Archive for the ‘Antikatolisuus’ category

Lisää James Whiten katolisuuskritiikistä

21.11.2016

Viime viikolla esittelin James Whiten vanhurskauttamisoppia ja katolisuuskritiikkiä, ja kun Whiten Kindle-kirjat olivat niin halpoja, niin ostin ja luin saman tien kaksi muutakin: The Fatal Flaw ja Answers to Catholic Claims (molemmat vuodelta 1990, Kindle 2016).

Näistä edellinen kirja käsittelee sovitusoppia, messua ja kiirastulta, jälkimmäinen taas Raamatun ja tradition auktoriteettia, samoin kuin perusteellisempi opus Scripture Alone (2004), jonka olen lukenut jo aiemmin. Jatkamalla Whitesta saan tilaisuuden myös vastata Tuomas Nyyssölän edelliseen kirjoitukseeni jättämään pitkähköön kommenttiin.

Tarkoitukseni on siis osin esitellä Whiten argumentteja, toisaalta reagoida niihin ekumeenisena katolilaisena arvostavasti ja kriittisesti, totuutta etsien. Arvostan Whitessa nimenomaan sitä, että hän siteeraa laajasti katolisia lähteitä, eikä häntä voi nopeasti syyttää siitä, etteikö hän tuntisi katolista opetusta. Lisäksi arvostan hänen vakavaa sitoutumistaan Raamattuun ja siihen teologiaan, jota hän pitää raamatunmukaisena.

En tietenkään allekirjoita Whiten kalvinistisia kantoja sellaisenaan, mutta uskon, että katolilainen voi oppia niistä monenlaista. Seuraavassa esittelen siis Whiten kirjojen argumentteja, vaikkakin valitettavan rankasti lyhennellen ja yksinkertaistaen. Sen jälkeen esitän jälleen joitain kriittisiä ja rakentavia huomioita sekä suuntaan että toiseen.

Raamatun auktoriteetti, traditio ja paavius

James White yhtyisi Tuomas Nyyssölän kommenttin kohtien 2-3 toteamuksiin, joiden mukaan totuuden löytämiseksi on perustauduttava Jumalan ilmoitukseen ja kysyttävä oikeaa auktoriteettia. White kuitenkin nimenomaan puolustaa yksin Raamattua ilmoituksen lähteenä kirkolle (eri asia oli apostolien aika, jolloin uutta ilmoitusta vielä tuli), ja tekee sen melkoisen sofistikoidusti.

Katolilaisten väitteeseen, jonka mukaan Raamatun auktoriteetti perustuisi kirkon auktoriteettiin, White siteeraa useita Vanhan ja Uuden testamentin kohtia, joissa vedotaan kirjoitettuun Jumalan Sanaan auktoriteettina sekä varhaisiin kirkkoisiin, jotka tunnistivat Raamatun kirjoja inspiroiduiksi ilman mitään Rooman kirkon julistusta siitä, että kyseiset kirjat ovat inspiroituja. Kirkko tunnistaa Jumalan Sanan eikä luo sitä.

Mitä traditioon tulee, katoliset väitteet ovat kovin samanlaisia kuin fariseusten väitteet aikanaan: Jumala oli ilmoittanut Moosekselle kirjoitetun lain lisäksi suullisesti välitetyn Tooran, jota ”vanhimmat” sitten tulkitsivat. Jeesus kuitenkin nimenomaan hylkäsi tämän jumalalliseksi väitetyn mutta oikeasti Jumalan Sanaa vääristelevän tradition (esim. Matt. 15). Paavali opetti, että Kirjoitukset riittävät tekemään Jumalan miehestä täydellisen (2. Tim. 3:16-17).

Tässä vaiheessa katolilaiset vetoavat usein apostoleiden sanoihin suullisesta traditiosta (esim. 2. Tess. 2:15), mutta White korostaa, että apostolit välittivät saman evankeliumin suullisesti ja kirjallisesti, eikä ole mitään todisteita siitä, että apostolien välittämään traditioon olisi kuulunut myöhäisiä roomalaiskatolisia dogmeja kuten Marian perisynnittömyys tai paavin erehtymättömyys. Rooma on ominut Raamatun ja tradition itselleen.

Seuraavaksi katolilaiset vetoavat opin kehitykseen, ja White vastaa, että oppi tosiaan on kehittynyt – irrallaan Raamatusta ja sen vastaiseksi. Oikea opin kehitys kirkastaa ja selventää Raamatun opetusta (esim. kolminaisuus), mutta kun Raamattu ei enää saa olla ylimpänä ohjeena, voidaan esimerkiksi pyhimysten rukoilu, patsaiden kumartaminen yms. Raamatulle vieras toiminta oikeuttaa terminologisilla kikkailuilla (latria-dulia).

Lopuksi kiista kulminoituu tietysti paavin auktoriteettiin. White osoittaa, etteivät paaviuden puolesta siteeratut jakeet opeta paaviutta (esim. Augustinuksen ja Krysostomoksen mukaan Matt. 16:18:n kallio ei ole Pietari; avaintenvalta tarkoittaa vain syntien anteeksiantamisen julistusta, ks. Joh. 20:23), ettei Pietari pitänyt itseään muita ylempänä paimenena (1. Piet. 5:1-2), Paavali ei pitänyt Pietaria erehtymättömänä (Gal. 2), jne.

Entä sitten historiallisen kirkon kehitys? Missä vaiheessa mentiin mönkään? White toteaa Irenaeuksen tehneen virheen tuodessaan Raaamtun rinnalle muita auktoriteetteja gnostilaisuutta vastaan taistellessaan. Harhaoppi olisi Whitesta voitu kaataa huolellisella eksegetiikalla vetoamatta apostoliseen suksessioon. White kyllä joutuu ongelmiin yrittäessään selitellä pois sola scripturaan uskovien protestanttien teologisia erimielisyyksiä.

Katolilaisena näkisin mieluummin Irenaeuksen jatkumossa pastoraalikirjeiden kanssa ja korostaisin sitä, että tämä on sen historiallisen kirkon struktuuri, joka antoi meille UT:n lopullisen kaanonin. Niitä on paha mennä erottamaan. White luottaa kaanonin olevan oikea, koska Jeesuksen lupaus Hengestä, mutta miksei sama lupaus pätisi varhaiskirkon uskoon laajemmin? Tässä joudumme käsittelemään historiallisen kirkon konkreettisia oppeja.

Evankeliumi, messu ja kiirastuli

The Fatal Flaw -kirja alkaa reformaation merkkivuoteen sopivasti Lutherin tarinalla. White siteeraa yhtä dominikaaniveli Tetzelin anekirjettä, jossa hän ”apostolisella vallallaan” julistaa kaikki aneen hankkineen henkilön kiirastulirangaistukset poistetuiksi ja palauttaa tämän kirkon sakramenttiyhteyteen sekä siihen puhtauteen, joka kasteessa annettiin. Luther taas löysi Raamatusta aika lailla toisenlaisen tien autuuteen.

White tunnustaa, ettei Luther ensin halunnut perustaa uutta kirkkoa vaan uudistaa katolisen kirkon, mutta kun Johannes Eck oli syyttänyt Lutheria hussilaisesta harhaopista ja vedonnut aneiden takana seisovaan paavin auktoriteettiin, Luther tajusi, että harhaoppisena poltettu Hus oli sanonut oikeita asioita ja että hänen oli valittava evankeliumi tai paavi, siis hylättävä koko systeemi.

Whiten mukaan Rooman sakramentaalinen systeemi on väärä evankeliumi, sillä se ei pelasta, niin kuin Jeesuksen Kristuksen evankeliumi Raamatun mukaan pelastaa. Selkeimpiä osoituksia tästä ovat opit messu-uhrista ja kiirastulesta. White siteeraa Trentoa, Vatikaani II:ta ja useita amerikkalaisia katolisia lähteitä (kuten John Hardonin katekismusta) ja vertaa sitten roomalaista oppia Uuden testamentin evankeliumiin.

Roomalaisen opin mukaan messu on sovitusuhri, joka lepyttää Jumalan vihan ja antaa anteeksi päivittäiset eli lievät synnit. Synnit jaetaan lieviin ja vakaviin, joista edelliset kerryttävät kiirastulta ja jälkimmäiset johtavat pyhittävän (eli vanhurskauttavan) armon menettämiseen, mutta mitään selvää määritelmää siitä, mikä on lievä ja mikä vakava synti, ei ole. Ripissä saadaan anteeksi vakavan synnin syyllisyys, muttei välttämättä sen rangaistusta.

Roomalaisen opin mukaan ihminen voi siis käydä satoja tai tuhansia kertoja messussa ja ripillä, mutta hänellä ei siltikään olisi pelastusvarmuutta, sillä taas voi langeta kuolemansyntiin. Kuoleman jälkeen katolilainen joutuu kaikista sakramenteista huolimatta todennäköisesti kiirastuleen, jossa hänen pitää kärsiä sovittavaa kärsimystä (satispassio) lievistä synneistä ja vakavien syntien rangaistuksista.

Keskiajalta 1900-luvulle jatkuneen käsityksen mukaan kiirastulen liekit olivat hirmuisia, ja ne saattaisivat kestää kirjaimellisesti jopa vuosituhansia. Ei ihme, että aneet kävivät niin hyvin kaupaksi! Tätä vasten White esittää UT:n sovitusopin, jossa Kristus ei vain tee pelastusta mahdolliseksi monimutkaisen systeemin kautta, vaan hankkii ikuisen lunastuksen ja tekee yhdellä kertakaikkisella uhrilla omansa ”pysyvästi täydellisiksi” (Hepr. 10:14).

Kriittistä keskustelua

Kuten jo alussa totesin, Whitea ei voi helposti syyttää siitä, ettei hän tunne ”katolisen kirkon opetusta”. Päinvastoin hän paljastaa raa’asti niitä heikkouksia, joihin katolinen standardiopetus on johtanut ja johtaa. Toisaalta Whitea voi kritisoida siitä, että hän ei ole valtavan syvällä katolisessa teologiassa: Vatikaani II mainitaan vain silloin, kun se toistaa Trentoa, eikä suurimpia katolisia teologeja (esim. Ratzinger) oteta huomioon.

Lisäksi Whiten lähestymistavan voi kyseenalaistaa siitä näkökulmasta, että hän ei tunne tarpeeksi katolisen kirkon elämää. Hän päättelee ensin opin olevan väärä ja olettaa sitten katolilaisten elävän ei-pelastavan systeemin alla. Sitten hän vääntää tapaamiensa katolilaisten kanssa kalvinistisesta opista ja päättelee, että katolilaisten vastustus sitä kohtaan vain todistaa kalvinistisesta käsityksestä, jonka mukaan lihallinen ihminen vastustaa Jumalaa.

Tilanne näyttäytyisi aivan toisenlaisena, jos ensin seuraisi läheltä ja tutustuisi syvästi katolilaisiin uskoviin. White löytäisi paljon ristin juurelle nöyrtymistä, Raamatun auktoriteetille alistumista, Jumalan armoon turvautumista, kaikkia niitä asioita, joita hän kertoo Rooman vastustavan ja vain uudestisyntyneiden harjoittavan. Seuraavaksi voisi katsoa sitä, kuinka katolinen teologia on ekumeenisena aikana mennyt yo. asioissa parempaan suuntaan.

Otetaan esimerkiksi kysymys kuolemansynnistä ja kiirastulesta. Ero lievän synnin ja kuolemansynnin välillä perustuu Raamattuun ja varhaisimman kirkon uskoon (White on väärässä etsiessään syytä Jumalan pyhyyden aliarvioinnista), mutta on iso ongelma, jos jälkimmäisen sanotaan johtavan pelastuksen menetykseen, mutta ei osata sanoa, mikä kaikki on kuolemansyntiä, tai jos kuolemansynti tulkitaan liian laajasti.

Esim. Katolisen kirkon katekismus määrittelee toisaalta kuolemansynnin materiaksi sen, mikä on 10 käskyä vastaan, mutta toisaalta konkreettisten käskyjen kohdalla sanookin, että tässä on kyse kuolemansynnistä vain näillä ja näillä ehdoin – eli kaikki 10 käskyn rikkominen ei olekaan kuolemansyntiä. Mutta mitään kattavaa listaa ei ole. Avioliiton ulkopuolinen seksi ja velvoittavan messun missaaminen tosin muistetaan erikseen sanoa kuolemansynniksi.

Tätä taustaa vasten palataan edellisviikon pointtiini ei-katolilaisten kuuntelemisesta ja KKK:n kritisoimisesta. Olen Tuomas Nyyssölän kanssa periaatteessa samaa mieltä siitä, ettei Katekismuksen kritisoiminen tarkoita uskon sisältöä vaan esitystapaa, mutta näiden välinen ero ei ole mitenkään selvärajainen. Esim. ensyklikassaan Spe Salvi Benedictus XVI tuo oman ekumeenisen visionsa kiirastulesta (kirjasta Eschatology) kirkon opetukseen.

Benedictuksen teko on hyvin merkittävä kuolemansyntiopin kannalta. Siinä missä KKK:ta lukiessa luulisi, että ne miljoonat, jotka eivät ole käyneet ripillä avoliitossa asuttuaan tai messun missattuaan, mutta ovat silti rakastaneet Jumalaa ja uskoneet häneen, joutuvat kuollessaan helvettiin, Benedictus jättää helvettiin vain paatuneimmat pahikset ja päästää kiirastuleen suuren enemmistön, joiden elämässä on paljon likaa mutta silti perusavoimuus hyvälle.

Lisäksi itse kiirastulen käsite saa ”uuden twistin”, niin kuin Ratzinger Eschatologyn jälkipuinnissa sanoo. Sen sijaan, että ihminen joutuisi kärsimään tuhansia tai satoja vuosia persoonatonta sovittavaa tulta, Benedictus sanoo että ihminen kohtaa Kristuksen ja sulaa hänen puhdistavan ja rakastavan katseensa alla, eikä tätä voi mitata ihmisten ajalla. Kiirastulesta opetettiin vuosisatoja rankasti liioitellen, kuolemansynnistä yhä tänään.

Benedictus XVI ei siis varsinaisesti kritisoi KKK:n esittämiä  uskonsisältöjä: kiirastuli jää, kuolemansynti jää, helvetti jää. Mutta ”muotoillessaan” asiat paremmin kuin KKK, hän tulee itse asiassa tyhjentäneeksi ison osan helvetistä, ja kiirastulikin muuttuu samalla paljon mukavammaksi paikaksi. Näin voidaan toisaalta todeta, että reformaatio ja White ovat ajaneet osin aivan oikeita asioita, vaikkakin vastaehdotuksissa on menty monesti överiksi.

claims flaw

 

White ja vanhurskauttaminen: kalvinistin katolisuuskritiikki

14.11.2016

Kirjoitan tätä juttua Maltalla Martinpäivänä 11.11. ja ajattelin, että sen kunniaksi voisi olla sopivaa jakaa ajatuksia Martti Lutherin reformatorisesta ydinlöydöstä eli uskonvanhurskaudesta. Käytän astinlautana ensimmäistä lukemaani Kindle-kirjaa, jonka ostin lähinnä sen pilkkahintaisuuden vuoksi: James R. Whiten Justification by Faith (1990). Olen aiemmin lukenut myös Whiten tuoreemman kirjan aiheesta, The God Who Justifies (2007).

James White on yhdysvaltalainen kalvinistiapologeetta, tarkemmin reformoitu baptisti, joka puolustaa ahkerasti uskoaan muiden vakaumusten edustajia vastaan. White on käynyt lukuisia julkisia debatteja erityisesti katolilaisia ja viime aikoina muslimeja vastaan, mutta toisella puolella on ollut myös mormoneja, Jehovan todistajia, avoimia teistejä ja ateisteja.

Apologeettisen innostuksen aikoinani katsoin ja kuuntelin hyvinkin paljon Whitea, jolla on aktiiviset nettisivut ja Youtube-kanava. Whitella oli merkittävä rooli omassa intellektuaalisessa ja hengellisessä kehityksessäni monellakin tavalla. Ensinnäkin tajusin pian, että joku voi olla erittäin hyvin perillä katolisesta apologetiikasta ja silti torjua sen argumentit järkevästi ja vakavin teologisin perustein. Se aiheutti jonkinlaisen kriisin.

White on ehkä englanninkielisen maailman johtava klassisen tunnustuksellisen protestanttisuuden (tai yhden sen muodon) puolustaja ja katolisuuden kriitikko, ainakin siitä näkökulmasta, kuinka monta julkista debattia hän on käynyt johtavia katolilaisia vastaan ja kuinka monta katoliskriittistä kirjaa hän on kirjoittanut. Vanhurskauttamisesta Youtubessa on katsottavissa mm. vanha (v. 2000?) debatti Robert Sungenisia vastaan.

Kalvinistin kritiikki

James White ei ole mielissään ekumeenisesta liikkeestä eikä monien protestanttien Rooma-sympatioista, sillä hän uskoo Rooman kirkon opettavan väärää, epäraamatullista evankeliumia, joka ei voi pelastaa. Siksi rakkaudellisin ja totuudenmukaisin teko on hänestä avoimesti ja kohteliaasti keskustella ja väitellä vastapuolen kanssa opillisista erimielisyyksistä eikä tehdä väärää yhteistyötä leikkien, ettei perustavanlaatuista eroa olisikaan.

Whiten johtotähtenä on Paavalin kirje Galatalaisille, jossa apostoli kiroaa väärän evankeliumin julistajat (1:8) ja toteaa, ettei Kristuksesta ole mitään hyötyä niille, jotka vaativat uskon lisäksi tekoja (kuten ympärileikkausta) vanhurskauttamiseen (5:2). Galatalaisten väärät opettajat sanoivat katolisen kirkon tavoin, että usko on ihan jees, mutta sen lisäksi tarvitaan vielä tätä ja tuota – ja Paavali kirosi heidät.

Lisäksi White vetoaa tietysti myös Roomalaiskirjeeseen, erityisesti sen jakeeseen 5:1, jonka mukaan uskosta vanhurskautetuilla kristityillä on rauha Jumalan kanssa. Ensinnäkin vanhurskauttaminen on kristitylle tämän jakeen mukaan mennyt tapahtuma, ei prosessi, ja sen seurauksena on pysyvä rauha (shalom), ei mikään väliaikainen aselepo, joka muuttuisi vihaksi heti, kun sattuu tekemään seuraavan ”kuolemansynnin”.

Kalvinistin mukaan vakavaa syntiä tekevä kristitty voi kyllä joutua Jumalan isällisen suuttumuksen tai mielipahan (displeasure) alle, kunnes katuu, mutta vanhurskauttamistaan eli pelastustaan hän ei koskaan voi menettää. Kristuksessa ei nimittäin ole kadotustuomiota (Room. 8:1), eikä Jumala enää lue vanhurskautetulle hänen syntejään (4:8), vaan hän lukee hänen hyväkseen Kristuksen (”aktiivisen ja passiivisen”) vanhurskauden (Room. 4:6).

White kehottaa siis kirjansa lopussa jokaista, joka ei hyväksy raamatullista vanhurskauttamisoppia, luottamaan yksin Kristukseen. Hän julistaa hyviä uutisia niille, jotka kamppailevat syntinsä kanssa. Nämä ihmiset ovat sodassa Jumalan kanssa, kiinni uskonnollisessa systeemissä, jossa vanhurskaus saadaan pyhillä toimituksilla ja jossa se voidaan menettää omalla synnillä. Hyviä uutisia: vanhurskaus tulee yksin uskosta ilman tekoja.

Katolinen kiitos ja kritiikki

Whiten kavinistinen kritiikki pistää katolilaisen epäilemättä miettimään. Voiko katolilainen todella sanoa, että hänellä on rauha Jumalan kanssa, koska hänet on vanhurskautettu uskosta (Room. 5:1), että Kristuksessa hänelle ei ole kadotustuomiota (8:1), että Jumala ei lue hänelle hänen syntejään (4:8), jos kerran jokaisesta lievästä synnistä kertyy kiirastuliaikaa ja jokaisesta kuolemansynnistä uhkaa koko vanhurskauttamisen menetys?

Kyllähän me ongelmissa olemme, jos emme voi iloiten yhtyä apostolimme Paavalin sanomaan siksi, että Katekismus opettaa toisenlaista systeemiä. Tässä ollaan vakavasti sen äärellä, mistä Vatikaani II puhuu, kun se kehottaa pitämään arvossa muiden kristittyjen yhteisöjen aarteita sekä miettimään ennen kaikkea, mitä omassa systeemissä tulisi vielä uudistaa ja puhdistaa (Unitatis Redintegratio 4).

Tässä ollaan myös sen äärellä, kun Ratzinger sanoo, ettei Katekismuksessa kaikki ole ilmaistu parhaalla mahdollisella tavalla, ja että sitä voi kritisoida monessakin kohtaa (Salt of the Earth; Youcat-johdanto). Kirjassa Credo for Today Ratzinger kritisoi ajatusta, jonka mukaan armo on ”yliluonnollinen jokin”, jota kannamme sielussamme ja sanoo, että ”armon tilassa” oleminen on yhtä kuin olla uskova (Ks. myös YJV 15 ja Annex).

Mutta sitten kolikon toinen puoli. Kalvinistin tekstiä lukiessa tekee kyllä mieli kutsua luterilaiset apuun puolustusasemiin, sillä Whiten kriteereillä luterilaiset edustavat aivan yhtä lailla väärää ja epäkristillistä evankeliumia kuin katolilaisetkin. Hehän ajattelevat, että vanhurskaus lahjoitetaan kasteessa ja että sen voi menettää, ainakin epäuskolla. Lutherin perillisenä esiintyvä White tuomitsee itse asiassa Lutherinkin.

White puolustaa reformaation sloganeita sola scriptura ja sola fide, mutta ajautuu kummassakin kohdassa ristiriitaan. Jos Raamattu on niin selvä tässä asiassa, miksi Whiten pitää kertoa meille, mistä luvuista selvä opetus löytyy ja miten kohtia tulee tulkita – miksei vain käske lukemaan Raamattua ja sillä siisti? Kristuksen vanhurskauden imputaatiota käsitellessään White siteeraa enemmän kalvinistiteologeja kuin Raamattua.

Myöhemmin White onkin tarkentanut kantaansa. Vuoden 1990 kirjassa hän sanoo, että Raamattu on kirkon ainoa uskon ohje, kun taas myöhemmin hän on alkanut määritellä sola scripturan niin, että Raamattu on ainoa erehtymätön ohje, sillä onhan hänen baptistikirkollaankin oma ei-erehtymätön tunnustuksensa. Sola fiden tapauksessa yksin usko Kristukseen ei lopulta riitäkään, kun pitää uskoa myös kalvinistinen oppi.

Lopuksi

Vuoden 1990 kirjassa White ei hirveästi ota huomioon muiden kantojen puolustajien kirjoituksia eikä heidän esittämiään raamattupohjaisia vasta-argumentteja. Tässä mielessä vuoden 2007 The God Who Justifies on paljon parempi, jos joku meinaa lukea jommankumman.

Lisäksi perinteinen katolis-protestanttinen asetelma on mennyt aika lailla uusiksi, kun reformoidun teologian piiristä on noussut N. T. Wright uudella puolikatolisella perspektiivillään. White onkin debatoinut myös Wrightin kanssa radio-ohjelmassa, jonka voi kuunnella tästä.

Kindlessä on kivana puolena se, että siitä näkee, kuinka monta kertaa muut kirjan lukijat ovat mitäkin kohtaa alleviivanneet. Yksi erittäin suosittu kohta on pieni ”teologian puolustus” heti kirjan alussa. Monia näet ihmetyttää, eikö teologinen vääntö vanhurskauttamisesta ole aivan turhaa touhua. ”I’m tired of theology – just give me Jesus!” Mutta mikä tai kuka on Jeesus ja mitä sillä tekee? Kun avaa suunsa Kristuksesta, alkaa heti tehdä teologiaa.

Näin on näreet, niin kalvinistin kuin katolilaisenkin. Tunnustus ehkä erottaa, mutta rakkaus teologiaan yhdistää. Ja ehkä lopulta kuitenkin myös se Kristus, vaikka White kuinka väittäisi vastaan.

jrw-013-x3

Pentti Heiska: ”Kirkkolaitosinstituution pylväät ja pelastuksen tie”

12.1.2015

Sain viime syksynä lahjaksi Pentti Heiskan kirjan nimeltä Kirkkolaitosinstituution peruspylväät ja pelastuksen tie: Jumala, Sakramentti, Kirkko ja Virka – eilen, tänään ja huomenna (2005). Kustantajaksi on ilmoitettu ”Joukko uskovia useilta paikkakunnilta”, kyseessä on siis omakustanne.

Pentti Heiska lähetti minulle kirjansa Petri Paavolan pyynnöstä, sillä Paavola oli ehdottanut minulle debattia Heiskan kanssa Saulus-lähetyksensä videoimana. Petri Paavola kertoi ehdotuksestaan myös Uskon askel -keskustelufoorumilla ja totesi Heiskasta, että hän on ”eräs Suomen syvällisimmistä veljistä koskien kirkkolaitoksen ja Raamatun totuuden keskenään vertaamista”.

Luettuani yli 500-sivuisen kirjan kursorisesti läpi ja tutustuttuani Saulus-Lähetyksen aiempiin videoihin päätin kieltäytyä Paavolan ehdottamasta videodebatista. Tilalle ehdotin joko kirjallista debattia tai kirja-arviota, johon Paavola tai Heiska voisi sitten halutessaan vastata. Päädyttiin jälkimmäiseen.

Joku kirjoitti em. foorumilla olevansa siinä käsityksessä, että minua on turhaan ”yritetty haastaa useita kertoja” debattiin, mikä ei pidä lainkaan paikkaansa. Minua on pyydetty tasan kerran (STI:lle 2008), ja silloin suostuin. Nytkään kieltäytyminen ei johdu mistään debattipelosta vaan yksinkertaisesti Saulus-Lähetyksen videoiden ja Heiskan kirjan tasosta.

Heiska toteaa minulle lähettämässään saatekirjeessä kirjastaan seuraavaa: ”Aiheen käsittely on paljossa kovin jäsentymätöntä, kieli paikoin kovin huonoa ’sivulauseviidakkoa’ ja paljon kirjoitusvirheitäkin sisältävää. Tämä johtuu tietysti kirjoittajasta, joskin viimekädessä siitä, että käsikirjoitusluonnos tuli laskettua painoon niin viimeistelemättömänä.”

Tästä saa jo pienen maistiaisen siitä, millainen sekamelska kirja on. Heiska on kuitenkin ”loppusuoralla kirjoittamassa kirjasta 2. uudistettua painosta”, jonka hän toivoo ”olevan vähän paremmin aihettaan käsittelevän”.

Amatööriteologiaa

Ensimmäinen huomio Heiskan kirjasta on se, että se on yritys tehdä oikeaa teologiaa, siis toisin sanoen puhua Jumalasta, selittää Raamattua, torjua vääriä käsityksiä, argumentoida vetoamalla eri lähteisiin, etsiä ja palvella totuutta. Tältä osin kirja on teoreettisesti kovin kunnianhimoinen, itse asiassa se on eräänlainen kokonaisesitys sekä systemaattisesta teologiasta että raamattuteologiasta.

Ensimmäinen, ”systemaattisteologinen” osa käsittelee Jumalaa, sakramentteja, kirkkoa ja virkaa, toinen osa taas on ”raamattuteologiaa” ja käsittelee pelastushistoriallista typologiaa käyden läpi koko Raamatun aina luomisesta Karitsan häihin saakka. Loppuun on vielä liitetty 18 liitettä, joista osa sisältää eri ihmisten todistuksia, osa käsittelee vielä tarkemmin valikoituja opinkohtia.

Näin kuvailtuna Heiskan kirja saattaa kuulostaa suorastaan merkittävältä teologiselta puheenvuorolta. Miksi sitten se ei ole minkään kristillisen kustantamon julkaisulistoilla? Miksi siitä ei löydy teologisia kirja-arvioita? Miksi siitä puhutaan vain muutamilla keskustelupalstoilla kuten Sana ja ylistys? Pitäisikö jokaisen uskon tulleen ehdottomasti lukea tämä kirja, kuten ko. foorumilla sanotaan?

Ei. Kirja on lukijasta riippuen ajanhukkaa, eksytystä tai parhaimmillaankin surullinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun joku yrittää mestariteosta alalla, jolla hänellä ei ole edes perustavanlaatuista koulutusta. Uskoakseni jokainen, jolla on teologinen peruskoulutus, pystyisi heti huomaamaan kirjan monet metodiset, lähdekriittiset (tai siis kritiikittömät) ja muut virheet.

Heiskan opetuksesta voi saada näytteitä Petri Paavolan sivuilla (ks. Raamattu, virka, kaste). Niistä kuka tahansa huomaa, että Heiska yrittää vedota teologisiin auktoriteetteihin ja että hän on tutustunut laajaan aineistoon. On siis turha yrittää puolustaa Heiskan teesejä mustamaalaamalla teologiaa tai teologeita sinänsä. Mutta miksi teologit eivät sitten opeta Heiskan tavoin?

Joko on niin, että teologit kyllä tietävät totuuden, mutta vain Heiska, Paavola ja pari muuta yksittäistä uskovaa julistavat sitä. Tai sitten on niin, että Heiskan asiantuntemus on vain pintapuolista. Ja niinhän se on: Heiska ei tee juuri lainkaan ruohonjuuritason teologista työtä, joka olisi välttämätön hänen teesiensä todistamiseksi. Seuraavassa muutama esimerkki.

Babylonian uskonto?

Heiskan perusteesi on se, että ”kirkkolaitosinstituutio” (ennen kaikkea katolinen kirkko, mutta myös ortodoksinen ja luterilainen) on Babylonian pakanallisen uskonnon perillinen. Kirkko (en jaksa käyttää Heiskan pitkää ja tautologista haukkumasanaa) palvoo Raamatun Jumalan sijasta Taivaan Kuningatarta, ja tähän pakanalliseen eli saatanalliseen kulttiin katolinen kirkko haluaa ekumeniallaan yhdistää koko maailmaan.

Odotin koko ajan Heiskan esitystä siitä, missä vaiheessa ja miten kristityt alkoivat sekoittaa Kristus-uskoon babylonialaista äitijumalakulttia. Meillähän on valtava määrä varhaiskristillistä kirjallisuutta aina ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen: apostoliset isät ja sitten kirkkoisät. Kuka tai ketkä oli(vat) vastuussa luopumuksesta, miten ja milloin? Eikö kukaan noussut protestoimaan? Jos nousi, mitä heille kävi?

Heiska ei tietenkään tee mitään tällaista historiallista työtä. Hänelle riittää yksi sitaatti Vanhasta testamentista ja toinen Johannes Paavali II:lta, eikä hän tietenkään edes käsittele sitä, miten katolinen ja ortodoksinen traditio johtavat Marian aseman Raamatusta aivan samanlaisen typologian avulla, jota Heiska muuten soveltaa pelastushistoriansa esityksessä.

Ennen kirjansa toista painosta Heiskan tulisi käydä läpi Serafim Seppälän dokumentaatio kirjassa Elämän äiti. Seppälä päättelee: ”Modernille hypoteesille Mariasta ’pakanallisena äitijumalattarena’ ei ole patristisessa kirjallisuudessa minkäänlaista suoranaista tukea; hypoteesi on rakennettava kokonaan ei-kristillisten uskontojen ja ennakkoluulojen näkökulmasta – kirkon oman kirjallisuuden pohjalta ajatus itse asiasa on täysin absurdi.” (s. 369)

Tämä johtaakin seuraavaan pointtiin: Heiskan argumentti muistuttaa kovin joidenkin kriitikkojen väitteitä siitä, että koko kristinusko (neitseestäsyntyminen, ylösnousemus, ”Jumalan Poika”) olisi vain kopiota pakanauskonnoista. Heiska siteeraakin kirjassaan osin hyväksyvästi, mutta pääosin torjuvasti prof. Simo Parpolaa, jonka mukaan kristinusko on kopioitu Assyrian uskonnosta.

Mutta sitten se kriittinen kysymys: Millä kriteerillä Parpolan väitteet kristinuskosta ovat vääriä, mutta Heiskan väitteet ”kristinuskonnosta” ovatkin oikeita? Mitään laadullisesti erilaista näyttöä Heiska ei pysty antamaan, molemmissa tapauksissa argumentti perustuu löyhille samankaltaisuuksille kristillisissä ja pakanallisissa uskomuksissa.

Heiska ei edes esitä tätä ratkaisevaa kysymystä, puhumattakaan siihen vastaamisesta. Ei auta sanoa vain ”Raamattu” ja ”Jumalan Sana”: Parpolalle pitäisi osata argumentoida, että Raamattu on Jumalan Sana eikä kopiota muista uskonnoista, meille taas pitäisi osata argumentoida, ettei kirkollinen raamatuntulkita päde. Kumpaakaan Heiska ei tee.

Suuri luopumus?

Käsitellessään kirkon virkaa Heiska sentään vähän käsittelee apostolisia isiä, mutta jälleen kriittisimmät kysymykset jäävät vaille vastausta. Olivatko Klemens, Ignatios, Polykarpos ja Irenaeus lopulta oikeita uskovia vai edustivatko he jo saatanallista katolisuutta? Miten apostolien peräänsä jättämät uskovat luopuivat niin nopeasti oikeasta uskosta, ja vieläpä marttyyrikirkon aikana kauan ennen Konstantinusta? Mitä Kristuksen lupauksille tapahtui?

Heiska on aivan samassa tilanteessa kuin Jehovan todistajat, mormonit ja kaiken maailman muut modernit mukatosiuskovat. Heillä ei ole mitään historiaa, joten on pakko selittää, että heti apostolien jälkeen tapahtui suuri luopumus. Ongelma vain on siinä, että tuo pakanallinen luopiokirkko on se, joka keksi pitää Raamattua Jumalan Sanana. Asettaessaan Raamatun katolisia oppeja vastaan Heiska vain valikoi yhden katolisen opin muiden joukosta.

Kuka siis elää harhassa? On helppoa samaistaa oma raamatuntulkintansa Raamattuun itseensä ja julistaa toisinajattelijat Saatanan sokaisemiksi. Näin saadaan tarvittaessa kaikki todistusaineisto sopimaan omaan teesiin: vastakkaisen aineiston edessä voidaan aina vetää paholaisässä hihasta. Samaa metodia käyttää Vartiotorni. Mutta miksi pitäisi uskoa Vartiotornia? Miksi pitäisi uskoa Heiskaa ja Paavolaa?

Miehet itse vetoavat Raamattuun (niin kuin Vartiotornikin) ja kehottavat tutkiskelemaan sitä ja koettelemaan sillä. Selvä pyy. Minusta Uudesta testamentista kulkee orgaaninen ja katkeamaton linja apostolisiin isiin, apostolisista isistä kirkkoisiin, kirkkoisistä keskiaikaan, keskiajasta uuteen aikaan ja uudesta ajasta nykyaikaan. Raamattu johtaa minut katoliseen kirkkoon. Näin olen Heiskan ja Paavolan omilla neuvoilla päätynyt katolilaiseksi.

Tämä ristiriita vaivaa muutenkin Heiskan kirjaa. Viimeisellä sivulla on hyvin yksinkertainen ohje siitä, miten pelastutaan. Pitää vain uskoa Jeesukseen ja tunnustaa hänet Herraksi. Näinhän me teemme, katolilaiset, luterilaiset, ortodoksit, helluntailaiset. Ja pelastettuina kristittyinä sitten etsimme keskinäistä yhteyttä ja ykseyttä, sitä on ekumenia. Mutta yhtäkkiä sitten edustammekin jotain muuta uskontoa ja eksytystä. (Myös ekumeniaan sortuneet helluntailaiset ovat Heiskan mukaan Saatanan eksyttämiä.)

Toisin sanoen Heiska, Paavola ja kumppanit nostavat itsensä yhtäältä pikkupaaveiksi: joka ei usko heitä ja heidän raamatun- ja historiantulkintaansa, ei ole oikea kristitty vaan edustaa saatanallista pimeyttä. Toisaalta kuitenkin oikeaan kristinuskoon riittää, että uskoo Jeesukseen (tai Raamattuun tai molempiin). Koettakaa siis jo päättää: joko olette lahkolaisia tai sitten yhteiskristillisiä kristittyjä.

Lähdekritiikin ja arvostelukyvyn puutetta

Heiska osoittaa järkyttävää arvostelukyvyn puutetta levittäessään kirjassaan Jack Chickin ja Alberto Riveran salaliittohömppää jesuiitoista ja Vatikaanista. Catholic Answers on dokumentoinut, kuinka edes johtavat antikatoliset protestantit eivät usko Riveran juttuja.

Lähdekritiikki sikseen, jokainen voi itse miettiä, ovatko jesuiittoihin kuuluva paavi Franciscus ja maailman muut yli 17 000 jesuiittaa sitoutuneet valaan, jossa vannotaan ”hirttää, tuhota, keittää, nylkeä, kuristaa ja elävältä haudata” protestantteja ja liberaaleja.

Ja jos Heiska vielä toisessa painoksessaan haluaa levittää jesuiittajuttujaan, selittäköön hän myös sen, miksi Rivera on käytännössä stoorin ainoa todistaja. Luulisi sentään, että joka vuosi moni uusi hyväntahtoinen jesuiittakokelas kohtaisi karmean totuuden ja jättäisi sääntökunnan. Luulisi myös, että  joka vuosi useampi jesuiitta jäisi kiinni murhista, kidutuksista ynnä muusta. Kumma sekin, ettei luopio-Riveraa heti murhattu!

Jos joku haluaa vakavasti otettavaa kirjallisuutta jesuiitoista, voi lukea vaikkapa John O’Malleyn The First Jesuits tai James Martinin The Jesuit Guide to (Almost) Everything. Jospa Heiskakin vaivautuisi lukemaan Saatanan kätyrien teoksia, pitäähän vihollinen ainakin tuntea.

Valitettavasti Heiska ei tosiaan tunne lainkaan todellista reaalimaailman katolisuutta. Olisi hauskaa saada Heiska tai joku heikäläisensä vaikkapa vuodeksi ”leikkimään” katolilaista ja osallistumaan messuihin, retriitteihin, lukemaan katolista kirjallisuutta jne. Reaalimaailman katolisuus on jotain aivan muuta kuin nämä fantastiset kuvitelmat.

(Heiska muuten tukeutuu katolisuutta esitellessään hyvin hajanaisiin ja tasoltaan erittäin vaihteleviin lähteisiin, muttei lainkaan tärkeimpään eli Katolisen kirkon katekismukseen. Sen sijaan hän käyttää ennen Vatikaani II:ta painettua – siis vanhentunutta – piispa Cobbenin katekismusta.)

Lopuksi

Toivottavasti tässä vaiheessa on jo käynyt selväksi, miksi en halunnut lähteä videoituun debattiin Pentti Heiskan kanssa. Jos Heiska saisi paljon parannellun toisen painoksensa julkaistua jollakin kunnollisella kustantajalla ja jos jokin kunnollinen kristillinen foorumi suostuisi tällaisen debatin järjestämään, sitä voisi ehkä uudelleen harkita.

Mutta toistaiseksi on ilmiselvää, ettei mikään vastuullinen kristillinen järjestö voi ottaa Heiskan kirjaa kovinkaan vakavasti. Itse asiassa jo tämä kirja-arvio antaa kirjalle aivan liikaa huomiota. Mutta onpahan nyt internetistä saatavilla ”eriävä mielipide” tästäkin kirjasta niille, jotka kenties vilpittömästi sen asiantuntevuutta ja todenmukaisuutta pohtivat.

SAM_7249

 

Paavolan pötypulinat – vielä kerran

20.7.2009

Petri Paavola on iskenyt jälleen. Hän on päivittänyt kotisivunsa katolisuusartikkelin ja laajentanut sitä uudella materiaalilla. Nyt se kattaa 40 kohtaa. Artikkelin voi lukea täältä. Olen jo käsitellyt Paavolan argumentteja ja artikkeleita neljään otteeseen: yleisiä huomioita, opin kehityksestä, kiistanalaisista dogmeista sekä kaanonista.

Ensimmäiset kolme näistä artikkeleista olivat Paavolan tiedossa ennen katolisuusartikkelin päivittämistä, mutta Paavola ei ottanut niihin kantaa eikä korjannut artikkelinsa virheellisiksi osoitettuja tietoja. Tämä kertoo paljon siitä, kuinka kiinnostunut Paavola on totuudesta ja totuudenmukaisuudesta. Saman voi todeta myös hänen lähteistään, joista puuttuvat täysin kaikki alkuperäislähteet, kirkkoisät, vakavat kirkkohistoriat sekä eksegeettiset, teologiset tai apologeettiset teokset. Paavolan väitteitä ei yksinkertaisesti voi ottaa lainkaan vakavasti.

Babylon ja Ilmestyskirja

Katolisen kirkon juurista Paavola kirjoittaa, että ne ovat Babylonin uskonnossa. Hän ei luonnollisestikaan siteeraa apostolien opetuslapsia, jotka kutsuivat kirkkoa alusta asti katoliseksi eikä siitä, että katolisten käytäntöjen juuret ovat oikeasti varhaisen kirkon apostolisessa traditiossa. Sen sijaan hän ottaa klassisen antikatolisen Hislopin kirjasta esille näennäisiä paralleeleja Babylonin uskonnon ja katolisuuden välilä osoittamatta mitenkään mitään oikeaa historiallista yhteyttä. Ralph Woodrow levitti ensin samanlaista materiaalia mutta huomasi sitten sen virheet ja kirjoitti kumoavan teoksen ”The Babylon Connection?”

Yhtä lailla helluntailaisuutta ja koko kristinuskoa voisi väittää pakanalliseksi viittaamalla pakanauskontojen kielilläpuhumiseen ja Jumalan Poika-kultteihin. Pelkkien samanlaisuuksien osoittaminen ei todista mitään, on osoitettava selvä syy-seuraussuhde ja siteerattava luotettavia alkuperäislähteitä. Kerta toisensa jälkeen Paavola vain latoo kehiin argumentteja omalla arvovallallaan, julistaen paavin olevan antikristus jne. Kyllä, anti- etuliite voi tarkoittaa sekä vastaan että sijasta, mutta mitä tämä todistaa suuntaan tai toiseen siitä, puhuuko 1. Johanneksen kirje Joseph Ratzingerista?

Paavola pitää katolista kirkkoa Babylonin porttona Ilm. 17:n perusteella. Dave Hunt esittää tämän argumentin kuuluisasti teoksessaan A Woman Rides the Beast, ja Catholic Answers on kumonnut sen kohta kohdalta kauan sitten. Ilm. 17:n ja 18:n kuvaus sopii pakanalliseen Roomaan tai ensimmäisen vuosisadan Israeliin, eivätkä tulkintavaihtoehdot lopu siihen.

Opin kehityksestä

Kuten yllä mainitsin, vastasin Paavolan lukemattomiin virheisiin katolisen opin kehityksestä jo kauan sitten, mutta hän vain jatkaa perusteettomien väitteidensä julkista levittämistä. Aiemmin olen käsitellyt joitain hänen väitteitään vuoteen 400 asti, nyt haluaisin kiinnittää huomiota joihinkin muihin epäpäteviin argumentteihin.

Paavola vastustaa pyhien esirukousten pyytämistä vetoamalla 5. Mooseksen kirjaan kristittyjä sitovana Jumalan sanana. Siellä kielletään spiritismi ja yhteydenotot vainajahenkiin. Ei sillä, että tämä mitenkään liittyisi pyhimysten esirukousten pyytämiseen – hehän ovat taivaassa olevia eläviä vanhempia sisaruksiamme Herrassa – mutta meinaako Paavola tosiaan väittää 5. Mooseksen kirjan kaikkien säädösten koskevan kristittyjä? Argumentti on täysin voimaton, sillä Mooseksen laki on muutenkin jo 2000 vuotta sitten lakannut pätemästä (Ef. 2:15, Room. 10:4, Gal. 3:24-25, Hepr 7-10).

Paavola väittää, että katolinen kirkko otti ”kuolleiden pyhimysten ja Marian palvonnan” käyttöön vuonna 600, vaikka – kuten olen useasti toistanut – rukouksia Marialle tunnetaan liturgiasta jo vuodelta 250 ja Marialle omistettuja kirkkoja on olemassa 300-luvulta. Pyhimyksiä ja Mariaa kunnioitetaan eikä palvota. Tämä ei vain tunnu menevän jakeluun, vaikka kuinka jankuttaisimme. Heillä on korvat, mutta he eivät kuule.

Sama koskee paavia ja Pontifex Maximus-arvonimeä (jonka oikeinkirjoitus on Paavolalle nähtävästi ylitsepääsemätön ongelma – Maximum on akkusatiivi ja Maximus nominatiivi). 5. Moos. sitaatti on irrelevantti, samoin 2. Kun. ym. sitaatit, jotka puhuvat siitä, ettei Jumalan kansa saa palvoa epäjumalia. Aivan eri asia on kristillistää pakanallinen titteli. On aivan käsittämätöntä hölynpölyä väittää paavin pitävän itseään Jupiterin ylipapin perillisenä siksi, että paavin juhlarahassa lukee Pontifex Maximus.

Muita oppeja

Mariasta ei tehty ikuista neitsyttä vuonna 553 vaan hänen ikuinen neitsyytensä on eksplisiittinen traditio jo 100-luvulla ja implisiittisesti länsä Uudessa testamentissa, kun kerran Jeesus on ainoana lapsena Jerusalemissa 12-vuotiaana ja ristillä hän antaa Marian Johanneksen huomaan. Matteuksen viittaukset Jeesuksen veljiin ja sisariin eivät todista mitään, sillä Matteus oli juutalainen joka käytti juutalaista kieltä, jossa ”veli” saattoi merkitä kaikenlaisia sukulaissuhteita, ei vain serkkuutta, joten Paavolan väite kumoutuu.

Messu-uhrista Paavola jälleen vain toteaa omalla suurella auktoriteetillaan, ettei Raamattu sitä opeta, ja siteeraa rinnakkain raamatunkohtia ja katolista katekismusta ilman mitään eksegeesiä. Yhtä hyvin voisi siteerata Paavolaa, joka sanoo, ettei messu ole uhri, ja sitten siteerata messu-uhria opettavia kohtia 1. Kor. 10-11:sta ja Hepr. 7-13:sta ja julistaa, että Raamattu opettaa päinvastoin kuin Paavola.

Mariasta Paavola väittää, että katoliset palvovat häntä kuitenkin, vaikka kieltävätkin palvovansa. Todisteen pitäisi löytyä KKK-sitaateista, mutta niissä ei puhuta mitään palvomisesta vaan välittäjän asemasta, jonka Paavola sitten kieltää vetoamalla siihen, mitä ”Raamattu [hänen mielestään] opettaa”. Paavolalla ei kuitenkaan ole mitään jumalallista auktoriteettia oikein selittää, mitä Raamattu opettaa ja mitä ei. Maria toimii välittäjänä Luuk. 1:ssa, Joh. 2:ssa ja esikuvallisesti 1. Kun. 2:ssa.

Kiirastulesta Paavola toistaa vanhat väärinkäsitykset. Kirkko ei opetakaan kiirastulta olevan viimeisen tuomion jälkeen. Kirkko ei opetakaan Paavalin menneen kiirastuleen vaan marttyyrina suoraan taivaaseen. Kirkko ei avannut kiirastulioppia 500-luvun lopulla vaan se on implisiittisenä traditiossa jo 100-luvun lopulla (itse asiassa jo 2. Makkabealaiskirjassa eKr.) ja yhä eksplisiittisempänä 200- ja 300-luvuilla. Siihen saattaa viitata myös Matt. 12:32 ja 1. Kor. 3:15, joista ensimmäistä Paavola ei mainitse, ja toiseen hän antaa oman tulkintansa, joka ei ole yhtään sen parempi kuin kirkkoisien tulkinta tai lukuisat muut protestanttitulkinnat.

Paavolan artikkelin loppupuolella toistetaan monia tämän sivuston pysyvissä artikkeleissa kumottuja argumentteja Mariasta, transsubstantiaatiosta, kasteesta ja sakramenteista yleensä. Paavola heittelee myös irrelevantteja kirkkohistorian sivuuttavia argumentteja ekumeniaa ja kastekummeja vastaan.

Muuta hölynpölyä

Paavola väittää kirkon asettaneen latinan ”kirkko kieleksi” hallitakseen ihmisiä, jotka eivät osanneet latinaa. Todellisuudessa latina valittiin juuri siksi, että ihmiset osasivat latinaa eivätkä enää ymmärtäneet kreikkaa, jolla Uusi testamentti oli kirjoitettu. Vulgata eli kansan Raamattu tehtiin juuri kansaa varten kansankielellä, ei klassisella latinalla, jota Hieronymus (Paavola kutsuu häntä Jeromeksi englannin mukaan, mikä kertoo hänen täydellisestä kirkkoisätietämättömyydestään) kyllä osasi.

Paavola syyllistyy myös maailman vanhimpaan petros-petra-argumenttiin, joka on kumottu moneen kertaan sekä kreikan että aramean pohjalta (linkki). Samoin Paavola syyllistyy lahoon kuvainpalvonta-argumenttiin, jossa hän jälleen siteeraa 2000 vuotta sitten kumottua Mooseksen lakia kieltääkseen kristilliset ikonit kirkoista.

Paavola väittää myös pappisselibaatin olevan peräisin Babylonin uskonnosta eikä ”Raamatusta”. Hän ei ota huomioon sitä, että kristillinen usko perustuu apostolien julistukseen ja toimintaan, ja heidän perintöään on myös pappisselibaatti. Tätä saattaa tukea myös hänen päinvastaiseen tarkoitukseen siteeraama jae 1. Kor. 9:5, jossa esiintyy termi adelpheen gynaika, joka saattaa merkitä vaimoa, jonka kanssa eletään kuin veli ja sisar. Kirkkoisien todistuksen mukaan apostolit elivät selibaatissa ryhdyttyään apostoleiksi.

Ruusukkoa Paavola myös luonnollisesti vastustaa, vaikka sen Isä Meidän ja Terve Maria-rukoukset sekä mietiskeltävät salaisuudet ovat kaikki Raamatusta. Hän väittää jesuiittojen edelleen tappavan ihmisiä, mutta antaa vain yhden esimerkin: Alberto Riveran, joka – yllätys yllätys – osoittautuikin Jack Chickin lähteeksi ja valheelliseksi antikatolisuuspropagandistaksi – katso Wikipedian artikkeli.

Paavola sekoilee aneopin suhteen – ensin hän sanoo aneiden antavan syntejä anteeksi, sitten ajallisia rangaistuksia, sitten taas syntejä. Hän siteeraa Raamattua osoittaakseen anteeksiannon Jeesuksen veressä, mutta ei mainitse esim. korinttilaiskirjeenvaihdon tapausta henkilöstä, joka erotettiin kirkon yhteydestä, hyvitti syntejään ajallisesti ja sai sitten pääsyn takaisin kirkon yhteyteen.

Paavolan väitteet katolisen kirkon raamatunlukukielloista 1200-luvulla kumoavat itse itsensä, sillä jos asia todella olisi niin, ettei kirkko halunnut ihmisten tuntevan Raamattua, Raamattu olisi kielletty jo paljon aiemmin, se olisi edelleen kielletty, ja kiellon olisi antanut ekumeeninen kirkolliskokous. Paavola tietää asian oikean laidan: albigenssit käyttivät tuolloin paikallisesti Raamattua opettaakseen lihan pahuutta ja kahta jumalaa, jolloin paikallinen kirkolliskokous päätti rajoittaa maallikoilta kansankielisten Raamattujen omistusoikeutta. Paavolan vasta-argumentti kelpaa vain humoristiseksi loppukevennykseksi: ”Tämä väite on varsin omituinen, sillä Rooman katolinen kirkko itse opettaa monessa kohdin harhaoppeja.”

Lopuksi

Petri Paavola on tyypillinen amerikkalaistyylinen fundamentalisti. Hän ei tunne kirkkohistoriaa eikä kirkkoisiä vakavasti otettavista lähteistä, vaan nojautuu viime vuosisatojen englanninkielisiin katolisvastaisiin propagandisteihin, joiden perusteettomat väitteet on kumottu jo kauan sitten. Paavolan argumentit eivät koskaan kestäisi julkisessa väittelyssä, eikä Paavola moiseen suostukaan. Hän ei myöskään ole suostunut korjaamaan virheellisiä tietoja artikkeleistaan, vaan jatkaa kirkon rienaamista todenmukaisuudesta välittämättä. Kehottaisin Paavolaa poistamaan valheelliset artikkelinsa ja palaamaan keskustelukentälle luettuaan apostoliset isät ja vähän kirkkoisiä sekä hieman vakavaa teologiaa ja apologetiikkaa.

Graham, Paavola ja Raamattu

6.7.2009

Ei Billy Graham, vaan Henry G. Graham ja hänen jo lähes klassikoksi muodostunut kirjansa Where We Got The Bible, joka ilmestyi ensi kerran vuonna 1911 ja jonka luin nyt 30. painoksena TAN kirjojen julkaisuna (2004). Kirja käsittelee ymmärrettävällä populaarilla tavalla (mikä on joskus myös haitaksi) tavallisimpia, erityisesti 100 vuotta sitten Englannissa vaikuttaneita, mutta yhä laajasti englanninkielisen fundamentalismin piirissä ja osin kaikkialla protestanttisvaikutteisen kulttuurin alueella eläviä vääriä mielikuvia katolisen kirkon ja Raamatun suhteesta.

Petri Paavola edustaa Suomessa enemmän tai vähemmän juuri edellä kuvattua protestanttisuutta, joka levittää katolisvastaista propagandaa usein täysin ilman faktapohjaa. Olen käsitellyt Paavolan kirjoituksia aiemmin kolmessa osassa: osa 1, osa 2, osa 3. Noin viikko sitten blogin kommenttiruutuun tupsahti kehotus tutustua Paavolan artikkeliin Raamatun kaanonista, joten ajattelin yhdistää sen analyysin tähän aiheeseen sopivaan artikkeliin. Paavolan artikkeli löytyy täältä.

Velkamme katoliselle kirkolle

Our Debt to the Catholic Church – näin Henry Graham alaotsikoi kirjansa. Tämän oikeutus ja sopivuus käy ilmi, kun alkaa miettiä kirjan esille tuomia tosiseikkoja. Graham osoittaa, kuinka kirkko jatkoi juutalaisten kirjoitusten kanonisina pitämisen traditiota, kuinka se edelsi Uuden testamentin kirjoittamista, kuinka se sitten kirjoitti ja kokosi sekä kanonisoi sen, kuinka se säilytti sen kopioimalla sitä ja kuinka se julisti ja opetti sitä kansalle vuosisadasta toiseen. Kirkon ansiosta tiedämme, mikä on Jumalan sanaa, joten kirkon hylkääminen Raamattuun vedoten on kuin lyödä meitä imettänyttä äitiä, kirota meidät ravinneet kädet.

Luvussa 1 Graham muistuttaa, ettei Raamattu pudonnut taivaalta Jumalan suoraan kirjoittamana, vaan useat eri ihmiset kirjoittivat sen useina eri aikoina. Luvuissa 3-4 hän osoittaa, kuinka kirkko oli olemassa ennen Uutta testamenttia (helluntain ja ensimmäisen UT:n kirjoituksen välissä kului 10-20 vuotta) ja kuinka kirkko 300-luvun loppupuolella paikallisissa Rooman kanssa yhtenevissä kirkolliskokouksissa määritteli UT:n kaanonin rajat sellaisiksi, kuin protestantit ne tänään tuntevat.

Luvuissa 6 ja 7 Graham huomauttaa, että alkuperäiskäsikirjoitusten puuttuminen ja lukuisat variaatiot myöhemmissä käsikirjoituksissa ovat kuolettavia protestanttiselle Yksin Raamattu-periaatteelle, sillä protestantilla ei varsinaisesti suoraan ole sitä Jumalan sanaa, johon yksin hän väittää uskovansa, eikä hän voi (varsinkaan ilman Raamatun ulkopuolisia välittäjiä) tietää, onko tässä tai tuossa kenties sana lisätty tai jätetty pois, kun hänen käännöksensä ja toinen käännös tai käsikirjoitus eroavat toisistaan. Katolilaisilla taas ei ole asian suhteen ongelmaa, sillä uskomme perustuu elävään kirkon ääneen, joka tulkitsee meille Jumalan sanan.

Luvussa 8 Graham muistuttaa, että keskiajalla munkit kopioivat käsin Raamattua eivätkä suinkaan yrittäneet tuhota tai piilotella sitä. Luku 9 osoittaa, ettei myöskään pidä paikkaansa, että Raamattua olisi vain kopioitu muttei luettu tai ymmärretty. Keskiaikaiset lähteet osoittavat, että papit osasivat pitkiä pätkiä Raamattua ulkoa ja lukivat sitä jatkuvasti – todennäköisesti paljon enemmän kuin nykypapit (mm. siksi, ettei aina välttämättä ollut paljon muuta kirjavalikoimaakaan!).

Ei myöskään ole totta, että vain papit osasivat latinankielisen Raamattunsa, kun taas kansa oli Jumalan sanasta autuaan tietämätön. Tuonaikaisessa sekulaarikirjallisuudessa on jatkuvasti lukuisia viittauksia Raamatun maailmaan, kansa oppi tarinat kuvien ja saarnojen avulla. Yleinen argumentti, jonka mukaan latinan kieli esti kansaa lukemasta Raamattua, on virheellinen, sillä kaikki, jotka ylipäänsä osasivat lukea, osasivat lukea latinaa, koska latina oli sivistyksen elävä kieli! Luku 11 osoittaa kuitenkin, että sekä englanniksi että monilla muilla Euroopan kielillä oli saatavilla katolisia kansankielisiä Raamattuja kauan ennen Wycliffeä ja Lutheria. Heidän käännöksensä tuomittiin virheellisen opin eikä kansankielisyyden vuoksi.

Paavolan pöytäpuheet

Petri Paavola yrittää artikkelissaan rohkeasti ratkaista kaanonin protestanteille asettamaa ongelmaa: Millä oikeudella et kristittynä tunnusta katolisen kirkon auktoriteettia, jos kerran tuon kirkon auktoriteetti on ainoa lähde, jonka perusteella tiedät, mitkä kirjat kuuluvat Uuteen testamenttiin? Paavola ei pääse puusta pitkälle.

Argumentaation taso käy ilmi heti alusta, jossa Paavola dateeraa evankeliumeita. Hän suosii Matteuksen evankeliumin tapauksessa kirjoitusvuotta 50 eikä 100, ”sillä mitä järkeä olisi kirjoittaa evankeliumi 70 vuotta sen jälkeen kun itse tapahtumat olisivat tapahtuneet”! Johanneksen kohdalla kirjoitusvuodeksi on kuitenkin annettu 85. Kuinkahan valtava järkiero Paavolan mielestä on siinä, että evankeliumi kirjoitetaan 55 tai 70 vuotta itse tapahtumien jälkeen?

Kun sitten tullaan tärkeimpään argumenttiin, nimittäin siihen, oliko kaanon jo tunnettu ja yleisesti hyväksytty ennen katolisia kirkolliskokouksia, Paavola tarjoaa seuraavat sanat: ”Kleemens Aleksandrialainen (n. 150-n. 215 jKr.) hyväksyi ja tunsi kaikki nykyiset Uuden Testamentin tekstit Jumalan sanaksi. Tosin ennen häntä ja hänen jälkeen oli monia jotka kiistelivät siitä ettei mm. seuraavat kirjeet kuulu kaanoniin: hebrealaiskirje, Jaakobin kirje sekä ilmestyskirja. Kleemens Aleksandrialainen piti myös Didakhe eli 12 apostolin opetusta kanonisena, vaikka sitä se ei kuitenkaan ole. Jo paljon ennen Rooman katolisen kirkon syntymistä kaanon oli siis kuitenkin valmis ja seurakunnan käytössä. Eli niin kuin näemme historiasta, niin Rooman katolinen kirkko ei synnyttänyt kaanonia, vaan otti käyttöönsä jo olemassa olevat ja muiden tunnustamat kirjat ja kirjeet.”

Tarvitseeko tämä edes kommentaaria? Paavola perustelee kaanonin valmiutta ennen Kartagon konsiilia v. 397 Kleemens Aleksandrialaisen mielipiteellä, katolisen kirkon kirkkoisällä, joka piti Didakhea kanonisena! Paavola korjaa: ”sitä se ei kuitenkaan ole” – ilman perusteita. Mistä Paavola sen tietää? No katolisten kirkolliskokousten kuten Karthagon ansiosta, jotka niin lopulta määrittelivät!

Paavola itse myöntää, että sekä ennen ja jälkeen Kleemensin kirkkoisät olivat eri mieltä kaanonin rajoista. Kuinka ihmeessä hän voi sitten sanoa, että kaanon oli valmis ja Jumalan seurakunnan käytössä? Olihan se Jumalan mielessä valmis ja osittain kirkon käytössä, joskus vaillinaisena, joskus ylimääräisiä osia sisältäen, mutta katoliselta kirkolta Paavola sen oikeat rajat on saanut.

Kleemens Aleksandrialainen muuten piti deuterokanonisia VT:n kirjoja jumalallisina kirjoituksina, vaikka Paavola väittää kirkkoisien (monikossa – vaikka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähes kaikki isät pitivät niitä Jumalan sanana!) pitäneen niitä harhaoppisina! Hänen oppinsa kasteesta ja eukaristiasta oli myös hyvin katolinen, joten jos hän edusti Jumalan seurakuntaa, Paavolan pitäisi äkkiä kääntyä vapaakristillisyydestään katolisuuteen. Dokumentaatio löytyy tästä artikkelistani.

Mellerin monet munaukset

16.2.2009

Katolisvastaisen vapaakristillisyyden arvioinnissa seuraavana on vuorossa Leo Meller ja hänen kirjansa Vatikaani profetiassa (Kuva ja sana 1982). Vihdoin olemme suomalaisen antikatolisuuden juurilla – tästä lähteestä mm. Petri Paavola ja Jari Iivanainen ovat ammentaneet oman kritiikkinsä. Mitään huikaisevaa ei siis ole tiedossa. Kyseessä on Loraine Boettnerin antikatoliseen ”Raamattuun” Roman Catholicism verrattavissa oleva teos. Meller onkin käyttänyt Boettneria ja monia vastaavia nyt jo vanhentuneita ja ei-kenenkään-vakavasti-ottamia-lähteitä. Kirjallisuusluettelo kirjan lopussa paljastaa, ettei vakavasta tutkimuksesta ole tietoakaan.

Mellerin menneet munaukset

Leo Meller on vuosikymmeniä ollut vaikutusvaltainen hahmo suomalaisessa kristillisyydessä. Hän on julkaissut kymmeniä kirjoja ja kasetteja, joissa hän useimmiten liittää meidän aikamme Ilmestyskirjan ennustuksiin ja profetoi viimeisistä tapahtumista. Joitain hänen kirjojensa nimiä voisi mainita maistiaisiksi: Ufot ja maailmanloppu (1973), Harmagedon! viimeinen sukupolvi elää nyt (1978 – kuulostaako lainkaan Jehovan todistajilta?), Koska Lähi-itä räjähtää? profeetallis-strateginen katsaus 80-luvun tilanteeseen maailmankohtalojen sydänpisteessä (1980), 5 minuuttia keskiyöhön miten lähellä Herran tulemus Irakin merkin jälkeen? (2003).

Meller on myös kääntänyt paljon vastaavaa kirjallisuutta suomen kielelle ja tarvittaessa ”soveltanut tilanteeseemme”, kuten esim. Levitt, Zola: Koska Googin sota? (1977). Aivan hiljattain Meller sai taas kohua aikaan puhumalla Googin sodasta Israelin hyökättyä Gazaan.

2000-luvulla Meller on joutunut ongelmiin mediassa – ensin Harri Nykänen kirjoitti vuonna 2000 Helsingin Sanomissa piikikkään Meller-kritiikin, ja sitten Kirkko ja Kaupunki julkaisi Nykäseltä lisää materiaalia vuonna 2006. ”Kysyin suoraan, onko hän profeetta, koska kertoo Jeesuksen pyytäneen häntä keräämään tietyn summan rahaa. Vaivautunut Meller myönsi, että kyse oli hänen omasta tulkinnastaan.”

Meller ja katolinen kirkko

Joku voisi ajatella ylläolevan tekstin osoittavan pahaa antipatmoslaista henkeä. Itse asiassa en ole lainkaan leimaamassa Patmosta saatanalliseksi ja epäkristilliseksi järjestöksi – arvostan esimerkiksi naapurini ja patmoslaisen Pasi Turusen työtä ja oppineisuutta suuresti. Miksi sitten olen viitannut epämieluisiin tietoihin Melleristä? Jos joku on lukenut kirjan ”Vatikaani profetiassa”, syytä ei ole vaikea arvata. Meller nimittäin itse kumoaa puolet omasta kirjastaan huonolla esimerkillään.

Suuri osa Mellerin katolisvastaista kirjaa nimittäin keskittyy katolilaisten historian kuluessa tekemiin vääryyksiin. Nämä sitten oletettavasti todistavat, että katolinen kirkko on ”antikristillinen porttolaitos” (s. 103), jonka ristien takana oikeasti ”riehuvat pirut” (s. 79). Jos se, että yli miljardin ihmisen (vain tällä hetkellä, lisää tähän kaikki menneet sukupolvet) katolisen kirkon historiaan ja jäseniin mahtuu epäkristillisyyttä ja rankkaa syntiä, osoittaa kirkon saatanallisuuden, miltä näyttäisi yli miljardista Melleristä koostuva kirkko? Onko lääke katolisuuteen todella uudestisyntyneen ja voidellun Mellerin osoittama kristillisyys?

Asiat on ratkaistava teologisesti, opit oppeina ja usko uskona, ei vetoamalla paavien pahuuteen tai nunnien nihkeyteen. Tätä Meller yrittääkin kirjansa ensimmäisessä kolmanneksessa, loput onkin sitten enemmän tai vähemmän huuhaata. Hupaisin esimerkki lienee osa ”Punertuva Vatikaani” alaotsikoineen ”Punalippuja Vatikaanin yllä”, ”Unohdettuja sivuja kommunismin kosiskelun historiasta”, ”Ja sitten: puolalainen paavi!”. Fátiman kolmannen salaisuuden Meller väittää tunteneensa tässä 1982 julkaistussa kirjassa – nyt tiedämme paremmin, kun Vatikaani on sen sittemmin vuonna 2000 julkaissut (ks. täältä) – eikä se ole lainkaan sitä, mitä Meller väitti sen olevan (s. 188).

Opilliset kysymykset

Mellerin alkuargumentti katolisuutta vastaan on tuulesta (matalatasoisen amerikkalaisen antikatolisen apologian kautta) temmattu. Hän esittelee listan katolista epäraamatullisuutta oppien ja käytäntöjen sekä niiden ilmestymisvuosien avulla. Ensimmäisenä mainitaan rukoukset kuolleiden puolesta ja ristinmerkki, jotka ”molemmat alkoivat vuonna 300 jKr.” (s. 20). Paitsi että Paavalin teoissa mainitaan ristinmerkki vuonna 160 ja Aberciuksen hautakirjoituksessa pyydetään esirukouksia n. vuonna 180.

”Messu, päivittäisenä juhlana, omaksuttiin 394”. Paitsi että Kyprianus puhuu päivittäisestä eukaristiasta 200-luvun puolivälissä. Marian palvonta ja titteli ”Jumalan äiti” omaksuttiin Efeson konsiilissa 431 – jälkimmäinen totta, vaikkakin jo Ireneus n. v. 189 kirjoitti Mariasta Jumalan äitinä. Mitä palvontaan tulee, sitä ei ole vieläkään hyväksytty eikä koskaan hyväksytä. Kiirastuliopin vakiinnutti Gregorius Suuri 593 – totta, mutta mainitsematta jäävät Tertullianuksen ja lukuisten muiden 200- ja 300-lukujen isien todistukset opista ennen sen ”vakiinnuttamista”. Marian ja ”kuolleiden pyhimysten” rukoileminen alkoi kuulemma v. 600, eikä ”alkukirkossa” koskaan rukoiltu muita kuin Jumalaa. Paitsi että katakombeissa pyydetään Pietarin ja Paavalin esirukouksia ja että Sub tuum praesidium-rukous Marialle tunnetaan jo vuodelta 250.

Mellerin lista jatkuu kolme sivua, mutta tässä vaiheessa lienee jo osoitettu, ettei Meller tunne (tai ainakaan 80-luvulla tuntenut) kirkkoisiä eikä kristillistä historiaa vaan on valmis sokeasti toistamaan antikatolisten kirjojen tuulesta temmattuja väitteitä. Sama meininki jatkuu kaikissa myöhemmissä luvuissa katolisesta opista – ripistä, messusta, Mariasta, kiirastulesta, aneista, pappeudesta ja pelastusopista. Kirjoittamani ja linkittämäni artikkelit vastaavat jo Mellerille riittävästi. Jää jäljelle vain kysymys, onko ”älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi” Mellerille lainkaan pätevä ohje. Niin… Babylonin portto ei kuitenkaan taida olla lähimmäisten listalla.

Hiltusen heikot heitot

9.2.2009

Jatkamme katolisvastaisen kirjallisuuden parissa – tutkiskeluvuorossa on tällä kertaa Paavo Hiltusen kirja Marian kolmet kasvot (Kuva ja Sana 1997). Kirja on kokonaisvaltainen hyökkäys katolisuutta vastaan perinteisissä katolilaisia ja protestantteja jakavissa kysymyksissä kuten pelastusopissa (kirjan varsinainen kirjoitussyy näyttää olleen Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta), messu-uhrissa sekä tietysti mariologiassa. Hiltusen teesi on, että Nasaretin Marian lisäksi on katolisten dogmien Maria Kakkonen sekä vielä Fátiman ja muiden ilmestysten Maria Kolmonen, itse paholainen.

Alkuhuomautus

On todettava, että Hiltunen tarjoaa teoksessaan kenties laadukkainta tällä hetkellä saatavilla olevaa suomenkielistä katolisuuskritiikkiä, mutta tämä vain kertoo siitä valitettavasta (tai onnekkaasta) todellisuudesta, että suomalainen protestanttinen apologetiikka on vielä hyvin alkeellista. Hiltusen argumentaatio on paikoin kovin matalatasoista eikä uskottavuutta paranna se, että useaan otteeseen katolisessa ja latinankielisessä terminologiassa esiintyy perustavanlaatuisia virheitä tai epäjohdonmukaisuuksia.

Ensimmäisenä esimerkkinä edellä mainituista olkoon tahrattoman sikiämisen dogmin esittely italia-latina-sekakielellä nimellä Immacolata Conceptio. Kanssalunastajatar kuuluu Hiltusen maskuliini-feminiini-sekalatinalla Co-redemptorix. Pius XII:n ensyklika Mystici Corporis on muista poiketen annettu jostain kumman syystä englanniksi muodossa On the Mystical Body, Pietà onkin Pietá, Liguori onkin Liquori. Protestanttinen latina ei suju Hiltuselta sen paremmin: O sancta simplicitas on O sancta simplicatos!

Hiltunen on onnistunut täyttämään yli 250 suurta sivua antimariaaniseen retoriikkaan, mutta hänen suurimmat argumenttinsa ovat valitettavan heikkoja. Yritys oli kuitenkin hyvä – ainakin paaveja ja historioitsijoita on yritetty siteerata edes semitieteellisesti. Seuraavassa käyn läpi Hiltusen argumentaation peruslinjat osoittaen, miksi informoidun katolilaisen ei pitäisi olla niistä kovinkaan vaikuttunut.

Maria-dogmit

Ensin Hiltunen käsittelee taivaaseen ottamista ja toteaa vain omalla auktoriteetillaan, ettei koko Raamatusta löydy pienintäkään viittausta siihen. Kirkon tarjoamat raamattuviittaukset hän sivuuttaa ilman mitään sen kummempaa eksegeesiä julistaen, etteivät ne liity asiaan. Seuraavaksi Hiltunen kertoo kuvitellun taivaaseenottamisen perustuvan legendoihin, muttei kerro, mistä nuo legendat saivat sisältönsä. Hän ei myöskään kerro, mihin Maria haudattiin.

Perisynnittömän sikiämisen tapauksessa Hiltunen sanoo ensin, ettei ”paavi maininnut ainoatakaan Raamatun jaetta tämän ’ilmoitetun opin’ tueksi”, mutta heti seuraavassa hän käykin jo selittämään pois jakeita, ”joihin paavi perusti saastattoman sikiämisen opin”! Jälleen Hiltunen julistaa, ettei kirkon tulkinta ole pätevää eksegeesiä. Hän näyttää torjuvan typologisen raamatuntulkinnan, jota hän kuitenkin itse harrastaa kannesta kanteen esimerkiksi kirjassaan Daavid ja Jeesus!

Opin kehitykselle Hiltunen ei anna tilaa, vaikka hänen omat protestanttiset uskomuksensa vaativat sen hyväksymistä. Kirkkoisiin hän ei kiinnitä paljoakaan huomiota (he kun ajattelivat Mariasta paljon enemmän kuin Hiltunen), oppihistoriasta annetaan luonnollisesti tahallaan katolisvastainen tulkinta. Marian ikuinen neitsyys julistetaan epäraamatulliseksi vanhoin argumentein, jotka eivät vakuuttaneet edes sola scripturaa julistanutta Lutheria.

Pakanuus ja demonisuus

Hiltunen toistaa myös tuttua argumenttia siitä, että Maria-kultti olisi lainattu katolisuuteen suoraan pakanuudesta. Hän vain toteaa tämän mielipiteen ja siteeraa ihmisiä, jotka toteavat samoin – mitään varsinaista todistetta ei esitetä sen puolesta, että mikään yksittäinen Maria-uskomus olisi lainattu suoraan pakanuudesta. On mahdollista, että Maria otti vanhojen jumalattarien paikan – samoin kuin Jeesus ja joulu ottivat vanhojen jumalien ja juhlien paikat – mutta toinen asia on väittää mariologian perustuvan pakanuuteen. Väite voidaan kääntää ympäri ja kyseenalaistaa Hiltusen kristinusko toteamalla monien kriitikoiden tavoin, että usko Jumalan Poikaan ja Kolminaisuuteen on lainattu suoraan pakanuudesta.

Lopuksi Hiltunen päättelee, että Maria on ilmestyksissään yrittämässä perustaa omaa uutta uskontoa sivuuttaakseen Jeesuksen paikan kristinuskossa. Tämän perusteella Hiltunen uskaltaa julistaa Maria Kolmosen itse paholaiseksi ja suureksi eksytykseksi. Sinänsä Hiltunen on oivaltanut asian ytimen: neutraali kanta Marian ilmestyksiin ei ole mahdollinen. Katolisuuden demonisuus tai totuus lienevät ainoita vaihtoehtoja, sillä Maria puhuu ilmestyksissään (erityisesti Fatimassa) paavista ja Maria-dogmeista totuuksina.

Demonitulkinnassa ongelmalliseksi käy se, että Maria on selvästi Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Kolminaisuuden puolella ja kehottaa ihmisiä kääntymään tämän kristinuskon julistaman tosi Jumalan puoleen katumuksessa. Paholainen pyrkii määritelmällisesti päinvastaiseen. Lisäksi kokemuksemme eksorsismeista kertoo, että paholainen vihaa Marian nimeä yli kaiken (viha käärmeen ja naisen välillä, ks. 1. Moos. 3 ja Ilm. 12). Mitä Hiltunen ajattelisi, jos julistaisimme hänelle, että hänen Jumalansa on Saatana ja päinvastoin? Tällainen argumentaatio on päätöntä, sillä se kieltää termeiltä niiden oman merkityksen.

Maria, Jeesus ja Raamattu

Hiltunen kauhistelee helluntaipastoria, joka kääntyi antimariaanisesta mariaystävälliseksi käytyään Medjugorjessa ja huomattuaan Marian todella vievän ihmisiä Jeesuksen luo. Hiltunen kauhistelee oppeja Marian välittäjyydestä ynnä muista, koska hän ei tunnu ymmärtävän raamatullista käsitettä pyhäin yhteydestä. Maria ei ole välittäjä Jeesuksen rinnalla, vaan uuden Aatamin uusi Eeva (Hiltusen mielestä epäraamatullinen, kuitenkin hyvin johanneslainen oppi), eivätkä he enää ole kaksi, vaan yksi ruumis.

Väitteet siitä, että Maria vie pois Jeesuksesta, voidaan kääntää ympäri kohti Hiltusta ja kysyä, eikö Raamatun korostaminen protestanttisuudessa vie ihmisiä pois Jeesuksesta. Protestantti protestoisi varmasti heti ja sanoisi, että Raamattu on Jumalan Sana, kuten Jeesuskin, Raamattu todistaa Jeesuksesta ja vie hänen luokseen. Samoin tekee Maria. Onko Mariaa joskus ylikorostettu katolisuudessa niin, että joku on kenties rukoillut Mariaa enemmän kuin Jeesusta? Hyvin mahdollista. Onko Raamattua joskus ylikorostettu protestanttisuudessa niin, että joku on lukenut Raamattua enemmän kuin rukoillut Jeesusta? Varmasti. Poistammeko siis Raamatun opistamme? Emme, emmekä Mariaakaan. Abusus non tollit usum.


%d bloggers like this: