Viimeinen testamentti

Tällä blogilla on esitelty aika paljon Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n ajatuksia ja kirjoja. Tänä vuonna tuli jymyuutinen, kun kävi ilmi, että emerituspaavilta ilmestyy vielä yksi kirja, neljäs ja viimeinen haastattelukirja Peter Seewaldin kanssa. Last Testament: In His Own Words jääkin nyt sopivasti myös tämän blogin viimeiseksi testamentiksi.

Emerituspaavi vahvistaa Seewaldille, ettei hän enää aio kirjoittaa. Se vaatisi taustatyötä, mikä olisi jo 89-vuotiaalle Benedictukselle liian raskasta. ”Tämä on nunc dimittis, olen tehnyt työni.”

Benedictus kertoo kuitenkin kirjoittavansa joka viikko sunnuntaisaarnan, jonka hän pitää muutamalle nunnalle Vatikaanissa. Näin hän pääsee yhä tekemään intellektuaalis-hengellistä työtä. Lisäksi hän vastaanottaa välillä vieraita. Yksi emerituspaavin luona käyneistä on ortodoksipatriarkka Bartolomeus, joka on Benedictuksen mukaan ”todellinen Jumalan mies”.

Muuten Benedictus keskittyy rukoukseen ja valmistautuu kuolemaan. Kysyttäessä, pelkääkö paavi kuolemaa, Benedictus vastaa osin myöntävästi. Raamatun monet tuomiosta puhuvat kohdat saavat uutta painoa. Vaikka paavi luottaa, että ”rakastava Jumala ei voi hylätä minua”, oman vastuun ja syyllisyyden tuntee kuoleman lähestyessä entistä vakavammin.

Paavi kertoo myös, että hänen teologinen elämäntyönsä on auttanut häntä kuoleman kohtaamisessa, erityisesti se, mitä hän sai aikaan pohtiessaan kiirastulta. Taivas on Ratzingerille ikuista Jumalan löytämistä ja ainaista uutta iloa. Tässä tulemme siihen ytimeen, mistä viime viikon eskatologiapostauksessa oli puhetta. Teologia ei ole vain akateemista aivojumppaa, vaan kirjaimellisesti elämän ja kuoleman asia.

Elämää ja teologiaa

Viimeinen testamentti käy vielä kerran läpi Ratzingerin elämän lapsuudesta eläkepäiviin asti, ja joka vaiheesta riittäisi paljon mielenkiintoista poimittavaa. Nuorena teologina Ratzinger tunnettiin edistyksellisyydestään (hänen ensimmäistä artikkeliaan syytettiin jopa harhaopista), ja se toi kriittisiä ajattelijoita hänen luokseen. Näitä olivat esimerkiksi Hubert Jedin ja Paul Hacker.

Näistä edellinen, Trenton konsiilin historioitsija, oli ensin esimerkki uudesta, magisteriumista riippumattomasta teologista, joka kuitenkin ryhtyi vahvaksi kirkollisuuden puolustajaksi huomattuaan, että ihmiset alkavat lähteä kirkosta. Hacker taas oli käännynnäinen luterilaisuudesta, jolla oli uskomaton sivistys: hän osasi sujuvasti 18 kieltä ja tunsi Lutherin, kirkkoisät ja intialaisen uskonnon läpikotaisin.

Toinen hämmästyttävän laajasti sivistynyt teologi oli Hans Urs von Balthasar, jota Benedictus sanoo arvostavansa yhdessä Henri de Lubacin kanssa eniten kaikista teologeista. Ihmeellisintä Balthasarissa on se, ettei hänellä edes ollut tohtorintutkintoa teologiasta, vaan hänen taustansa oli saksalaisessa kirjallisuudessa. Benedictus sanoo omaksuneensa myös jonkinasteisen barthilaisuuden ja paljastaa Karl Barthin suositelleen Saksan presidentille aina Ratzingerin lukemista!

Ratzingerin teologisen suunnan määritti pitkälti hänen Münchenissä ennen Vatikaanin II konsiilia saamansa koulutus, jonka johtotähtinä olivat Raamattu ja kirkkoisät sekä liturginen ja ekumeeninen liike. Perinteinen tomistis-filosofinen elementti puuttui, mikä oli vaatimattoman Benedictuksen mukaan ”ehkä etu”. Benedictus myöntää myös itsessään piilevän kapinallisen kipinän, ”halun sanoa vastaan”.

Yksi kirjan julkisuutta saaneista kommenteista liittyy vuonna 1968 julkaistuun Humanae vitae -ensyklikaan, jossa paavi Paavali VI torjui keinotekoisten ehkäisyvälineiden käytön. Ratzingerille asiakirja oli ”vaikea” – sen peruspointti oli oikea, mutta sen argumentaatio ei ollut tyydyttävää. Myöhemmin Johannes Paavali II teki hyvää työtä syventäessään kirkon moraaliopetuksen perusteita ”ruumiin teologiassaan”.

Paaviuteen ja siitä pois

Benedictus paljastaa kannattaneensa Karol Wojtyłaa paaviksi. Miehet olivat hyviä ystäviä, vaikka pyhä Johannes Paavali II oli mystikko, kun taas Ratzinger korostaa olevansa aivan keskivertokristitty, ei mikään valaistunut, vaikka tietyssä mielessä usko itse on illuminaatio, valo. Paavina Benedictus halusi asettaa Jumalan, uskon ja Raamatun etualalle, eikä hän katso epäonnistuneensa tehtävässään. Emerituspaavilla on rauha Jumalan kanssa.

Benedictus XVI:n paavikauteen liittyi toki joitain kurjia skandaaleja. Erityisesti häntä tuntuu vaivaavan ”typerä Williamson-tapaus”, minkä jälkeen Benedictus paljastaa antaneensa potkut käytännössä koko Ecclesia Dei -komissiolle (tai siis ”uudelleenjärjestäneensä” sen henkilökunnan), joka vastaa kirkon suhteista lefebvristeihin.

Benedictus XVI:n historialliseen eroon tai eläköitymiseen paavinvirasta on liitetty kaikenlaisia spekulaatioita ja jopa salaliittoteorioita, jotka Benedictus tyrmää hölynpölynä. Esimerkiksi Vatileaks-skandaali ei lainkaan ollut vaikuttavana syynä, päinvastoin se oli jo ratkaistu, eikä Benedictus halunnut erota kesken käsittelemättömien asioiden.

Eron todellinen lähtölaukaus oli niinkin yksinkertainen asia kuin lääkärin painava sana Meksikon ja Kuuban -matkan (kevät 2012) jälkeen. Benedictus XVI ei enää voisi lentää Atlantin yli, ja tiedossa oli, että seuraavat Maailman nuortenpäivät olisivat Rio de Janeirossa 2013. Uusi paavi saisi mennä, ja hänen tulisi ehtiä valmistautua siihen. Vain neljä henkilöä tiesi eroaikeista ennen julkista ilmoitusta.

Paavi ilmoitti erostaan latinaksi, koska ”näin tärkeät asiat tehdään latinaksi”. Toinen syy oli se, että Benedictus osasi latinaa paremmin kuin italiaa, jolla hän saattoi satunnaisesti tehdä kielioppivirheen. Benedictus torjuu käsityksen monipuolisesta kielitaidostaan ja sanoo, ettei ole sujuva monessakaan kielessä. Hän kertoo myös, että hänen vasen silmänsä on kokonaan sokeutunut.

Kirjan liikuttavimpia ja hauskimpia kohtia ovat Seewaldin sulkeisiin lisäämät maininnat Benedictuksen tunnereaktioista. Vatikaani II:n aikoja muisteltaessa Ratzinger kertoo, että teologisen komission kanssa juotiin usein ”runsaasti” Trasteveressä. Seewald: ”Runsaasti? (Paavi nauraa kovaan ääneen.)” Jäähyväisiään muistellessaan Benedictuksen ääni alkaa murtua. Kansa Pietarinaukiolla, työtoverien hyvästit, helikopterin lähtö, Rooman kellot. ”(Paavi alkaa itkeä.)”

Benedictus, Franciscus ja uudistus

Emerituspaavi kertoo seuranneensa uuden paavin valintaa televisiosta. Häntä liikutti se, että paavi Franciscus oli yrittänyt tavoittaa edeltäjäänsä puhelimitse ennen yleisön eteen astumista. Franciscus ei saanut Benedictusta tuolloin kiinni. Benedictus sanoi Bergoglion olleen hänelle yllätysvalinta, mutta Franciscuksen ensieleet rukouksineen vakuuttivat hänet heti. Tyylinmuutosta hän ei paheksu, vaan hyväksyy sen ja iloitsee siitä.

Benedictus myöntää, että paavi Franciscuksen kirjoituksista voi ottaa yksittäisiä kohtia ja asettaa ne aiempaa vastaan, ikään kuin kaikki olisi käännetty ylösalaisin, mutta jos katsoo kokonaisuutta, niin mitään vastakkaisuutta ei ole, korkeintaan eri painotus. Benedictus ihailee Franciscuksen lämpöä ja kontaktia ihmisiin, jota hän piti puutteena omassa karismassaan tai ”ei-karismassaan”.

Benedictus sanoo, että paavi Franciscuksen ansiosta kirkossa on nyt uusi tuoreus ja uusi ilo, mikä on kaunista. Franciscus tuo myös rohkeasti esiin ongelmia ja etsii niihin ratkaisuja. Hän kamppailee aikamme kysymysten kanssa. Ratzinger ei yhtään välitä siitä, että Franciscus on vaikkapa liturgisesti hieman itseään progressiivisempi. Paljon enemmän häntä huolestuttaa esimerkiksi Saksan kankea ja byrokratisoitunut katolisuus.

Saksassa katolinen kirkko saa kerätä veroja, sillä on paljon palkattuja työntekijöitä, mutta uskosta puuttuu dynaamisuutta, se on politisoitunutta ja byrokraattista. Palkatut työntekijät vastustavat kirkkoa ikään kuin työväenliittona, ja toisaalta kirkollisverosta kieltäytyjät ekskommunikoidaan automaattisesti. Tätä ei Benedictuksen mukaan voi mitenkään puolustaa.

Tässä on päivänselvästi mietittävää myös Suomen ev.-lut. kirkolle, jota vaivaa pitkälti samantyyppinen ongelma. Sama pätee katoliseen kirkkoon Suomessa, siis Helsingin katoliseen hiippakuntaan, jonka virallinen linja haikailee samanlaista verotusoikeutta kuin luterilaisilla ja ortodokseilla. Paavi Franciscuken toive on tunnetusti päinvastainen. Mieluummin köyhä ja likainen kirkko kadulla kuin kunnostetut ja lämmitetyt kirkot, joissa ei käy muita kuin muutamia turisteja ja toimihenkilöitä.

Kun Seewald kysyy, onko Ratzinger koskaan kokenut uskonkriisiä, ehkä epäilyksen hetkiä nuoruudessaan, Benedictus vastaa, että vain konsiilin jälkeisen sekasorron aikana. Herra on kuitenkin aina ollut lähellä. Välillä maailman pahuus ja kärsimys panevat kysymään, ”onko sitä todella todistettu”, ja kysymykset ovat todella suuria. Benedictuksella on kuitenkin niin monta ”konkreettista uskonkokemusta”, etteivät nämä kysymykset murra häntä. On pidettävä kiinni siitä, että Hän tietää parhaiten.

Lopetan kysymykseen, jonka Seewald esittää Benedictukselle tämän omasta paavikaudesta. Vastausta voisi yhtä hyvin soveltaa myös Franciscukseen, ja mutatis mutandis myös tämän blogin ja sen kirjoittajan työhön.

”Säilyttäjä vai uudistaja?”

”Aina on tehtävä molempia.”

benedict-last-testament

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia

Avainsanat: ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

One Comment : “Viimeinen testamentti”

  1. Seppo Paavola Says:

    Kiitos blogeistasi Emil !
    Olen todella nauttinut niistä ja oppinut paljon ja tallennettuna blogien lueskelu jatkuu


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: