Archive for the ‘Taivas’ category

Huovisen Luther-tutkimukset

27.7.2015

Eero Huovinen on julkaissut kaksi suomenkielistä Lutherin teologiaa käsittelevää tutkimusta: Kuolemattomuudesta osallinen – Martti Lutherin kuoleman teologian ekumeeninen perusongelma (STKSJ 130 Helsinki 1981) ja Fides Infantium – Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta (STKSJ 175 Helsinki 1991).

Ollaan siis tultu 1970-luvulta 1980-1990-luvuille Küngistä Lutheriin ja suomalaisen Luther-tutkimuksen sydämeen. Tulevaisuudessa on tarkoitus esitellä Tuomo Mannermaata ja hänen koulukuntaansa laajemminkin, mutta tässä vaiheessa lienee hyvä sanoa muutama perusasia suomalaisesta Luther-tutkimuksesta. Nämä seikat käyvät hyvin ilmi myös Huovisen käsillä olevista teoksista.

Ensinnäkin suomalainen Luther-tutkimus on ekumeenisesti orientoitunutta (nimenomaan vanhojen kirkkojen suuntaan). Se on saksalaiseen Luther-tutkimukseen verrattuna myönteisempää katolisuutta kohtaan, se on avoin metafysiikalle ja ontologialle. Saksalainen jälkikantilainen luterilainen teologia haluaa olemuksellisuuden sijaan puhua vain relationaalisuudesta, suhteista.

Tätä vastaan suomalaisen Luther-tutkimuksen avainsana on Mannermaan kehittelemä adjektiivi ”reaalis-onttinen”, jonka voisi kääntää kadunmiehelle vaikkapa sanoilla ”siis ihan oikeesti”, teinikäännöksellä ”aikusten oikeesti”. Puhutaan siis asioiden syvimmästä olemuksesta ja todellisuudesta, ei vain siitä, mitä meidän pitäisi tehdä tai miten me mihinkin suhtaudumme.

Sielun kuolemattomuus

Heti Huovisen ensimmäisen tutkimuksen alussa on hyvä esimerkki saksalaisesta Luther-tutkimuksesta, jota karakterisoi onttisen ja eettisen vastakohta. Carl Stangesta aloittaen ja muihin (myös ei-saksalaisiin) tutkijoihin kuten Anders Nygréniin, Karl Barthiin ja Leif Graneen laajentaen Huovinen osoittaa, että nämä kaverit eivät halua (Lutherin/luterilaisuuden edustavan) sielun kuolemattomuutta, koska se on pakanallis-katolista ontologiaa.

Ainoa vain, että Luther monissa (varsinkin myöhemmissä) kirjoituksissaan omaksuu opin sielun kuolemattomuudesta. Joudutaan selittämään, että nämä kohdat ovat satunnaisia eivätkä edusta Lutherin varsinaista ajattelua, joka oikeasti torjuisi opin sielun kuolemattomuudesta. Huovinen taas sanoo, että sielun kuolemattomuus on aivan perusnäkemys sekä luterilaisessa ortodoksiassa että pietismissä. (s. 11-19)

Huovisen lähtökohtana on Lutherin Genesis-kommentaari, reformaattorin ”teologinen testamentti”, ja erityisesti sen alkutilaoppi eli käsitys Aadamista ja Eevasta ennen syntiinlankeemusta. (s. 19-21) Huovinen osoittaa jälleen saksalaisen tutkimuksen sivuuttavan Lutherin tekstit, kun siellä imago-oppi (ihmisen jumalakuvallisuus) tulkitaan relationaalisesti: Lutherin mukaan Aadamilla oli Jumalan kuva ”omassa substanssissaan”. (s. 29-30)

Huovinen tiivistää, että Lutherin mukaan Aadam eli alkutilan ihminen – tässä se tulee – ”osallistuu reaalis-onttisella tavalla Jumalan omaan elämään” ja kuolemattomuuteen (s. 30, 35). Kuolemattomuus oli lahjaa, omine tekoineen Aadam oli ”pelkkää paskaa” (s. 49). (Tämä poikkeaa muuten vahvasti Calvinin alkutilaopista, jonka mukaan alussa oli ”tekojen liitto”, jonka rikkominen vasta johti armoon ainoana pelastusmahdollisuutena.)

Lutherin värikäs kielenkäyttö paratiisista jatkuu. ”Ulosteet eivät haisseet eikä ollut muitakaan inhottavuuksia, vaan kaikki oli mitä kauneinta” (s. 79), ja Aadamin ja Eevan jälkeläisistä olisi tullut ”parhaita teologeja, juristeja ja lääkäreitä” (s. 82). Teologisesti olennaisinta on, että Luther rikkoo vanhan kontroverssiteologisen vastakkainasettelun ontologisen ja relationaalisen käsityksen välillä. (s. 39)

Luther opettaa ihmisen eläneen paratiisissa kahdenlaista elämää, tuplaelämää (duplex vita), nimittäin psykofyysistä eli ”animaalista” ja spirituaalista, hengellistä elämää. Ihmisen kahdenlaista elämää kuvaavat peruskäsitteet liha, ruumis, sielu ja henki eivät ole Lutherilla yksiselitteisessä käytössä (sama ongelma tuntuu pätevän Raamattuun ja kirkkoisiinkin), vaan rinnakkain esiintyy sekä kaksi- että kolmijäseninen terminologia. (s. 39-43)

Kaksijäsenisen terminologian mukaan ihminen koostuu ”hengestä” tai ”sielusta” (nämä ovat tällöin synonyymisiä spirituaalisen elämän kuvaajia) ja ”lihasta” (animaalinen elämä), kolmijäseninen terminologia erottaa ”hengen” kuvaamaan spirituaalista elämää ja jättää ”sielun” yhdessä ”lihan” kanssa kuvaamaan animaalista elämää. Näitä merkityseroja ei ole aina otettu Luther-tutkimuksessa huomioon. (s. 43-44)

Huovisen mukaan hänen havainnollaan on positiivisia implikaatioita ekumeeniselle keskustelulle sielun kuolemattomuudesta. Lutherin puheen vanhurskaiden ihmisten kuolemasta ”unena” Huovinen selittää parhain päin. Uni on kielikuva, ja Luther käyttää myös verbejä ”elää” ja ”valvoa”. Sielut menevät ”Jumalan käteen” tai ”Kristuksen syliin”, Huovisen mukaan he osallistuvat ”onttisesti” Jumalan kuolemattomaan elämään. (s. 93-102) 

Lasten usko

Huovisen toisessa kirjassa törmäämme jo tuttuun asetelmaan saksalaisessa Luther-tutkimuksessa. Jälleen monien saksalaisten teologien (kuten Paul Althausin ja Helmut Thielicken) mukaan Lutherin omaksuma oppi pikkulasten uskosta (fides infantium) on vastoin Lutherin ”reformatorista perusnäkemystä”, jolloin ”Lutheria on korjattava Lutherilla”. (s. 11-19)

Toinen tutkijaryhmä, kärjessä Karl Brinker, on kuitenkin sitä mieltä, että oppi lasten uskosta nivoutuu saumattomasti Lutherin ajatuksiin kasteesta ja uskosta. (s. 27) Huovinen yhtyy Brinkeliin mutta pitää hänen tutkimustaan muuten puutteellisena (s. 29).

Tyypillisen saksalaisesti Brinkel tulkitsee lapsen uskon merkitsevän vain ”Jumalan puhuteltavana olemista”, kun taas Huovinen osoittaa Lutherin opettavan, että kasteessa uskon lahja vuodatetaan lapseen (fides infusa), jolloin lapsi saa oman uskon (fides propria). Se on ”reaalinen lahja”, jonka sisältönä on – jälleen – ”osallisuus Jumalaan” . (s. 178-187; 118-119)

Huovisen Luther-tulkinta purkaa vanhan kontroverssiteologisen vastakkainasettelun katolisen opus operatum -opin ja luterilaisen uskonkäsityksen välillä. Huovisen mukaan Lutherin opus operatum -kritiikki ei kohdistunut sakramenttien vaikutukseen vaan niiden sellaiseen väärinkäyttöön, jossa ne muuttuivat ansiollisiksi teoiksi. Lapsikasteen vaikutusta puolustaessaan Luther tulee hyvin lähelle opus operatum -oppin intentiota. (s. 68-78, 90, 118)

Jos luterilaisten olisi huomioitava yllä sanottu, niin katolilaisten pitää tajuta, ettei Lutherin pointtina ollut asettaa objektiivisen armon tilalle subjektiivista uskoa, niin kuin katolisessa kontroverssiteologiassa on ollut tapana esittää. Lutherin vastakkainasettelu oli aina usko/armo vs. teot/ansiot. (s. 82)

Subjektiivista, järjellä artikuloitua uskoa korostivat Lutherin sijasta uudestikastajat. Heidän mukaansa lapsikaste on väärä, koska kaste edellyttää uskoa, eikä järjetön lapsi kykene uskomaan. Luther vertaa lapsen uskoa unessa olevan kristityn uskoon: eikö nukkuva kristitty sitten ole uskova?

Lutheria ei kiinnosta antropologinen tai psykologinen kysymys siitä, kuinka sylivauva voi uskoa. Lutheria kiinnostaa Jumalan sana, teologia: Kristus käskee sallia lasten tulla luokseen ja julistaa taivasten valtakunnan kuuluvan heille. Lapsilla ei ehkä ole järkeä, mutta heillä täytyy voida olla usko, sillä muuten he olisivat tuomittuja (vrt. Mark. 16:16) eikä taivasten valtakunta kuuluisi heille. (s. 99-100)

”Jos siis joku haluaa olla hurmahenki, hän saa minun puolestani olla. Minä pysyn siinä kannassa, että kaikkein varmin kaste on lapsikaste (…) Aikuinen ihminen voi pettää ja tulla Kristuksen luokse ja kasteelle kuin Juudas, mutta lapsi ei voi pettää. (…) Sen vuoksi olemme sitä mieltä, että pienet lapset kirkon uskon ja rukouksen avulla puhdistetaan epäuskosta ja saatanasta ja heille lahjoitetaan usko”. (s.105-106)

Tutkimuksen lopussa Huovinen osoittaa, että vaikka Luther kritisoi skolastista character indelebilis -oppia kasteesta ”tuhoutumattomana merkkinä”, niin itse asiassa hän saattaa kuvata kyseisellä termillä myös omaa kantaansa. Kaste ei tuo autuutta epäuskoisille, mutta se pysyy ikuisena lahjana ja tuhoutumattomana merkkinä myös langenneille: ”Jos sinä olet pudonnut laivasta, astu siihen jälleen takaisin.” (s. 211)

Lopuksi

Yllä olen tyytynyt lyhyesti referoimaan Eero Huovisen Luther-tutkimusten antia. Katolisesta näkökulmasta ne ovat siltä osin ilahduttavia, että niissä pyritään purkamaan vanhoja katolis-luterilaisia kontroversseja sekä paljastamaan saksalaisen Luther-tutkimuksen sidonnaisuus jälkikantilaiseen valistusajatteluun. Suomalainen Luther-tutkimus ei häpeä 1500-lukulaista, kenties vähemmän valistunutta, mutta enemmän katolista Lutheria.

Yleisesti ottaen Huovisen perusväittämät vaikuttavat hyvin dokumentoiduilta ja perustelluilta. Joskus kuitenkin jää sellainen maku, että ”reaalis-onttisuutta” on tungettu mukaan vähän väkisinkin. Silti sympatiani ovat luonnollisesti suomalaisen Luther-tutkimuksen puolella.

Huovisen tutkimukset jättävät kuitenkin auki sen, missä määrin esitetyt Lutherin käsitykset ovat myös ”oikeita”. Tämä on tietysti oikeutettavisa akateemisessa tutkimuksessa, mutta välillä Huovisen muissakin kirjoissa tapahtuu hyppy Lutherin kuvauksesta oletukseen Lutherin normatiivisuudesta. Kaipaisin suomalaiselta Luther-koulukunnalta syvällisempää pohdintaa siitä, missä määrin Luther on yhtä kuin oikea.

Huovinen on tutkimuksensa lisäksi tehnyt lukijoilleen sellaisen suuren palveluksen, että hän on kääntänyt suomeksi relevantit lähdetekstit eli Lutherin tärkeimmät kirjoitukset kasteesta ja lapsen uskosta. Koska Huovisen tutkimuksesta olisi vielä paljonkin sanottavaa ja koska Lutherin tekstit ovat sekä outoja että herkullisia, jatkan niistä ensi viikolla käyden ekumeeniseen dialogiin sekä Lutherin että Huovisen kanssa.

13514

1167_Kuvanlukuasiakirja_201412814298

Poika joka palasi taivaasta

17.2.2014

Jatkan taivaskokemuskirjojen esittelyä, ja tällä kertaa vuorossa on Kevin & Alex Malarkeyn kirja Poika joka palasi taivaasta: Tosikertomus ihmeistä, enkeleistä ja tuonpuoleisesta elämästä (Kuva ja Sana). Samoin kuin kirjassa 90 minuuttia taivaassa, Kuva ja Sana on liittänyt suomenkielisen version loppuun myös lyhyen kotimaisen tarinan.

Kirja kuuluu samaan genreen kirjojen 90 minuuttia taivaassa ja Taivas on totta kanssa. Kyseessä on selvästi kristillinen taivaskokemus, joka on peräisin amerikkalaisen evankelikaalisuuden piiristä. Kevin ja hänen poikansa Alex Malarkey olivat matkalla kotiin jumalanpalveluksesta uudella kotipaikkakunnallaan, kun he joutuivat rajuun auto-onnettomuuteen.

Kevin-isä lensi autosta ulos ojaan, kun taas kuusivuotias Alex löytyi takapenkiltä kuolleen näköisenä. Hänen kallonsa oli käytännössä irronnut selkärangasta, ja se roikkui vain  ihon, lihasten ja jänteiden varassa. Paikalle kiiruhtaneet naapurit ja ensiapuhoitajat rukoilivat Alexin puolesta, ja yksi heistä ”profetoi” Alexin äidille sairaalan pihalla, että Alex jäisi henkiin.

Lääkärit pitivät Alexin selviämistä lähes mahdottomana, ja vaikka hän selviäisi, hän ei pystyisi koskaan itse hengittämään, puhumaan eikä liikuttamaan raajojaan. Alexin äiti reagoi uutisiin ”profetoimalla” lääkärille päin naamaa, että Alex paranee kokonaan ja että hän tulee tuomaan toivoa tuhansille.

Kooma-aika ja kuntoutus

Malarkeyn perhe ja ystävät leiriytyivät lastensairaalan teho-osastolle ja muuttivat sen suoranaiseksi seurakunnaksi. Sana Alexista levisi mm. nettisivujen kautta, ja ihmisiä virtasi rukoilemaan pojan puolesta. Sairaalan lääkärit olivat ihmeissään, ja toivo alkoi levitä teho-osastolla laajemminkin.

Aika oli Malarkeyn perheelle erittäin rankkaa, heillä oli neljä pientä lasta  hoidettavanaan ja suuri määrä taloudellisia ongelmia. Eräänä päivänä myrskyn kaatama puu oli tuhonnut heidän kotinsa katon. Läpi kirjan Kevinin isällä Williamilla oli tehokas lohdutusstrategia: maailmassa on monia, jotka olisivat onnellisia, jos tämä olisi heidän suurin ongelmansa.

Piti nähdä hyvät puolet. Oli siunaus, ettei kukaan ollut puun kaatuessa kotona, ja nyt perhe saa joka tapauksessa korjauksen tarpeessa olleen katon tilalle vakuutuksen maksaman uuden katon! Lisäksi luonto oli nyt karsinut heikot puut tieltä, joten tontti oli nyt turvallisempi ja perhe sai iloita jäljellä olevista vahvoista puista.

Taloudelliset ongelmat ratkesivat yksi toisensa jälkeen, usein ihmeellisillä tavoilla. Joku vain tunsi kutsua hoitaa kaikki perheen laskut, tai jossain joku seurakunta päätti kerätä kolehdin Malarkeyn perheen puolesta, tai sitten jokin taho suostui maksamaan kaikki Alexin tähtitieteelliset sairaalakulut.

Yhdessä vaiheessa lääkärit harkitsivat Alexille nastoilla kalloon kiinnitettävää niskatukea, joka voisi edistää pahimman vamma-alueen parantumista mutta joka tekisi normaalin niskan liikuttamisen mahdottomaksi. Vuorokautta ennen leikkauksen määräpäivää Alexin puolesta rukoilemassa ollut nainen koki enkelien tulleen huoneeseen palvelemaan Alexia.

Toisaalla toinen nainen sai näyn samasta asiasta. Hän maalasi näkemästään kuvan, ja siinä enkelit seisoivat Alexin vuoteen takana kädet hänen kaulansa päällä. Nainen lähetti kuvan Malarkeyn perheelle, joka näytti sen ällistyneelle rukoilijaystävälle. Lääkärit peruivat leikkauksen tarpeettomana, vaikka he eivät osanneet selittää, mitä oli tapahtunut.

Lopulta Alex heräsi koomasta, ja hän pääsi kuntoutukseen ja viimein kotiin. Sairaalaan piti kuitenkin vielä palata useamman kerran. Alex pystyi ensin kommunikoimaan vain silmillään ja suun ilmeillä, mutta pikku hiljaa hän alkoi jälleen oppia puhumaan. Hän oli äärimmäisen päättäväinen ja toiveikas vaikeasta vammautumisesta huolimatta, ja hän sai jopa lääkärit ottamaan magneettikuvan pehmoleluistaan.

Taivastarina

Kun Alex pystyi puhumaan, hän kertoi äidilleen siitä, mitä hänelle oli onnettomuuden jälkeen tapahtunut. ”Jeesus tuli hakemaan minut autosta ja piti minua lähellään koko ajan. Olin kehoni yläpuolella ja katselin, miten minua yritettiin elvyttää. Jeesus puhui minulle koko ajan ja sanoi, että selviäisin kyllä, joten minua ei yhtään pelottanut.”

Alex oli nähnyt, kuinka enkelit olivat kantaneet hänen isänsä pois autosta ja kuinka hän oli herättyään huutanut Alexin nimeä ja soittanut puhelun vaimolleen Bethille eli Alexin äidille. ”Inhimillisesti katsottuna Alex ei pystynyt tietämään tätä asiaa mitenkään.”

Alex kertoo kirjassa taivaasta ja enkeleistä lyhyissä luvuissa aina vuorotellen Kevinin kirjoittamien päälukujen jälkeen. Ensimmäisessä puheenvuorossaan hän kertoo, että hän kulki kirkkaan tunnelin läpi, jossa soi ”surkeaa musiikkia”. Sitten hän pääsi taivaaseen, jonka voimakkaasta musiikista hän piti kovasti.

Kun Kevin kertoi Alexille Piperin kirjasta, Alex totesi, ettei mies ollut käynyt taivaassa. Hän oli ollut vain porttien ulkopuolella. Kevin vahvisti Piperin sanoneen juuri näin. Alex sanoi Piperin jääneen paitsi kaikesta mahtavasta kuten Jumalan ja enkelien näkemisestä. Alexin mukaan Jumalalla on ihmiskehon kaltainen keho, mutta paljon suurempi.

Alexinkin mukaan taivas on ihmeellinen, täydellinen, sanoinkuvaamaton, kirkas ja värikäs. Portin ulkopuolisessa ulommaisessa taivaassa on aukko, joka johtaa kadotukseen. Sisemmässä taivaassa on intensiivistä musiikkia, joka ei ole samanlaista kuin maanpäällinen musiikki. Alex piti erityisesti harpuista, jotka olivat suuren valkoisen portin sisäpuolella.

Taivaassa on Alexin mukaan puita, ruohokenttiä, järviä, jokia ja kaupunkeja, mutta kaikki on taivaassa täydellistä. Siellä on lisäksi paljon sellaista, mitä maan päältä ei löydy. Synti on haalistanut maailman niin, että väritkin ovat täällä haaleampia kuin taivaassa. Enkelit eivät ole kumpaakaan sukupuolta, vaan vitivalkoisia siivekkäitä olentoja. Jumala ei koskaan lähde temppelissä olevalta valtaistuimeltaan.

Alex onnettomuuden jälkeen

Onnettomuuden jälkeen enkelit jatkoivat Alexin luona käymistä. Enkelit auttoivat Alexia fyysisesti (mm. puhumaan) ja henkisesti (mm. lohduttamalla ja rohkaisemalla). Välillä Alex koki myös hyökkäyksiä paholaiselta tai muilta demoneilta. Riivaajat saatiin kuitenkin lähtemään rukoilemalla Jeesuksen nimessä. Erään kerran rukouksen jälkeen Alexin pikkuveli Aaron tokaisi Saatanalle: ”Heippa, käärmepoika!”

Alexin mukaan paholainen on rumin kuviteltavissa oleva olento, kolmipäinen harvahammas, jolla on hehkuvanpunaiset silmät ja luisevat raajat. Riivaajat ovat usein vihreitä, niiden hiukset ovat tulesta ja niiden kynnet ovat pitkät.

Taivasmatkoistaan ja henkitaisteluistaan huolimatta Alex on normaali poika, joka tykkää urheilusta, videopeleistä ja vitsikirjoista. Hänen tehtävänsä on kuitenkin kertoa ihmisille Jumalasta ja Jeesuksesta. Alex muistuttaa evankelikaaliseen tyyliin, että taivaaseen ei pääse hyvillä teoilla vaan uskomalla Jeesukseen.

Vuonna 2009 Alexille tehtiin uraauurtava ”Christopher Reeven leikkaus”. Tri Raymond Onders oli tehnyt tämän leikkauksen vuonna 2003 ensimmäistä kertaa teräsmiestä näytelleelle Christopher Reevelle. Alexista tuli ensimmäinen lapsi, jolle on tehty tämä leikkaus, jossa potilaan sisään asetetaan laite, joka mahdollistaa hengityksen ilman hengityskonetta.

Media seurasi leikkausta intensiivisesti, ja Alexista kirjoitettiin useissa lehdissä. Alex ja tri Onders väittelivät ennen leikkausta jalkapallosta: ”Alex teki selväksi, että Steelers oli parempi kuin Ondersin kannattama Browns.”

Leikkauksen jälkeen Onders sanoi Alexille kameroiden kuvatessa: ”Kannustin koko leikkauksen ajan Brownseja!” Tokkuroissaan oleva Alex vastasi heiveröisellä äänellä: ”Mutta pudotuspeleihin pääsivät Steelerit, eivät Brownsit.”

Kontroverssi kirjasta

Pienellä nettiselailulla kirjan takaa paljastuu erikoinen ja valitettava kiista. Alexin äiti Beth on nimittäin julkisesti sanoutunut irti tästä kirjasta mm. blogillaan,  Facebookissa ja Faith’s Corner -blogilla. Bethin mukaan Alexin nimeä käytetään kirjassa hyväksi ilman hänen suostumustaan, ja kirja levittää väärää raamatunvastaista opetusta taivaasta.

Kirjasta käy ilmi, että Alex ainakin epäröi kirjan julkaisemisen suhteen. Hän ei halunnut huomion keskittyvän häneen itseensä. Bethin mukaan Alex on itse Facebookissa sanoutunut irti kirjasta. Perheen isä Kevin Malarkey hoitaa yksin kirjan markkinointia TV-ohjelmissablogillaan ja kirjan nettisivuilla. Perhe on siis nähtävästi sisäisesti jakautunut.

Beth on antanut tukensa Phil Johnsonille, joka kirjoitti Grace to You -sivustolle kriittisen artikkelin ”Burpo-Malarkey -opista”. Hänen fundamentalistiset raamattuargumenttinsa eivät sellaisenaan ole kovin vakuuttavia. Kaikki vetoavat asiassa Raamattuun oman kantansa puolesta, itse kirjassa on lopussa pitkä Raamattu-liite mm. taivaasta ja enkeleistä.

Silti kirjan kuvaukset taivaallisessa temppelissä istuvasta ruumiillisesta Jumalasta herättävät kyllä ei-fundamentalistisessakin raamatunlukijassa kysymyksiä. Kirjan taivaskuvauksen uskottavuutta heikentää entisestään tieto siitä, että pojan äiti väittää itse Alexin irtisanoutuvan koko kirjasta. Bethin mukaan pelkkä Raamattu riittää.

Vaikka kirjan ympärillä ja takana on nähtävästi eripuraa ja kenties petostakin, se ei vähennä kirjan arvoa kauniina todistuksena mm. seurakuntayhteydestä, kristillisestä rakkaudesta, kestämisestä vaikeina aikoina, jne. Kirja on helppolukuinen, viihdyttävä ja koskettava, ja siitä voi saada rohkaisevia eväitä elämään. Kaiken kaikkiaan siis vakavin varauksin suositeltavissa.

Lisää rajakokemuksia

20.1.2014

Kun nyt kerran aloitettiin rajakokemuskirjojen esittely, niin käsitellään sitten johtavan rajakokemustutkijan Raymond A. Moodynkin kirjaa The Light Beyondjoka on jatko-osa hänen klassikkoteokselleen Life After Life. Hyllystäni löytyvä korjattu ja päivitetty laitos on vuodelta 2005, ja sen on julkaissut Rider Books.

Muistan lukeneeni kirjan joskus vuosia sitten (mahdollisesti juuri 2005), ja se aiheutti minussa silloin samantapaisen kaksinaisen reaktion, kuin viime viikolla arvioimani Totuus taivaasta aiheutti sen joillekin kristillisille kommentaattoreille.

Toisaalta kirja tarjosi hyvää näyttöä kuolemanjälkeisestä elämästä, toisaalta se aiheutti jonkinlaisen uskon kriisin, kun se esitti Jumalan tarkoittamaksi uskonnoksi lähinnä vain rakkauden ja hyvän elämän riippumatta Jumalaa, Kristusta, pelastusta ja kirkkoa koskevista uskomuksista.

Sain hengelliseltä ohjaajaltani osin tyydyttävän kaksiosaisen vastauksen. Kyllä, meidät tuomitaan lopulta rakkauden mukaan, ja kirkon oppi yms. on vain sitä varten, että tulisimme rakastamaan ja kasvaisimme rakkaudessa. Toinen ajatus oli se, että rajakokemuksen kokijat eivät kuitenkaan vielä kohdanneet lopullista tuomiotaan.

Yleisiä piirteitä

Kirjan ensimmäinen luku viittaa tutkimukseen, jonka mukaan jopa kahdeksan miljoonaa amerikkalaista on kokenut rajakokemuksen. Näistä 26 % oli kokenut irtaantuvansa ruumiistaan, 23 % raportoi nähneensä tarkasti, 17 % sanoi kuulleensa ääniä ja 14 % nähneensä jonkinlaisen valoilmiön. 32 % kertoi nähneensä elämänsä kuin filminauhalta, kokeneensa rauhaa ja kivuttomuutta sekä käyneensä toisessa maailmassa. 9 % koki ”tunnelikokemuksen”.

Kun Moody selittää ilmiöitä tarkemmin, hän esittää mielenkiintoisen havainnon valo-olentojen tapaamisesta. Muiden hahmojen jälkeen kokijat tapaavat usein korkeimman olennon, jonka kristillisestä taustasta tulevat identifioivat usein Jumalaksi tai Jeesukseksi. Toiset saattavat kutsua häntä Buddhaksi tai Allahiksi. Joka tapauksessa olento säteilee totaalista rakkautta ja ymmärrystä niin, että ihmiset saattavat olla hänen kanssaan ikuisesti.

Tämä on tyypillinen kohta, joka antaa lukijalle syytä taipua uskonnolliseen pluralismiin. Mutta se ei suoraan seuraa: voihan olla, että toiset yksinkertaisesti tunnistivat olennon oikein, toiset taas väärin. Ja voi vain olla niin, että Jumala on päättänyt olla käyttämättä rajakokemuksia ns. erityisen ilmoituksen välittämiseen.

Mielenkiintoinen on myös elämän näkeminen kuin filmirullalla tai panoraamana, jossa näkyy jokainen elämän aikana tehty teko ja jossa saa tuntea myös sen aiheuttamat vaikutukset. Tämä vastaa melko hyvin oppia henkilökohtaisesta tuomiosta kuoleman hetkellä. Moodyn mukaan tämän kokeneet ihmiset tajuavat poikkeuksetta, että tärkeintä heidän elämässään on rakkaus.

Kolmas mielenkiintoinen piirre on ajan ja paikan erilaisuus. ”Voisi sanoa, että se kesti sekunnin tai että se kesti tuhat vuotta”, näiden välillä ei ole mitään eroa. Neljäs ja viimeinen mielenkiintoinen seikka on se, että vaikka helvetilliset kokemukset ovat paljon harvinaisempia (yht. 0,3%), niitäkin sattuu.

Eräs mies kertoi helvettikokemuksestaan, jossa hänelle sanottiin, ettei häntä haluta helvettiin, koska hän ei ollut tarpeeksi ilkeä. Hän ehti kuitenkin nähdä pimeyden ja tulen sekä lukemattomat alastomat, kärsivät, kurjat ja vihaiset ihmiset. Häneltä pyydettiin vettä. ”Heillä ei ollut vettä.”

Muuttuneita elämiä

Kirjan toinen luku käsittelee taivaskokemusten muutosvoimaa. Ihmiset palaavat takaisin toisenlaisina, he ovat paljon kiinnostuneempia muiden huolehtimisesta, he pelkäävät kuolemaa vähemmän ja uskovat tuonpuoleiseen elämään entistä vahvemmin.

Aiemmin mainittu elämäntapahtumien läpikäyminen ei ole niinkään pelottava tuomiotapahtuma, vaan ihmiset ymmärtävät, että valo-olento/Jumala rakastaa heitä ja haluaa heidän kehittyvän paremmiksi ihmisiksi.

Eräs helvetistä usein saarnannut pastori palasi rajan tuolta puolen uuden sanoman kera, kun Jumala oli rakkaudellisesti kehottanut häntä lopettamaan saarnatyylin, joka vain tekee seurakuntalaisten elämästä synkkää.

Kiehtova piirre on myös se, että rajakokemusselviytyjien tiedonhalu kasvaa valtavasti. Taivaassa voi joidenkuiden mukaan pyytää mitä tahansa kokemusta (kuten ”millaista olisi olla USA:n presidentti/hyönteinen), ja sen saa heti kokea. Monet ovat kokemuksensa jälkeen alkaneet opiskella uuteen ammattiin. Tieto on kuitenkin tärkeää vain silloin, jos se rakentaa ihmisen persoonaa.

Ihmiset alkavat rajakokemusten jälkeen myös arvostaa enemmän elämän pieniä asioita, ”täysillä elämistä” keskellä arkea. Lisäksi heidän hengellinen puolensa kehittyy, he opiskelevat ja hyväksyvät suurten uskonnollisten opettajien ajatuksia. Heillä on kuitenkin taipumus hylätä puhdas opillisuus (”oppia opin vuoksi”).

Eräs rajakokija totesi, että monet hänen ystävänsä tulevat yllättymään siitä, ettei Herraa kiinnosta teologia pätkääkään: ”Hän ei ollut lainkaan kiinnostunut mistään minun tunnustuskunnassani.” Herraa kiinnosti tämän näkijän mukaan enemmän sydämen kuin pään sisältö.

Mahdollisia selityksiä?

Kirjan lopussa Moody käy läpi monia erilaisia teorioita rajakokemusten selittämiseksi. Teorioiden on vaikea selittää erityisesti sitä, kuinka potilaat ovat voineet selittää tarkasti, miten lääkärit yrittivät elvyttää heitä ja mitä muuta sairaalan leikkaushuoneessa tapahtui aikana, jolloin he olivat tajuttomina.

Moody esittelee ja torjuu eri syistä selitysmalleja, jotka vetoavat hallusinaatioihin, toiveajatteluun tai alitajuntaan. Mitä uskontoon liittyviin selityksiin tulee, se ei ainakaan toimi, että vain uskonnollisilla ihmisillä olisi rajakokemuksia. Ateistitkin ovat kokeneet rajakokemuksia.

Ei myöskään ole syytä kyseenalaistaa rajakokemuksia sillä perusteella, että ne eivät ole keskenään samanlaisempia. Kolme Ranskassa käynyttä ihmistä voi raportoida aivan eri asioita ja kokemuksia sieltä. Moody päättää toteamalla, ettei mikään teoria tyydytä häntä, ennen kuin ruumiista irtautumiset ja niihin liittyvät mahdottomilta vaikuttavat tiedot selitetään.

Moody ei tässä kirjassa argumentoi rajakokemusten olevan tieteellinen todiste kuolemanjälkeisestä elämästä. Kyseessä ei (ainakaan vielä Moodyn mukaan) ole tieteellinen vaan enemmänkin filosofinen ongelma. Tieteellisten todisteiden puuttuessa rajakokemukset tarjoavat kuitenkin todistusaineistoa kuolemanjälkeisestä elämästä.

Totuus taivaasta?

13.1.2014

Tämä on nyt kolmas artikkeli tai kirja-arvio, joka käsittelee raja- tai taivaskokemusta: Colton Burpon ja Don Piperin jälkeen vuorossa on Eben Alexander, jonka kirja Totuus taivaasta (Proof of Heaven) on ollut New York Timesin bestseller-listalla jo yli 60 viikkoa ja joka on myynyt miljoonia.

Ennen tämän artikkelin kirjoittamisen aloittamista googlasin kirjan nimeä ja löysin valtavan määrän blogeja, jotka ovat jo ehtineet kommentoida kirjaa. Arviot ovat erittäin mielenkiintoisia ja värikkäitäkin. Esitän aluksi lyhyen katsauksen niihin, linkkien takaa voi sitten lukea lisää.

Kirja on ensinnäkin tietysti saanut kritiikkiä skeptikoilta: tähän ryhmään kuuluvat Paholaisen asianajaja (joka tosin kirjoitti kaksi artikkelia ilman että olisi edes lukenut kirjaa) ja Lukuisa (joka arvosteli kirjaa kovasanaisesti mutta mielestäni kunnioitettavan perustellusti). Jotain skeptikon ja sympatiseeraajan välimaastoa ovat Aamuvirkku yksisarvinen ja Onko tulta? -blogin Minna J., joka on nähtävästi myös ev.-lut. kirkon pastori.

Selkeästi kristillisestä näkökulmasta kirjaa ovat arvioineet melko kriittisesti teologit ja mediapersoonat Leif Nummela ja Pasi Turunen, joista jälkimmäinen on analyysissään edellistä paljon perusteellisempi. Anne Lindellin erikoisen Taivasblogin arvio on niin ikään kriittinen, mutta se vaikuttaa plagioivan osin sekä Nummelaa että Lukuisaa.

Erikoisimman arvion palkinnon saa kuitenkin Astrologian Taika -blogin astrologinen analyysi Eben Alexanderin syntymäpäivän tähtikartasta. Kirja on noteerattu myös rajatietoa käsittelevän Ultra-lehden sivuilla.

Selkeästi myönteisiä arvioita ovat Kirjojen tuomaa, Rita ja Liinanblogi, maltillisemman myönteinen on Lappeenrannan kirjaston Kirjaveräjän lyhyt juttu. Kansainvälisistä artikkeleista on mainittava keskustelussa ja uutisoinnissa usein esiin nouseva The Esquire -lehdessä julkaistu Luke Dittrichin ”paljastusartikkeli” ja rajakokemustutkija Robert Maysin 15-sivuinen vastaus siihen.

Kirja parantumis- ja kääntymiskertomuksena

Aiemmissa blogiartikkeleissa ja arvioissa on esitetty paljon hyviä huomioita ja mielenkiintoisia näkökulmia. Ehkä voin kuitenkin vielä lisätä keskusteluun jotain. Mielestäni kirjaa arvioitaessa voisi olla hyvä aloittaa itse Eben Alexanderin parantumisesta ja kääntymyksestä, sillä se jos jokin on fakta. Mies elää ja kiertää nyt ympäri maailmaa kertomassa kokemuksestaan.

Eben Alexander oli neurokirurgi, mikä tekee kääntymyksestä erityisen kiehtovan. Lääkärinä ja tiedemiehenä Alexander oli vakuuttunut siitä, että aivot luovat tietoisuuden. Hän oli nimellinen anglikaani, jonka lähisuku oli melko uskonnollista ja jolla oli tiedemiehen skeptisyydestä huolimatta myönteinen suhde vaikkapa lastensa iltarukouksiin tai paikallisseurakunnan pastoriin.

Alexander oli kuullut rajakokemuksista useita kertoja, mutta hän oli ajatellut tietävänsä niiden olevan aivojen tuottamia kokemuksia. Hän suhtautui myötätuntoisesti ihmisiin, jotka tällaisia kokemuksia hänelle kertoivat, mutta hän ei uskonut niillä olevan totuuspohjaa. Rajakokemuskirjallisuuteen hän ei koskaan tutustunut.

Sitten kävi kuitenkin niin, että neurokirurgi sai itse aivokalvontulehduksen, vieläpä erittäin harvinaisen kolibakteerin aiheuttaman sellaisen. Alexanderin kollegat hoitivat häntä, hänen läheisensä valvoivat hänen rinnallaan ja pitivät häntä vuorotellen kädestä 24/7 kokonaisen viikon kestäneen kooman ajan.

Kun toipumisen mahdollisuudesta oli jo käytännössä luovuttu, tohtori Alexander heräsi yhtäkkiä täysin virkeänä ja alkoi puhua. Kirjan mukaan kyseessä on ennennäkemätön tapaus lääketieteen historiassa. Aluksi Alexander hallusinoi, mutta parissa kuukaudessa hän oli palannut normaaliin ja saanut takaisin kaiken lääketieteellisenkin tietonsa.

Lääketieteellisen ihmeen takana on kuitenkin itse asian ydin: Alexander ei koomansa aikana ollut tajuton, vaan hän koki tuonpuoleisen. Hän meni sisään taivaan portista suoraan olemassaolon jumalalliseen ytimeen. Hän tapasi tuntemattoman tytön, joka oli ikään kuin hänen taivaallisena oppaanaan, ja häneltä Alexander sai olennaisen viestin: olet rakastettu.

Alexanderin taivaskokemuksessa on paljon yhtäläisyyksiä muiden rajakokemusten kanssa: aika menettää merkityksensä, kokemusta on mahdotonta kuvailla ihmiskielen sanoin, kommunikaatio taivaassa on välitöntä ja kokonaisvaltaista, ei niinkään sanallista. Toisaalta huomattavia erojakin oli: Alexander ei muistanut maanpäällistä identiteettiään eikä tavannut taivaassa ketään tuttua.

Maanpäällisessä elämässään Alexander oli adoptiolapsi, ja kirjan yhtenä juonteena onkin paluu yhteyteen biologisen perheen kanssa. Biologisesta perheestä oli kuollut Alexanderin sisko, jota Alexander ei koskaan ehtinyt maan päällä tapaamaan. Lopulta hän sai siskostaan kuitenkin valokuvan, jolloin hänelle valkeni taivaassa olleen tuntemattoman tytön identiteetti: se oli hän.

Alexanderin kokemus voitaisiin tiivistää kahteen ydinkohtaan. Ensinnäkin hän vakuuttui siitä, että tietoisuus on jotain aivotoimintaa suurempaa. Jumalallinen tietoisuus on koko olemassaolon perusta. Toiseksi Jumala on rakkaus, ja Alexander koki olevansa syvästi rakastettu. Kokemus paransi hänen alitajuisen hylätyksi tulemisen kokemuksensa, jonka juuret nähtävästi juonsivat adoptiolapseksi joutumisesta.

Alexanderin näkemys uskonnosta muuttui kokemuksen jälkeen totaalisesti. Kun hän meni kirkkoon ja katsoi kuvaa viimeisestä ehtoollisesta, hän muisti taivaassa koetun varauksettoman rakkauden. Hän ymmärsi, mistä uskonnossa oli kyse: ei vain uskomisesta vaan Jumalan tuntemisesta. Ehtoolliselle astuessaan hän puhkesi kyyneliin. Todellisuus oli jotain paljon suurempaa, kuin mitä hän oli tiedeuskovaisena koskaan osannut kuvitella.

Vaikeat tieteelliset ja uskonnolliset kysymykset

Olen nähnyt hyväksi esittää kirjasta ensin rakentavan arvion, jossa pyrin ymmärtämään kirjoittajan ydinsanomaa ja ottamaan siitä sen, mikä siinä mielestäni on hyvää. Tämä ei tietysti poista sitä, mihin monet muut arviot heti keskittyivät, eli kysymystä lopullisesta totuudesta. Nämä tieteelliset ja uskonnolliset kysymykset ovat erittäin vaikeita.

Koska en ole tiedemies, en voi sanoa mitään ammattimaista neurologisesta keskustelusta. Voin sanoa vain sen, että tieteen kannalta on erityisen mielenkiintoista, että neurologi-Alexander kääntyi kokemuksensa jälkeen ja että asiasta käydään tieteellistä keskustelua.

Alexanderin kokemus haastaa entistä vakavammin ja entistä useammat tiedemiehet keskusteluun yliluonnollisen tai tuonpuoleisen todellisuudesta. Toisaalta skeptikkotiedemiesten vastaukset haastavat liian naiivin apologetiikan, joka haluaa heti tehdä Alexanderin kokemuksesta vahvan todisteen kuolemanjälkeisen elämän puolesta.

Kokemuksen herättämät teologiset ongelmat ovat enemmän omaa alaani. Edellä olen esittänyt melko kristillisen vision Alexanderin kokemuksesta ja kääntymyksestä. Siihen voisi lisätä vielä sen, että Alexander puhuu Jumalasta persoonallisena Luojana, mikä vastaa nimenomaan kristillistä käsitystä Jumalasta.

Ongelmia kuitenkin on. Kristityt kommentaattorit ovat kiinnittäneet huomiota Jeesuksen merkityksettömyyteen Alexanderin visiossa sekä hindulaisuuteen tai New Ageen viittaaviin uskomuksiin ja termeihin. Alexander käyttää Jumalasta joskus nimeä Om, hän vaikuttaa edustavan uskonnollista pluralismia, ja haastatteluissa hän on sanonut uskovansa jälleensyntymiseen.

Näitä ongelmia ei kuitenkaan ratkaista sanomalla vain, että ne ovat Raamatun vastaisia ja että Raamatussa on totuus. Varsinkin sellainen strategia, joka kyllä mieluusti ottaa Alexanderin kokemuksen todistuksena tuonpuoleisesta mutta kieltää sitten sen sisällön todenmukaisuuden pelkän Raamatun nojalla, on ongelmallinen. Se on kaksinaismoraalia: kokemus todistaa kyllä sen, mitä uskon, muttei sitä, mitä en usko. Kuinka niin? Jos se oli totta, niin se oli totta, vai kuinka?

Yksi keino on tietysti panna visio paholaisen piikkiin. Se ei vaikuta kovin uskottavalta, vaikka se ratkaisisikin yllä mainitun ristiriidan. Paholainen kun ei tietääksemme asu rakkauden täyttämässä paikassa, hän ei saarnaa rakkautta eikä käännytä rakkauden apostoliksi.

Pelkkä Raamattu-kortti saa osakseen Aamenen pelkiltä ”hihhuleilta”. Skeptikot eivät usko Raamattuun eivätkä rajakokemuksiin, joten heitä Raamattu-kortti ei hetkauta lainkaan. Rajakokemuksia sympatisoiville ei-kristityille tai uskossaan heikommille kristityille se saattaa olla vain yksi lisätodiste siitä, että Raamattu on tieteen kanssa ristiriidassa. Täytyy tarjota jotain vakuuttavampaa.

Hermeneuttista hahmottelua (eli tulkinnallista taapertelua)

Ensiksi voisi olla hyödyllistä erotella toisistaan kokemus ja sen tulkinta. Alexander kirjoitti poikansa neuvosta kokemuksensa muistiin ”puhtaana” ennen kuin hän oli lukenut muuta rajakokemuskirjallisuutta. Se oli varmasti fiksu veto. Nuo muistiinpanot eivät kuitenkaan ole yhtä kuin itse kokemus, eivätkä ne myöskään ole yhtä kuin kirjan lopullinen teksti.

Alexander on kiistatta kokenut jotain, omien sanojensa mukaan sanoinkuvaamatonta. Toinen asia on sitten se, kuinka hän sen sanoittaa kirjassaan, haastatteluissaan ja luennoissaan. Sanomaan ovat vaikuttaneet muun muassa hänen lukemansa kirjat, joista saa mielenkiintoisen vilauksen kirjan lopussa olevasta lukulistasta.

Lukulistasta löytyy joitain täysin kristillisiä taivaskokemuskirjoja kuten Piperin 90 minuuttia taivaassa. Sieltä löytyväy myös kristityn geenitieteilijän ja Paavillisen tiedeakatemian jäsenen Francis Collinsin kirja The Language of God ja kristityn (katolisen) apologeetan Dinesh D’Souzan Life After Death. Toisaalta sieltä löytyy myös jotain ihan muuta kuten Dalai Lamaa ja Elaine Pagelsin Gnostilaiset evankeliumit!

Voi siis olla, että Alexander on kokenut jotain todellista mutta antanut sille sittemmin tulkintoja, jotka ovat saaneet vaikutteita idän uskonnoista, gnostilaisuudesta tai New Agesta. Tämän vuoksi esimerkiksi Om-sanaa ei tarvitse kauhistua, se nyt vain oli sana, jolla Alexander päätti Jumalaa kirjassaan kuvata.

Mitä Jeesuksen puuttumiseen tulee, niin Don Piperkaan ei nähnyt taivaassa Jeesusta, mutta pysyi silti kokemuksensa jälkeen vakaumuksellisena kristittynä. Jeesuksen puuttuminen taivasnäystä ei välttämättä merkitse, etteikö Jeesus voisi olla ainoa pelastuksen välittäjä. Rajakokemusten fuktio on ehkä lähempänä luomakunnan kuin sanan ja sakramenttien funktiota.

Eksklusivistin on toki inklusivistia vaikeampi selittää ei-kristittyjen taivaskokemuksia. Mutta ehkä ne ovatkin argumentti inklusivismin puolesta, eivät niinkään kristinuskoa eivätkä rajakokemuksia vastaan. Toisaalta on muistettava, ettei rajakokemus ole vielä yhtä kuin lopullinen tuomio, eikä rajakokemuksista siksi voi johtaa mitään mutkatonta pelastusoppia.

Lopuksi haluaisin viitata kirjan julkaisijan eli WSOY:n kotisivujen kirjaesittelyn alkusanoihin, jotka kuuluvat seuraavasti: ”Kirja mullistaa maailmankatsomuksemme: onko kuolema sittenkin vain yksi elämän siirtymävaihe?” Kiva tietää, että WSOY:n maailmankatsomus on muuttunut. Me kristityt ajattelimme noin jo kauan ennen tätä kirjaa.

totuus-taivaasta

90 minuuttia taivaassa

16.12.2013

Jatko-osana taivaskokemuskirjalle Taivas on totta! esittelen nyt toista suomeksi käännettyä vastaavaa kirjaa, baptistipastori Don Piperin 90 minuuttia taivaassa (90 Minutes in Heaven).

Kirjassa on mielenkiintoisia yhtymäkohtia edelliseen, mutta myös tärkeitä eroja. Piperin tarina kertoo taivaan lisäksi vaikeasta toipumisprosessista, joka tarjoaa kuitenkin lopulta rohkaisevia opetuksia.

Kolari ja kuolema

Don Piper joutui rajuun kolariin, jossa rekka-auto litisti hänen henkilöautonsa. Ensihoitajat julistivat hänet kuolleeksi heti onnettomuuspaikalle saavuttuaan.

Pulssia ei ollut, ja Piper oli pahasti murskaantunut. Vasemman käsivarren luut olivat murskana, reisiluusta puuttui 11 senttiä, kasvot olivat täynnä lasinsirpaleiden tekemiä reikiä, rintakehä oli murskaantunut, ja verta valui silmistä, korivsta ja nenästä.

Kolari aiheutti liikenneruuhkan, johon pysähtyi myös toinen baptistipastori Dick Onerecker. Hän esittäytyi poliisille pastorina ja kysyi, voisiko rukoilla jonkun puolesta. Kaksi selvinnyttä henkilöä oli kunnossa eikä tarvinnut apua, kolmas (Don) taas oli kuollut. Pastori Dick sai erikoisesti Jumalalta oman teologiansa vastaisen kehotuksen rukoilla kuolleen miehen puolesta.

Pastori kömpi autoon takakautta ja asetti kätensä Donin olkapäälle. Hän tunsi, että hänen olisi rukoiltava, että mies säästyisi aivovaurioilta ja sisäisiltä vammoilta. Pastori alkoi laulaa hengellistä laulua, ja yhtäkkiä kuollut mies alkoi laulaa hänen kanssaan.

”Hän elää! Hän ei ole kuollut!” Huudot kaikuivat ensin kuuroille korville, kukaan ei ottanut pastoria vakavasti. Lopulta yksi ensihoitaja suostui uudestaan kokeilemaan pulssia. Don saatiin ulos autosta ja sairaalaan. Alkoi äärimmäisen kivulias toipumiskausi.

Kun Dick Onerecker tuli tapaamaan Piperia kahden viikon kuluttua, Don saattoi kertoa, ettei hänellä ole mitään aivo- tai sisäisiä vaurioita, vaikka lääkärien mukaan niitä olisi pitänyt olla. Dick kertoi Donille, että juuri tämän puolesta Jumala oli käskenyt häntä rukoilla.

Taivas

Kirjan luvut 2 ja 3 käsittelevät Donin aikaa taivaassa. Kertomuksessa on useita yksityiskohtia, jotka vastaavat Colton Burpon kokemusta taivaasta: kuolleiden sukulaisten ja ystävien tapaaminen, kauniit värit ja musiikki.

Don kuvaa, että häntä vastassa oli väkijoukko, josta hän ensimmäisenä tunnisti isoisänsä. Sitten hän tapasi isoisoisänsä. ”Hän ja kaikki muut ylistivät Jumalaa ja kertoivat, kuinka iloisia he olivat nähdessään minut, ja toivottivat minut tervetulleeksi joukkoonsa.”

Isoisoäiti, jolla oli ollut osteoporoosi, ei enää kävellyt kumarassa, ja kaikki rypyt olivat hävinneet hänen kasvoiltaan. ”Katsellessani hänen säteileviä kasvojaan tajusin, ettei iällä ollut taivaassa mitään merkitystä.”

Colton Burpon tavoin Don Piper kertoo taivaassa olevan lukemattomia värejä, joita emme osaa edes kuvitella. ”Turhaudun kertoessani, millainen taivas oli, koska en löydä sanoja kuvaamaan sitä, miltä se näytti, miltä se kuulosti ja miltä se tuntui.”

Eniten hän osaa kuitenkin sanoa musiikista. Se jäi hänen elävimmäksi muistikuvakseen. ”Se oli kuin laulu joka ei koskaan lopu.” Ei kuitenkaan yksi tavallinen laulu, vaan ”satoja lauluja laulettiin yhtaikaa”, kuitenkin niin, että ”kykenin aivan selvästi erottamaan kaikki laulut”.

Laulujen joukossa oli vanhoja tuttuja virsiä ja kuorolauluja (vastaavasti kuin Burpon tarinassa enkelit lauloivat tuttuja virsiä), mutta myös paljon tuntemattomia. Vanhat ja nykyaikaisilta kuulostavat ylistyslaulut tuottivat sellaisen rauhan ja ilon, jota Don ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut.

Musiikin keskeltä kuului huudahduksia kuten ”Halleluja!”, ”Kiitos!”, ”Kunnia Jumalalle!”, ”Ylistys Kuninkaalle!”, ja ylistyssävelet ”täyttivät koko taivaan”. Maan päälle palaamisen jälkeen Don muistaa musiikin yhä ja odottaa kiihkeästi paluuta taivaaseen: ”ennen kaikkea haluan jälleen kuulla nuo ihanat laulut”.

Toipuminen

Taivaskokemus on vain yksi pieni osa kirjaa. Yhtä lailla vaikuttavaa on kaikki se, mitä tapahtui myöhemmin maan päällä Piperin toipumisaikana. Hänelle asennettiin Ilizarovin tuki, fiksaattori, jonka tehtävänä olisi pelastaa Donin jalka amputoinnilta. Ainoa vain, että takeita onnistumisesta ei ollut, ja vehje oli äärimmäisen kivulias.

Ilizarovin tukea asennettaessa ”suunnilleen pianonkielen paksuiset teräslangat pujotetaan ihon ja luun lävitse”. Piper halusi tietää, kauanko hän joutuisi laitetta kärsimään, mutta vastausta ei voitu antaa. Lopulta kehikko poistettiin n. vuoden kuluttua. Piper selittää tilaansa seuraavasti:

”Kuvitelkaa itsenne sänkyyn makaamaan. Metallisauvat kulkevat käsivarsienne lävitse, metallilangat jalkojenne lävitse ja makaatte selällänne. Ette pysty kääntymään. (…) Yritys liikuttaa itseänne vain sentinkin tuntuu siltä, kuin ruumiiseenne työnnettäisiin satoja tikareita. Olette täysin liikuntakyvytön.”

Kun Donin äiti tuli katsomaan poikaansa, hän pyörtyi. Kun muut potilaat näkivät hänet, he sanoivat: ”Teidät nähtyänne voin paljon paremmin.” Don Piper oli erittäin masentunut ja halusi Jumalan ottavan hänet takaisin taivaaseen. Vastaus oli kielteinen.

Piper ei halunnut keskustella psykiatrien kanssa, eikä hän halunnut seurakuntalaisten vaivaavan itseään hänen takiaan. Lopulta eräs pastoriystävä käski häntä ankarasti parantamaan tapansa. Pitkän väittelyn ydin oli seuraava: ”Sinä ryöstät heiltä mahdollisuuden ilmaista sinua kohtaan tuntemaansa rakkautta.”

Don tajusi lopulta olleensa ylpeä ja antoi vihdoin muille mahdollisuuden auttaa, tuoda hänelle lehtiä ja pirtelöitä yms. Heti leveät hymyt nousivat seurakuntalaisten ja ystävien kasvoille. ”Olen iankaikkisesti kiitollinen tuosta opetuksesta, joka sai aikaan sen, että annoin  ihmisten täyttää tarpeeni.”

Todistus

Kotiinpaluunsa jälkeen Donille alkoi pikku hiljaa valjeta, miksi hän sai kokea taivaan ja palata takaisin maan päälle. Hän ei ollut ensin halunnut kertoa kokemuksestaan. Hän ei halunnut saada hullun leimaa. Kerran hän kuitenkin avautui läheiselle ystävälleen Davidille, joka rohkaisi kertomaan kokemuksesta muille luotettaville henkilöille. Kaikki halusivat kuulla lisää.

Lopulta Don rohkaistui kertomaan kokemuksestaan seurakunnissa, ja pian hänestä tehtiin jo nauhoja ja TV-ohjelmiakin. Hänen todistuksensa kautta lukemattomat ihmiset saivat lohdutusta läheisen menetykseen, ja eräs nainen tuli jopa kuolinvuoteella uskoon Donin todistusnauhan kuultuaan.

Don sai myös toimia välikätenä muiden Ilizarovin tuen kanssa kamppailevien lohduttamisessa ja auttamisessa. Kerran hän näki suuressa auditoriossa pojan, jolla oli Ilizarovin tuki. ”Minun nimeni on Don, ja olet juuri tavannut jonkun, joka ymmärtää kipusi ja masentuneisuutesi.”

Toisen kerran Doniin otti yhteyttä nainen, joka oli nähnyt hänet TV:ssä. Hänen veljellään oli fiksaattori, ja mies huusi ja kiroili koko ajan. Don soitti hänelle ja päätteli puhelimessa saatujen tietojen perusteella, että miehen jalka on tulehtunut. Näin mies ehdittiin kiidättää sairaalaan ja hänen jalkansa pelastaa. Lopulta Don tapasi miehen, ja hän antoi elämänsä Jeesukselle Kristukselle.

Jos haluaa nähdä Don Piperin elävänä kertomassa kokemuksestaan, Youtube tarjoaa siihen useita mahdollisuuksia. Kirjan päätteeksi Piper pohtii rajakokemuksia ja toteaa vain omasta puolestaan seuraavaa: ”Minä tiedän, että taivas on totta. Minä olen ollut siellä ja palannut sen jälkeen takaisin.”

Taivas on totta!

30.9.2013

Onko kuoleman jälkeen elämää? Onko ”taivaaseen pääseminen” vain satua ja toiveajattelua, vai onko se kenties totta? Jos taivas on, millaista siellä on – kannattaako sinne haluta? Tällaiset kysymykset koskettavat kaikkia ja ovat jossain vaiheessa käyneet yhden jos toisenkin mielessä. Mutta onko niihin olemassa vastauksia, joihin olisi hyvä syy uskoa?

Todd Burpon kirja Heaven is for Real (2010), suomeksi julkaistu nimellä Taivas on totta, on lyhyt ja helppolukuinen sekä takuuvarmasti puhutteleva ja koskettava kirja, joka väittää antavansa vastauksen edellä esitettyihin kysymyksiin. Kyseessä ei ole teologinen traktaatti eikä tiedemiehen kirja, vaan pastorin ja perheenisän kertomus 3-vuotiaan pojan poikkeuksellisesta taivaskokemuksesta.

New York Times -bestselleriksi kohonnut kirja on erityisen kiinnostava juuri siksi, että sen päähenkilö on vain 3-vuotias poika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan raportoi aivan hämmästyttäviä asioita. Pieni Colton Burpo oli sairaalassa vakavassa tilanteessa, kun hänen umpisuolensa oli puhjennut ja hänen ruumiinsa oli kärsinyt myrkystä useiden päivien ajan. Pojan henki pelastui, mutta hän oli nähtävästi ehtinyt käydä rajan toisella puolella kokemassa kummallisuuksia.

Laulavat enkelit ja Jumalan adoptoima isosisko

Vanhemmat saivat ensimmäisen vihjeen pikkupojan taivaskokemuksesta, kun Colton oli 4-vuotias. Perhe ajoi saman sairaalan ohi, jossa umpisuolidraama oli huipentunut, ja äiti kysyi Coltonilta, muistiko hän vielä sairaalaan. Colton sanoi muistavansa: se oli näet paikka, missä enkelit olivat laulaneet hänelle. Vanhemmat katsoivat toisiaan ihmeissään. Myöhemmin he uskaltautuivat kysymään lisää.

Colton kertoi enkeleiden laulaneen ”Jesus Loves Me” ja ”Joshua Fought the Battle of Jericho”. Hän pyysi heitä laulamaan ”We Will, We Will Rock You”, mutta enkelit eivät suostuneet laulamaan sitä. Myöhemmin Colton kertoi isälleen Johannes Kastajan olevan ”kiva” ja että Jeesuksella on sateenkaarihevonen, jota sai silittää. Colton kertoi pastori-isälleen myös useita Raamatusta tuttuja asioita, vaikka välillä 4-vuotiaan sanavarasto ei riittänyt kuvaamaan asioita niiden oikeilla nimillä.

Colton kysyi vanhemmiltaan erikoisia asioita, kuten miksi joillakin ihmisillä kirkossa on jonkinlainen valo pään päällä, kun taas toisilla ei. Hän kysyi isältään Pop-nimisestä isovaarista, jonka isä kertoi kuolleen, kun hän itse oli vielä pieni poika. Colton vahvisti Popin olevan ”tosi kiva” – hän oli saanut viettää aikaa tämän kanssa taivaassa. Kumma kyllä, Colton ei tunnistanut Popia kuvasta, joka oli otettu vähän ennen hänen kuolemaansa – sen sijaan hän tunnisti hänet heti kuvasta, jossa Pop oli 29-vuotias!

Varmaankin vaikuttavin yksityiskohta Coltonin tarinassa on tapaaminen keskenmenoon kuolleen siskon kanssa. Eräänä päivänä Colton kertoi äidilleen, että hänellä on kaksi siskoa. Häkellyttävin taustatieto on se, että äiti oli todella menettänyt lapsen keskenmenossa, mutta Coltonille ei ollut kerrottu siitä vielä. Nyt Colton kertoi tyttövauvan olevan kunnossa – Jumala oli adoptoinut hänet.

Kolminaisuus ja Kristuksen kasvot

Colton kertoi isälleen myös teologisia totuuksia kuten sen, että Jumala on kolme persoonaa – hän oli tavannut niin Isä Jumalan, Jeesuksen kuin Pyhän Hengenkin.  Mutta kaikkein eniten Colton puhui siitä, kuinka paljon Jeesus rakastaa lapsia. Hän muistutti isäänsä siitä jatkuvasti. Lisäksi hän tiesi kertoa, ettei kukaan ole taivaassa vanha eikä silmälasipäinen ja että siellä on valtavasti kauniita värejä.

Colton kertoi kysyttäessä nähneensä myös pimeän puolen. Mutta kun isä kysyi, miltä Saatana näytti, Colton sulkeutui täysin ja lakkasi puhumasta. Colton paljasti kuitenkin toisessa yhteydessä, että lopussa on tuleva sota, jossa Jeesus ja hyvät taistelevat Saatanaa ja pahoja vastaan. Maailma tuhoutuu, mutta Jeesus voittaa ja Saatana heitetään helvettiin. Coltonin mukaan hänen isänsäkin joutuu taistelemaan ja että hän saa joko miekan tai jousipyssyn nuolineen. Colton kertoi käytännössä nähneensä saman kuin Johannes Ilmestyskirjassa.

Nähdessään mitä erilaisimpia Jeesus-kuvia Colton tapasi aina kertoa, mikä niissä on vialla. Kerran Todd näki CNN-reportaasin Akiane-nimisen visionääritytön ja ihmelapsen taivastaiteesta. Akianen kuvaukset Jeesuksesta muistuttivat Coltonin kuvauksia, joten isä päätti näyttää Coltonille Akianen Jeesus-kuvaa. Kun isä kysyi, mikä tässä kuvassa oli vialla, hän sai vastaukseksi hiljaisuuden. Akianen vaikuttava kuva sopii kaiken lisäksi hämmästyttävän hyvin Torinon käärinliinan Jeesukseen. (Ks. tästä Youtube-video.)

Filosofis-apologeettinen loppukaneetti

Kristillinen filosofi ja apologeetta William Lane Craig on pohtinut podcastissaan joitain tarinan herättämiä teologis-filosofisia kysymyksiä. Esimerkiksi se, että Colton väittää nähneensä ruumiillisia olentoja taivaassa, voi vaikuttaa ongelmalliselta sen uskon valossa, että ruumiin ylösnousemus tapahtuu vasta viimeisenä päivänä ja että sitä ennen vain sielu on Jumalan luona taivaassa. Craig ajattelee, että Jumala on saattanut järjestää asiat niin, että sielut saavat taivaassa ruumiillisia näkyjä. Tämä ratkaisu harmonisoisi kristillisen uskon ja Coltonin kokemuksen.

Burpot ovat antaneet useita tv-haastatteluja, ja jokainen voi itse kuunnella heidän todistuksensa ja päätellä siitä, onko tarina totta vai ei. Tähän voi soveltaa C. S. Lewisin Jeesus-trilemmaa: onko Burpon perhe luotettava, vai onko uskottavampaa ajatella heidän olevan valehtelijoita tai sekopäitä? Jos he eivät ole hulluja eivätkä pettureita, tarina vahvistaa todeksi paljon kristillisen uskon keskeisistä elementeistä. Muun muassa sen hyvän uutisen, että taivas on todellakin totisinta totta.

Taivas on totta - hämmästyttävä tarina pienen pojan matkasta taivaaseen ja takaisin

Benedictus XVI:n ensyklikat

11.3.2013

Pietarin istuin on nyt tyhjänä, ja on hyvin mahdollista ellei todennäköistäkin, että ensi maanantaina meillä on jo uusi paavi. Siksi on otollinen aika palauttaa mieliin Benedictus XVI:n paavillinen opets ja luoda katsaus hänen paavillisiin kiertokirjeisiinsä.

Benedictus XVI kirjoitti kolme ensyklikaa, joista kaksi ensimmäistä on jo julkaistu suomeksi. Kolmas kiertokirje on myös käännetty ja odottaa julkaisuaan suomeksi vielä tänä vuonna. Koska kolmas kiertokirje, Caritas in veritate (Rakkaus totuudessa), käsittelee yhteiskunnallisia (talous- yms.) asioita, joista en ymmärrä mitään, keskityn tässä postauksessa kahteen ensimmäiseen: Deus caritas est ja Spe salvi.

Jumala on rakkaus

”Jumalan Rottweilerina” tunnettu Uskonopin kongregaation dogmaatikko Joseph Ratzinger yllätti maailman kirjoittamalla ensimmäisen paavillisen ensyklikansa rakkaudesta. Sen nimi Deus Caritas Est (Jumala on rakkaus) on suora sitaatti apostoli Johannekselta ja kertoo Benedictuksen evankelisuudesta: hän haluaa viedä kirkon yhä uudestaan kristinuskon juurille, sen apostoliseen ytimeen, evankeliumiin Jumalan rakkaudesta Kristuksessa.

”Kristillisen elämän alkuna ei ole eettinen päätös tai jokin suuri idea vaan sellaisen tapahtuman tai persoonan kohtaaminen, joka antaa elämälle uuden päämäärän ja samalla määrää sen suunnan.” (Deus caritas est [tästedes Dce] 1) Tähän ohjelmalliseen lauseeseen Benedictus XVI palasi myös myöhemmissä asiakirjoissaan.

Kiertokirje jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee rakkautta sinänsä, kun taas toinen keskittyy sen käytännölliseen ja kirkolliseen sovellukseen eli karitatiiviseen työhön. Ensimmäisessä osassa Benedictus XVI vastaa (nimeä mainitsematta) ruotsalaisen teologin Anders Nygrénin Eros ja Agape -kärjistykseen, kun taas toisessa hän selvittelee välejä sosialistisen yhteiskuntaopin kanssa.

Jos hyväksyisimme nygreniläisen jyrkän erottelun eroksen ja agapen välillä, kristinuskon varsinaisesta olemuksesta tulisi ”oma erillinen maailma, jota ehkä voitaisiin pitää ihailtavana, mutta joka kuitenkin olisi leikattu irti ihmiselämän kokonaisuudesta” (Dce 8).

Benedictuksen mukaan ”rakkaus” on lopulta ”yksi ainoa asia, mutta sillä on eri ulottuvuuksia” – raamatullinen usko ei rakenna ”vastakkaista maailmaa sille alkuperäiselle inhimilliselle ominaisuudelle, joka rakkaus on”. (Dce 8) Profeetathan käyttävät Jumalan rakkaudesta kansaansa jopa eroottisia vertauksia – Jumalan rakkautta voidaan siis ”epäilemättä nimittää erokseksi, joka kuitenkin samalla on kokonaan agape” (Dce 9).

Siinä missä ensimmäinen osa kritisoi nygreniläisyyttä, toinen osa vastaa marxilaisuuden haasteeseen, jonka mukaan karitatiivinen toiminta palvelee vallitsevaa väärää järjestelmää, pyrkii säilyttämään nykyisen tilanteen ja jarruttaa siten vallankumouksellisten voimien suorituskykyä, hidastaa muutosta parempaan maailmaan (Dce 26, 31).

Benedictus myöntää valtion velvollisuuden pyrkiä oikeudenmukaisuuteen, mutta loppujen lopuksi tällainen sosialismi on ”epäinhimillinen filosofia”, jossa nykyään elävä ihminen uhrataan epävarmalle tulevaisuudelle. ”Maailman muuttumista inhimillisemmäksi ei todella voida edistää siten, että toistaiseksi lakataan käyttäytymästä inhimillisesti.” (Dce 31)

Toivossa pelastetut

Toisen kiertokirjeen nimi Spe salvi (Toivossa pelastetut, tästedes Ss) on niin ikään apostolinen sitaatti, tällä kertaa Paavalilta. Ensyklika käsittelee nimensä mukaisesti toivoon ja pelastukseen liittyviä vaikeitakin kysymyksiä.

Paavi kiinnittää huomiota ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin, kun hän ajattelee kuolemaa ja ikuisuutta. Ihminen ei halua kuolla, mutta toisaalta ikuinen elämä ei vaikuta realistiselta toiveelta (ainakaan maan päällä) – pikemminkin se tuntuu yksitoikkoiselta ja sietämättömältä ellei pelottavaltakin.

Paavi vastaan dilemmaan: ”Voimme ainoastaan yrittää kuvitella itsemme ajallisuuden ulkopuolelle” ja ”jollakin tavalla aistia, että ikuisuus ei ole päättymätön päivien jatkumo kalenterissamme” vaan pikemminkin ”kuin suuri tyytyväisyyden tila, jossa täydellisyys syleilee meitä, ja me tätä täydellisyyttä”. ”Se olisi kuin sukeltamista rajattoman rakkauden valtamereen”. (Ss 12)

Jos ikuisen elämän ajatteleminen on vaikeaa, vähintään yhtä vaikeita ovat opit helvetistä ja kiirastulesta. Niitäkin paavi pyrkii selittämään ymmärrettävällä ja uskottavalla tavalla – tietoisena sekä modernin teologian asettamista haasteista että sen tarjoamista apukeinoista.

Helvetistä paavi sanoo: ”Voi olla ihmisiä, jotka ovat kokonaan tuhonneet halunsa totuuteen ja valmiutensa rakkauteen” – ja tällaisia kauhistuttavia profiileja ”voidaan nähdä tietyissä oman historiamme hahmoissa”. Sellaisissa ihmisissä kaikki on parannuksen saavuttamattomissa ja hyvän tuho peruuttamaton. (Ss 45)

Kiirastuliopin ”monimutkaisia historiallisia polkuja” (Ss 45) paavi ei kiellä eikä lähemmin tutki, vaan pyrkii 1. Kor. 3:12-15:n ja joidenkin modernien teologien työn valossa ymmärtää, mitä kuoleman ja tuomion hetkellä tapahtuu oletuksellisesti ihmisten suurelle enemmistölle, jotka eivät ole täysin pyhiä eivätkä täysin pahoja.

Heissä on ”äärimmäinen sisäinen avoimuus totuudelle, rakkaudelle, Jumalalle” huolimatta siitä, että konkreettisissa valinnoissa kuitenkin usein ”kompromissit pahan kanssa” ja ”lian paljous” peittävät puhtauden. Epäpuhtaudet eivät yhtäkkiä menetä kuolemassa merkitystään, vaan Kristus-Tuomarin katseen polttava tuli sulattaa kaiken valheellisuuden pois. (Ss 46-47)

”Kuitenkin tämän kohtaamisen tuskassa on pelastus” – ”se on siunattu kipu, jossa hänen rakkautensa pyhä voima polttaa lävitsemme kuin liekki” niin, että voimme tulla kokonaan itseksemme ja Jumalan omaksi. Tätä kohtaamista emme voi arvioida ”maailman ajallisin mitoin”, se on ”sydämen aikaa”. Oikeus ja armo pysyvät yhdessä: toisaalta teoillamme on merkitystä, ja teemme työtä ”peläten ja vavisten”, toisaalta armo antaa meille luvan toivoa ja kohdata Tuomari luottavaisesti. (Ss 47)

Lopuksi

Tämä lyhyt käsittely ei mitenkään tee oikeutta mainittujen kiertokirjeiden koko rikkaudelle. Niissä on lyhyydestään huolimatta yhtä sun toista mielenkiintoista, esimerkiksi tarinat (usein modernien pyhimysten elämästä), joilla Benedictus XVI havainnollistaa pointtejaan.

Ensyklikat maksavat 10e (KATT), ja Deus caritas est on jopa luettavissa ilmaiseksi netissä. Suosittelen lämpimästi näihin kiertokirjeisiin tutustumista kiitoksen- tai kunnianosoituksena tai vaikkapa ”läksiäislahjana” paavi Benedictukselle.


%d bloggers like this: