Archive for the ‘Ateismi ja uskonnottomuus’ category

Ilon yllättämä

25.11.2013

Viime perjntaina tuli kuluneeksi tasan 50 vuotta C.S. Lewisin kuolemasta. Juhlavuoden kunniaksi Kirjapaja on alkanut julkaista uudelleen Lewisin tuotantoa suomeksi, ja aiemmin tällä blogilla esittelinkin jo kirjat Tätä on kristinusko ja Neljä rakkautta. Nyt on vuorossa Lewisin omaelämäkerta Ilon yllättämä (Surprised by Joy).

Esipuheen Kirjapajan uuteen laitokseen on laatinut Lewis-tutkija Jason Lepojärvi. Siinä hän mm. selittää, ettei Joy kirjan nimessä vielä viittaa mitenkään Lewisin myöhempään puolisoon Joy Davidmaniin. Jason muistuttaa, että omaelämäkerta pureutuu vain Lewisin elämän varhaisiin vaiheisiin: 32 viimeisen elinvuoden aukko on täytettävä muilla elämäkerroilla.

Esipuhe varoittaa kirjan olevan ”vaikea” mutta kehottaa silti lukemaan sen, sillä se on ”viisautta ja naurua täynnä”. Jälkimmäiseen en yhdy (en muista nauraneeni kertaakaan, vaikka joskus kyllä innostuin ja hymyilin), edelliseen kylläkin. Kirja kertoo piinallisen pitkästi Lewisin kouluajoista ja niiden kamaluudesta.

Vasta aivan kirjan lopussa Lewis kertoo kääntymyksestään kristinuskoon. Viimeisen luvun nimi onkin enteellisesti ”Alku”. Koska kuitenkin olen jo kirjoittanut artikkelin Lewisin kokopitkästä elämäkerrasta juuri kääntymyksen näkökulmasta, kiinnitän tässä artikkelissa huomion muualle, nimittäin filologi-Lewisin intohimoon eli kieliin ja kirjallisuuteen.

Kielet ja kirjallisuus

Ilon yllättämän parasta antia ovat mielestäni Lewisin kieliä ja kirjallisuutta koskevat kertomukset ja huomautukset. Tämä johtuu tietysti siitä, että olen itsekin filologi – joku muu kiinnittää huomion johonkin muuhun.

Lewis kertoo vanhempiensa olleen aikansa mittapuun mukaan lukeneita ihmisiä. Äiti ehti opettaa hänelle ”sekä ranskan että latinan alkeet” (s. 18)! Isä taas ”osti kaikki kirjat, joita hän luki, eikä hän koskaan antanut pois tai hävittänyt niistä ainuttakaan” (s. 25). Koti oli täynnä kirjoja: ”kirjoja suuressa kirjahyllyssä portaiden ylätasanteella, kirjoja makuuhuoneessa, kirjoja minua hartioihin ulottuvina pinoina ullakolla” (s. 25).

Kun Lewis lähti Irlannista Englantiin kouluun, hän ei ollut kovin innoissaan englantilaisuudesta. ”Kummallinen englantilainen korostus kaikkien ympärilläni olevien ihmisten puheessa oli kuin demonien ääntelyä.” (s. 40) Lewis siteeraa Kalevalan osuvia sanoja: vieraassa talossa ”toisin ukset ulvaisevat” (s. 41).

Lewisin kirjaihastusten joukossa on Kalevalan kaverina puolalainenkin klassikko: Henryk Sienkiewiczin Quo vadis, joka kertoo varhisista kristityistä Rooman valtakunnassa. Lewisiä kiinnostivat kuitenkin kristittyjen sijasta ”sandaalit, temppelit, toogat, orjat, keisarit, kaleerit, amfiteatterit” (s. 53).

Kieliopinnot ja klassikot

Kesän 1913 päättyessä Lewis sai stipendin opiskelemaan latinaa ja kreikkaa. Hänen opettajansa ”Kirk” (joka oli melkoinen tyyppi, ks. s. 164–168) ei paljon piitannut siitä, että Lewis ei ollut koskaan ”lukenut sanaakaan muita kreikan murteita kuin attikaa”. Lewis oletti, että Homerosta lähestyttäisiin opettelemalla ensimmäisillä tunneilla ”eeppisen kreikan alkeita”. (s. 169)

Ensimmäinen tunti näyttikin tältä: Kirk istuutui sohvalle ja avasi Iliaan ensimäisen laulun kohdalta. ”Ilman minkäänlaisia esipuheita Kirk luki minulle ääneen kaksikymmentä riviä alusta ’uudella’ ääntämistavalla, jota en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. (…) Sitten hän käänsi noin sata riviä englanniksi lisäten vain aivan muutaman selityksen.” (s. 169)

Lewis oli hiukan hämillään: ”En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt klassisia kirjailijoita luettavan näin suurina annoksina. Lopetettuaan hän ojensi minulle Crusiuksen Lexiconin, ja käskettyään minun käydä läpi niin paljon kuin pystyin hänen jo kertaalleen lukemastaan tekstistä hän poistui huoneesta.” (s. 169)

Outoudestaan huolimatta opetusmenetelmä toimi. Pian Lewis pystyi kulkemaan käännöstyössään saman matkan kuin opettajansa. Sitten hän alkoi ajatella kreikaksi. Seuraa yksi kirjan parhaista kohdista.

”Kaavamainen lähestymistapa ’naus merkitsee laivaa’ on väärä. Naus ja laiva tarkoittavat kumpikin tiettyä asiaa, ne eivät tarkoita toinen toistaan. Sanaa naus, samoin kuin sanoja navis tai naca vastaamaan meidän on kuvvieltava tumma, siro hahmo, jossa on purje tai airot, nousemassa aallonharjalta toiselle, ilman että mikään tungetteleva oman äidinkielemme sana työntyy väliin.” (s. 170)

Homeroksen lisäksi Kirk ja Lewis lukivat mm. Ciceroa, Lucretiusta, Catullusta, Tacitusta ja Vergiliusta sekä Euripideen, Sofokleen ja Aiskhyloksen teoksia. ”Iltaisin opiskelin ranskaa rouva Kirkpatrickin kanssa, jonka opetusmenetelmä oli paljolti samanlainen kuin hänen puolisonsa tapa opettaa Homerosta.” (s. 173)

Myöhemmin oppiaineisiin liitettiin vielä saksa ja italia. Menetelmä oli sama. ”Tutustuttuani hyvin lyhyesti kielioppiin ja tehtyäni muutamia harjoituksia sukelsin suoraa päätä Faustiin ja  Helvettiin.” (s. 174)

Sanomalehtien turhuus ja ateistin vaarat

Kielioppeja ja klassikkoja kannattaa lukea, mutta ei sanomalehtiä: ”Lähes kaiken (…) tiedetään kymmenen vuoden kuluttua olleen väärin painotettua ja väärin tulkittua, elleivät peräti asiatiedotkin ole olleet vääriä, ja suurin osa siitä on menettänyt kaiken merkityksensä.” Sanomalehdet on parempi unohtaa, niistä saa vain tietää, ”että joku näyttelijätär on ottanut avioeron Kaliforniassa, juna on suistunut kiskoilta Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa on syntynyt neloset”. (s. 190–191)

Kirjojen lukeminen on ateistille vaarallista puuhaa. ”Nuori mies, joka tahtoo pysyä vakaana ateistina, ei voi olla liian varovainen kirjoja valitessaan. Ansoja on kaikkialla; ’avoimia Raamattuja, miljoonia yllätyksiä’, kuten Herbert sanoo, ’hienoja verkkoja ja salajuonia’. Jumala on hyvin häikäilemätön, jos niin saan sanoa.” (s. 225–226)

Lewisille nämä ansat olivat ennen kaikkea George MacDonald ja G.K. Chesterton. MacDonald ”oli vaikuttanut minuun enemmän kuin kukaan muu kirjailija” – hänellä vain oli ”se onneton päähänpinttymänsä kristinuskosta” (s. 250). Chestertonilla ”oli enemmän järkeä kuin kaikilla muilla modernisteilla yhteensä”, lukuun ottamatta sitä, että hän oli kristitty (s. 250–251).

Kaiken kukkuraksi tuli Tolkien, katolilainen ja filologi. Syntymästä saakka Lewisiä oli varoitettu milloinkaan luottamasta roomalaiskatolilaiseen, ja englannin osastolla häntä oli varoitettu milloinkaan luottamasta filologiin. ”Tolkien oli molempia.” (s. 254)

Ratkaiseva kirja Lewisin kääntymisprosessissa oli Chestertonin The Everlasting Man, ”jossa ensimmäistä kertaa näin koko historian kristinuskon valossa esitettynä ja sellaisessa muodossa, joka tuntui minusta järkeenkäyvältä” (s. 261). ”Nuori ateisti ei todellakaan voi vartioida uskoaan liian huolellisesti. Vaarat vaanivat joka puolella.” (s. 264)

Lewis sai myöhemmin olla muille sitä, mitä Chesterton oli hänelle itselleen. Siitä lisää ensi viikolla.

Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa

9.9.2013

Tapio Puolimatka on iskenyt jälleen. 500-sivuinen tiiliskivi Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa on juuri ilmestynyt Aikamedian kustantamana. Olen nyt lukenut jo melkoisen järkyttävän määrän – lähemmäs 3000 sivua – tämän Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professorin tekstiä. Tällä kertaa sain tutustua käsikirjoitukseen jo etukäteen (ks. s. 11), ja siksi ehdin kirjoittaa kirja-arvion näin pian.

Käsillä oleva kirja on sekä jatkumossa että epäjatkumossa Puolimatkan aiempien kirjojen kanssa. Siinä toistuvat muun muassa tutut teemat tieteellisen vallankumouksen kristillisistä juurista sekä naturalismin sisäisistä ristiriidoista. Itsepetoksen teema nojaa pitkälti Puolimatkan kääntämään Jay Budziszewskin kirjaan Tätä emme voi olla tietämättä.  Toisaalta kyse on kuitenkin uudenlaisesta projektista: kirja pyrkii arvioimaan kolmea suurta maailmankatsomusta ja niiden totuutta hedelmien perusteella: ”hedelmistä puu tunnetaan”.

Kristityn kriitikon vastaanottavina osapuolina ovat toisaalta ateismi/naturalismi/sekulaarihumanismi ja toisaalta islam. Kun alussa sanoin, että Puolimatka on ”iskenyt”, tarkoitin sitä lähes kirjaimellisesti: lempeästä kansikuvasta huolimatta kirja moukaroi raskaasti sekä oikealle että vasemmalle. Erityisesti islamin käsittelyssä Puolimatka on suorastaan pelottavan rohkea.

Islam saa osakseen paljon huomiota läpi kirjan. Esimerkiksi islamilaista indoktrinaatiota käsitellään sivuilla 48-57 ja itsepetosta islamissa sivuilla 109-139. Islamin vaikutusta naisen ja lapsen asemaan käsitellään sivuilla 270-290, sen suhdetta tieteeseen sivuilla 380-390 ja sen propagandaa sivuilla 443-448.

Puolimatkan pointtina on tuoda esiin itsepetoksen ja indoktrinaation vakavat seuraukset, muun muassa kriittisen ajattelun hiljentäminen pelon ilmapiirillä. Puolimatka itse ei anna pelon sensuroida kritiikkiään, esimerkit ovat nimittäin joskus järkyttävän hyytäviä. Hauskana kevennyksenä on muun muassa se, että Puolimatka liittoutuu rakkaan vihollisensa Kari Enqvistin kanssa esitellessään kriittisesti islamilaisen maailman tieteellistä taantumusta: Suomen tieteellinen tuotos on noin puolet koko muslimimaailman yhteenlasketusta tuotoksesta (s. 383).

Ateismin itsepetos?

Puolimatka aloittaa koko kirjan esittelemällä ateistisen uskontotieteilijä Jesse Beringin tutkimustuloksia jumalvaistosta. Niiden mukaan jokainen syntyy uskovaisena (ei tietenkään kristittynä vaan ylipäänsä Jumalaan uskovana); uskonnottomissakin kodeissa ja yhteiskunnissa kasvaneilla lapsilla on luontainen taju Jumalan olemassaolosta. (s. 29-35)

Puolimatka liittyy uskonpuhdistaja Jean Calvinin näkemykseen, että kaikki ihmiset tietävät luonnostaan Jumalan olevan olemassa (s. 184). Ateismi on itsepetosta; ateisti uskottelee itselleen, ettei Jumalaa ole, vaikka hän sisimmässään tietää asian olevan toisin. Tämä on yksi mahdollinen tulkinta Paavalin sanoista jakeissa Room. 1:18-20, ja ne toistuvatkin ymmärrettävästi Puolimatkan kirjassa.

Vaikka Puolimatka esittelee yllä mainitun käsityksen ”uskonpuhdistajien” lähtökohtana, en ole varma, oliko Luther Calvinin kanssa samaa mieltä. Luther-sitaatteja Puolimatka ei tässä yhteydessä anna, ja nähdäkseni luterilaisuus painottaa synnynnäistä epäuskoa niin paljon, etten olisi yllättynyt, jos Luther olisi tästä eri mieltä. Lutheriin perehtyneet lukijat kommentoikoot.

En ole täysin vakuuttunut Puolimatkan esittämistä todisteista. Esimerkit ”uskonnottomista uskovista” ovat kyllä mielenkiintoisia ja kertovat itsepetoksen mahdollisuudesta, mutta voidaanko tätä yleistää koskemaan kaikkia? Varmasti yhtä lailla löytyisi todistajia, jotka olisivat valmiita vaikka vannomaan, ettei heillä koskaan ole ollut minkäänlaista Jumala-uskoa/vaistoa/kokemusta. Voimme tietysti väittää tietävämme ilmoituksen ansiosta paremmin eli väittää vannojia epärehellisiksi, mutta tämä antaisi vähintäänkin epäilyttävän vaikutelman.

Olisin taipuvainen varovaisuuteen. Katolinen traditio taitaa tulkita Room. 1:19-20 enemmänkin mahdollisuutena tietää Jumalan olemassaolo ilman erityistä ilmoitusta. Ihmiset ”voivat” nähdä sen, mitä Jumalasta ”voidaan” tietää (Room. 1:19). Room. 1:18 puhuu ylimalkaisesti ”ihmisistä” (ei ainakaan eksplisiittisesti ”kaikista”), ja totuuden ”vääryyden vallassa” pitäminen voi tietysti merkitä jotain muuta kuin nimenomaan synnynnäisen Jumala-vaiston tukahduttamista.

Kristinusko – kehuja ja kritiikkiä

Puolimatka ei syyllisty täysin yksipuoliseen apologetiikkaan, jossa islam ja ateismi tuottaisivat pelkkää pahaa, kun taas kristinuskossa kaikki olisi hyvin. Kirja käsittelee kristinuskon omia kipukohtia kuten harhaoppisten teloituksia, juutalaisvihaa, noitavainoja, ristiretkiä, menestysteologista propagandaa yms. Joskus oikeutusta ei löydy, joskus taas historiasta löytyy positiivisia yllätyksiä. Puolimatka ansaitsee erityisen kiitoksen tasapuolisesta katolisuuden ja protestantismin kohtelusta.

Puolimatka pyrkii joka tapauksessa osoittamaan, että kristillinen maailmankatsomus voittaa ateismin ja islamin yhteiskunnallisissa hedelmissään. Kristinusko paransi merkittävästi esimerkiksi lasten asemaa kulttuureissa, joissa lapsiuhrit ja lasten heitteillejättö olivat arkipäivää. Kristinuskosta etääntynyt nykymaailma on palaamassa pakanuuteen – lapset vain tapetaan vähän aikaisemmin, ennen syntymää. Maallistuneiden eetikkojen kuten Peter Singerin mukaan heidät voi yhtä hyvin tappaa syntymän jälkeenkin.

Koskettava henkilökohtainen lisäys kirjaan on Puolimatkan kommentti Down-lapsista, jotka usein päätetään abortoida vammaisuutensa takia. Puolimatka sattuu olevaan Down-lapsen isänä, joten hän osaa omakohtaisesta kokemuksesta kertoa, ”että Down-lapsi tuo vanhempiensa ja sisarustensa elämään poikkeuksellisen paljon iloa, joka moninkertaisesti kompensoi sen ylimääräisen vaivan, mikä hänen tähtensä mahdollisesti joudutaan näkemään. Down-lapsen erityinen herkkyys ja rakkaudellisuus avaavat hänen läheistensä tunne-elämää ja kehittävät heidän moraalista tajuaan.” (s. 255)

Richard Dawkins-kritiikkiä

Kirjan loppupuolella on oma Richard Dawkinsille omistettu alalukunsa.  Itse olen aiemmin tällä blogilla esitellyt William Lane Craigin, Edward Feserin ja Alister McGrathin tarjoamaa Dawkins-kritiikkiä, joten lisään tähän nyt Puolimatkan esittelemien David Bentley Hartin, Alvin Plantingan, Michael Rusen, Thomas Nagelin ja Daniel Camen kritiikkiä.

Ortodoksiteologi Hart sanoo Dawkinsin esittävän ”voitonriemuisesti ’filosofisia’ argumentteja, jotka yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelija osaisi ensimmäisen logiikan kurssinsa puoliväliin päästyään hajottaa hetkessä osiinsa” (s. 451). Puolimatkan mukaan Dawkins pelaa lähinnä mielikuvilla ja myyteillä, tunteisiin vaikuttavalla käännytysretoriikalla (s. 452-453).

Ateistifilosofi Michael Ruse kertoo, ”että Dawkinsin kirja sai hänet häpeämään ateistien puolesta” (s. 456). Toinen ateistifilosofi Thomas Nagel toteaa, että mainittu Dawkinsin kirja (Jumalharha) ”on hyvin epätasainen kokoelma Raamatun pilkkaa, amatöörifilosofiaa, historiallisia ja ajankohtaisia kauhukertomuksia, antropologisia arvauksia ja kosmologista tieteellistä argumentaatiota” (s. 457). Tästä tulee muuten vähän mieleen Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan.

Kristitty filosofi Alvin Plantinga sanoo Dawkinsista, että hänen ”filosofiset pohdintansa ovat parhaimmillaan naiiveja”, ei edes ”aloittelevan filosofian opiskelijan tasolla” – hän saisi filosofian peruskurssilla arvosanan ”hylätty”. (s. 458) Puolimatka huomauttaa, ettei Dawkins kirjassaan edes mainitse johtavia kristittyjä filosofeja kuten Plantingaa tai Peter van Inwagenia (s. 457).

Skeptikkofilosofi Daniel Camen mukaan Dawkinsin käyttämät taktiikat ovat ”perustavasti epäjaloja ja potentiaalisesti haitallisia julkiselle älylliselle elämälle” (s. 463). Dawkins ja muut uusateistit käyttävät solvausta tapana vaikuttaa ihmisten uskomuksiin ja antavat tunteen voittaa järjen. Plantinga valittelee, että ”keskustelu tällä alueella alennetaan tasolle, joka on alhaisempi kuin vaalikampanjassa käyty poliittinen keskustelu” (s. 467).

Hyviä uutisia

Lopuksi on kerrottava hyviä uutisia siitä, että Hyviä uutisia (tämä blogi) on saanut maininnan jo kahden suomalaisen uskontokeskustelua käyvän professorin kirjassa. Ensin Kari Enqvist siteerasi blogia lyhyesti edellä mainitussa uskomattomassa matkakirjassaan, ja nyt Tapio Puolimatka omistaa kokonaiset kolme sivua (s. 85-87) tällä blogilla käydylle Jumala-debatille.

Puolimatka keskittyy Ilkka Pyysiäisen taktiikkaan esittää kirjassaan olkinukke kristinuskon perusteista. Hän kritisoi Pyysiäisen asennetta William Lane Craigin argumentteihin (”niin huonoja, että ne eivät edes ansaitse käsittelyä”). Lause on Puolimatkasta epäreilu ja epäjohdonmukainen Pyysiäisen kirjan sisällön kanssa. Lisäksi Puolimatka avaa Pyysiäisen heiton loogiset implikaatiot: se leimaa pätemättömiksi kaikki Craigin työn hyväksyneet professorit ja akateemiset instituutiot.

Debatin käsittely sijoittuu Puolimatkan kirjassa laajempaan Jumala-tiedon torjumisen kontekstiin. ”Jos siis ihminen tarjolla olevista jumalatodisteista tietoisesti valitsee kaikkein huonoimmat voidakseen sitten sanoa, ettei jumalauskolle ole riittäviä perusteita, niin onko syytä nähdä hänen päättelyssään ilmaus älylisestä rehellisyydestä vai sen puutteesta? Onko syytä nähdä taustalla pyrkimys todellisuuden kohtaamiseen vai sen torjumiseen?” (s. 87)

Lopuksi

Loppukaneettina todettakoon, että Tapio Puolimatkan kirja Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa on itsessään hyvä uutinen yhteiskunnallemme. Se on painava puheenvuoro, joka ei voi olla herättämättä tunteita, ajatuksia, ja (toivottavasti rakentavaa) keskustelua. Ehkä myös uskoa.

Kirjan ydinsanoma on nimittäin sen nimessä, joka on otettu Paavalin kirjeestä Kolossalaisille (2:2-3). Kristus on ilon ja toivon, mutta myös viisauden ja tiedon aarrekätkö. Kristukseen juurtunut ihminen tuottaa hyvää hedelmää, samoin häneen juurtunut kulttuuri. Niin kuin Johannes Paavali II sanoi, usko, joka ei muutu kulttuuriksi, ei ole loppuun asti omaksuttua uskoa.

”Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” – uuden evankelioinnin kohteena eivät ole vain yksilöt, vaan kokonaiset kansat ja kulttuurit. Kuinka kaunis onkaan lopputulos, kun kulttuuri kristillistyy juuriaan myöten. Katsotaan vaikka itään, Bysanttiin, ortodoksiseen liturgiaan. Kauneutta! Mutta mitä siellä huudetaan: Sophia! Se on viisautta!

Olkaamme siis vakaat, ottakaamme vaari ja ostakaamme kirja.

C. S. Lewisin kääntymys

18.3.2013

(Lehtiversio tästä artikkelista julkaistu Uusi Tie -lehdessä 14.3.2013)

On onni ja siunaus, että voimme C. S. Lewisin (1898–1963) juhlavuotta viettäessämme lukea hänen elämäkertansa suomen kielellä – Otava julkaisi vuonna 2006 Lewisin ystävien Roger Lancelyn Greenin ja Walter Hooperin kirjoittaman lähes 500-sivuisen teoksen C. S. Lewis – elämäkerta. Tässä artikkelissa keskityn siihen, mitä elämäkerta paljastaa Lewisin kääntymyksestä ateismista teismiin ja kristinuskoon.

Ateistina Lewis piti kristinuskoa mytologisena hölynpölynä. Lokakuussa 1916 hän kirjoitti ystävälleen: ”Se, että mies nimeltä Jeshua tai Jeesus todella oli olemassa, on yhtä varmaa kuin että Buddha oli todella olemassa. – – Mutta kaikki se höpönlöpö neitseellisestä sikiämisestä, ihmeparanemisista, ilmestyksistä ja niin edelleen lepää täsmälleen samalla perustalla kuin kaikki muutkin mytologiat.” (s. 59)

Tällainen ajattelu oli tyypillistä myös 1900-luvun alun filosofiassa ja teologiassa. Ihmeet kiellettiin ja kristinuskoa verrattiin pakanamytologioihin. Lewisin kääntymys liittyi olennaisesti juuri myyttiteemaan.

Kääntymys teismiin

Vuonna 1923 Lewis sai uuden ystävän, joka oli luokkansa ”älykkäin ja parhaiten asioista perillä oleva mies” – ja Lewisin hämmästykseksi kristitty. Ystävykset keskustelivat innokkaasti kirjallisuudesta ja elämästä, ja myöhemmin tuo ystävä, professori Coghill, kirjoitti Lewisista: ”Häntä miellytti olennaisesti se, mikä oli suurta ja myyttiin vivahtavaa [–] häntä viehättivät aina muinaisten eeposten ja saagojen mystisesti yliluonnolliset asiat.” (s. 93)

Toisen merkittävän kristityn ystävän Lewis tapasi vuonna 1926 – hän oli J. R. R. Tolkien (s. 109). Keskustelu Tolkienin kanssa vaikuttaisi lopulta ratkaisevasti Lewisin kristityksi tulemiseen, mutta sitä ennen Lewis sai apua G. K. Chestertonin kirjasta The Everlasting Man, joka yllätti Lewisin osoittamalla, että ”koko kristillisessä historiassa oli järkeä” (s. 127).

Yöllinen keskustelu ateistikaveri Thomas Waldonin kanssa ravisteli Lewisia entisestään: ”evankeliumien historiallisuuden todistusaineisto oli yllättävän hyvä” (s. 128). Muutaman vuoden sisäisen kamppailun jälkeen Lewis joutui myöntämään, ”että Jumala oli Jumala” – kuuluisien omaelämäkerrallisten sanojensa mukaan Lewis oli tuona iltana ”koko Englannin alakuloisin ja vastahakoisin käännynnäinen” (s. 130). Tämä oli kuitenkin vasta kääntymys teismiin, ei vielä kristinuskoon.

Kääntymys kristinuskoon

Lewisin elämä alkoi silti jo tässä vaiheessa kristillistyä ja onnellistua. Lewis alkoi käydä sunnuntaisin kirkossa ja lukea päivittäin Raamattua. Kristinuskon omaksumisesta Lewis totesi, että ”asiassa on mukana toinenkin osapuoli” ja että hän odottaa nyt, ”omaksuuko se minut” (s. 133).

19. syyskuuta vuonna 1931 Lewis söi illallista Tolkienin ja Hugo Dysonin kanssa. Illallisen jälkeen ystävykset keskustelivat kävelyllä ”myytistä ja metaforasta, kunnes myrsky alkoi riepottaa puita” ja he siirtyivät sisälle Lewisin luo. Siellä he ”puhuivat kristinuskosta kello kolmeen aamuyöllä, jolloin Tolkien lähti kotiin”. Lewis ja Dyson jatkoivat keskustelua vielä tunnin. (s. 144–145)

28. syyskuuta Lewis lähti veljensä kanssa piknikille Whipsnaden eläintarhaan. Omaelämäkerrassaan Ilon yllättämä Lewis kirjoittaa: ”Lähtiessämme en uskonut, että Jeesus Kristus on Jumalan poika, ja eläintarhaan saapuessamme minä uskoin.” 1. lokakuuta Lewis kirjoitti ystävälleen: ”Olen juuri edennyt Jumalaan uskomisesta uskomaan varmasti Kristukseen – kristinuskoon. [–] Pitkä yöllinen keskustelu Dysonin ja Tolkienin kanssa liittyy vahvasti asiaan.” (s. 145)

Mitä Dyson ja Tolkien sitten saivat Lewisin ymmärtämään? Lewis itse kertoo: ”Dyson ja Tolkien osoittivat minulle tämän: jos kohtasin uhrauksen idean jossakin pakanallisessa kertomuksessa, se ei häirinnyt minua yhtään, jos kohtasin idean jumalasta uhraamassa itsensä itselleen [–], pidin siitä kovasti ja jotenkin mystisesti liikutuin siitä; niin ikään ajatus kuolevasta ja henkiin heräävästä jumalasta [–] liikutti minua sillä edellytyksellä, että kohtasin sen muualla kuin evankeliumeissa. [–] Kristuksen tarina on yksinkertaisesti aito myytti: myytti, joka vaikuttaa meihin samalla tavalla kuin muut myytit, mutta valtava ero on siinä, että se todella tapahtui.” (s. 146–147)

Lopuksi

Myöhemmin kirjallisuuskriitikko Lewis käänsi oman kääntymiskamppailunsa teräväksi apologeettiseksi argumentiksi. Niitä teologeja vastaan, jotka pitivät evankeliumeita myytteinä, Lewis pystyi oman asiantuntijuutensa nojalla huomauttamaan, etteivät väitteen esittäjät todennäköisesti olleet eläessään lukeneet myyttejä. Kirjallisuuskriitikko kyllä osaa erottaa historian myyteistä.

Lewisin kääntymiskertomus voi opettaa meille monta hyödyllistä asiaa. Ensiksi Jumalalla on oma aikataulunsa: kaikki ei tapahtunut hetkessä; kääntymys oli monivaiheinen. Toiseksi Tolkienin ja Dysonin ystävyys oli avainasemassa: he tunsivat Lewisin ajattelun ja saattelivat hänet nerokkaasti oikeisiin johtopäätöksiin. Kolmanneksi Lewisin esimerkki kehottaa miettimään, miten itse kunkin maalliset kyvyt tai tiedot voisivat edistää apologetiikan ja evankelioinnin asiaa.

Heikki Räisäsen haaste

28.5.2012

Kun tammikuussa arvostelin Timo Eskolan kirjan Uuden testamentin narratiivinen teologia, mainitsin sen vastapariksi Heikki Räisäsen elämäntyön tiivistävän uutuuskirjan Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011) ja toivoin arvostelevani sen tämän vuoden aikana. Nyt olen vihdoin saanut Räisäsen kirjan luettua ja pääsen sen käsittelyyn. Räisänen ja hänen työnsä ovat kuitenkin sen verran merkittäviä, että ne vaativat useamman postauksen.

Ennen itse asiaan menemistä pieni taustoitus tai metakirjoitus on tarpeen. Heikki Räisäsen nimen ja työn pitäisi näet olla jokaiselle suomalaiselle teologille ja teologiasta kiinnostuneelle tuttu. Uskaltaisinko sanoa, että Räisänen suorastaan personifioi Helsingin teologisen tiedekunnan sekä hyvässä että pahassa – hän on malliesimerkki kriittisestä teologisesta tutkimuksesta ja surullisenkuuluisasta maksimista ”aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä”.

Räisänen oli tavallinen uskovainen luterilainen seurakuntanuori, joka päätyi teologiseen tiedekuntaan ja eteni lopulta Uuden testamentin eksegetiikan professoriksi jopa kolmeksi vuosikymmeneksi (1975-2006). Hänen saksalaisen liberaaliteologian muovaama ajattelunsa, josta usko on prosessissa kadonnut, on vaikuttanut kokonaisen sukupolven ajan suomalaisten pappien ja uskonnonopettajien käsityksiin Raamatusta.

Räisäsestä on vaikea kirjoittaa objektiivisesti ja reilusti, sillä hän jakaa mielipiteitä niin vahvasti: toisaalta häntä arvostetaan yhtenä Suomen ansiokkaimmista teologeista, toisaalta häntä pidetään ”uskovaisten piirissä” arkkihereetikkona, pääpaholaisena tai ainakin jotain siihen suuntaan. Erään italialaisen uskonveljen sanoin: ”Kuinka ateisti voi opettaa teologiaa? Sehän on kuin pornotähti opettaisi siveyttä!”

Koska asia on jatkuvasti monille ulkopuolisille epäselvä, Helsingin teologisessa tiedekunnassa opetettava teologia on itseymmärrykseltään tieteellistä tutkimusta, jossa tutkitaan kristinuskoa ilmiönä – se ei siis ole opetusta Jumalasta, hänen tahdostaan ja sanastaan. Tutkimuskohteena ovat tekstit, eri ajattelijoiden näkemykset, historialliset tapahtumat, ei yliluonnollinen todellisuus itsessään. Näin ollen ateisti voi aivan hyvin tehdä teologista tutkimusta.

Tällainen sananmukaisesti jumalaton teologia tuli mahdolliseksi valistuksen jälkeen, kun järki nostettiin totuuden kriteeriksi uskon tilalle ja sitä vastaan. Nyt Raamattua voitiin tutkia ihmisten näkemyksinä ja kokemuksina, ei Jumalan ilmoituksena, ja siinä havaittavat virheet ja ristiriidat voitiin tunnustaa todellisiksi virheiksi ja ristiriidoiksi, errare humanum est.

Kun liberaaliteologia oli tunnustanut Raamatun virheellisyyden ja inhimillisyyden, kaikkea siinä olevaa voitiin koetella järjen mittapuulla. Esimerkiksi ihmeet ja profetiat alettiin torjua järkeen vedoten – niiden täytyi olla satua tai tapahtuman jälkeen kirjoitettua valeprofetiaa. Kaikki yliluonnollinen suljettiin pian lähtökohtaisesti pois.

Valistunut liberaaliteologia kehittyi erityisesti Saksassa 1700-1900-luvuilla, ja sieltä myös suomalainen teologia ja Räisänen ovat saaneet vaikutteensa. Jos on totta, että liberaaliteologiaa ohjasivat kyseenalaiset ennakko-olettamukset yliluonnollisen mahdottomuudesta, ei koko liberaaliteologiaa eikä Räisäsen työtä voi sivuuttaa vetoamalla pelkästään näiden olettamusten filosofiseen perusteettomuuteen.

Ennakko-olettamukset eivät tulleet tyhjästä vaan perustuivat havaittuihin evidentiaalisiin ongelmiin. Konkreettisesti Räisäsen tapauksessa Räisäsen myöhempi ennakko-oletus Raamatun inhimillisyydestä perustui aiempaan evidentiaaliseen evankeliumivertailuun, jossa hän havaitsi eroja ja ristiriitoja eri evankeliumien välillä. Tämä todistusaineisto kumosi voimallaan hänen aiemman olettamuksensa Raamatun jumalallisuudesta.

On vaara, että todellista dialogia ja edistystä ei synny, kun konservatiivit vain sivuuttavat Räisäsen tai juoksevat hänestä kauas pois. Ajatellaan, ettei Räisänen koskaan käänny, joten turha lähteä pelaamaan hänen peliään. Sanotaan, ettei Räisänen perustele eikä todista näkemyksiään vaan ainoastaan väittää asioiden olevan niin tai näin. Räisäsen lukeminen nähdään ajanhukaksi, koska hänen tiedetään olevan luopio.

Mielestäni sillanrakennustyö on tässä aivan välttämätöntä. Suomalainen teologia ei saa sivuuttaa Räisäsen ansioita eikä ongelmia, ei eksegetiikka eikä dogmatiikka. Itsevarmoille konservatiiveille ja fundamentalisteille tekisi ehdottomasti hyvää lukea Räisästä, katsoa, mitä hänellä on sanottavanaan, kuunnella hänen todistusaineistoaan ja argumentaatiotaan. Jos Suomessa halutaan tehdä uskottavaa ja rakentavaa teologiaa, Räisäsen haaste on otettava vakavasti.

Mikä sitten on Räisäsen haaste? Tässä näen perustavanlaatuisen sokean pisteen koko vastakkainasettelussa. Räisäsen yksi päätyö on ollut osoittaa vääräksi fundamentalistinen näkemys sanainspiroidusta Raamatusta. Jos tämä nähdään ydinkysymykseksi (”Onko Raamatussa virheitä ja ristiriitoja?”), on ymmärrettävää, miksi ”kumoa Räisänen -projekti” on ajanhukkaa.

Joku voisi tietysti yrittää laskea kaikki Räisäsen ehdottamat sadat ja tuhannet virheet ja ristiriidat ja tarjota sitten selityksiä ja harmonisointeja osoittaakseen, että Raamattu on sittenkin virheetöntä Jumalan sanaa. Tuskinpa Räisänen vakuuttuisi (hän tuntee kyllä harmonisoinnit ja on nimenomaan pyrkinyt osoittamaan niiden keinotekoisuuden), tuskinpa monikaan kääntyisi, tuskinpa teologia siitä paljoakaan rikastuisi.

Räisäsen haaste on toinen. Räisäsen vision mukaan varhainen kristinusko oli monimuotoinen ilmiö, jossa oli monia keskenään vastakkaisia näkemyksiä lähes jokaisesta kysymyksestä, aivan keskeisistäkin (Jeesuksen olemus ja merkitys, pelastuksen saavuttaminen ja luonne). Jokaisella oli omat tulkintansa, mutta tässä tulkintojen sekamelskassa on vaikea erottaa mitään selvää jumalallista totuutta tai ilmoitusta.

Räisäsen omaelämäkerrallinen kehitys ja hänen tutkimustuloksensa johtavat samaan päätelmään: on ”tuhat ja yksi tulkintaa”, mutta ei ole kovin uskottavaa, että tulkintojen takana olisi joku yhden tulkinnan mukainen todellisuus. Räisänen ei suoraan aseta sanojaan näin, mutta nähdäkseni ydinhaaste on tämä: Jos Jumala/Jeesus olisi halunnut ilmoittaa yhden totuuden, miksi hän jätti jälkeensä tällaisen sekamelskan?

Jatkoa seuraa. Vielä on esiteltävä Räisäsen kirjan pääteesit ja niistä seuraavat johtopäätökset. Sitten on pohdittava, mitä Räisänen on todella saavuttanut ja todistanut, mutta myös harjoitettava ”kritiikin kritiikkiä”. Lopuksi on hahmoteltava rakentavaa teologiaa, joka ottaa Räisäsen haasteen vakavasti mutta ei putoa sen kaivamaan hautaan. Palataan asiaan ensi viikolla.

Enqvist vs. Craig omin silmin ja muiden mielestä

7.5.2012

Kari Enqvistin ja William Lane Craigin välinen väittely on jo jonkin aikaa ollut katsottavissa netissä (linkki). Tarkoitukseni oli kirjoittaa debatista enemmän, mutta koska muut ovat aika lailla sanoneet jo kaiken olennaisen, ja koska olen tänään tähystyksen ja sitä edeltäneen lääkityksen jäljiltä normaalia heikommassa kunnossa, tyydyn lyhyeen postaukseen.

Lyhyt ja ytimekäs loppuarvioni debatista on 2-6 Craigille. Enqvist saa kaksi pinnaa kahdesta argumentistaan. Ensinmmäinen piste menee kvanttifysiikkapointista, jota Enqvist puolusti loppuun asti ja jonka perusteella hän ehdotti varovaisuutta tai huolellisuutta (”care”)  filosofisten argumenttien suhteen. Craigkin myönsi, etteivät argumentit ole absoluuttisen varmoja todisteita.

Toisen pisteen Enqvist saa toisesta argumentistaan, jota hän myös toisti useaan otteeseen, nimittäin Craigille esitetystä haasteesta mainita mahdollinen todiste, joka saisi hänet luopumaan uskostaan. Enqvist saa pisteen siksi, että Craig ei tajunnut haastetta kunnolla vaan vastasi esittämällä filosofisia argumentteja Jumala-uskoa vastaan, jotka hän tuntee ja jotka eivät loppujen lopuksi kuitenkaan saa häntä luopumaan uskostaan.

Craig saa neljä pistettä siitä, että hän ensinnäkin esitti neljä argumenttia kantansa puolesta, eli sen, että universumi ei voi olla olemassa ilman Jumalaa. Enqvist ei edes yrittänyt kumota yhtäkään näistä argumenteista, hän jopa myönsi niiden saattavan olla oikeassa. Kaksi lisäpistettä Craig saa siitä, että hän vastasi ansiokkaasti Enqvistin kahteen pääpointtiin, häne kommentoi kvanttiargumenttia jokaisessa puheenvuorossaan ja osoitti falsifikaatiokriteerin ongelmat.

Kuten sanottu, muut ovat analysoineet debattia jo aivan riittämiin. Tyydyn linkittämään seuraaville sivustoille ja niiden debattia koskeviin artikkeleihin: Uskon puolestaTeologisella veitsenterällä ja Usko, järki ja filosofia. Onko kenenkään tietoon tullut, että joku olisi muuttanut maailmankatsomustaan väittelyn vaikutuksesta?

Vähän Richard Dawkins -kritiikkiä

26.3.2012

Tänään ajattelin kirjoittaa haja-ajatuksia argumenteista, joita uusateistien johtavaa edustajaa Richard Dawkinsia vastaan on esitetty kristillisessä apologetiikassa. Ajatukseni perustuvat lähinnä Alister McGrathin, William Lane Craigin ja Edward Feserin tuotantoon.

Ensinnäkin Dawkinsin käsitys vihollisestaan on perustavanlaatuisesti virheellinen. Dawkins määrittelee uskon sokeaksi uskoksi, joka ei perustu järkeen eikä välitä todistusaineistosta. Tällainen kuva kristillisestä uskosta on olkinukke, joka on helppo kaataa. Kristinusko ei kuitenkaan sen kaatamisesta horju.

Toiseksi Dawkinsin argumentti älyllistä suunnittelua vastaan osuu oikeastaan vain Englannissa viime vuosisatoina suuresti vaikuttaneen William Paleyn versioon luomisopista. Dawkins osoittaa, että älyllisesti suunnitellulta näyttävä koneisto voidaankin evoluution avulla selittää luonnonvalinnan tuotokseksi. Tämä ei kuitenkaan kaada kristinuskoa vaan korkeintaan Paleyn.

Craig ja McGrath ovat vedonneet kirkkoisä Augustinuksen Genesis-selitykseen osoittaakseen, ettei kristillinen traditio vaadi luomiskertomuksen kirjaimellista tulkintaa. Edward Feser ja Alister McGrath viittaavat Paleyn taakse Tuomas Akvinolaisen näkemykseen Jumalan ja luonnon suhteesta. Feserin mukaan Paley pelasi valitettavasti ateistien pussiin omaksumalla mekanistisen käsityksen luonnosta.

Feserin yksi pääargumenteista on, että Tuomas Akvinolainen (ja läntinen traditio Aristoteleesta asti) näkee luonnon teleologisena, päämääräsuuntautuneena, ja on siinä selvästikin oikeassa. Modernin filosofian hullutus on finaalisten syiden (asioiden päämäärien) kieltäminen. Mutta kukaan ei johdonmukaisesti kiellä finaalisia syitä, oletamme niiden olemassaolon jatkuvasti, tieteessäkin.

Sydämen päämäärä on pumpata verta elimistöön, jotta se eläisi. Siemenen päämäärä on kasvaa puuksi. Mutta päämäärätietoisuus edellyttää mieltä. Ei sitä, että sydän tai siemen tietoisesti yrittäisi mitään, vaan Jumalan mieltä. Tuomaksen argumentti korkeimmasta älystä (ns. viides tie) ei kaadu evoluutioon, pikemminkin luonnonvalinta antaa yhden lisäesimerkin siitä.

Feser ja Craig ovat huomauttaneet, kuinka heikosti Dawkins käsittelee klassisia argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Hän ei käy dialogia argumenttien parhaiden puolustajien kanssa vaan sivuuttaa tuhannet niistä kirjoitetut sivut joko harhaanjohtavasti (ikään kuin niitä ei olisi) tai tietämättömänä niiden olemassaolosta.

Samat miehet ovat todenneet Dawkinsin ”keskeisen argumentin” olevan harvinaisen heikko. Se väittää, että Jumalan esittäminen monimutkaisen maailmankaikkeuden selitykseksi herättää vain kysymyksen siitä, kuka suunnitteli Jumalan, jonka täytyy olla vielä monimutkaisempi kuin hänen luomansa monimutkainen maailmankaikkeus.

Dawkins ei näytä ymmärtävän klassisen kristinuskon käsitystä Jumalan yksinkertaisuudesta (ei tyhmyydestä vaan siitä ettei hän koostu osista). Jumala ei ole yksi (muita voimakkaampi) olio lisää maailmankaikkeudessa vaan koko systeemiä ylläpitävä voima. Argumentti ei ole, että ”kaikella on oltava selitys/syy” vaan että sillä, mikä ei ole itsessään aktuaalista tai ikuista, pitää olla syy.

Mitä moraaliargumenttiin tulee, Dawkins on epäjohdonmukainen, sillä hän toisaalta kieltää objektiivisen oikean ja väärän, toisaalta taas esittää jatkuvasti moraalisia tuomioita ja julistaa humanistista etiikkaa nihilismin sijaan. Lisäksi Dawkins vähättelee ateistien tekemiä vääryyksiä ja paisuttelee uskonnon aikaansaamia pahuuksia ottamatta huomioon uskonnon valtavaa positiivista vaikutusta.

Dawkinsin meemiteoria on tuulesta temmattu ja tiedeyhteisössä käytännöllisesti katsoen jo hylätty epämääräisenä ja perusteettomana. Silti Dawkins viittaa meemeihin ikään kuin ne olisivat tieteellinen fakta. Hän ei kuitenkaan sovella meemiteoriaansa johdonmukaisesti omaan ateismiinsa, jonka pitäisi sen mukaan olla uskonnon tavoin pelkkä irrationaalinen kulttuurigeeni, kenties vielä haitallinen sellainen.

Ateistiteologin tarina

19.3.2012

Tämän päivän postaus on poikkeuksellinen. Sain viime viikolla tietää aivan hiljattain tapahtuneesta uskomattomasta uskoontulosta, käsittämättömästä kääntymyksestä. Uskonsa menettänyt ei-katolinen teologinainen pääsi kiertäväksi katolisen uskonnon opettajaksi Helsingin peruskouluihin. Kuinka Jumala salli tällaisen kummallisuuden? Minna Salon tarina kertoo kaitselmuksen tutkimattomista teistä.

Siteeraan seuraavassa Minna Salon luvalla hänen omaa tarinaansa, jonka hän lähetti minulle sähköpostitse. Kun olen lyhentänyt tekstiä poistamalla osia, olen merkannut sen merkillä (—).

Minna Salon tarina

”Olin koko elämäni ollut hengellisesti virittynyt, vaikka kotona ei paljon uskosta puhuttu. Teini-iässä Jumala kutsui minua kuuluvammalla äänellä ja olinkin jonkin aikaa mukana seurakunnan nuorten toiminnassa. Mitä vanhemmaksi kasvoin, niin sitä haastavampia tilanteita elämä heitti eteen, ja sen sijaan että olisin niiden kautta lähentynyt Jumalaan, minä loittonin.

Päädyin yksinhuoltajaäidiksi, masennuin ja sairastuin sitkeään syömishäiriöön. Minulla ei ollut koulutusta, ei työpaikkaa. Kulutin liikaa alkoholia ja vietin aikaa baareissa, koska minulla ei ollut oikein ystäviäkään. Lisäksi äidilläni oli vakava sairaus, ja vaikka äiti koki hengellistä uudistumista ja kävi monissa karismaattisissa parannuskokouksissa, niin sairaus johti silti lopulta kuolemaan.

Kaiken tämän keskellä huusin Jumalan puoleen, että missä olet? Miksi et tee mitään? Miksi et muuta sitä ja tätä, paranna minun sairauttani tai äidin sairautta? Olin pettynyt, katkera, ja kapinallinen. (—) Jumala ei halua puuttua minun elämääni, eikä ehkä edes pystyisi. Mihin sellaista Jumalaa kukaan tarvitsee?

Pääsin yliopistoon opiskelemaan teologiaa (ja sinne olin todella halunnutkin, sen verran uskonnollinen olin kuitenkin) ja elämän ulkoiset puitteet alkoivat helpottua, mutta railo minun ja Jumalan välillä oli jo ehtinyt kasvaa suureksi. Henkilökohtaisten kokemusten lisäksi tulivat vielä tiedolliset epäilykset, kuten onko Raamattu todella Jumalan ilmoitusta ja mihin Jumalaa on todella tarvittu maailmankaikkeudessa, kun kaikki näyttää etenevän ihan loogisesti omalla painollaankin.

Alkuräjähdys, evoluutio, jne.. Viimeisenä niittinä oli Richard Dawkinsin kirjoittama ”Jumalharha”. Sen luettuani olin kuin suomut olisivat pudonneet silmiltäni; olin nähtävästi elänyt valheessa ja tunsin oloni petetyksi. Ei ole mitään Jumalaa, ei ole mitään elämän tarkoitusta, ei oikeudenmukaisuutta, ei ole sielua eikä elämää kuoleman jälkeen.

Syvästä pettymyksestä kumpusi myös valtava viha. Miten paljon olinkaan käyttänyt elämässäni aikaa surren syntejäni, ja aivan turhaan! Ateismin alkutaival oli kuin raikas vapauttava viima kasvoille. Millään mitä tekisin, ei olisi seuraamuksia muutoin kuin hetkellisesti tässä ajassa. Kaikki onni ja kärsimys olisivat lopulta yhtä yhdentekeviä, kun kaikki olevainen vain haihtuisi savuna ilmaan. Se tuntui minusta huojentavalta ajatukselta.

Sydämessäni tein kuitenkin myös surutyötä. Olin luopunut uskosta, joka oli ollut osa minuuttani. Öisin näin unia, joissa juoksin pimeässä, ja demonit kirkuivat ympärilläni. Kolkutin valaistun kirkon oveen, mutta kukaan ei enää avannut. Itkin ja rukoilin unissani, ja ainakin kerran valveillani, että Jeesus, jos olet kuitenkin olemassa, niin vedä mut takaisin.

Näytti siltä, että Jeesus ei vastannut rukoukseeni, sillä aikaa kului ja aloin keskittyä pelkästään maalliseen elämään. Ja kylläpä se oli mukavaa! Nyt minulla oli aviomies, pari tervettä lasta lisää, kaunis koti, työpaikka, eikä mitään huolta mistään. Muistin kuitenkin sen rukouksen, minkä olin rukoillut viimeisenä pyyntönäni, ja pidin sitä merkkinä siitä, että olin oikeassa. Jumalaa ei ole, koska hän ei ollut vastannut mun vilpittömään pyyntöön. (—)

Erosin kirkosta keväällä 2007 ja pilkkasin surutta uskovia, he olivat mielestäni typeriä ja lapsellisia, kun uskoivat oman mielikuvituksensa tuottamaan lohtuun. Vihasin uskontoa niin paljon, että äitini kuolinvuoteella sanoin, että ”mä en voi rukoilla sun puolesta, mä en usko enää Jumalaan”. Kielsin lapsiani osallistumasta päiväkodissa uskonnollisiin tilaisuuksiin ja olisin halunnut kouluikäisen tyttäreni myös vaihtavan uskonnonopetuksesta ET:hen, mutta hän kieltäytyi.

Paradoksaalisesti olin kuitenkin itse valmistunut teologian laitokselta uskonnonopettajaksi. Hain monenlaisia opettajan paikkoja, koska olisin kelpuuttanut kyllä jonkin muunkin kuin uskonnonopettajan tehtävän. Kuitenkin paikka, minkä lopulta sain, oli kiertävän katolisen uskonnon opettajan paikka.

Aloitin syksyllä 2010 työt toisaalta innoissani siitä, että olin päässyt kouluun töihin, mutta toisaalta minusta oli vastenmielistä puhua Jeesuksesta ja uskonnosta ylipäätään. Minun oli vaikea saada sanottua pienille oppilaille, että Jeesus rakastaa sinua, koska ajattelin, että se on pelkkää valhetta.

Lokakuussa aloin keskustella, tai toisinsanoen väitellä, uskovan ystäväni kanssa facebook-viestien kautta. Vaihdoimme ajatuksia innokkaasti, minä kyseenalaistin ja hän kertoi oman kantansa. Ystäväni lähetti minulle myös pari kirjaa luettavaksi. Jossain vaiheessa tuntui, että en päässyt Jumalasta pakoon muuta kuin kotona, töissä puhuin Hänestä ja kirjeenvaihtokin vei ajatuksistani suuren osan.

Ja vaikka omasta mielestäni väittelinkin valtavan terävästi, niin silti mieltäni jäivät kaihertamaan sellaiset kokemukset, joita uskovilla oli ja joita en ymmärtänyt. Aloin miettiä, saatoinko sitten olla väärässä? Voisiko universumissa kuitenkin olla jotain sellaista, joka ei ollut järjellä selitettävissä?

Toivoin, että voisin todistaa asian lopullisesti sekä itselleni, että ystävälleni. Aloin rukoilla päivittäin, ja joskus monta kertaa päivässä, että ”Jeesus, jos olet olemassa, niin tee se mulle selväksi niin, että minäkin ymmärrän”. En halunnut roikkua missään lapsellisessa mielikuvitusmaailmassa, vaan halusin sellaisia todisteita, että todellakin ymmärtäisin.

Osa minusta kaipasi niitä vilpittömästi, mutta osa minusta aikoi epäröimättä käyttää tätä lyömäaseena uskovia kohtaan. Suunnittelin, että kun olisin rukoillut vuoden, ja mitään ei olisi tapahtunut, niin voisin ilkkua vahingoniloisesti, että katsopa nyt, ei siitä sun jumalastasi ole mihinkään.

Viimeisenä niittinä tälle kokeilulle oli se, että päätin loppukeväästä osallistua hengelliseen tilaisuuteen helluntaiseurakuntaan. Jopa omaksikin yllätyksekseni menin alttarille rukoiltavaksi ja tietoisesti suostuin siihen, että Jeesus saa tulla minun elämääni. Mietin, että mitäpä haittaa siitäkään olisi. Jos ei ole mitään Jeesusta, niin ei ketään myöskään tule. Ja jos on, niin sittenpähän tiedän senkin.

Tunsin oloni itkuiseksi ja hämmentyneeksi, vaikka mitään ei oikeastaan ollut ulkoisesti muuttunut. Kotimatkalla muistan ajatelleeni, että taivaassa enkeleillä on nyt juhlat, ja että äitini saa vihdoin iloita puolestani. Hän oli kuitenkin rukoillut puolestani paljon ja joutui nukkumaan pois luullen, että se oli kaikki mennyt hukkaan. Ja ajattelin näin siitä huolimatta, että en ollut ollenkaan varma siitä, että mikään edes tulisi muuttumaan.

Elämä jatkoi samaa rataansa vielä muutaman kuukauden tuon tapahtuman jälkeen ja aloin jo miettiä, että ehkä mitään ei sittenkään tapahtunut. Sisäisesti olin kuitenkin pehmennyt Jeesukselle. Aloin opettaa koulussa iloiten uskontoa ja aloin rukoilla muutakin kuin kapinallista mantraani. Koin myös, että omatuntoni alkoi heräillä horroksestaan ja ensimmäinen asia, mistä se minulle huomautti, oli alkoholin käyttöni.

Heinäkuussa 2011 makasin illalla sängyssä ja purnasin Jumalalle siitä, että miksi juominen olisi muka haitaksi. (”Jeesuskin söi ja joi syntisten kanssa. Kaikki on minulle sallittua.”) Kesken sen väittelyn Pyhä Henki laskeutui humahduksena päälleni, enkä osannut sanoa muuta kuin ”Kiitos Jeesus!”. Tämä oli minulle todiste Jumalan suuresta armosta. Minun ei tarvinnut ensin puhdistautua ja sitten vasta tulla Jumalan eteen, hän kosketti minua syntisenä (ja kapinoivana!) ihmisenä, siksi että Hän rakastaa minua!

(—) Ensimmäinen kosketus Pyhän Hengen kanssa kelpasi minulle vastaukseksi siihen rukoukseen, että Jeesus oli nyt tehnyt itsensä tiettäväksi minulle. Luotin siihen, että jonain päivänä tulisin tietämään myös kaiken muun ”leveyden ja syvyyden”, ja vastaukset niihin asioihin, mitkä olivat erottaneet minut Jumalasta. Ja aivan hämmästyttävästi jokainen solmu aukesi vuorotellen ja kaikki viha suli pois.

Jännitin kovasti sitä, että joutuisin kertomaan tyttärelleni mielenmuutoksestani. Olinhan jo vuosia paasannut hänelle uskonnon hapatuksesta ja aivopesusta. Kun vihdoin sitten tsemppasin sen verran, että sain kakaistua, että ”mä olen muuten tullut uskoon”, niin tyttäreni vastasi: ”kiva, mä olenkin rukoillut sun puolestasi.” Silloin selvisi, että tyttöni oli käynyt jopa seurakunnassa minulta salaa. Kiitos Herralle, että hän piti huolta lapsestani silloinkin, kun minä olin täynnä kapinaa!

Eräs syksyn kohokohdista oli se, että sain kielillä puhumisen lahjan (—) uloshengityksen mukana alkoi virrata sanoja, joita en ymmärtänyt. Oma rukouskieli oli minulle ihan käsittämätön lahja! Olin kuullut toisten puhuvan kielillä, mutta en ollut koskaan ajatellut, että voisin saada sen itsekin.

Toinen syksyn kohokohdista oli se, että jo vuosia tukossa ollut nenäni ja poskionteloni paranivat rukouksessa. Olin joutunut nukkumaan joka yö vain toisella kyljellä ja käytin nenätippoja jatkuvasti, jotta ahdas sierain pysyisi auki. Nyt poskellani tuntui lämmin virta ja kuului oikein rusahdus, kun Jeesus palautti luustooni täydellisen luomistyönsä. (—)

Kiitos Jeesukselle tästä kaikesta! Kiitos myös esirukoilijoilleni, mummolle, äidille, ystävälleni ja tyttärelleni. Jos sinulla, joka tätä luet, on elämässäsi joku, kenen puolesta olet paljon rukoillut ja se ei näytä tuottavan tulosta, niin älä masennu. Rukous on voimallinen ase, ja et ehkä näe, mitä se on jo saanut aikaan hengen maailmassa. Jonain päivänä saat iloita myös hedelmästä, vaikkei se päivä olisikaan tämän maailman ajassa.”


%d bloggers like this: