Archive for the ‘Liturginen teologia’ category

Pitkäperjantain liturgia ja ristin palvonta

30.3.2015

Kaksi vuotta sitten kirjoitin pitkänperjantain liturgiaan liittyvän tekstin ”vanhurskaiden limbosta” ja ei-kristittyjen pelastumisesta. Gavin D’Costa ehdotti, että pitkäperjantain liturgian erityiset polvistumiset ja esirukoukset eri ihmisryhmien puolesta merkitsisivät ikään kuin astumista alas tuonelaan Kristuksen kanssa kaikkien näiden eri ihmisten pelastamiseksi.

Nyt ajattelin palata pitkäperjantain liturgian äärelle ja käsitellä sen toista erikoisuutta, nimittäin ristin palvontaa. Tämä ongelma vaivasi minua ensimmäisen kerran jo vuonna 2008, jolloin esitin siitä kysymyksen Catholic Answers-foorumilla. Myöhemmin sama kysymys on esitetty siellä useampaan otteeseen uudestaan (1, 2, 3), kun muutkin katolilaiset ovat kohdanneet saman vakavan ongelman.

Ristin palvonta?

Ytimessään homma menee näin: mikä ihmeen ristin palvonta? Eikös se ole aivan kristinuskon perusperiaatteita, että ainoastaan Jumalaa saa palvoa, ja että muu on epäjumalanpalvelusta? Pitkäperjantain liturgian käsikirjoissa lukee ristin palvonta, ja liturgiassa lauletaan ecce lignum crucis (…) venite adoremus eli ”katso, ristinpuu (…) tulkaa, palvokaamme”, ja sitten ihmiset menevät jonossa polvistumaan puisen krusifiksin eteen ja suutelemaan sitä.

Eikä tässä vielä kaikki. Tilanne pahenee entisestään, kun luetaan katolisen kirkon suurta teologista auktoriteettia Tuomas Akvinolaista. Summa Theologiae -pääteoksessaan Akvinolainen sanoo, että Neitsyt Marialle ei saa antaa latriaa (tekninen teologinen termi palvonnalle, joka kuuluu yksin Jumalalle), koska hän on pelkkä luotu olento. Mutta samalla hän sanoo, että Kristuksen kuville ja Kristuksen ristille tulee antaa latriaa. Akvinolainen selittää, että kuville ja ristille annettu latria menee eteenpäin Kristukselle.

Tässä on ainekset kasassa sekä katolilaisen uskonkriisiin (kuten CA-foorumeilla huomaa: ”Onko mahdollista, että suuri opettajani ja suojeluspyhimykseni pyhä Tuomas oli epäjumalanpalvelija…?”) että paljon parempaan antikatoliseen argumenttiin kuin tavanomainen ”katolilaiset palvovat Mariaa” (”Itsehän sen myönnätte!”)

Ristiriitaisia ajatuksia

Nostin tämän kysymyksen kokeilunomaisesti esille katolilaisten ryhmässä Facebookissa. Sain mielenkiintoisia ja erisuuntaisia vastauksia. Yksi sanoi, ettei ”kukaan kirkossa mukana oleva palvo sitä puukappaletta”, vaan kyse on vain ”hartaudesta”. Toinen taas sanoi odottavansa innokkaasti pitkäperjantaita, ”jolloin voin palvoa pyhää ristiä (…) jos katolinen liturgia käyttää sitä sanaa”. Kolmas ilmoitti aina boikotoineensa kyseistä hartautta.

Laajempi nettiselailu paljastaa saman jutun. Osan mielestä ristiä ei oikeasti palvota. Esimerkiksi Catholic Encyclopedian artikkeli on sitä mieltä, että Akvinolainen oli väärässä ja että ristille ei kuulu antaa latriaa. Catholic Answers-apologeetta isä Vincent Serpa selittää, ettei liturgiassakaan varsinaisesti palvota ristiä, vaan sanaa ”palvonta” käytetään hyperbolisesti, ei-kirjaimellisesti.

Toisessa CA-foorumilinkissä yksi keskustelijoista vetoaa vahvasti Nikean II konsiiliin (Tuomas Akvinolainen kummasti ignooraa sen kokonaan), jonka mukaan latriaa annetaan vain jumalalliselle luonnolle (Akvinolaisenhan mukaan sitä annetaan myös Kristuksen ihmisyydelle). Toinen taas painottaa Akvinolaisen puhuvan relatiivisesta eli suhteellisesta latriasta, vetoaa liturgiaan ja kieltää Akvinolaisen erehtyneen näin keskeisessä asiassa.

Blogi nimeltä The New Theological Movement vahvistaa, että teologit ovat yhä keskenään erimielisiä siitä, palvotaanko ristiä ja Kristuksen ikoneita latrialla vai ei. Blogi itse kannattaa Tuomaan kantaa, jonka mukaan näille annetaan relatiivista latriaa, ja yrittää sovittaa sen yhteen Nikean II konsiilin opin kanssa. Samoin blogi men like wine kannattaa ristin palvomista latrialla.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Lyhyesti sanottuna: en tiedä. Itse taidan jättää tänä pitkäperjantaina liturgian väliin ja löytää tilalle vähemmän ongelmallisia ”hartauden” muotoja. Toisaalta en viitsi tuomita ristiä suutelevaa kirkkokansaakaan (adorare-sanahan kai tarkoitti alun perin suutelemista: ad+orare; os, oris…). Tuskin monikaan heistä ajattelee oikeasti palvovansa ristiä, ja jos joku ajattelee, niin hänen aikomuksenaan on tietysti palvoa Kristusta.

Teologinen selitys ristille annetun palvonnan siirtymisestä Kristukselle ei mielestäni kuitenkaan ole kovin hyvä. Samalla logiikalla voitaisiin palvoa Betlehemin seimeä, Israelin maata, ehtoollisastioita tai vaikka koko luomakuntaa, onhan niillä kaikilla oma kosketuksensa Kristukseen. Samoin ei tulisi valittaa, jos joku pakana palvoo kiveä ja selittää, ettei tee sitä itse kiven vuoksi vaan Luojan, jolle palvonta siirtyy.

Eräs FB-keskustelumme kommentoijista sanoi, että on loogisesti kaksi vaihtoehtoa: joko kirkko liturgiassaan kehottaa antamaan ristille latriaa tai sitten ei. Edellisessä tapauksessa se olisi ristiriidassa muuten johdonmukaisen opetuksensa kanssa, jälkimmäisessä tapauksessa kielenkäyttö (”palvonta”, ”adoratio”) on harhaanjohtavaa, ja sitä pitäisi ehkä selkeyttää. Muutama keskustelija yhtyi tähän ja kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Kaivoin vielä esiin Katekismuksen ja katsoin, mitä siellä kenties asiasta opetetaan. Yksi kohta löytyi, ja kappas, Katekismus käyttää (varmasti harkitusti) sanaa ”kunnioittaa” (veneratur) eikä ”palvoa” (KKK 617). Hyvä näin. Ei palvota vaan kunnioitetaan. Nyt vain voisi korjata liturgian vastaamaan opetusta: lex orandi, lex credendi. Liturgian korjaaminen on tosin paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Syvempi ongelma

Se, mitä oikeasti pitäisi tehdä, olisi perusteellinen selvitys siitä, mitä palvonta varsinaisesti on, mitä se tarkoittaa, onko se olemukseltaan jotain ainoastaan Jumalalle kuuluvaa ja mikä sen sitten oikeastaan erottaa palvelemisesta, kunnioituksesta tai kumartamisesta, jota saa osoittaa ihan tavalliselle ihmiselle tai vaikka sitten patsaalle, valokuvalle tai muulle muistoesineelle.

Pitäisi tutkia heprean, kreikan, latinan, englannin, suomen jne. ”palvoa”-termejä ja niiden etymologiaa, tehdä kunnon eksegeesit olennaisista kohdista ja selvittää palvomisen ja kunnioittamisen teologianhistoriaa. Meinasin ruveta sitä tässä enemmänkin tekemään, mutta huomasin pian, etten lopulta tiedä, mitä olen tekemässä. Kun vähänkin penkoo syvemmältä, menee vaikeaksi.

Palataan asiaan siis joskus viisaammalla ajalla. Ystäväni ja kollegani Jason Lepojärvi on sattumoisin jo jonkin aikaa puhunut juuri tästä problematiikasta, ja hän toivottavasti kirjoittaa aiheesta joskus uraauurtavan tutkimuksen. Kommentteja ja ehdotuksia otetaan mieluusti vastaan.

Päättääkseni jotenkin rakentavasti siteeraan lopuksi Katekismuksen melko kaunista kuvausta palvonnasta. Tällaista asennetta itse kullekin tänään alkaneeseen pyhään viikkoon.

Palvonta on sellaisen ihmisen ensimmäinen suhtautumistapa, joka tajuaa olevansa luotu olento Luojansa edessä. Palvonta ylistää Herran suuruutta, hänen joka on luonut meidät, ja Pelastajan kaikkivaltaa, Pelastajan joka päästää meidät pahasta. Palvonnassa henki heittäytyy maahan ”kunnian Kuninkaan” edessä ja vaikenee kunnioittavassa hiljaisuudessa Jumalan edessä, joka ”aina on kaikkea suurempi”. Kolminkertaisesti pyhän ja yli kaiken rakastettavan Jumalan palvonta täyttää meidät nöyryydellä ja tekee rukouksistamme luottavia. (KKK 2628)
IMG_0086

Vatikaani II:n liturginen uudistus

11.11.2013

Uskon vuosi lähenee vauhdilla loppuaan, ja Vatikaani II:n asiakirjoista on käsitelty kunnolla vasta konstituutiot Dei Verbum ja Lumen Gentium. Uskon vuoden kahtena viimeisenä viikkona käsittelen kaksi jäljellä olevaa konstituutiota eli Sacrosanctum Concilium (SC) liturgiasta ja Gaudium et spes (GS) kirkosta nykymaailmassa.

Tänään on vuorossa Sacrosanctum Concilium, konsiilin neljästä konstituutiosta ensimmäisenä keskusteltu ja hyväksytty (v. 1963). Jo konsiilin alkaessa oli melko selvää, että liturgista uudistusta kaivattiin. Piispojen enemmistö oli jo valmiiksi sen kannalla; uudistusta oli ehdotettu jo ennen konsiilia sen esivalmisteluvaiheessa. Kyse ei siis ollut mistään konsiilin aikana tapahtuneesta suunnanmuutoksesta. Liturginen uudistusliike oli valmistanut maaperää SC:lle jo vuosikymmenien ajan.

Miksi liturgista uudistusta kaivattiin? Liturgia oli vuosisatojen varrella ensinnäkin muuttunut kansalle käsittämättömäksi, koska kirkko oli reformaatiota vastaan päättänyt säilyttää latinan liturgisena kielenä roomalaisessa riituksessa. Pappi luki messua omaa tahtiaan, kuoro lauloi jotain muuta, kansa taas rukoili ruusukkoa tai omia rukouksiaan.

Edes pyhimykset eivät ammentaneet hengellisyyttään liturgiasta vaan jostain muualta kuten mystiikasta, rakkaudentöistä tai aiempien pyhien elämistä. Seminaareissa ei opetettu liturgian teologiaa eikä historiaa, vaan ainoastaan rubriikkeja: kuinka viettää messu tekemättä kuolemansyntejä (rikkomatta liturgisia sääntöjä). Lisäksi messuun oli kertynyt vuosisatojen varrella lisäyksiä ja toistoja, joiden merkitys tai hyöty ei enää ollut selvä.

Ennen kaikkea kuitenkin itse messun ja pyhän kommuunion välinen yhteys oli hämärtynyt. Usein ne olivat kokonaan irti toisistaan. Messua pidettiin Kristuksen uhrina, mutta sen yhteydessä ei välttämättä lainkaan jaettu kansalle ehtoollista. Eukaristiaa säilytettiin tabernaakkelissa, ja pyhän kommuunion saattoi vastaanottaa sieltä messun ulkopuolella. Edes Vatikaani II:n avajaismessussa ei jaettu ehtoollista – sen sai hakea messun jälkeen.

Liturginen uudistusliike oli alkanut lähinnä benediktiiniluostareissa keskiaikaisen liturgian tutkimuksella, mutta laajeni pian sekä benediktiinien että keskiajan ulkopuolelle. Kirkkoisien uudelleenlöytäminen samoihin aikoihin johti erityisesti varhaisten vuosisadan liturgian ja liturgisen teologian uudelleenlöytämiseen.

Vastaavasti raamatullinen uudistusliike vaikutti siihen, että sakramenttien viettoon ja kaavoihin haluttiin selkeä linkki Raamattuun. Näin ollen SC päätyi uudistamaan messun lisäksi kaiken liturgian, kaikki sakramentit.

SC luku 1

SC koostuu johdannosta, seitsemästä luvusta ja liitteestä. Ensimmäinen luku eroaa muista siinä, että se sisältää useita alalukuja ja pykäliä. Ensimmäinen alaluku (SC 5–13) alkaa asettamalla liturgian heti pelastushistorialliseen kontekstiinsa ja ottamalla käyttöön termin ”pääsiäissalaisuus” tai ”pääsiäisen salaisuus” (mysterium paschale), s.o. Kristuksen kuoleman ja  ylösnousemuksen mysteeri, johon meidät liturgiassa liitetään.

SC 8 on kaunis kuvaus liturgiasta taivaallisen palveluksen esimakuna: ”Maallisessa liturgiassa saamme jo esimakua taivaallisesta, jota vietetään pyhässä kaupungissa, Jerusalemissa, jonne me toivioretkeläisinä pyrimme. Siellä Kristus istuu Isän oikealla puolella pyhäkön ja todellisen tabernaakkelin palvelijana ja me yhdessä taivaallisen sotaväen kanssa veisaamme ylistysvirttä Herralle. Kunnioittaen pyhien muistoa me toivomme osallisuutta ja sijaa heidän yhteisössään ja odotamme Vapahtajaksemme Herraamme Jeesusta Kristusta, kunnes hän, meidän elämämme, itse on ilmestyvä ja mekin ilmestymme hänen kanssaan kirkkaudessa.”

Toinen alaluku määrää liturgiaa opetettavaksi tuleville papeille ja kehottaa kirkkokansaa osallistumaan liturgiaan aktiivisesti. Aktiivisesta osallistumisesta (actuosa participatio) tuli yksi SC:n ja sen tulkinnan iskulauseista, jotka ovat jääneet vaikuttamaan Vatikaani II:n jälkeiseen aikaan. ”Äitimme pyhä Kirkko toivoo hartaasti, että kaikki uskovat johdettaisiin täyteen, tietoiseen ja aktiiviseen liturgian viettoon osallistumiseen.” (SC 14)

Kolmas alaluku käsittelee liturgian uudistusta itseään. Ensin perustellaan liturgisen uudistuksen mahdollisuus:  ”Sillä liturgia sisältää sekä muuttumattoman, Jumalan säätämän osan että muutettavissa olevia osia, joita voidaan ja joita pitääkin aikojen kuluessa vaihdella. Näin on varsinkin, jos liturgiaan on tunkeutunut aineksia, jotka eivät vastaa sen omaa sisäistä olemusta tai jotka ovat vähitellen tulleet vähemmän sopiviksi kuin ennen.” (SC 21)

Yksi esimerkki konkreettisista uudistuspykälistä on seuraava aktiivista osallistumista koskeva kohta: ”Aktiivisen osallistumisen edistämiseksi rohkaistakoon kansaa tulemaan mukaan huudahduksin, vastauksin, virsin, antifonein ja lauluin samoin kuin tekojen, eleitten ja ruumiinasentojen avulla. Myös pyhää hiljaisuutta noudatettakoon ajallaan.” (SC 30)

Kenties kuuluisimmat Vatikaani II:n uudistukset ovat latinan kielen muuttaminen kansankieleksi ja papin kääntyminen kohti kansaa. Ainoa vain, että SC ei sisällä kumpaakaan näistä ohjeista. Sen sijaan SC 36 sanoo: ”Latinan kielen käyttö säilytettäköön latinalaisen riituksen piirissä eräitä paikallisia erioikeuksia lukuun ottamatta.”

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan SC 36 jatkaa: ”Koska kuitenkin sekä messussa että sakramenttien jaossa ja muissa liturgian osissa kansankielen käyttö usein saattaa olla sangen hyödyllistä kansalle, voidaan sen käyttöä laajentaa.” ”Käytetäänkö kansankieltä ja missä määrin, on näitä sääntöjä seuraten paikallisen kirkollisen auktoriteetin ratkaistava kuultuaan, mikäli se on tarpeen, naapurihiippakuntien piispoja, joiden alueilla puhutaan samaa kieltä. Määräykset on Apostolisen istuimen hyväksyttävä ja vahvistettava.

Käytännössä ympäri maailmaa paikalliskirkot pyysivät ja saivat pian konsiilin jälkeen Apostoliselta istuimelta luvan viettää koko messu ja muut sakramentit kansankielellä. Suomessa on poikkeuksellisen hyvin säilytetty latinaa kansankielen rinnalla.

Mitä papin selkään ja alttarin paikkaan tulee, SC:n hiljaisuus asiasta ei tarkoita sitä, että uudistus olisi konsiilin vastainen. Päinvastoin jo konsiilin aikana eli 1964 Vatikaani julkaisi ohjeistuksen Inter Oecumenici, jossa sallittiin alttarin irrottaminen seinästä, jotta pappi voisi olla kasvot kansaan päin.

SC luvut 2–7

Konstituution toinen luku käsittelee eukaristian salaisuutta. Sen alku on teologisesti rikasta ja kaunista tekstiä: ”Viimeisellä ehtoollisella sinä yönä, jona hänet kavallettiin, meidän Vapahtajamme asetti ruumiinsa ja verensä eukaristisen uhrin. Hän teki sen jatkaakseen ristin uhria kautta aikojen siihen asti, kunnes hän tulee, mutta myös uskoakseen Kirkolle, rakkaalle morsiamelleen, muiston kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, laupeuden sakramentin, ykseyden merkin; rakkauden siteen, pääsiäisaterian, jossa Kristus nautitaan, mieli täyttyy armosta ja jossa meille annetaan tulevan kirkkauden pantti.” (SC 47)

Samalla luvussa on käytännöllinen ote: ”Kirkko kantaa huolta siitä, etteivät kristityt olisi sivullisina ja mykkinä katselijoina tätä salaisuutta vietettäessä.” (SC 48) ”Aikojen kuluessa syntyneet toistamiset jätettäköön pois, samoin vähemmän hyödylliset lisäykset. Toisaalta palautettakoon pyhien isien varhaisesta kaavasta aikojen kuluessa vahingossa poisjätetyt tavat, mikäli se katsotaan hyödylliseksi ja tarpeelliseksi.” (SC 50)

Luku 3 käsittelee sakramentteja ja sakramentaaleja ja luku 4 hetkipalveluksia. Jälkimmäisessä käsketään muun muassa poistamaan tai muuttamaan ”kaikki mytologialta maistuva” aineisto (SC 93). On huomionarvoista, että kirkko myönsi liturgiaan sisältyneen mytologista aineistoa ja käski poistamaan tai muuttamaan sen. Samoin on merkittävää, että pyhän messun riittien uudistusta käsitellessään konsiili käskee välttämään ”turhia toistamisia” (SC 34).

Luku 5 käsittelee kirkkovuotta, ja SC käskeekin vähentämään pyhimysjuhlia ja antamaan enemmän tilaa itse pääsiäisen salaisuuden vietolle eli Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistolle. Pyhimysten ”aitoja pyhäinjäännöksiä” kunnioitetaan (epäsuora epäaitojen reliikkien ongelman tunnustus?), mutta vain niiden pyhimysten juhlia tulisi viettää koko kirkossa, joiden merkitys on todella yleismaailmallinen (SC 111).

Luku 6 käsittelee kirkkomusiikkia. Gregoriaaniselle laululle myönnetään ”etusija liturgisissa toimituksissa, mikäli muita näkökohtia ei tarvitse ottaa huomioon” (SC 116). Toisia kirkkomusiikin lajeja, ”varsinkaan polyfonista musiikkia”, ei kuitenkaan tule sulkea pois. Vastaavasti instrumenttina urkuja tulee pitää ”suuressa arvossa”, mutta muitakin instrumentteja ”saa paikallisen kirkollisen esivallan luvalla käyttää jumalallisessa kultissa, mikäli ne ovat sopivia” (SC 120).

Viimeinen luku on omistettu kirkkotaiteelle. Teksti on aluksi kaunista ja varmasti taiteilijoita inspiroivaa, lopuksi jälleen käytännöllisempää ohjeistusta. Lopetan tämän konstituutiokatsauksen pitkähköön sitaattiin, joka voi toivottavasti innoittaa taiteellisesti lahjakkaita lukijoita:

”Ihmishengen ylevimpiin saavutuksiin luetaan oikeutetusti kuvaamataiteet, etenkin uskonnollinen taide ja sen huippuna kirkkotaide. Luonnostaan ne suuntautuvat kohti ääretöntä jumalallista kauneutta koettaen jollakin tavoin ihmiskäden töin kuvata sitä. Ja yhä pitemmälle ne menevät Jumalan, hänen kunniansa ja kirkkautensa ilmentämisessä, sillä eihän niiden tehtävänä olekaan mikään muu kuin palveluksillaan kääntää ihmisten mielet Jumalan puoleen. Sen vuoksi pyhä äitimme Kirkko on aina ollut kuvaamataiteiden ystävä ja on jatkuvasti pyytänyt niiden hyviä palveluksia varsinkin, jotta pyhään kulttiin tarvittavat esineet olisivat todella arvokkaita, koristeellisia ja kauniita, yliluonnollisten asioiden merkkejä ja symboleja.” (SC 122)

Pitkäperjantai, vanhurskaiden limbo ja ei-kristittyjen pelastuminen

25.3.2013

Pyhän viikon kunniaksi ajattelin kirjoittaa mielenkiintoisesta teologisesta ajatuksesta, jonka löysin äskettäin lukemastani Gavin D’Costan kirjasta Christianity and World Religions: Disputed Questions in the Theology of Religions (Wiley-Blackwell 2009). Gavin D’Costa on professorina Bristolin yliopistossa, ja hän on yksi johtavia katolisia uskontoteologeja. Hän on kritisoinut erityisesti John Hickin pluralismia.

Ei-kristittyjen pelastuminen

Yksi uskontoteologian polttavimpia kysymyksiä on ei-kristittyjen pelastumismahdollisuus. Jos Kristus tosi Jumalana ja tosi ihmisenä on ainoa välimies Jumalan ja ihmisten välillä, voiko sellainen ihminen päästä Jumalan luo, joka ei tietoisesti usko Kristukseen eikä ole näkyvästi kasteessa hänen yhteyteensä liitetty?

Aiheesta voisi sanoa paljonkin (ks. esim. extra ecclesiam artikkelit), mutta katolisen teologian ja tämän blogipostauksen aiheen kannalta olennaista on se, mitä Vatikaanin II kirkolliskokous asiasta opetti konstituutiossaan kirkosta nykymaailmassa Gaudium et Spes, 22:

Kristushan on kuollut kaikkien puolesta  ja ihmisen lopullinen kutsumus on itse asiassa yksi ainoa, nimittäin jumalallinen. Sen vuoksi meidän on pidettävä kiinni siitä, että Pyhä Henki tarjoaa kaikille mahdollisuuden jollakin Jumalan tuntemalla tavalla yhdistyä tähän pääsiäisen salaisuuteen.

Vatikaanin II kirkolliskokous ei kuitenkaan lähtenyt spekuloimaan, mikä tämä Jumalan tuntema tapa on. Vuonna 2000 Uskonopin kongregatio (Dominus Iesus, 21) sanoi, että teologien työtä tämän Jumalan suunnitelman täydellisemmäksi ymmärtämiseksi on kannustettava. Gavin D’Costa ehdottaa nyt ratkaisua tähän kysymykseen.

Vanha oppi uusissa konteksteissa

Gavin D’Costa lähtee liikkeelle kirkon uskon ytimestä eli apostolisesta uskontunnustuksesta. Siinä kirkko tunnustaa uskovansa, että Kristus kuolemansa jälkeen ”astui alas tuonelaan”.

D’Costa dokumentoi, kuinka varhaiset kirkkoisät käyttivät tätä oppia hyväkseen selittääkseen sen, miten ennen Kristusta eläneet vanhurskaat, olivat he sitten juutalaisia tai pakanoita, olivat saattaneet pelastua. Kristus haki heidät paikasta, jota on kutsuttu isien tai vanhurskaiden limboksi, Abrahamin helmaksi tai syliksi.

Myöhemmin, kun tunnettu maailma oli jo kristillinen eikä vastaväitettä ei-kristittyjen suurista massoista enää tarvittu pahemmin miettiä, oppi vanhurskaiden limbosta jäi melko vähäiselle huomiolle. Keskiajalla merkittävä poikkeus oli Albert Suuri, joka kirjoitti paljon kyseisestä opista. Mielenkiintoisinta on se, että Albert Suuri ajatteli tämän limbon olevan teologisena paikkana vielä olemassa, Kristus ei siis tuhonnut sitä.

Albert tosin ajatteli isien limbon olevan tyhjä (isien limbo on siis teologisesti eri paikka kuin lasten limbo, johon kastamattomana kuolleiden lasten ajateltiin menevän). Hän kirjoitti vielä aikana, jolloin Amerikoita ei tunnettu, ja oletus oli se, että evankeliumin maailmanlaajuisen julistuksen jälkeen jokaisella oli mahdollisuus hyväksyä tai torjua se. Kukaan ei siis elänyt vastaavassa tilanteessa kuin ihmiskunta ennen Kristusta.

Liturginen argumentti

Nykyään tiedämme kuitenkin maailmasta paljon enemmän. Tiedämme lukuisista kansoista Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa ja Australiassa, jotka eivät vuosisatoihin saaneet mahdollisuutta kuulla evankeliumia syntien anteeksiantamisesta ja ikuisesta elämästä Kristuksessa. Voidaan siis tosissaan pohtia, olisivatko tällaiset ihmiset vastaavassa tilanteessa Jumalan edessä kuin ihmiset ennen Kristuksen lihaksitulemista.

Gavin D’Costa ehdottaa vanhan opin käyttöön ottamista: sellaiset vanhurskaat pakanat, jotka eivät ole meidänkään aikanamme saaneet mahdollisuutta tulla kristityiksi, voivat teologisesti mennä ensin vanhurskaiden limboon. Se ei kuitenkaan ole kenenkään ikuinen kohtalo, vaan Kristus laskeutuu sinne ja pelastaa sieltä vanhurskaat tänäänkin.

Tällainen ajatus saa tietysti vastaansa heti kysymyksen siitä, eivätkö Kristuksen kuolema ja tuonelaan astuminen olleet kertaluontoisia historiallisia tapahtumia. D’Costa vastaa tähän liturgisella argumentilla. Samalla tavoin kuin katolinen messu tekee läsnäolevaksi Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen, samalla tavoin se myös aktualisoi Kristuksen tuonelaan astumisen. Samoin kuin messu ei vähennä ristinkuoleman ainutkertaisuutta, ei se tee niin tuonelaan astumisellekaan.

D’Costa saa tukea ajatukselleen erityisesti pitkäperjantain liturgiasta. Mitä kirkko tekee silloin, kun se liturgisesti viettää Kristuksen kuoleman ja tuonelaan astumisen muistoa – tai pikemminkin elää sitä todeksi? Vastaus: se rukoilee kaikkien ei-kristittyjen puolesta! Juutalaisten, muiden Jumalaan uskovien, jopa ateistien puolesta. ”Notkistakaa polvenne… nouskaa.” Kirkko Kristuksen ruumiina osallistuu Kristuksen työhön välimiehenä ihmisten ja Jumalan välillä.

Tätä on teologia

On varmasti ymmärrettävää, jos tällainen vaikuttaa jostakusta täysin turhalta spekulaatiolta. Toiselle se voi olla osoitus siitä, mitä teologia on parhaimmillaan. Kirkko identifioi jonkin teologisen kysymyksen, johon kaivataan selkeyttä (Dominus Iesus). Teologit vastaavat haasteeseen ja alkavat selata lähteitään ja pohtia niitä nykytilanteen valossa. Lopputuloksena voi olla löytö, joka inspiroi aivan uudella tavalla kirkkokansaa elämään uskoaan todeksi.

Esimerkiksi tämä D’Costan ehdotus voi olla uusi ja innostava syy mennä messuun (ei tietenkään ainoa tai sellainen, josta messuun meno sinänsä riippuisi). Messussa kirkkokansa osallistuu Kristuksen pääsiäissalaisuuteen, hänen kuolemansa, tuonelaan astumisensa, ylösnousemuksensa ja taivaaseen astumisensa mysteeriin. Messuun mennään osallistumaan sielujen pelastukseen – siellä astutaan Kristuksen kanssa tuonelaan pelastamaan sieluja vanhurskaiden limbosta  ikuiseen valoon!

D’Costan teoria säilyttää sekä Kristuksen että kirkon universaalin pelastustehtävän. Se tuo mieleen kaikuja Paavalin kehotuksesta Timoteuksen johtamalle seurakunnalle (1. Tim. 2:1-6). On yksi välittäjä, Kristus (1. Tim. 2:5), mutta seurakunnan on rukoiltava kaikkien ihmisten puolesta (1. Tim. 2:1), koska Jumala, joka on pelastaja, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat” (1. Tim. 2:4).

Sitä, mitä tekivät jo aivan ensimmäiset kristityt, sitä tekee katolinen kirkko joka ikisessä messussa sekä aivan erityisen painokkaasti pitkänperjantain liturgiassa. Kirkko on esirukoilijana Jumalan edessä kaikkien ihmisten pelastuksen puolesta. Kannattaa siis käyttää tilaisuus hyväksi ja osallistua kokosydämisesti pyhän viikon viettoon – ja kutsua kaveri mukaan esirukoilemaan ja maailmaa pelastamaan!

Cantemus ja ”Rukoilevatko katolilaiset Mariaa?”

14.1.2013

Helsingin katolinen hiippakunta eli katolinen kirkko Suomessa sai viime vuonna vihdoin uuden hienon laulukirjan, jonka nimeksi tuli Cantemus. Hiippakunnan liturgisen toimikunnan toimittama ja Katolisen tiedotuskeskuksen julkaiseman laulukirjan taival oli pitkä, mutta lopputulos on komea.

Evankeliumin vertauksen hyvän isännän tavoin Cantemus ”ottaa esiin sekä uutta että vanhaa” (Matt. 13:52) – tekijäluettelosta löytyy kirkon ja kansan historiasta ja nykypäivästä tuttuja nimiä, niin katolisia kuin luterilaisiakin. Muutamia esimerkkejä:

Mikael Agricola, Samppa Asunta, Johann Sebastian Bach, Adolf Carling, Franciscus Assisilainen, Anna-Mari Kaskinen, Juho Kyntäjä, Marko ja Pilvi Tervaportti, John Henry Newman, Teivas Oksala, Olaus Petri, Pentti Laukama, Kaarina Koho, Tuomas Akvinolainen, Anna-Maija Raittila, Johan Ludvig Runeberg, Teemu Sippo, Tuomo Vimpari, Elias Lönnrot, Markus Mäkelä, Martti Luther, Markku Koponen, Leevi Madetoja, Hemminki Maskulainen, N.F.S. Grundtvig, Dietrich Bonhoeffer, Anja Purhonen, Kati Fehér ja Outi Kecskeméti.

Tämän blogin luonteen vuoksi tarkastelen tässä laulukirjan lauluja teologisesta näkökulmasta. Cantemus on itse asiassa täynnä todella kaunista ja hyvää teologiaa. Alusta alkaen se on äärimmäisen Kristus-keskeinen, adventin, joulun, paastonajan, pyhän viikon, pääsiäisajan ja muiden Kristus-juhlien laulut keskittyvät aivan evankeliumin ytimeen.

Summittain arvioiden noin puolet Cantemuksen lauluista ovat Kristuksen ylistystä, palvontaa ja kontemplaatiota. Osa III, joka on suunnattu eukaristialle, on tietysti siten ipso facto myös suunnattu Kristukselle. Muutamiin lauluihin on luterilaisten messuvieraiden iloksi jätetty luterilaista ehtoollisteologiaa (173: ”Kristus itse salatusti / yhtyy leipään, viinihin”; 175: ”On leipä, viini tässä / ruumiini vereni”).

Ainoastaan osat IV ja V saattavat tuntua oudoilta luterilaisten ja muiden ei-katolisten (ja ei-ortodoksisten) kristittyjen korvissa, ne kun on suunnattu Marialle ja pyhimyksille. Niistä on muutama sana paikallaan.

Rukoilevatko katolilaiset Mariaa?

Marian rukoileminen ja ”palvominen” on yleinen katolilaisia vastaan esitetty syytös. Protestantit sanovat, ettei Raamattu käske moista tekemään eivätkä apostolit rukoilleet Mariaa. Vain Jumalaa tulee palvoa, ei ketään muuta.

Tähän katolilaiset vastaavat usein, ettei Mariaa rukoilla, vaan häneltä ainoastaan pyydetään esirukouksia. Häntä ei palvota vaan kunnioitetaan. Cantemuksen valossa rukoilemis- ja palvomiskysymykset on erotettava toisistaan.

Esimerkiksi laulut 185 (Alma redemptoris mater), 191 (Salve Regina) ja 196 (Sub tuum praesidium) ovat suoraan Marialle osoitettuja rukouksia, eivät esirukouspyyntöjä. Laulussa 209 sanotaan suoraan: ”sinua siksi me rukoilemme”, samoin laulussa 213: ”sinua rukoilemme”. Näistä sanoista vastuussa ovat ainoat suomalaiset katoliset papit, Tuomo Vimpari ja (piispa) Teemu Sippo, ei siis mikään latinalaisamerikkalainen kansanperinne.

Jos yksi maailman luterilaisvaikutteisimmista katolisista hiippakunnista rukoilee virallisessa laulukirjassaan Mariaa, voi vain kuvitella, mitä Etelä-Amerikassa, Italiassa tai Filippiineillä lauletaan. Ja jos Helsingin katolisen hiippakunnan laulukirjakin rukoilee Mariaa, lienee aika turha taktiikka yrittää väittää, etteivät katolilaiset rukoile Mariaa.

Joku voisi tietysti lähteä sille dogmaattiselle linjalle, että Mariaa ei oikean kirkon opin mukaan saa rukoilla mutta että kirkko käytännössä rikkoo omaa uskoaan vastaan hyvin laajalti. Tähän sanoisin niin kuin Jeesus Paavalille: ”Paha sinun on potkia pistintä vastaan” (Ap.t. 26:14). Kirkko rukoilee Mariaa, piste. Ainoa mahdollisuus on yrittää ymmärtää.

Saako Mariaa rukoilla? 

On totta, että Raamattu ei käske rukoilemaan Mariaa, eikä meillä ole näyttöä siitä, että apostolit tai heidän välittömät seuraajansa olisivat rukoilleet Mariaa. Tämä ei kuitenkaan ratkaise asiaa suuntaan eikä toiseen. Raamattu ei myöskään missään sano, ettei uskonnossa saisi tehdä mitään sellaista, mitä Raamattu ei erikseen käske (samalla menisi kaikkien protestanttien liturgiset perinteet tai niiden korvikkeet kuten ylistyskonsertit), eikä Raamattu missään kiellä Marian rukoilemista.

Marian rukoileminen on kristillisessä kirkossa vanhempaa perua kuin Uuden testamentin kaanon, johon kaikki kristityt uskovat – eivät Raamatun, vaan kirkon yhteisen tradition ja varhaisten kirkolliskokousten päätösten nojalla (usein tiedostamattaan). UT:n kaanon lukkiutui hieman ennen vuotta 400, kun taas Sub tuum praesidium -rukous on löydetty egyptiläisestä liturgiasta n. vuodelta 250. Lex orandi, lex credendi.

Maria-rukousten taustalla on tietysti oletus siitä, että Maria on saanut asemansa Jumalalta – kaikki hänen rukousvastauksensa ovat siis riippuvaisia Jumalasta. Lisäksi taustalla on oletus siitä, että rukoileminen ei välttämättä ole palvomista. Rukous ja palvonta eivät ole synonyymejä. Tässä on ratkaiseva pointti.

Raamattu kylläkin kieltää muiden kuin Jumalan palvomisen. Matt. 4:10:ssä Jeesus muistuttaa Saatanaa siitä, että vain Jumalaa tulee palvoa: γέγραπται γάρ, Κύριον τὸν θεόν σου προσκυνήσεις καὶ αὐτῷ μόνῳ λατρεύσεις. Marjatta Jaanu-Schröder on kiinnittänyt huomiota siihen erikoiseen asiaan, että kreikan verbi proskyneo, joka lähes kaikille muille kielille käännetään sanalla ”palvoa”, on kautta aikain käännetty suomenkielisissä Raamatuissa muilla sanoilla: kumartaa, kunnioittaa, rukoilla (Ks. Matt. 4:9-10, Joh. 4:22-24, Hepr. 1:6).

Toinen yllä lihavoitu kreikankielinen verbi on samaa juurta kuin yksin Jumalalle osoitettavaa palvontaa merkitsevä teologinen termi latria (joka on latinannettua kreikkaa). Katolinen kirkko tekee eron Luojalle osoitettavan palvonnan (latria) ja luodulle osoitettavan kunnioituksen (dulia) välillä (ks. Lumen Gentium 51, 66). Marian tapauksessa puhutaan joskus hyperduliasta, joka kuitenkin ”eroaa olennaisesti siitä palvonnan kultista, joka osoitetaan lihaksi tulleelle Sanalle, samoin Isälle ja Pyhälle Hengelle” (LG 66).

Palvovatko katolilaiset Mariaa?

Katolilaiset eivät siis palvo Mariaa, tai ainakaan katolinen kirkko ei virallisesti palvo Mariaa, vaan palvonta kuuluu yksin Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Tämä näkyy ennen kaikkea kirkon omassa jumalanpalveluselämässä eli messussa, ylimmässä palvonnan aktissa, joka osoitetaan Isälle Pojan kautta Hengessä. Maria sen sijaan mainitaan vain ohimennen kerran tai kaksi muiden pyhimysten kera.

Sekaannus johtuu nähtävästi paljolti siitä, ettei suomenkielisissä Raamatuissa Agricolasta alkaen – ja sitä kautta luterilaisessa kielenkäytössä – ole tehty selvää eroa palvomisen, rukoilemisen ja kumartamisen välillä. Jos pelkkä kumartaminen on palvomista, niin silloin japanilaiset ja kiinalaiset palvoisivat toisiaan tervehdyksissään. Jos pelkkä rukoileminen on palvomista, niin ei ihme, että katolilaisten luullaan palvovan Mariaa ja pyhiä.

Vaikka käsite-ero on selvä, yhtä selvää ei ole, mikä kaikki ihmisen psykologiassa olisi laskettava pelkäksi kunnioittamiseksi ja mikä taas palvomiseksi. Onko palvonnan ja kunnioituksen ero määrällinen vai laadullinen? Munkki Serafim Seppälä pohtii näitä kysymyksiä kirjassaan Elämän äiti. Hän viittaa Johannes Damaskolaiseen ensimmäisenä, joka muotoili selkeän käsitteellisen eron kunnioittamisen ja palvonnan välille.

Seppälän mukaan kirkkoisät eivät anna selkeää vastausta psykologiseen puoleen, tunnetila ei ole ratkaiseva kriteeri. Johannes Damaskolaisella ero vaikuttaa olevan kognitiivinen, se siis ”määrittyy sen mukaan, mitä palvonnan kohteen ymmärretään olevan” (s. 331).

Kirkkoisiä ei askarruttanut se, kuinka pitkälle luodun lähestymisessä voidaan mennä: ihminen voi ”kunnioittaa niin paljon kuin osaa ja palvoa niin paljon kuin kykenee, sillä molemmat ovat rakkautta, eikä rakkaudessa ole rajoja”. ”Lyhyesti sanoen kunnioittaminen on luodun rakastamista, palvominen on luomattoman rakastamista.” (s. 331)

Tänään maanantaina 14.1. 2013 klo 14-16 Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 5 Suomen teologisen instituutin 25-vuotisjuhlaluento ja paneelikeskustelu tähän artikkeliin liittyvästä aiheesta ”Voiko ihmistä rakastaa liikaa? C. S. Lewisin rakkauden teologiaa”. Luennoitsijana tohtorikoulutettava Jason Lepojärvi, paneelikeskustelussa lisäksi mukana Emil Anton ja Esko Murto, pj. Timo Eskola. Tilaisuuden päätteeksi kahvitarjoilu. Tervetuloa!

Pääsiäissalaisuus – täh?

25.4.2011

Toisen pääsiäispäivän kunniaksi on sopivaa kirjoittaa pääsiäisaiheinen artikkeli. Aiheeksi valitsin hyvin keskeisen katolisen termin, pääsiäissalaisuuden, jota myös pääsiäismysteeriksi kutsutaan (engl. The Paschal Mystery). Heräsin selityksen tarpeellisuuteen, kun eräs läheinen ”maallikkouskova” kysyi minulta, onko pääsiäismysteeri se ”että miten se voi nousta kuolleista”, siis yhtä kuin Jeesuksen ylösnousemuksen ihmeellisyys.

Vielä syvemmin havahduin siihen, että monikaan ei välttämättä tiedä näinkään perustavan katolisen termin merkitystä, kun huomasin Wikipedian tarjoavan artikkelin aiheesta vain englannin kielellä, ei millään muulla. Onneksi sentään Katolisen kirkon katekismus on suomennettu, se nimittäin mainitsee pääsiäissalaisuuden 26 kertaa.

Mistä on kyse?

Pääsiäissalaisuuden ytimen avaa hienosti niin kutsuttu pääsiäistropari : Kristus nousi kuolleista / kuolemalla kuoleman voitti / ja haudoissa oleville elämän antoi.

Sisällöstä on erotettavissa kolme asiaa: 1) Kristuksen kuolema oli jotain enemmän kuin pelkkä ihmisen kuolema (jollain tavalla se kukisti itse kuoleman) 2) Kristus nousi kuolleista eli heräsi kirkastetussa ruumiissaan kolmantena päivänä (ylösnousemuksen ihme) 3) Nämä tapahtumat toivat kuolleille elämän, eli eivät jää sellaisinaan pelkiksi historian tapahtumiksi vaan vaikuttavat ihmisiin, jotka ovat eläneet omana aikanaan.

Lyhyesti sanottuna pääsiäissalaisuus viittaa siis Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen pelastaviin tapahtumiin. Tätä voi kuitenkin laajentaa lisäämällä mukaan kärsimykset ennen kuolemaa ja kirkastuksen/korotuksen ylösnousemuksen yhteyteen. Mysteeri on nähdäkseni juuri siinä, että Kristuksen kuolema ja ylösnousemus eivät vain tapahtuneet Kristukselle, vaan ne vaikuttavat ulospäin.

Pääsiäissalaisuus ja me

Miten pääsiäissalaisuus sitten vaikuttaa meihin? Itse asiassa koko kristinuskon voi nähdä pääsiäissalaisuuden näkökulmasta yhtymisenä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Muistan erään italialaisen Paavali-tutkijan sanoneen pääsiäissalaisuuden olevan Paavalinkin teologian keskipisteessä. Kutsuuhan Paavali pääsiäissalaisuutta evankeliumikseen ja sanoo sen tuntemisen olevan ensisijaista, sillä se pelastaa (1. Kor. 15:2-5).

Koko kristillinen elämä on yhtä pääsiäissalaisuuteen osallistumista. Ensin tulemme kasteessa liitetyiksi Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen: näin kaste vaikuttaa sen, että itsekin kuolemme vanhalle minällemme ja nousemme uuteen elämään Kristuksen kanssa (Room. 6:3-11, Kol. 2:12).

Tämän jälkeen kristillinen elämä on muovautumista yhä enemmän Kristuksen kaltaisuuteen (Room. 8:29, Gal. 4:19), osallisuutta hänen kärsimyksiinsä ja ylösnousemukseensa (Fil. 3:10-11, 2. Kor. 4:10). Kristityn on nähtävä kärsimyksensä Kristuksen kärsimyksiin osallistumisena (Room. 8:17), voittonsa taas Kristuksen voittoina. Näin kristitty oppii nöyryyttä ja Kristuksen mieltä (Fil. 2:5).

Entä miksi seurakunta kokoontuu sunnuntaisin? Viettämään pääsiäissalaisuutta! Eukaristia on osallisuus ylösnousseen Herran ruumiiseen, joka ristillä annettiin meidän puolestamme ja joka nyt annetaan meidän puolestamme ja meille alttarilla. Eukaristian vietto siis sekä julistaa Herran kuolemaa ja ylösnousemusta että yhdistää meidät niihin. (1. Kor. 10:16-17, 11:23-26)

Lisää perspektiivejä

Kun nyt olemme toivottavasti ymmärtäneet, mikä on pääsiäissalaisuus ja kuinka se on aivan uskon ytimessä, voimme miettiä muita kirkon elämään liittyviä asioita ja yrittää nähdä nekin pääsiäissalaisuuden valossa.

Missio eli lähetystyö ja henkilökohtainen apostolaatti tai evankeliointi. Pelastus on yhtä kuin osallisuus pääsiäissalaisuuteen. Missiomme on siis tuoda ihmisiä pääsiäissalaisuuden äärelle tai auttaa heitä syventymään sen tuntemisessa.

Apostolaattia ei siis kannata tehdä tyyliin ”Usko Raamattuun ja Jeesukseen niin pelastut! Tee parannus niin saat syntisi anteeksi!” Apostolien tapaan meidän on sen sijaan kerrottava kuolleesta ja ylösnousseesta Herrasta ja tuotava ihmiset hänen pelastavien salaisuuksiensa äärelle. Jotkut ovat kääntyneet, kun heidät on konkreettisesti viety messuun katsomaan, mistä on kyse.

Aviollinen elämä. Katekismus muistuttaa, että häät vietetään kirkossa yleensä messun yhteydessä, jotta kävisi ilmi kaikkien sakramenttien yhteys pääsiäissalaisuuteen. Avioelämässä ja erityisesti puolisoiden intiimissä aviollisessa kanssakäymisessä voi kokea Jumalan rakkauden ja voiman, saman, joka sai Jeesuksen kuolemaan puolestamme ja nousemaan kuolleista.

Toisaalta avioliittoon kuuluu myös risti, paljon uhrauksia, vaikeuksia ja kärsimystä. Paavalin ohje aviomiehille suuntaakin katseen kohti pääsiäissalaisuutta: rakastakaa vaimojanne kuten Kristus rakasti kirkkoa, antaen henkensä sen puolesta (Ef. 5:25). Paljosta voi selviytyä voitokkaasti, kun tekee itsestään tietoisen ja vilpittömän lahjan toiselle, vaikka se vaatisi kärsivällisyyttä, itsensä kieltämistä, uhrauksia.

Muut sakramentit. Sairaiden voitelu muistuttaa tietysti Kristuksen kanssa kärsimisestä ja valmistautumisesta kuolemaan hänen kanssaan, jotta uskova nousisi hänen kanssaan myös ikuiseen elämään. Pappeus on omistautumista pääsiäissalaisuuden vietolle, messun vietolle ja pääsiäismysteeristä kumpuavan armon jakamiselle kasteen ja ripin sakramenteissa.

Rippi on nähtävä paluuna pääsiäissalaisuuden yhteyteen, jos se on tietoisesti hylätty luopumalla uskosta ja kirkon elämän yhteydestä tai tekemällä vakavasti Kristuksen ylösnousemuselämän kanssa ristiriidassa olevia tekoja. Ripissä kohdataan jälleen pääsiäisen tapahtumista virtaava armo ja voima, anteeksiantamus ja uuden elämän alku.

Lopuksi

Eläkäämme siis kristittyinä pääsiäiselämää. Voimme antaa kaikelle elämässämme pääsiäistulkinnan, ja se voi antaa meille voimaa vaikeuksissa ja lisäiloa onnistumisissa. Nyt on esimerkiksi kaunis sää – tulkitsen sen merkiksi pääsiäisen uudesta alusta ja ilosta. Kun tulee huono sää, voin muistella taivaan pimenemistä Kristuksen ristinkuoleman seurauksena tai myrskyä, jonka Kristus lopulta taannutti.

Jos minulta pyydetään jotain, mitä en oikein jaksaisi tehdä, muttei ole hyvää syytä kieltäytyäkään, voin muistaa Kristusta, joka tuli ”kuuliaiseksi ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:8). Lopussa kiitos seisoo – ”sen tähden Jumala korotti hänet…” (Fil. 2:9) Jos joku on loukannut minua kipeästi, voin silti antaa anteeksi, koska ristin ansiosta minullekin on annettu anteeksi (Ef. 4:32).

Kaikki vastoinkäymiset ovat tilaisuuksia jäljitellä Kristusta, joka suostui Isän tahtoon, vaikka se merkitsikin kärsimystä. Voimme kasvaa kärsivällisyydessä. Voimme antaa ongelmamme Kristuksen hoidettaviksi, tarjota ne uhrina Jumalan käsiin. Kaikki onnistumiset puolestaan ovat tilaisuuksia nauttia hyvän voitosta, kiittää ylösnoussutta Kristusta, joka pitää koko maailmaa kädessään. ”Tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme.” (1. Joh. 5:4)

Vanhan ja uuden messun apologia

27.7.2009

Palasin juuri viikonmittaiselta pyhiinvaellukselta, jonka aikana sain osallistua päivittäin ns. tridentiiniseen eli ”vanhaan” messuun. Tämä latinankielinen messu juontaa juurensa paavi Gregorius Suuren ajalta 500-luvulta (ja silloinkin se luonnollisesti perustui Rooman kirkon aiempaan liturgiseen traditioon), ja se kodifioitiin Trenton kirkolliskokouksessa 1500-luvulla. Vasta Vatikaanin II konsiilin jälkeen vuonna 1970 käyttöön tuli uusi messukirja ja ”uusi” messu.

Muutoksesta aiheutui kirkossa skisma, kun arkkipiispa Marcel Lefebvre ei hyväksynyt uutta messua eikä suostunut tottelemaan paavia. Hänet ja hänen nimittämänsä piispat ekskommunikoitiin, ja näin syntyi SSPX eli p. Pius X:n yhteisö. Paavi perusti Ecclesia Dei-komission tekemään tilaa vanhalle liturgialle kirkossa, ja SSPX:n papeille perustettiin vaihtoehtoinen sääntökunta FSSP eli p. Pietarin veljesyhteisö, jossa he saivat ja saavat viettää vanhaa messua kirkon täydessä yhteydessä.

Vanhaa messua sai pitkään viettää vain erikoistapauksissa erikoisluvalla, mutta vuonna 2007 paavi Benedictus XVI kirjoitti dekreetin Summorum Pontificum, joka salli vanhan messun kaikille papeille. Sittemmin hän kumosi SSPX:n piispojen ekskommunikaatiot merkkinä toiveesta saada SSPX takaisin kirkon täyteen yhteyteen. Myöhemmässä kirjeessään paavi selitti, etteivät SSPX:n papit toimita laillista virkaa katolisessa kirkossa.

Turhaa kiistaa on aiheutunut vanhan ja uuden messun eroista. Jotkut traditionalistit pitävät uuden messun muutoksia niin radikaaleina, että sitä ei voi edes pitää pätevänä messuna. Toiset pitävät sitä protestanttisena ja liberaalina messuna, joka on Jumalalle vähemmän mieluinen kuin vanha messu tai jopa häntä loukkaava. Toisaalta on niitäkin, joiden mielestä vanha messu ei ole mikään messu, koska se supistaan vieraalla kielellä poispäin kansasta eikä ehtoollista jaeta kuin yhdessä muodossa. Maltillisempien liberaalien mukaan vanha messu on yksinkertaisesti vanhentunut eikä sovi tämän päivän kirkolle syystä tai toisesta.

Katolilaisen tulisi säilyttää terve balanssi ja hyväksyä sekä ymmärtää molempien messujen pätevyys ja hyvät puolet. Dekreetissään (linkissä suomennettu teksti) Summorum Pontificum paavi selitti, että roomalaisessa riituksessa on ”tavallinen” ja ”erityinen” ilmaisumuoto, eli uusi ja vanha messu. Molempia on kunnioitettava.

Henkilökohtaisia huomioitani

Kaikkien osapuolien on ymmärrettävä, että liturgia voi kehittyä. Progressiivisten katolilaisten on ymmärrettävä, että messu saattoi kehittyä ensimmäiseltä vuosisadalta kuudennelle, ja traditionalistien on ymmärrettävä, että liturgia saattoi kehittyä 1900-luvullakin. Progressiivisten katolilaisten on ymmärrettävä, että vanha messu oli kirkon messu 1500 vuotta, ja traditionalistien on ymmärrettävä, että uusi messu on kirkon tavallinen messu nyt. Kirkon voittamattomuuteen ja virheettömyyteen (indefectibility) uskominen velvoittaa meitä uskomaan, että molemmat messut ovat päteviä.

Yksityiskohdista on sanottava, että vanhaa messua voi syystä pitää kauniina ja katolista uskoa syvästi ilmentävänä liturgisena toimituksena. Alkuseremoniat pirskotuksineen, psalmeineen ja vuoropuheluineen korostavat Jumalan ja tulevan toimituksen pyhyyttä. Pappi korostaa Jumala-keskeisyyttä viettämällä messua kasvot kohti liturgista itää eli samaan suuntaan kuin kansalla. Synnintunnustuksessa pyhäin yhteys tulee paremmin esiin, kun nimeltä mainitaan pyhimyksiä kuten Johannes Kastaja, Mikael sekä Pietari ja Paavali.

Kaanonissa eli eukaristisessa rukouksessa on paljon rikkaita rukouksia, jotka ilmentävät vahvasti uskoa messun uhriluonteeseen ja siihen, että messu on tarpeellinen Jumalan vihan lepyttämiseksi ja armon voittamiseksi. Myös Kolminaisuus ja pyhäin yhteys korostuvat näissä rukouksissa. Pappi polvistuu ennen hostian korottamista merkiksi transsubstantiaation tehokkuudesta riippumatta kansasta. Ristinmerkkien runsaus muistuttaa rististä ja Kolminaisuudesta. Messun päätteeksi lausutaan rukous arkkienkeli Mikaelille sekä 3 Terve Mariaa ja Cor Jesu Sacratissimumia. Messun hiljaisuus luo hartaan tunnelman ja antaa paljon aikaa rukoukselle.

Uudessa messussa puolestaan on pyritty palaamaan alkukirkon liturgiaan ja poistettu monia vuosisatojen varrella messuun lisättyjä aineksia. Voidaan oikeutetusti kysyä, kuuleeko Jumala rukoukset paremmin, jos vain samaa toistetaan mahdollisimman monta kertaa tai ristinmerkkejä tehdään tarpeeksi monta kymmentä. Näin esim. Domine non sum dignus lausutaan vain kerran, Herra armahda-litania on kolme kertaa lyhempi, ristinmerkkejä on vain muutamia, loppuevankeliumi ja loppurukoukset on poistettu, synnintunnustus osoitetaan vain Jumalalle, Marialle ja kaikille.

Messukielen muuttaminen kansankieliseksi lisää huomattavasti messun ymmärrettävyyttä ja kansan kykyä osallistua siihen. Pappi on kasvot kansaa kohti, koska Jeesuskin oli, ja hänen on tarkoitus olla Jeesuksen asemassa kansaan nähden. Messun ateria-aspekti korostuu myös, kun kaikki kokoontuvat yhden pöydän äärelle. Ennen hostian vastaanottamista lausutaan ”Aamen” ja kansalle on annettu ohjeet siitä, milloin seisotaan, polvistutaan ja istutaan. Kansan osana on nyt lausua ääneen se, mitä vanhassa messussa vain messupalvelija supisi hiljaa latinaksi papille. Uudessa messussa Jumalan perhe kokoontuu ylistämään Isää yhteen ääneen ja nauttimaan hänen lähettämäänsä taivaallista leipää.

Pääsiäisuhri

24.3.2007

Pääsiäisen lähestyessä on syytä syventyä pääsiäisen historiaan ja merkitykseen. Tässä artikkelissa esitetty teologinen ajatus neljästä maljasta on peräisin amerikkalaiselta katoliselta teologilta Scott Hahnilta (ks. kirja A Father Who Keeps His Promises).

Pääsiäinen juutalaisten juhlana

Pääsiäinen sai alkunsa yli 3000 vuotta sitten, kun Israelin kansa oli joutunut Egyptiin orjuuteen. Kovasydäminen farao ei päästänyt juutalaisia sorrosta ennen kuin Israelin Jumala oli todistanut olevansa tosi Jumala antamalla monien vitsausten kohdata epäjumalia palvoneita egyptiläisiä. 2. Mooseksen kirja kertoo, kuinka Jumala ilmoitti Israelille viimeisestä ja ratkaisevasta vitsauksesta.

Herra sanoi Moosekselle: ”Vielä yhden vitsauksen minä annan kohdata faraota ja egyptiläisiä. Sen jälkeen hän päästää teidät lähtemään, ja kun hän teidät päästää, hän ajamalla ajaa teidät täältä pois… ottakoon kukin perheenpää karitsan… Eläimen tulee olla virheetön… jokainen Israelin yhteisöön kuuluva teurastakoon karitsansa iltahämärissä. Ottakaa sen verta ja sivelkää sitä ovenpieliin ja ovenkamanaan niissä taloissa, joissa karitsaa syödään… Syökää liha sinä yönä… Älkää jättäkö siitä mitään jäljelle… Sinä yönä minä kuljen läpi Egyptin ja surmaan Egyptin jokaisen esikoisen… Minä, Herra, annan tuomioni kohdata kaikkia Egyptin jumalia. Ja veri olkoon niiden talojen merkkinä, joissa te olette, sillä kun minä näen veren, menen ohitsenne… Tästä päivästä tulkoon teille muistopäivä… Syökää seitsemän päivän aikana happamatonta leipää… Huolehtikaa aina tämän happamattoman leivän juhlan viettämisestä, sillä juuri sinä päivänä minä vein teidän kootut joukkonne pois Egyptistä.” (2. Moos. 11:1;12:3,5–8,10,12–15,17)

Säädökset karitsan uhraamisesta ja happamattomasta leivästä saattavat tuntua nykyihmisen korvaan oudolta, mutta näillä rituaaleilla on tarkoituksensa. Happamaton leipä muistutti israelilaisia siitä, että he lähtivät Egyptistä kiireessä: ”Egyptiläiset kiirehtivät israelilaisia lähtemään heti pois maasta, sillä he ajattelivat: ’Muuten me kuolemme kaikki.’ Niinpä israelilaiset ottivat vielä hapantumattoman taikinan mukaansa…Egyptistä tuomastaan taikinasta he leipoivat litteitä happamattomia leipiä, sillä heidät oli ajettu pois Egyptistä ennen kuin taikina oli ehtinyt hapata…” (2. Moos. 12:33,34,39)

Eläinten uhraaminen oli puolestaan hyvin olennainen osa juutalaisten uskontoa Egyptin orjuuden aikana. Jo Aadamin poika Abel oli uhrannut Herralle karitsoja (1. Moos. 4:34). Karitsojen lisäksi muinaiset israelilaiset uhrasivat Jumalalle useita eri eläimiä sekä ruoka- ja juomauhreja. Salemin pappi Melkisedek toi Herralle leipää ja viiniä (1. Moos. 14:18), Abraham oli valmis uhraamaan jopa ainoan poikansa (22:9–11).

Uhreilla oli israelilaisille useampia tarkoituksia. Ne olivat osoitus Jumalan herruudesta – ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on” (Ps. 24:1), ne osoittivat kiitollisuutta Jumalalle – ”Kuinka voisin maksaa Herralle sen, minkä hän on hyväkseni tehnyt?” (Ps. 116:12), ne sinetöivät joskus liiton (1. Moos. 21:27), ja niitä tarjottiin syntien sovitukseksi. Israelilaiset ymmärsivät, että synnin palkka on kuolema (1. Moos. 2:17;Room. 6:23), ja siksi he uhrasivat eläimen itsensä sijasta. Jumala tunnusti tämän käytännön, kuten pääsiäisuhri osoittaa. Jumala käski israelilaisia teurastamaan karitsan, jotta perheen esikoisen henki säästyisi. Karitsa kuoli siis esikoisen puolesta.

Juutalainen pääsiäisen saa täyttymyksensä Jeesuksen viimeisenä pääsiäisenä

Kristillisen pääsiäisen tapahtumat ymmärretään nykyään usein hyvin vaillinaisesti osittain siksi, että juutalaisen pääsiäisen taustaa ei tunneta hyvin. Monesti kiirastorstai esitetään pelkkänä viimeisenä ateriana, pitkäperjantai pelkkänä Jeesuksen kuolemana ja pääsiäissunnuntai pelkkänä tyhjän haudan löytämisenä. Uuden Testamentin kirjoittajat ymmärsivät kuitenkin kyseiset tapahtumat paljon syvemmin, koska heille juutalaisuus oli läheistä ja todellista. Näiden historiallisten tekstien tarkempi tutkiskelu avaa lukemattomia uusia ikkunoita pääsiäisen merkityksen ymmärtämiseen.

Evankelista Markus johdattaa meidät kiirastorstain tapahtumiin: ”Happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä, jolloin oli tapana teurastaa pääsiäislammas…he valmistivat pääsiäisaterian.” (Mark. 14:12,16) Jeesuksen aikaan mennessä juutalainen pääsiäisateria oli vakiintunut neljästä osasta koostuvaksi. Tiivistetysti – ensimmäisessä osassa lausuttiin juhlallinen siunaus, juotiin ensimmäinen viinimalja ja syötiin yrttejä, toisessa käytiin läpi pääsiäiskertomus ja juotiin toinen viinimalja, kolmannessa syötiin pääateria eli karitsa ja happamatonta leipää sekä juotiin kolmas malja, neljännessä laulettiin suuri Hallel (psalmeja) ja juotiin neljäs malja.

Markus jatkaa kertomustaan Jeesuksen viimeisestä pääsiäisateriasta: ”Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ’Ottakaa, tämä on minun ruumiini.’ Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa ja antoi heille, ja he kaikki joivat siitä. Hän sanoi: ’Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta. Totisesti: minä en enää maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä Jumalan valtakunnassa.’ Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle.” (Mark. 14:22–26)

”Aterian aikana” tarkoittaa pääsiäisaterian kolmatta osaa, sillä silloin syötiin pääateria, silloin Jeesus saattoi murtaa happamatonta leipää, ja juuri sen jälkeen seurasi ”kiitosvirren” eli Hallelin laulaminen, jota puolestaan seurasi neljäs malja. Kolmas malja, jonka Jeesus sanoi olevan hänen verensä, symboloi juutalaisille pääsiäiskaritsan verta. Jeesus julistautuu siis itse pääsiäiskaritsaksi ja täyttää tarkoituksella Johannes Kastajan sanat: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29)

Seuraavaksi tapahtuu kuitenkin jotain outoa. Jeesus lupaa olla juomatta enää viiniä, vaikka pääsiäisaterian neljäs malja oli vielä jäljellä. Itse asiassa Markus kertookin Jeesuksen ja opetuslasten lähteneen Öljymäelle laulettuaan kiitosvirren – eli juuri ennen neljännen maljan juomista! Miksi Jeesus jätti tärkeimmän ateriansa kesken? Markus antaa meille vihjeen vastauksen löytämiseksi, kun hän kertoo Jeesuksen rukouksesta Getsemanessa, jonne hän saapui Öljymäeltä.

Jeesus sanoi: ”Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.” (Mark. 14:36) Mistä maljasta Jeesus puhuu? Jeesuksella on selvästi mielessään hänen tuleva kuolemansa (Mark. 14:34), mutta pääsiäiskontekstista päätellen ei ole epätodennäköistä, että tämä malja liittyy Jeesuksen juomatta jättäneeseen neljänteen viinimaljaan. Samaan sarjaan kuuluu Markuksen huomautus juuri ennen kuin hän kirjoittaa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta: ”He tarjosivat hänelle viiniä, johon oli sekoitettu mirhaa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.” (Mark. 15:23)

Jeesus oli luvannut olla juomatta viiniä ennen kuin hän joisi sitä uudelleen Jumalan valtakunnassa, ja hän pysyi lupauksessaan. Mutta milloin Jeesus olisi Jumalan valtakunnan kirkkaudessa? Onko Jeesus parhaillaan nauttimassa uutta viiniä taivaassa, vai mistä on kyse? Johanneksen evankeliumi saattaa meidät ymmärtämään Jeesuksen kunnian ja kirkkauden ironisella tavalla.

Ensiksi Jeesus puhuu kuninkuudestaan ollessaan heikoimmillaan ja haavoittuvaisimmillaan – seisoessaan Pilatuksen edessä (Joh. 18:33–37). Toiseksi hän puhuu kuolemastaan kirkastumisensa hetkenä: ”Jeesus sanoi heille: ’Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.’ Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.” (Joh. 12:23–24,32–33) Jeesus korotettiin maasta ristillä, ja hänet kirkastettiin, kun hän kuoli. Jumalan valtakunnan tulohetki oli sama kuin Jeesuksen kuolinhetki (vrt. Luuk. 23:42–43).

Johanneksen kertomus Jeesuksen kuolinhetkestä loksauttaa palaset kohdalleen: ”Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ’Minun on jano.’ Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ’Se on täytetty.’ Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.” (Joh. 19:28–30)

Jeesuksen sanojen ajatellaan usein tarkoittaneen lunastustyön täyttymistä, mutta Raamattu opettaa, että Jeesuksen piti vielä nousta kuolleista vanhurskauttamisemme tähden (Room. 4:25). Evankeliumit antavat pikemminkin ymmärtää, että Jeesus täytti lopullisesti juutalaisen pääsiäisaterian juomalla neljännen maljan ristillä ja antamalla itsensä lopulliseksi pääsiäiskaritsaksi kaikkien ihmisten syntien puolesta.

Pääsiäisenä uhratulta karitsalta ei saanut rikkoa luita (2. Moos. 12:46), samoin pääsiäisenä kuolleelta Jeesukseltakaan ei rikottu ristillä luita (Joh. 19:33,36). Pääsiäiskaritsan veri piti sivellä ovenpieliin iisoppikimpulla (2. Moos. 12:22), Jeesukselle tarjottiin viiniä iisoppiruo’olla (Joh. 19:29). Pääsiäislampaamme Kristus on teurastettu.

Kristus täytti uhrillaan myös muita Vanhan testamentin esikuvia. Melkisedek oli Salemin pappi, joka toi leipää ja viiniä – Salemista tuli myöhemmin Jerusalem, ja juuri siellä Jeesus, ikuinen pappi (Hep. 7:17), asetti eukaristisen leivän ja viinin uhrin. Samalla seudulla Abrahamin poika Iisak oli itse kantanut uhrauspaikalle polttouhripuut, jolla hänet uhrattaisiin. Samoin Abrahamin jälkeläinen, Jumalan Poika Jeesus kantoi kuolinpaikalleen oman ristinpuunsa. Uuden testamentin ensimmäinen lause tunnistaakin tämän yhteyden kutsumalla Jeesusta Abrahamin pojaksi (Matt. 1:1).

Jeesuksen eukaristian (ehtoollisen) asetussanat muistuttavat myös muinaisista ruoka- ja juomauhreista, mutta tärkeintä oli pääsiäisuhrin täyttyminen, joka siis alkoi kiirastorstaina eukaristian asetuksesta ja päättyi pitkäperjantaina ristillä. Toisin sanoen kiirastorstain ja pitkäperjantain uhri on sama, molemmissa uhrataan Kristuksen ruumis ja veri ja molemmissa uhraava pappi on itse Kristus.

Eukaristisessa uhrissa on täydellisyydessään läsnä kaikki juutalaisen uhrin elementit. Siinä maan ja ihmisten työn hedelmä (leipä ja viini) tarjotaan Jumalalle kiitokseksi (kr. eucharistia=kiitosanto) ja samalla sovitetaan kaikki maailman synnit ja uudistetaan uusi ja ikuinen liitto. Paavali ja kristityt ymmärsivät ja uskoivat eukaristian todellisuuden alusta asti: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen?” (1. Kor. 10:16)

Käytännön vaikutukset

Eukaristian todellisuus muuttaa kaiken. Eukaristiassa lihaksi tullut Jumala antaa meille ihmisparoille oman ruumiinsa, verensä, elämänsä! Hän tietää, että synnin palkka on kuolema, ja että ihminen on syntisenä kuoleman oma. Mutta hänen rakkautensa on niin suuri, että hän tarjoutuu uhraamaan itsensä syntisten puolesta ja liittämään heidät hänen ruumiiseensa, jotta he alkaisivat elää uutta elämää. ”Puhdistakaa siis talonne hapantaikinasta, niin että teistä tulee uusi taikina. Happamattomiahan te olettekin, sillä meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu. Meidän on siis aika viettää juhlaa, ei vanhan pahuuden ja kelvottomuuden hapattamina, vaan happamattomina, vilpittömyydessä ja totuudessa.” (1. Kor. 5:7–8)

Juutalaiset esikoiset pelastuivat, kun he olivat teurastaneet karitsan, sivelleet sen veren ovenpieliin ja syöneet sen. Jumala on nyt tarjonnut saman lahjan meille, me vain pelastumme suuremmasta, ikuisesta kuolemasta, ja saamme kunniakkaamman, ikuisen elämän, jos otamme vastaan Jumalan tarjouksen. Pääsiäiskaritsamme on jo teurastettu, hänen verensä on jo vuodatettu, nyt meidän on enää syötävä karitsamme. Israelin pääsiäisuhrissa pelkkä teurastaminen ei riittänyt, karitsa piti myös syödä.

Samoin Jeesus sanoo meille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä…” (Joh. 6:53–54) Jumala on tehnyt osuutensa, nyt hän kysyy suostumustamme. Hän ei pakota vastoin tahtoamme, vaan kunnioittaa vapauttamme ja antaa meidän valita!

Paavali kuvaa vaikuttavalla tavalla Kristuksen tarjouksen vastaanottamisen seurauksia: ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.” (2. Kor. 5:17, Room. 6:5) Pääsiäinen on siis suurin hyvä uutinen, joka voittaa kaikki maailman huonot uutiset: olemme jo kuolleet! ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20) Tästä uudesta elämästä Jeesus puhui sanoessaan: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10)

Ihminen ei tiedä, miten hän voisi kiittää Jumalaa riittävästi tästä ymmärryksen ylittävästä lahjasta. Kuten Ps. 116:12 sanoo: ”Kuinka voisin maksaa Herralle sen, minkä hän on hyväkseni tehnyt?” Seuraava jae kuitenkin osoittaa, että Jumala tiesi oikean vastauksen alusta asti: ”Minä kohotan uhrimaljan ja kiitän Herraa, pelastajaani.” (Ps. 116:13) Kristuksen veren uhrimalja kohoaa päivittäin jokaisessa katolisessa kirkossa. Kirkon ovet ovat auki kaikille, sillä jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja tarkoitettu ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa, jokainen ihminen oli Kristuksen mielessä, kun hän otti kannettavakseen syntiemme taakan, ja jokaista varten Kristus on jäänyt eukaristiaan.

Kristus on taivaallisessa kunniassa ja kirkkaudessa ikuisena pappina ja ikuisena teurasuhrina meidän puolestamme (Hep. 7:24, Ilm. 5:6), ja hän kutsuu meitä liittymään hänen seuraansa ikuiseen iloon ja asumaan uudessa taivaallisessa Jerusalemissa: ”Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten.” (Ilm. 21:2) Morsian tarkoittaa Kristuksen kirkkoa, jonka puolesta hän antoi ruumiinsa (vrt. Ef. 5:25–33).

Kirkkona me olemme Kristuksen morsian, ja meistä ja Kristuksesta tulee yhtä lihaa, kun hän pyhässä eukaristiassa yhdistää meidät ruumiiseensa. Pyhässä messussa saamme maistaa taivasta, sillä eukaristia on kirkon ja karitsan hääateria, ja taivaan ilo on Kristuksen ja kirkon hääiloa: ”Iloitkaamme ja riemuitkaamme… Nyt on tullut Karitsan häiden aika… Hänen morsiamensa on valmiina, hänen ylleen on puettu hääpuku, hohtavan valkea pellavapuku.” (Ilm. 19:7–8) Jokainen meistä on kutsuttu eukaristiseen pöytään, jokainen on kutsuttu taivaalliseen iloon: ”Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle… Henki ja morsian sanovat: ’Tule!’” (Ilm. 19:9,22:17)


%d bloggers like this: