Emerituspaavi ja sekulaari maailma

Väitöskirjan taustalukemisina olen perehtynyt viime aikoina Joseph Ratzingerin/(emeritus)paavi Benedictus XVI:n dialogeihin sekulaarin maailman edustajien kanssa. Ehkä kuuluisin näistä on Ratzingerin vuonna 2004 (vain vuotta ennen paaviksi valitsemista) käymä debatti saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin kanssa. Münchenissä pidetyn debatin puheenvuorot on julkaistu kirjassa The Dialectic of Secularization – on Reason and Religion (Ignatius).

Ratzinger ja Habermas eivät olleet koskaan kohdanneet toisiaan ennen tätä debattia, vaikka heillä on hyvin samantapaiset elämäntarinat. Molemmat syntyivät 1920-luvulla, väittelivät tohtoriksi 1950-luvulla, vaikuttivat akatemiassa vuoden 1968 myllerryksessä ja saivat suuret pysyvät pestinsä 1980-luvun alussa, Habermas professorina Frankfurtissa, Benedictus Uskonopin kongregaation prefektinä Vatikaanissa.

Vuodesta 2004 alkoi myös Ratzingerin ja italialaisen poliitikko-filosofin Marcello Peran ajatustenvaihto, joka on julkaistu kirjassa Without Roots: The West, Relativism, Christianity, Islam (Basic Books). Vuonna 2006 julkaistu kirja koostuu kahdesta luennosta ja niitä seuranneesta kirjeenvaihdosta, siinä missä Habermas-debattikirjassa on vain avauspuheenvuorot ilman niitä seurannutta laadukasta keskustelua, joka kuulemma yllätti Habermasin.

Pera-Ratzinger-dialogissa kyse ei ole vastakkaisten kantojen kohtaamisesta vaan kahden eri taustoista ja lähtökohdista tulevan ajattelijan keskustelu yhteisistä huolenaiheista. Yhteistyö laajeni, kun Pera kirjoitti esipuheen Ratzingerin kirjaan Christianity and the Crisis of Cultures (2005), ja paavi Benedictus teki vastapalveluksen Peralle kirjaan Why We Should Call Ourselves Christians: The Religious Roots of Free Societies. (2008)

Kolmas dialogikirja onkin sitten jo ajalta, jolloin Ratzingerista oli tullut emerituspaavi Benedictus XVI. Ajatustenvaihto on sitäkin mielenkiintoisempi, sillä keskustelukumppanina on italialainen ateistimatemaatikko Piergiorgio Odifreddi, joka kirjoitti paavi Benedictukselle julkisen kirjanmittaisen kirjeen vastauksena nuoren Ratzingerin bestselleriin Johdatus kristinuskoon.

Odifreddi lähetti kirjansa Caro papa ti scrivo (Rakas paavi, kirjoitan sinulle) Benedictukselle, mutta hän ei osannut uneksiakaan, että eräänä päivänä hänen ovelleen toimitettaisiin sinetöity kirje Vatikaanista: emerituspaavi vastasi Odifreddin kirjaan 11-sivuisella kirjeellä. Odifreddi julkaisi sitten kirjansa ja paavin kirjeen yhdessä nimellä Caro papa teologo – Caro matematico ateo: dialogo tra fede e ragione, religione e scienza.

Matemaatikko vs. paavi

Odifreddi on eräänlainen Italian Richard Dawkins tai Kari Enqvist, paitsi että hän on tosiaan matemaatikko, ei biologi eikä kosmologi. Hän on kirjoittanut uusateistisia bestsellereitä kuten ”Miksi emme voi olla kristittyjä, vielä vähemmän katolilaisia”. Odifreddia pidetään italialaisissa tiedepiireissä hieman huvittavana tapauksena, ja yleinen arvio hänen kirjastaan onkin, että matematiikkaa käsittelevä alku on vakavasti otettava, loppukirja ei niinkään.

Odifreddi kertoo alussa hauskan tarinansa siitä, kuinka hän itse pienenä unelmoi tulevansa isona paaviksi. Hän meni sitä varten pappisseminaariinkin, mutta menetti sittemmin uskonsa ja päätyi matematiikkauskovaiseksi. Odifreddi tosiaan esittää matematiikan tosi uskontona ja laatii jopa oman nikealais-konstantinolaisen uskontunnustuksensakin:

”Uskon yhteen Jumalaan, Luontoon, Äitiin kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaikkien näkyvien ja näkymättömien synnyttäjään. Uskon yhteen Herraan, Ihmiseen, Luonnon monisyntyiseen poikaan, joka on Äidistä syntynyt kaikkien vuosisatojen päätteeksi: luonto Luonnosta, materia Materiasta, tosi luonto tosi Luonnosta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Äiti.” (s. 107)

Odifreddin mukaan matematiikka ja tiede ovat ainoa oikea uskonto, muu on taikauskoa. Hänen mukaansa emme tarvitse Logosta isolla L:llä, vaan meille riittää logos pienellä l:llä. Paavi on mielissään siitä, että Odifreddi esittää matematiikan uskontona, mutta väittää hypyn logoksesta Logokseen olevan ainakin yhtä looginen kuin sen kieltäminen. Paavi kehottaa Odifreddia pitämään mielessä sanan ”ehkä” ja pysymään etsijänä:

”Molempien täytyy pysyä etsijöinä. Nyt minusta kuitenkin vaikuttaa, että olette lopettanut etsinnän dogmatistisella tavalla ettekä enää kysele, vaan haluatte vain opettaa minua.” (s. 120)

Kun Odifreddi astuu teologian alueelle, hän osaa kyllä esittää viiltäviä kommentteja, mutta substanssitasolla panos jää vähäiseksi. Kun Ratzinger sanoo luottavansa evankeliumeihin, Odifreddi huudahtaa: ”Se vielä puuttuisikin, ettei paavi luottaisi!” (s. 51) Odifreddi kritisoi emerituspaavia historiallis-kriittisten metodien hylkäämisestä, mutta sanoo sitten, ettei evankeliumeja voi pitää historiallisina asiakirjoina.

Benedictus vastaa kovalla kädellä ja lähettää Odifreddin lukemaan Martin Hengeliä. Emerituspaavin pääkritiikki on kuitenkin Odifreddin ”uskonnon” selitysvoiman heikkoudessa: ”Teidän matemaattinen uskontonne ei tunne vastausta kysymykseen vapaudesta, se ignooraa rakkauden eikä anna mitään tietoa pahasta. Nämä perustavanlaatuiset kysymykset sivuuttava uskonto jää tyhjäksi.” (s. 128)

Ratzinger ja Habermas

Ratzinger kiinnittää huomion suuriin kysymyksiin myös dialogissaan Habermasin kanssa. Dialogin aiheena oli ”demokraattisen valtion esipoliittiset perusteet” eli tarvitseeko moderni yhteiskuntamme filosofis-uskonnollista pohjaa. Habermasin (ainakin minulle vaikeaselkoisen) esityksen jälkeen Ratzinger sanoo demokratian olevan paras poliittinen systeemi mutta kyseenalaistaa sitten enemmistöperiaatteen yleispätevyyden.

Saksalaisina Ratzinger ja Habermas tietävät hyvin sen, että enemmistö voi olla pahasti väärässä ja että laki voi olla paha. Sotien jälkeen 1948 muotoiltu YK:n ihmisoikeusjulistus viittaa siihen, että on olemassa jonkinlainen ”laki” ennen lakia, oikeus, joka perustuu ihmisyyteen sinänsä. Täytyy kuitenkin kysyä, mistä nämä ihmisoikeudet tulevat, sillä kaikille ne eivät ole yhtä itsestäänselviä: islamilaisilla mailla on oma näkemyksensä ihmisoikeuksista.

On siis kysyttävä, kuinka erilaiset kulttuurit voivat löytää yhteisen eettisen pohjan. Ratzinger ei suoraan vetoa vanhaan luonnonlakiteoriaan, sillä evoluutio-oppi on tehnyt sen ongelmalliseksi. Sen sijaan hän sanoo, että asia on ajateltava uudestaan interkulturaalisesti: kristityt voivat viitata Luojaan ja luomakuntaan, hindut dharmaan, kiinalaiset taivaan määräämään järjestykseen. Läntinen kulttuuri ei ole de facto universaali.

Ratzingerin mukaan ajatusta ihmisoikeuksista on laajennettava käsittämään myös ihmisten velvollisuudet ja ihmisyyden rajat. Emme voi löytää mitään kaikki kulttuurit kattavaa formulaa, mutta meidän tulee oppia toisiltamme, samoin järjen ja uskonnon tulee auttaa ja puhdistaa toinen toistaan. Tässä prosessissa kaikkien jakamat arvot kirkastuvat, ja ”se, joka pitää maailman koossa”, tulee jälleen vaikuttavaksi voimaksi.

Pera, paavi ja politiikka

Marcello Pera on esimerkki sekulaarista poliitikosta, jonka mielestä Ratzingerin ehdotusta sekulaarille maailmalle kannattaa kuunnella. Valistusaikana motoksi otettiin ”ikään kuin jumalaa ei olisi”, mikä toimi vielä kun kristilliset arvot olivat itsestäänselviä, mutta sittemmin Jumalan puute on asettanut myös ihmisarvon kyseenalaiseksi. Ratzinger ehdottaakin päinvastaista kaavaa: meidän tulisi elää ”ikään kuin Jumala olisi olemassa”.

Ratzinger ottaa kantaa agnostisismiin, joka vaikuttaa nykyään järkevimmältä vaihtoehdolta keskivertolänsimaalaiselle. Ratzingerin mukaan agnostisismi ei kuitenkaan pysty välttämään sitä kysymystä, jonka se pyrkii välttämään: ihminen joko elää sillä oletuksella, että Jumala on, tai sitten hän elää niin kuin Jumalaa ei olisi, käytännöllisenä ateistina. Kyllä tai Ei.

Marcello Pera argumentoikin, että modernin liberalismin (jälleen sanan klassisessa mielessä, eli sanan-, uskonnon-, omantunnon-, lehdistön jne. vapaus) pohja on kristinuskossa ja erityisesti kristillisessä Jumala- ja ihmiskuvassa: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja siksi hän on vapaa. Kun tämä teologinen pohja poistetaan, liberalismi kääntyy itseään vastaan.

Pera ja Ratzinger jakavatkin erityisen huolen nykyisestä muotifilosofiasta, relativismista. Siitä on tulossa uusi dogmatismi, joka tuomitsee pastorin vankilaan siitä, että hän esittää Raamatun opetuksen homoseksuaalisuudesta (kuten Ruotsissa on tapahtunut). ”Relativismin diktatuurin” kritiikki onkin ollut Ratzingerin teologisen uran johtotähtiä, ks. erityisesti vuoden 2005 kuuluisa saarna, jonka ansiosta hänet kuulemma valittiin paaviksi.

Ratzinger toteaa, että kirkko ei yritä pakottaa uskonnollisia käsityksiään valtion lainsäädäntöön. On tehtävä ero uskonnollisten oppien ja järjen tavoitettavissa olevien ihmisyyden perusteiden välillä. Esimerkiksi kysymyksessä abortista kirkko puolustaa yleisinhimillistä oikeutta elämään. Yhteiskunnallinen dialogi on käytävä järkiperäisin eikä uskonnollisin argumentein. Usko voi kuitenkin valaista järkeä ja auttaa sitä olemaan itsensä.

”Luonnollisesti uskova ihminen tietää, että hänen on kunnioitettava muiden vapautta ja että lopulta ainoa ase poliittisella areenalla ja mielipiteiden muovaamiseksi on esitettyjen argumenttien pätevyys. Tämän takia on välttämätöntä kehittää filosofinen etiikka, joka on sopusoinnussa uskon etiikan kanssa mutta jolla on kuitenkin oma paikkansa ja oma looginen täsmällisyytensä. Argumenttien rationaalisuuden tulisi ylittää sekulaarin etiikan ja uskonnollisen etiikan välinen kuilu ja perustaa järjen etiikka, joka menee tällaisten erottelujen tuolle puolen.” (Without Roots, 131)

 

Huovisen hartauskirjallisuutta

Jatkan Helsingin emerituspiispa Eero Huovisen tuotannon esittelyä. Tällä kertaa inspiraationa toimii peräti kahdeksan populaarikirjaa, jotka olen viime aikoina lukenut tai selannut läpi: Sydämen puhetta (WSOY 1997), Pitkä ilo (WSOY 2002), Toinen aurinko (Kirjapaja 2003), Käännä kasvosi, Herra (WSOY 2005), Kärsimys ja ilo (WSOY 2006), Aihetta ajatella (WSOY 2010), Enkeli taivaan (WSOY 2012) ja Uusi ilo (WSOY 2014).

Nämä kirjat eivät minun silmissäni yllä Huovis-kirjojen kärkeen, mutta niistä löytyy kuitenkin sen verran raportoimisen arvoisia yksityiskohtia, että kannattaa tehdä tällainen kollektiivinen kirjaesittely.

Mukaansatempaavimmat näistä kirjoista olivat viime aikojen kansallisia tragedioita käsittelevä Käännä kasvosi, Herra ja paljon lyhyitä kirjoituksia sisältävä Aihetta ajatella. Pitkä ilo (sanatarkka mietelmä jouluevankeliumista) ja Enkeli taivaan (suosikkivirren mielenkiintoinen historia ja teologia) ovat kyllä hyviä joulukirjoja ja erinomaisia lahjaideoita.

Synkkyyden ja pahuuden ongelma

Yleisesti ottaen Huovisen hartauskirjoja vaivaa mielestäni turhan synkkä pohjavire. Asia on mietityttänyt Huovista itseäänkin: ”Vähän olen ihmetellyt, mikä kumma ohjaa minut niin usein katselemaan elämän pimeitä puolia. Myötäsyntyinen alakulo, pessimismi, suomalaisuus, synti vai tutut kavalat karikot?” (Toinen aurinko, s. 10)

Käännä kasvosi, Herra herättää kyllä ymmärtämään, kuinka rankkaa piispan homma joskus voi olla. Pääkaupungin piispana Huovinen joutui useaan kertaan tiedotusvälineiden eteen, kun kansaa kohtasivat raskaat tragediat: Estonian uppoaminen, kahden poliisin surma, Myyrmannin räjähdys, Konginkankaan kolari ja Aasian tsunami.

Ei varmasti ole helppoa saada harteilleen ”koko kansan lohduttajan” viittaa. Joskus Huovinenkin joutui parkaisemaan: ”Tätä en enää kestä!” Täytyy kuitenkin nostaa hattua hienosta pastoraalisesta työstä monissa vaikeissa tilanteissa. Erityisen puhutteleva on Aasian hyökyaaltoa käsittelevä luku: Huovinen oli itse juuri matkalla Phuketiin lomalle, kun tsunami iski. Loma muuttui kertaheitolla dramaattiseksi sielunhoitomatkaksi.

Lentokentällä eräs tsunamista selviytynyt mies kysyi: ”osaatko arvata, miltä tuntuu, kun joutuu suljetuksi isoon rumpupesukoneeseen, jonka luukku suljetaan, sekaan pannaan tuoleja, lautoja ja pari autoa, pyörityksen aikana et tiedä, missä päin pinta on”. (s. 26)

Huovinen ei vastaa pahan ja kärsimyksen ongelmaan loogisilla argumenteilla, jotka lankeavat rationalismiin eivätkä ota vakavasti elämän traagisuutta. ”Paradoksin pitää antaa olla paradoksi.” (s. 146) Argumenttien sijaan Huovinen tarjoaa psalmeja ja virsiä. Yksi hänen suosikeistaan on Melartin-Bonhoefferin (virsi 600) neljäs säkeistö:

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.”

Usko ja järki

Huovisella on kyllä pointtia siinä, että rajujen katastrofien edessä teoreettiset selitykset (”ehkä Jumala salli tämän maksimoidakseen pelastuvien määrän”) tuntuvat vastuuttomilta ja jopa vastenmielisiltä. Huovinen ottaa pahan vakavasti, mutta haluaa pitää kiinni siitä, että vastoin kaikkea pimeyttä meillä on lupa uskoa rakastavaan Jumalaan ja hyvään Vapahtajaan sekä siihen, että lopulta Jumala pyyhkii pois kaikki kyyneleet (Ilm. 21:3–4).

En silti voi olla ajattelematta, että monille skeptikoille tällainen lähestymistapa vain vahvistaa käsitystä kristinuskon satumaisuudesta. Uskotaan vain faktoja vastaan, selitystä ei ole, mutta luotetaan vain kuitenkin. Luottamukselle kun pitäisi olla jokin vankka pohja. Mistä tiedämme, että ”Jumalan lupaukset” eivät ole vain uskonnollista toiveajattelua?

Tässä yhteydessä sopiikin kääntää katse pääsiäisen sanomaan. Lohdutuspuheissaan Huovinen puhuu harmillisen vähän Kristuksen ylösnousemuksesta, mutta Uusi ilo omistaa pääsiäisen evankeliumille kirjamittaisen mietiskelyn. Siinä Huovinen käsittelee myös lyhyesti (mutta hyvin) uskon ja järjen suhdetta.

”On kristittyjä, jotka haluavat aukottomasti todistaa sen, että Jeesuksen ylösnousemus on historiallinen tosiasia. (…) Uskonnonfilosofiassa tällaista perusnäkemystä on kutsuttu evidentialismiksi. (…) On myös kristittyjä, jotka vierastavat sitä, että uskonnollista uskoa pyritään järkiperäisesti todistamaan oikeaksi. (…) Uskonnonfilosofiassa tällaista näkemystä on kutsuttu fideismiksi. (…) Löytyykö näiden ääripäiden välistä kolmas vaihtoehto? Vierastan sekä vahvaa evidentialismia että puhdasta fideismiä. Haluan antaa tilaa epäilylle ja kriittisille kysymyksille, mutta tahdon myös pitää kiinni siitä, mikä on todennäköisimmin totta.” (s. 69–70)

Hyvin sanottu. Miten Huovinen sitten selittää nykyajan tietämyksen valossa Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta? Kysymys on ”epäilemättä äärimmäisen vaikea”, ja ylösnousemusruumiin olemuksesta kyselevä on Paavalin mukaan ”järjetön” ja Agricolan käännöksen mukaan ”tomppeli” (s. 84). Apua saadaan kuitenkin – kuinkas muuten – paavilta.

Benedictus XVI käyttää Jeesuksen ylösnousemusta selittäessään fysiikasta peräisin olevaa käsitettä ”mutaatiohyppy”, vaikka myöntääkin käsitteen voivan tässä yhteydessä ontua (kaikkien muidenkin inhimillisten selitysyritysten tavoin).

”Tällä erikoisella sanalla hän pyrkii havainnollistamaan Jeesuksen maallisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin suhdetta. Jeesuksen persoona pysyy samana, mutta hänen ruumiinsa kokee hypyn kaltaisen muutoksen toisenlaiseen olomuotoon, kuin mutaation.” (s. 85)

Toinen erinomainen uskon ja kriittisen järjen suhdetta soveltava kohta löytyy samasta kirjasta kohdasta, jossa Huovinen käsittelee profetiaa. Kiista koskee sitä, onko Vanhassa testamentissa oikeita ennustuksia Jeesuksesta. ”Hurskaat lukijat näkevät mielellään ennustuksia sanoissa, joissa tarkat historiantutkijat eivät millään voi niitä nähdä.” (s. 106) Huovinen kysyy:

”Helpottaisiko erimielisyyttä, jos tapa lukea Raamattua käännettäisiin toisinpäin? Sen sijaan, että varhaisempia tekstejä pidettäisiin ennustuksina myöhemmistä tapahtumista, meneteltäisiin siten, että aiempia kirjoituksia luettaisiin myöhempien valossa. Sen sijaan, että pyrittäisiin todistamaan ennustukset tosiksi, keskitettäisiin huomio siihen, mitä myöhemmin on oivallettu. Tavoiteltaisiin siis jälkiviisautta. Eikö usein olekin niin, että menneisyyden kestävä merkitys avautuu vasta myöhemmin. Alun luonne paljastuu vasta kun on päästy loppuun.” (s. 106)

Mika, Martti ja sakaristorukous

Lopuksi pari henkilökatsausta. Aihetta ajatella -kirjassa Huovinen kirjoittaa Mika Waltarista, joka paini Jumalan kanssa nuoresta asti. ”Norssin 17-vuotiaana abiturienttina Waltari kirjoittaa 16 tunnissa herätyshenkisen merimieskuvauksen ’Jumalaa paossa’. Vain viikkoja myöhemmin hän ponnistelee irti ja kirjoittaa ’Lauluja Saatanalle’. Ja pian ilmestyy uskonnollisten runojen kokoelma ’Sinun ristisi juureen’.” (s. 124)

Waltari aloitti teologian opinnot syksyllä 1926 mutta vaihtoi pian tiedekuntaa. Dogmatiikan professori Antti J. Pietilä sanoi oppilaastaan Waltarista: ”Tästä pojasta kamppailevat keskenään saatana ja piru, ei kun Jumala.” (s. 124–125) Huovisen koulutoveri Panu Rajala on kirjoittanut Waltarista 832-sivuisen elämäkerran Unio mystica. Täytyypä ottaa luku- ja bloggauslistalle.

Waltarin kanssa samaan aikaan teologian opinnot aloitti myös Martti Simojoki (1908–1999), tuleva Helsingin, Mikkelin ja Turun (arkki-)piispa. Huovinen kertoo edeltäjänsä kääntymyksestä kirjassa Toinen aurinko (s. 185). Hän siteeraa Simojoen omaa paimenkirjaa Kristus on ensimmäinen. Kenties tyypillinen ”luterilainen uskoontulo”, mutta mikäs siinä:

”Kirjoittauduttuani syksyllä 1926 teologiseen tiedekuntaan ahdistus vain paheni, mutta lokakuussa samana syksynä kuunnellessani E. W. Pakkalan saarnaa minulle kirkastui Kristus syntisen ainoana auttajana tavalla jota en voi unohtaa. Pois omatekoinen vanhurskaus ja pukeudu Kristuksen vanhurskauteen. Ilman Kristusta minä hukun. Minä en voi pelastua muuta kuin Kristuksen ristillä vuotaneen veren voimasta.”

Aivan viimeiseksi haluan vielä siteerata sanoja toisen Huoviselle rakkaan Martin kynästä. Kyseessä on tietysti Luther, jota Huovinen siteeraa kirjoissaan ahkerasti. Nyt siteerattava teksti on kuitenkin harvinaisen mielenkiintoinen. Se on sakaristorukous, jonka Huovinen löysi inkeriläisen kirkon kellarista Moskovasta. Suomenkielistä käännöstä ei ollut, joten ”talkoot vaan pystyyn ja porukalla kääntämään” (s. 28–29). ”Ja tässä on tulos, joka on ehkä opiksi ja rohkaisuksi monellekin.” (s. 29)

”Herra Jumala. Sinä olet asettanut minut kirkkoosi paimeneksi ja opettajaksi. Sinä näet, kuinka huono minä olen hoitamaan näin suurta ja vaikeaa virkaa. Ilman sinun apuasi olisin jo kauan sitten turmellut kaiken. Siksi huudan puoleesi. Tahdon antaa suuni ja sydämeni kokonaan sinun käyttösi. Tahdon opettaa ihmisiä ja tahdon itsekin aina oppia ja seurata sinun Sanaasi ja mietiskellä sitä ahkerasti. Ota minut työsi välineeksi. Rakas Herrani, älä jätä minua, sillä jos jään yksin, teen varmasti kaiken tyhjäksi.”

 

Pappi: Rukoileva kädellinen

Perussanoma-sarjan kolmantena käsiteltävänä kirjana on Pappi-taiteilijanimen (eli Lauri Kemppaisen, ei kai se enää mikään salaisuus ole) Rukoileva kädellinen (2013). Kirjan lisäksi Pappi julkaisi myös levyn nimeltä Syvyys, ja kirjan lopussa on myös koodi, jonka avulla levyn voi ladata netistä ilmaiseksi. Tosin lauluja voi kuunnella Youtubessakin. Papilla on myös Facebook-sivu.

Pappi tuli julkisuuteen vuonna 2012 ja herätti paljon hämmennystä. Pikku hiljaa hänen henkilöllisyytensä ja muutkin salaisuudet alkoivat selvitä. Lisää voi lukea Rumbasta, Soundista, Ilta-Sanomista, Vantaan Laurista, Seurakuntalaisesta ja Sanasta, jossa on levyarvio Syvyydestä. Aiempia kirja-arvioita Rukoilevasta kädellisestä ovat kirjoittaneet ainakin Lars Ahlbäck ja Reijo Telaranta.

Vantaan Laurin haastattelussa Pappi-Lauri toteaa itsestään: ”Olen koulutukseltani teologi ja uskonsuunnaltani luterilainen. Koen kuitenkin vahvasti vetoa katolilaisuuteen ja ortodoksisuuteen sekä teologisista että esteettisistä syistä. Ne ovat nykymaailmassa luterilaisuutta selvemmin vastakulttuuria.”

Vastakulttuuri lienee hyvä sana, jos haluaa päästä alkuun Papin ymmärtämisessä. Hän tuo maallisen musiikkikulttuurin keskelle eksistentiaalisia, hengellisiä ja maailmankatsomuksellisia teemoja, ja kristillistä kulttuuria hän hämmentää raskaalla rockilla, metallilla ja millä lie epäsovinnaisella (niin että jotkut tulkitsivat hänen tuotantonsa jopa saatanalliseksi).

Musiikkiin en ota kantaa, mutta kirjaa voi helposti kutsua hienoksi esimerkiksi uudesta evankelioinnista. Se on hyvin toisenlainen esimerkki kuin viime viikolla käsitelty Mouses-kirja. Samaa asiaa kuitenkin ajetaan. Pisteet Perussanomalle tästä laaja-alaisuudesta.

Kristillistä eksistentialismia

”Rukoileva kädellinen” syntyy kirjan intron mukaan sellaisina öinä, kun ”kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle ja takoo sydäntä, kunnes se ei voi enää vaieta” (s. 8). Tämä tiivistää oikeastaan koko kirjan. Kuoleman ja rakkauden todellisuudet käyvät kamppailua ihmisen syvyydessä: Mitä jos kaikki vain päättyy kuolemaan, jos minä ja kaikki rakkaani vain katoamme?

Pelkkä olemassaolo muodostaa siis ongelman. Olemassaolo ja siihen liittyvät ilmiöt kuten elämän tarkoitus, kärsimys, kuolema ja rakkaus. Tätä on eksistentialismi. Papille usko on ennen kaikkea eksistentiaalinen eli olemassaolon peruskysymyksiin liittyvä kokemus. Eikä Pappi koe olevansa yksin, vaan hän lainailee ”vapaasti niin kirjojen kuin tv-sarjojen, niin elokuvien kuin musiikinkin maailmasta” (s. 14).

Tämä on jotain uutta ja omaperäistä, ja juuri sitä, mitä uuden evankelioinnin pitäisi olla. Pappi havainnollistaa ajatuksiaan tasaisin välein sitaateilla niin koti- kuin ulkomaisiltakin artisteilta, milloin miltäkin levyltä. Näin sanoma tulee lähelle tämän polven ihmisiä ja heidän maailmaansa. Jossain mielessä Pappi muistuttaa Antti Nyléniä ja Tunnustuskirjaa. Pappi ja Nylén ovatkin kavereita.

Tässä vaiheessa täytyy kyllä tunnustaa, että Papin maailma on minulle melko vieras. Vaikka eksistentiaaliset kriisit ovat tulleet tutuiksi, olen silti enimmäkseen systemaattinen ja analyyttinen teologi, ja siksi myös luen pääasiassa sentyyppistä kirjallisuutta. Toisaalta juuri siksi oli mielenkiintoista lukea eksistentialistin ajatuksia. Ja vielä kristillisen sellaisen. Pappi ei ole mikään Camus, eikä toisaalta myöskään mikään Bultmann. Eksistentialismi ei Papille merkitse modernia liberalismia.

Kirjassa on paljon ajatuksia herättäviä kohtia. Muutama eksistentiaalinen poiminta: ”Mistä kumpuaa pakahduttava tarve kiitokseen asioissa, joissa kiitoksen suoranaista vastaanottajaa ei ole mahdollista nimetä?” (s. 25) ”Luonto ei tarjoa meille ratkaisua olemassaolon ongelmaan, koska kohtaamme luonnossa saman jännitteen kuin itsessämmekin.” (s. 31) ”Vaikka Jumala olisikin virallisesti haudattu, muistotilaisuudessa käy kiivas supina.” (s. 33)

Nihilismi, väkivalta ja seksi

Pappi painii paljon nihilismin kanssa. Nihilismi tulee latinan sanasta nihil, ”ei mitään”. Nihilismin mukaan millään ei ole mitään väliä. Ja miksipä olisi, jos kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? ”Miksi välittää ylipäätään yhtään mistään?” on nykyihmisen elämän the kysymys. (s. 56)

Rakkaus ja myötätunto kuitenkin haastavat nihilismin. Miksi ihminen kokee olevansa moraalisesti vastuussa? Miksi kultainen sääntö on niin yleismaailmallinen? ”Miksi ihminen ymmärtää rakkauden katoamattoman arvon ja mielekkyyden, jos rakkaus kuitenkin katoaa?” (s. 67) ”Kuoleman ja rakkauden kädenväännössä syntyy sittenkin kokemus mielekkyydestä. Tämän takia puhdas nihilismi ei ole voittanut.” (s. 59)

Kirjan toisessa osassa Pappi pohtii rukoilevan kädellisen käytännön elämää. Hän kirjoittaa muun muassa seksistä ja väkivallasta. Väkivallasta hän kirjoittaa mielenkiintoisesti, että Jokelan surmien jälkeen objektiivisuus palasi yhtäkkiä arvokeskusteluun: ”pahuus oli astunut keskellemme” (s. 94).

Pappi luettelee myös joukon tv-sarjoja, joita yhdistävät älykkäät käsikirjoitukset, loistavat näyttelijäsuoritukset ja raa’at väkivallan ryöpsähdykset. Niitä yhdistää myös ”eettinen pohjavire: jokainen sarjoista on eräänlainen moraalitutkielma” (s. 93).

Sarjojen hahmot eivät ole ”yksiselitteisesti hyviä tai pahoja” vaan ”inhimillisiä ja ristiriitaisia ihmisiä”, jotka ”toteuttavat moraalitajuaan – ja jättävät usein myös toteuttamatta” (s. 93–94). Olen tehnyt saman havainnon lähes kaikista niistä harvoista elokuvista ja sarjoista, joita olen viime aikoina katsonut (esim. Monte Criston kreivi ja Mustat lesket).

Seksistä Pappi kirjoittaa suoraan ja karustikin: ”Omalla genitaalialueella askartelusta on tullut jonkinlainen itsensä toteuttamisen projekti.” (s. 98) Emme kuitenkaan jää ilman kaivattua viisautta, joka pitäisi sisäistää syvästi: ”Seksi on väistämättä maailmankatsomusasia.” (s. 99) Siinä voi toteuttaa tiettyjä arvoja tai olla toteuttamatta.

Lopuksi

Kirjan loppupuolella Pappi puhuu vielä elämänjanosta, järjestä ja sydämestä, uskosta ja epäuskosta. Hän pohtii myös sitä, miksi juuri kristillinen eksistentialismi. ”Vastaus ei voisi olla yksinkertaisempi: Rukoileva kädellinen haluaa elää. Hän ei halua kuolla. Hän haluaa ikuisuuden.” (s. 126)

Jo aiemmin Pappi avasi sydäntään: ”Omassa kokemuksessani eettinen toiminta kurkottelee kuoleman tuolle puolen. Omassa kokemuksessani rakkaus, ikuisuus ja Jumala liittyvät yhteen. Eksistoivasta ihmisestä tulee rukoileva kädellinen.” (s. 66) Näinhän se on. Moraali voi herkistää ihmisen Jumalalle, ”muokata hänestä rukoilevaa kädellistä” (s. 109).

Lopussa palataan taas hetkiin, joina ihminen ”makaa yöllä sängyssä ja miettii elämäänsä” (s. 133). Pappi on osoittanut, kuinka uskonnollinen kokemus ”kumpuaa luontevasti eksistentiaalisesta kokemuksesta” (s. 140). Rukoilevan kädellisen kokemus tiivistyy Markuksen evankeliumiin kirjattuihin sanoihin: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

Viimeisen luvun jälkeen on vielä ”outro”. Yö on vaihtunut aamuksi, ja pelko luottamukseksi. ”Luotan, että kaikki mikä rakastaa – kaikki mikä on hyvää, arvokasta ja oikeaa  – on vahvoissa kantimissa”. (s. 143) Tällaisina aamuina syntyy rukoileva kädellinen. ”Kun kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle, mutta antaa sille sydämen ystäväksi.” (s. 144)

 

Dialogos-lehti ja maailmankatsomuskampanja

Tänään meillä on taas hyviä uutisia! Laaja yhteiskristillinen maailmankatsomuskampanja on pyörähtänyt käyntiin, ja näkyvänä merkkinä siitä on ilmestynyt teemalehti nimeltä Dialogos – usko ja tiede maailmankatsomusten torilla. Lehti on visuaalisesti upea ja sisällöltään sekä helposti lähestyttävä että täyttä asiaa. Kustantajan sivuilla voi nähdä lehden esikatseluversion.

Lehden julkaisijoiden joukko on kirjava. Aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä on Academicum Catholicum ry (AC), jonka varapuheenjohtajana olen itse ollut mukana projektissa. Kontribuoin lehteen artikkelin suvaitsevaisuudesta, josta pian lisää. AC osallistuu lehden lisäksi kampanjaan maailmankatsomusaiheisilla kevätluennoillaan.

Aakkosjärjestyksessä viimeisenä on Veritas Forum Finland, joka järjestää maalis-huhtikuun aikana kiertueen nimeltä Maailmankatsomukset puntarissa. Kiertueen ohjelmaan voi tutustua tästä. Se huipentuu huhtikuun loppuun, kun Suomeen saapuu Richard Dawkinsinkin kanssa useampaan otteeseen väitellyt John Lennox.

Dialogos-lehdestä on julkaistu jo esittelypostaus Areiopagi.fi-sivustolla. Suosittelen lukemaan sen aluksi, sillä tämä artikkelini välttelee tahallaan niitä aiheita ja tietoja, jotka Areiopagilla on jo tuotu julki. Tarkoitukseni on referoida lehteä ja poimia sieltä sisällöllisiä herkkupaloja niin, että lukijat kiinnostuisivat lehden hankkimisesta ja levittämisestä.

Vainio ja Visala

Uskonnonfilosofinen tehokaksikko Olli-Pekka Vainio ja Aku Visala, joiden kirjoituksiin voi törmätä niin Hyvejohtajuus.fi:ssä kuin Areiopagi.fi:ssäkin, esittävät Dialogoksessakin mainioita ja joskus visaisia ajatuksiaan Lari Launosen hienosti haastattelemina ja kuvaamina. Heti lehden alussa erimielisyyden problematiikkaa tutkinut Vainio pohtii maailmankatsomuksellisia erimielisyyksiä.

Vaikka maailmankatsomuksiamme ohjaavatkin usein tunteemme ja kokemuksemme, ”ankeaan” kulttuurirelativismiin ei tarvitse sortua. Maailmankatsomuksia pohdittaessa on syytä harjoittaa älyllisiä hyveitä. Jääräpää ei muuta mieltään, vaikka kaikki todisteet puhuisivat vastaan, löperö taas muuttaa mieltään tuulen muuttaessa suuntaansa.

Toisinajattelijoiden mustamaalaaminen ja vähättely ovat alhaisia kikkoja, mutta käännyttäminen on suoranainen velvollisuus: ”Jos ajattelen, että jokin asia on totta, pyrin luonnollisesti vakuuttamaan asiasta myös toisia.” Kaikkia erimielisyyksiä ei koskaan poisteta, mutta on hyödyllistä ja jopa välttämätöntä osata olla tekemisissä toisinajattelevien kanssa ja kuunnella heitä.

Vainion tavoin myös Aku Visala saa puhua omasta erikoisalastaan. Hän on tutkinut uskonnonfilosofina kognitiivista uskontotiedettä, jossa pyritään selittämään uskonnollista uskoa luonnollisilla syillä kuten aivotoiminnalla. Vaikka tällainen tutkimus voi tarjota haasteita uskolle, sen ei suinkaan tarvitse johtaa uskosta luopumiseen.

”Uskonnolliset uskomukset eivät ole outoja, vaikeita, epäloogisia tai jotakin muuta, vaan koko ihmislajin ’peruskauraa’. Jos uskonto on luonnollista (…) on vaikeaa väittää jumalauskon olevan irrationaalista tai hullua.” Lisäksi kognitiivinen tutkimus selittää vain yleisluontoista uskoa, ei esimerkiksi sitä, miksi vain kristityt uskovat kolminaisuuteen.

Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus

Markus Korri kontribuoi lehteen William Lane Craigin Valveilla-kirjan esittelyn lisäksi Os Guinnesin haastattelun ihmisoikeuksista. Kirjailija ja sosiaalikriitikko Guinness toteaa, että kristityillä on ollut ”keskeinen ja äärimmäisen vaikutusvaltainen osa ihmisoikeuksien vallankumouksessa”.

Guinness käsittelee myös suvaitsevaisuuden teemaa, josta oma artikkelini seuraavalla aukeamalla jatkaa. Guinness toteaa, että 1700-luvun lempisana suvaitsevaisuus on toki parempi kuin vastakohtansa eli suvaitsemattomuus, mutta se on silti riittämätön eikä suinkaan paras käsite omantunnonvapauden takaamiseksi.

”Suvaitsevaisuudesta on nykyään tullut uskonto niille, jotka eivät usko mihinkään ja vaativat samaa myös muilta.” Parempi termi olisi ”omantunnonvapauden kunnioittaminen”. Oikeus uskoa mihin vain ei ole yhtä kuin se, että jokainen uskomus on yhtä oikeassa. Voimme olla vapaassa yhteiskunnassa toisten kanssa vahvasti eri mieltä, kuitenkin sivistyneesti ja pakottamatta.

Omassa artikkelissani esitän samassa hengessä, että kristinusko on enemmän kuin suvaitsevaista, se kun (ainakin nykyään) kunnioittaa toisinajattelevien omantunnonvapautta. Vapaus ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan sen mukana tulee velvollisuuksia, sitä pitää käyttää oikein. Pahoja tekoja ei tietenkään tarvitse suvaitsevaisuuden nimissä hyväksyä. Raja tulee jokaisella joka tapauksessa jossain vastaan.

Artikkelin toinen osa käsittelee uskonnollisten totuusväittämien mahdollista suvaitsemattomuutta. Näennäisen suvaitsevaiset ja nöyrät lauseet kuten ”kaikki uskonnot ovat yhtä hyviä, kukaan ei tiedä totuutta” paljastuvat lopulta sisäisesti ristiriitaisiksi ja ylimielisiksi. Käteen jää vain oma tietämättömyys, ja sen hedelmänä kenties oikea nöyryys, mutta laiskuuteen se ei saa johtaa: ei muuta kuin totuutta etsimään!

Areiopagi ja apologeetat

Areiopagi.fi julkaisi jo ennakkoon Veli-Matti Kärkkäisen erinomaisen artikkelin Jumala-puheen mielekkyydestä, joten siitä ei tässä sen enempää. Areiopagilta voi lukea niin ikään fysiikan tutkijan Vesa Palosen artikkelin kosmisesta hienosäädöstä.

Dialogos-lehdessä esiintyvät myös kenties Suomen suurimmat apologeetat eli melkein pyhä kolminaisuus professori Tapio Puolimatka, dosentti Timo Eskola ja raamatunopettajaradiotoimittajateologikirjailija Pasi Turunen.

Tapio Puolimatka on elementissään myytinmurtajana. Kyytiä saavat väitteet kristinuskon taantumuksellisuudesta, luomisuskon mahdottomuudesta Darwinin jälkeen ja uskonnon totalitaarisesta luonteesta. Kristinusko oli sekä tieteellisen vallankumouksen että ihmisoikeuksien moottorina, eikä Darwinin teoria mitenkään kajoa maailman luomiseen eikä edes elämän syntyyn.

Timo Eskola on omassa elementissään kirjoittaessaan historian Jeesuksesta tai pikemminkin Jeesus-tutkimuksesta ja sen historiasta. Mihin Jeesus varsinaisesti pyrki? Eskola seuraa mm. katolista Jeesus-tutkijaa Brant Pitreä ja toteaa, että Jeesus Daavidin poikana väitti rakentavansa uuden temppelin elävistä kivistä: ”Se on pelastettujen seurakunta, joka elää anteeksiantamuksesta.”

Pasi Turunen on kuin onkin elementissään kirjoittaessaan helvetistä. Melko viisaasti Turunen toteaa, että helvettioppi ei ole ”esimerkiksi lastenkasvatuksen menetelmä” vaan kuuluu ”käsiteltäväksi aikuisten maailmassa”. Sitä ei myöskään voi käsitellä Raamatulle vieraasta jumala- ja ihmiskuvasta käsin.

Turusen sovitusoppi haiskahtaa tosin hieman kalvinistiselta, kun hän kirjoittaa Jeesuksen kantaneen ”kaikkien häneen turvaavien koko tuomion” ja kantaneen rangaistuksen ”jokaisen häneen uskovan puolesta”. Jospa apologeettisen kolminaisuuden lisäksi saisimme kasaan vielä kalvinistisen kolminaisuuden…

Ahvio ja Sivonen

Sellainenhan saadaan, kun iloiseen joukkoon lisätään Turusen Patmos-kollega ja Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti Juha Ahvio sekä Espoon kotikirkon baptistipastori Mikko Sivonen. Mielenkiintoista asiaa näiltäkin kavereilta: Ahvio kirjoittaa postmodernismista ja Sivonen maailman menosta.

Ahvio hahmottelee kunnon dogmaatikkona postmodernismin antia jumalaopin, antropologian, kristologian, soteriologian, ekklesiologian ja eskatologian kannalta. Vertailukohtana on klassisen kristillisen edustajana Nikaian uskontunnustus, jolla Ahvio tarkoittaa Nikealais-konstantinopolilaista credoa.

Ehkä mielenkiintoisimpana esimerkkinä Ahvion analyysistä otettakoon esiin ekklesiologia: postmodernismi tekee entistä ymmärrettävämmäksi sen, että kirkko voi olla yksi ja silti ulkonaisesti hajanaiselta vaikuttava ja monimuotoinen. Postmodernismi kieltää kuitenkin kirkon olemukseen kuuluvan ”yleismaailmallisen hengellisen yhtenäisyyden ja armonvälineiden todellisen vaikuttavuuden”.

Kalvinistiset painotukset näkyvät ehkä selkeimmin antropologiassa, jossa Ahvio muistuttaa lankeemuksen aikaansaamasta hengellisestä kuolemasta ja syyllisyyden tilasta. ”Myös ihmisen tahtominen, ajattelu ja tunteet ovat turmeltuneet.” Postmodernismi taas väittää Ahvion näkökulmasta virheellisesti, ettei ihmisen tahtoa ”ohjaa mikään sisäsyntyinen välttämättömyys”. Tämä ilmaisee ”katkerasti kapinoivan langenneen ihmisen ’turhaa ajattelua'”.

Kolmas kalvinistiveli Mikko Sivonen kirjoittaa maailmanhistoriasta Jumalan draamana. Ihminen luotiin nauttimaan hyvästä maailmankaikkeudesta: ”Ei ole sattumaa, että kesäinen auringonnousu saa jokaisen sydämen toivorikkaaksi. Ei ole sattumaa, että monet pitävät marjojen keruusta, puiden hakkaamisesta, kukkien istuttamisesta tai mökin rakentamisesta.” Hyvä maailma on kuitenkin mennyt pilalle. Alkuperäinen luomakunta on rikki.

Kristilliseen maailmankatsomukseen kuuluu toivo ylösnousemuksesta ja luomakunnan lunastuksesta. Emme odota maailman tuhoa ja elämää ”tuolla jossain” vaan uutta taivasta ja uutta maata, jossa on suurempi ilo ja nautinto kuin uskallamme edes kuvitella. Elämme odottamisen vaihetta. Kristukseen liitetyt elävät jo nyt toivossa todeksi ylösnousemuselämää, vaikkakin vielä kovin puolinaisesti.

Reformoidun dogmatiikan siteeraamisen lisäksi Sivosen artikkelin kalvinistiset kaiut tulevat esiin mm. seuraavassa: ”Raamattu kertoo Jumalan vihan olevan koko synnin ja syntisyyden yllä (…) hän ei saata omaa nimeään pilkattavan (…) oikeudenmukaisuus tapahtuu joko Kristuksessa tai helvetissä.” Uudessa maailmassa ihminen palautetaan hyvään alkutilaan ja ”Luoja saa täyden kunnian”.

Tässä vaiheessa todettakoon varmuuden vuoksi, että kalvinismin maininnan funktio tässä artikkelissa ei suinkaan ole pejoratiivinen leimaaminen vaan jonkinlainen mielekäs ryhmittely. Dialogos-lehden kirjoittajien teologinen diversiteetti ja samalla perustavanlaatuinen yhteisen asian ajaminen on mielestäni kaunis merkki suomalaisesta yhteiskristillisyydestä. Seuraavaksi sitten helluntailaiset ja luterilaiset.

Helluntailaiset ja luterilaiset

Helluntaikirkkoon kuuluva Itä-Suomen yliopiston tutkija Harri Koskela kirjoittaa uskon ja järjenkäytön suhteesta. Hän käsittelee eri kantoja fideismistä (muuten hyvä, mutta Tertullianus ei koskaan sanonut ”Uskon, koska se on järjenvastaista”!) kovaan rationalismiin. Hän toteaa lopuksi, että usko ja järki täydentävät toisiaan eivätkä suinkaan sulje toisiaan pois.

Hyvä esimerkki käytännössä siitä, mitä Koskela on juuri esittänyt teoriassa, on toisen helluntailaisen juttu, nimittäin Åbo Akademin tutkijan Matti Kankaanniemen pohdiskelu tyhjän haudan äärellä. Hän esittää joukon mielenkiintoisia havaintoja mm. Matteuksen mainitsemien vartijoiden historiallisuudesta ja ylösnousemususkon synnystä.

Luterilaisista veljistä teoreettisemmalla usko-tiede-tasolla liikkuu diplomi-insinööri Miikka Niiranen, joka käsittelee neljää ratsastajaa. Ei suinkaan uuden ateismin neljää ratsumiestä vaan neljää suurta tiedemiestä kolmelta eri vuosisadalta. Robert Boyle, Leonhard Euler, Lordi Kelvin ja James Clerk Maxwell saivat kaikki kristinuskosta inspiraation ja pohjan tieteentekemiselleen.

Arkisempia aiheita luterilaisten leiristä pohtivat Ville Mäkipelto ja Soili Haverinen. Heidän artikkelinsa muodostavatkin mielenkiintoisen kokonaisuuden, kun Ville Mäkipelto kirjoittaa ruumiin teologiasta otsikolla ”Jumalallista seksiä” ja Soili Haverinen naisen asemasta hauskalla otsikolla ”Ylistän Herraa=alistan rouvaa?” Taas murtuvat myytit patriarkaalisesta ja seksikielteisestä kristinuskosta.

Lopuksi pari proffaa

Tietokonetekniikan professorin Timo D. Hämäläisen artikkeli tarttuu uskonasioihin mielenkiintoisesti tietokoneohjelmoinnin ja tekoälyn näkökulmasta. Itse en tajua näistä asioista juuri mitään, mutta sitäkin kiehtovampi juttu varmasti it-alan ihmisille tai muuten vain kotitekoisille tietokonenörteille.

Lopuksi on vielä mainittava toinen mielenkiintoinen professorismies, psykologi ja tietokirjailija Markku Ojanen, joka käsittelee uskon suhdetta terveyteen ja onnellisuuteen. Tutkimustulosten valossa uskontoon ja erityisesti kristinuskoon sitoutuminen vaikuttaa pääosin myönteisesti hyvinvointiin, onnellisuuteen ja yhteiskunnan kukoistukseen.

Ai niin. Lehdessä on myös pieni pakina. Sen nimi on ”Perunan tunteet”. Enempää en siitä kerro, muuten se menisi pilalle. Sinun pitää siis ostaa lehti. Tai saada se ilmaiseksi. AC jakaa lehteä tilaisuuksissaan ja mahdollisesti Helsingin katolisten seurakuntien kautta. Netistä lehteä voi tilata esim. Aikamedialta. Hop hop maailmankatsomuksia mullistamaan!

Benedictus XVI:n Regensburgin puhe

Tämä artikkeli perustuu Athenis Finlandiae -tapahtumassa Jyväskylässä 14.9.2013 pitämääni luentoon aiheesta Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n ajatuksia antiikista, keskiajasta ja latinasta. Luennon Powerpointit voi ladata tästä.

Paavi Benedictus XVI:n Regensburgin yliopistossa vuonna 2006 pitämä puhe aiheutti valtaisan mediakohun. Tässä en halua käsitellä kohua vaan puheen pääteemaa, joka on ollut yksi Joseph Ratzingerin/paavi Benedictuksen intellektuaalisen projektin keskeisistä ajatuksista vuosikymmenien ajan aina hänen viimeiseen, paavi Franciscuksen nimellä julkaistuun kiertokirjeeseensä Lumen Fidei asti.

Uskon rationaalisuus

Benedictus XVI aloittaa puheensa (jonka nimi on Usko, järki ja yliopisto) muistelemalla omaa yliopistouraansa. Hän kertoo, kuinka Bonnin yliopistossa oli tapana järjestää vuosittain akateeminen päivä, dies academicus, jossa eri tiedekuntien ja oppiaineiden professorit kokoontuivat yhteen keskenään ja opiskelijoiden kanssa vaihtamaan ajatuksia. Tässä yliopiston idea muuttui koetuksi todellisuudeksi.

Suomen sana yliopisto ei välitä samaa kuin latinan universitas, joka merkitsee kokonaisuutta – opettajien, tutkijoiden, tieteenalojen kokonaisuutta. Tämä kokonaisuus tuli lihaksi akateemisessa päivässä – eri alojen ihmisiä yhdisti yhteinen rationaalisuus ja vastuu tuon rationaalisuuden oikeasta käytöstä. Teologialla oli yleisesti hyväksytty paikka muiden tieteiden joukossa, vaikka jotkut eivät voineetkaan jakaa sitä uskoa, jonka rationaalisuutta teologia tutki.

Benedictus XVI tuli ajatelleeksi uskon rationaalisuuden teemaa lukiessaan jokin aika ennen Regensburgin luentoa keskiaikaista dialogia bysanttilaisen keisarin Manuel II Palaiologoksen ja oppineen persialaisen välillä. Tässä dialogissa keisari esittää argumentin uskon väkivaltaista levittämistä vastaan sillä perusteella, että se on Jumalan luonnon vastaista ja järjetöntä. Usko syntyy sielusta eikä ruumiista, joten uskon levittämiseksi tarvitaan hyviä järkisyitä ja vakuuttavia perusteluja, ei miekkaa.

1300-luvun lopussa käydyn dialogin modernin laitoksen toimittaja kommentoi, että kreikkalaisen filosofian muovaamalle bysanttilaiselle keisarille Jumalan rationaalisuus on itsestäänselvyys, mutta islamilaiselle oppineelle Jumala on niin transsendenttinen, ettei hän ole sidottu mihinkään kategorioihimme, edes järkevyyteen: hän voisi teoriassa vaikka käskeä palvomaan epäjumalia, ja silloin se olisi oikein. Tämä johtaa paavin asian ytimeen: onko Jumalan rationaalisuus vain kreikkalainen idea, vai onko se myös totuus?

Uskon ja filosofian harmonia

Nyt Benedictus XVI pääsee suosikkiaiheeseensa. Hän esittää, että raamatullisen uskon ja parhaan kreikkalaisen filosofian välillä on syvä harmonia. Tärkein todiste tästä on Joh. 1:1, jonka mukaan alussa oli Logos. Logos ei merkitse vain sanaa vaan myös järkeä, siitä tulee myös sana ”logiikka”. Tämän Logoksen Uusi testamentti julistaa Jumalaksi.

Toinen paavin suosikkikohta on Ap.t. 16:6–10, jossa Jumala estää Paavalia julistamasta sanaa Aasiassa ja antaa hänelle näyn, jossa eurooppalainen mies kutsuu hänet omalle mantereelleen julistamaan evankeliumia: ”Tule meren yli tänne Makedoniaan ja auta meitä!” (Ap.t. 16:9) Jos Luukas tulkitsee, että kaitselmus vei Paavalin evankelioimaan Eurooppaa, niin Benedictus XVI tulkitsee edelleen, että kaitselmus sai aikaan hellenistisen filosofian ja juutalais-kristillisen uskon hedelmällisen kohtaamisen.

Itse asiassa tämä kohtaaminen tai sen valmistelu palautui jo Vanhan testamentin aikaan, jolloin Israelin uskossa ja hellenistisessä ajattelussa oli nähtävissä samansuuntainen prosessi. Siinä missä kreikkalaiset filosofit kyseenalaistivat monet mytologiset pakanajumalat ja siirtyivät kohti monoteismiä, Israelin Jumala ilmoitti itsensä sinä, joka ON, ja pian Israel julisti hänet taivaan ja maan ainoaksi tosi Jumalaksi.

Israelin uskon ja kreikkalaisen ajattelun kohtaaminen näkyy myös Vanhan testamentin kääntämisessä kreikaksi (Septuaginta) sekä Vanhan testamentin deuterokanonisessa viisauskirjallisuudessa. Näin ollen Israelin uskon ja Kreikan filosofian kohtaaminen ei ole kristinuskolle vieras vaan sen sisäinen prosessi, ja keisari saattoi sanoa aivan kristillisen uskon sydämestä: jos joku ei toimi syn logo (logoksen kanssa, järkevästi), hän toimii Jumalan luonnon vastaisesti.

Voluntarismi ja dehellenisaatiot

Benedictus XVI tunnustaa rehellisyyden nimissä, että kristinuskossakin on suuntaus, joka tulee hyvin lähelle edellä kuvattua islamilaista transsendenttista jumalakäsitystä. Keskiaikaisen fransiskaaniteologi Duns Scotuksen voluntarismin mukaan voimme tuntea vain Jumalan ilmoitetun tahdon, jonka takana on Jumalan vapauden alue. Jumala olisi voinut määrätä aivan erilaisen moraalin niin tahtoessaan.

Lisäksi Benedictus XVI esittelee kolme suurta ”dehellenisaation” vaihetta kristinuskon historiassa. Ensimmäinen näistä on Lutherin reformaatio (1500-luku), toinen Harnackin edustama liberaaliteologia (1800-1900-luku), kolmas nyt meneillään oleva kulttuuripluralismi (1900-2000-luku). Kun Benedictus esittelee vastakkaiset kannat, hän tekee sen syvästi kriitikkoja ymmärtäen.

Lutherin aikana usko näyttäytyi vain osana vierasta filosofista systeemiä. Vapauttaakseen uskon vankilastaan Luther esitti sola scriptura -periaatetta, jonka tarkoituksena oli palata alkuperäiseen ja puhtaaseen ilmoitettuun Sanaan. Luther ei kuitenkaan osannut ennakoida, kuinka radikaalisti myöhemmät sukupolvet veisivät samaa projektia eteenpäin. Uskosta ja järjestä tuli pian toistensa vastakohtia.

Harnack halusi vapauttaa kristinuskon kaikesta myöhemmästä filosofis-teologisesta painolastista, modernille ihmiselle sopimattomista yliluonnollisista aineksista kuten Jeesuksen jumaluudesta ja kolminaisuusopista. Teologia nähtiin historiatieteenä, jonka tarkoitus oli päästä käsiksi mieheen nimeltä Jeesus. Teologian historiallisuudella perusteltiin myös sen paikkaa yliopistossa tieteiden joukossa.

Nyt meneillään oleva kulttuuripluralistinen dehellenisaatio näkee hellenisaation kristinuskon varhaisena inkulturaationa. Se ei kuitenkaan ole normatiivinen muille kulttuureille, joiden pitäisi saada toteuttaa oma inkulturaationsa suoraan alkuperäisen Uuden testamentin sanoman pohjalta.

Benedictuksen vastaus

Voluntarismiin paavi sanoo, että emme tee Jumalasta yhtään sen jumalallisempaa työntämällä häntä kauas pois tuntemattomaan. Todellinen Jumala on se, joka on ilmoittanut olevansa Logos.

Lutherin sola scriptura -huoleen vastaa Ratzingerin habilitaatiotyö Bonaventuran (toisen keskiaikaisen fransiskaaniteologin) revelaatio-opista. Revelaatio eli apokalypsis tarkoittaa hunnun poistamista, mutta hunnun takana olevat kasvot eivät paljastu kenellekään, ellei revelaatiolla ole vastaanottajaa. Revelaatio edeltää tekstiä, se on historiallinen tapahtuma, Sanan itseilmoitus, joka myöhemmin talletetaan kirjaan mutta joka kuitenkin on aina enemmän kuin pelkkä kirja.

Ratzinger vaikutti Vatikaanin II konsiilin revelaatio-oppia käsittelevään dokumenttiin Dei Verbum, jonka mukaan revelaatiolla ei ole kahta lähdettä (”Raamattu ja traditio”) vaan yksi lähde, Jumalan Sana, joka välittyy sekä kirjallisesti että suullisesti. Ratkaisu vastaa Lutherin huoleen alkuperäisen itsensä ilmoittavan Sanan keskeisyydestä. Scriptura ei kuitenkaan ole sola, vaan yhdessä kirkon ”ymmärtävän subjektin” kanssa.

Harnackin liberalismi jättää kristinuskon entisestä identiteetistä jäljelle vain palasia. Se rajoittaa perusteettomasti tieteen ulkopuolelle ihmiselle ominaiset perimmäiset kysymykset mukaan lukien kysymyksen Jumalasta. Positivismi tekee uskosta ja etiikasta subjektiivisen yksityisasian, jolla ei enää ole yhteisöä luovaa voimaa.

Benedictus XVI ei halua kääntää kelloa takaisin vaan hyväksyy kiitollisena modernin ajan kehityksen hyödylliset aspektit. Totuuden etsimisen eetos tieteessä on vahvasti kristillinen periaate. Tieteen liian kapea määrittely alentaa kuitenkin lopulta ihmisen itsensä. Tiede olettaa maailman rationaalisuuden, luonnon matemaattisuuden, muttei selitä sitä. Se jättää avoimen kysymyksen, johon voi vastata vain filosofian ja teologian keinoin.

Teologialla on autenttinen paikka tieteiden joukossa nimenomaan teologiana eli uskon rationaalisuuden tutkimisena.  Ihmiskunnan uskonnollisen kokemuksen kuunteleminen on teologialle ja filosofialle tiedon lähde, ja olisi vakavaa totuuden etsinnän rajoittamista sulkea ne objektiivisen rationaalisuuden ulkopuolelle.

Uskontojen moninaisuus ja filosofien erimielisyydet eivät ole sen kummallisempi ilmiö kuin tiedemiesten ja tutkijoiden erimielisyydet kaikilla muillakin tieteenaloilla. Erimielisyydet eivät saa johtaa luovuttamiseen – päinvastoin: mietitään, argumentoidaan, testataan!

Viimeiseen dehellenisaatiopyrkimykseen Benedictus XVI vastaa muistuttamalla siitä, että dehellenisaatio on jo VT:n ja UT:n sisäinen prosessi, eikä sitä voi välttää. Tietenkään kaikkea kreikkalaista ei tarvitse inkulturoida, mutta perustavanlaatuinen päätös uskon ja järjen synteesistä on säilytettävä. Usko ilman järkeä (vrt. terroristit) on vaarallista yhtä lailla kuin järki ilman uskoa (vrt. totalitarismit).

Lopuksi – Eurooppa

Benedictus XVI tiivistää vielä, että ”Jerusalemin, Ateenan ja Rooman” eli Israelin monoteismin, kreikkalaisen filosofian ja roomalaisen lain kohtaaminen loi Euroopan ja on edelleenkin sen perusta.

Tätä on mielenkiintoista verrata äskettäin julkaistuun tutkimukseen, jonka mukaan 65% suomalaisista pitää eurooppalaisen identiteetin tärkeimpänä tekijänä euroa. Kylläpä on Euroopalla lyhyt historia – tai suomalaisilla lyhyt muisti!

Rakastakaa toisianne! ja Calandan ihme

Seurakuntalainen ja Kotimaa ovat jo ehtineet uutisoida uudesta katolisesta lehdestä nimeltä Rakastakaa toisianne! Lehdellä on myös omat suomenkieliset kotisivut osoitteessa www.rakastakaatoisianne.org. Ensimmäisen numeron pääkirjoituksen voi lukea tästä.

Rakastakaa toisianne! syntyi Puolassa nimellä Miłujcie się! vuonna 1975 Yhteiskunnallinen rakkauden ristiretki -nimisen liikkeen lehtenä. Yhteiskunnallinen rakkauden ristiretki oli kardinaali August Hlondin idea, jonka kardinaali Stefan Wyszyński toteutti ja kehitti uuteen muotoon.

Vuodesta 1991 alkaen lehdestä on ollut vastuussa Kristuksen seura ulkopuolalaisia varten -niminen sääntökunta (Towarzystwo Chrystusowe dla Polonii Zagranicznej) ja erityisesti päätoimittaja isä Mieczysław Piotrowski.

Lehden päätehtävä on kristittyjen asenteiden muovaaminen – lyhyesti sanottuna kyseessä on ihmisrakkauden ohjelma, jonka juuret ovat uskossa Jumalaan. Uuden evankelioinnin tarpeen lisääntymisen vuoksi lehti kurottautuu myös niiden puoleen, jotka ovat jättäneet kristillisen uskon tai jotka eivät ole siitä koskaan kuulleet.

Puolassa lehden levikki on 180 000, ja sitä on käännetty noin kahdellekymmenelle kielelle. Suomenkielisen numeron painos on 20 000 kappaletta, ja sitä saa tilata ja levittää ilmaiseksi – toimitus toimii vapaaehtoisilla lahjoituksilla.  Lehden tulevaisuus Suomessa riippuu lahjoituksista ja vastaanotosta sekä kääntäjän ajasta ja motivaatiosta.

Calandan ihme

Ensimmäisen suomalaisen numeron pääjuttuna on Calandan ihme, josta Suomessa ei kovinkaan moni ole tähän asti tiennyt mitään. Tämä ihme tapahtui vuonna 1640, ja se tunnetaan Espanjan Calandassa ja Zaragozassa hyvin.

Muualla maailmassa se oli kuitenkin jäänyt unholaan, kunnes vuonna 2000 kuuluisa italialainen katolinen journalisti ja apologeetta Vittorio Messori (jonka kirjoista suomeksikin tunnetaan Jeesus Nasaretilaisen arvoitus ja haastattelukirja Uskalla toivoa Johannes Paavali II:n kanssa)  julkaisi kirjan nimeltä Il Miracolo (Ihme) tästä tapahtumasta.

Lyhyesti sanottuna Calandan ihmeessä on kyse espanjalaisen Miguel Juan Pellicerin amputoidun jalan ihmeellisestä palautumisesta. Ihme saattaa ensikuulemalta tuntua oudolta ja kenties mielivaltaiselta, mutta sillä on myös teologinen merkitys: se on voimakas merkki ruumiin ylösnousemuksesta. Jeesuksen ylösnousemuksen tavoin Calandan ihme kertoo siitä, ettei meitä lopulta peri humus eli maa (kuten Gaudeamus igitur -laulu toteaa), vaan Deus eli Jumala.

Vaikka Jeesuksen ylösnousemus on tietysti uskollemme paljon Calandaa perustavampi ja tärkeämpi, ja vaikka Jeesuksen ylösnousemuksen historiallinen todistusaineisto on huippuluokkaa siihen nähden, että se tapahtui 2000 vuotta sitten, niin on sanottava, että Calandan ihmeen historiallinen todistusaineisto taitaa olla vielä Jeesuksen ylösnousemustakin vankempaa.

Ensinnäkin tapahtuma sijoittuu vuoteen 1640 eli paljon lähemmäksi omaa aikaamme, ja siitä kertovat kirjalliset dokumentit laaditiin vain päiviä itse tapahtuman jälkeen (vrt. vuosikymmenet ylösnousemuksen tapauksessa). Todistajina oli kyläläisiä, lääkäreitä, teologeja, lakimiehiä ja tietysti Miguelin perhe. Sama mies tunnettiin Calandassa ja Zaragozassa ensin yksijalkaisena, sitten kaksijalkaisena.

Vittorio Messori vakuuttui ihmeestä historiallisten tutkimustensa pohjalta, minkä lehden ensimmäinen artikkeli dokumentoi. Italiassa jotkut skeptikot kuitenkin esittivät naturalistisia selityksiään, kuten että Pellicer olisi piilotellut jalkaansa tai että kyseessä olisi ollut vain samannäköinen mies. Nämä selitykset käyvät epäuskottaviksi viimeistään toisen artikkelin jälkeen, jossa ääneen pääsee maallistunut italialainen kirurgi Landino Cugola.

Kirurgin kommentti

Cugola tekee työkseen raajaimplantaatioita, ja hän kiinnostui Messorin kirjasta ammatillisista syistä. Hän hotkaisi kirjan hetkessä ja pyysi pian Messorilta kopiot vuoden 1640 asiakirjoista. Cugola selitti Messorille johtopäätöksensä: ”Se, mitä nämä miehet ja naiset kuvasivat, ei ole mitään muuta kuin kaikkien periaatteiden mukainen oikean alaraajan implantaatio.”

Cugola pystyi asiantuntijana tunnistamaan aikalaiskuvauksista juuri niitä oireita ja ilmiöitä, joita hän nykyään havaitsee potilaissa implantaation jälkeen. ”Älkäämme unohtako, että Calandan ihmeen aikaan ihmisillä ei ollut harmainta aavistusta tällaisesta kirurgisesta operaatiosta.” Ensimmäiset yritykset palauttaa jollekulle raaja kirurgisesti tehtiin 1960-luvulla – ja silloinkin epäonnistuneesti.

Cugola toteaa Calandan ihmeen todistajalausunnoista: ”Ainoa objektiivisesti mahdollinen selitys on se, että he kuvasivat jotain, mitä he todella näkivät. Mutta juuri tämä selitys, vaikka rationaalinen, avaa oven salaisuudelle!” Vittorio Messori puolestaan toteaa: ”Sen, joka kieltäisi totuuden siitä, mitä Calandassa tapahtui… pitäisi epäillä koko ihmiskunnan historiaa, mukaan lukien kaikkein varmimpia ja vahvistetuimpia faktoja.”

Valistuksesta asti skeptikkojen retoriikkaan on kuulunut letkautus, että jos jollekulle kasvaisi raaja takaisin, niin sitten olisi syytä uskoa ihmeisiin, mutta kun tällaisia ihmeitä ei vain tapahdu.

No, tässä raaja ei varsinaisesti kasvanut takaisin, vaan se palautettiin hautausmaalta (jonne se oli haudattu ylösnousemusta odottamaan amputoinnin jälkeen – ja hauta löytyi tyhjänä, niin kuin siinä tutummassakin ihmeessä). Palautuneessa jalassa oli vielä lapsuuden haavoja kuten koiranpurema merkiksi siitä, että kyseessä oli sama jalka.

Uskomatonta, mutta totta. Ihme on tapahtunut. Jumala toimii historiassa. Ateismi, naturalismi, agnostisismi ja deismi saavat kyytiä. Jos ei vielä vakuuta, tai jos kiinnostus muuten vain heräsi, kannattaa tilata Rakastakaa toisianne!  ja lukea yksityiskohtaiset artikkelit tästä aiheesta (s. 3-12). Ja sitten, niin kuin takakannessa kehotetaan: pohdi, rukoile, rakasta ja anna eteenpäin!

Ajattele itsesi mestariksi!

Toukokuussa julkaisin kirja-arvion Olli-Pekka Vainion Hitaan järjen kritiikistä otsikolla Älä ole tyhmä. Ikään kuin samaan sarjaan voisi lisätä filosofi Lauri Järvilehdon kirjan Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi 2012). Järvilehto on terävä katolinen käännynnäinen, ja hänen kirjastaan on otettu jo useita painoksia.

Sisältö on lähinnä mielenfilosofiaa ja sen tutkimustulosten soveltamista käytäntöön, mutta filosofiahan on teologian palvelija (ancilla theologiae), joten kirja sopii arvosteltavaksi myös tällä blogilla – kirjan vinkit voivat olla suureksi hyödyksi teologeille siinä missä tietysti kaikille muillekin.

Ajattele ajattelemista

Ajatus ajattelemisen ajattelemisesta saattaa ensiksi vaikuttaa hieman liian abstraktilta ja tylsältä. Järvilehdon kirja esittää kuitenkin monia hyviä huomioita siitä, miten ajattelu vaikuttaa elämäämme. Ensinnäkin ”jokaisen teon esi-isä on ajatus” (s. 27). Se, miten elämme, riippuu paljolti siitä, miten ajattelemme.

Järvilehto tietää kertoa, että aivoissa on ”noin sata miljardia hermosolua”, ja niiden välisiä kytköksiä eli synapseja on ”yhteensä tuhansia miljardeja” (s. 39). Synaptiset kytkökset ”vahvistuvat kertauksen kautta” (s. 38).

Kertauksen laki pätee ajatteluun yhtä hyvin kuin painonnostoon: jos käyt salilla kolme kertaa viikossa, nousee penkiltä yhä isompi kasa rautaa. Samoin eräs filosofi kertoi, että huippuvaikeana pidetyn Immanuel Kantin transsendentaalifilosofian lukeminen on nykyään hänelle kuin lukisi Aku Ankkaa (s. 36).

Järvilehto kuvaa ajtuksia mielenkiintoisesti jäävuoriksi. Tietoinen ajatuksemme on vain jäävuoren huippu – pinnan alle jää valtava verkosto ajatukseen liittyviä mielleyhtymiä tai assosiaatioita. Ihminen prosessoi tiedostamattaan hulppeat 11,2 miljoonaa bittiä informaatiota sekunnissa! (s. 81)

Alitajuntaa voi kuitenkin kaivella ja tiedostamattoman mielen ajatuskytköksiä voi alkaa seurailla. ”Voit ajatella vaikkapa näin: Kissa pitää maidosta. Maitoa saa kaupasta. Kauppa on tänään kiinni, koska on sunnuntai. Sunnuntai on nimetty auringon mukaan. Aurinko on tähti. Tähdet loistavat kirkkaasti. Onpas täällä pimeää – laitanpa lampun päälle.” (s. 40-41)

Järvilehto kehottaa myös mietiskelemään esimerkiksi puoli tuntia muutaman kerran viikossa. Pitää vain antaa ajatusten tulla ja virrata, näin voi tutustua tiedostamattomaan mieleen. Varaa kynä ja paperia mieleen juolahtavien ajatusten kirjaamista varten. Parhaat ideanikkarit ovat monesti menestyneet, koska he ovat kirjanneet ajatuksensa heti talteen. (s. 97, 105)

Opi muistamaan ja lakkaa huolehtimasta

Järvilehto käsittelee myös muistia ja opettaa muistitekniikoita. Seuraavassa lyhyt, kolmiportainen neuvo muistitehon lisäämiseksi (s. 48):

1. Opetellessasi muistettavaa asiaa kuvittele käveleväsi jossakin tutussa paikassa, esimerkiksi työpaikkasi käytävillä tai kotikaupunkisi keskuskadulla.

2. Ripusta muistettavat asiat mielikuvituksessasi kulkemasi reitin varrelle.

3. Mieleenpalauttaessasi kuvittele käveleväsi samassa paikassa uudelleen.

Kirja on täynnä tämänkaltaisia hyödyllisiä neuvolaatikoita. Järvilehto opettaa myös keinon päästä huolista eroon:

1. Jaa A4-paperiarkki kahtia piirtämällä keskelle pystysuuntaan viiva. Kirjoita vasemmalle TIK, oikealle TAK.

2. Kirjoita vasemmalle ensimmäinen huolesi mahdollisimman yksityiskohtaisesti.

3. Kirjoita sitten oikealle myönteisempi näkemys samasta asiasta. Jos huoli kohdistuu akuuttiin ongelmaan, pyri linjaamaan oikealle puolelle sen mahdollisia ratkaisuja.

4. Toista sama jokaisen mielessäsi pyörivän huolen kohdalla.

Huolien ulkoistaminen paperille auttaa saamaan ne pois mielestä häiritsemästä. Voi myös tehdä listan hoidettavista asioista. Kun huolet saa pois mielestä ja pystyy keskittymään täysin siihen, mitä tekee, tuntuu tehtävä asia miellyttävältä ja aika lentää kuin siivillä. Voi päästä ns. flow-tilaan. (s. 124-128)

Hymyile ja harjoittele!

Järvilehto muistuttaa myös, ettei ajattelu ole pelkkä yksityisasia: ympäristö vaikuttaa ajatteluumme, ja ajattelumme vaikuttaa ympäristöömme. Siksi kannattaa muun muassa valita viisaasti, missä seurassa aikaansa viettää. Moni ajatus syntyy vuorovaikutuksessa. (s. 134-137, 169)

Yksi kirjan hauskimmista kohdista on ns. ”hymyn kaaosteoria”. Järvilehto kertoo, kuinka Lasipalatsin kahvilan tarjoilijan hymy oli levinnyt asiakkaisiin loskakelistä huolimatta. Hymyilyn lisäksi voi tuottaa toisille iloa esim. antamalla lahjoja tai keksimällä muille muuta piristävää. ”Ihmiset nyt vaan näyttävät paremmilta hymy naamalla, ja muutenkin iloisuudesta tulee itsellekin iloinen olo… Hyvän tekemisestähän tulee itsellekin julmetun hyvä olo koko päiväksi.” (s. 176-178)

Entä se mestariksi tuleminen? Siihen on vain yksi tie: harjoittelu. ”Yksikään ei ole äitinsä kohdusta maailmaan putkahdettuaan säveltänyt sinfoniaa tai sprintannut satasen maailmanennätystä. Itse asiassa joka ikinen iikka on osannut syntyessään kaksi asiaa: pitää meteliä ja hamuta sapuskaa. Siinä siis koko inhimillisen synnynnäisen lahjakkuuden kirjo.” (s. 200)

Järvilehdon siteeraaman tutkimuksen mukaan maailman huipputekijät ovat alasta riippumatta harjoitelleet juttuaan vähintään 10 000 tuntia eli ainakin kolme tuntia päivässä kymmenen vuoden ajan (s. 199). Valitettavasti ”keskimääräinen länsimainen ihminen käyttää tämän verran aikaa päivittäin lähinnä televisiota katsellen” (s. 203).

Järvilehto neuvoo aloittamaan harjoittelun ”riittävän kevyesti ja nostaa vastusta pikkuhiljaa” (s. 201). Mutta mitä sitten valita harjoittelun kohteeksi? Aristotelesta mukaillen kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaavat maailman tarpeet (s. 192-193). Tarkemmassa määrittelyssä voi auttaa Järvilehdon kutsumuskarttaharjoitus (s. 189). Suosittelen.

Vatikaani I Jumalan ilmoituksesta

Kuten toissaviikon postauksessa kävi ilmi, vietämme uskon vuotta ja Vatikaanin II kirkolliskokouksen 50-vuotisjuhlaa. Lupasin, että uskon vuosi näkyisi tällä blogilla Vatikaani II:n teksteihin ja teologiaan perehtymisenä.

Vatikaani II:n todellisen ihmeellisyyden tajuaa kuitenkin parhaiten lukemalla ensin Vatikaanin I kirkolliskokouksen (1869-1870) asiakirjoja. Vertailemalla näitä kahta konsiilia voi todella huomata, minkälaisesta teologisesta vallankumouksesta Vatikaani II:ssa on kyse.

Erityisen mielenkiintoista on se, että Vatikaani I:n konstituutioilla on ikään kuin vastineensa Vatikaani II:ssa – molemmat konsiilit käsittelivät siis samoja teologisia aihepiirejä. Vatikaani I ehti julkaista vain kaksi konstituutiota (sota katkaisi konsiilin) – ensimmäinen niistä käsitteli Jumalan ilmoitusta (Dei Filius), toinen oli luonteeltaan kirkko-opillinen (Pastor Aeternus).

Myös Vatikaani II:n konstituutioissa käsitellään ilmoitusta (Dei Verbum) ja kirkko-oppia (Lumen Gentium). Lisäksi Vatikaani II julkaisi vielä kaksi konstituutiota, Sacrosanctum Concilium liturgiasta ja Gaudium et Spes kirkon suhteesta nykymaailmaan. Konsiili onkin ehkä laajimmin tunnettu juuri liturgisista uudistuksista ja avautumisesta nykymaailmalle.

Mutta mitä sanovat perinteisempiä teologisia aiheita käsittelevät konstituutiot? Miten ne suhtautuvat samoja asioita käsitelleisiin aiempiin dogmaattisiin lausuntoihin? Miksi tarvittiin uusia konstituutioita aiheista, joita oli jo käsitelty ekumeenisessa konsiilissa? Taustaksi tutustumme ensin Vatikaani I:n konstituutioon jumalallisesta ilmoituksesta.

Dei Filiuksen johdanto

Suomenkielisessä laitoksessa Vatikaani II:n konstituutio jumalallisesta ilmoituksesta (Dei Verbum) on vain 25 sivua pitkä. Vatikaani I:n konstituutio jumalallisesta ilmoituksesta Dei Filius on vielä lyhyempi, vain 13 sivun pituinen. Tämän jälkimmäisen johdantolukua tutkimme aivan ensiksi ”päästäksemme tunnelmaan”.

Vatikaani I:n Dei Filius ilmoittaa alkuun Jeesuksen auttavan kirkkoa sen opettaessa, siunaten sitä sen toimiessa ja tukien sitä sen horjuessa. Erityisesti tämä on tullut ilmi Trenton konsiilin hedelmistä: sen ansiosta ”pyhät dogmit on nyt tarkemmin määritelty ja laajemmin selitetty, erehdykset tuomittu ja niiden leviäminen pysäytetty”.

Vaikka erehdysten leviäminen tekstin mukaan oli pysäytetty (?), pian jo tunnustetaan, että ”hyvin monilla tahoilla on mainitun pyhän kirkolliskokouksen auktoriteettia alettu halveksia”. Protestantit, joita konstituutio kutsuu nimellä ”Trenton Isien tuomitsemat harhaoppiset ryhmittymät”, ovat asteittain ”jakautuneet lukuisiksi keskenään erimielisiksi ja toisiaan vastaan taisteleviksi lahkoiksi”, mikä on seurausta kirkon jumalallisen opetusviran hylkäämisestä.

Lahkoistuminen on aiheuttanut monien uskon luhistumisen, eikä edes pyhää Raamattua, ”joka aikaisemmin oli julistettu kristinopin ainoaksi lähteeksi ja tuomariksi”, ole enää pidetty jumalallisena, ”vaan sitä on alettu samaistaa mielikuvituksellisiin myytteihin”.

Dei Filius vetää suorat viivat protestanttisuudesta liberaaliteologiaan ja sitten rationalismiin tai naturalismiin, joka pyrkii karkottamaan Kristuksen ihmismielistä ja kulttuureista. Kristinuskon hylkääminen on saanut monet lankeamaan ”panteismin, materialismin ja ateismin syövereihin”. Tällaisen ”jumalattomuuden kaikkialla riehuessa” jopa jotkut katolilaiset ovat eksyneet sekoittamaan tieteen ja uskon ja vääristämään dogmien merkitystä.

Kirkko ei tietenkään voi katsella tätä sivusta välinpitämättömänä, onhan se kansojen äiti ja opettaja. Paavi on päättänyt piispojen kanssa ”julistaa Kristuksen pelastavaa oppia sekä samalla Jumalan meille antamalla vallalla tehdä tiettäväksi ja tuomita tämän opin vastaiset erehdykset”.

Dei Filiuksen johdannon voisi tiivistää lyhyesti näin: ”Protestantismi on kaiken pahan alku ja juuri.” Teksti ihannoi Trentoa, joka tuomitsi protestanttien harhaopit, mutta voivottelee kaikkia nykyajan erheitä, jotka se johtaa suoraan protestantismista kiinnittämättä huomiota filosofiseen ja tieteelliseen vallankumoukseen, jolla oli juurensa myös katolisessa maailmassa (esim. Descartes ja Galileo).

Jumalan ilmoituksessa olennaista on kirkon opetus, paavin ja piispojen Jumalalta saatu valta selittää kirjoitettua ja tradition välittämää Jumalan sanaa sekä tuomita erehdyksiä. Tätä opetusta tarjotaan sitten johdannon hengessä neljän luvun verran, ja jokaista lukua vastaa myös joukko kaanoneita eli anateemoja harhojen tuomitsemiseksi.

Dei Filiuksen opetus ilmoituksesta

Luku 1 on lyhyt skolastinen esitys Jumalasta ja hänen ominaisuuksistaan, eikä siitä ole sen kummempaa sanottavaa. Luvun 2 otsikko sen sijaan menee asian ytimeen: ”Jumalallisesta ilmoituksesta”. Ensimmäinen opetus on se, että ”ihmisjärjen on luonnollisen valon avulla mahdollista luontokappaleista lähtien varmuudella oppia tietämään Jumala”.

Jumala on kuitenkin nähnyt hyväksi ilmoittaa itsensä ja ”iankaikkiset tahtonsa säädökset” myös ”toisella, yliluonnollisella tavalla”. Tämän ansiosta ”kaikkien ihmisten on mahdollista tietää viipymättä, varmasti ja ilman erehdyksiä nekin jumalalliset asiat, jotka kyllä itsessään olisivat järjelläkin saavutettavissa”.

Ei tuhlata aikaa sen kysymiseen, kuinka yllä sanottu pätee kristinuskon vaikutuspiirin ulkopuolisiin ihmisiin, vaan kysytään sen sijaan, eikö ilmoituksella ole muuta syytä kuin sen vahvistaminen, mitä ihminen voi jo muutenkin tietää.

Dei Filius kiirehtii myöntämään, ettei tämä ole ”absoluuttisen välttämätön” syy yliluonnolliselle ilmoitukselle, vaan se, että Jumala on säätänyt ihmiselle ”yliluonnollisen päämäärän, joka on osallistuminen jumalallisiin hyvyyksiin, jotka puolestaan ylittävät kokonaan ihmisen käsityskyvyn”.

Missä tämä yliluonnollinen ilmoitus sitten on? Se sisältyy Trenton opin mukaisesti ”sekä Raamatun kirjoihin että kirjoittamattomiin traditioihin, jotka apostolit  vastaanottivat itsensä Kristuksen suusta tai jotka apostolit Pyhän Hengen sanelemina ovat antaneet eteenpäin kuin kädestä käteen ja jotka ovat saapuneet meille asti”.

Mitä Raamattuun tulee, sen kirjat on omaksuttava ”pyhinä ja kanonisina kokonaisuudessaan ja kaikkine osineen, niin kuin ne ovat vanhassa latinalaisessa Vulgata-laitoksessa”, nämä kirjat ovat nimittäin Jumalan kirjoittamia. Mitä raamatuntulkintaan tulee, ”Raamatun merkityksenä on pidettävä sitä, mistä on pitänyt ja pitää kiinni pyhä äiti kirkko”, eikä kenenkään ole lupa tulkita Raamattua ”vastoin Isien yksimielistä konsensusta”. (DF 2).

Vaikka johdanto lupasi ”Kristuksen oppia”, luku jumalallisesta ilmoituksesta tarjoaa lähinnä skolastista teologiaa ja terminologiaa sekä Trenton toistoa – raamattusitaatteja on kolme, eikä yksikään niistä tule evankeliumeista. Kristus mainitaan vain kerran kirjoittamattomien traditioiden lähteenä ja toisen kerran Hepr. 1:1-2 sitaatissa. Pääasia on edelleen se, että kaikki varmasti hyväksyvät kirkon auktoriteetin ja oppimääritelmät.

Dei Filius uskosta 

Samoilla linjoilla jatkaa kolmas, uskoa käsittelevä luku. Uskon teemaa sopiikin miettiä uskon vuonna. Usko, jonka Trento määritteli ihmisen pelastuksen alkukohdaksi, on ”yliluonnollinen hyve, jolla me Jumalan innoittamina ja armon auttamina uskomme sen olevan totta, mitä Jumala on ilmoittanut” – ja sen teemme ”sen auktoriteetin tähden, joka kuuluu itse ilmoituksen antavalle Jumalalle”.

Usko on siis sen hyväksymistä todeksi, minkä Jumala on ilmoittanut (ja ilmoitus sisältyy Raamattuun ja traditioon, kuten on nähty) Jumalan auktoriteetin tähden. Usko ei siis ole uskoa Jumalan olemassaoloon (senhän ihminen voi tietää luonnollisella järjellä, kuten on nähty) – usko on ilmoituksen hyväksymistä todeksi.

Jottei usko olisi sokeaa vaan sopusointuista järjen kanssa, ”Jumala halusi liittää Pyhän Hengen sisäiseen apuun ulkoisia todisteita ilmoituksestaan, kuten Jumalan tekoja, erityisesti ihmeitä ja profetioita”. Ihmeet ja profetiat ovat ”mitä varmimpia merkkejä jumalallisesta ilmoituksesta” – siksi Jeesus teki ihmeitä ja profetoi.

Seuraavaksi DF esittää, että usko on Jumalan lahja ja ”pelastukseen kuuluva teko” silloinkin, kun se ”ei vaikuta rakkauden kautta” (vrt. Gal. 5:6) – tällöinkin ihminen on yhteistyössä Jumalan armon kanssa. ”Siksi on uskottava jumalallisella ja katolisella uskolla kaikki se”, mikä sisältyy Raamattuun tai traditioon tai minkä kirkon normaali ja universaali opetusvirka esittää uskottavaksi Jumalan ilmoituksena.

Hepr. 11:6:n siivittämänä DF julistaa, ettei ilman uskoa voi milloinkaan tapahtua vanhurskauttamista, eikä ”kukaan, joka ei pysy uskossa loppuun asti, voi saavuttaa iankaikkista elämää”. Jotta ihmiset voisivat omaksua ja säilyttää uskon, Jumala perusti Poikansa kautta kirkon ja pani siihen selviä merkkejä, joiden perusteella kaikkien on mahdollista oppia tuntemaan se ”ilmoitetun sanan vartijana ja opettajana”.

Yksin katolinen kirkko muodostaa ”ihmeellisen leviämisensä, ainutlaatuisen pyhyytensä ja kaikissa hyvissä töissä osoittamansa jatkuvan hedelmällisyytensä, katolisen ykseytensä ja voittamattoman lujuutensa kautta pysyvän ja voimakkaan perusteen ilmoituksen uskottavuudelle”.

Tätä todistusta vahvistaa ylhäältä tuleva voima, joka auttaa harhailevia ja vahvistaa valkeudessa vaeltavia. ”Niinpä niiden ihmisten tila, jotka uskon taivaallisen lahjan kautta pitäytyvät katoliseen totuuteen, on aivan toinen kuin niiden, jotka inhimillisten mielipiteiden johtamina seuraavat väärää uskontoa. Niillä taas, jotka ovat omaksuneet uskon kirkon opetusviran alaisuudessa, ei voi koskaan olla pätevää syytä muuttaa tai epäillä tätä uskoa.”

DF3 päättyy neljään sitaattiin Uudesta testamentista. Niissä kaikuu apostolinen pelastuksen sanoma, mutta se on asetettu vahvasti aiemman ”magisterialismin” kontekstiin. Valkeus on samaistettu opetusviran opetuksen hyväksymiseen, kaikki muut ovat harhailevia, eikä kukaan voi päästä ikuiseen elämään ilman katolista, opetusviran määrittelemää uskoa. Katolinen kirkko esitetään pyhänä ja mahtavana ja sen totuus ilmiselvänä.

DF uskosta ja järjestä

Konstituution viimeinen luku käsittelee uskoa ja järkeä. Sen mukaan kirkko on ”yksimielisesti aina pitänyt ja edelleen pitää kiinni siitä, että on olemassa kaksi tietämisen muotoa”, uskoon ja järkeen perustuva tietäminen. Usko on ”järkeä korkeampi”, mutta niiden välillä ei ”voi koskaan esiintyä todellista ristiriitaa”, koska ilmoituksen Jumala on myös pannut ihmisluontoon ”järjen valon”, eikä ”totuus koskaan voi olla ristiriidassa jonkin toisen totuuden kanssa”.

DF varautuu heti kokemuksen nostattamaan vastalauseeseen: ”Väärä vaikutelma ristiriidasta syntyy ennen kaikkea siitä, ettei uskon dogmeja ole ymmärretty eikä esitetty niin kuin kirkko ne käsittää, tai sitten pelkkiä mielipiteitä on pidetty järjen saavuttamina tuloksina.”

Seuraava lause tekee selväksi, kumman on ristiriitatilanteessa taivuttava: ”Me siis julistamme oppiratkaisuna, että jokainen väite, joka on ristiriidassa Jumalan valaiseman uskontotuuden kanssa, on kokonaan väärä.” Kirkolla on Jumalan antama oikeus ja velvollisuus ”tuomita väärä tieteellisyys”, joten kristityt eivät saa puolustaa uskon vastaisia mielipiteitä ”tieteen tuloksina”, vaan heidän on pidettävä niitä ”totuuden ulkomuotoon petollisesti verhoutuneina erheinä”.

Uskon ja järjen ristiriidattomuuden takia kirkko ”ei mitenkään vastusta inhimillisen tutkimuksen eri muotoja”, mutta samalla se ”tarmokkaasti pyrkii siihen, etteivät tieteet omaksu itseensä jumalallisen opin vastaisia erehdyksiä”. Jumalan ilmoittamaa oppia ei näet ole annettu ihmisille filosofian keinoin täydellistettäväksi, vaan kirkolle uskollisesti ja erehtymättömästi säilytettäväksi ja julistettavaksi.

”Tästä johtuen on aina säilytettävä se pyhien dogmien merkitys, jonka pyhä äiti kirkko kerran on julistanut, eikä tästä merkityksestä saa koskaan jonkin korkeamman ymmärtämisen nimissä tai hahmossa poiketa.” Tieto ja ymmärrys saavat kasvaa, kunhan se tapahtuu ”yhden yhteisen dogman, yhden ja saman merkityksen ja saman käsityksen puitteissa”.

DF:n 4. luku vahvistaa jo aiemmin huomatun: kaiken A ja O ovat ”pyhät dogmit”, joista on pidettävä kiinni juuri sellaisina, kuin ne on joskus määritelty. Opetusvirka ja sen dogmit ovat varmin totuuden lähde, väitettyjä ilmoituksen lähteitä eli Raamattua ja traditiota siteerataan vain harvoin ja valikoiden, silloinkin lähinnä vain tekstin kaunistamiseksi.

4. luvun jälkeen seuraa lähes 20 kaanonia, joissa tuomitaan anateemalla DF:n sisältöä kyseenalaistavia mielipiteitä. Esimerkiksi: IV, 3: ”Jos joku sanoo olevan mahdollista, että tieteen kehityksen myötä kirkon määrittelemille dogmeille voidaan antaa toinen merkitys kuin se, jonka kirkko on ymmärtänyt ja ymmärtää niillä olevan: hän olkoon erotettu.”

Lopuksi

Vasta DF:n taustaa vasten voimme todella arvostaa Vatikaani II:n opetusta. DF:ää ei kiinnosta Jeesuksen opetus, ei apostolien opetus, ei kirkkoisien opetus, ei pelastushistoria, ei evankeliumi. 1800-luvun katolisuudessa skolastinen ja trentolainen teologia on yhtä kuin kirkon ikiaikainen usko, eikä sitä tarvitse sen kummemmin todistella.

Opetusvirka on totuuden erehtymätön äänitorvi, senhän osoittaa kirkon ylivoimainen suuruus ja pyhyys (kirkon synnit eivät tietenkään todista mitään).Yhtään itsekriittistä sanaa ei lausuta, eikä katolilaisilla ole yhtään pätevää syytä epäillä kirkkonsa uskoa. Kaikki muut kuin opetusviralle uskolliset katolilaiset ovat harhaisia, ja kaikki pyhät dogmit kyseenalaistavat mielipiteet on tuomittava.

Vatikaani I luuli saavansa kasvavat kirkon auktoriteetin hylänneet massat takaisin kuuluttamalla entistä kovemmalla äänellä omaa erehtymättömyyttään. Ihmisten todellisiin ongelmiin ei käyty käsiksi, vasta-argumentteja ei analysoitu, vaihtoehtoisia vastauksia ei huomioitu.

Kirkon maine kapeakatseisena, vanhanaikaisena dogmaattisena instituutiona ei pitäisi kummastuttaa ketään Vatikaani I:n tekstejä lukenutta. Ei ihme, että Johannes XXIII halusi 50 vuotta sitten vihdoin avata ikkunat ja päästää raitista ilmaa sisään.

Kirkko joutui odottamaan DF:n jälkeen 95 vuotta uutta konstituutiota Jumalan ilmoituksesta. Tämän blogin lukijat pääsevät pälkähästä viikossa.

Älä ole tyhmä

Olli-Pekka Vainion kirja Hitaan järjen kritiikki (Perussanoma 2011) hyökkää tyhmyyttä vastaan. Ei kuitenkaan kaikkien muiden kuin kirjoittajan, vaan ”siinä määrin kuin sitä esiintyy kaikissa ihmisyhteisöissä ja yksilöissä” (s. 9). Typeryys on valitettavasti ”kirjattu geeneihimme lähtemättömällä musteella” (s. 61). Tilanne ei kuitenkaan ole aivan täysin toivoton.

Vainion kirja auttaa ymmärtämään, Antti Nylénin takakanteen kirjatuin sanoin, että usein esitetty ”rationaalisuuden vaatimus on tärkeä, mutta yksiselitteinen se ei ole”. Itse asiassa jo järjen itsensä luonne ja tehtävä voidaan ymmärtää ainakin neljällä tavalla: totuuden yleispätevänä kriteerinä, käytännön toimintaa ohjaavana periaatteena, valtapelinä ja viisautena (s. 62). Kullakin mallilla on hyötynsä ja haittansa.

”Järkeilyn rajoista” kertova toinen luku pistää nöyräksi realistisella havainnolla, että ”valmistuttuaan maisteriksi keskiverto-opiskelijalla on vain aavistuksenomainen käsitys yhdestä tieteenalan haaran erityiskysymyksestä”, eikä tohtorin tilanne ole paljon parempi: hänkään ei välttämättä osaa ”suhteuttaa omaa erityisosaamistaan edes oman tieteenalansa kokonaisuuteen” (s. 68-69).

Vainio mainitsee käytännön esimerkkinä mielenfilosofiatietokannan, jossa on yli 27 000 artikkelia: niiden lukemiseen menisi artikkeli/päivä -vauhdilla reilut 80 vuotta: ”ihmisen elinikä ei yksinkertaisesti enää riitä kaiken olennisen tiedon omaksumiseen” (s. 70). Tietotekniikan ja materiaalien lisääntyminen ei kuitenkaan ”poista vanhoja hyviä menetelmiä, kuten kollegoiden ja ystävien kanssa keskustelua” – kannattaa miettiä, kenen kanssa viettää aikaansa (ibid.).

Vainio esittelee paljon erilaisia tutkimustuloksia, jotka havainnollistavat ihmisen järkeilyn puutteellisuutta. Hän huomauttaa myös, etteivät filosofit ole saavuttaneet oikeastaan missään filosofisessa kysymyksessä laajaa yksimielisyyttä (s. 90) – lähes joka kysymyksessä voi perustellusti ja järkevästi olla vastakkaisilla kannoilla tai vielä kolmannella sovittavalla/välittävällä kannalla.

Vainion kirjan pääsanoma löytyy ehkä sivulta 91: ”Vaikka tilanteemme on hieman synkkä, ei täydelliseen epätoivoon ole syytä. Jos emme voi tietää koko totuutta ilman tulkintoja ja muunnelmia, ei tästä seuraa, ettemmekö voisi tietää jotakin todellisuudesta aivan oikein. Ihmisen järjen häilyvyys kuitenkin tekee meidät aivan aiheesta varovaisiksi.”

Kolmannessa luvussa Vainio esittää viisi tapaa jäsentää järjen ja uskon suhdetta puhtaasta fideismistä kovaan rationalismiin. Moniin -ismeihin tutustuminen ja argumenttien painoarvon pohtiminen totuuskysymysten ratkaisussa tekisi hyvää itse kullekin itsevarmalle -istille. Neljäs luku käsitteleekin sitä, miten ihmiset voivat olla järkevästi toistensa kanssa eri mieltä tuomitsematta toisiaan järjettömiksi.

Peter Bergerin havainnon mukaan kukaan ei voi välttää harhaoppisuutta – ”hereettisen imperatiivin” mukaan oma näkemykseni mistä tahansa asiasta on ”aina jonkun toisen näkökulmasta harhaoppinen” (s. 116). Tämä voi olla vapauttavaa tajuta, koska se pätee myös siihen toiseen, jonka mielestä oma näkemyksemme on harhaoppinen. Vasta ”loppuratkaisu” paljastaa totuuden.

Vainio herättää myös tajuamaan, että jyrkkä pluralismi (kaikkien mielipiteiden pitäminen tasa-arvoisina) on lopulta omanlaistaan jyrkkää eksklusivismia – jonkinlainen eksklusivismi on välttämätöntä, ”emme voi olla pitämättä jotakin kantaa parempana kuin toista”, ”emme voi paeta ristiriitoja”. (s. 118-119)

Ristiriitatilanteissa Vainio suosittelee Linda Zagzebskin ajatuksia käytännöllisestä viisaudesta (phronesis, prudentia), kykyä nähdä maailma toisinajattelevan silmien läpi. Kahden vastakkaisen ryhmän käytännöllisesti viisaat edustajat voivat keskusteltuaan tunnustaa toistensa systeemin sisäisen logiikan ja oman systeeminsä heikkoudet ja silti säilyttää järkevästi oman identiteettinsä ja maailmankatsomuksensa. ”Olennaista onkin oppia elämää eksklusivismin ja siitä väistämättä seuraavan pluralismin kanssa.” (s. 125-128)

Viidennen luvun Vainio käyttää älyllisten hyveiden pohdintaan. On hyvä huomata, ettei hyveiden käsittelyn tarvitse lukkiutua perinteisten kardinaalihyveiden kategorioihin – Vainio valitsee rohkeuden lisäksi tiedon rakastamisen, lujuuden, nöyryyden ja itsenäisyyden. Päämääränä ei ole pelkkä nopea järki, vaan hyvä ja oikea järjenkäyttö.

Kuudennessa luvussa Vainio ammentaa von Balthasarilta ajatuksen siitä, että järkeä kyllä käytetään, ”mutta kukaan ei enää osaa kysyä, millaista valtiasta järki kulloinkin palvelee” (s. 164). Liiallinen järkeen keskittyminen saattaa johtaa ihmiskäsityksen kaventumiseen: ”ei enää ole tilaa kauneudelle, hyvyydelle, totuudelle eikä lopulta ihmiselle itselleenkään” (ibid.). Järki on väline, ei päämäärä, summum bonum.

Loppukaneettina Vainion kirjasta sanoisin, että se on hyvä nöyryyttäjä. Kirja ei välttämättä tarjoa suurta valaistusta, mutta se pakottaa ottamaan vakavasti erilaiset käsitykset järjestä ja sen suhteesta uskoon ja todellisuuteen. Kirja antaa ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta piinaa helpottaa problematiikan esittely hauskoilla arkisilla esimerkeillä, joiden inspiraatiot tulevat esimerkiksi elokuvista tai videopeleistä. Julkaistuun käsikirjoitukseen jääneet liian monet painovirheet saa anteeksi sillä, että tutkija saa asiansa sanottua 165:ssä sivussa.

Usko, tiede ja Raamattu

Tämän vuoden alussa kirjoitin Tapio Puolimatkan trilogian ensimmäisestä kirjasta Usko, tieto ja myytit. Nyt on aika kirjoittaa toisesta osasta, Usko, tiede ja Raamattu (Uusi Tie 2007). Kirja on yli 500-sivuinen täyspakkaus sekä syvimpiin kysymyksiin pureutuvaa teologiaa että asiantuntevaa tietoteoreettista filosofiaa. Kirja on tärkeä puheenvuoro ns. supranaturalistisen tieteentekemisen puolesta, mikä ilahduttaa minua kovasti, sillä siitä sain tieteellistä tukea menetelmälle, jota itse käytän esim. kirjassani Paavalin teologiasta.

Naturalismi ja supranaturalismi tieteentekemisessä

Sivulta 106 alkaen Puolimatka esittelee tavallista näkemystä, jonka mukaan oikeanlainen tieteentekeminen ei ota kantaa Jumalan olemassaoloon tai hänen mahdolliseen ilmoitukseensa. Tätä näkemystä pidetään neutraalina ja avoimena, vaikka tosiasiassa se jo itsessään ottaa kielteisen kannan supranaturalistiseen tieteeseen: ”Tällöin joudutaan olettamaan, ettei ole olemassa sellaista tietoa Jumalasta, joka tekisi tiedollisesti oikeutetuksi tehdä tiedettä teistisestä lähtökohdasta.” Agnostinen näkemys kumoaa itsensä, sillä se ei voi esittää mitään puolueetonta tieteellisesti kontrolloitavaa argumenttia sen puolesta, että oikean tieteen pitäisi olla naturalistista (s. 106-107).

Toki kristitty tutkija voi sopeutua erilaisiin tiedeyhteisöihin ja ”väliaikaisesti tehdä sellaista historiallista tutkimusta, jossa hän siirtää syrjään Jumalan ilmoituksen tarjoaman tiedon” (viittaus Luke Timothy Johnsoniin s. 109), kun hän kirjoittaa ei-uskovalle yleisölle. Esim. William Lane Craig lähtee tältä pohjalta puolustamaan Kristuksen ylösnousemusta. Silti samat tutkijat pitävät myös supranaturalistista tiedettä pätevänä lähtökohtana tieteeseen. Itse kuulun juuri tähän porukkaan ja käytän hyväkseni molempia metodeja.

Puolimatka viittaa filosofi Alvin Plantingan teokseen Warranted Christian Belief, jossa hän yksityiskohtaisesti osoittaa kristinuskon olevan tiedollisesti oikeutettu lähtökohta tieteentekemiseen ja kumoaa kaikki varteenotettavat kristinuskolle esitetyt kumoaja-argumentit. Koska kristinuskon perustotuudet ovat sisäisesti ja ulkoisesti rationaalisia ja tiedollisesti taattuja, kristityn tutkijan tulisi rohkeasti tehdä supranaturalistista tutkimusta. Tämä ei tarkoita, että kristitty voisi vastaansanomattomasti todistaa maailmankatsomustaan oikeaksi, mutta sama koskee muitakin maailmankatsomuksia. On hyväksyttävä joitain perususkomuksia, joita ei enää tarvitse perustella, sillä muuten jouduttaisiin loputtomaan perustelujen ketjuun. (ks. s. 101, 107)

Sivuilla 75-77 Puolimatka ottaa esimerkiksi pätevästä perususkomuksesta muistin. Poika muistaa olleensa tiettynä ajankohtana yksin metsässä, vaikka joku on mielestään nähnyt hänet muualla samaan aikaan varastamassa jotakin. Todisteita varkauden puolesta kertyykin pian kasapäin, kun taas pojalla on pelkkä oma muistinsa tukenaan. Silti poika on oikeutettu pitämään kiinni muistiin perustuvasta uskomuksestaan. Samoin kokemus Kristuksen todellisuudesta voi oikeuttaa kristinuskoon pitäytymisen kaikenlaisista tiettynä hetkenä vielä ratkaisemattomista tieteellisistä vasta-argumenteista huolimatta.

Puolimatka siis argumentoi (tosin hieman liialti reformoidusta presuppositionalistisesta epistemologiasta käsin), että koska Jumalalla on todellisuudessa keskeinen asema ja koska hän on ilmoittanut itsensä, on ”epämielekästä olla käyttämättä ilmoituksen tarjoamaa tietoa”. Tutkimuksen tarkoituksena on ”rakentaa kaiken olemassa olevan tiedon varaan, ei lähteä tiedollisesta nollapisteestä” (s. 127). Vaikka agnostismi väittää toisin, se oikeastaan ottaa kantaa (kielteisesti) Jumalaan ja hänen ilmoitukseensa olettaessaan, ettei meillä ole riittävää tietoa Jumalasta.

Gnostilaisuutta ja eksistentialismia

Puolimatka esittelee Helsingin yliopiston raamatuntutkimuksessa edelleen suuresti vaikuttavan naturalistisen tutkijan Rudolf Bultmannin pseudotieteellisiä näkemyksiä. Hänen mukaansa on mahdotonta käyttää sähkövaloa ja samaan aikaan uskoa UT:n maailmaan, jossa on henkiä ja ihmeitä. Hän sivuuttaa kuitenkin sen, että sähkövalon ja muiden keksintöjen maailmankuvallisena pohjana on juuri kristinuskon maailma. Bultmannin kristinuskon ja historian erottelu taas vaikuttaa nurinkurisesti gnostilaiselta doketismilta. Jos gnostilaisuus olisi voittanut varhaiskristillisyydessä, tieteellistä vallankumousta ei olisi koskaan syntynyt. (s. 150)

Puolimatka viittaa Richard Bauckhamiin, joka on huolellisesti osoittanut (Jesus and the Eyewitnesses) evankeliumien panevan paljon painoarvoa silminnäkijätodistuksille. Evankeliumien historiallinen luotettavuus saa vahvistusta mm. niissä esiintyvistä erisnimistä, joiden tarkoitus oli kiinnittää tapahtumat henkilöihin ja paikkoihin, jotta niiden luotettavuus voitaisiin tarkastaa. Useissa jakeissa painotetaan ”näkemistä” ja ”katsomista”: Matt. 27:55, Joh. 19:34-35, Mark. 15:47, Ap.t. 4:20, 1. Joh. 1:1, 2. Piet. 1:16. (s. 151-152)

Monesti evankeliumien luotettavuuden uskomiseksi vaaditaan erityisen paljon todistusaineistoa, koska tapahtumat ovat ”ainutlaatuisia”. Puolimatka huomauttaa Bauckhamia seuraten, että juuri silminnäkijätodistukset ovat kaivattuja todisteita. Kun esimerkiksi tutkitaan juutalaisten kansanmurhaa natsi-Saksassa, tutkitaan tapausta, jolla ei ole vertailukohtaa historiassa. On kyse rajatapauksesta, jonka luonnetta emme voisi ymmärtää ilman silminnäkijätodistuksia. Samasta on kyse evankeliumeissa, mutta suunnattoman vihan sijasta sieltä paljastuu silminnäkijöiden todistuksen välityksellä suunnaton rakkaus. (s. 236-237)

Bultmann ja historiallis-kriittinen raamatuntutkimus puolestaan lähtee siitä perusolettamuksesta, että historian jatkumoa ei voida ”rikkoa yliluonnollisten, tuonpuoleisten voimien väliintulolla”. Historia on suljettu vaikuttavien syiden jatkumo. Siispä kaikki yliluonnollinen Raamatussa on selitettävä myytiksi. Silti toisaalta Bultmann uskoo eksistentiaaliseen filosofiaan ja tuo sen teologiaansa. Tämä kaikki rajaa Bultmannin todellisuuskäsitystä eikä perustu mihinkään uuteen todistusaineistoon. Kyseessä on vain Jumalan pois sulkeva asenne, joka verhotaan tieteelliseen tekstiin. Puolimatka muistuttaa, että tutkijatkin ovat langenneita ihmisiä, joiden toimintaa hämärtää usein taipumus vastustaa Jumalaa ja Kristusta. (ks. s. 244, 252, 169)

Järki ja järjettömyys

Uuden ajan alussa filosofiaa hallitsi ajatus, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, joten ihmisestä etsittiin ylivertaista Jumalan viisautta heijastavaa kykyä. Tällaiseksi ajateltiin järki. Valistuksessa tämä ajatus maallistettiin ja järjestä tehtiin sellaisenaan kaikkitietävän Jumalan kaltainen kyvyssään tarkastella todellisuutta puolueettomasti. Tästä suuruudenhullusta näkemyksestä puuttuu itsekritiikki. (s. 98)

Nykytieteen metodologia toimii lainatulla pääomalla. Moderni naturalistisesti orientoitunut tiedekäsitys ei ollut tieteellisen vallankumouksen perustana, vaan sen perustana oli oppi ihmisestä Jumalan kuvana. Sama oppi on edelleenkin ainoa pätevä perusta ihmisten älyllisille kyvyille. Jos nimittäin havainto, muisti ja järjellinen päättely ovat kehittyneet sattumanvaraisen prosessin tuloksena, ei ole mitään syytä luottaa niihin. Darwin itse kauhisteli tätä ja kysyi, kuka luottaisi apinan päässä syntyneihin vakaumuksiin, jos siellä ylipäänsä on mitään vakaumuksia. (s. 178, 303-304)

Positivismin mukaan teoriat elävät käsitteellisessä tyhjiössä, joten tieteellinen työ on ongelmatonta ja neutraalia. Positivistit ajattelivat havaintojen muodostavan tieteelliselle tiedolle varman perustan, jonka varaan voidaan matemaattisen päättelyn avulla rakentaa neutraaleja ja objektiivisia teorioita. Positivismin perustana on jyrkkä empirismi. Positivismi kumoaa kuitenkin itse itsensä, sillä positivismia ei voida todistaa empiirisesti todeksi. Empirismi perustuu päätelmiin, jotka ylittävät sen, mitä voimme havaintojen perusteella tietää. (s. 222-223)

Naturalistiseen historiallis-kriittiseen metodiin sisältyy se epäkriittinen oletus, ettei sen tarvitse nojautua muuhun kuin järjen luomiin oletuksiin. Ihminen ei kuitenkaan voi tutkia mitään ilman ennakko-olettamuksia. Naturalistit eivät myöskään aina tiedosta, että historismikin kaatuu omaan ristiriitaisuuteensa: Jos kaikki väitteet ovat historiallisesti suhteellisia eivätkä yleispäteviä, silloin historiallisen suhteellisuudenkin teoria on historiallisesti suhteellinen eikä yleispätevä totuus. (s. 225, 230)

Eikö kriittisyys edellyttäisi avoimuutta mahdollisuudelle, että olisi olemassa Jumalan ilmoitus, jonka luotettavuudesta on mahdollista vakuuttua? Eikö ole dogmaattista pitää ehdottomasti kiinni siitä, että aitoa Jumalan ilmoitusta ei ole olemassa? Onko naturalistinen lähtökohtaoletus suojattu kaikelta kritiikiltä? Jos Jumalan ilmoituksen olemassaolo on mahdollinen ja siitä voi vakuuttua, silloin ei ole mielekästä kieltää sen käyttämistä lähtökohtana tieteentekemisessäkin. (ks. s. 316)

Ristiriitoja toisensa jälkeen

Puolimatka osoittaa kerta toisensa jälkeen muut kuin kristilliset mallit itsensä kumoaviksi. Dekonstruktio sanoo, ettei puheella Jumalasta tavoiteta muuta kuin aiempaa puhetta Jumalasta, mutta samalla oletetaankin, että ollaan tavoitettu Jumalasta se oikea tieto, ettei puhe hänestä tavoita häntä (s. 252) Järjen luotettavuutta ei ole mahdollista todistaa muuten kuin järjellisten perustelujen avulla, jolloin joudutaan uskomaan järjen luotettavuuteen – ja sama pätee empiirisiin havaintoihin (s. 299). Freud otti perustaksi psykoanalyysin ja selitti Jumala-uskon psykologialla, mutta nyt hänen oma selityksensä voidaan selittää pois psykologisena tarpeena selittää pois Jumala (s. 326).

Marx otti ajattelunsa perustaksi talouden ja sanoi uskonnon olevan seurausta yksityisomistuksen takia syntyneestä vieraantuneisuuden tilasta. Jos Marxin talouselämän lainalaisuuksista tehdään kaiken perusta, silloin myös Marxin oma ajattelu on ainoastaan heijastusta senhetkisestä taloudesta, eikä sillä ole enää merkitystä meidän ajallemme, jolloin taloudellisten tuotantovoimien kehitysaste on toinen. (s. 326)

”Sekä arkielämässä, tieteessä että filosofiassa ihmisellä on nämä kaksi vaihtoehtoa: alkuvoimat tai Kristus.” (s. 327) Alkuvoimilla Puolimatka tarkoittaa toisiinsa palautumattomia todellisuuden osa-alueita kuten fysikaalinen energia, logiikka, biologinen elämä, esteettisyys, taloudellisuus, tunne (ks. s. 324). Suurin pommi pudotetaan argumentissa, joka vastustaa alkuvoimien tuomista teologiaan ”naturalismi kaikissa muodoissaan on itsensä kumoava” ”Kun jokin todellisuuden alkuvoima ymmärretään koko todellisuuden perustaksi, päädytään sisäiseen ristiriitaan.” (s. 329)

Jos esimerkiksi pelkät luonnonlait määräävät kaikkea, tällöin ihmisen ajattelukin määräytyy pelkkien luonnonlakien mukaan: se määräytyisi esimerkiksi ihmisen aivojen kemiaa hallitsevien lainalaisuuksien pohjalta. Tällöin kyseistä ajatusmaailmaa kannattavien teologienkin ajatukset heijastaisivat vain heidän aivojensa kemiallista tilaa eivätkä mitenkään sitä, mikä on totta niiden ulkopuolisessa maailmassa. Tällöin ihmisen ajattelua ohjaisi vain sellainen, millä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa, sillä totuus on normatiivinen käsite, joka riippuu siitä, että ihminen tekee oikeutta kohteen todellisille ominaisuuksille.

Jos näin on, emme voi tietää mitään luotettavasti, koska käsityksemme muodostuvat luonnonlakien ohjaamalla välttämättömyydellä aivojen kemian pohjalta eivätkä täten tee oikeutta ajattelun kohteena olevan asian todellisille ominaisuuksille. Jos taas emme voi tietää mitään luotettavasti, emme voi tietää sitäkään, että vain luonnonlait ohjaavat kaikkea tapahtumista maailmassa.

Jumalan ilmoituksen tunnistaminen

Puolimatka esittää suureksi osaksi loistavia argumentteja, mutta kun vastaan tulee luonnollinen jatkokysymys Jumalan ilmoituksen tunnistamisesta, Puolimatka on protestanttina mahdottoman tehtävän edessä. Protestantti pitää yksin Raamattua Jumalan ilmoituksena, joten hän voi vedota tässäkin yksin Raamattuun. Kehäpäätelmä ei Puolimatkaa haittaa, sillä hän vetoaa muihinkin kehäpäätelmiin: järjen luotettavuus todistetaan järjen luotettavuudella, havaintojen luotettavuus havainnoilla, joten Jumalan ilmoitus todistetaan Jumalan ilmoituksella. (ks. s. 317-323)

Puolimatka unohtaa kuitenkin jälleen, että on useita kilpailevia ”Jumalan ilmoituksia” kuten Koraani ja Mormonin kirja, ja muslimit ja mormonit kehottavat ihmisiä samalla tavalla tutkimaan heidän kirjojaan ja vakuuttumaan niiden oman todistusvoiman perusteella siitä, että ne ovat Jumalan ilmoitusta. Sen sijaan järki ja havainnot ovat koko ihmiskunnalle yhteisiä. Lisäksi Puolimatka unohtaa, ettei Raamatun kaanon ollut valmis minkään Raamatun kirjan kirjoittamisen aikana (ja kaanoneita on yhä erilaisia), eikä kukaan saattanut vuosisatoihin lukea kansitettua Raamattua ja itse vakuuttua sen jumalallisuudesta. Mistä siis tietää, mitkä kirjat ovat todella Jumalan ilmoitusta?

Puolimatkan viimeinen argumentti ei ole yhtään vakuuttavampi. Hänen mukaansa Raamattu ”lisää itsetuntemusta”, koska se voi auttaa ymmärtämään oman syntisyyden ja Vapahtajan tarpeen. Tämä ei luonnollisesti liity mitenkään siihen, ovatko Raamattumme kansien välissä olevat kirjoitukset Jumalan inspiroimia. Koraanikin saattaa lisätä itsetuntemusta, mutta niin saattaa myös ei-inspiroitu kristillinen tai ei-kristillinen kirjallisuuskin.

Katolinen malli antaa paljon tyydyttävämmän vastauksen Jumalan ilmoituksen tunnistamiseen: historiallinen todistusaineisto Kristuksesta osoittaa hänen olevan ylösnoussut Jumalan Poika, joka lähetti apostolit julistamaan hänen totuuttaan maailmalle. Apostolien perustalle rakennetulle kirkolle hän antoi jumalallisen auktoriteettinsa, ja tuo kirkko on kaikkina aikoina julistanut ja lopulta virallisesti määritellyt Raamattuun sisältyvien kirjojen olevan Jumalan inspiroimia. Uskomme siis Raamatun kirkon takia, kirkon Jeesuksen takia, Jeesuksen historiallisen todellisuuden takia.