Archive for the ‘Ajankohtaista’ category

Uudet tuulet

30.1.2017

Hahaa, yllätysmaanantaipostaus!

Sanoinhan, että kertoisin sitten joskus tulevaisuudennäkymistä. Tässä niitä nyt sitten on:

Ensimmäinen asia: hyviauutisia.net -osoite lakkaa toimimasta 11.2.2017, minkä jälkeen blogia voi lukea osoitteesta hyviauutisia.wordpress.com.

Toinen asia: Hyviä uutisia -blogi on saanut korvaajansa: Katolista hapatusta -blogi aloitti toimintansa, ja maanantaipostaukset jatkuvat nyt osoitteessa hapatusta.net kolmen teologin yhteisvoimin.

Kolmas asia: Kirjani Katolisempi kuin luulit ilmestyy Kirjapajalta helmi-maaliskuun vaihteessa, ja kirjaan liittyy myös Facebook-sivu, jolla seurailen ainakin vuoden 2017 ajan suomalaisia ja katolisia ilmiöitä, ja ehkä vielä myöhemminkin. Kirjan ideana on patistaa myös matkoille, ja lukujen lopussa annettujen vinkkien toteuttamisesta voi raportoida somessa aihetunnisteella #katolisempikuinluulit. Puhun kirjastani Marian kirkon srk-salissa iltamessun jälkeen ystävänpäivänä 14.2. n. klo 18.30 Teresa-yhdistyksen  illassa. Tervetuloa.

Neljäs asia: olen aloittanut myös satunnaisen kirjoittelun englanniksi Facebook-sivulla Christianity Finnished. Eli tykkäyksiä ja jakoja kehiin vain myös ulkomaalaisille kavereille:)

Hyvää ja hapatettua viikkoa ja vuotta kaikille!

Hyvien uutisten loppu ja uuden alku

12.12.2016

Kaikki loppuu aikanaan. Paitsi ehkä ikuisuus.

Hyviä uutisia -blogi on pyörinyt vuodesta 2007. Vuosi 2017 on ollut jonkinlaisena tähtäyspisteenä viimeiset pari vuotta. Suomi100, reformaatio500. Nyt käykin niin, että kun vuosi vaihtuu, vaihtuu myös blogi. Jäljellä on enää kaksi maanantaipostausta.

Hyviä uutisia -blogi lopettaa toimintansa vuodenvaihteessa, mutta tilalle tulee sitäkin suurempi projekti. Lyön hynttyyt yhteen Jumalapuhetta -blogin Eetu Mannisen sekä äskettäin vihityn tuplatohtorin isä Oskari Juurikkalan kanssa, ja olemme perustamassa uutta sivustoa nimeltä Katolista hapatusta – teologiaa ja uutta evankeliointia järjellä ja sydämellä.

Postaukset siis jatkuvat, mutta kolmen harteille jaettuna työtaakka on itse kunkin hieman kevyempi kantaa.

Lisäksi olen perustamassa omaa englanninkielistä sivustoa nimeltä Christianity Finnished. Sillä on jo Facebook-sivu, blogi on tulossa. Tarkoituksena on kertoa Suomesta, suomalaisesta kristillisyydestä ja suomalaisesta teologiasta englanninkieliselle maailmalle – katolisesta ja ekumeenisesta perspektiivistä.

Hyviä uutisia -blogin 10-vuotisesta taipaleesta on tekeillä vielä juhlajulkaisu, todennäköisesti lehti, jota voi tilata ennakkoon. Siihen tulee valikoituja artikkeleita vuosien varrelta ja lukijoiden todistuksia. Lisätietoja luvassa, kun aika on. Saatan siis vielä käyttää blogia ensi vuoden puolella tiedotus- ja mainontamielessä.

Siinäpä siis kolme uutista. Hapatusta, englantia ja juhlajulkaisua. Pysykää kanavilla. Hyvää joulunodotusta kaikille.

 

 

 

 

Ilmoitusasioita

10.10.2016

Tällä viikolla on sen verran kiirettä, että tyydyn lyhyeen tiedotuspostaukseen. Ensinnäkin tänään alkaa Kuopiossa Suomen ekumeenisen neuvoston (SEN) syyskokous, johon kuuluu myös yleisölle avoimia tilaisuuksia.

Olen mukana tänään 10.10. illalla Kuopion uudessa katolisessa seurakunnassa, Pyhän Joosefin kirkossa pidettävässä ekumeenisessa iltakirkossa klo 18:00. Huomenna tiistaina 11.10. puhun avoimessa seminaarissa Paavi Franciscuksen kutsusta uudistukseen klo 10:45. Koko ohjelman voi katsoa täältä, mukana myös mm. Kuopion piispa Jari Jolkkonen.

Keskiviikkona 12.10. luennoin Tampereen Dante Alighieri -yhdistyksen illassa Tampereen vanhalla kirjastotalolla niin ikään klo 18:00. Aiheena on matkani Assisiin ja Padovaan pyhien Franciscuksen ja Antoniuksen jalanjäljissä. Lisätietoja yhdistyksestä ja luennoista saa täältä.

Viimeinen tiedotus liittyy viime viikon postauksen aiheeseen eli Opus Deihin. Sattuikin niin sopivasti, että nyt sunnuntaina 16.10. on erittäin harvinaislaatuinen tilaisuus osallistua Suomessa avoimeen keskustelutuokioon Opus Dein prelaatin eli johtavan piispan Javier Echevarrían kanssa. Tilaisuus pidetään Glo Hotel Artissa (Lönnrotinkatu 29, Helsinki) klo 16:00 ja se kestää tunnin, jonka aikana prelaatti puhuu uskosta ja vastaa kysymyksiin. Linkki FB-tapahtumaan tässä.

Hyvää Aleksis Kiven päivää (minun piti tänään kirjoittaa Seitsemästä veljeksestä, mutta se jää nyt ensi viikkoon) ja ehkä nähdään tällä viikolla Kuopiossa, Tampereella tai Helsingissä!

 

Kesäloma ja 2017-äänestys

20.6.2016

Roomasta palattuani aloitin heti seuraavana aamuna kesätyöt, minkä vuoksi useita asioita on vielä rästissä, ja viimeisinä kahtena viikkona olen juuri ja juuri ehtinyt julkaista maanantaipostauksen ennen maanantain loppua. Franciscus- ja Antonius- jutut olivat valmiina kytemässä Assisin- ja Padovan-matkojen jäljiltä, mutta nyt edessä on vain iso pino kirjoja, jotka ovat pitkään odottaneet esittelyjään.

Hetken miettimistauon jälkeen tulin siihen tulokseen, että nyt on sopiva aika pitää kesäloma. Työtahti jatkuu melko hektisenä, kuusi päivää viikossa, joten jokaviikkoisen artikkelin takominen ylittää tässä vaiheessa kapasiteettini. Tai jos ei ylitäkään, niin onpahan sitten artikkeleita varastossa kiireisten viikkojen varalle. Kesäloman pituudeksi arvioisin n. 3-6 viikkoa, mutta enpähän ilmoita tarkkaa paluupäivää vaan pidän teidät jännityksessä.

En kuitenkaan jätä teitä kesälläkään toimettomiksi. Ensinnäkin voitte tulla turistikierrokselleni: kesätyöni on siis se, että olen Happy Guide Helsinki -turistioppaana ja teen mm. Free Walking Touria, Happy Helsinki Walkia ja Kauhujen kävelyä. Suunnitteilla on myös kirkkokierros, ja ehkä päivitän tähän liittyviä mahdollisia uutisia myös blogille tai ainakin sen Facebook-sivulle, josta kannattaa ”tykätä” jos ei ole vielä tykännyt.

Toiseksi voi tietysti selailla blogin vanhempia artikkeleita, varsinkin jos on uusi lukija eikä ole vielä lukenut kuin joitain juttuja. Tietysti tulee pitää mielessä, että kaikkein vanhimmat artikkelit on kirjoitettu melko lailla eri hengessä kuin uusimmat jutut. Joka tapauksessa tämä liittyy jo kolmanteen tehtävään, eli julistan täten alkaneeksi äänestyksen Hyviä uutisia -blogin parhaista artikkeleista.

Ensi vuonna 2017 ei tule kuluneeksi ainoastaan 100 vuotta Suomen itsenäistymisestä ja 500 vuotta Lutherin teeseistä, vaan myös 10 vuotta Hyviä uutisia -blogin perustamisesta. Sinänsä aika hieno juttu, että Hyviä uutisia -blogi on pyörinyt kokonaiset 10% Suomen itsenäisyyden historiasta. Melkoisen kunnioitettava ajanjakso, kun sitä oikein tuolla lailla ajattelee.

Toinen merkittävä tilasto on se, että blogin Facebook-sivujen tykkääjistä suurin prosenttiosuus (18%) on 25-34-vuotiaita miehiä. Kyseessä on siis juuri se kohderyhmä, jota kirkko pitää kaikkein vaikeimmin tavoitettavana. Jotain lienen siis tekemässä oikein. Mielenkiintoisesti toiseksi suurimmat ryhmät (10% kumpikin) ovat 35-44-vuotiaat miehet ja 45-54-vuotiaat naiset.

Palaan julistamaani äänestykseen. Merkkivuonna 2017 tarkoituksena on julkaista kokoelma Hyviä uutisia -blogin parhaita artikkeleita vuosilta 2007-2017, ja te saatte olla valitsemassa mukaan otettavia artikkeleita. Äänestää voi parhausjärjestyksessä korkeintaan viittä artikkelia niin, että järjestysnumero 1. antaa ko. artikkelille viisi pistettä, järjestysnumerolla 5. artikkeli saa yhden pisteen. Voi äänestää myös vain yhtä, kahta, kolmea tai neljää.

Painetun julkaisun yksityiskohdista tiedotetaan myöhemmin. Äänestää voi tämän artikkelin kommenttiboksiin, Facebookissa @hyviauutisiablogi ja sähköpostitse osoitteeseen hyviauutisia@gmail.com. Äänestysaikaa on kesän loppuun eli 31.8.2016 asti. Ei muuta kuin arkistojen ja kesäloman kimppuun!

Paavi Franciscuksen laupeuden vallankumous

9.5.2016

On aika siirtyä emerituspaavista nykyiseen paaviin ja tutustua häneen hieman syvemmin. Roomassa olen saanut luettua kaksi paavi Franciscus-aiheista kirjaa, jotka molemmat liittyvät laupeuteen. Nythän on meneillään paavin julistama laupeuden ylimääräinen riemuvuosi, josta voi halutessaan lukea lisää mm. tästä, tästä, tästä, tästä, tästä ja tästä.

Ensimmäinen lukemani kirjat oli kardinaali Walter Kasperin Pope Francis’ Revolution of Tenderness and Love (2015), joka kattaa paavi Franciscuksen ensimmäiset kaksi vuotta paavina. Kirja on teologinen katsaus Franciscuksen taustaan ja ohjelmaan, ja se identifioi laupeuden Franciscuksen paavikauden avainsanaksi.

Toinen on journalisti Andrea Torniellin haastattelukirja Il nome di Dio è misericordia vuodelta 2016, joka juuri viime viikolla ilmestyi myös suomeksi nimellä Jumalan nimi on laupeus. Tornielli haastattelee paavia laupeuden riemuvuodesta ja laupeudesta laajemmin. Kirja myytiin loppuun Rooman kirjakaupoista parissa tunnissa sen ilmestymisen jälkeen.

Tämä blogiartikkeli käsittelee tästedes tätä jälkimmäistä kirjaa. Itse luin kirjan puolaksi (oli italiaa halvempi), joten suorat sitaattini poikkeavat varmaankin jonkin verran julkaistusta suomennoksesta. Ennen sisältöön sukeltamista on kuitenkin paikallaan sanoa pari sanaa terminologisesta ongelmasta.

Kieliongelmia

Suomalaisessa kontekstissa ”laupeuden” ongelma on siinä, että koko sana on arkikielelle aika lailla vieras. Se on lähes puhtaasti uskonnollinen termi vähän niin kuin ”vanhurskaus”. Muissa kielissä on toisin, latinan misericordia ja iustitia ja niiden vastineet (kuten engl. mercy ja justice) ovat aivan ymmärrettäviä myös ei-uskonnollisina termeinä.

Suomen kielessä laupeuden käsite käännetään usein armoksi, armeliaisuudeksi tai armahtavaisuudeksi. ”Armo” ja sen johdannaiset ovat ymmärrettäviä myös arkikielessä: tuomari tai presidentti armahtaa, jne. Suomenkielistä Raamattua seuraten jopa laupeuden riemuvuoden motossa on seurattu tätä ratkaisua: ”Armahtavia kuten isä”. Meillä on siis ”laupeuden” (misericordiae) riemuvuosi, mutta olemme ”armahtavia” (misericordes).

Ongelmana tässä on se, että ”armolle” on teologiassa toinenkin termi, latinan gratia ja sen johdannaiset kuten englannin grace. Tästä juuresta taas muilla kielillä ei ole tapana tehdä teologista adjektiivia ”armollinen” tai ”armahtava” (vrt. engl. gracious ja graceful tarkoittavat jotain muuta, käytetään sanaa merciful) erilaisine merkityksineen). Monissa kielissä juuri tämä grace-armo on pikemminkin se uskonnollinen, arjelle vieraampi termi.

Lisäongelma muodostuu siitä, että gratia-armo on vuosisatojen ajan ollut katolisen ja protestanttisen kontroverssiteologian lempiaiheita. Molemmilla puolilla on kehitetty jykevä armo-oppi, joka hyppää gratia-armon mukana koneeseen ikään kuin ilmaisena (gratis!) lisämatkatavarana. Katolilaiset ja luterilaiset tarkoittavat perinteisesti ”armolla” eri asioita, kun taas laupeus/mercy on vapaa teologisten kiistojen painolastista.

Kuinka siis kääntää misericordia? ”Armoa” puoltaa ymmärrettävyys, ”laupeutta” teologinen tarkkuus ja ekumeeninen herkkyys. Helppoa vastausta ei ole, ehkä on käytettävä molempia ja päätettävä kulloinkin kohderyhmän mukaan. Joka tapauksessa voisi olla hyödyllistä avata lyhyesti ”laupeus”-sanan merkityssisältöä niissä kielissä, jotka perimmiltään ovat suomalaisen kristillisen kielenkäyttömme takana.

Heprean rahamim tulee sanasta rehem, joka tarkoittaa kohtua. Laupeudessa on siis kyse jonkinlaisesta äidinrakkaudesta. Latinan misericordia taas viittaa sydämen suruun. Laupias on sellainen, jonka sydän liikuttuu kurjuuden edessä. Kaikki muistanevat tarinan laupiaasta samarialaisesta. Siinä on hyvä esimerkki. Jumalasta puhuttaessa laupeus on hänen rakkauttaan sellaisena kuin se näyttäytyy suhteessa syntisiin. Eli luterilaisten ”armo”.

Paavi Franciscuksen laupias Jumala

Sitten asiaan. Paavien haastattelukirjat ovat ihan parhaita. Alkaen Johannes Paavali II:n (WSOY:n suomeksi julkaisemasta) kirjasta Uskalla toivoa, jatkuen Benedictus XVI:n useiden tälläkin blogilla esiteltyjen haastattelukirjojen kautta ja päättyen nyt Franciscuksen kirjaan, nämä kirjat ovat aina mahtavaa luettavaa. Paavit puhuvat vilpittömästi sydämestään, syvällisesti mutta samalla ymmärrettävästi.

Paavi Franciscuksen mukaan laupeus on Jeesuksen tärkein sanoma. Laupeus on Jumalan nimi, hänen ”henkilöllisyystodistuksensa”. Kysyttäessä Franciscus paljastaa, että laupeuden merkitys valkeni hänelle vuosien varrella rippejä kuunnellessa. Hän siteeraa Johannes XXIII:n kuuluisaa Vatikaani II:n avajaispuhetta: kirkko käyttää tänään mieluummin laupeuden lääkettä kuin ankaria tuomioita.

Johannes XXIII:n jälkeen erityisesti paavi Johannes Paavali II edisti tietoisuutta Jumalan laupeudesta kirkossa. Hän asetti Jumalan laupeuden sunnuntain (pääsiäisen 2. sunnuntai), julisti pyhäksi puolalaisen sisar Faustyna Kowalskan (jonka saamiin ilmestyksiin em. juhlan asettaminen liittyy) ja kirjoitti kiertokirjeen Dives in misericordia (suom. Laupeudesta rikas KATT 2014).

Paavi painottaa sitä, että Jumalan armo ennättää aina meidän edellemme, se ennakoi ja edeltää meitä (nos primerea). Hän puhuu tuhlaajapoikavertauksesta ja isästä, joka odottaa ja juoksee avosylin vastaan. Franciscus muistuttaa menneisyyden harhaopeista (pelagiolaiset, kataarit), jotka yrittivät vanhurskauttaa itsensä teoillaan ja tahdonliikkeillään. Paavi kehottaa palaamaan evankeliumiin ja Roomalaiskirjeeseen.

Franciscus korostaa Jumalan laupeuden äärettömyyttä ja uskollisuutta silloinkin, kun emme itse ole uskollisia (2. Tim. 2:13). Hän sanoo Jumalan rakkauden pätevän niihinkin, jotka ovat sakramenttiyhteyden ulkopuolella. Kypsä esimerkki tulee paavin omasta suvusta. Mies, joka ei uudelleenavioituneena voinut käydä ripillä eikä ehtoollisella, kävi silti joka sunnuntai kirkossa, tunnusti syntinsä papille ja pyysi siunausta.

Kun Tornielli kysyy, miksi ylipäätään pitäisi ripittäytyä, Franciscus puhuu synnin ja anteeksiannon kommunaalisesta, yhteisöllisestä luonteesta. Hän myöntää kuitenkin: ”On totta, että voin puhua Herralle, pyytää häneltä heti anteeksiantoa, ja Herra antaa heti anteeksi.” Franciscus ei mainitse skolastisia ehtoja aikomuksesta mennä ripille, vaan toteaa (paremmin ja oikein), että on silti ”tärkeää” mennä myös rippituoliin.

Rippi ja laupeuden lääke

Franciscus kritisoi terävästi pinnallista syntikäsitystä ja rippikäytäntöä, jonka mukaan synti on kuin tahra ja rippi kuin pesukone. Synti on enemmän kuin tahra, se on haava, ja haava vaatii parantamista. Rippituolia ei voi kohdella mekaanisesti pesulana, eikä sinne ole tarkoitus mennä kerta toisensa jälkeen resitoimaan samaa ulkoa opeteltua listaa.

Toinen asia on se, että lankeaa samaan syntiin kerta toisensa jälkeen. Tässä tapauksessa on vain oikeaa nöyryyttä nousta kerta toisensa jälkeen, ja pappien tulisi antaa armeliaasti anteeksi seitsemänkymmentä seitsemän kertaa. Rippituoli ei myöskään ole kidutuskammio, eikä pappien tule käyttää sitä sopimattomien kysymysten esittämiseen (huonona esimerkkinä mainitaan pappi, joka kysyi tytöltä, missä hänen kätensä ovat, kun hän nukkuu).

Kysyttäessä homoseksuaaleista Franciscus toivoo, että hekin tulisivat ripille ”voidakseen olla lähellä Herraa, jotta voitaisiin rukoilla yhdessä”. Tuolloin rippi-isä voi ”suositella rukousta, osoittaa hyvää tahtoa, näyttää tietä”. Kuten huomataan, rippi on paavi Franciscukselle tärkeässä asemassa laupeuden riemuvuonna. Usein riemuvuosi liitetään erityisesti aneisiin, mutta paavi ei puhu niistä kirjassa mitään. Tärkeintä on Jumalan laupeudelle avautuminen.

Ihmisen ei tarvitse avata suuria ja raskaita portteja Jumalan laupeudelle. Jumala voi käyttää pienen pieniäkin avautumisia armonsa kanavina. Tästä Tornielli kertoo kauniin tarinan, jonka hän on ottanut Comunione e Liberazione -liikkeen perustajalta Luigi Giussanilta, joka puolestaan sai sen Bruce Marshallin romaanista To Every Man a Penny. Kirjassa isä Gaston ripittää kuolevaa saksalaista sotilasta, joka tunnustaa lemmenseikkailunsa.

Pappi selittää sotilaalle, että hänen on kaduttava syntejään, mutta sotilas vastaa: ”Kuinka voisin katua? Se oli hauskaa, ja jos voisin, tekisin saman uudestaan. Kuinka voisin katua?” Silloin isä Gaston saa neronleimauksen ja kysyy: ”Mutta kadutko, ettet kadu?” Nuorukainen vastaa spontaanisti: ”Kyllä, kadun, etten kadu”, eli olen pahoillani, etten pysty osoittamaan katumusta. Tämä pieni rako saa laupiaan papin antamaan synninpäästön.

Paavi kommentoi episodia: ”Totta, juuri noin se on. (…) Jumala ei halua, että kukaan joutuisi kadotukseen. Hänen laupeutensa on äärettömästi syntiämme suurempi, hänen lääkkeensä on äärettömästi voimakkaampi kuin sairaus, joka meitä vaivaa.” Paavin mukaan uskottavuutemme kristittyinä riippuu siitä, otammeko laupeuden sanoman vakavasti. Otammeko vastaan marginalisoituneen, parannammeko haavoittuneen haavat?

noe

Giuseppe Acerbin matka Suomeen

28.12.2015

Vuosi on vaihtumassa, ja 2016 tuo tullessaan uusia tuulia: 17.1.2016 lähden Roomaan, missä osallistun kristittyjen ykseyden rukousviikon tapahtumiin. Sen jälkeen työstän väitöskirjaani paavi Benedictus XVI:stä ja uskontodialogista jesuiittojen ylläpitämässä paavillisessa Gregoriana-yliopistossa aina kesän alkuun asti.

Muutos näkyy varmasti myös blogillani. Itse asiassa se alkaa näkyä juuri nyt, nimittäin otan käsittelyyn teoksen, joka koskettaa sekä Suomea että Italiaa: Giuseppe Acerbin Matka halki Suomen v. 1799 (WSOY 1983). Kyseessä on ote Acerbin 1802 julkaisemasta kirjasta Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape. Myös Lappi-osio on suomennettu.

Acerbi ja hänen matkatoverinsa Bellotti olivat ensimmäiset italialaiset, jotka matkasivat halki koko Suomen ja jättivät siitä jälkimaailmalle muistiinpanoja. Kirja aiheutti aikanaan sensaation ja käännettiin pian eri kielille. Siinä missä ruotsalaiset saivat aihetta loukkaantumisiin, Suomea koskeva osuus ei aiheuta pahastusta vaan sisältää monia myönteisiä huomioita. (Kustaa Vilkunan johdanto, s. 5-6)

Matka Suomeen

Olemme siis vielä 1700-luvun puolella Ruotsin valtakuntaan kuuluvassa Suomessa. Giuseppe Acerbi saapuu maahan reellä yli jäätyneen meren – ”epäilemättä kaikkein omalaatuisin ja vaikuttavin näky, mikä voi tarjoutua etelämaalaisen matkailijan silmälle” (s. 10).

Rekimatka ei kuitenkaan ollut ongelmaton: ”Kun jokin reki meni nurin, pelästyi sitä vetävä tai lähinnä oleva hevonen tuollaista jäällä kieriskelevää olentoa, jota se piti sutena tai karhuna, ja porhalsi matkustajan ja ajajan suureksi kauhuksi täyttää laukkaa karkuun.” (s. 11)

Ahvenanmaalla Acerbi tapasi erään talonpojan, jonka erityisenä huvina oli puhua pahaa papeista: ”Papit saarnaavat nöyryyttä, mutta ovat itse ylpeitä. Meidän pitäjänpappimme nauttivat suurta palkkaa ja elävät täydessä joutilaisuudessa” (s. 15).

Turussa Acerbi viipyi kaksi päivää ja tapasi mm. professori Porthanin, joka antoi matkan varalle Suomesta niin paljon tietoja kuin pystyi. Acerbi raportoi, että Tuomiokirkossa ruotsinkielinen sunnuntaipalvelus alkoi klo 6 aamulla, suomenkielinen klo 9. (s. 24-25)

Seuraavaksi Acerbi suuntasi (Hämeenkyrön) Järvenkylään, joka oli tuolloin ”kolme neljä perhettä käsittävä kylä järven rannalla”. Sinne heidät vei Kyröskoski, joka oli heille kovan luokan turistinähtävyys: ”Olimme olleet äärettömän innokkaita näkemään, millainen vesiputous on talvella, eikä se pettänytkään odotuksiamme.” (s. 35)

”Tämä koskinäkymä oli meistä juuri niitä pohjoisten seutujen erikoisuuksia, joita ennen kaikkea halusimme nähdä, sellaisia, joita ei koskaan tapaa Italiassa. (…) Kävimme moneen kertaan katsomassa tätä maalauksellista vesiputousta, jonka kuvasimme useista eri näköalakohdista.” (s. 35-36)

Acerbi majoittui yksinkertaisen talonpojan luona, jonka rauhallinen elintapa on räikeä vastakohta Euroopan suurkaupunkien ylellisyydelle, tyhjänpäiväiselle rihkamalle, hienostuneille nautinnoille ja mielettömyydelle, ”joka on paljon vähemmän anteeksiannettava kuin Eesaun” (s. 38).

Matka Järvenkylästä pohjoiseen oli osin yksitoikkoinen, osin vaarallinen, mutta ystävällisten talonpoikien avulla haasteista selvittiin. Avuliaat talonpojat eivät halunneet palveluksestaan mitään maksua, heille riitti auttamisesta tuleva hyvä mieli. Yksikin ”pysyi aivan kuurona kaikille tyrkytyksillemme (…) ja poistui niine hyvineen” (s. 46).

”Toden totta, me olemme täyttäneet itsemme kaikenmoisilla niin sanottuun hienostukseen kuuluvilla käsityksillä (…). Tällaiset tapaukset ovat perin harvinaisia ja tuntemattomia suurissa kaupungeissa, mutta eivät seuduilla, jotka ovat kaukana metropoleista, missä moraali on joutunut itsekkäiden ja turmeltuneiden halujen uhriksi.” (s. 46)

Oulu ja oudot tavat

Vaasassa Acerbi hämmästyi tutustuessaan viehättävään, tietorikkaaseen ja sivistyneeseen naiseen, joka oli ”hovioikeuden presidentin puoliso”. Hän puhui italiaa ja ranskaa ja pystyi arvostamaan parasta italialaista runoutta.(s. 51)

Italialainen runous ja viehättävä nainen kohtasivat myös Oulussa, minne Acerbi saapui 11.4.1799. Illalla majatalossaan Acerbi oli lukemassa Ariostoa, kun joku koputti ikkunaan. Pistooli kädessä Acerbi lähti ulos majatalosta, mutta siellä olikin ”sievä tyttö, joka halusi jonkinlaista yösijaa”. (s. 60)

”Entä mitä tapahtui sitten? Tällaisten vaikeiden kysymysten edessä Ariosto tavallisesti viittaa runoelmansa myöhempään lauluun; mutta minä puolestani annan lukijan ratkaista, mitä samanlaisissa olosuhteissa olisi voinut tapahtua hänelle itselleen.” (s. 60)

Italialaismiesten oli tarkoitus viettää n. 3800 asukkaan Oulussa viisi päivää, mutta kaupungin tarjoamien nautintomahdollisuuksien takia visiitti venyi kaksikuukautiseksi. Italialaiset mm. muodostivat kvartetin kahden musiikkiharrastajan kanssa ja saivat osakseen paljon vieraanvaraisuutta mm. maaherra Carpelanilta ja paroni Silfverhjelmiltä. ”Oulussa viettämämme aika tulee aina säilymään mielessämme miellyttävänä muistona.” (s. 78)

Tässä vaiheessa Acerbi käyttää useita lukuja suomalaisten tapojen kuvaamiseen. ”Ei mikään voisi olla kiintoisampaa kuin kuvata pohjolan asukkaiden outoja ja eriskummallisia tapoja”, italialaismatkailija kirjoittaa. (s. 92) Kaikkein eniten häntä kiehtoo ja kummastuttaa suomalainen saunakulttuuri.

”Miehet ja naiset ovat kylvyssä [saunassa] yhtaikaa ilman mitään peittävää verhoa ja tunteiden vähääkään heihin vaikuttamatta. Mutta jos vieras avaa oven ja astuu yllättäen kylpijöiden pariin, hänen ilmestymisensä saa naiset aika tavalla säikkymään, sillä oven avautuessa tulee hänen mukanaan sisään paljon valoa, joka yhtäkkiä paljastaa näkyviin heidän tilanteensa ja samaten heidän muotonsa. (…) Monesti minua huvitti tällä tavoin yllättää kylpijät, ja kerran pari yritin mennä heidän joukkoonsakin; mutta kuumuus oli niin tavaton, etten voinut edes hengittää, ja olisin luullakseni viimeistään minuutin kuluttua tukehtunut.” (s. 94-95)

Naimisiinmenoon liittyvistä tavoista mainitaan Kemin pitäjässä käytössä ollut tapa, jonka mukaan ”nuoripari nukkuu ennen määrättyä hääpäivää yhdessä kokonaisen viikon riisumatta kuitenkaan vaatteitaan; tätä kutsutaan housuviikoksi”. Jos viikon jälkeen rakkaus on lujittunut, nuoret menevät naimisiin, jos kiintymys taas heikkenee, häät perutaan. (s. 94)

Acerbi piti arvossa myös suomalaista runokulttuuria. Monet suomalaiset pystyivät spontaanisti sepittämään runoja vanhalla suomalaisella runomitalla ”ihmeellisen helposti, aivan italialaisten improvisaattorien tapaan” (s. 98). Runoissa toistuu usein sama ajatus eri sanoin, minkä mahdollistaa suomen synonyymirikas kieli. Suomalaisten laulut ”ovat täydelleen muinaisten kreikkalaisten vastaavanlaiten laulujen kaltaisia” (s. 112).

Kohti Lappia

Kesä oli jo tullut, ja oululaiset olivat aivan vakuuttuneita siitä, ettei matka Lapin pohjoisimpiin osiin onnistuisi kesäaikaan: teiden puuttuessa ”yksikään ihminen ei osannut sanoa meille, kuinka voidaan päästä Muonionniskasta [Muoniosta] eteenpäin” (s. 114).

Matkaseurue, johon liittyi mukaan eräitä suomalaisia, lähti liikkeelle 9.6.1799. Pienessä 4-5 perheen Huhdan kylässä vaihdettiin hevosia ja näytettiin paikallisille ennennäkemättömiä vekottimia kuten lämpömittaria ja kaukoputkea sekä mikroskooppia. Viimeistä varten paikallisten piti pyydystää kirppu. ”Mahdotonta on kuvata niitä eleitä ja hämmästyksen ja ihmetyksen huudahduksia, joita tuon suunnattoman suureksi paisuneen eläimen näkeminen sai aikaan.” (s. 118)

Kemissä majoituttiin kirkkoherra Castrénin luokse, joka oli ”erinomaisen ystävällinen ja hienotapainen sekä tavattoman laajatietoinen mies” (s. 119). Keskustelua käytiin latinaksi ja saksaksi, ja retkiä tehtiin Kemin ympäristöön, joka näytti ”kuin paratiisilta Ouluun seutuun verrattuna” (s. 119).

Yksi retkistä oli pieni pyhiinvaellus uusien kirkonkellojen luokse lyhyen matkan päähän pappilasta. Mukana olivat Castrénin sisaret. Seurueen sievin tyttö alkoi lukea kellojen tekstejä ääneen, ja tuolloin koettiin tiettävästi ensimmäisen kerran se, mistä on sittemmin muodostunut suomalais-italialainen klassikko:

Catzo jne. Tuskin hän oli lausunut sanan, kun me purskahdimme jonkinlaiseen hullumaiseen nauruun; mutta naiset, jotka eivät käsittäneet ilomme syytä, ajattelivat, että sana oli varmaankin kovin huvittava, ja toistelivat sitä lakkaamatta koko kävelyretkemme ajan, vieläpä ruokapöydässä, keskustelussa ja kaikissa yhteykissä. Italian kielen taitoinen lukija voinee aavistaa, miltä meistä kahdesta italialaisesta tuntui kuulla naisten yhtä mittaa hokevan tuota sanaa.” (s. 123)

Osuvampi kielellinen yhteensattuma koettiin Tornionjoen varrella, kun eräällä talonpojalla oli ”niin lyhyt piippu, että toverini kiinnitti siihen huomiotaan sanoen minulle italiaksi: Che piccola pippa (’miten pieni piippu’). Piippua polttava suomalainen ymmärsi täysin meidän italiankieltämme, sillä hän kääntyi meihin ja toisteli nauraen sanojamme: Pikku piippu, pikku piippu.” (s. 137)

Acerbi harmitteli, ettei itse osannut suomea, sillä pappiloissa tapaa ”silloin tällöin erittäin hauskannäköisiä ja rakastettavia nuoria neitejä”, joille ei ole mitään hauskempaa kuin matkailijan saapuminen, ”varsinkin jos tämä on hyvännäköinen nuorimies” (s. 143-144). Acerbi tunnustaa: ”olen joutunut eräitä kertoja nousemaan ajoneuvoihin, kun sydämeni olisi halusta tahtonut jäädä” (s. 144). Näin oli mm. kirkkoherra Svanbergin pappilassa Ylitorniossa (nyk. ruotsinpuoleinen Övertorneå), johon Suomen-osio päättyy.

Ylitornion jälkeen edessä oli vaarallinen matka tiettömään ja autioon Lappiin. ”Koko Svanbergin perhe tuli saattamaan meitä joen rantaan, missä veneet jo olivat meitä odottamassa. Huiskutimme jäähyväisiksi hattujamme ja nenäliinojamme, kunnes kaikki häipyivät näkyvistä.” (s. 147)

1068_matka_halki2255

 

Aikakirjojen täyttymys

21.12.2015

Yksi kuuluisimmista joulun sanomaan liittyvistä teksteistä on Galatalaiskirjeen kohta (4:4), jossa Paavali sanoo Jumalan lähettäneen Poikansa, kun ”aika oli täyttynyt”.

Lause tulee mieleeni, kun ajattelen jokin aika sitten lukemaani Scott Hahnin akateemista kommentaarikirjaa Vanhan testamentin Aikakirjoihin nimeltä The Kingdom of God as Liturgical Empire: A Theological Commentary on 1-2 Chronicles (Baker Academic 2012).

Jos Raamatusta pitäisi nimetä lempikirjoja, harva varmaan mainitsisi Aikakirjat. Ne eivät yleensä kuulu kristittyjen vahvimman osaamisen alueelle. Siellä ne ovat jossainpäin Vanhaa testamenttia, mutta parempi keskittyä Kuninkaiden kirjoihin, joissa sama tarina kerrotaan aidommin ja alkuperäisemmin, vai mitä?

Hahnin kirja herättää Aikakirjojen aliarvostajan unestaan. Aloitetaan vaikka siitä, että juutalaisessa kaanonissa Aikakirjat eivät ole samalla paikalla kuin kristillisessä Vanhassa testamentissa. Juutalainen Raamattu päättyy Aikakirjoihin, ne ovat siis sen viimeinen sana.

Mitä sitten? Eivätkö Aikakirjat silti ole pääasiassa tylsiä sukuluetteloita? No, jos ovatkin, niin eikö logiikka ala pikku hiljaa avautua? Vanhan liiton kirjoitukset päättyivät kirjaan (juutalaisille Aikakirjat muodostavat yhden kirjan!), joka alkaa sukuluettelolla ja loppuu juutalaisten pakkosiirtolaisuuteen. Mistäs Uusi testamentti alkaa – tai jatkaa? Mietitkö koskaan, miksi Matteus aloittaa pitkästyttävällä sukuluettelolla, jonka keskellä mainitaan jokin kummallinen pakkosiirtolaisuus?

Aikakirjojen liittoteologinen maailma

Kirjan johdannossa Scott Hahn liittyy aiempiin tutkijoihin ja kutsuu Aikakirjojen kirjoittajaa ”kaanonin ensimmäiseksi teologiksi”, joka pyrki kirjoittamaan jonkinlaisen maailmanhistorian aina Aadamista omaan aikaansa (vuoden 500 eKr. tienoille) saakka.

Aikakirjat ovat kuitenkin enemmän kuin historiaa, ne ovat kommentaaria ja jopa saarnaa, teologista ja liturgista Israelin historian tulkintaa. Aikakirjat sisältävät useita profeetallisia puheita, joita ei ole muualla kaanonissa: kirjoittaja  ymmärtää kirjoittavansa profeetallista historiaa, kertovansa tarinaa, joka ei ole vielä ohi vaan jatkuu tulevaisuuteen.

Aikakirjojen kirjoittaja tulkitsee siis Israelin omaa sisäistä traditiota, se on esimerkki kaanonin sisäisestä eksegeesistä ja typologisesta raamatuntulkinnasta. Historia ja teologia eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Kirjoittajan sanoma pakkosiirtolaisuuteen joutuneelle kansalle on, että kaikki on edelleen suunnitelmalleen uskollisen Jumalan käsissä.

Aikakirjojen kirjoittajan maailmankatsomus on liittoteologinen; hänen Jumalansa on Jumala, joka pitää liittonsa, erityisesti sen ikuisen liiton, jonka hän teki Daavidin kanssa (ks. 2. Aik. 6:14, 13:5, 21:7). Daavid esitetään uutena Aadamina ja uutena Mooseksena; temppeli on sekä uusi luomakunta (minikosmos) että uusi telttamaja (tabernaakkeli). Daavidin valtakunta on Aikakirjojen kirjoittajalle pelastushistorian avain.

Se, mikä Aikakirjojen kirjoittajalle oli vielä toteutumatonta eskatologiaa ja tulevaan kurkottavaa profetiaa, on Uuden testamentin kirjoittajille toteutunutta historiaa: Aadamin, Abrahamin ja Daavidin Poika on syntynyt. Kirkkoisä Hieronymuksen mukaan sen, joka kuvittelee tuntevansa Raamattua tuntematta Aikakirjoja ”pitäisi nauraa itselleen”.

Jumalan valtakunta ja Israelin pelastus

Hahnin kommentaarin valossa syytä nauruun on aika monella, sillä hänen lopputeesinsä on, etteivät Uuden testamentin tutkijat ole toistaiseksi antaneet Aikakirjoille niiden ansaitsemaa huomiota. Otetaan vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka Aikakirjat valaisevat UT:n sanomaa.

Ensinnäkin Uuden testamentin tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että Jeesuksen ydinsanoma oli ”Jumalan valtakunnan” julistaminen. Siitä sen sijaan ei ole yksimielisyyttä, mitä hän ”Jumalan valtakunnalla” tarkoitti. Hahn huomauttaa, että juutalaisen kaanonin ainoat viittaukset ”JHWH:n valtakuntaan” löytyvät juuri Aikakirjoista.

Aikakirjoissa JHWH:n valtakunta identifioituu Daavidin valtakunnan kanssa: Daavidin valtakunta on Jumalan valtakunnan ”sakramentaalinen” ilmentymä, niin että sen kuningas istuu itse Jumalan valtaistuimella. Aikakirjoissa Daavidin valtakunta ei ole niinkään sotilaallinen vaan liturginen valtakunta: sen ytimessä on liturgiaa viettävä seurakunta (qahal) ja erityisesti todah– eli kiitosuhri.

Aikakirjoihin sisältyy kuitenkin valtakunnan hajoamisen tragedia. Valtakunta jakaantui kahtia pohjoiseen Israeliin ja eteläiseen Juudaan, ja lopulta heimot joutuivat pakkosiirtolaisuuteen. Teologisesti jännitteisen tilanteen keskellä Aikakirjat puhuvat silti ”koko Israelista” (kol Yisrael) viitaten sekä pohjoisen että etelän heimoihin ja toivoon niiden yhdistymisestä yhden kuninkaan, Daavidin jälkeläisen alaisuudessa.

Tätä taustaa vasten Uuden testamentin sanoma avautuu tuoreessa valossa. Enkeli Gabriel esittelee Jeesuksen Daavidin valtaistuimen perillisenä, joka on hallitseva ikuisesti. Kreikaksi Aikakirjojen avaintermit qahal ja todah kääntyvät sanoilla ekklesia ja eukharistia – kirkko ja eukaristia, seurakunta ja ehtoollinen. Kun Jeesuksen valtakunta leviää kaikkiin kansoihin – joihin suuri osa Israelin heimoista on jo ehtinyt sekoittua – ”koko Israel” on lopulta pelastuva (Room. 11:26).

kingdom


%d bloggers like this: