.

Ja jos Heiska vielä toisessa painoksessaan haluaa levittää jesuiittajuttujaan, selittäköön hän myös sen, miksi Rivera on käytännössä stoorin ainoa todistaja. Luulisi sentään, että joka vuosi moni uusi hyväntahtoinen jesuiittakokelas kohtaisi karmean totuuden ja jättäisi sääntökunnan. Luulisi myös, että  joka vuosi useampi jesuiitta jäisi kiinni murhista, kidutuksista ynnä muusta. Kumma sekin, ettei luopio-Riveraa heti murhattu!

Jos joku haluaa vakavasti otettavaa kirjallisuutta jesuiitoista, voi lukea vaikkapa John O’Malleyn The First Jesuits tai James Martinin The Jesuit Guide to (Almost) Everything. Jospa Heiskakin vaivautuisi lukemaan Saatanan kätyrien teoksia, pitäähän vihollinen ainakin tuntea.

Valitettavasti Heiska ei tosiaan tunne lainkaan todellista reaalimaailman katolisuutta. Olisi hauskaa saada Heiska tai joku heikäläisensä vaikkapa vuodeksi ”leikkimään” katolilaista ja osallistumaan messuihin, retriitteihin, lukemaan katolista kirjallisuutta jne. Reaalimaailman katolisuus on jotain aivan muuta kuin nämä fantastiset kuvitelmat.

(Heiska muuten tukeutuu katolisuutta esitellessään hyvin hajanaisiin ja tasoltaan erittäin vaihteleviin lähteisiin, muttei lainkaan tärkeimpään eli Katolisen kirkon katekismukseen. Sen sijaan hän käyttää ennen Vatikaani II:ta painettua – siis vanhentunutta – piispa Cobbenin katekismusta.)

Lopuksi

Toivottavasti tässä vaiheessa on jo käynyt selväksi, miksi en halunnut lähteä videoituun debattiin Pentti Heiskan kanssa. Jos Heiska saisi paljon parannellun toisen painoksensa julkaistua jollakin kunnollisella kustantajalla ja jos jokin kunnollinen kristillinen foorumi suostuisi tällaisen debatin järjestämään, sitä voisi ehkä uudelleen harkita.

Mutta toistaiseksi on ilmiselvää, ettei mikään vastuullinen kristillinen järjestö voi ottaa Heiskan kirjaa kovinkaan vakavasti. Itse asiassa jo tämä kirja-arvio antaa kirjalle aivan liikaa huomiota. Mutta onpahan nyt internetistä saatavilla ”eriävä mielipide” tästäkin kirjasta niille, jotka kenties vilpittömästi sen asiantuntevuutta ja todenmukaisuutta pohtivat.

SAM_7249

 

Scott Hahnin kaksi uusinta

5.1.2015

Alle vuosi sitten kirjoitin artikkelin nimeltä Scott Hahnin uusin, mutta sen jälkeen Hahnilta on ilmestynyt jo kolme uutta kirjaa! Hänen evankeliointimanuaalinsa olen jo esitellyt, tänään ovat vuorossa kaksi tähän asti uusinta populaariteosta Angels and Saints (2014a) ja Joy to the World (2014b), joista edellinen käsittelee nimensä mukaan enkeleitä ja pyhimyksiä (pääasiassa pyhimyksiä), jälkimmäinen joulun sanomaa.

Molemmat kirjat alkavat Hahnille tyypilliseen tapaan henkilökohtaisella tarinalla, joka valaisee kirjan aihetta konkreettisen elämän esimerkillä. Molemmissa kirjoissa tarina liittyy Hahnin lapsiin pyhiinvaellusmatkoilla, 2014a:ssa Josephiin Assisissa ja 2014b:ssä Hannahiin Betlehemissä.

Assisissa Joseph Hahn sairastui pahasti mutta koki sairaalassa ihmeparantumisen Scottin rukoiltua koko yön hänen vierellään. Aamulla lääkäri tokaisi: ”En ole uskonnollinen ihminen, olen tiedemies. En usko ihmeisiin. Mutta kun on lääkärinä Assisissa, kohtaa tällaisia asioita. Tapahtuu asioita, joita tiede ei pysty selittämään.” (2014a, 25)

Betlehemissä Hannah Hahn oli tylsistynyt pitkiin ja hitaisiin turistijonoihin pyhillä paikoilla. Hän syttyi kuitenkin, kun ryhmä vieraili orpokodissa. Teini-ikäinen Hannah alkoi heti ottaa orpolapsia syliinsä, ja äsken nyrpeä tyttö loisti kuin aurinko. Tuolloin Scottille tuli mieleen toinen Betlehemissä lasta käsissään pidellyt teinityttö, ja joulun ilo ja rakkaus avautuivat hänelle uudella tavalla. (2014b, 6)

Pyhä perhe ja joulun typologiaa

Hahn toteaa joulukirjansa alussa joulutarinoiden olevan tuttujakin tutumpia. Silti hän löytää tuoreen tavan käsitellä joulun teologista sanomaa: sankarina ei olekaan pelkkä Jeesus, vaan koko pyhä perhe: jonkun piti kapaloida lapsi seimeen, jonkun piti viedä hänet Egyptiin, ja jonkun piti tehdä työtä hänen elättämisekseen. (2014b, 8)

Pelastus tulee maailmaan perheen kautta. Joosefin ja Marian kodista tulee Jumalan Pojalle ”koti kaukana kotoa”. Pyhästä perheestä tuli ikään kuin taivaan ja Pyhän Kolminaisuuden ikoni maan päällä. Jeesus on yhdistävänä linkkinä molempien perheiden Poika, Joosef Jeesuksen isänä edustaa Isä Jumalaa, Pyhän Hengen varjoamasta Mariasta taas tuli tuon Hengen kuva maailmalle. (2014b, 153–154)

Joosefia kutsutaan joskus ymmärrettävistä syistä ”kasvatti-isäksi”, mutta Hahn korostaa, että Joosef oli Jeesukselle todellinen isä, sillä adoptioisä on aivan yhtä paljon isä kuin luonnollinen isä. Näin oli Jeesuksen aikana Israelissa ja Rooman valtakunnassa ja näin on yhä nykylaeissakin. Joosefia kutsutaan Luukkaan evankeliumissa Jeesuksen isäksi (2:33, 48) ja Jeesusta Joosefin pojaksi (4:22).

Itse asiassa Jumalan oma isyys ei ole ensisijaisesti fyysistä vaan hengellistä. Siksi Joosef on todella Isä Jumalan ikoni, ja ihmisenä Jeesuskin varmasti ajatteli näin. Kun mietimme Jumalaa Isänä, mieleemme tulevat omat muistomme tai kokemuksemme maanpäällisestä isyydestä. Kun Jeesus kasvavana lapsena ajatteli taivaallista Isäänsä, hän todennäköisesti tukeutui Joosefin antamaan analogiaan. (2014b, 71)

Jumalan kuvan lisäksi Joosef on myös Vanhan testamentin Joosefin typologinen täyttymys, ”uusi Joosef”, kuten Hahnin luettelemat yhtymäkohdat osoittavat: 1) Molempien nimi on Joosef. 2) Molempien isän nimi on Jaakob. 3) Jumala puhui molemmille unien välityksellä. 4) Molemmat olivat vanhurskaita ja puhtaita. 5) Molemmat pelastivat perheensä viemällä heidät Egyptiin. (2014b, 71–72, ks. Matt. 1:16–2:14 ja 1. Moos. 30:19–45:20)

Jos Joosef on joulukertomuksissa uusi Joosef, niin Jeesus on uusi Mooses: 1) Molempien henkeä uhkasi vauvana hallitsijan käsky tappaa heprealaislapsia, 2) molemmat pelastuivat perheenjäsenen ansiosta, 3) molemmat löysivät hetkellisen turvan Egyptistä, 4) molemmat kutsuttiin takaisin kotimaahansa piilossa olemisen jälkeen, 5) myöhemmin molemmat paastosivat yksin autiomaassa 40 päivää ja yötä, ja 6) Jumala antoi molemmille tehtäväksi välittää ilmoitettua lakia vuorelta. (2014b, 141)

Joulutapahtumat ja pääsiäisen evankeliumi linkittyvät myös tiiviisti toisiinsa: 1) Jeesuksen synnyttyä ja kuoltua hänet käärittiin liinoihin, 2) enkelit ilmoittivat sekä hänen syntymänsä että ylösnousemuksensa, 3) Jeesus syntyi Betlehemissä eli ”leivän talossa”, ja pääsiäisenä hän antoi ruumiinsa ”elämän leiväksi”, 4) Jeesuksen ympärileikkaus ennakoi hänen verenvuodatustaan ristillä. (2014b, 161)

Tietäjät, kuningas, keisari, paimenet ja enkelit

Hahn käsittelee mielenkiintoisesti myös idän tietäjiä eli Persian valtakunnan maguksia (2014b, 107–110), jotka olivat tähtitieteilijöitä. He saattoivat tuntea Bileamin ennustuksen (4. Moos. 24:17) Persian juutalaisilta: ”Tähti nousee Jaakobin keskeltä…” Ehkä siksi he olivat valppaita lähtemään tähden perään.

Kuningas Herodesta Bileamin ennustus olisi häirinnyt, sillä sen mukaan ”Edom joutuu voittajan omaksi” (24:18), ja Herodes oli idumealainen eli edomilainen. Vainoharhainen kuningas oli jo tapattanut vaimonsa ja poikiansa vallankumouksen pelossa, joten Betlehemin lastensurma sopii kuvaan hyvin, vaikka sitä ei tunneta muualta. Betlehem oli pikkukaupunki, surmassa olisi kuollut ehkä alle kymmenen lasta, joten tapauksen ei tulisi odottaa löytyvän useista historiallisista lähteistä.

Hahn käsittelee myös Luukkaan kertomusta keisari Augustuksen verollepanosta, joka on tunnettu historiallinen ongelma. Hahn päätyy esittämään Luukkaan kreikankieliseen tekstiin ja muihin historiallisiin lähteisiin vedoten, että kyseessä oli itse asiassa keisarille annettu uskollisuudenvala vuonna 3 eKr. Näin ollen Luukas ei olisi erehtynyt historiankirjoituksessaan. (2014b, 101–104)

Entä paimenet ja enkelit? Ei olisi yllättävää, että Jumala ilmoittaisi Daavidin pojan syntymän ensin paimenille, jollainen Daavid itsekin aikanaan oli. (2014b, 119) Enkelten suurilukuiset ilmestykset tulevat ymmärrettäväksi sen kirkkoisien spekulaation pohjalta, että enkelten koettelemus ja Saatanan lankeemus aikojen alussa koski sitä, että Jumala tulisi ihmiseksi ja että enkelten olisi palvottava häntä. Nyt kun Jumala tuli ihmiseksi, se oli hyvien enkelten juhlapäivä ja paholaisen maanpäällisen tappion alkusoitto. (2014b, 86)

Hahn esittää mielenkiintoisesti, että ihmisten ja enkelten välinen suhde muuttui Kristuksen syntymän ansiosta ratkaisevasti (kirjan alaotsikko on muuten Kuinka Kristuksen tuleminen muutti kaiken – ja muuttaa yhä). Vanhassa testamentissa normaali reaktio enkelin ilmestykseen oli langeta maahan, eikä enkelillä ollut mitään sitä vastaan. Uudessa testamentissa enkelien kanssa ollaan jo melkein kuin parhaita kavereita, eikä heidän edessään enää sovi langeta maahan. Eron teki Kristus – Jumala oli tullut ihmiseksi. (2014b, 92; 2014a, 78)

”Tullessaan maan päälle Jeesus yhdisti taivaan ja maan Jumalan kirkkauden kunniaksi. Paimenet ja enkelit lauloivat ikään kuin samasta virsikirjasta. Laulu, jonka enkelit opettivat paimenille, Gloria, on yhä osa kirkon rituaalia sunnuntaimessussa.” (2014b, 92)

Pyhäin yhteys

Nimestään huolimatta Hahnin Angels and Saints ei kerro meille paljoakaan yllä sanottua enempää enkeleistä, vaan yhtä lukua lukuun ottamatta koko kirja on omistettu pyhille. Neljä lukua käsittelee pyhyyttä ja pyhimyksiä yleisemmin, mutta kirjan pääosa esittelee yksittäisiä pyhimyksiä kuten Moosesta (tiesitkös, että hänkin on pyhimys?!), Tuomas Akvinolaista ja Josemaría Escrivá de Balagueria.

Mielestäni paras yksittäinen kohta näissä pyhimysesittelyissä oli se, kuinka Hahn esitteli usein väärinymmärretyn Tuomas Akvinolaisen.

”Hän oli 13. vuosisadan pappi, vastaperustetun saarnaajien sääntökunnan eli dominikaanien jäsen. Hän polveutui Etelä-Italian aristokratiasta. Hän oli hiljainen ja taipuvainen tieteelliseen tutkimukseen ja kirjoittamiseen. Hän opetti monta vuotta teologiaa Pariisin yliopistossa. Hän oli tuottelias kirjoittaja, hän saneli useille sihteereille samanaikaisesti. Hän tuotti aikuiselämässään tuhansia sanoja päivässä. (…) Tuomas on syvimmiltään raamattuteologi. Itse asiassa monet hänen elämäkerroistaan kertovat, että Tuomas olisi halunnut itseään kuvailtavan ensisijaisesti Raamatun opettajaksi.” (2014a, 145–146)

Valitettavasti Tuomaan teologian esittely ei kuitenkaan (taaskaan) sytyttänyt, paljon inspiroivampaa oli lukea luvut Paavalista, Ignatioksesta, Irenaeuksesta ja Hieronymuksesta. Huomaan muuten saman kuin Hahn, nimittäin että ”valitsemani pyhimykset ovat yleensä sellaisia, joiden kanssa minulla on jotain yhteistä. Useimmat ovat opettajia, tutkijoita ja kirjoittajia.” (2014a, 12)

Kirjan tärkein anti on mielestäni sen välittämä laaja-alainen visio pyhäin yhteydestä. Ennen kuin ruvetaan puhumaan pyhimyksille osoitetuista rukouksista, ne täytyy asettaa paljon laajempaan tämän- ja tuonpuoleisuuden välisten yhteyksien kontekstiin. Hahn selvittelee, mitä meille on aiheesta ilmoitettu.

Jeesuksen kertomus tai vertaus Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä (Luuk. 16) osoittaa, että kuolleet ovat tietoisia sekä toisistaan että maanpäällisestä elämästä. He muistavat maanpäälliset päivänsä sekä ihmis- ja perhesuhteensa. Sen lisäksi he pystyvät kommunikoimaan toistensa kanssa. (2014a, 58)

Listattuaan Vanhan testamentin uskonsankareita Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että meitä ympäröi todistajien pilvi (Hepr. 12:1) – he eivät ole muistolaattoja, vaan he ympäröivät meitä ja katsovat meitä, he osallistuvat liturgiaamme (tai toisinpäin, Hepr. 12:22–24). Kuten Ilmestyskirja osoittaa, he laulavat jatkuvasti ”Pyhä, Pyhä, Pyhä” (Sanctus) ja ”Halleluja” (Alleluia) -hymnejä ”Jumalan Karitsalle” (Agnus Dei).

Ilmestyskirjassa on myös kohta, jossa marttyyrien sielut huutavat Jumalalle ja pyytävät häneltä oikeudenmukaista tuomiota maan päälle. (Ilm. 6:9–10) Jumala kuulee huudon ja vastaa siihen (6:11). Pyhien rukoukset sekoittuvat suitsukkeeseen ja nousevat enkelin kädestä Jumalan eteen (8:4).

Vastauksena pyhien rukouksiin Jumala käskee taivaallisia pappeja puhaltamaan torviinsa, mikä aiheuttaa sarjan tapahtumia maan päällä. Pyhäin yhteyttä ja pyhien esirukousten tehokkuutta ei Uudessa testamentissa yritetä todistella eikä siitä väitellä, se vain oletetaan ja sitä kuvaillaan. (2014a, 61)

Jos ja kun kerran tuonpuoleiseen siirtyneet pyhät ovat tietoisia meistä, seuraavat meitä, palvovat Jumalaa meidän kanssamme ja rukoilevat puolestamme, mikä tulisi olla meidän asenteemme heitä kohtaan? Luonnollisesti meidänkin tulisi olla tietoisia heistä, kiittää heitä heidän rukouksistaan ja kutsua heitä apuun todistajinamme. (2014a, 65)

”Minun on myönnettävä, että kun olin protestantti, pidin tätä käsittämättömänä. Olin oppinut erilaisen – ja hyvin valikoivan – tavan lukea Raamattua. Mutta nyt, kun olen ollut kirkossa yli neljännesvuosisadan, minusta on pikemminkin outoa, että joktut kristityt eivät osoita pyhimyksille harrasta kunnioitusta.” (2014a, 66)

51FExJIaC7L._SY344_BO1,204,203,200_ 91lHTTpb5dL._SL1500_

Jehovan todistajille, entisille ja nykyisille

5.5.2014

Helsingin Sanomien kuukausiliite pudotti Vartiotorniin pommin. Yhtä aikaa tämän karun artikkelin kanssa julkaistiin Uskontojen uhrien tuki ry:n (UUT) raportti Jehovan todistajien oikeuskomiteoista, jotka päättävät jäsenten erottamisesta. Entisten Jehovan todistajien kokemuksia näistä oikeusistunnoisa voi lukea sivulta johanneksenpoika.fi. Uutisointiin liittyivät myös mm. Yle ja Ilta-Sanomat.

Katolilaisena tiedän kyllä hyvin, kuinka valtavirtamedia voi olla taipuvainen vääristelemään kokonaiskuvaa, kun se raportoi uskonnollisten yhteisöjen ongelmista. Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen kommentoi, ettei tässä ole ”mitään uutta” ja että ”median edustajat nielaisevat nämä esitykset ja lähtevät niitä esittämään”.

Voi olla, että mediamyllytys on vääristelyä, mutta silloin siihen pitäisi pystyä asiallisesti vastaamaan. Virheet pitäisi dokumentoida ja esittää vakuuttavia vasta-argumentteja. Kun esimerkiksi Yle näytti dokumentin ”Ja kirkko vaikeni”, katolilaiset pystyivät sekä myöntämään kirkon virheet että korjaamaan median ylilyöntejä. Itse kirjoitin ko. dokumentista ja pappispedofiliasta tuolloin 3-osaisen artikkelisarjan (1, 2, 3).

Nyt kysymys kuuluu: Missä on Jehovan todistajien asiallinen, seikkaperäinen vastine? Entisten Jehovan todistajien keskustelupalstalla Veljesseura.org eräs keskustelija toteaa osuvasti: ”Epärehellisyyttä ja valehtelua asioiden kiertämisineen yms löytyy järjestön johdosta ja sisäpuolelta, ei entisistä todistajista juuri miksikään. Ja jos joku esim täällä yrittäisi valehdella perättömiä, se korjataan hyvin äkkiä. Rehellisyys kunniaan ja siksi arvostan esm tätä palstaa paljon.”

Näinhän se on, että julkisella foorumilla väitteet joutuvat testiin. Jos Leinoselta ei tule julkisuuteen muuta kuin yleisluontoisia vakuutteluita siitä, että UUT levittää valheita, kun taas toisella puolella on lukuisa määrä dokumentaatiota, on perustellumpaa uskoa kriitikoita. Toki Kuukausiliitteen jutun julkaisusta on kulunut vasta pari päivää, mutta jos ja kun kampanjassa ei ole mitään uutta, luulisi netistä löytyvän helposti Jehovan todistajien perusteltu vastine. Enpä löytänyt.

Ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että kuukausiliitelauantai 3.5.2014 oli voiton ja riemun päivä entisille Jehovan todistajille Suomessa. Erään entisen Jt-tytön blogilla lukee tuon päivän kohdalla, että on harvinaislaatuinen päivä olla entinen Jehovan todistaja: ”Upea päivä tänään!” ”Toivon todella tulevaisuudessa muutoksien tapahtuvan.”

Vartiotorni ja kirkko

Kun on tutustunut kuukausiliitteen juttuun ja entisten todistajien kirjoituksiin netissä, ei voi muuta kuin tuntea syvää surua, myötätuntoa ja rakkautta heitä kohtaan. Samat tunteet kohdistuvat myös kaikkiin niihin vielä ulkoisesti Jehovan todistajiin, jotka kenties hymyilevät ”kentällä” mutta sisimmässään kamppailevat epäilystensä kanssa. Kunpa he löytäisivät aitoja ystäviä, kunpa he eivät jäisi yksin!

Onnellisena kristittynä ja katolilaisena tunnen samalla myös huolta ja surua siitä, että suurin osa Vartiotornin hylkäävistä näyttää päätyvän agnostikoiksi ja ateisteiksi. He kokevat tulleensa ”uskonnon uhreiksi”, mikä tietysti on osittain totta, sillä Vartiotorni pyörittää omanlaistaan uskontoa. Mutta vaikka Vartiotorni olisikin yhtä kuin uskonto, niin uskonto ei ole yhtä kuin Vartiotorni.

On sydäntäraastava tragedia, kun ex-todistaja päätyy vapauttavan evankeliumin sijasta uskonnottomuuteen, masennukseen ja jopa itsemurhaan. Kunpa kaikki todistajat ja ex-todistajat näkisivät, kuinka Kristus kärsii heidän kanssaan, kuinka hän rakastaa ja ymmärtää. Kristuskin oli omalla tavallaan uskontonsa uhri. Hän tietää, miltä tuntuu, kun ylipapit ja vanhimmat tuomitsevat kuolemaan. Hän koki sen kaiken nahoissaan, hän tuli hyljätyksi, hän joi katkeran maljansa loppuun asti.

Nyt tuo katkera malja on muuttunut siunauksen maljaksi. Kristus on noussut kuolleista ja kääntänyt kaiken voitoksi. Hän on se pelastuksen pääsiäiskaritsa, jonka lihaa saamme nauttia ja jonka veri on meidän puolestamme vuodatettu. Kristus nousi kuolleista, ihan oikeasti. Muuten ei olisi kristinuskoa koskaan syntynyt. Maa ja taivas ja Vartiotorni katoavat, mutta ylösnoussut Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.

Ymmärrän erinomaisesti, että entisten Jehovan todistajien voi olla äärimmäisen vaikea edes harkita perinteistä kristinuskoa petyttyään Vartiotornin opetuksiin. Ennakkoluulot ovat niin vahvat, sillä Vartiotorni on alusta asti käyttänyt harvinaisen paljon aikaa ja voimia kirkon ja muiden uskontojen mustamaalaamiseen. (Ja toki jotkin moraaliset, filosofiset tai tieteelliset ongelmat voivat päteä yhtä hyvin Vartiotornin kuin perinteisen kristinuskonkin oppeihin.)

Entinen Jehovan todistaja on kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei Vartiotorniin voi luottaa. Tällöin pitäisi olla myös hyvin mahdollista se, että Vartiotorni on koko ajan antanut perinteisestä kristinuskosta vääristellyn kuvan oman olemassaolonsa oikeutukseksi. Vartiotornista erotessa pitäisi arvioida uudelleen myös se, mitä ajattelee historiallisesta kristinuskosta.

Onko vielä uskottavaa, että apostolit epäonnistuivat niin pahasti, etteivät he saaneet välitettyä seuraajilleen oikeaa oppia? Että historiallinen kristinusko luopui totuudesta heti apostolien jälkeen ja että vasta Charles Taze Russell seuraajineen pääsivät taas oikeille jäljille? Entäs jos ylösnoussut Kristus on sittenkin ollut seuraajiensa kanssa kaikki päivät, entä jos Pyhä Henki sittenkin johdatti kirkkoa läpi vuosisatojen?

Jehovan todistajien ”teologinen metodi”

Kuten sanottu, tämä ajatus voi olla hyvin vaikea, sillä ex-todistajallakin on kokonainen varasto antikristillisiä argumentteja takataskussaan. ”Mutta eihän Raamattu selvästikään opeta kolminaisuutta eikä sielun kuolemattomuutta, jne.” En tiedä, missä määrin tällaiset argumentit vielä vaikuttavat ex-todistajan takaraivossa. Inhimillisesti puhuen ainoa apukeino, jonka voin tarjota, on pari sanaa ”teologisesta metodista”.

Teologisella metodilla tarkoitan menetelmää, jolla ihminen pyrkii tietoon Jumalasta ja uskonasioista. Jehovan todistajille tuo metodi on nimellisesti ”Raamattu”, todellisuudessa kuitenkin Raamatun tutkiminen Vartiotorni-kirjallisuuden opastuksella. Sillä menetelmällä oppii hienosti Vartiotornin opetuksen. Mutta kun raamatuntulkintoja on monia muitakin. Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu, miksi ihmeessä pitäisi valita Vartiotorni?

Vartiotornin metodissa syvällä oleva henkilö vastaa kenties, että kun Vartiotorni on ainoa raamatullinen! ”Raamattu selvästi sanoo” niin tai näin. Tällainen henkilö ei ole todennäköisesti lukenut kovinkaan monta raamattukommentaaria, siis mitään muuta kuin Vartiotorni-materiaalia.

Lyhyt katsaus monen monien raamattu-uskovien kirkkokuntien perusteluihin tai akateemiseen tutkimukseen paljastaa pian, että käytännössä joka jakeesta löytyy useampia tulkinnallisia vaihtoehtoja. Niistä ei kuitenkaan salilla puhuta, vaan kokeneetkin todistajat voivat väittää, että muualla ei yksinkertaisesti lueta Raamattua. Oikeasti muualla ei vain lueta Vartiotornia.

Vartiotornin teologinen metodi on pahasti kaksinaismoraalinen toisestakin syystä. Järjestön viralliset materiaalit käyttävät säännöllisesti perusteluina akateemista teologista tutkimusta (tosin usein vanhentunutta sellaista). Epäsuorasti tämä käytäntö tunnustaa tieteellisen raamatuntutkimuksen arvon, jos ja kun halutaan päästä Raamatun merkityksestä jyvälle. Mutta samaan aikaan kaikki akateeminen tieto suodatetaan uskoville Vartiotornin kautta, tieteellisten lähteiden itsenäiseen opiskeluun ei kehoteta.

Jehovan todistaja voi osata argumentoida Joh. 1:1:n kreikan kieliopista osaamatta lukea sanaakaan kreikkaa. Sitaatit ovat hallussa, mutta kaikki tieto tulee Vartiotornilta, ei alkulähteiltä. Jostain kumman syystä ne, jotka oikeasti työkseen tutkivat Raamattua ja kirjoittavat näitä akateemisia tutkimuksia, ovat pääasiassa historiallisen kristinuskon edustajia jossain sen muodossa. Kukaan ei ota Vartiotornia vakavasti. Jos akateeminen maailma edustaa luopumusta, miksi vedota siihen? Jos se taas on arvokasta, miksei siihen syvennytä kunnolla?

Vastaus on tietysti se, että Vartiotornia kiinnostaa käyttää tutkimusta hyväkseen vain silloin, kun se tukee jotain järjestön omaa väitettä. Järjestö haluaa osoittaa olevansa oikeassa ikään kuin vastustajan kotikentällä tai näennäisen neutraalilla pelikentällä. Tähän lankaan voi mennä vain, jos ei oikeasti tunne tutkimusta ja hyväksyy Vartiotornin pelisäännöt, jossa vain he edustavat totuutta ja muut valhetta.

Loppusanat

Ymmärrän hyvin, että Vartiotornin maailmasta ulos putkahtavalla voi kestää kauan ennen kuin mikään uskonnollisuus voisi vähääkään vetää puoleensa. Silti kenties jonkinlainen toive rakastavasta Jumalasta ja iankaikkisesta elämästä jää kytemään. Rakkaat ex-todistajat, ottakaa aikanne. Toipukaa, etsikää ystäviä, menkää opiskelemaan (historiaa, ehkä – tai kirkkohistoriaa;).

Mutta sitten, kun huomaatte, että uskonnottoman, ateistin tai agnostikon elämä on lopulta tyhjää, antakaa sydämen puhua. Huutakaa Jumalalle, purkakaa kaikki katkeruutenne, valittakaa ja väitelkää, kysykää ja kuunnelkaa. Ehkä mitään ei kuulu. Ehkä silloin on aika aloittaa etsintä. Ja jatkaa rukousta. Rukoilla kun voi ilman uskontoakin. Ja totuuden etsintä on elämän jännin seikkailu!

Väittämättä ollenkaan olevani vielä perillä täydessä totuudessa, voin jakaa sen, mitä olen tähän mennessä itse löytänyt. Olen löytänyt Jumalan, joka on Rakkaus, ja rakkaus haluaa antaa itsensä toiselle, tulla yhdeksi toisen kanssa. Jumala haluaa olla yhtä kanssamme, niin syvästi, että hän astuu luontoomme ja antaa itsensä ravinnoksemme, jotta voisimme olla hänen kanssaan yhtä lihaa ja verta.

”Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina. Hän ei siis ota suojelukseensa enkeleitä — hän ottaa suojelukseensa Abrahamin suvun. Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit. Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Hepr. 2:14–18)

Vartiotornilla on tarjota vain maanpäällinen paratiisi, ei ykseyttä Jumalan kanssa. Vartiotornin Jumala ei voi koskaan olla yhtä kanssamme, sillä hän ei koskaan ole ollut lihaa ja verta. Vartiotornin Jeesus ei yhdistä ketään Jumalaan, sillä hän ei ole muuta kuin luotu (yli)enkeli, joka muuttui ihmiseksi ja sitten taas ylienkeliksi. Lihaksi tullut Jumala, kirkon tuntema Kristus, voi sen sijaan tehdä meidät oikeasti ”osallisiksi jumalallisesta luonnosta” (2. Piet. 1:4). Sekös vasta on elämää se!

Rakas nykyinen tai entinen todistaja, nykyinen tai tuleva ex-todistaja, saatat tuntea, että sinulla ei enää ole perhettä. Mutta Jumalalla on iso, maailmanlaajuinen perhe, jossa sinullakin on paikkasi. Se on kärsivällinen perhe. Se odottaa sinua vaikka maailman loppuun asti, eikä karta, vaikka karkaisit.

Paavi Franciscus sanoi noin kuukausi sitten: ”Ja sanokaa heille, että Isämme odottaa meitä, Isämme antaa anteeksi, ja vielä enemmän, hän valmistaa meille juhlan. Jos tuot koko elämäsi kaikkine synteinesi hänen luokseen, moittimisen sijasta hän valmistaa juhlan: tällainen on Isämme. Tämä teidän on sanottava monille ihmisille nykyään.” Voimia!

C. S. Lewisin ylösnousemus

21.4.2014

Pääsiäiseksi sain jälleen päätökseen puolen vuoden lukuprojektin, Perussanoman viime vuonna julkaiseman kirjan C. S. Lewis – Elämä (C. S. Lewis – A Life), jonka on kirjoittanut johtava teologi ja Oxfordin yliopiston professori Alister McGrath.

Kyseessä on jo kolmas tällä blogilla arvioitu Lewis-elämäkerta: aiemmissa artikkeleissa olen tarkastellut Lewisiä hänen kääntymyksensä sekä kielten ja kirjallisuuden näkökulmasta. Pääsiäismaanantain kunniaksi käsittelen tässä artikkelissa pääasiassa Lewisin ”ylösnousemusta”.

Alister McGrath on jakanut elämäkertansa kronologis-temaattisesti viiteen osaan, joiden otsikot ovat seuraavat: Preludi, Oxford, Narnia, Cambridge ja Kuoleman jälkeinen elämä.

Näistä ensimmäinen käsittelee Lewisin lapsuutta Irlannissa, kouluaikaa Englannissa ja sota-aikaa Ranskassa. Toinen osa käsittelee yliopistoaikaa Oxfordissa, kolmas Narnian satumaailmaa ja neljäs yliopistoaikaa Cambridgessa sekä Lewisin viimeisiä vuosia.

Aiempiin elämäkertoihin nähden mielenkiintoisin osio tässä kirjassa oli viides ja viimeinen, joka kertoo ”Lewis-ilmiöstä” hänen kuolemansa jälkeen. Tämä on tarina ”Lewisin ylösnousemuksesta”.

Himmenevä tähti

”Elämänsä lopulla Lewis totesi Walter Hooperille, että uskoi jäävänsä unohduksiin viiden vuoden sisällä kuolemastaan.” (s. 443) Vuonna 1963 kuolleen Lewisin suosio alkoikin heikentyä pian 1960-luvun edetessä. Time-lehti korosti muistokirjoituksessaan Lewisin poismenoa; ”hänen ylösnousemustaan se ei osannut odottaa” (s. 444).

1960-luvulla uskonnollinen kiinnostus siirtyi teoreettisista kysymyksistä käytännön elämään. Muun muassa seksuaalinen vallankumous sai Lewisin näyttämään auttamatta vanhanaikaiselta. Toisaalta Amerikan konservatiivisille evankelikaaleille tupakkaa polttavan ja olutta juovan Lewisin tavat olivat liikaa, puhumattakaan joistakin hänen teologisista käsityksistään.

Uskonnollisella kentällä Lewis jäi syrjään, mutta myös fantasiakirjallisuuden kentällä Lewisin Narnia jäi ensin auttamatta Tolkienin Sormusten herran jalkoihin. Lewisin tähti oli himmenemässä samoin kuin niin monien muiden 1940- ja 1950-luvun hittikirjailijoiden. Jostain syystä se ei kuitenkaan päässyt sammumaan, vaan kiinnostus Lewisiä kohtaan heräsi uudelleen.

Uuden nousun taustoja

McGrath hahmottelee Lewis-kiinnostuksen uudelleenheräämisen syitä: Walter Hooper kokosi ja julkaisi ahkerasti Lewisin teoksia ja kirjeenvaihtoa Lewisin kuoleman jälkeen. Hooper piti huolta siitä, että jokaisen uuden kokoelman yhteydessä johtava kustantamo William Collins & Sons, joka oli ostanut oikeudet Lewis-julkaisuihin, julkaisisi uudestaan myös kaksi varhaisempaa Lewis-teosta.

Yhdysvalloissa perustettiin lisäksi merkittäviä yhdistyksiä Lewisin perinteen vaalimiseksi: New Yorkin C. S. Lewis-seura (1969) ja Wheaton Collegen Marion E. Wade -keskus. Englanti tuli hieman jälkijunassa, mutta myös Oxfordiin perustettiin C. S. Lewis-seura vuonna 1982. Lisäksi Lewisin ystävät kuten Walter Hooper ja George Sayer julkaisivat Lewisistä elämäkertoja (1974 ja 1988), jotka ovat ”edelleen Lewis-tutkimuksen virstanpylväitä” (s. 449).

Lewis hyötyi myös Tolkien-kiinnostuksesta. Kun ihmiset saivat tietää Tolkienin taustasta ja ystävyydestä Lewisin kanssa, he alkoivat kiinnostua myös Lewisista. Lopuksi 1960-luvulla alkoi sekä protestanttisella että katolisella puolella näkyä merkkejä tunnustuksellisten raja-aitojen murtumisesta.

Protestanttiset kristityt alkoivat pikku hiljaa pitää itseään ensisijaisesti kristittyinä ja vasta toissijaisesti oman tunnustuskuntansa edustajina. Lewisin visio ”pelkästä kristinuskosta” sopi tähän kuvaan kuin nakuutettu. Vastaavasti katolisessa kirkossa Vatikaanin II konsiili aiheutti ekumeenisen kääntymyksen, ja katolilaiset avautuivat lukemaan Lewisiä, varsinkin kun tiedettiin hänen suhteestaan katolisiin Cherstertoniin ja Tolkieniin.

Lewis, katolilaiset ja evankelikaalit

McGrath mainitsee USA:n johtavista katolilaisista kardinaali Avery Dullesin ja Peter Kreeftin (kirjassa virheellisesti Kreeth), jotka ovat suositelleet Lewisiä ”pelkkänä kristittynä”. McGrath huomioi myös ilmiön, josta tälläkin blogilla on kirjoitettu: ”Monet niistä, jotka ovat kääntyneet katolisuuteen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, ovat kertoneet saaneensa Lewisiltä tärkeitä vaikutteita” (s. 452).

McGrath ottaa esiin myös toisen, vähemmän huomioidun näkökulman, ”jolla on erityisen suuri merkitys nykypäivän amerikkalaisille katolisille”. Puolustaessaan ”pelkkää kristinuskoa” Lewis on nimittäin tehnyt mahdolliseksi sen, että pappeihinsa ja piispoihinsa pettyneet uskovat voivat ”tunnustautua uskoonsa uuelleen joutumatta puolustamaan samalla instituutioita, jotka ovat heidän silmissään tahranneet tuota uskoa viime vuosien aikana”. (s. 452)

Mikä sitten sai aluksi epäileväiset Amerikan evankelikaalit ottamaan Lewisin suoranaiseksi ”suojeluspyhimyksekseen”? Aluksi fundamentalismin leimaama evankelikaalisuus pyrki erottautumaan ympäröivästä kulttuurista, mutta esim. Billy Grahamin, Christianity Today -lehden ja Fullerin teologisen seminaarin inspiroima populistinen ”uusi evankelikaalisuus” halusi vastata modernin kulttuurin haasteisiin. Tajuttiin apologetiikan tarve.

Noin 1970-luvun puolivälisä evankelikaalit alkoivat lukea Lewisiä, ja he ymmärsivät hänet pian apologetiikan mestariksi. Aiemmin John Stott oli ollut kova nimi evankelikaalisessa apologetiikassa, mutta Lewis ei asettanut lukijoilleen yhtä korkeaa rimaa ja pääsi täten suuremman kansan suosioon. Toisin kuin Stott, Lewis vetosi järjen lisäksi myös mielikuvitukseen.

Evankelikaaliset opiskelijajärjestöt kuten InterVarsity ottivat Lewisin omakseen. Hänen ei-evankelikaalisuutensa annettiin anteeksi. ”Olihan hän entinen ateisti, joka oli kääntynyt kristinuskoon. Se oli monien mielestä riittävä syy pitää häntä ’uudestisyntyneenä’ kristittynä.” (s. 455)

Lewis tänään

McGrath siteeraa Christianity Today -lehden arviota vuodelta 1998, jonka mukaan Lewis on ”nykypäivän evankelikaalisuuden Akvinas [s.o. Akvinolainen!], Augustinus ja Aisopos” (s. 457).

Lewis on muokannut evankelikaalien asenteita, ja he ovat alkaneet syventää uskoaan tutustumalla laajemmin kirjallisuuteen, erityisesti niihin kirjailijoihin, joilla on yhteys Lewisiin: Chesterton, Tolkien, Barfield, Sayers, Williams ja MacDonald. McGrathin kokemuksen mukaan kiinnostus ei osoita hiipumisen merkkejä.

Lewis viehättää evankelikaalien – ja epäilemättä myös katolilaisten – uutta sukupolvea, koska ”hänen katsotaan rikastuttavan ja laajentavan uskoa vesittämättä sitä”, hän ”avaa kristilliseen uskoon syvemmän näköalan: hän vetoaa sekä ajatteluun, tunteisiin että mielikuvitukseen kyseenalaistamatta uskon perustavia tunnusmerkkejä” (s. 458).

”Hänen näkemystään uskosta pidetään nykyään teologian ja kulttuurin näkökulmasta vakuuttavana, ja hänen katsotaan edustavan sitä luotettavalla, älykkäällä ja ennen kaikkea ymmärrettävällä tavalla. [–] Lewisistä on tullut mitä harvinaisin ilmiö – nykyaikainen kristillinen kirjailija, jota kaikkiin suuntauksiin kuuluvat kristityt kunnioittavat ja rakastavat.” (s. 453)

McGrathin kirjan julkaisu suomeksi todistaa tämän ilmiön, jota McGrathia seuraten nimitän Lewisin ylösnousemukseksi, vaikuttavan myös Suomessa. Kirjapaja on jo julkaissut uudelleen sarjan Lewis-kirjoja, ja nyt Perussanomalta ilmestyi tämä erinomaisesti käännetty ja visuaalisesti kaunis Lewis-elämäkerta.

Lewis-tutkija Jason Lepojärveä on haastateltu useissa tiedotusvälineissä, ja omana pienenä kontribuutionani olen julkaissut kohtuullisen monta Lewis-aiheista juttua tällä blogilla (ks. alussa viitattujen lisäksi tämä, tämätämä ja tämä).

Lewis on siis ”ylösnoussut” ja elää, mutta Kristuksen (ja vain hänen) tapauksessa voimme iloisesti poistaa lainausmerkit ja huutaa pääsiäisen sanomaa: Totisesti nousi! Hänen ansiostaan toivomme myös saavamme nousta viimeisenä päivänä, rinta rinnan vanhan kunnon ”Jackin” kanssa.


%d bloggers like this: