Lisää James Whiten katolisuuskritiikistä

Viime viikolla esittelin James Whiten vanhurskauttamisoppia ja katolisuuskritiikkiä, ja kun Whiten Kindle-kirjat olivat niin halpoja, niin ostin ja luin saman tien kaksi muutakin: The Fatal Flaw ja Answers to Catholic Claims (molemmat vuodelta 1990, Kindle 2016).

Näistä edellinen kirja käsittelee sovitusoppia, messua ja kiirastulta, jälkimmäinen taas Raamatun ja tradition auktoriteettia, samoin kuin perusteellisempi opus Scripture Alone (2004), jonka olen lukenut jo aiemmin. Jatkamalla Whitesta saan tilaisuuden myös vastata Tuomas Nyyssölän edelliseen kirjoitukseeni jättämään pitkähköön kommenttiin.

Tarkoitukseni on siis osin esitellä Whiten argumentteja, toisaalta reagoida niihin ekumeenisena katolilaisena arvostavasti ja kriittisesti, totuutta etsien. Arvostan Whitessa nimenomaan sitä, että hän siteeraa laajasti katolisia lähteitä, eikä häntä voi nopeasti syyttää siitä, etteikö hän tuntisi katolista opetusta. Lisäksi arvostan hänen vakavaa sitoutumistaan Raamattuun ja siihen teologiaan, jota hän pitää raamatunmukaisena.

En tietenkään allekirjoita Whiten kalvinistisia kantoja sellaisenaan, mutta uskon, että katolilainen voi oppia niistä monenlaista. Seuraavassa esittelen siis Whiten kirjojen argumentteja, vaikkakin valitettavan rankasti lyhennellen ja yksinkertaistaen. Sen jälkeen esitän jälleen joitain kriittisiä ja rakentavia huomioita sekä suuntaan että toiseen.

Raamatun auktoriteetti, traditio ja paavius

James White yhtyisi Tuomas Nyyssölän kommenttin kohtien 2-3 toteamuksiin, joiden mukaan totuuden löytämiseksi on perustauduttava Jumalan ilmoitukseen ja kysyttävä oikeaa auktoriteettia. White kuitenkin nimenomaan puolustaa yksin Raamattua ilmoituksen lähteenä kirkolle (eri asia oli apostolien aika, jolloin uutta ilmoitusta vielä tuli), ja tekee sen melkoisen sofistikoidusti.

Katolilaisten väitteeseen, jonka mukaan Raamatun auktoriteetti perustuisi kirkon auktoriteettiin, White siteeraa useita Vanhan ja Uuden testamentin kohtia, joissa vedotaan kirjoitettuun Jumalan Sanaan auktoriteettina sekä varhaisiin kirkkoisiin, jotka tunnistivat Raamatun kirjoja inspiroiduiksi ilman mitään Rooman kirkon julistusta siitä, että kyseiset kirjat ovat inspiroituja. Kirkko tunnistaa Jumalan Sanan eikä luo sitä.

Mitä traditioon tulee, katoliset väitteet ovat kovin samanlaisia kuin fariseusten väitteet aikanaan: Jumala oli ilmoittanut Moosekselle kirjoitetun lain lisäksi suullisesti välitetyn Tooran, jota ”vanhimmat” sitten tulkitsivat. Jeesus kuitenkin nimenomaan hylkäsi tämän jumalalliseksi väitetyn mutta oikeasti Jumalan Sanaa vääristelevän tradition (esim. Matt. 15). Paavali opetti, että Kirjoitukset riittävät tekemään Jumalan miehestä täydellisen (2. Tim. 3:16-17).

Tässä vaiheessa katolilaiset vetoavat usein apostoleiden sanoihin suullisesta traditiosta (esim. 2. Tess. 2:15), mutta White korostaa, että apostolit välittivät saman evankeliumin suullisesti ja kirjallisesti, eikä ole mitään todisteita siitä, että apostolien välittämään traditioon olisi kuulunut myöhäisiä roomalaiskatolisia dogmeja kuten Marian perisynnittömyys tai paavin erehtymättömyys. Rooma on ominut Raamatun ja tradition itselleen.

Seuraavaksi katolilaiset vetoavat opin kehitykseen, ja White vastaa, että oppi tosiaan on kehittynyt – irrallaan Raamatusta ja sen vastaiseksi. Oikea opin kehitys kirkastaa ja selventää Raamatun opetusta (esim. kolminaisuus), mutta kun Raamattu ei enää saa olla ylimpänä ohjeena, voidaan esimerkiksi pyhimysten rukoilu, patsaiden kumartaminen yms. Raamatulle vieras toiminta oikeuttaa terminologisilla kikkailuilla (latria-dulia).

Lopuksi kiista kulminoituu tietysti paavin auktoriteettiin. White osoittaa, etteivät paaviuden puolesta siteeratut jakeet opeta paaviutta (esim. Augustinuksen ja Krysostomoksen mukaan Matt. 16:18:n kallio ei ole Pietari; avaintenvalta tarkoittaa vain syntien anteeksiantamisen julistusta, ks. Joh. 20:23), ettei Pietari pitänyt itseään muita ylempänä paimenena (1. Piet. 5:1-2), Paavali ei pitänyt Pietaria erehtymättömänä (Gal. 2), jne.

Entä sitten historiallisen kirkon kehitys? Missä vaiheessa mentiin mönkään? White toteaa Irenaeuksen tehneen virheen tuodessaan Raaamtun rinnalle muita auktoriteetteja gnostilaisuutta vastaan taistellessaan. Harhaoppi olisi Whitesta voitu kaataa huolellisella eksegetiikalla vetoamatta apostoliseen suksessioon. White kyllä joutuu ongelmiin yrittäessään selitellä pois sola scripturaan uskovien protestanttien teologisia erimielisyyksiä.

Katolilaisena näkisin mieluummin Irenaeuksen jatkumossa pastoraalikirjeiden kanssa ja korostaisin sitä, että tämä on sen historiallisen kirkon struktuuri, joka antoi meille UT:n lopullisen kaanonin. Niitä on paha mennä erottamaan. White luottaa kaanonin olevan oikea, koska Jeesuksen lupaus Hengestä, mutta miksei sama lupaus pätisi varhaiskirkon uskoon laajemmin? Tässä joudumme käsittelemään historiallisen kirkon konkreettisia oppeja.

Evankeliumi, messu ja kiirastuli

The Fatal Flaw -kirja alkaa reformaation merkkivuoteen sopivasti Lutherin tarinalla. White siteeraa yhtä dominikaaniveli Tetzelin anekirjettä, jossa hän ”apostolisella vallallaan” julistaa kaikki aneen hankkineen henkilön kiirastulirangaistukset poistetuiksi ja palauttaa tämän kirkon sakramenttiyhteyteen sekä siihen puhtauteen, joka kasteessa annettiin. Luther taas löysi Raamatusta aika lailla toisenlaisen tien autuuteen.

White tunnustaa, ettei Luther ensin halunnut perustaa uutta kirkkoa vaan uudistaa katolisen kirkon, mutta kun Johannes Eck oli syyttänyt Lutheria hussilaisesta harhaopista ja vedonnut aneiden takana seisovaan paavin auktoriteettiin, Luther tajusi, että harhaoppisena poltettu Hus oli sanonut oikeita asioita ja että hänen oli valittava evankeliumi tai paavi, siis hylättävä koko systeemi.

Whiten mukaan Rooman sakramentaalinen systeemi on väärä evankeliumi, sillä se ei pelasta, niin kuin Jeesuksen Kristuksen evankeliumi Raamatun mukaan pelastaa. Selkeimpiä osoituksia tästä ovat opit messu-uhrista ja kiirastulesta. White siteeraa Trentoa, Vatikaani II:ta ja useita amerikkalaisia katolisia lähteitä (kuten John Hardonin katekismusta) ja vertaa sitten roomalaista oppia Uuden testamentin evankeliumiin.

Roomalaisen opin mukaan messu on sovitusuhri, joka lepyttää Jumalan vihan ja antaa anteeksi päivittäiset eli lievät synnit. Synnit jaetaan lieviin ja vakaviin, joista edelliset kerryttävät kiirastulta ja jälkimmäiset johtavat pyhittävän (eli vanhurskauttavan) armon menettämiseen, mutta mitään selvää määritelmää siitä, mikä on lievä ja mikä vakava synti, ei ole. Ripissä saadaan anteeksi vakavan synnin syyllisyys, muttei välttämättä sen rangaistusta.

Roomalaisen opin mukaan ihminen voi siis käydä satoja tai tuhansia kertoja messussa ja ripillä, mutta hänellä ei siltikään olisi pelastusvarmuutta, sillä taas voi langeta kuolemansyntiin. Kuoleman jälkeen katolilainen joutuu kaikista sakramenteista huolimatta todennäköisesti kiirastuleen, jossa hänen pitää kärsiä sovittavaa kärsimystä (satispassio) lievistä synneistä ja vakavien syntien rangaistuksista.

Keskiajalta 1900-luvulle jatkuneen käsityksen mukaan kiirastulen liekit olivat hirmuisia, ja ne saattaisivat kestää kirjaimellisesti jopa vuosituhansia. Ei ihme, että aneet kävivät niin hyvin kaupaksi! Tätä vasten White esittää UT:n sovitusopin, jossa Kristus ei vain tee pelastusta mahdolliseksi monimutkaisen systeemin kautta, vaan hankkii ikuisen lunastuksen ja tekee yhdellä kertakaikkisella uhrilla omansa ”pysyvästi täydellisiksi” (Hepr. 10:14).

Kriittistä keskustelua

Kuten jo alussa totesin, Whitea ei voi helposti syyttää siitä, ettei hän tunne ”katolisen kirkon opetusta”. Päinvastoin hän paljastaa raa’asti niitä heikkouksia, joihin katolinen standardiopetus on johtanut ja johtaa. Toisaalta Whitea voi kritisoida siitä, että hän ei ole valtavan syvällä katolisessa teologiassa: Vatikaani II mainitaan vain silloin, kun se toistaa Trentoa, eikä suurimpia katolisia teologeja (esim. Ratzinger) oteta huomioon.

Lisäksi Whiten lähestymistavan voi kyseenalaistaa siitä näkökulmasta, että hän ei tunne tarpeeksi katolisen kirkon elämää. Hän päättelee ensin opin olevan väärä ja olettaa sitten katolilaisten elävän ei-pelastavan systeemin alla. Sitten hän vääntää tapaamiensa katolilaisten kanssa kalvinistisesta opista ja päättelee, että katolilaisten vastustus sitä kohtaan vain todistaa kalvinistisesta käsityksestä, jonka mukaan lihallinen ihminen vastustaa Jumalaa.

Tilanne näyttäytyisi aivan toisenlaisena, jos ensin seuraisi läheltä ja tutustuisi syvästi katolilaisiin uskoviin. White löytäisi paljon ristin juurelle nöyrtymistä, Raamatun auktoriteetille alistumista, Jumalan armoon turvautumista, kaikkia niitä asioita, joita hän kertoo Rooman vastustavan ja vain uudestisyntyneiden harjoittavan. Seuraavaksi voisi katsoa sitä, kuinka katolinen teologia on ekumeenisena aikana mennyt yo. asioissa parempaan suuntaan.

Otetaan esimerkiksi kysymys kuolemansynnistä ja kiirastulesta. Ero lievän synnin ja kuolemansynnin välillä perustuu Raamattuun ja varhaisimman kirkon uskoon (White on väärässä etsiessään syytä Jumalan pyhyyden aliarvioinnista), mutta on iso ongelma, jos jälkimmäisen sanotaan johtavan pelastuksen menetykseen, mutta ei osata sanoa, mikä kaikki on kuolemansyntiä, tai jos kuolemansynti tulkitaan liian laajasti.

Esim. Katolisen kirkon katekismus määrittelee toisaalta kuolemansynnin materiaksi sen, mikä on 10 käskyä vastaan, mutta toisaalta konkreettisten käskyjen kohdalla sanookin, että tässä on kyse kuolemansynnistä vain näillä ja näillä ehdoin – eli kaikki 10 käskyn rikkominen ei olekaan kuolemansyntiä. Mutta mitään kattavaa listaa ei ole. Avioliiton ulkopuolinen seksi ja velvoittavan messun missaaminen tosin muistetaan erikseen sanoa kuolemansynniksi.

Tätä taustaa vasten palataan edellisviikon pointtiini ei-katolilaisten kuuntelemisesta ja KKK:n kritisoimisesta. Olen Tuomas Nyyssölän kanssa periaatteessa samaa mieltä siitä, ettei Katekismuksen kritisoiminen tarkoita uskon sisältöä vaan esitystapaa, mutta näiden välinen ero ei ole mitenkään selvärajainen. Esim. ensyklikassaan Spe Salvi Benedictus XVI tuo oman ekumeenisen visionsa kiirastulesta (kirjasta Eschatology) kirkon opetukseen.

Benedictuksen teko on hyvin merkittävä kuolemansyntiopin kannalta. Siinä missä KKK:ta lukiessa luulisi, että ne miljoonat, jotka eivät ole käyneet ripillä avoliitossa asuttuaan tai messun missattuaan, mutta ovat silti rakastaneet Jumalaa ja uskoneet häneen, joutuvat kuollessaan helvettiin, Benedictus jättää helvettiin vain paatuneimmat pahikset ja päästää kiirastuleen suuren enemmistön, joiden elämässä on paljon likaa mutta silti perusavoimuus hyvälle.

Lisäksi itse kiirastulen käsite saa ”uuden twistin”, niin kuin Ratzinger Eschatologyn jälkipuinnissa sanoo. Sen sijaan, että ihminen joutuisi kärsimään tuhansia tai satoja vuosia persoonatonta sovittavaa tulta, Benedictus sanoo että ihminen kohtaa Kristuksen ja sulaa hänen puhdistavan ja rakastavan katseensa alla, eikä tätä voi mitata ihmisten ajalla. Kiirastulesta opetettiin vuosisatoja rankasti liioitellen, kuolemansynnistä yhä tänään.

Benedictus XVI ei siis varsinaisesti kritisoi KKK:n esittämiä  uskonsisältöjä: kiirastuli jää, kuolemansynti jää, helvetti jää. Mutta ”muotoillessaan” asiat paremmin kuin KKK, hän tulee itse asiassa tyhjentäneeksi ison osan helvetistä, ja kiirastulikin muuttuu samalla paljon mukavammaksi paikaksi. Näin voidaan toisaalta todeta, että reformaatio ja White ovat ajaneet osin aivan oikeita asioita, vaikkakin vastaehdotuksissa on menty monesti överiksi.

 

Benedictus XVI:n ensyklikat

Pietarin istuin on nyt tyhjänä, ja on hyvin mahdollista ellei todennäköistäkin, että ensi maanantaina meillä on jo uusi paavi. Siksi on otollinen aika palauttaa mieliin Benedictus XVI:n paavillinen opets ja luoda katsaus hänen paavillisiin kiertokirjeisiinsä.

Benedictus XVI kirjoitti kolme ensyklikaa, joista kaksi ensimmäistä on jo julkaistu suomeksi. Kolmas kiertokirje on myös käännetty ja odottaa julkaisuaan suomeksi vielä tänä vuonna. Koska kolmas kiertokirje, Caritas in veritate (Rakkaus totuudessa), käsittelee yhteiskunnallisia (talous- yms.) asioita, joista en ymmärrä mitään, keskityn tässä postauksessa kahteen ensimmäiseen: Deus caritas est ja Spe salvi.

Jumala on rakkaus

”Jumalan Rottweilerina” tunnettu Uskonopin kongregaation dogmaatikko Joseph Ratzinger yllätti maailman kirjoittamalla ensimmäisen paavillisen ensyklikansa rakkaudesta. Sen nimi Deus Caritas Est (Jumala on rakkaus) on suora sitaatti apostoli Johannekselta ja kertoo Benedictuksen evankelisuudesta: hän haluaa viedä kirkon yhä uudestaan kristinuskon juurille, sen apostoliseen ytimeen, evankeliumiin Jumalan rakkaudesta Kristuksessa.

”Kristillisen elämän alkuna ei ole eettinen päätös tai jokin suuri idea vaan sellaisen tapahtuman tai persoonan kohtaaminen, joka antaa elämälle uuden päämäärän ja samalla määrää sen suunnan.” (Deus caritas est [tästedes Dce] 1) Tähän ohjelmalliseen lauseeseen Benedictus XVI palasi myös myöhemmissä asiakirjoissaan.

Kiertokirje jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee rakkautta sinänsä, kun taas toinen keskittyy sen käytännölliseen ja kirkolliseen sovellukseen eli karitatiiviseen työhön. Ensimmäisessä osassa Benedictus XVI vastaa (nimeä mainitsematta) ruotsalaisen teologin Anders Nygrénin Eros ja Agape -kärjistykseen, kun taas toisessa hän selvittelee välejä sosialistisen yhteiskuntaopin kanssa.

Jos hyväksyisimme nygreniläisen jyrkän erottelun eroksen ja agapen välillä, kristinuskon varsinaisesta olemuksesta tulisi ”oma erillinen maailma, jota ehkä voitaisiin pitää ihailtavana, mutta joka kuitenkin olisi leikattu irti ihmiselämän kokonaisuudesta” (Dce 8).

Benedictuksen mukaan ”rakkaus” on lopulta ”yksi ainoa asia, mutta sillä on eri ulottuvuuksia” – raamatullinen usko ei rakenna ”vastakkaista maailmaa sille alkuperäiselle inhimilliselle ominaisuudelle, joka rakkaus on”. (Dce 8) Profeetathan käyttävät Jumalan rakkaudesta kansaansa jopa eroottisia vertauksia – Jumalan rakkautta voidaan siis ”epäilemättä nimittää erokseksi, joka kuitenkin samalla on kokonaan agape” (Dce 9).

Siinä missä ensimmäinen osa kritisoi nygreniläisyyttä, toinen osa vastaa marxilaisuuden haasteeseen, jonka mukaan karitatiivinen toiminta palvelee vallitsevaa väärää järjestelmää, pyrkii säilyttämään nykyisen tilanteen ja jarruttaa siten vallankumouksellisten voimien suorituskykyä, hidastaa muutosta parempaan maailmaan (Dce 26, 31).

Benedictus myöntää valtion velvollisuuden pyrkiä oikeudenmukaisuuteen, mutta loppujen lopuksi tällainen sosialismi on ”epäinhimillinen filosofia”, jossa nykyään elävä ihminen uhrataan epävarmalle tulevaisuudelle. ”Maailman muuttumista inhimillisemmäksi ei todella voida edistää siten, että toistaiseksi lakataan käyttäytymästä inhimillisesti.” (Dce 31)

Toivossa pelastetut

Toisen kiertokirjeen nimi Spe salvi (Toivossa pelastetut, tästedes Ss) on niin ikään apostolinen sitaatti, tällä kertaa Paavalilta. Ensyklika käsittelee nimensä mukaisesti toivoon ja pelastukseen liittyviä vaikeitakin kysymyksiä.

Paavi kiinnittää huomiota ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin, kun hän ajattelee kuolemaa ja ikuisuutta. Ihminen ei halua kuolla, mutta toisaalta ikuinen elämä ei vaikuta realistiselta toiveelta (ainakaan maan päällä) – pikemminkin se tuntuu yksitoikkoiselta ja sietämättömältä ellei pelottavaltakin.

Paavi vastaan dilemmaan: ”Voimme ainoastaan yrittää kuvitella itsemme ajallisuuden ulkopuolelle” ja ”jollakin tavalla aistia, että ikuisuus ei ole päättymätön päivien jatkumo kalenterissamme” vaan pikemminkin ”kuin suuri tyytyväisyyden tila, jossa täydellisyys syleilee meitä, ja me tätä täydellisyyttä”. ”Se olisi kuin sukeltamista rajattoman rakkauden valtamereen”. (Ss 12)

Jos ikuisen elämän ajatteleminen on vaikeaa, vähintään yhtä vaikeita ovat opit helvetistä ja kiirastulesta. Niitäkin paavi pyrkii selittämään ymmärrettävällä ja uskottavalla tavalla – tietoisena sekä modernin teologian asettamista haasteista että sen tarjoamista apukeinoista.

Helvetistä paavi sanoo: ”Voi olla ihmisiä, jotka ovat kokonaan tuhonneet halunsa totuuteen ja valmiutensa rakkauteen” – ja tällaisia kauhistuttavia profiileja ”voidaan nähdä tietyissä oman historiamme hahmoissa”. Sellaisissa ihmisissä kaikki on parannuksen saavuttamattomissa ja hyvän tuho peruuttamaton. (Ss 45)

Kiirastuliopin ”monimutkaisia historiallisia polkuja” (Ss 45) paavi ei kiellä eikä lähemmin tutki, vaan pyrkii 1. Kor. 3:12-15:n ja joidenkin modernien teologien työn valossa ymmärtää, mitä kuoleman ja tuomion hetkellä tapahtuu oletuksellisesti ihmisten suurelle enemmistölle, jotka eivät ole täysin pyhiä eivätkä täysin pahoja.

Heissä on ”äärimmäinen sisäinen avoimuus totuudelle, rakkaudelle, Jumalalle” huolimatta siitä, että konkreettisissa valinnoissa kuitenkin usein ”kompromissit pahan kanssa” ja ”lian paljous” peittävät puhtauden. Epäpuhtaudet eivät yhtäkkiä menetä kuolemassa merkitystään, vaan Kristus-Tuomarin katseen polttava tuli sulattaa kaiken valheellisuuden pois. (Ss 46-47)

”Kuitenkin tämän kohtaamisen tuskassa on pelastus” – ”se on siunattu kipu, jossa hänen rakkautensa pyhä voima polttaa lävitsemme kuin liekki” niin, että voimme tulla kokonaan itseksemme ja Jumalan omaksi. Tätä kohtaamista emme voi arvioida ”maailman ajallisin mitoin”, se on ”sydämen aikaa”. Oikeus ja armo pysyvät yhdessä: toisaalta teoillamme on merkitystä, ja teemme työtä ”peläten ja vavisten”, toisaalta armo antaa meille luvan toivoa ja kohdata Tuomari luottavaisesti. (Ss 47)

Lopuksi

Tämä lyhyt käsittely ei mitenkään tee oikeutta mainittujen kiertokirjeiden koko rikkaudelle. Niissä on lyhyydestään huolimatta yhtä sun toista mielenkiintoista, esimerkiksi tarinat (usein modernien pyhimysten elämästä), joilla Benedictus XVI havainnollistaa pointtejaan.

Ensyklikat maksavat 10e (KATT), ja Deus caritas est on jopa luettavissa ilmaiseksi netissä. Suosittelen lämpimästi näihin kiertokirjeisiin tutustumista kiitoksen- tai kunnianosoituksena tai vaikkapa ”läksiäislahjana” paavi Benedictukselle.

Viimeiset asiat

Kuolemanjälkeinen elämä kiinnostaa luonnollisesti kaikkia ihmisiä. Mikä meitä odottaa tuonpuoleisessa? Ateistit uskovat kaiken päättyvän kuolemaan, kun taas buddhalaiset ja hindut opettavat jälleensyntymistä. Useat pitävät taivasta (tai paratiisia) ja helvettiä ainoina vaihtoehtoina, jotkut väittävät kaikkien pääsevän taivaaseen, toiset puolestaan opettavat kolmea erilaista taivasta paratiisin ja henkivankilan jälkeen, toiset 144 000 ihmiselle varattua taivasta, maanpäällistä paratiisia ja täydellistä hävitystä.

Ainoana kuolleista lopullisen voitokkaana nousseena ihmisenä Jeesus Kristus on ainoa, joka pystyy opettamaan ihmiskunnalle totuuden tuonpuoleisesta. Tässä artikkelissa tutustumme Kristuksen ja hänen opetuslastensa opetukseen viimeisistä asioista. Mihin perustuvat katoliset opit kuolemasta, tuomiosta, taivaasta, helvetistä ja kiirastulesta?

Kuolema ja tuomio

”Synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23). Raamattu puhuu kuolemasta kolmessa eri merkityksessä: 1) luonnollinen kuolema eli sielun ja ruumiin eroaminen (esim. Hepr. 9:27), 2) yliluonnollinen kuolema eli hengellisen elämän menettäminen tai puute (esim. Ef. 2:1) sekä 3) helvetti (esim. Ilm. 20:14). Kaiken kuoleman alkusyy on kuitenkin synti. Jumala sanoi Aadamille: ”Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.” (1. Moos. 2:17) Jeesus varoitti kuulijoitaan: ”Ellette usko, että minä olen se joka olen, te kuolette synteihinne.” (Joh. 8:24)

Kuolema ei siis ole itsessään hyvä osa Jumalan luomistyötä – Jumala ei halunnut eikä luonut kuolemaa, vaan se on seuraus siitä, että ihminen on synnillään katkaissut itsensä pois Elämästä eli Jumalan yhteydestä. Koska kuolema on paha asia ja koska Jumala rakkaudessaan haluaa hyvää ihmisille, hän tuli itse ihmiseksi voittaakseen kuoleman ylösnousemuksellaan. Kristus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin [luonnollisen kuoleman], eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole [joudu helvettiin].” (Joh. 11:25–26)

Jumalan ilmoitus kertoo, että kuoltuaan ihminen joutuu tuomiolle: ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle.” (Hepr. 9:27) Ihminen ei siis saa tilaisuutta muuttaa kohtaloaan kuoleman jälkeen eikä hän synny uuteen maanpäälliseen elämään, vaan kuolinhetken jälkeen seuraa Jumalan tuomio. Katolinen kirkko uskoo, että tämän henkilökohtaisen tuomion seurauksena ihminen siirtyy taivaaseen, kiirastuleen tai helvettiin (1. Kor. 3:13–17).

Henkilökohtaisen tuomion lisäksi on myös yleinen tuomio maailman lopussa, kun Jeesus tulee takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Tällöin kukaan ei enää mene kiirastuleen, vaan kaikkien lopullinen kohtalo tulee julki. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista… Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” (Matt. 25:31–32,46)

Taivas

Millaista taivaassa oikein on? Paavalin mukaan kyseessä on jotain niin suurta, että ihminen ei voi sitä maanpäällisen elämänsä aikana käsittää: ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1. Kor. 2:9). Toisaalta heti perään Paavali kertoo Jumalan kuitenkin ilmoittaneen tämänkin salaisuuden ihmisille: ”Jumala on sen ilmoittanut Hengellään, sillä Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet.” (1. Kor. 2:10)

Mitä Jeesus sitten ilmoitti taivaasta? Herramme vertaa taivasta usein hääjuhlaan (Matt. 22:1, 25:10, Luuk. 14:15). Käyttämällä täten esimerkkinä ehkä suurimman inhimillisen ilon hetkeä – rakkauden juhlaa – Jumala haluaa kertoa taivaan olevan suuri ilon ja rakkauden juhla eikä suinkaan ikuinen tylsyys, jossa ei ole mitään tekemistä, kuten monet lapsellisesti ajattelevat. Taivaan hääjuhla on täynnä riemua: ”Iloitkaamme ja riemuitkaamme, antakaamme hänelle kunnia! Nyt on tullut Karitsan häiden aika. Hänen morsiamensa on valmiina… Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle.” (Ilm. 19:7–9)

Raamattu kutsuu taivasta myös ikuiseksi (tai iankaikkiseksi) elämäksi ja painottaa näin sitä, että taivaan ilolla ei ole koskaan loppua. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) ”Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän…” (Room. 2:7)

Taivaan ilo on pohjimmiltaan sitä, että saamme olla Kristuksen kanssa ja nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin: ”Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.” (Joh. 14:3) ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:2) ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.” (1 Kor. 13:12)

Täydellisen ilon lisäksi ymmärryksemme täydellistyy ja saamme vastaukset kaikkiin kysymyksiimme: ”teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään. (Joh. 16:22–23) ”Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12) Apostolit puhuvat myös taivaan kirkkaudesta: ”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme.” (Room. 8:18) ”Silloin te ylimmän paimenen ilmestyessä saatte kirkkauden seppeleen, joka ei kuihdu.” (1. Piet. 5:4)

Lopullisen taivaaseen pääsemisen määrittelee ihmisen sielun tila kuoleman hetkellä. Tämä käy selvästi ilmi esimerkiksi Jeesuksen vertauksista Matteuksen evankeliumissa. Vaikka joku tuhlaisi koko elämänsä, mutta ottaisi kuitenkin Jeesuksen sanoman vastaan vasta elämänsä loppuhetkillä ja liittyisi kirkkoon, hän saa silti saman palkan (taivaan) kuin ne, jotka ovat olleet pyhiä koko elämänsä (Matt. 20). Ne, jotka ensin vaikuttavat Jumalalle uskollisilta, eivät pääse taivaaseen, jos he lopulta osoittautuvat uskottomiksi, kun taas ensin uskottomilta vaikuttaneet ja lopulta uskollisiksi osoittautuneet pääsevät (Matt. 21:28–31).

Jeesus ja apostolit puhuvat taivaasta myös palkkiona hyvistä teoista (esim. Room. 2:7, Matt. 16:27, 2. Kor. 5:10). Tästä seuraa, että taivaassa on eritasoisia palkkioita – toiset saavat osakseen enemmän kirkkautta ja iloa kuin toiset, mutta kaikki ovat silti täydellisen onnellisia. On erikokoisia astioita, mutta kaikki astiat ovat ääriään myöten täynnä. Tästä on kyse katolisessa ansio-opissa. Raamattu antaa ymmärtää, että taivas ei ole kaikille samanlainen: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.” (Joh. 14:2) ”Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää.” (2. Kor. 9:6, ks. Gal. 6:8-9)

Kohdassa, jota mormonit käyttävät todistamaan oppinsa kolmesta taivaallisesta valtakunnasta, Paavali puhuu pikemminkin juuri eriasteisista taivaallisista kirkkauksista (kolmea valtakuntaa ei koskaan mainita): ”Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin. Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa.” (1. Kor. 15:41–42)

Jehovan todistajat painottavat opetuksessaan suuresti maanpäällistä paratiisia. He ovat väärässä erottaessaan tämän taivaasta, mutta heidän oppinsa voi auttaa meitä muistamaan sen hämmästyttävän katolisenkin kirkon opettaman totuuden, että nykyinen maailmankaikkeus uudistetaan aikojen lopussa (Katolisen kirkon katekismus 1042). Raamattu puhuu tästä vaikuttavalla tavalla Ilmestyskirjassa:

”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ’Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.

’Tule, minä näytän sinulle morsiamen, Karitsan vaimon.’ Henki valtasi minut, ja enkeli vei minut suurelle ja korkealle vuorelle ja näytti minulle pyhän kaupungin, Jerusalemin, joka laskeutui taivaasta, Jumalan luota. Se loisti Jumalan kirkkautta, se säihkyi kuin kallein jalokivi, kuin kristallinkirkas jaspis.

Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa. Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa. Kansat kulkevat sen valossa, ja maailman kuninkaat tuovat sinne mahtinsa kaiken loiston. Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan. Kaikki kansojen kalleudet ja ihanuudet tuodaan sinne. Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa, vaan ainoastaan ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan.” (Ilm. 21:1–5,9-11,22–27)

Kiirastuli

Edellä siteeratusta raamatunkohdasta saammekin aasinsillan kiirastuleen. ”Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä” (Ilm 21:27) on aiheemme kannalta erittäin tärkeä toteamus: yksikään kristitty ei pääse taivaaseen muuten kuin täysin pyhitettynä. Protestantit saattavat vastustaa, että kristityt ovat jo täysin pyhiä ja puhtaita Kristuksen tähden, mutta Raamattu kehottaa kristittyjä seuraavasti: ”pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14).

Tällaiset lauseet ovat ongelmallisia protestanteille, sillä ne viittaavat siihen, että kristittyjen on vielä uskoontulonsa jälkeenkin tehtävä jotain päästäkseen taivaaseen. Jos emme onnistu pyhittymään täysin tässä elämässä, minne menemme? Heprealaiskirjeen mukaan emme voi nähdä Herraa, mutta toisaalta emme mene helvettiinkään (ellemme menetä pelastustamme kuolemansynnillä: Hepr. 10:26–27), sillä ”emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa” (Hepr. 10:39). Ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto on lopullinen pyhitys kiirastulessa.

Kiirastuli ei ole kolmas ikuinen paikka taivaan ja helvetin rinnalla keskinkertaisille ihmisille, eikä se myöskään ole mikään väliaikainen helvetti, josta vähemmän pahat lopulta pääsisivät taivaaseen. Kiirastuli on kylläkin väliaikainen – viimeisen tuomion jälkeen sitä ei enää ole. Kiirastuli on lopullisen pyhittymisen tila, jonne menevät pelastuneet sielut, jotka eivät kuitenkaan kuolleet täysin puhtaina. Kiirastulessa maksetaan anteeksiannetuista synneistä jääneet ajalliset rangaistukset, ellei niitä ole maan päällä hyvitetty, sekä mahdolliset anteeksiantamattomat lievät synnit.

Katolinen kirkko näkee Jeesuksen sanoissa ”hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä eikä tulevassa maailmanajassa” (Matt. 12:32) viittauksen siihen, että myös tulevassa maailmanajassa on mahdollista saada joitain syntejä anteeksi. Jeesus opetti myös: ”Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla oikeuteen. Muuten hän saattaa luovuttaa sinut tuomarille ja tuomari vartijalle, ja niin sinut teljetään vankilaan. Usko minua: sieltä sinä et pääse, ennen kuin olet maksanut kaiken viimeistä kolikkoa myöten.” (Matt. 5:25–26) Vastapuoli on tässä ihmisen syyttävä omatunto, matka oikeuteen on maanpäällinen elämä ja tuomari on Jumala. Ellei ihminen hyvitä syntiensä ajallisia seurauksia maan päällä, teljetään hänet kiirastuleen kunnes hän on maksanut kaiken – ja silloin hän pääsee sieltä pois.

Pyhittymisen tarve ja kärsimyksen liittyminen pyhittymiseen ovat näkyvästi läsnä Raamatun opetuksessa. ”Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan. Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? Isämme kurittivat meitä vain lyhyttä aikaa varten ja niin kuin heistä näytti hyvältä, mutta Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään. Vaikka kuritus ei sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden.” (Hepr. 12:7,9–10)

On siis selvää, että kärsimyksellä on osansa pelastumisessamme (tulihan koko maailman pelastus nimenomaan Kristuksen kärsimyksestä), muuten joutuisimme uskomaan Jumalan olevan sadisti, joka antaa meidän kärsiä, vaikka voisimme yhtä hyvin pelastua ilman kärsimystäkin. ”Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room. 8:17) Kysymys kuuluu vain, onko mahdotonta ajatella, että sama pätisi myös kuoleman jälkeen, ellemme onnistuneet maanpäällisessä elämässämme pyhittymään täydellisesti.

Paavali kirjoitti: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet.” (1. Kor. 3:13–17)

Yleisin protestanttinen argumentti kiirastulta vastaan väittää kiirastulen tekevän Kristuksen ristinuhrin pelastustyön riittämättömäksi. Kristus ei kuitenkaan kärsinyt ristillä syntiemme laillista rangaistusta vaan voitti meille pelastuksen armon, jonka kanssa meidän on tehtävä yhteistyötä. Edellisessä Paavalin kirjeessä käytetty kieli on ongelmallinen protestanteille, sillä se osoittaa selvästi ihmisten aikaansaannosten vaikuttavan heidän kohtaloonsa.

Perustus on kyllä laskettu, ja hän on Kristus, mutta jostain syystä Paavali ei katso ihmisten aikaansaannosten vähentävän perustuksen arvoa. Päinvastoin, jos ihminen on rakentanut tälle perustukselle kullasta, hopeasta tai jalokivistä (tehnyt ansiollisia hyviä töitä), hänen rakennuksensa kestää ja hän saa palkan. Jos kristityn teot ovat heikompia (puuta, heinää tai olkia), hän kärsii vahingon (tässä käytetty alkukielen vahinkoa tarkoittava sana voi myös merkitä rangaistusta), mutta pelastuu ”kuin tulen läpi” – kiirastulen kautta. Jos hän taas turmelee Jumalan temppelin, hän ei pelastu, vaan Jumala saattaa hänet turmioon.

Helvetti

Ihmisen vapaan tahdon järkyttävimpiä seurauksia on mahdollisuus joutua ikuiseen turmioon eli helvettiin. Jumalan rakkauteen vedoten monet ovat yrittäneet väittää, ettei Raamattu todella opeta helvetin olemassaoloa, mutta Jeesuksen ja apostolien sanat puhuvat puolestaan. Jumalan rakkaus on nimenomaan sitä, että hän on antanut Poikansa syntiuhriksi meidän puolestamme, jotta meidän ei tarvitse kärsiä syntiemme rangaistusta helvetissä. Jää silti meidän valittavaksemme, haluammeko tulla osallisiksi Kristuksen uhrista vai pysyä synnissä.

Koska synti on ääretön rikos, on myös rangaistus synnistä loputon. Synti on loputtoman rangaistuksen ansaitseva rikos, sillä se kohdistuu Jumalaan, joka on äärettömän hyvä ja pyhä. Raamatun todistuksen ja kirkon jatkuvan opetuksen valossa kristityn on mahdotonta olla uskomatta helvetin olemassaoloon. Yhtä väärin olisi väittää, että helvetti on tyhjä, kuten jotkut ovat tehneet. Kun Raamattu puhuu helvetistä, asiayhteys mainitsee lähes aina myös ne, jotka sinne joutuvat.

Matteuksen evankeliumissa on useita Jeesuksen lausumia varoituksia ikuisesta kadotuksesta. Kun valo ja ilo ovat taivaan ominaisuuksia, helvettiä luonnehtivat puolestaan pimeys ja suru: ”Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 8:12) Pimeyden lisäksi helvettiä verrataan tuleen. Jeesus tarkensi, että tämä tuli on ikuinen eikä koskaan sammu: ”Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen… Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.” (Matt. 18:8–9) Vertaukset maailmanlopun yleisestä tuomiosta puhuvat myös helvetistä ja sen ikuisuudesta: ”Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen… ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” (Matt. 25:41,46)

Muutkin evankeliumit mainitsevat helvetin. Markuksen evankeliumissa muistutetaan jälleen kärsimysten ikuisuudesta: ”Onhan parempi, että käsipuolena pääset sisälle elämään, kuin että molemmat kädet tallella joudut helvettiin, sammumattomaan tuleen… Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvettiin, missä ’mato ei kuole eikä tuli sammu’.” (Mark. 9:43,47–48) Johanneksen evankeliumissa Jeesus opettaa: ”He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:29)

Luukkaan evankeliumi varoittaa: ”te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny” (Lk 13:3) ja kertoo tarinan rikkaasta miehestä, joka joutui kuolemansa jälkeen kärsimään: ”Näissä liekeissä on kauhea olla.” (Luuk. 16:24) Tästä tarinasta opimme myös, että taivaan ja helvetin välillä on ”syvä, ylipääsemätön kuilu” (Luuk. 16:26). Helvetistä kukaan ei voi edes haluta siirtyä taivaaseen, sillä siellä vallitsevat katumattomuus, ylpeys, viha ja katkeruus Jumalaa kohtaan.

Myös muut Uuden testamentin kirjoittajat puhuvat helvetistä. Paavali kirjoitti: ”Herra Jeesus väkevien enkeleittensä kanssa ilmestyy taivaasta tulenlieskojen keskellä ja rankaisee niitä, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä suostu olemaan kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille. Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta” (2. Tess. 1:7–9).

Ilmestyskirja ei jätä sijaa epäilylle – helvetti on todellinen, se ei ole tyhjä, siellä kärsitään, ja kärsimys kestää ikuisesti: ”Se, joka kumartaa petoa ja sen kuvaa ja ottaa otsaansa tai käteensä sen merkin, joutuu yhtä lailla juomaan Jumalan vihan viiniä, joka laimentamattomana on kaadettu Jumalan vihan maljaan. Häntä kidutetaan tulessa ja rikin katkussa pyhien enkelien ja Karitsan edessä. Tulesta, joka ihmisiä kiduttaa, nousee savu aina ja ikuisesti. Heillä ei ole päivän, ei yön lepoa – ei niillä, jotka kumartavat petoa ja sen kuvaa, eikä kenelläkään, joka ottaa pedon nimen merkikseen.” (Ilm. 14:9–11)

”Saatana, noiden kansojen eksyttäjä, heitetään samaan rikinkatkuiseen, tuliseen järveen kuin peto ja väärä profeetta, ja siellä niitä kidutetaan yötä päivää, aina ja ikuisesti.” (Ilm. 20:10) ”kaikki heidät tuomittiin tekojensa mukaan. Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi. Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen.” (Ilm. 20:13–15)

Helvetissäkin on kuitenkin eritasoisia rangaistuksia samoin kuin taivaassa on eritasoisia palkintoja: ”Minä sanon teille: Tyros ja Sidon pääsevät tuomiopäivänä vähemmällä kuin te.” (Matt. 11:22) ”Sitä ankarampi tulee olemaan heidän tuomionsa.” (Luuk. 22:47) Katolinen teologia erottelee perisynnistä aiheutuvan rangaistuksen (poena damni) ja henkilökohtaisista synneistä aiheutuvan rangaistuksen (poena sensus) välillä. Poena damni tarkoittaa, että ihminen ei pääse Jumalan valtakuntaan (Joh. 3:5, 1. Kor. 6:9), kun taas poena sensus sisältää kärsimyksen rangaistuksena tehdyistä synneistä (Hepr. 10:26–27, Ilm. 14:9–11).

Kirkko ei ole määritellyt, onko helvetin tuli todellinen tuli (vaikkakin erilainen kuin maallinen tuli) vai onko tuli kenties vertauskuvallinen tapa ilmaista helvetin kurjuutta, mutta raamatullisen todistusaineiston vakuuttamana kirkko on varma siitä, että helvetti on todellinen, ja samoin on sinne joutumisen vaara.

On kuitenkin hyvin selvää, että Jumala ”ei halua kenenkään tuhoutuvan” (2. Piet. 3:9) – hän ei ole kostonhimoinen vaan armelias ja ”tahtoo, että kaikki kääntyisivät” (2. Piet. 3:9). Kun Jeesukselta kysyttiin, pelastuvatko vain harvat, hän antoi epäsuorasti ymmärtää, ettei meidän tehtävämme ole miettiä, kuka ja kuinka moni joutuu helvettiin, vaan pitää itsemme Jumalan ystävinä, missä on jo riittävästi ajattelemista ja tekemistä: ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta.” (Luuk. 13:24)