Archive for the ‘Lehdet’ category

Uusi vuosi, uusi elämä

4.1.2016

Viime vuonna sain blogille esiteltäväksi ja arvioitavaksi Aikamedian kustantaman 100% -lehden. Kyseessä on kristillisen mediakampanjan kertajulkaisu, vähän niin kuin edellisen vuoden Dialogos, mutta tällä kertaa asiantuntijoiden sijasta puhuvat uskovaiset nuoret.

Lehden lisäksi kampanjalle perustettiin nettisivu ja Facebook-sivu, jolla on julkaistu videoita joistakin voimakkaista kääntymyksistä. Aikamedian julkaisema lehti ei korosta tunnustuksellisuutta; Uskovaiset Nuoret -ryhmän inspiroimassa kokoelmassa on mukana ainakin helluntailaisia ja luterilaisia.

Lehden avaa taikurikollegani Miika Korkatin todistus. Se kuuluu siihen kiehtovaan genreen, jossa seurakuntaan ei-uskovana eksynyt tallaaja kuulee Jumalan selvän puhuttelun, menee profeetallisesta kehotuksesta lavalle rukoiltavaksi ja tulee uskoon. Mieletön ja ahdistunut elämä muuttuu uudenlaiseksi, toivontäyttämäksi elämäksi.

Uuden vuoden jälkeen onkin sopiva aika pohtia hieman sitä tosiasiaa, että elämme maailmassa, jossa tapahtuu uskomattomia uskoontuloja ja kokonaisvaltaisia kääntymyksiä uuteen, parempaan elämään. 100% -lehteä lukiessani tajusin, että tällaisten tarinoiden lukeminen voisi tehdä hyvää ihan kaikille. Vaikkei edes uskoisi Jumalaan, ei voine kieltää, etteivätkö nämä elämänmuutokset olisi asianomaisille ja koko maailmalle hyväksi. Jos masennuttaa, lue 100%.

Esimerkiksi Ronin tarina ”Kovat aineet vaihtuivat kovaan sanomaan” kertoo karua kieltään huumeiden, ryyppäämisen ja pikavippien hallitsemasta elämästä. Vanhan ystävän johdattamana Roni lähti seuraamaan Jeesusta, ja yhdessä he ovat perustaneet raja-aitoja murtavan kristillisen räp-/hiphopbändin nimeltä Immanuel. Ekumeenisesti huomionarvoista on mm. se, että ortodoksit ovat antaneet Immanuelin kuvata Jumalanmiehii Uspenskin katedraalissa.

Toinen vastaava tarina tulee Artulta, jonka elämä ennen uskoontuloa oli pilveä ja ryyppäämistä. Hengellisessä tilaisuudessa eräs mies ”kertoi rukouksessa minulle itsestäni asioita, joita en ollut koskaan kertonut kellekään”, ja Arttu tunsi, ”kuinka kaikki lika vain peseytyi pois minusta”. Rock-musiikista kiinnostunut Arttu kuuli myös profetian omasta albumista, ja Lupaus-albumi julkaistiinkin keväällä 2014. Siitä on Youtubessa kova näyte, ISIS-mielleyhtymällä evankelioiva Suljettu maa.

100%-lehti ei onneksi väitä, että kaikkien pitäisi kokea radikaali uskoontulo. Esimerkiksi sivulla 29 Jukka kertoo varttuneensa Jumalan kanssa koko elämänsä. Uskoon voi kasvaa ja Jumalan armoon voi luottaa riippumatta siitä, onko kokenut jotain suuria tunteita tai mullistuksia. Monet suuret kristityt ovat olleet tasaisessa uskossa lapsesta asti.

Toisaalta voimakkaat kääntymykset toimivat merkkeinä siitä, että kristinuskon kuvaama todellisuus ei ole pelkkää haihattelua vailla yhtymäkohtaa oikeaan elämään. Tuonpuoleinen voi murtautua tämänpuoleiseen väellä ja voimalla, ja se näyttää tekevän niin melko johdonmukaisella ja vakuuttavalla tavalla. Aivan eritaustaiset ihmiset tunnistavat saman Jeesuksen, joka puhuu toisaalta Raamatun sivuilla, toisaalta suoraan vaikkapa itsemurhaa harkitsevan korvaan.

Totta kai ongelmiakin jää. Jos Jumala on niin hyvä kuin nämä ihmiset vakuuttavat, miksi niin monet muut jäävät ilman apua ja armoa? Miksi niin monet jäävät huumeiden pauloihin, miksi Jumala ei estä heidän itsemurha-aikeitaan? Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, joihin emme helposti saa tyhjentävää vastausta. Mutta kolikon kääntöpuoli on joka tapauksessa se, että pahuuden ongelman lisäksi meillä on myös tämä ”hyvyyden ongelma”.

16-vuotiaana ensimmäisen aseellisen kioskiryöstönsä tehnyt Joni ajautui huumeisiin ja rikolliseen elämäntapaan, kunnes hän rukoili Jumalaa muuttamaan elämänsä suunnan. ”Tänään elän elämää, johon päihteet eivät kuulu. Elämäni on mielenkiintoisempaa kuin koskaan aiemmin. (…) Koen ihmeenä sen, että haluan kantaa rehellistä vastuuta omasta elämästäni. Enää ajatuksiani eivät täytä viha ja väkivalta, vaan välitän aidosti ihmisistä ilman, että tavoittelisin omaa etuani. Tällaista tekee Jumala.”

Voiko tällaisesta valittaa? Uskoontulot voi halutessaan yrittää psykologisoida, mutta joka tapauksessa kristinuskon kontekstissa tapahtuu voimakkaita ja epätavallisia asioita, jotka sekä vakuuttavat asianomaiset kristinuskon totuudesta että saavat aikaan positiivisia muutoksia heidän elämässään. Niin kuin uskoontulleen huume-Teron vanha koplakaveri totesi: ”Nyt kun sä oot uskossa, niin sun silmissä on elämää, sun puheessa on lämpöä ja susta hehkuu rakkaus.”

100%-lehden eräs hyvä puoli on se, että se ei jätä uskoontulokertomusten jälkeen lukijaa yksin, vaan ohjaa hänet seurakuntaan. Uuteen elämään syntymistä seuraa perheessä kasvaminen, ja seurakunta on Jumalan perhe (Ef. 2:19). Teologisesti monia asioita voisi tietysti kritisoida, mutta 100% ei ole Teologinen Aikakauskirja. Vaikka en muotoilisi kirkko-oppia samoin kuin Aikamedian ystävät, pidän hyvänä loppukaneettina kehotusta hyviin perhesuhteisiin muiden kirkkokuntien ”sukulaisten” kanssa.

”Meillä on oma koti, mutta voimme vierailla toisten seurakuntien tilaisuuksissa ja tapahtumissa kiitollisin mielin. (…) Tervetuloa Jumalan perheeseen. Tervetuloa kotiin.” (s. 61)

22670-100-kansi_2

Dialogos-lehti ja maailmankatsomuskampanja

24.3.2014

Tänään meillä on taas hyviä uutisia! Laaja yhteiskristillinen maailmankatsomuskampanja on pyörähtänyt käyntiin, ja näkyvänä merkkinä siitä on ilmestynyt teemalehti nimeltä Dialogos – usko ja tiede maailmankatsomusten torilla. Lehti on visuaalisesti upea ja sisällöltään sekä helposti lähestyttävä että täyttä asiaa. Kustantajan sivuilla voi nähdä lehden esikatseluversion.

Lehden julkaisijoiden joukko on kirjava. Aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä on Academicum Catholicum ry (AC), jonka varapuheenjohtajana olen itse ollut mukana projektissa. Kontribuoin lehteen artikkelin suvaitsevaisuudesta, josta pian lisää. AC osallistuu lehden lisäksi kampanjaan maailmankatsomusaiheisilla kevätluennoillaan.

Aakkosjärjestyksessä viimeisenä on Veritas Forum Finland, joka järjestää maalis-huhtikuun aikana kiertueen nimeltä Maailmankatsomukset puntarissa. Kiertueen ohjelmaan voi tutustua tästä. Se huipentuu huhtikuun loppuun, kun Suomeen saapuu Richard Dawkinsinkin kanssa useampaan otteeseen väitellyt John Lennox.

Dialogos-lehdestä on julkaistu jo esittelypostaus Areiopagi.fi-sivustolla. Suosittelen lukemaan sen aluksi, sillä tämä artikkelini välttelee tahallaan niitä aiheita ja tietoja, jotka Areiopagilla on jo tuotu julki. Tarkoitukseni on referoida lehteä ja poimia sieltä sisällöllisiä herkkupaloja niin, että lukijat kiinnostuisivat lehden hankkimisesta ja levittämisestä.

Vainio ja Visala

Uskonnonfilosofinen tehokaksikko Olli-Pekka Vainio ja Aku Visala, joiden kirjoituksiin voi törmätä niin Hyvejohtajuus.fi:ssä kuin Areiopagi.fi:ssäkin, esittävät Dialogoksessakin mainioita ja joskus visaisia ajatuksiaan Lari Launosen hienosti haastattelemina ja kuvaamina. Heti lehden alussa erimielisyyden problematiikkaa tutkinut Vainio pohtii maailmankatsomuksellisia erimielisyyksiä.

Vaikka maailmankatsomuksiamme ohjaavatkin usein tunteemme ja kokemuksemme, ”ankeaan” kulttuurirelativismiin ei tarvitse sortua. Maailmankatsomuksia pohdittaessa on syytä harjoittaa älyllisiä hyveitä. Jääräpää ei muuta mieltään, vaikka kaikki todisteet puhuisivat vastaan, löperö taas muuttaa mieltään tuulen muuttaessa suuntaansa.

Toisinajattelijoiden mustamaalaaminen ja vähättely ovat alhaisia kikkoja, mutta käännyttäminen on suoranainen velvollisuus: ”Jos ajattelen, että jokin asia on totta, pyrin luonnollisesti vakuuttamaan asiasta myös toisia.” Kaikkia erimielisyyksiä ei koskaan poisteta, mutta on hyödyllistä ja jopa välttämätöntä osata olla tekemisissä toisinajattelevien kanssa ja kuunnella heitä.

Vainion tavoin myös Aku Visala saa puhua omasta erikoisalastaan. Hän on tutkinut uskonnonfilosofina kognitiivista uskontotiedettä, jossa pyritään selittämään uskonnollista uskoa luonnollisilla syillä kuten aivotoiminnalla. Vaikka tällainen tutkimus voi tarjota haasteita uskolle, sen ei suinkaan tarvitse johtaa uskosta luopumiseen.

”Uskonnolliset uskomukset eivät ole outoja, vaikeita, epäloogisia tai jotakin muuta, vaan koko ihmislajin ’peruskauraa’. Jos uskonto on luonnollista (…) on vaikeaa väittää jumalauskon olevan irrationaalista tai hullua.” Lisäksi kognitiivinen tutkimus selittää vain yleisluontoista uskoa, ei esimerkiksi sitä, miksi vain kristityt uskovat kolminaisuuteen.

Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus

Markus Korri kontribuoi lehteen William Lane Craigin Valveilla-kirjan esittelyn lisäksi Os Guinnesin haastattelun ihmisoikeuksista. Kirjailija ja sosiaalikriitikko Guinness toteaa, että kristityillä on ollut ”keskeinen ja äärimmäisen vaikutusvaltainen osa ihmisoikeuksien vallankumouksessa”.

Guinness käsittelee myös suvaitsevaisuuden teemaa, josta oma artikkelini seuraavalla aukeamalla jatkaa. Guinness toteaa, että 1700-luvun lempisana suvaitsevaisuus on toki parempi kuin vastakohtansa eli suvaitsemattomuus, mutta se on silti riittämätön eikä suinkaan paras käsite omantunnonvapauden takaamiseksi.

”Suvaitsevaisuudesta on nykyään tullut uskonto niille, jotka eivät usko mihinkään ja vaativat samaa myös muilta.” Parempi termi olisi ”omantunnonvapauden kunnioittaminen”. Oikeus uskoa mihin vain ei ole yhtä kuin se, että jokainen uskomus on yhtä oikeassa. Voimme olla vapaassa yhteiskunnassa toisten kanssa vahvasti eri mieltä, kuitenkin sivistyneesti ja pakottamatta.

Omassa artikkelissani esitän samassa hengessä, että kristinusko on enemmän kuin suvaitsevaista, se kun (ainakin nykyään) kunnioittaa toisinajattelevien omantunnonvapautta. Vapaus ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan sen mukana tulee velvollisuuksia, sitä pitää käyttää oikein. Pahoja tekoja ei tietenkään tarvitse suvaitsevaisuuden nimissä hyväksyä. Raja tulee jokaisella joka tapauksessa jossain vastaan.

Artikkelin toinen osa käsittelee uskonnollisten totuusväittämien mahdollista suvaitsemattomuutta. Näennäisen suvaitsevaiset ja nöyrät lauseet kuten ”kaikki uskonnot ovat yhtä hyviä, kukaan ei tiedä totuutta” paljastuvat lopulta sisäisesti ristiriitaisiksi ja ylimielisiksi. Käteen jää vain oma tietämättömyys, ja sen hedelmänä kenties oikea nöyryys, mutta laiskuuteen se ei saa johtaa: ei muuta kuin totuutta etsimään!

Areiopagi ja apologeetat

Areiopagi.fi julkaisi jo ennakkoon Veli-Matti Kärkkäisen erinomaisen artikkelin Jumala-puheen mielekkyydestä, joten siitä ei tässä sen enempää. Areiopagilta voi lukea niin ikään fysiikan tutkijan Vesa Palosen artikkelin kosmisesta hienosäädöstä.

Dialogos-lehdessä esiintyvät myös kenties Suomen suurimmat apologeetat eli melkein pyhä kolminaisuus professori Tapio Puolimatka, dosentti Timo Eskola ja raamatunopettajaradiotoimittajateologikirjailija Pasi Turunen.

Tapio Puolimatka on elementissään myytinmurtajana. Kyytiä saavat väitteet kristinuskon taantumuksellisuudesta, luomisuskon mahdottomuudesta Darwinin jälkeen ja uskonnon totalitaarisesta luonteesta. Kristinusko oli sekä tieteellisen vallankumouksen että ihmisoikeuksien moottorina, eikä Darwinin teoria mitenkään kajoa maailman luomiseen eikä edes elämän syntyyn.

Timo Eskola on omassa elementissään kirjoittaessaan historian Jeesuksesta tai pikemminkin Jeesus-tutkimuksesta ja sen historiasta. Mihin Jeesus varsinaisesti pyrki? Eskola seuraa mm. katolista Jeesus-tutkijaa Brant Pitreä ja toteaa, että Jeesus Daavidin poikana väitti rakentavansa uuden temppelin elävistä kivistä: ”Se on pelastettujen seurakunta, joka elää anteeksiantamuksesta.”

Pasi Turunen on kuin onkin elementissään kirjoittaessaan helvetistä. Melko viisaasti Turunen toteaa, että helvettioppi ei ole ”esimerkiksi lastenkasvatuksen menetelmä” vaan kuuluu ”käsiteltäväksi aikuisten maailmassa”. Sitä ei myöskään voi käsitellä Raamatulle vieraasta jumala- ja ihmiskuvasta käsin.

Turusen sovitusoppi haiskahtaa tosin hieman kalvinistiselta, kun hän kirjoittaa Jeesuksen kantaneen ”kaikkien häneen turvaavien koko tuomion” ja kantaneen rangaistuksen ”jokaisen häneen uskovan puolesta”. Jospa apologeettisen kolminaisuuden lisäksi saisimme kasaan vielä kalvinistisen kolminaisuuden…

Ahvio ja Sivonen

Sellainenhan saadaan, kun iloiseen joukkoon lisätään Turusen Patmos-kollega ja Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti Juha Ahvio sekä Espoon kotikirkon baptistipastori Mikko Sivonen. Mielenkiintoista asiaa näiltäkin kavereilta: Ahvio kirjoittaa postmodernismista ja Sivonen maailman menosta.

Ahvio hahmottelee kunnon dogmaatikkona postmodernismin antia jumalaopin, antropologian, kristologian, soteriologian, ekklesiologian ja eskatologian kannalta. Vertailukohtana on klassisen kristillisen edustajana Nikaian uskontunnustus, jolla Ahvio tarkoittaa Nikealais-konstantinopolilaista credoa.

Ehkä mielenkiintoisimpana esimerkkinä Ahvion analyysistä otettakoon esiin ekklesiologia: postmodernismi tekee entistä ymmärrettävämmäksi sen, että kirkko voi olla yksi ja silti ulkonaisesti hajanaiselta vaikuttava ja monimuotoinen. Postmodernismi kieltää kuitenkin kirkon olemukseen kuuluvan ”yleismaailmallisen hengellisen yhtenäisyyden ja armonvälineiden todellisen vaikuttavuuden”.

Kalvinistiset painotukset näkyvät ehkä selkeimmin antropologiassa, jossa Ahvio muistuttaa lankeemuksen aikaansaamasta hengellisestä kuolemasta ja syyllisyyden tilasta. ”Myös ihmisen tahtominen, ajattelu ja tunteet ovat turmeltuneet.” Postmodernismi taas väittää Ahvion näkökulmasta virheellisesti, ettei ihmisen tahtoa ”ohjaa mikään sisäsyntyinen välttämättömyys”. Tämä ilmaisee ”katkerasti kapinoivan langenneen ihmisen ’turhaa ajattelua'”.

Kolmas kalvinistiveli Mikko Sivonen kirjoittaa maailmanhistoriasta Jumalan draamana. Ihminen luotiin nauttimaan hyvästä maailmankaikkeudesta: ”Ei ole sattumaa, että kesäinen auringonnousu saa jokaisen sydämen toivorikkaaksi. Ei ole sattumaa, että monet pitävät marjojen keruusta, puiden hakkaamisesta, kukkien istuttamisesta tai mökin rakentamisesta.” Hyvä maailma on kuitenkin mennyt pilalle. Alkuperäinen luomakunta on rikki.

Kristilliseen maailmankatsomukseen kuuluu toivo ylösnousemuksesta ja luomakunnan lunastuksesta. Emme odota maailman tuhoa ja elämää ”tuolla jossain” vaan uutta taivasta ja uutta maata, jossa on suurempi ilo ja nautinto kuin uskallamme edes kuvitella. Elämme odottamisen vaihetta. Kristukseen liitetyt elävät jo nyt toivossa todeksi ylösnousemuselämää, vaikkakin vielä kovin puolinaisesti.

Reformoidun dogmatiikan siteeraamisen lisäksi Sivosen artikkelin kalvinistiset kaiut tulevat esiin mm. seuraavassa: ”Raamattu kertoo Jumalan vihan olevan koko synnin ja syntisyyden yllä (…) hän ei saata omaa nimeään pilkattavan (…) oikeudenmukaisuus tapahtuu joko Kristuksessa tai helvetissä.” Uudessa maailmassa ihminen palautetaan hyvään alkutilaan ja ”Luoja saa täyden kunnian”.

Tässä vaiheessa todettakoon varmuuden vuoksi, että kalvinismin maininnan funktio tässä artikkelissa ei suinkaan ole pejoratiivinen leimaaminen vaan jonkinlainen mielekäs ryhmittely. Dialogos-lehden kirjoittajien teologinen diversiteetti ja samalla perustavanlaatuinen yhteisen asian ajaminen on mielestäni kaunis merkki suomalaisesta yhteiskristillisyydestä. Seuraavaksi sitten helluntailaiset ja luterilaiset.

Helluntailaiset ja luterilaiset

Helluntaikirkkoon kuuluva Itä-Suomen yliopiston tutkija Harri Koskela kirjoittaa uskon ja järjenkäytön suhteesta. Hän käsittelee eri kantoja fideismistä (muuten hyvä, mutta Tertullianus ei koskaan sanonut ”Uskon, koska se on järjenvastaista”!) kovaan rationalismiin. Hän toteaa lopuksi, että usko ja järki täydentävät toisiaan eivätkä suinkaan sulje toisiaan pois.

Hyvä esimerkki käytännössä siitä, mitä Koskela on juuri esittänyt teoriassa, on toisen helluntailaisen juttu, nimittäin Åbo Akademin tutkijan Matti Kankaanniemen pohdiskelu tyhjän haudan äärellä. Hän esittää joukon mielenkiintoisia havaintoja mm. Matteuksen mainitsemien vartijoiden historiallisuudesta ja ylösnousemususkon synnystä.

Luterilaisista veljistä teoreettisemmalla usko-tiede-tasolla liikkuu diplomi-insinööri Miikka Niiranen, joka käsittelee neljää ratsastajaa. Ei suinkaan uuden ateismin neljää ratsumiestä vaan neljää suurta tiedemiestä kolmelta eri vuosisadalta. Robert Boyle, Leonhard Euler, Lordi Kelvin ja James Clerk Maxwell saivat kaikki kristinuskosta inspiraation ja pohjan tieteentekemiselleen.

Arkisempia aiheita luterilaisten leiristä pohtivat Ville Mäkipelto ja Soili Haverinen. Heidän artikkelinsa muodostavatkin mielenkiintoisen kokonaisuuden, kun Ville Mäkipelto kirjoittaa ruumiin teologiasta otsikolla ”Jumalallista seksiä” ja Soili Haverinen naisen asemasta hauskalla otsikolla ”Ylistän Herraa=alistan rouvaa?” Taas murtuvat myytit patriarkaalisesta ja seksikielteisestä kristinuskosta.

Lopuksi pari proffaa

Tietokonetekniikan professorin Timo D. Hämäläisen artikkeli tarttuu uskonasioihin mielenkiintoisesti tietokoneohjelmoinnin ja tekoälyn näkökulmasta. Itse en tajua näistä asioista juuri mitään, mutta sitäkin kiehtovampi juttu varmasti it-alan ihmisille tai muuten vain kotitekoisille tietokonenörteille.

Lopuksi on vielä mainittava toinen mielenkiintoinen professorismies, psykologi ja tietokirjailija Markku Ojanen, joka käsittelee uskon suhdetta terveyteen ja onnellisuuteen. Tutkimustulosten valossa uskontoon ja erityisesti kristinuskoon sitoutuminen vaikuttaa pääosin myönteisesti hyvinvointiin, onnellisuuteen ja yhteiskunnan kukoistukseen.

Ai niin. Lehdessä on myös pieni pakina. Sen nimi on ”Perunan tunteet”. Enempää en siitä kerro, muuten se menisi pilalle. Sinun pitää siis ostaa lehti. Tai saada se ilmaiseksi. AC jakaa lehteä tilaisuuksissaan ja mahdollisesti Helsingin katolisten seurakuntien kautta. Netistä lehteä voi tilata esim. Aikamedialta. Hop hop maailmankatsomuksia mullistamaan!

Rakastakaa toisianne 2/2013 ja Sokółkan eukaristinen ihme

30.12.2013

Maaliskuussa kirjoitin tänne ensimmäisestä suomenkielisestä Rakastakaa toisianne! -lehden numerosta ja Calandan ihmeestä, joka oli numeron teemajuttuna. Nyt voin suureksi iloksi ilmoittaa, että lehden toinen numero on juuri ilmestynyt, ja sitä voi tilata osoitteesta tilaukset@rakastakaatoisianne.org tai hakea jaettavaksi esimerkiksi Marian seurakunnasta (Mäntytie 2, Helsinki).

Toisen numeron punaisena lankana voisi pitää inkarnaatiota: joulun alla ilmestyneen numeron kannessa on kuuluisa teksti ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1:14), ja teema-artikkelina on jälleen ihme, joka tällä kertaa korostaa inkarnaation jatkumista eukaristian sakramentissa. Sokółkan eukaristisesta ihmeestä lisää aivan tuota pikaa.

Eukaristiateema jatkuu koskettavassa artikkelissa Irakin kristityistä, jotka pysyivät uskollisena sunnuntaimessulle kuolemaan saakka. Eukaristian voima käännytti myös ranskalaisen ateistin André Frossardin, josta tuli suuri katolinen intellektuelli, kulttuurivaikuttaja ja Johannes Paavali II:n ystävä.

Toinen kääntymyskertomus sijoittuu Hollywoodiin. Meksikolainen näyttelijä Eduardo Verástegui muuttui ”Playboysta Jumalan jätkäksi”: hän alkoi tehdä oikeasti hyviä elokuvia (Bella, Butterfly Circus, Cristiada) ja omistautui pro life -työlle.

Kaikissa RT! -lehden numeroissa on artikkeleita Jumalan laupeudesta ja hengellisistä vaaroista: tässä numerossa Jumalan laupeuden hartauden historian lisäksi mukana on kaksi todistusta Jumalan  laupeuden parantavasta voimasta sekä kaksi varoittavaa artikkelia Jehovan todistajien Vartiotorni-järjestöstä.

Kirkkohistoriakatsaus käsittelee Titanic-laivalla palvelleita katolisia pappeja, ja lehden loppupuolella on värikäs katsaus paavi Franciscuksen puheeseen Maailman nuortenpäivillä Rio de Janeirossa kesällä 2013. Lehti kertoo myös koskettavat tarinat vuonna 2010 autuaaksi julistetusta italialaistytöstä Chiara Luce Badanosta sekä murhaajasta, jonka elämä muuttui kaltereiden takana ripin sakramentissa.

RT! -lehti korostaa jatkuvasti puhdasta rakkautta ja perheen merkitystä. Niinpä mukana on 1. Kor. 13:een pohjautuva artikkeli esiaviollisesta puhtaudesta, toinen artikkeli aviollisesta puhtaudesta ja pari juttua RT! -lehden aloittamista liikkeistä nimeltä ”Puhtaiden sydämien liike” ja ”Avioparien puhtaiden sydämien liike”.

Poliittisesti epäkorrekti artikkeli ”Kristofobia” puolustaa kirkkoa median syytöksiltä ja muistuttaa rohkeasti, että homoseksuaalisuus on pedofilian kannalta katolista pappeutta moninkertaisesti suurempi ongelma. Erityisen vaikuttava on kymmeniä tuhansia lapsia tappaneen ja Tuomas Akvinolaisen hämmästyttävällä tavalla unessa käännyttämän entisen aborttilääkärin tarina.

Sokółkan eukaristinen ihme

Lupasin kuitenkin kirjoittaa enemmän lehden ykkösjutusta eli Sokółkan (laus. Sokuukan) eukaristisesta ihmeestä. Se tapahtui Puolan Sokółkassa 12.10.2008, ja siinä ehtoollisleipä eli  hostia muuttui osittain eläväksi ihmisen sydänlihakseksi. Oikeastaan kyse on agonaalitilassa olevasta lihaskudoksesta eli sydämestä, joka on aivan kuin kohta kuolemassa infarktiin.

Jos Calandan ihme voitti dokumentaationsa puolesta jopa Kristuksen ylösnousemuksen, niin Sokółkan ihme pesee vielä Calandankin: ihme tapahtui meidän aikanamme, se on tutkittu tieteellisesti, ja voimme yhä nähdä sen omin silmin vaikkapa alla olevassa valokuvassa.

Ihme tapahtui, kun messussa vahingossa pudonnut hostia säilöttiin normaalin tavan mukaan vesiastiaan ja suljettiin kassakaappiin odottamaan liukenemistaan. Liukenemisen sijaan leipään ilmestyi kuitenkin punainen veristä ruumiinosaa muistuttava täplä, ja asiasta ilmoitettiin arkkipiispalle, joka pyysi kahta lääketieteen professoria toisistaan riippumatta tutkimaan näytteitä tästä erikoisesta ilmiöstä.

Tutkijoiden tulokset olivat keskenään täydessä sopusoinnussa, ja niiden tuloksen olen jo edellä kertonut. Hämmästyttävintä on se, että hostian ja ihmissydämen kudos läpäisevät toisensa niin, ettei kyseessä voi mitenkään olla ihmisen aikaansaannos.

”Luonnollinen selitys” ja ihmeen merkitys

Suomessa Sokółkan eukaristisesta ihmeestä on uutisoitu jonkin verran (esim. Seurakuntalainen.fi) ja keskusteltu Usko ja elämä -foorumilla. Keskustelun viimeisen kommentin mukaan ”se luonnollinen selitys” on serratia marcescens -bakteeri, niin kuin eräs tiedemies ehdotti. Toinen tiedemies huomautti hostiaa tutkineen naisprofessorin olevan uskovainen, joka näki, mitä halusi.

Ongelma serratia marcescens -selityksessä on se, että kyseisen hypoteesin esittänyt tiedemies ei ollut nähnyt eikä tutkinut hostiaa eikä tutkijoiden analyysiä siitä otetuista näytteistä. Hostiaa tutkineet professorit Maria Sobaniec-Łotowska ja Stanisław Sułkowski ovat vastanneet, että ”mikään tunnettu bakteeri ei luo kudosrakenteita, eikä varsinkaan ihmissydämen lihaskudosta, ja tällaisen kudoksen läsnäolon totesimme hostiassa”.

Mitä tutkijoiden uskoon tulee, he eivät peittele sitä, mutta tutkimuksia tehdessään he eivät antaneet uskon ohjata työtään, vaan he tekivät asiantuntija-arvionsa tieteellisen tutkimusmetodologian mukaisesti ja dokumentoivat sen lukuisin valokuvin. Jokainen voi nähdä yhden tällaisen valokuvan alla omin silmin. Vaalea hostia muuttuu saumattomasti punaiseksi sydänlihaskudokseksi.

Artikkelin kirjoittajan ja RT! -lehden päätoimittajan isä Mieczysław Piotrowskin mukaan tämä eukaristinen ihme on ”merkki, joka kutsuu meitä kaikkia kääntymykseen ja tietoisuuteen siitä, että jokaisessa pyhässä messussa tulee todella läsnäolevaksi Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus”.

Ihmeellisesti muuttunut hostia on jatkuvasti esillä Pyhän Antoniuksen kirkossa Sokółkassa, ja ylösnoussut Kristus tekee sen välityksellä jatkuvasti lisää ihmeitä. Tästä kertoo toinen artikkeli otsikolla ”Kristuksen parantava voima”, jossa mainitaan useita Sokółkassa viime vuosina tapahtuneita ja dokumentoituja parantumisihmeitä.

Piotrowski kirjoittaa: ”Sokółkan eukaristinen ihme kutsuu meitä kaikkia muistamaan, että jokaisessa kirkossa, jossa on kaikkeinpyhin sakramentti ja jossa pyhää messua vietetään, eukaristiassa läsnäoleva ylösnoussut Kristus haluaa parantaa sielumme ja ruumiimme ja viedä meidät suorinta tietä taivaaseen.”

Etsijän homoseksuaalisuusnumero

7.10.2013

Suomen kristillisen ylioppilasliiton (SKY) Etsijä-lehden tuplanumero 2–3/2013 numero keskittyy homoseksuaalisuuteen. SKY on ottanut myönteisen kannan samaa sukupuolta olevien liittoihin ja jopa avioliittoihin, mutta Etsijä-lehti otti teemanumeroonsa mukaan myös kolme SKY:n kanssa eri kannalla olevaa kirjoittajaa.

Kolmikko on harvinaisen mielenkiintoinen: Ari Puonti (jonka kirjasta kirjoitin jotain täällä), Petri Paavola (josta on juttua tällä blogilla mm. täällä) ja allekirjoittanut (Emil Anton). Tässä artikkelissa esittelen nämä kolme puheenvuoroa.

Taattua Paavolaa

Petri Paavolan artikkeli ”Homoseksuaalisuus ja Raamattu” on taattua Paavolaa. Paavola aloittaa kirkon piirissä esiintyvillä erimielisyyksillä ja esittää sitten ratkaisuksi Raamattua, joka on ”ainoa luotettava lähde, joka kertoo tästäkin asiasta totuuden”. Ai miten niin? Paavola ennakoi epäilyksen ja perustelee ensin, ”että Raamattu on todellakin Kaikkivaltiaan Jumalan sanaa”.

Tämän hän tekee ehkä maailmanhistorian hullunkurisimmalla argumenttiyrityksellä. Hän siteeraa yhtä Raamatun jaetta (Mark. 10:6 miehen ja naisen luomisesta) ja selittää sitten argumenttinsa, joka voidaan pukea loogiseen muotoon seuraavasti:

1) Tiedemiehet ovat kyenneet valmistamaan laboratoriossa keinotekoisen solun.

2) Tämän piti olla todiste evoluutioteorian puolesta, mutta päinvastoin se todistaa älykkäästä suunnittelusta, koska solu ei syntynyt itseohjautuvasti vaan tiedemiesten suunnittelun tuloksena.

3) ”Ainoa mahdollisuus on Raamatun ilmoitus ihmisestä Jumalan luomistyönä. Tämä ehdottoman varma todiste monien muiden todisteiden joukossa todistaa meille Raamatun  olevan Jumalan sanaa.”

Tässä vaiheessa järkevyyteen ja uskottavuuteen pyrkivä kristitty ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Jos kristinusko on tällaista, niin ei ihme, että ihmiset eroavat kirkosta. Paavolan argumentti kelpaa tosin dialoginavaukseksi toisinajattelijoiden kanssa – voinemme lähes kaikki olla yhtä mieltä siitä, että ”ei näin”.

En ole varma, kuinka monta päättely- ja asiavirhettä Paavolan argumentissa on. Ensimmäinen premissikin taitaa olla epätosi. Kakkoskohdassa oletetaan, että evoluutio ja luominen sulkevat toisensa pois, mikä taas on aivan oma debattinsa.

Johtopäätöksessä eli kolmannessa kohdassa Paavola tekee kuitenkin ennätysmäärän virheitä. 3) ei ensinnäkään loogisesti mitenkään seuraa kohdista 1) ja 2). Paavola tekee valtavia loogisia loikkia yhdestä solusta valmiin miehen ja naisen luomiseen sekä yhden Raamatun jakeen totuudesta koko Raamatun inspiraatioon. Eikä Raamatun ilmoitus suinkaan ole ”ainoa” mahdollisuus – kenties Koraani tai Mormonin kirja, tai ehkä älykkäät avaruusoliot suunnittelivat ihmisen.

Vaikka Paavola on jo menettänyt uskottavuutensa artikkelin ensimmäisellä sivulla, täytyy hänelle antaa kunnia siellä, missä kunnia kuuluu. Hermeneuttisella huomiolla uuden liiton aikakaudesta hän sivuuttaa muualla lehdessä esitetyt antifundamentalistiset argumentit, jotka vetoavat Mooseksen lain erikoisiin käskyihin. Hän esittelee myös melko hyvin klassiset UT:n kohdat 1. Kor. 6:9 ja Room. 1:25–27.

Paavola muistuttaa myös lähimmäisenrakkaudesta ja sanoo, ettei homoseksuaaleja saa vihata eikä kohdella ”negatiivisella tavalla”. Homoa on rakastettava, mutta hänen syntiään ei saa hyväksyä. Paavola jättää tarkemmin erottelematta taipumuksen ja teon, mutta hän lähestyy olennaista kysymystä teosta lyhyellä ruumiinteologialla:

”Jumala loi miehen ja naisen sukupuolielimet erilaisiksi, mutta täydellisen sopiviksi miehen ja naisen välisen seksuaalisen rakkauden ilmaisuun. Luonnottomuus ei ole kykenevä ilmaisemaan Jumalan luomaa ja tarkoittamaa rakkautta, seksuaalista rakkautta.”

Katolinen näkökulma

Omassa artikkelissani ikään kuin aloitan siitä, mihin Paavola lopetti eli ”kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välisen seksin moraalisesta arvioinnista”, koska ”vasta sitten on mielekästä arvioida taipumusta tai suuntautuneisuutta tällaista seksiä kohtaan”. Kolmen vastaväitteen käsittelyn (seksikeskeisyys, teon ja taipumuksen erottelu, moralisointi) jälkeen siirryn itse moraaliseen arviointiin.

Lähestyn asiaa omaelämäkerrallisesti: ”Muistan, kun ensi kerran lapsena kuulin kahden miehen välisestä seksistä. Ensin ihmettelin, että miten kaksi pippeliä oikein sopivat yhteen, kunnes kuulin anaaliyhdynnästä. En muista, mistä sen kuulin, mutta tieto ei tullut mistään homovastaisesta lähteestä, se esitettiin neutraalisti, enkä ollut altistunut minkäänlaiselle homofobiselle aivopesulle. Muistan vain, että moraalinen intuitioni reagoi vahvasti anaaliyhdyntää vastaan ja tekee niin tänäkin päivänä.”

Mutta riittääkö tällainen ”homofobia” argumentiksi? Jatkan: ”Moraalinen intuitio on nähdäkseni ensisijainen moraalisen tiedon lähde. Se ei ole erehtymätön, mutta elämme sillä oletuksella, että se on ainakin periaatteessa luotettava. Yksittäistapauksissa on pohdittava, vastaako subjektiivinen intuitiomme todella objektiivista todellisuutta, vai onko se kenties määrätyssä tapauksessa jostain syystä harhainen.

Toistaiseksi en ole saanut hyviä syitä pitää moraalista vaistoani harhaisena tässä käsillä olevassa kysymyksessä. Sen sijaan subjektiivinen intuitioni on saanut tukea järkiargumenteista ja ilmoituksesta, jotka olen kohdannut katolisen kirkon opetuksessa.  Kirkon mukaan homoseksuaaliset teot ovat ’sisäiseltä olemukseltaan väärin suuntautuneita’, koska ne eivät ole lähtöisin sukupuolisesta täydentävyydestä (komplementaarisuudesta) ja koska ne sulkevat sukupuoliaktista pois elämän lahjan eli suvunjatkamisen mahdollisuuden (KKK 2357).”

Benedictus XVI-sitaatin jälkeen kiinnitän huomiota katolisen etiikan johdonmukaisuuteen valikoivaan protestanttiseen strategiaan nähden: ”jos seksuaalisuus on olemassa jotain varten, niin se on olemassa yhdyntää ja suvunjatkamista varten, ja tämän ykseyden rikkominen tai sitä vastaan hyökkääminen on väärin, on se sitten itsetyydytystä, ehkäisyä tai jonkinlaista yhdynnän imitaatiota (…) kysymys on yksinkertaisesti objektiivisesta periaatteesta siitä, mitä on oikea yhdyntä. Seksuaalinen suuntautuneisuus on vielä tässä vaiheessa irrelevantti: pointti on se, että kaksi miestä tai kaksi naista eivät kerta kaikkiaan voi olla keskenään varsinaisessa yhdynnässä.”

Tämän jälkeen voidaan käsitellä niitä, joilla on katekismuksen sanoin ”syvään juurtuneita homoseksuaalisia taipumuksia”. ”Sanoisin jopa, että kristityn jos jonkun pitäisi kunnioittaa ja rakastaa homoja, olla heidän ystävänsä, olla jopa valmis kuolemaan heidän puolestaan. Kristus teki niin, ja me olemme Kristuksen seuraajia.”

”Kristittyjen sanoma homoseksuaaleille on sama kuin muillekin: sen, mitä todella kaipaatte, saatte Kristuksessa, jossa voitte kohdata Jumalan persoonallisen rakkauden. Kirkossa, eukaristiassa saatte jopa hänen ruumiinsa, saatte tulla yhdeksi ruumiiksi hänen ja koko seurakunnan kanssa.”

Toisaalta on myös todettava, että ”jos kahden samaa sukupuolta olevan välinen seksi on väärin, silloin taipumus sitä kohtaan on ’objektiivisesti väärin suuntautunut’ (KKK 2358). Homoseksuaali on kaikkien muidenkin ihmisten tavoin kutsuttu oman säätynsä mukaiseen siveyteen, itsehillinnän harjoittamiseen ja sitä kautta sisäiseen vapauteen – olemaan himojensa herra eikä orja (ks. KKK 2359). Jos taipumus voidaan korjata ja jos homoseksuaali sitä haluaa, niin hyvä on, jos taas ei, niin sukupuolivietin energian voi ohjata hyvän tekemiseen, ja rakkaudelle voi etsiä ei-seksuaalisia ilmaisutapoja.”

Hyppään tässä yhteiskunnallisten pohdintojeni yli ja siirryn viimeiseen artikkeliin, sillä Ari Puonti jälleen jatkaa siitä, mihin tässä päädyin ja käsittelee homoseksuaalin ”mahdollisuutta muutokseen”.

Kiista homoseksuaalisuuden muutoksesta

Näin otsikoidussa artikkelissaan Puonti esittelee paljon samaa informaatiota, kuin mitä hän tarjoaa kirjassaan Suhteesta siunaukseen. 1800-luvun lopun homoliike alkoi käyttää termiä ”homoseksuaali”, ja se uskoi ”homoeroottisen kiinnostuksen synnynnäisyyteen ja muuttumattomuuteen”.

Puonti esitteee termin ”essentialismi”: ”Essentialisti uskoo, että homous on ihmisen aito olemus (lat. essentia) ja osa muuttumatonta minuutta. Essentialistin mukaan seksuaalisuuden muutosta kokeneet joko valehtelevat tai he eivät alun perin olleet aitoja homoja, vaikka niin luulivat.” Essentialismi elää edelleen homoliikkeessä ja biologien keskuudessa.

Puonti sanoo monien homojen ja lesbojen olevan essentialisteja, koska he ovat yrittäneet ”parantaa” itsensä ”tukahduttamalla homoeroottiset tunteensa tai jopa solmimalla heteroavioliiton”. Nämä ratkaisut ovat kuitenkin todellisuuden kieltämistä, ja valitettavasti ”monet luulevat, että edellä kuvatut ’eheytymisyritykset’ edustavat myös ex-gayliikkeen toimintaa”.

Puonti jatkaa, että yhteiskuntatieteiden homotutkimus otti 1990-luvulla essentialismista poikkeavan linjan: sosiaalinen konstruktionismi. Se tarkoittaa käsitystä, että yhteiskunnalliset olosuhteet määrittävät seksuaalisen suuntautumisenkin. ”Väitettiin jopa, että suuntautuminen voi olla valinta.” Tämä queer-tutkimuksena tunnettu ”homoliikkeen kauhukakara” on ”päästetty kaapista ulos vain siltä osin kun se on sopinut homopolitiikkaan”.

Puonti perustelee tämän SETA-aktiivi Olli Stålströmin väitöskirjalla, jossa kerrotaan, ”että homoliike on käyttänyt essentialistisia ’synnyin homoksi’ argumentteja kansalaisoikeustaistelussa, vaikka homotutkimuksen valtavirta kääntyi jo 1980-luvun lopulla sosiaaliseen konstruktionismiin”.

Postmodernin queer-ajattelun mukaan normaalin seksuaalisuuden määrittelijä on väistämättä vallankäyttäjä, koska lopullista totuutta ei ole.  Kristillinen todellisuuskäsitys on vastakkainen: luonto ei ole siinä tilassa, johon Jumala sen loi, koska syntiinlankeemus vaurioitti ihmisyyttä ja seksuaalisuutta. Puonti siteeraa tässä Humen giljotiinia. Toisaalta Puonti sanoo ex-gayliikettä eräänlaiseksi queer-teoksi.

Ex-gay tarkoittaa ”homoseksistä kieltäytyvää ja homoliikkeen ajattelun hylkäävää uskovaista kristittyä”. Hänen queer-julistuksensa kieltäytyy kuuntelemasta poliittista homoliikettä ja sen lobbaamia mielenterveysalan järjestöjä. Ex-gay ei tarkoita, etteikö henkilö enää tuntisi mitään eroottisia tunteita samaa sukupuolta olevia kohtaan. On otettu käyttöön termi SSA (same-sex attraction). Identiteetin muodostaa kuitenkin Jumalan lapseus, ei seksuaalinen kiinnostus.

Puonti esittelee tämän jälkeen tilastoja muutoksen kokeneista ex-gay-henkilöistä ja asiaan liittyvää poliittista kamppailua. Lopuksi Puonti kertoo, että muutos voi tapahtua a) seksuaalisen käytöksen, b) seksuaali-identiteetin ja/tai c) eroottisen kiinnostuksen alueilla. Henkilö voi itse vaikuttaa seksikäytöksensä muuttumiseen ja siihen miten hän määrittelee itseään (a ja b).

Homoeroottinen kiinnostus (c) sen sijaan ei muutu tahdonvoimalla eikä jollain tekniikalla, vaan spontaanisti esim. hankalien ihmissuhteiden ja niihin liittyvien täyttymättömien tarpeiden tarkastelun hedelmänä. Muutos ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, vaan se voi vähentyä asteittain. Silti yhtä arvokas kasvun päämäärä on ”elää tyytyväisenä selibaatissa”.

Etsija kansi 2-3 2013

Ilta-Sanomien syntymäpäivälahja

3.6.2013

Syntymäpäiväni piristyi tänään entisestään, kun huomasin Ilta-Sanomien avaavan kesän ”vain hyviä uutisia” -numerolla. ”Hyviä uutisia” -blogin pitäjälle tämä ei ole vähempää kuin unelman ja vision täyttymys, sillä blogin nimivalinnan taustalla oli nimenomaan tiedotusvälineiden jatkuva huonojen uutisten suosiminen.

Muutama muukin Hyviä uutisia -juttu on osunut silmään vuosien varrella. Guutiset.com kerää tiedotusvälineistä vain hyviä uutisia. Youtubessa on ”hyviä uutisia” -uutislähetysbiisi. Kun syksyllä 2010 löysin Puolasta positiivisesti maailman menoa uutisoivan lehden, kirjoitin siitä artikkelin, jossa selitin näkemystäni:

Jatkuvasti kerrotaan onnettomuuksista, murhista ja tapaturmista, sodista ja katastrofeista, ja kuitenkin tiedämme, että niitä joka tapauksessa tapahtuu – kyseessä on pahuuden monotonia. Silti samaan aikaan maailmassa tapahtuu koko ajan yhtä lailla tavallisia ja yleisiä hyviä asioita – perheisiin syntyy lapsia, rakastavaisia vihitään avioliittoon, kadonneet sukulaiset tapaavat toisensa pitkän ajan jälkeen, ihmisiä pelastuu onnettomuuksilta jne. Kuitenkaan tästä ns. hyvyyden monotoniasta kukaan ei jaksa uutisoida. Miten erilaiselta maailma näyttäisikään, jos ihmisille uutisoitaisiin huonojen asioiden sijasta jatkuvasti iloisia uutisia!

Kun olen keskustellut asiasta ihmisten kanssa, minulle on sanottu, että paha kiinnostaa ja ettei ”hyvyyden monotoniasta” saisi myyvää materiaalia. Uskallan edelleen olla eri mieltä ja kehotan lukemaan päivän Iltiksen – en usko lehden menettäneen yhtään lukijaa tempauksensa ansiosta, päinvastoin, se varmasti voitti monia uusia ostajia – kuten minut.

Päivän Iltis

Kansiotsikot kertovat erilaisista ja mielenkiintoisista aiheista: ”Takaisin elämään kuoleman porteilta”, ”Helle jatkuu koko viikon”, ”Tältä tuntuu pelastaa henki”, ”Äärimmäinen köyhyys puolittui”, ”10 asiaa, joissa Suomi on huipulla”, ”He ovat ahkerimmat kansanedustajat”, ”Iloselle vihdoin voitto!”

Sisäsivuilla kerrotaan lisää myönteisiä juttuja: halpoja bussilippuja (s. 2), puusta pelastettu mies (s. 3), muumien elämänviisauksia ja Rooman nähtävyyksiä (s. 4), helpotusta atooppiseen ihoon (s. 8), fiksu villasika (s. 14), Madeleinen häälahjat hyväntekeväisyyteen (s. 20-21), Will Smith asettaa perheen uran edelle (s. 24-25).

Uutisten lukeminen on yleisesti ottaen mukavaa ja rakentavaa, lisäksi mukana on muutamia virkistäviä poikkeuksia tavalliseen uutisointiin nähden. Ahkerimpien kansanedustajien vertailussa perussuomalaiset ovat kaikilla listoilla (puheenvuorot, kirjalliset kysymykset, lakialoitteet) kansoittaneet kärkipäät, eikä artikkelissa tule mitään PS-piikkiä.

”Lainatut”-palstalla siteerataan Vesa Kärkkäistä: ”Jokainen ihminen on arvokas, sen kun muistaisi.” Keskusteluissa ”friidu” neuvoo, ”ettei lapsenuskoa pidä menettää koskaan” ja ”aimoslaissi” tunnustaa, että ”olihan tuo Pietarinkirkko kieltämättä ihan komea pytinki kaikkine aukioineen” (s. 4). Suomi on maailman paras maa äideille (s. 6), Sauli Niinistö on ”iloinen Suomen henkisestä perinteestä”, ministeri Krista Kiurussa on ”iloista positiivisuutta” (s. 7).

Liikemies Rabbe Grönblomin elämä muuttui, kun hänellä todettiin haimasyöpä. Hän kertoo ”rukoilleensa Jumalalta apua”, ja IS kertoo, että hänen ”rukouksiin vastattiin”. Nyt Rabbe, Kotipizzan perustaja ja Omena-hotellien omistaja, lähtee vaellusmatkalle kreikkalaiseen luostariin. ”Tämä on minun tapani kiittää Jumalaa henkilökohtaisesti.” (s. 10-11)

”Kuuntelin kolmen kuukauden ajan virsiä, rukoilin monta kertaa päivässä ja istuin vain takan edessä nojatuolissa. Sain rukouksista voimaa niin itselleni kuin perheelleni jaksaa eteenpäin.” Kun tieto paranemisesta sitten vahvistui 15.12.: ”Vaihdoin virret iloisiin joululauluihin, laitoin kädet ristiin ja kiitin Jumalaa.” (s. 10-11)

Grönblomilla on asiat tärkeysjärjestyksessä: ”Vaikka olen tehnyt bisnestä koko elämäni, perhe on aina ollut minulle ykkönen.” Toipumisaikana Heidelbergissä Kersti-vaimo oli viisi viikkoa vuorokauden ympäri miehensä rinnalla. ”Kun tällainen osuu kohdalle, oppii ymmärtämään ja arvostamaan elämää sekä läheisiään aivan eri tavalla. Minulle tärkeintä ovat vaimo, lapset ja lapsenlapset”. (s. 10-11)

Sivuilla 18-19 kerrotaan, kuinka YK:n tavoite puolittaa maailman äärimmäinen köyhyys (alle 1€/päivä) toteutui viisi vuotta etuajassa, nyt tavoitteena on poistaa äärimmäinen köyhyys kokonaan vuoteen 2030 mennessä. Aukeamalla kerrotaan myös useita selviytymis- ja menestystarinoita köyhien maiden naisista ja lapsista. Lisäksi aukeamalla on juttu tshekkiläisistä yllätysviitosista, joiden isä ehti juuri ja juuri myöhästelevästä junasta synnytykseen.

Sivuilla 24-25 kerrotaan Will Smithin perheestä. Smith on ”maineeltaan tahraton”, ja hän asettaa perheen uran edelle, niin kuin otsikko sanoo. Smith jakaa viisauden lastenkasvatuksesta:

Ajatellaan vaikka oman huoneen siivousta. Meistä on naurettavaa käskeä lasta siivoamaan oma huoneensa (…) Me kerromme lapsille, että huone on vanhempien, ja sitä saa lainata, kunnes on 18-vuotias. Tätä lahjaa tulee vain kunnioittaa pitämällä se siistinä. Näin vastuuntunto kasvaa.

Urheiluliitteessä Mikko Ilonen antaa kiitoksen voitostaan 1,5-vuotiaalle pojalleen (s. 2). Tuukka Raskin playoff-nollapeli hiljensi kriitikot (s. 4), ja lentopallon Suomen mestaruuden voittanut Urpo Sivula selvisi vaarallisesta tilanteesta Brasiliassa. ”Pitää kiittää yläkertaa, ettei käynyt pahemmin.” (s. 8)

Miten maailma muutetaan? 

Se, mikä tässä kaikessa eniten hämmästyttää ja ilahduttaa, on se, että Ilta-Sanomat kuvailee tällaista sisältöä mainoslauseella ”Tänään vain hyviä uutisia”. Perhemyönteinen, elämämyönteinen, Jumala-myönteinen sisältö tunnustetaan täten hyväksi, niin kuin se tietysti onkin.

Mutta jos Ilta-Sanomat tietää tämän hyväksi, miksei se sitten edusta sitä koko ajan? Miksi se on tavallisesti perhettä, elämää ja Jumalaa vastaan? Kaikkihan me tunnemme tavallisimmat otsikkoaiheet: kuolema, ero, seksi (ns. ”vapaa” eli perhettä tuhoava sellainen), homojen ”oikeus” riistää viattomilta lapsilta äiti tai isä, ja ”jotain kristinuskon vastaista”.

Päätoimittaja Ulla Appelsinin kolumni (s. 3) on ristiriitaista luettavaa. Toisaalta se yrittää perustella tavallista linjaa, toisaalta tänään valittua poikkeuslinjaa. Otsikkokin sen jo kertoo: ”Yhtenä päivänä”. Mutta miksi ihmeessä vain yhtenä?

Appelsin aloittaa hahmottelemalla median tehtävän: se on ”kertoa maailmasta sellaisena kuin se on”. Hyväksytään. Appelsin jatkaa: ”ja ikävä kyllä, joskus se maailma näyttäytyy pahana”. Joskus? Mutta kun panoksena ovat kaikki päivät paitsi tämä yksi, ”joskus” ei paljon paina. Kyseessä on ilmiselvästi valintakysymys: haluammeko nähdä ensisijaisesti pahan vaiko hyvän.

Sama hieman ontuva argumentointi toistuu: ”Sodat, onnettomuudet ja yhteiskunnalliset epäkohdat eivät poistu silmiä sulkemalla: päinvastoin. Vääryyksiä voi harvoin korjata ilman avoimuutta.” Hyväksytään. Mutta sitten: ”Siksi huonot uutiset joskus näyttävät dominoivan uutisvirtaa: epäkohdista on tärkeää välittää tietoa, jotta saataisiin muutos.”

Joskus? Muutos? Jos näin on, miksi muutoksista kerrotaan vain yhtenä poikkeuspäivänä, ja miksi huonot asiat yleensä vain raportoidaan ilman että annetaan rakentavia ja perusteltuja kehotuksia ja keinoja muutokseen? Itselleni ei ole kovin usein aiemmin tullut mieleen, että media yrittäisi jotenkin muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Jos tämä on todella negatiivisen uutisoinnin motiivi, lihaa pitäisi saada luiden ympärille. Kuten Appelsin itse sanoo: ”Kun taistellaan epäkohtia vastaan, on tärkeää antaa myös toivoa.” Aivan oikein, mutta miksei näin aina, miksi vain tänään?

Perusteluyritys kuuluu: ”Emme tietenkään aio luopua yrityksestämme muuttaa maailmaa ja Suomea paremmaksi…” Ymmärrän tämän tarkoittavan: ”Emme aio muuttaa tavallista linjaamme, sillä sen tarkoitus on muuttaa maailmaa ja Suomea paremmaksi…”

Mutta jälleen kerran, kuten Appelsin itse toteaa, epäkohtien huomiointia voidaan tehdä myös hyvässä hengessä niin kuin tänään: ”Emme sulje silmiä ikäviltä asioilta tänäänkään, mutta joskus voi valita erilaisen näkökulman.” Siinä se tuli. Kyse on ainoastaan näkökulman valitsemisesta. Ja kumpi näkökulma muuttaa maailman? Sekö, joka vain raportoi kuolemasta, kauhistelee, piikittelee ja hyökkää, vaiko se, joka ilahduttaa, innostaa, kannustaa, antaa toivoa, kertoo hyvästä?

Tosiaan, ”maailmaa voi katsella toisenlaistenkin lasien läpi”. Jotain tällaista taisi Paavalilla olla mielessä jo n. 1950 vuotta sitten, kun hän kirjoitti Rooman kristittyjä rohkaistakseen, että omnia in bonum, eli ”kaikki koituu hyväksi” (Room. 8:28), jos rakastaa Jumalaa, rakastaa elämää, ottaa tällaisen myönteisen asenteen maailmaan.

Viimeinen lause tuo meidät taas ydinkysymyksen eteen: ”Edes yhtenä päivänä.” Mutta miksi ihmeessä vain yhtenä? Poikkeusnumero osoittaa, että Ilta-Sanomissakin tiedetään, mikä on hyvää. Sille kuuluu suuri kiitos ja hatunnosto päivän maailmankatsomuksellisesta valinnasta. Mutta kolikolla on myös kääntöpuolensa.

Seuraava kysymys kuuluukin siis: Entä huomenna, entä ensi viikolla, entä loppuvuonna? Aiotteko valita hyvän? Te tiedätte, mitä hyvä on. Valitkaa hyvä, ja voitte ihan oikeasti muuttaa Suomen paremmaksi.

Lopuksi

Päätoimittaja Ulla Appelsinin sähköposti on ulla.appelsin@iltasanomat.fi. Jos olette samaa mieltä siitä, että IS:n tulisi valita hyvä joka päivä, kirjoittakaa hänelle palautetta! Kiittäkää tämän päivän valinnasta (vaikka tekisitte sen päivän tai viikon myöhässä!) ja antakaa toiveenne muutoksesta parempaan kuulua.

Haluamme vastaisuudessakin Hyviä uutisia.

SAM_8717

Rakastakaa toisianne! ja Calandan ihme

4.3.2013

Seurakuntalainen ja Kotimaa ovat jo ehtineet uutisoida uudesta katolisesta lehdestä nimeltä Rakastakaa toisianne! Lehdellä on myös omat suomenkieliset kotisivut osoitteessa www.rakastakaatoisianne.org. Ensimmäisen numeron pääkirjoituksen voi lukea tästä.

Rakastakaa toisianne! syntyi Puolassa nimellä Miłujcie się! vuonna 1975 Yhteiskunnallinen rakkauden ristiretki -nimisen liikkeen lehtenä. Yhteiskunnallinen rakkauden ristiretki oli kardinaali August Hlondin idea, jonka kardinaali Stefan Wyszyński toteutti ja kehitti uuteen muotoon.

Vuodesta 1991 alkaen lehdestä on ollut vastuussa Kristuksen seura ulkopuolalaisia varten -niminen sääntökunta (Towarzystwo Chrystusowe dla Polonii Zagranicznej) ja erityisesti päätoimittaja isä Mieczysław Piotrowski.

Lehden päätehtävä on kristittyjen asenteiden muovaaminen – lyhyesti sanottuna kyseessä on ihmisrakkauden ohjelma, jonka juuret ovat uskossa Jumalaan. Uuden evankelioinnin tarpeen lisääntymisen vuoksi lehti kurottautuu myös niiden puoleen, jotka ovat jättäneet kristillisen uskon tai jotka eivät ole siitä koskaan kuulleet.

Puolassa lehden levikki on 180 000, ja sitä on käännetty noin kahdellekymmenelle kielelle. Suomenkielisen numeron painos on 20 000 kappaletta, ja sitä saa tilata ja levittää ilmaiseksi – toimitus toimii vapaaehtoisilla lahjoituksilla.  Lehden tulevaisuus Suomessa riippuu lahjoituksista ja vastaanotosta sekä kääntäjän ajasta ja motivaatiosta.

Calandan ihme

Ensimmäisen suomalaisen numeron pääjuttuna on Calandan ihme, josta Suomessa ei kovinkaan moni ole tähän asti tiennyt mitään. Tämä ihme tapahtui vuonna 1640, ja se tunnetaan Espanjan Calandassa ja Zaragozassa hyvin.

Muualla maailmassa se oli kuitenkin jäänyt unholaan, kunnes vuonna 2000 kuuluisa italialainen katolinen journalisti ja apologeetta Vittorio Messori (jonka kirjoista suomeksikin tunnetaan Jeesus Nasaretilaisen arvoitus ja haastattelukirja Uskalla toivoa Johannes Paavali II:n kanssa)  julkaisi kirjan nimeltä Il Miracolo (Ihme) tästä tapahtumasta.

Lyhyesti sanottuna Calandan ihmeessä on kyse espanjalaisen Miguel Juan Pellicerin amputoidun jalan ihmeellisestä palautumisesta. Ihme saattaa ensikuulemalta tuntua oudolta ja kenties mielivaltaiselta, mutta sillä on myös teologinen merkitys: se on voimakas merkki ruumiin ylösnousemuksesta. Jeesuksen ylösnousemuksen tavoin Calandan ihme kertoo siitä, ettei meitä lopulta peri humus eli maa (kuten Gaudeamus igitur -laulu toteaa), vaan Deus eli Jumala.

Vaikka Jeesuksen ylösnousemus on tietysti uskollemme paljon Calandaa perustavampi ja tärkeämpi, ja vaikka Jeesuksen ylösnousemuksen historiallinen todistusaineisto on huippuluokkaa siihen nähden, että se tapahtui 2000 vuotta sitten, niin on sanottava, että Calandan ihmeen historiallinen todistusaineisto taitaa olla vielä Jeesuksen ylösnousemustakin vankempaa.

Ensinnäkin tapahtuma sijoittuu vuoteen 1640 eli paljon lähemmäksi omaa aikaamme, ja siitä kertovat kirjalliset dokumentit laaditiin vain päiviä itse tapahtuman jälkeen (vrt. vuosikymmenet ylösnousemuksen tapauksessa). Todistajina oli kyläläisiä, lääkäreitä, teologeja, lakimiehiä ja tietysti Miguelin perhe. Sama mies tunnettiin Calandassa ja Zaragozassa ensin yksijalkaisena, sitten kaksijalkaisena.

Vittorio Messori vakuuttui ihmeestä historiallisten tutkimustensa pohjalta, minkä lehden ensimmäinen artikkeli dokumentoi. Italiassa jotkut skeptikot kuitenkin esittivät naturalistisia selityksiään, kuten että Pellicer olisi piilotellut jalkaansa tai että kyseessä olisi ollut vain samannäköinen mies. Nämä selitykset käyvät epäuskottaviksi viimeistään toisen artikkelin jälkeen, jossa ääneen pääsee maallistunut italialainen kirurgi Landino Cugola.

Kirurgin kommentti

Cugola tekee työkseen raajaimplantaatioita, ja hän kiinnostui Messorin kirjasta ammatillisista syistä. Hän hotkaisi kirjan hetkessä ja pyysi pian Messorilta kopiot vuoden 1640 asiakirjoista. Cugola selitti Messorille johtopäätöksensä: ”Se, mitä nämä miehet ja naiset kuvasivat, ei ole mitään muuta kuin kaikkien periaatteiden mukainen oikean alaraajan implantaatio.”

Cugola pystyi asiantuntijana tunnistamaan aikalaiskuvauksista juuri niitä oireita ja ilmiöitä, joita hän nykyään havaitsee potilaissa implantaation jälkeen. ”Älkäämme unohtako, että Calandan ihmeen aikaan ihmisillä ei ollut harmainta aavistusta tällaisesta kirurgisesta operaatiosta.” Ensimmäiset yritykset palauttaa jollekulle raaja kirurgisesti tehtiin 1960-luvulla – ja silloinkin epäonnistuneesti.

Cugola toteaa Calandan ihmeen todistajalausunnoista: ”Ainoa objektiivisesti mahdollinen selitys on se, että he kuvasivat jotain, mitä he todella näkivät. Mutta juuri tämä selitys, vaikka rationaalinen, avaa oven salaisuudelle!” Vittorio Messori puolestaan toteaa: ”Sen, joka kieltäisi totuuden siitä, mitä Calandassa tapahtui… pitäisi epäillä koko ihmiskunnan historiaa, mukaan lukien kaikkein varmimpia ja vahvistetuimpia faktoja.”

Valistuksesta asti skeptikkojen retoriikkaan on kuulunut letkautus, että jos jollekulle kasvaisi raaja takaisin, niin sitten olisi syytä uskoa ihmeisiin, mutta kun tällaisia ihmeitä ei vain tapahdu.

No, tässä raaja ei varsinaisesti kasvanut takaisin, vaan se palautettiin hautausmaalta (jonne se oli haudattu ylösnousemusta odottamaan amputoinnin jälkeen – ja hauta löytyi tyhjänä, niin kuin siinä tutummassakin ihmeessä). Palautuneessa jalassa oli vielä lapsuuden haavoja kuten koiranpurema merkiksi siitä, että kyseessä oli sama jalka.

Uskomatonta, mutta totta. Ihme on tapahtunut. Jumala toimii historiassa. Ateismi, naturalismi, agnostisismi ja deismi saavat kyytiä. Jos ei vielä vakuuta, tai jos kiinnostus muuten vain heräsi, kannattaa tilata Rakastakaa toisianne!  ja lukea yksityiskohtaiset artikkelit tästä aiheesta (s. 3-12). Ja sitten, niin kuin takakannessa kehotetaan: pohdi, rukoile, rakasta ja anna eteenpäin!

Kansan Uutiset ja Mike Pohjola

31.10.2011

Uusimmassa Vasemmistoliiton äänenkannattajalehdessä Kansan Uutiset (KU 43, 28.10.2011) etukannessa komeilee Helsingin tuomiokirkko ja sen edessä kirjailija Mike Pohjola. Otsikko kuuluu: ”Usko meni rippikoulussa”. Sivuilla 26-27 on sitten koko aukeaman juttu uskovassa perheessä kasvaneesta Pohjolasta otsikolla ”Jeesuksen jalanjäljissä”.

Jutun ytimenä on kertoa, kuinka uskovassa perheessä kasvanut Pohjola menetti uskonsa mutta säilytti Jeesuksen inspiroiman vasemmistolaisuuden. Hymähdin väitteelle Jeesuksesta ensimmäisenä sosialistina, sillä muutamaa päivää aiemmin olin lukenut Juha Ahvion uutuuskirjasta Minne menet, Suomi? argumentin Jeesuksen opetuksen oikeistolaisuudesta. (Molempien yritykset omia Jeesusta oman politiikkansa taakse vaikuttavat kyllä vääristeleviltä.)

Jeesuksesta ateistiksi

Pohjolan tarina uskovasta ateistiksi on surkuhupaisa. Varhaisessa teini-iässään Pohjola uskoi ”olevansa Jeesuksen toinen tuleminen”. Murrosiässä hän ”löysi Raamatusta ulottuvuuksia, joita pyhäkoulussa ei juuri käsitelty: armonlahjoja (sic!) ja jumalten poikia, jotka lisääntyvät ihmisten kanssa ja joiden jälkeläisiä entisaikojen jättiläissankarit ovat”.

Pyhäkoulussa sanottiin, että näihin asioihin voitaisiin paneutua rippikoulussa. Siellä Pohjola haastoi pappeja monista asioista, mutta selkeitä vastauksia ei tullut. ”Sanottiin vain, miten on hienoa, että on kyseenalaistavia nuoria, ja tutkimattomia ovat Jumalan tiet.” Rippikoulu teki täten Pohjolasta ateistin.

Kansankirkon tila

Sitaatti rippikoulusta kuvaa valitettavan tarkasti kansankirkon henkeä. Tällaista on kuultu ennenkin, Pohjola ei ole yksin kokemuksensa kanssa. Joidenkin tuntemieni käännynnäisten tie vei vastaavien reaktioiden takia ateismin sijasta katolisten pappien puheille.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kristinoppi on monien pastorien mielessä pitkälti korvautunut liberaalilla yliopistoteologialla. Usko on erotettu järjestä ja tieteestä. Apologetiikalle ei ole sijaa; on vain hienoa, kun kirkossa on tilaa kaikenlaisille mielipiteille.

Totuuksien hierarkia

Pohjolan usko olisi voinut pelastua, jos rippikoulun pastorit olisivat tunteneet apologetiikkaa tai jos Pohjolalle olisi opetettu jotain totuuksien hierarkiasta. Oletetaan – varmasti yksinkertaistaen – argumentin vuoksi, että Pohjola menetti uskonsa 1. Moos. 6:4:n takia – hän ei saanut selville, ”mitä jättiläisille tapahtui”.

Kristinuskossa on totuuksien hierarkia, eli tietyt totuudet ovat keskeisempiä kuin toiset. Korkealla hierarkiassa ovat Jumalan olemassaolo, Kolminaisuus, Kristuksen inkarnaatio ja ylösnousemus. Matalampana ovat vaikkapa angelologia ja demonologia. Jos Jumalaa ei ole, koko kristinusko kaatuu. Jos demoneita ei ole, Jumala, Kolminaisuus ja Kristuksen ylösnousemus saattavat silti olla totta.

Raamatun virheettömyys ei kuulu totuuksien hierarkiassa tärkeimpiin oppeihin. Valitettavasti tämä ei ole monellekaan kristitylle niin selvää. Jos usko perustuu Raamattuun, romuttaa yksikin virhe Raamatussa koko uskon. Jeesus ei kuitenkaan jaellut Raamattuja. Hän nousi kuolleista ja lähetti apostolit julistamaan sitä.

Jos Vanhasta testamentista löytyy ratkaisemattoman vaikeita kohtia, ne eivät mitenkään poista Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta tai Jumalan olemassaoloa. Korkeintaan ne kyseenalaistavat opin Raamatun virheettömyydestä ja johtavat hieman liberaalimpaan inspiraatio-oppiin.

Historia, filosofia ja Google

Kristittyjen ja ateistien on tärkeä osata erottaa toisistaan usko Raamattuun Jumalan sanana ja Raamatun tekstit historiallisina dokumentteina. Vaikka kyseessä ei olisi Jumalan sana, voidaan historiallisin menetelmin todentaa paljon kristinuskon kannalta tärkeitä asioita.

William Lane Craig on esimerkiksi ansiokkaasti argumentoinut todistusaineiston tukevan Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta. Sama pätee filosofisiin Jumala-todistuksiin. Jos järki on näissä asioissa uskon puolella, ei yksittäinen Vanhan testamentin ongelma kaada korttitaloa.

Entä Jumalan pojat ja jättiläissankarit? Luterilaisten pastorien sijasta kannattaa kysyä Googlelta. Elämme Internet-aikaa! Englanninkielinen haku Gen. 6:4 tuottaa paljon vastauksia, niin Jumalan poikien kuin ”jättiläistenkin” identiteetistä.


%d bloggers like this: