Archive for the ‘Ihmeet’ category

Guadalupen ihme ja Meksikon kääntymys

14.12.2015

Toissapäivänä 12.12. oli Guadalupen Neitsyt Marian juhlapäivä. Guadalupen Neitsyt Marian basilika Meksikon pääkaupungissa ei ole yhtään vähempää kuin maailman suosituin katolinen pyhiinvaelluskohde, mutta moni suomalainen ei ole koskaan kuullutkaan siitä.

Sain käydä Guadalupen basilikassa heinäkuussa. Tällä hetkellä siskoni asuu Méxicossa, ja sain häneltä juhlapäivänä viestin: ”ihmismäärä on ihan jumalaton ja sinne on viimeisen viikon ajan vaeltanut porukkaa joka suunnasta”. Tätä ”jumalatonta” ihmismassaa voi seurata tästä (meno alkaa 0:30 tienoilla ja on hurjimmillaan 3:10-20 tienoilla).

Mistä ihmeestä on kyse? Ihmeestäpä hyvinkin. Satuin juuri sopivasti lukemaan Francis Johnstonin kirjasen The Wonder of Guadalupejonka pohjalta yritän nyt lyhyesti selittää, kuinka Maria käännytti Meksikon.

Asteekkien aatteet

Oletko joskus unelmoinut Atlantiksen, kadonneen sivilisaation tai uuden maailman löytämisestä? 1500-luvun espanjalaisille tällainen uni tuli todeksi, kun Amerikan mantereelta löytyi kokonainen valtakunta, asteekkien imperiumi mahtavine pyramideineen.

Asteekit palvoivat useita jumaluuksia, joista tärkein oli sulkakäärme Quetzalcoatl. Kivisiä Quetzalcoatl-veistoksia voi yhä nähdä esimerkiksi Méxicon antropologisessa museossa tai asteekkien vanhan päätemppelin paikalla sijaitsevassa Templo Mayor -museossa.

Muita tärkeitä jumaluuksia olivat mm. auringonjumala Huitzilopochtli ja äitijumalatar Tonantzin, jonka patsas sijaitsi Tepeyac-kukkulalla, joka tulee olemaan tärkeä tämän artikkelin jatkon kannalta.

Asteekkiuskonnossa oli sellainen raa’ahko piirre, että jumalille uhrattiin vuosittain tuhansia eläviä ihmisuhreja. Asteekit myös alistivat muita intiaaniheimoja, ja heistä espanjalaiset saivatkin liittolaisia Méxicon eli asteekkien pääkaupungin Tenochtitlanin valloitukseen.

Tenochtitlan, upea Venetsiaa muistuttava 300 000 asukkaan järvikaupunki, vallattiin vuonna 1521. Ulkoisesti katoliset kirkot, ikonit ja ristit korvasivat asteekkitemppelit ja -patsaat, mutta kansa ei kääntynyt.

Jotkut espanjalaisista valloittajista pitivät asteekkeja hirviöinä ja kohtelivat heitä raa’asti. Fransiskaanilähetyssaarnaajat olivat toista maata, mutta ensimmäisen vuosikymmenen aikana he saivat kastettua vain harvoja aikuiskäännynnäisiä. Asteekkien oli vaikea luopua vanhoista uskomuksistaan ja tavoistaan.

Kuinka sitten Meksikosta tuli kristillinen? Jotkut ehkä kuvittelevat, että espanjalaiset pakkokäännyttivät asteekit jossain vaiheessa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Tapahtui jotain paljon kiehtovampaa.

Juan Diegon tarina

Yksi harvoista fransiskaaniveljien kastamista asteekkikäännynnäisistä oli saanut kristilliseksi nimekseen Juan Diego. Vaimon kuoleman jälkeen Juan Diego asui setänsä luona Tolpetlacissa, josta oli n. 15 km matka Tlaltelolcossa sijainneeseen kirkkoon.

Oli joulukuu 1531, siis kymmenen vuotta Tenochtitlanin valloituksesta, ja fransiskaanit valmistivat kristittyjä Marian tahrattoman sikiämisen juhlaan (8.12. – joka muuten vielä 1900-luvun alkuun asti oli suomalaisissakin kalentereissa Marian sikiämisen päivä).

Fransiskaanit opettivat kansaa 1. Moos. 3:15:n pohjalta. Maria oli se nainen, joka murskasi ihmiskunnan syntiin vietelleen käärmeen pään. Juhlan jälkeisenä päivänä Juan Diego kuuli kirkkomatkallaan häntä kutsuvan äänen Tepeyac-kukkulalta. Siellä hän näki nuoren naisen.

Nainen sanoi olevansa Neitsyt Maria, ja hän käski Juan Diegoa viemään sanan piispalle siitä, että kyseiselle paikalle oli rakennettava temppeli. Siellä, missä ei enää ollut pakanallista Tonantzinin patsasta, tulisi nyt olemaan tosi Jumalan äidin pyhäkkö, jossa hän voisi osoittaa ihmisille äidillistä rakkauttaan ja huolenpitoaan.

Juan Diego teki työtä käskettyä, mutta piispa oli epäileväinen. Toisen ilmestyksen ja yrityksen jälkeen piispa käski Juan Diegoa pyytämään naiselta merkkiä, joka vakuuttaisi hänet. Ratkaiseva ilmestys tapahtui 12.12., jolloin Marialla oli myös merkki: kivisellä kukkulalla kasvoi kastilialaisia kukkia, jotka Juan Diego kantoi piispalle tilmassaan.

Kun Juan Diego avasi tilman piispalle, kukkien lisäksi hän sai nähdä toisen yllätyksen. Se Marian kuva, jota Guadalupen basilikassa yhä kunnioitetaan, oli ilmestynyt Juan Diegon tilmaan. Piispa putosi polvilleen ja uskoi, ja hänen avustajiensa välityksellä sana ihmeestä levisi kaupunkiin kulovalkean tavoin.

Pian Tepeyac-kukkulalle rakennettiin kappeli, johon kuva asetettiin ja jonne Juan Diego asettui asumaan. Paikalle virtasi asteekkeja katsomaan ihmeellistä ”valkoisen miehen Jumalan äidin” kuvaa, ja Juan Diego kertoi heille lukemattomat kerrat ilmestyksistä ja Marian äidillisestä sanomasta.

Kopioita kuvasta nahuatlinkielisine selityksineen levitettiin ympäri valtakuntaa, ja ihmeen seurauksena muutamassa vuodessa yhdeksän miljoonaa asteekkia otti vastaan kasteen. Näin Meksikosta tuli kristillinen, ja Meksiko muistaa sen tänäkin päivänä.

Satua?

Tarina Juan Diegosta, Marian ilmestyksistä ja ihmeellisestä kuvasta saattaa kuulostaa vain hurskaalta uskonnolliselta sadulta. Siksi Johnston omistaa kirjassaan yhden luvun tapahtuman historiallisen pohjan selvittelylle.

Guadalupen Neitsyt Marian kuvasta ja pyhäköstä on olemassa hyvinkin varhaisia mainintoja useissa erilaisissa historiallisissa lähteissä. Esimerkiksi Juan Diegon sukulaisen testamentissa mainitaan Tepeyacin ihme, Marian ilmestys ja Guadalupen kuva, ja toisessa testamentissa vuodelta 1537 mainitaan myös Guadalupen Marian pyhäkkö.

Vuodelta 1649 on säilynyt nahuatlinkielinen Nican Mopohua, jossa Juan Diegon ja Guadalupen Neitsyen tarina kerrotaan kokonaisuudessan, ja vuodelta 1648 on olemassa toinen, espanjankielinen lähde.

Vanhojen asiakirjojen lisäksi meillä on konkreettisin todiste Guadalupen Neitsyt Marian ihmeestä, nimittäin kuva itse, joka on käsittämättömästi säilynyt 1500-luvulta meidän päiviimme asti. Kuvaa on tutkittu tieteellisesti useaan otteeseen, ja se on todettu monessakin mielessä selittämättömäksi.

Ensinnäkin tilman normaali säilymisaika on korkeintaan parisenkymmentä vuotta. Siitä huolimatta, että Marian kuvan edessä poltettiin alkuaikoina kynttilöitä ja että sen alla räjähti vuonna 1921 pommi, kuva on edelleen erinomaisessa kunnossa.

Toinen erikoinen asia on se, että kukaan ei tiedä, miten kuva on tilmaan syntynyt. Tieteilijät ovat todenneet, että kuva ei ole maalaus. Tilman etuosan kuidut ovat jotenkin ihmeellisesti silittyneet, ja siitä voidaan todeta joitain myöhemmin lisättyjä värjäyksiä, mutta itse kuvan luonne jää mysteeriksi.

1900-luvulla kuvasta löytyi uusi ihme. Marian kasvoista tehtiin suurennos, ja hänen silmästään löytyi pienen pienet ihmiskasvot, jotka näyttävät aivan samalta kuin vanhimmat tunnetut kuvat Juan Diegosta. Kuva on ikään kuin heijastus nähdystä henkilöstä, ja se on optiikan näkökulmasta juuri oikeassa kohdassa.

”Guadalupen” sanoma

Tiedemiesten ja pyhiinvaeltajien lisäksi Guadalupen Neitsyt Marian kuva liikuttaa myös teologeja, kulttuuritutkijoita ja filologeja.

Kuvan Maria muistuttaa kovasti 1. Moos. 3:15:n ja Ilm. 12:n naista, joka on käärmeen vihollinen ja jolla on kuu jalkojensa alla. Samalla Maria peittää taakseen auringon, asteekkien verenhimoisen Huitzilopochtlin, korvaten täten sekä auringonjumalan että vanhan äitijumalatar Tonantzinin.

Mutta entä asteekkien suurin jumala, Quetzalcoatl? Tässä kuvaan astuu Guadalupen nimi, joka kätkee sisäänsä syvällisen filologis-teologisen sanoman. Miksi Méxicossa kunnioitettava Maria tunnetaan ”Guadalupen” Neitsyt Mariana?

Guadalupe oli itse asiassa espanjalainen Marian pyhäkkö, jossa mm. Kolumbus oli käynyt rukoilemassa ennen Amerikan-matkaansa. Guadalupen Maria oli siis tunnettu ja kunnioitettu 1500-luvun espanjalaisten keskuudessa.

Juan Diegolle ilmestynyt Maria itse sanoi, millä nimellä hänet tulisi muistaa. Ongelmana oli kuitenkin asteekkien ja espanjalaisten välinen kommunikaatio. Espanjalainen tulkki kuuli jotain, jonka hän käänsi Guadalupeksi, mutta näin hänelle ei voitu nahuatliksi sanoa.

Nahuatlin kielessä ei ole g:tä eikä d:tä. Nahuatlinkieliset meskikolaiset puhuvat itse asiassa edelleen Quatlasupen Mariasta. Modernit kielentutkijat ovat päätyneet siihen, että se, minkä tulkki käänsi sanoilla de Guadalupe, oli alun perin nahuatliksi te coatlaxopeuh. 

Mitä sitten tarkoittaa Maria ”te coatlaxopeuh”? Vastaus loksahtaa kohdalleen: Maria, joka murskaa kivikäärmeen. Satoja tuhansia ihmisuhreja vaatinut Quetzalcoatl oli mennyttä.

Guadalupen ihme vahvistaa Marian olevan se, jona katolinen kirkko häntä pitää. Maria on tahraton ihmiskunnan äiti, joka näyttää tien kirkkoon, Jumalan perheeseen. Guadalupen Maria katsoo nöyrästi alaspäin kädet rukoukseen liitettyinä: hän ei ole Jumala vaan Jumalan palvelijatar.

guadalupe.jpg

Haaksirikkoutunut ihmeparantaja

31.8.2015

Ei kahta ilman kolmatta – pysyttelemme vielä hetken Amerikan mantereen tunnelmissa, kun käsittelyyn tulee ensimmäinen lukemani 1500-luvun löytöretkikirja. Kyseessä on Álvar Núñez Cabeza de Vacan Naufragios (1542), jonka luin englanniksi nimellä The Shipwrecked Men (Linkki Amazoniin, josta kirjan saa pilkkahintaan, suosittelen!).

Ero edellisen viikon kirjaan on ensinnäkin siinä, että Núñez ei kohdannut mayoja vaan pohjoisempia intiaaniryhmiä ja -kulttuureja: hänen tiensä vei nykyisestä Kuubasta Floridaan, Teksasiin ja pitkin nykyisen USA:n ja Pohjois-Meksikon rajamaita länteen ja lopulta etelään Uuden Espanjan pääkaupunkiin. Teosta on kutsuttu ensimmäiseksi eurooppalaiseksi kokonaan Pohjois-Amerikalle omistetuksi kirjaksi.

Toinen tärkeä ero on siinä, että tässä kirjassa kyse on kirjoittajan omasta selviytymiskertomuksesta haaksirikon jälkeen: 300 miehen retkikunnasta ainoastaan neljä selvisi hengissä, Cabeza de Vaca (lisänimi, joka tarkoittaa ”lehmän pää”) yhtenä heistä. Itse kirjan kuvaamat tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1527-1537 eli vertailun vuoksi juuri samaan aikaan kun Luther oli täydessä vauhdissa ja reformaatiota alettiin toteuttaa Suomessakin.

Tärkeitä yhtäläisyyksiä Diego de Landan kirjan kanssa puolestaan ovat ensinnäkin siedettävä pituus (tämä kirja kattaa n. 150 pienikokoista sivua) ja toiseksi tietenkin sama tematiikka eli Euroopan ja Amerikan ensikohtaaminen, intiaanikulttuurit ja katolinen usko. Cabeza de Vacan teksti on kuitenkin paljon jännempää luettavaa kuin Landan luettelomainen raportti. Seuraavassa joitain valikoimiani parhaita paloja.

Kristittyjen koettelemukset

Ensimmäinen huomiota herättävä yksityiskohta Núñezin kertomuksessa on se, että hän ei käytä ryhmäläisistään sanaa ”eurooppalaisiset” eikä ”löytöretkeläiset”, vaan hän puhuu poikkeuksetta ”kristityistä”. Joukossa oli mukana myös eräs ”kristitty kreikkalainen” (s. 35), kenties ortodoksi (ehkä idän ja lännen skisma ei tuolloin vielä yksittäisten henkilöiden tasolla haitannut; ainakaan katolisuuteen kääntymisestä ei erikseen sanota mitään).

”Kristittyjen” koettelemukset käyvät kirjan mittaan todella koviksi. Nälkä, jano, sairaudet, heikkous, intiaanien hyökkäykset, myrskyt ynnä muut vastavoimat olivat sellaisia, että ”joukossamme ei ollut yhtäkään, joka ei odottanut kuolevansa minä hetkenä hyvänsä” (s. 33). Erään merikoettelemuksen jälkeen kylmässä marraskuussa ”olimme sellaisessa tilassa, että luumme olisi voitu helposti laskea ja näytimme itse kuolemalta” (s. 45).

Cabeza de Vaca joutui näkemään, kuinka joukko hupeni hupenemistaan, kun intiaanien nuolet, jokien virrat, myrskytuulet ja sairaudet veivät kristittyjä mennessään. Joukko toki myös hajaantui eri olosuhteissa – jotkut joutuivat eri intiaaniheimojen vangeiksi tai lähtivät matkaamaan eri suuntaan. Eräässä toivottomassa tilanteessa viisi kristittyä ”ajautui sellaisiin äärimmäisyyksiin, että he söivät toisensa, kunnes vain yksi jäi jäljelle” (s. 50).

Kaikkien järkyttävien koettelemusten keskellä on hämmästyttävää, kuinka lujasti Núñez piti kiinni uskosta Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Vaikka kyseessä on ”maallinen” seikkailuraportti, Núñez kertoo väliin aivan luontevasti, kuinka ”varmin apumme oli Jumala, Herramme, emmekä koskaan epäilleet sitä” (s. 27).

”Joskus tapahtui, etten pystynyt kantamaan tai vetämään polttopuita, jotka olin kerännyt menettäen suuren määrän verta. Kaikessa tässä vaivassa ainoa helpotukseni tai lohdutukseni oli muistaa Pelastajaamme, Jeesusta Kristusta, ja verta, jonka hän puolestani vuodatti, ja miettiä, kuinka paljon suurempia hänen kärsimyksensä olivat” (s. 87)

Kerran Cabeza de Vaca sairastui niin pahasti, että ”vaikka minulla olisi muuten voinut olla jotain toivoa henkiinjäämisestä, tämä riitti poistamaan sen kokonaan” (s. 57). Hän jäi kuitenkin henkiin eräiden intiaanien ansiosta, jotka antoivat hänelle ruokaa ja elinkeinon.

Cabeza de Vaca sai työn kauppamiehenä, joka välitti sisämaahan mm. simpukankuoria ja toi paluumatkalla mukanaan sikäläisten erikoistuotteita. (s. 58) Hän oli lähes kuusi vuotta ”yksin heidän kanssaan ja yhtä alasti kuin he” (s. 59). Tämän ajan jälkeen Cabeza de Vaca sai kuulla kolmesta muusta eloonjääneestä kristitystä, ja jälleennäkemisen päivä oli yksi onnellisimmista koko matkan aikana (s. 62).

Elämää intiaanien kanssa

Ensimmäiset kohtaamiset intiaanien kanssa olivat kahdenlaisia. Joskus intiaanit jättivät kanoottinsa (ehkä peloissaan) kristityille, joskus syntyi kahakoita, joskus taas ystävyyssiteitä. Kerran kun intiaanit näkivät kristittyjen menettäneen muutaman miehen myrskyssä, he alkoivat itkeä myötätunnosta: ”yli puoli tuntia he itkivät niin äänekkäästi ja vilpittömästi, että sen saattoi kuulla pitkän matkan päästä” (s. 46).

Núñezia kosketti se, että kouluttamattomat raakalaiset saattoivat tuntea niin syvää sääliä heitä kohtaan. Hän ehdotti, että kristityt pyytäisivät saada päästä intiaanien kotikylään, ja nämä ottivat tarjouksen vastaan mielihyvin. Jotkut ”Uudessa Espanjassa” eli Meksikossa käyneet tosin pelkäsivät, että ”he saattaisivat uhrata meidät jumalilleen” (s. 46).

Paikan päällä intiaanit olivat valmistaneet vierailleen majan, ja he juhlistivat heitä tanssimalla koko yön. Vieraat eivät kuitenkaan olleet juhlatuulella, ”koska odotimme joutuvamme uhrattaviksi”. Aamulla he saivat kuitenkin ruokaa ja niin hyvän kohtelun, että ”menetimme jossain määrin käsityksemme uhrattavaksi joutumisesta” (s. 47).

Cabeza de Vaca raportoi intiaanien ällistyttävistä jousiammuntataidoista ja monista erikoisista tavoista. ”Kaikista maailman ihmisistä he rakastavat eniten lapsiaan ja kohtelevat heitä parhaiten.” (s. 51) Jos lapsi kuolee, sitä surraan ja valitetaan kokonainen vuosi. Oikeastaan näin tehdään kaikille ”paitsi vanhuksille”, jotka ovat jo ”aikansa eläneet” eivätkä enää tee muuta kuin ”vievät tilaa ja ruokaa lapsilta” (s. 52).

Intiaanimiehillä oli myös tapana olla makaamatta vaimojensa kanssa raskaudesta alkaen aina siihen saakka, kunnes lapsi oli kaksivuotias. Nuorilla miehillä oli tapana jättää vaimonsa, ”jos he eivät tulleet toimeen”, ja mennä uudelleen naimisiin kenen tahansa kanssa. Lastensaamisen jälkeen miehet kuitenkin jäivät vaimojensa luokse. (s. 91) Núñez näki myös jotain ”erittäin vasenmielistä, nimittäin miehen, joka oli naimisissa toisen miehen kanssa” (s. 98).

Núñez kohtasi matkansa aikana ”niin monia heimoja ja kieliä, ettei kukaan voi muistaa niitä kaikkia” (s. 109). Seikkalun loppupuolella Núñez vaelsi useiden intiaanien kanssa kylästä kylään lähestulkoon jumalan maineessa, mm. koska hänellä ja hänen henkiinjääneillä matkakumppaneillaan oli havaittu olevan erityinen parantamisen lahja.

Ihmeparantumisia

Intiaaneilla oli omat poppamiehensä, jotka paransivat sairaita puhaltamalla. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista kertomuksista on se, kun intiaanit ensi kerran käskivät kristittyjä tekemään samoin, ”jotta meistä olisi edes jotain hyötyä”. Kristityt pitivät tätä vitsinä ja nauroivat: ”sanoimme, ettemme osanneet parantaa ihmisiä”. Intiaanit kuitenkin vastasivat tähän pakotteilla: he eivät enää antaneet kristityille ruokaa, joten ”meidän oli pakko”. (s. 54)

Tilanteeseen on helppo samaistua, sillä mekään (jotka emme ole lääkäreitä emmekä parantajia) emme osaisi parantaa sairaita. Mitä kristityt keksivät tehdä? No, Núñez kertoo:

”Tapa, jolla paransimme sairaita, oli että teimme ristinmerkin heidän päälleen samalla kun puhalsimme, lausuimme Pater Nosterin ja Ave Marian, ja rukoilimme Jumalaa, Herraamme, niin hyvin kuin osasimme, että hän antaisi heille hyvän terveyden ja halun kohdella meitä hyvin. Kiitos hänen hyvän tahtonsa ja laupeutensa meitä kohtaan, heti kun teimme ristinmerkin heidän päälleen, kaikki, joiden puolesta olimme rukoilleet, kertoivat toisille, että he olivat parantuneet ja tunsivat olonsa jälleen terveeksi.” (s. 55)

Sama toistui myöhemminkin, ja Núñez tulkitsee Jumalan armahtaneen heitä ja tehneen nämä ihmeet siksi, ettei ollut muuta keinoa, jolla kristityt olisivat voineet pelastua kokemistaan olosuhteista. Parantumisihmeet ”saivat meidät kiittämään Herraamme ja luottamaan enemmän hänen hyvyyteensä”, tosin omasta puolestaan Núñez lisää, että ”luotin aina täysin hänen armoonsa ja että hän vapauttaisi minut”. (s. 81)

Kerran Núñez meni parantamaan sairasta, joka oli jo ehtinyt kuolla: ”hänellä ei ollut pulssia ja hänessä oli kaikki kuoleman merkit” (s. 82). Núñez rukoili niin hyvin kuin osasi ja siirtyi hoitamaan muita sairaita. Kun Núñez oli jo palannut kotipaikkaansa, intiaanit tulivat yöllä hänen luokseen ja kertoivat, että kuollut mies ”oli noussut sängystään, kävellyt, syönyt ja puhunut heille ja että kaikki, joita olin hoitanut, olivat hyvissä voimissaan” (s. 83).

Kristinuskon vastaanottaminen

Intiaanit kertoivat myös ”erittäin oudon tarinan” lyhyestä ja parrakkaasta miehestä, jota he kutsuivat ”pahaksi jutuksi”. Hän ilmestyi välillä, joskus miehen, joskus naisen vaatteissa, teki viillon valitsemansa uhrin kylkeen ja heitti hänen sisälmyksensä tuleen. Sitten hän teki viiltoja toisen käsivarteen. Hän ei koskaan vastaanottanut ruokaa, ja kun häneltä kysyttiin, missä hän asuu, hän osoitti rakoa maassa ja sanoi asuvansa alhaalla. (s. 84-85)

Kristityt nauroivat näille jutuille ja pilkkasivat niitä, kunnes intiaanit vastasivat heidän epäuskoonsa näyttämällä heille ihmisiä, joilla oli viiltoja niissä paikoissa, joihin ”paha juttu” oli kertoman mukaan niitä tehnyt. Kristityt sanoivat, että kyseessä oli demoni ja selittivät, että ”jos he uskoisivat Jumalaan, Herraamme, ja tulisivat kristityiksi kuten me, heidän ei tarvitsisi pelätä sitä miestä” (s. 85).

Núñez itse ei ollut piispa eikä pappi, joten hän ei voinut yksin perustaa intiaaniseurakuntia. Ei ole myöskään merkkiä siitä, että hän olisi kastanut ketään, mutta joitain uskon perusasioita hän yritti intiaaneille opettaa. Vasta kun Núñezin seurue pitkän vaelluksen jälkeen kohtasi Uuden Espanjan miehiä, saamme kuulla pohjoisamerikkalaisen intiaaniuskon ja kristinuskon systemaattisemmasta kohtaamisesta ja yhteensulautumasta.

Kun Núñezin saattue ensi kertaa törmäsi neljään espanjalaiseen ratsumieheen, nämä ”hämmästyivät suuresti” ja ”tuijottivat minua hyvän tovin sanattomina” (s. 128). Pian Núñez joutui riitoihin espanjalaisten kanssa, sillä he halusivat ”tehdä intiaaneistamme orjia” (s. 130), mutta lopulta hän pääsi korkeamman virkamiehen luo, joka pahoitteli aiempaa huonoa kohtelua.

Tämä virkamies oli Melchor Díaz, jonka tukikohta oli Culiacan. Hän käski tulkin puhua intiaaneille Núñezin ja kumppanien nimissä. Kun intiaaneilta kysyttiin, ketä he palvoivat ja rukoilivat, he vastasivat palvovansa taivaassa olevaa kaiken Luojaa, jota he kutsuivat nimellä Aguar. Kristityt kysyivät, kuinka he tämän tiesivät, ja intiaanit vastasivat, että heidän isovanhempansa olivat kertoneet sen heille ja että he olivat tienneet sen hyvin kauan. (s. 136)

Kristityt selittivät, että se, josta intiaanit puhuivat, oli sama kuin se, josta kristityt käyttivät nimeä Jumala ja että tästedes intiaanien tulisi kutsua häntä samalla nimellä. Heidän tulisi myös rakentaa talojensa joukkoon yksi talo Jumalalle ja asettaa risti sen sisäänkäynnille. Kun he kohtaisivat kristittyjä, heidän tulisi mennä heitä vastaan aseiden sijaan risti kädessään. Näin kristityt eivät vahingoittaisi heitä vaan olisivat heidän ystäviään. (s. 137)

Kristittyjen tarjous oli kokonaisuudessaan seuraava. Vahtoehto 1: kristinusko ja käskyjen noudattaminen, ikuinen ilo taivaassa ja hyvä kohtelu maan päällä. Vaihtoehto 2: epäusko ja tottelemattomuus, ikuinen piina helvetissä ja huono kohtelu maan päällä. Ei siis liene suurempi ihme, että intiaanit vastasivat tulkin välityksellä, että ”he olisivat erittäin hyviä kristittyjä ja palvelisivat Jumalaa” (s. 136).

Tästedes maahan alettiin rakentaa kirkkoja, ja päälliköiden lapset lähetettiin kastettaviksi (s. 138). Epäjumalankuvia ei tarvinnut tuhota, sillä niitä ei ollut – Núñezin mukaan koko pitkällä matkallaan hän ei kertaakaan törmännyt uhreihin eikä epäjumaliin (s. 139). Tämä on selvä ero verrattuna mayoihin.

Núñez jatkoi sitten matkaansa Uuden Espanjan pääkaupunkiin (Méxicoon), ja matkan varrella monet tulivat katsomaan häntä ja hänen tovereitaan ”ylistäen Jumalaa siitä, että hän oli vapauttanut meidät niin monista vaaroista” (s. 140). Matkakertomus päättyy ihastuttavan (tai vihastuttavan) espanjalaisesti:

”Saavuimme Méxicoon sunnuntaina, päivänä ennen pyhän Jaakobin vesperiä (…). Pyhän Jaakobin päivänä oli festivaali härkätaisteluineen ja turnajaisineen.” (s. 140)

ship

Rakastakaa toisianne 2/2013 ja Sokółkan eukaristinen ihme

30.12.2013

Maaliskuussa kirjoitin tänne ensimmäisestä suomenkielisestä Rakastakaa toisianne! -lehden numerosta ja Calandan ihmeestä, joka oli numeron teemajuttuna. Nyt voin suureksi iloksi ilmoittaa, että lehden toinen numero on juuri ilmestynyt, ja sitä voi tilata osoitteesta tilaukset@rakastakaatoisianne.org tai hakea jaettavaksi esimerkiksi Marian seurakunnasta (Mäntytie 2, Helsinki).

Toisen numeron punaisena lankana voisi pitää inkarnaatiota: joulun alla ilmestyneen numeron kannessa on kuuluisa teksti ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1:14), ja teema-artikkelina on jälleen ihme, joka tällä kertaa korostaa inkarnaation jatkumista eukaristian sakramentissa. Sokółkan eukaristisesta ihmeestä lisää aivan tuota pikaa.

Eukaristiateema jatkuu koskettavassa artikkelissa Irakin kristityistä, jotka pysyivät uskollisena sunnuntaimessulle kuolemaan saakka. Eukaristian voima käännytti myös ranskalaisen ateistin André Frossardin, josta tuli suuri katolinen intellektuelli, kulttuurivaikuttaja ja Johannes Paavali II:n ystävä.

Toinen kääntymyskertomus sijoittuu Hollywoodiin. Meksikolainen näyttelijä Eduardo Verástegui muuttui ”Playboysta Jumalan jätkäksi”: hän alkoi tehdä oikeasti hyviä elokuvia (Bella, Butterfly Circus, Cristiada) ja omistautui pro life -työlle.

Kaikissa RT! -lehden numeroissa on artikkeleita Jumalan laupeudesta ja hengellisistä vaaroista: tässä numerossa Jumalan laupeuden hartauden historian lisäksi mukana on kaksi todistusta Jumalan  laupeuden parantavasta voimasta sekä kaksi varoittavaa artikkelia Jehovan todistajien Vartiotorni-järjestöstä.

Kirkkohistoriakatsaus käsittelee Titanic-laivalla palvelleita katolisia pappeja, ja lehden loppupuolella on värikäs katsaus paavi Franciscuksen puheeseen Maailman nuortenpäivillä Rio de Janeirossa kesällä 2013. Lehti kertoo myös koskettavat tarinat vuonna 2010 autuaaksi julistetusta italialaistytöstä Chiara Luce Badanosta sekä murhaajasta, jonka elämä muuttui kaltereiden takana ripin sakramentissa.

RT! -lehti korostaa jatkuvasti puhdasta rakkautta ja perheen merkitystä. Niinpä mukana on 1. Kor. 13:een pohjautuva artikkeli esiaviollisesta puhtaudesta, toinen artikkeli aviollisesta puhtaudesta ja pari juttua RT! -lehden aloittamista liikkeistä nimeltä ”Puhtaiden sydämien liike” ja ”Avioparien puhtaiden sydämien liike”.

Poliittisesti epäkorrekti artikkeli ”Kristofobia” puolustaa kirkkoa median syytöksiltä ja muistuttaa rohkeasti, että homoseksuaalisuus on pedofilian kannalta katolista pappeutta moninkertaisesti suurempi ongelma. Erityisen vaikuttava on kymmeniä tuhansia lapsia tappaneen ja Tuomas Akvinolaisen hämmästyttävällä tavalla unessa käännyttämän entisen aborttilääkärin tarina.

Sokółkan eukaristinen ihme

Lupasin kuitenkin kirjoittaa enemmän lehden ykkösjutusta eli Sokółkan (laus. Sokuukan) eukaristisesta ihmeestä. Se tapahtui Puolan Sokółkassa 12.10.2008, ja siinä ehtoollisleipä eli  hostia muuttui osittain eläväksi ihmisen sydänlihakseksi. Oikeastaan kyse on agonaalitilassa olevasta lihaskudoksesta eli sydämestä, joka on aivan kuin kohta kuolemassa infarktiin.

Jos Calandan ihme voitti dokumentaationsa puolesta jopa Kristuksen ylösnousemuksen, niin Sokółkan ihme pesee vielä Calandankin: ihme tapahtui meidän aikanamme, se on tutkittu tieteellisesti, ja voimme yhä nähdä sen omin silmin vaikkapa alla olevassa valokuvassa.

Ihme tapahtui, kun messussa vahingossa pudonnut hostia säilöttiin normaalin tavan mukaan vesiastiaan ja suljettiin kassakaappiin odottamaan liukenemistaan. Liukenemisen sijaan leipään ilmestyi kuitenkin punainen veristä ruumiinosaa muistuttava täplä, ja asiasta ilmoitettiin arkkipiispalle, joka pyysi kahta lääketieteen professoria toisistaan riippumatta tutkimaan näytteitä tästä erikoisesta ilmiöstä.

Tutkijoiden tulokset olivat keskenään täydessä sopusoinnussa, ja niiden tuloksen olen jo edellä kertonut. Hämmästyttävintä on se, että hostian ja ihmissydämen kudos läpäisevät toisensa niin, ettei kyseessä voi mitenkään olla ihmisen aikaansaannos.

”Luonnollinen selitys” ja ihmeen merkitys

Suomessa Sokółkan eukaristisesta ihmeestä on uutisoitu jonkin verran (esim. Seurakuntalainen.fi) ja keskusteltu Usko ja elämä -foorumilla. Keskustelun viimeisen kommentin mukaan ”se luonnollinen selitys” on serratia marcescens -bakteeri, niin kuin eräs tiedemies ehdotti. Toinen tiedemies huomautti hostiaa tutkineen naisprofessorin olevan uskovainen, joka näki, mitä halusi.

Ongelma serratia marcescens -selityksessä on se, että kyseisen hypoteesin esittänyt tiedemies ei ollut nähnyt eikä tutkinut hostiaa eikä tutkijoiden analyysiä siitä otetuista näytteistä. Hostiaa tutkineet professorit Maria Sobaniec-Łotowska ja Stanisław Sułkowski ovat vastanneet, että ”mikään tunnettu bakteeri ei luo kudosrakenteita, eikä varsinkaan ihmissydämen lihaskudosta, ja tällaisen kudoksen läsnäolon totesimme hostiassa”.

Mitä tutkijoiden uskoon tulee, he eivät peittele sitä, mutta tutkimuksia tehdessään he eivät antaneet uskon ohjata työtään, vaan he tekivät asiantuntija-arvionsa tieteellisen tutkimusmetodologian mukaisesti ja dokumentoivat sen lukuisin valokuvin. Jokainen voi nähdä yhden tällaisen valokuvan alla omin silmin. Vaalea hostia muuttuu saumattomasti punaiseksi sydänlihaskudokseksi.

Artikkelin kirjoittajan ja RT! -lehden päätoimittajan isä Mieczysław Piotrowskin mukaan tämä eukaristinen ihme on ”merkki, joka kutsuu meitä kaikkia kääntymykseen ja tietoisuuteen siitä, että jokaisessa pyhässä messussa tulee todella läsnäolevaksi Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus”.

Ihmeellisesti muuttunut hostia on jatkuvasti esillä Pyhän Antoniuksen kirkossa Sokółkassa, ja ylösnoussut Kristus tekee sen välityksellä jatkuvasti lisää ihmeitä. Tästä kertoo toinen artikkeli otsikolla ”Kristuksen parantava voima”, jossa mainitaan useita Sokółkassa viime vuosina tapahtuneita ja dokumentoituja parantumisihmeitä.

Piotrowski kirjoittaa: ”Sokółkan eukaristinen ihme kutsuu meitä kaikkia muistamaan, että jokaisessa kirkossa, jossa on kaikkeinpyhin sakramentti ja jossa pyhää messua vietetään, eukaristiassa läsnäoleva ylösnoussut Kristus haluaa parantaa sielumme ja ruumiimme ja viedä meidät suorinta tietä taivaaseen.”

Pyhän tulen ihme

23.12.2013

Niin kuin Areiopagi.fi:n tämän joulun hittiartikkelikin muistuttaa, joulu ja ”kaikki Jeesuksen elämästä kerrotut tapahtumat kiertyvät tavalla tai toisella hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa ympärille”. Inkarnaatio suuntautuu kohti lunastusta, lihaksitulemisen tähtäimenä on loppujen lopuksi lihan ylösnousemus. Siksi tämän joulun postaus käsittelee pääsiäistä.

Sain äskettäin vihdoin luettua Serafim Seppälän (Munkki Serafimin) yli 500-sivuisen kirjan Kultainen Jerusalem (Kirjapaja, Helsinki 2008). Se on oikeastaan ”Jerusalemin idean” historia, Jerusalemin aatehistoria, jossa liikutaan vuorotellen sekä taivaassa että maan päällä.

Taivas ja maa yhdistyvät hämmästtyttävimmällä tavalla Jerusalemissa n. v. 30 tapahtuneessa ihmeessä, Jeesuksen ylösnousemuksessa.  Mutta harva tietää, että pääsiäisen ihmettä voi todistaa Jeesuksen hautapaikalla myös nykyaikana, jokaisena pääsiäisenä.

Vaikka Jeesuksen ylösnousemuksen historiallinen todistusaineisto on vahvaa, joillekuille juuri historia (menneisyys) voi olla ylitsepääsemätön ongelma. Emme pääse takaisin historiaan, joten meillä voi olla enemmän tai vähemmän hyviä selityksiä, mutta loppujen lopuksi emme tiedä.

Onkin siis ällistyttävää, että meillä todella näyttää olevan jatkuva pääsiäisihme silmiemme edessä. Mutta vielä ällistyttävämpää on se, kuinka hyvin pidetty salaisuus tämä ihme on. Harva ainakaan Suomessa tuntuu tietävän siitä. Itse olin kuullut väitetystä ihmeestä ohimennen kerran tai kaksi ennen Serafimin kirjaa, mutten koskaan ollut perehtynyt siihen.

Pyhän tulen ihme

Kyseessä on pyhän tulen ihme, ”ortodoksisen maailman suurtapahtuma, joka on kuitenkin lännessä pysynyt varsin tuntemattomana” (s. 437). Joka pääsiäisenä ortodoksipatriarkka tulee saatossa pyhälle haudalle, astuu sisään ja tulee jonkin ajan kuluttua ulos tuli kädessään. Patriarkka antaa tulen muiden kirkkokuntien piispoille, ja tuli leviää sitten kansalle. Ihmeestä voi katsoa uutisvideon esim. tästä (v. 2011).

”Patriarkka Diodoros (1981–2000) on kertonut, että ihme tapahtuu joka vuosi hiukan eri tavalla. Joskus tuli syttyy välittömästi, joskus vasta odottelun jälkeen. Hautakivestä alkaa säteillä valoa, joka on useimmiten sinertävää ja josta kasvaa jonkinlainen valopilvi. Lopulta se tiivistyy tulipatsaaksi, josta patriarkka sytyttää kynttilänsä. Vuosisatojen varrella tulen on nähty syttyvän myös itsestään lampukassa tai laskeutuvan haudalle valopallona, utuna tai valoristinä.” (s. 437–438)

Serafim toteaa, että läntiset kommentaattoit ovat pitäneet tapahtumaa lähes poikkeuksetta huijauksena. ”Katoliset ovat esittäneet, että piispa salakuljettaa tulen hautaan, ja protestantit ovat suosineet niin sanottua ’sytkäriteoriaa’.” (s. 439) Vaikka ortodoksiskeptikkojakin tietysti on, niin ortodoksisissa lähteissä ihme on sidottu tiukasti ortodoksiseen teologiaan ja ortodoksisen uskon totuuteen.

Orotodoksiapologeetat  korostavat, että ei-kristityt (nykyään Israelin poliisit) tarkastavat haudan ja patriarkan ennen ihmettä, joten tulen tai tulentekovälineiden vieminen hautaan ei ole mahdollista. Tuli syttyi nopeasti myös aikana, jolloin tulentekovälineet olivat vielä kehittymättömiä. Jerusalemin alkukirkosta tunnetaan pääsiäiseen liittyvä tuli-ihme jo 100-luvun lopulta, ja nähtävästi viimeistään 700-luvun lopulla seremonia sisälsi kaikki nykyiset elementit. (s. 438–439).

Varhaisin kuvaus ihmeestä on 860-luvun lopulta munkki Bernardilta:

”Aamulla palvelus alkaa kyseisessä kirkossa. Sen jälkeen lauletaan Kyrie eleisonia niin kauan, kunnes enkeli tulee ja sytyttää valon lampukoihin, jotka riippuvat pyhän haudan yllä. Patriarkka jakaa sitä piispoille ja muulle kansalle, ja jokainen saa valon siellä missä seisoo.” (s. 439)

900-luvulla kirjoitetussa kirjeessä Damaskoksen emiirile metropoliitta Arethas mainitsi ihmeen tapahtuvan ”joka vuosi hänen pyhän ylösnousemuksensa päivänä”. Hämmästyttävintä on se, että muslimitkin tunnustivat ihmeen, ja 900-luvulla imaamit jopa sytyttivät pyhällä tulella moskeijoidensa lampukat. Matemaatikko ja luonnontieteilijä al-Biruni (973–1048) kuvaili asiaa seuraavasti:

”Pääsiäislauantaihin liittyen kerrotaan jotain, joka jättää luonnontieteiden tutkijan hämmästyneeksi ja jota on vaikea tunnustaa todeksi. Elleivät asian vastustajatkin olisi tässä yksimielisiä ja kertoneet siitä nähtyään ilmiön omin silmin, ja elleivät parhaat oppineet ja muut olisi välittäneet siitä tietoa kirjoissaan, sitä ei voisi pitää uskottavana.” (s. 440)

Ehkä kaunein kuvaus on vuodelta 1846 venäläisen pyhiinvaeltajan munkki Pafenin kynästä:

”Metropoliitta Meletios jäi yksin haudan ovelle turkkilaisten käsiteltäväksi. Turkkilaiset riisuivat hänet, pukivat sitten omoforin hänen ylleen, avasivat Kristuksen haudan ja päästivät hänet sisään. Millainen pelko ja kauhu valtasikaan kaikki paikalla olleet! Kaikki  olivat hiljaa ja huokailivat anoen Herraa Jumalaa, ettei hän pidättäisi heiltä taivaallisen tulensa armoa.

Kului aikaa, en tiedä kuinka kauan, sillä me kaikki olimme poissa tolaltamme, tietynlaisen pelon vallassa. Mutta yhtäkkiä Kristuksen haudasta alkoi loistaa valoa. Pian valo ilmestyi myös alttarista, pyhästä portista päin. Se virtasi kuin kaksi tulista jokea: yksi lännestä, Kristuksen haudasta, ja toinen idästä, alttarista. Millainen ilo ja riemu kirkossa olikaan tuolloin! Jokainen oli kuin juovuksissa tai poissa tolaltaan, emmekä enää tienneet, kuka sanoi mitäkin tai kuka juoksi minne. Koko kirkossa nousi mahtava meteli. Kaikki juoksivat ympäriinsä, kaikki huusivat ilosta ja kiitollisuudesta, ja arabinaiset kaikkein eniten. Jopa turkkilaiset, siis muslimit, lankesivat polvilleen ja huusivat: Allah, Allah – Jumala, Jumala!” (s. 442–443)

Mielenkiintoisin tarina koskee munkki Mitrofanesta, joka uteliaisuuttaan piiloutui vuonna 1926 pyhän haudan kirkon kattorakenteiden syvennykseen ja jäi odottamaan lauantaita sinetöidyn haudan sisäpuolelle. Kun patriarkka tuli sisään, Mitrofanes näki ja koki seuraavaa:

”Yhtäkkiä alkoi kuulua pehmeää viheltävää ääntä, joka muistutti hienoa tuulen huminaa. Ja samantien tuli unohtumaton näkymä: sinertävä valo, joka täytti koko haudan. Se kiersi ympäri koko hautaa aivan kuin voimakas pyörretuuli. – – Levoton sinertävä valo pyöri salaman nopeudella, sitten sen liikkeet hidastuivat. Tuossa valossa näin selvästi patriarkan. Hänen kasvoillaan valui hikipisaroita. – – Sitten jo rauhoittunut sinertävä valo alkoi taas liikehtiä levottomasti. Tämä oli käsittämätön ja sanoinkuvaamaton pyörre, ensimmäistä vahvempi. Yhtäkkiä se muuttui täysin valkoiseksi, Kristuksen kirkastumisen tapaan. Vähitellen täysin valkoinen valo alkoi muuttua kiekon muotoiseksi ja pysähtyi patriarkan yläpuolelle.” (s. 443–444)

Katolinen arvio ja tulkinta

Kuten edellä kävi ilmi, pyhän tulen ihme palautuu aikaan ennen idän ja lännen välistä skismaa, jonka katsotaan teknisesti alkaneen vuoden 1054 ekskommunikaatioista. Paavin legaattien ja Konstantinopolin patriarkan henkilökohtaiset ekskommunikaatiot eivät kuitenkaan heti vaikuttaneet Jerusalemiin, ja esim. pääsiäisenä vuonna 1107 katolinen ja ortodoksinen kirkko toimittivat lauantai-illan palveluksen yhdessä. (s. 441)

Jakaantumisen vakiintumisen jälkeen ortodoksit ovat ylpeilleet sillä, ettei ihmettä ole tapahtunut, kun haudassa on ollut ”yrittämässä” joku muu kuin kreikkalaisortodoksisen kirkon johtaja tai hänen edustajansa. Näin ortodoksit ovat tulkinneet ihmeen todisteeksi ortodoksisen uskon totuudesta. (s. 438, 441)

Esimerkiksi vuonna 1102 ristiretkeläiset olivat ottaneet haltuunsa ortodoksien pyhät paikat, eikä tuli saapunut ennen kuin ne oli palautettu ortodokseille. Samoin 1500-luvulla armenialaiset estivät ortodoksipatriarkan pääsyn kirkkoon, jolloin oven viereinen pylväs alkoi palaa pyhää tulta, josta patriarkka jakoi sen kansalle. (s. 442)

Munkki Serafim kertoo katolisen suhtautumisen pyhän tulen ihmeeseen muuttuneen vuosisatojen varrella. Vielä vuonna 1095 (skisman jälkeen mutta ennen ristiretkiä) paavi Urbanus ylisti ihmettä: ”Kenen sydän on niin kivinen, ettei näin valtava ihme koskettaisi häntä?” (s. 444)

Ristiretkien jälkeen katolilaiset jäivät kuitenkin sivuun tapahtumasta, ja sittemmin katolinen kirkko otti ilmiöön myös aatteellista etäisyyttä: vuonna 1238 paavi Gregorius kielsi ainakin pyhän haudan fransiskaaneja ellei kaikkia katolilaisia ottamasta osaa pyhän tulen seremoniaan. Prekonsiliaarinen (v. 1909) Catholic Encyclopedia-artikkeli tulen liturgisesta käytöstä ei ole seremoniasta innoissaan vaan paheksuu siihen liittyviä riehakkuuksia (ks. s. 437). (s. 444)

Mitä me tähän sanomme?

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten ajatella? Todistusaineiston valossa näyttää vahvasti siltä, että Jerusalemissa todella tapahtuu vuosittain Kristuksen ylösnousemuksesta todistava suuri ihme. Mutta voiko katolilainen tai muu ei-ortodoksi päätyä tällaiseen tulkintaan ilman ortodoksiksi kääntymistä? Eikö tämä ortodoksien oma ihme todista ortodoksisuutta oikeaksi?

Nähdäkseni Vatikaanin II konsiilin kirkko-oppi auttaa tässä huomattavasti. Sen mukaan ortodoksiset paikalliskirkot ovat tosi kirkkoja, niissä siis elää yhä tänäänkin Kristuksen tosi kirkko. Ortodokseilla on oikeat sakramentit, heidän liturgiassaan Kristuksen ylösnoussut ruumis on ihmeellisesti ja totisesti läsnä (sekä eukaristisesti että kirkollisesti).

Lisäksi kun otetaan vielä huomioon, että Jerusalemin kreikkalaisortodoksinen patriarkaatti on historiallisesti se ”alkuperäinen” Jerusalemin patriarkaatti (s. 445), niin ei ole katolisesta näkökulmasta lainkaan erikoista, että pyhän tulen ihme tapahtuu Jerusalemin ortodoksisen patriarkaatin piirissä.

Pyhän tulen ihme ei kerro mitään suuntaan eikä toiseen katolisuuden ja ortodoksisuuden teologisista erimielisyyksistä. Se kertoo ainoastaan sen, että Jumala ei ainakaan ole hylännyt ortodokseja (kuten prekonsiliaarinen katolinen teologia kenties oletti) ja että Jerusalemissa kreikkalaisortodoksinen patriarkaatti tosiaan jatkaa alkukirkon perintöä.

Jos jonkin kirkkokunnan ”oma” yliluonnollinen ihme todistaisi automaattisesti kyseisen kirkkokunnan kokonaan ainoaksi oikeaksi, niin samalla logiikalla vaikkapa Neitsyt Marian ilmestykset Guadalupessa, Lourdesissa ja Fatimassa todistaisivat katolisuuden ainoaksi oikeaksi. Eksklusivistit molemmilla puolilla joutuvat ongelmiin toistensa ihmeiden edessä.

Vatikaani II:n ekumeeninen kirkko-oppi tekee siis mahdolliseksi yhtyä ongelmitta paavi Urabuksen kantaan: kyseessä on ”valtava ihme”, josta kaikki uskovat voivat yhdessä kiittää Jumalaa. Totisesti nousi!

The Miracle of the Holy Fire is a pious Orthodox tradition, but is mainly unrecognized in the Catholic Church.

Rakastakaa toisianne! ja Calandan ihme

4.3.2013

Seurakuntalainen ja Kotimaa ovat jo ehtineet uutisoida uudesta katolisesta lehdestä nimeltä Rakastakaa toisianne! Lehdellä on myös omat suomenkieliset kotisivut osoitteessa www.rakastakaatoisianne.org. Ensimmäisen numeron pääkirjoituksen voi lukea tästä.

Rakastakaa toisianne! syntyi Puolassa nimellä Miłujcie się! vuonna 1975 Yhteiskunnallinen rakkauden ristiretki -nimisen liikkeen lehtenä. Yhteiskunnallinen rakkauden ristiretki oli kardinaali August Hlondin idea, jonka kardinaali Stefan Wyszyński toteutti ja kehitti uuteen muotoon.

Vuodesta 1991 alkaen lehdestä on ollut vastuussa Kristuksen seura ulkopuolalaisia varten -niminen sääntökunta (Towarzystwo Chrystusowe dla Polonii Zagranicznej) ja erityisesti päätoimittaja isä Mieczysław Piotrowski.

Lehden päätehtävä on kristittyjen asenteiden muovaaminen – lyhyesti sanottuna kyseessä on ihmisrakkauden ohjelma, jonka juuret ovat uskossa Jumalaan. Uuden evankelioinnin tarpeen lisääntymisen vuoksi lehti kurottautuu myös niiden puoleen, jotka ovat jättäneet kristillisen uskon tai jotka eivät ole siitä koskaan kuulleet.

Puolassa lehden levikki on 180 000, ja sitä on käännetty noin kahdellekymmenelle kielelle. Suomenkielisen numeron painos on 20 000 kappaletta, ja sitä saa tilata ja levittää ilmaiseksi – toimitus toimii vapaaehtoisilla lahjoituksilla.  Lehden tulevaisuus Suomessa riippuu lahjoituksista ja vastaanotosta sekä kääntäjän ajasta ja motivaatiosta.

Calandan ihme

Ensimmäisen suomalaisen numeron pääjuttuna on Calandan ihme, josta Suomessa ei kovinkaan moni ole tähän asti tiennyt mitään. Tämä ihme tapahtui vuonna 1640, ja se tunnetaan Espanjan Calandassa ja Zaragozassa hyvin.

Muualla maailmassa se oli kuitenkin jäänyt unholaan, kunnes vuonna 2000 kuuluisa italialainen katolinen journalisti ja apologeetta Vittorio Messori (jonka kirjoista suomeksikin tunnetaan Jeesus Nasaretilaisen arvoitus ja haastattelukirja Uskalla toivoa Johannes Paavali II:n kanssa)  julkaisi kirjan nimeltä Il Miracolo (Ihme) tästä tapahtumasta.

Lyhyesti sanottuna Calandan ihmeessä on kyse espanjalaisen Miguel Juan Pellicerin amputoidun jalan ihmeellisestä palautumisesta. Ihme saattaa ensikuulemalta tuntua oudolta ja kenties mielivaltaiselta, mutta sillä on myös teologinen merkitys: se on voimakas merkki ruumiin ylösnousemuksesta. Jeesuksen ylösnousemuksen tavoin Calandan ihme kertoo siitä, ettei meitä lopulta peri humus eli maa (kuten Gaudeamus igitur -laulu toteaa), vaan Deus eli Jumala.

Vaikka Jeesuksen ylösnousemus on tietysti uskollemme paljon Calandaa perustavampi ja tärkeämpi, ja vaikka Jeesuksen ylösnousemuksen historiallinen todistusaineisto on huippuluokkaa siihen nähden, että se tapahtui 2000 vuotta sitten, niin on sanottava, että Calandan ihmeen historiallinen todistusaineisto taitaa olla vielä Jeesuksen ylösnousemustakin vankempaa.

Ensinnäkin tapahtuma sijoittuu vuoteen 1640 eli paljon lähemmäksi omaa aikaamme, ja siitä kertovat kirjalliset dokumentit laaditiin vain päiviä itse tapahtuman jälkeen (vrt. vuosikymmenet ylösnousemuksen tapauksessa). Todistajina oli kyläläisiä, lääkäreitä, teologeja, lakimiehiä ja tietysti Miguelin perhe. Sama mies tunnettiin Calandassa ja Zaragozassa ensin yksijalkaisena, sitten kaksijalkaisena.

Vittorio Messori vakuuttui ihmeestä historiallisten tutkimustensa pohjalta, minkä lehden ensimmäinen artikkeli dokumentoi. Italiassa jotkut skeptikot kuitenkin esittivät naturalistisia selityksiään, kuten että Pellicer olisi piilotellut jalkaansa tai että kyseessä olisi ollut vain samannäköinen mies. Nämä selitykset käyvät epäuskottaviksi viimeistään toisen artikkelin jälkeen, jossa ääneen pääsee maallistunut italialainen kirurgi Landino Cugola.

Kirurgin kommentti

Cugola tekee työkseen raajaimplantaatioita, ja hän kiinnostui Messorin kirjasta ammatillisista syistä. Hän hotkaisi kirjan hetkessä ja pyysi pian Messorilta kopiot vuoden 1640 asiakirjoista. Cugola selitti Messorille johtopäätöksensä: ”Se, mitä nämä miehet ja naiset kuvasivat, ei ole mitään muuta kuin kaikkien periaatteiden mukainen oikean alaraajan implantaatio.”

Cugola pystyi asiantuntijana tunnistamaan aikalaiskuvauksista juuri niitä oireita ja ilmiöitä, joita hän nykyään havaitsee potilaissa implantaation jälkeen. ”Älkäämme unohtako, että Calandan ihmeen aikaan ihmisillä ei ollut harmainta aavistusta tällaisesta kirurgisesta operaatiosta.” Ensimmäiset yritykset palauttaa jollekulle raaja kirurgisesti tehtiin 1960-luvulla – ja silloinkin epäonnistuneesti.

Cugola toteaa Calandan ihmeen todistajalausunnoista: ”Ainoa objektiivisesti mahdollinen selitys on se, että he kuvasivat jotain, mitä he todella näkivät. Mutta juuri tämä selitys, vaikka rationaalinen, avaa oven salaisuudelle!” Vittorio Messori puolestaan toteaa: ”Sen, joka kieltäisi totuuden siitä, mitä Calandassa tapahtui… pitäisi epäillä koko ihmiskunnan historiaa, mukaan lukien kaikkein varmimpia ja vahvistetuimpia faktoja.”

Valistuksesta asti skeptikkojen retoriikkaan on kuulunut letkautus, että jos jollekulle kasvaisi raaja takaisin, niin sitten olisi syytä uskoa ihmeisiin, mutta kun tällaisia ihmeitä ei vain tapahdu.

No, tässä raaja ei varsinaisesti kasvanut takaisin, vaan se palautettiin hautausmaalta (jonne se oli haudattu ylösnousemusta odottamaan amputoinnin jälkeen – ja hauta löytyi tyhjänä, niin kuin siinä tutummassakin ihmeessä). Palautuneessa jalassa oli vielä lapsuuden haavoja kuten koiranpurema merkiksi siitä, että kyseessä oli sama jalka.

Uskomatonta, mutta totta. Ihme on tapahtunut. Jumala toimii historiassa. Ateismi, naturalismi, agnostisismi ja deismi saavat kyytiä. Jos ei vielä vakuuta, tai jos kiinnostus muuten vain heräsi, kannattaa tilata Rakastakaa toisianne!  ja lukea yksityiskohtaiset artikkelit tästä aiheesta (s. 3-12). Ja sitten, niin kuin takakannessa kehotetaan: pohdi, rukoile, rakasta ja anna eteenpäin!

Totisesti nousi!

9.4.2012

Pääsiäisen kunniaksi julkaisen Valokuva Jeesuksesta -kirjan (josta olen aiemmin blogannut täällä) kirjoittajan Juha Hiltusen luvalla otteita hänen ja Jouko Martikaisen tekstistä ”Meni sisään ja näki, ja uskoi…”

Torinon käärinliinan vainajakuvan syntymekanismi on mysteeri, joka haastaa meidän älykkyytemme. (–) Evankeliumien yhtäpitävä selitys tyhjässä haudassa tavatuista käärinliinoista on ylösnousemus. Se on mainiosti kelvannut uskovaisille, vaan ei tiedepiireille. (–)

Tieteellinen lähestyminen edellyttää kuitenkin asiallista tutkimista, olkoon tapaus miten outo tai ongelmallinen tahansa. Se edellyttää myös nöyryyttä, eikä ylimielisyyttä. Ateistiset tai uskonnolliset tuntemukset on osattava työntää sivuun tapausta tutkittaessa. (–)

[K]oronapurkausteoria (–) on tähän mennessä yhtäpitävin useimpien Torinon käärinliinasta paljastuneiden tosiasioiden kanssa. Sitä on jopa kyetty pienessä määrin kokeellisesti testaamaan, joten sen pätevyys tieteellisenä teoriana on etevämpi kuin monet aikamme avaruudellisiin ulottuvuuksiin liitetyt ideat.

Koronapurkaus on vähän tunnettu, mutta ei täysin outo fysikaa-linen ilmiö. Sen yksiä ilmenemismuotoja ovat Elmon tulet ja pallosalamat. Tutkijat uskovat, että se ilmenee jollakin tavoin myös ns. Kirlian kuvissa ja että se edustaa aineen neljättä olomuotoa eli plasmaa.

Torinon käärinliinan kaltaisen kuvajaisen syntyä on voitu pienessä mitassa testata laboratorio-olosuhteissa. On voitu todeta, että paitsi vainajakuva, myös muut kankaalla olevat objektit, kuten kukkien kuvat tai silmien päälle asetetut kolikot, voivat juuri tämän prosessin myötä siirtyä siihen.

Syntymekanismi on kuitenkin niin äärimmäisen herkkä, että aivan käsittämättömän lyhyt aika-frekvenssi määrittää sen, milloin kuva muodostuu, milloin taas ei. Tällä kohdin nykytiede joutuu kuitenkin nöyränä toteamaan avuttomat puutteensa universumin valtavien voimavarojen edessä.

On nimittäin laskettu, että tarvittaisiin noin 100 ydinvoima-laitoksen energiakenttä sulkemaan Torinon käärinliinan kokoisen kankaan 20 mikrosekunniksi, jotta tuo kuva siihen syntyisi. Mikäli aika olisi muutamaakin nanometriä pidempi, kangas palaisi poroksi tai vastaavan verran lyhyempi, ei kuvaa muodostuisi.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että 20 mikrosekuntia on niin lyhyt aika, että valo ehtii siinä kulkea vain vajaan kilometrin. Ihmisen silmänräpäys on siihen verrattuna kokonainen ikuisuus.

Tämä voi kuulostaa todella merkilliseltä, mutta koronapurkaus vahvistaa sen, ettei Jeesuksen ylösnousemuksella voinut olla silminnäkijätodistajia. Vaikka koko sandherin olisi kutsuttu tapausta silmä kovana valvomaan, kukaan ei ehtisi nähdä mitään. Paitsi käärinliinakankaan hitaan laskeutumisen hauta-ruuhen pintaan.

Kun opetuslapset näkivät liinat ja etenkin niiden asennon – ”he näkivät ja uskoivat”.

Jeesuksen ylösnousemus

4.3.2007

Kristinuskosta tekee ainutlaatuisen kaikkien uskontojen joukossa se, että se perustuu olennaisesti historialliseen tapahtumaan. Suurin osa muista uskonnoista on lähinnä ideologioita, jotka voisivat olla olemassa ilman inhimillisiä perustajiaankin, kun taas kristinusko olisi yhtä tyhjän kanssa ilman Kristuksen todellista, ruumiillista, historiallista ylösnousemusta.

Koska kristinusko perustuu uskoon todellisessa maailmassa tapahtuneeseen ihmeeseen, sen totuuden puolesta voidaan esittää historiallisia todisteita, ja jos täten päädytään kristinuskon totuuteen, osoittautuvat muut uskonnot epätosiksi siinä määrin kuin ne ovat kristinuskon kanssa ristiriidassa. Tässä artikkelissa kutsumme ja haastamme jokaisen lukijan päättelemään totuuden Jeesuksen ylösnousemuksesta historiallisen todistusaineiston perusteella ja tekemään johtopäätöstensä mukaisen uskonratkaisun.

Historialliset faktat ja niiden selittäminen

Haasteen lähtökohta perustuu kahteen kiistattomaan faktaan, jotka jokaisen kilpailevan teorian olisi pystyttävä parhaiten selittämään. Nämä tosiasiat ovat: 1. Uuden testamentin tekstien olemassaolo ja 2. kristinuskon olemassaolo. Joudumme tässä artikkelissa vain raapaisemaan todistusaineiston pintaa esittelemällä lyhyesti Uuteen testamenttiin sisältyvän ylösnousemuksen kannalta olennaisen aineiston, joka koostuu seuraavista viidestä tapahtumasta:

1. Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja kuolema (Matt. 27:35–50, Mark. 15:25–37, Luuk. 23:32–46, Joh. 19:23–30, 1. Kor. 15:3), 2. Jeesuksen kunniallinen hautaaminen (Matt. 27:57–60, Mark. 15:43–46, Luuk. 23:50–53, Joh. 19:38–42, 1. Kor. 15:4), 3. tyhjän haudan löytyminen (Matt. 28:1–8, Mark. 16:1–7, Luuk. 24:1–8, Joh. 20:1–10, 1. Kor. 15:4–5) 4. Jeesuksen kuolemanjälkeiset ilmestykset (Matt. 28:9–10,16-17, Mark. 16:12–14, Luuk. 24:13–15,34–43, Joh. 20:14–29, 1. Kor. 15:5–8) sekä 5. kristinuskon synty (Joh. 20:8,19–29, Ap.t. 2). Yksikään näistä tapahtumista ei itsessään ole yliluonnollinen, ja ne kaikki ovat todistusaineiston valossa historiallisia faktoja vähintään yhtä varmasti kuin mikään muu antiikin historian tapahtuma. Kysymys kuuluukin, kuinka nämä faktat parhaiten selitetään.

Sekä Uusi testamentti että kristinusko julistaa Jeesuksen nousseen kuolleista (Matt. 28:6, Mark. 16:6, Luuk. 24:7, Ap.t. 2:32, 1. Kor. 15:5), kun taas ylösnousemuksen kieltäjät ovat ehdottaneet lähinnä neljää vaihtoehtoista ratkaisua tapahtumien kululle. Nämä ovat: 1. Uuden testamentin kertomukset ylösnousemuksesta ovat myyttejä tai legendoja eikä niitä ole tarkoitettu historialliseksi totuudeksi, 2. Uuden testamentin tekstit ja kristinusko ovat osa suurta valhetta tai salaliittoa ihmisten hämäämiseksi, 3. Jeesus ei oikeasti noussut kuolleista, vaan opetuslapset näkivät näkyjä ja harhautuivat luulemaan ylösnousemusta todeksi, ja 4. Jeesus ei oikeasti kuollut ristillä vaan toipui haudassaan ja pystyi täten ilmestymään opetuslapsille.

Jos pystymme historiallisin perustein osoittamaan, että ylösnousemususkon kieltävät ja luonnollista selitystä tarjoavat kilpailevat teoriat ovat selvästi epäuskottavampia kuin usko Kristuksen ylösnousemukseen, on kristinuskon hyväksymiseen on pätevä syy. Käymme läpi kilpailevat teoriat järjestyksessä vaikeimmasta ja suosituimmasta vähiten uskottavaan ja kumoamme ne osoittamalla jokaisen kohdalla kolme ylitsepääsemätöntä syytä, joiden vuoksi kukin ylösnousemuksen kieltävä selitysmalli on mahdoton.

Myytti?

Valitettavan useat (jopa raamatun-)oppineet ja vielä useammat tavalliset matti meikäläiset pitävät Uuden testamentin kirjoituksia pelkkinä satuina, myytteinä, legendoina. Vaikka tämä teoria on kovin suosittu ihmeet kieltävässä relativistisessa yhteiskunnassamme, se ontuu pahan kerran historiallisten faktojen valossa ja epäonnistuu täydellisesti yrityksessään selittää Uuden testamentin tekstit sekä kristinuskon synnyn ja olemassaolon. Tähän on useampia syitä, joista käymme seuraavassa yksityiskohtaisemmin läpi kolme tärkeintä.

Ensinnäkin Uuden testamentin kirjoittajat ilmaisivat selvin sanoin, että heidän uskonsa ei perustu myytteihin vaan silmin nähtyyn todellisuuteen ja että heidän tarkoituksenaan on kirjoittaa luotettavaa historiaa. Pietari kirjoitti: ”Emmehän me, silloin kun saatoimme teidän tietoonne Herramme Jeesuksen Kristuksen voiman ja tulemisen, olleet lähteneet seuraamaan mitään ovelasti sepitettyjä taruja, vaan olimme omin silmin saaneet nähdä hänen jumalallisen suuruutensa.” (2. Piet. 1:16)

Luukas aloitti evankeliuminsa seuraavasti: ”Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme tosiksi tunnetuista tapahtumista, sen mukaisesti kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta asti ovat omin silmin ne nähneet ja olleet sanan palvelijoita, niin olen minäkin, tarkkaan tutkittuani alusta alkaen kaikki, päättänyt kirjoittaa ne järjestyksessään sinulle, korkea-arvoinen Teofilus, että oppisit tuntemaan, kuinka varmat ne asiat ovat, jotka sinulle on opetettu. (Luuk. 1:1–4)

Johannes puolestaan kirjoitti evankeliuminsa päätteeksi: ”Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut, ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava.” (Joh. 21:24) Sama apostoli aloitti ensimmäisen kirjeensä seuraavasti: ”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme” (1. Joh. 1:1). Jos näiden tekstien kirjoittajat puhuivat totta, on hyväksyttävä kristillinen selitys ylösnousemuksesta, jos taas ei, on joko pääteltävä heidän valehdelleen tai tulleen huijatuksi, mikä taas johtaa meidät joko salaliitto-, hallusinaatio- tai näennäisen kuoleman teoriaan. Myyttiteoria ei tule kysymykseenkään.

Toiseksi on huomattava, että ylösnousemuksesta kertovien evankeliumien tyylilaji on hyvin kaukana myyteille ominaisesta satumaisesta kerronnasta. Lähimmät vertailukohdat evankeliumeille löytyvät muinaisista elämäkerroista eikä suinkaan myyteistä. Kuka tahansa huomaa evankeliumeja lukiessaan, että niihin sisältyy lukuisia historiallisia aikaan, paikkaan ja tapahtumiin liittyviä yksityiskohtia, joilla ei ole mitään merkitystä kristinuskon kannalta ja jotka selittyvät vain sillä, että kirjoittajat kertoivat todellisista historiallisista kokemuksista.

Ainoa syy sivuuttaa evankeliumit myytteinä on etukäteisolettamus, että ihmeitä ei voi oikeasti tapahtua. Ihmeettömästä tai epähistoriallisesta (kokonaan keksitystä) Jeesuksesta ei kuitenkaan ole mitään historiallisia todisteita (kristinuskon varhaiset vastustajat eivät koskaan vedonneet siihen, että evankeliumit ovat myyttejä tai että Jeesusta ei koskaan ollutkaan).

Kolmanneksi on mainittava ehkä tärkein myyttiteorian kumoava tekijä, nimittäin ajan puute. Koska synoptiset evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas) voidaan perustellusti sijoittaa kirjoitusajankohdaltaan viimeistään 50- ja 60-luvuille (Markuksen kertomus Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta saattaa olla peräisin jopa aivan Jeesuksen kuolemaa seuranneilta vuosilta), jäi evankeliumien kuvaamien tapahtumien (v. 30 tai 33) ja evankeliumien kirjoittamisen väliin korkeintaan vain muutama vuosikymmen.

Samaten Paavalin kirjeet, jotka sisältävät uskon evankeliumien väitteisiin ylösnousemuksesta, ovat varmasti peräisin ensimmäisen vuosisadan puolivälin tienoilta. Myytit Jeesuksesta eivät mitenkään olisi voineet kehittyä näin lyhyessä ajassa, sillä todelliset tapahtumat olivat vielä elossa olevan sukupolven muistissa. Myyttien kehittymiseen vaaditaan aina useita sukupolvia – kukaan ei ole vielä pystynyt osoittamaan maailmanhistoriasta ainoatakaan esimerkkiä kenenkään henkilön ympärille kasvaneesta suuresta myytistä tai legendasta, joka olisi ollut yleisesti uskottu 30 vuotta kyseisen henkilön kuoleman jälkeen.

Salaliitto?

Rahvaan tasolla yleinen ja kiehtova mutta raamatuntutkijoiden ja historioitsijoiden täysin hylkäämä salaliittoteoria kaatuu maalaisjärjen ja historian kuorman alle. On syytä mainita ainakin seuraavat kolme huomiota, jotka osoittavat ylösnousemusvalheen mahdottomuuden.

Ensiksi on täysin mieletöntä olettaa, että 12 tavallisen juutalaisen joukko pystyi höynäyttämään kaikki vihollisensa valheellaan. Apostolien vastustajat, sekä juutalaiset että roomalaiset, olisivat olleet sekä halukkaita että kykeneviä paljastamaan huijauksen, mutta kukaan ei koskaan pystynyt osoittamaan, mitä oikeasti oli tapahtunut. Apostolit eivät olisi voineet saarnata ylösnousemusta sen väitetyllä tapahtumapaikalla Jerusalemissa vain viikkoja ylösnousemuksen jälkeen, jos ylösnousemus ei olisi ollut totta – Jeesuksen ruumiin esiin tuominen olisi lopettanut huijauksen lyhyeen.

Apostolit eivät myöskään olisi pystyneet vierittämään jättimäistä kiveä vartioidun haudan edestä, ja vaikka vartijat olisivat olleet unessa, opetuslapset eivät olisi onnistuneet varastamaan Jeesuksen ruumista herättämättä vartijoita. Kuka voi rehellisesti uskoa, että muutaman juutalaisen valheeseen perustuva liike voitti kaikki juutalaiset auktoriteetit ja itse Rooman valtakunnan sodassa, jossa vain vastapuoli hyökkäsi ja tappoi, kun taas kristityt antautuivat tapettaviksi?

Toiseksi salaliittoteoria ei ole moraalisesti uskottava. Apostolit olivat hartaita juutalaisia ja myöhemmin vilpittömiä kristittyjä (1. Joh. 1–7, 1. Kor. 15:1–10) eikä katalia kieroilijoita. Heidän uskontonsa kielsi valehtelun (2. Moos. 20:16) ja he julistivat sanomaa pyhästä elämästä ja osoittivat sitä itse esimerkillisesti. Apostolien rehellisyyden osoittaa myös ns. nolojen kohtien säilyttäminen Uuden testamentin teksteissä. Jos kyseessä olisi ollut salaliitto, apostolit eivät olisi jättäneet ylösnousemuskertomuksiin niin monia näennäisiä ristiriitoja ja eroavaisuuksia eivätkä he olisi säilyttäneet Jeesuksen sanomisia, jotka näyttävät virheellisiltä tai ristiriitaisilta alkukirkon uskon kanssa (esim. Mark. 13:30,32, 15:34).

Evankeliumit kertovat myös naisten löytäneen Jeesuksen haudan tyhjänä, mikä on tarinan luotettavuuden kannalta hyvin merkittävää, sillä Jeesuksen aikaisessa juutalaisuudessa naisen todistus oli käytännössä täysin mitätön. Jos siis tarina ylösnousemuksesta ei olisi ollut aito ja evankeliumien kirjoittajat olisivat halunneet sille uskottavuutta, he olisivat varmasti asettaneet miehiä tyhjän haudan todistajiksi.

Kolmanneksi salaliittoteorialle ei voinut olla mitään järkeenkäypää motiivia. On absurdia kuvitella, että yksi apostoleista keksi tarinan Jeesuksen ylösnousemuksesta ja vakuutti muut lähtemään juoneen mukaan, sillä he eivät saattaneet saavuttaa valheella mitään. Ensimmäiset kristityt saivat palkaksi uskostaan vihaa, panettelua, vainoa, vankeutta ja kidutusta. Heidän päänsä katkaistiin, heidät ristiinnaulittiin ja syötettiin leijonille – ei kovin imarteleva motiivi valheelle. Tärkein huomio on kuitenkin se, että apostolit ja ensimmäiset kristityt olivat poikkeuksetta valmiina kuolemaan uskonsa puolesta, mikä selittyy vain sillä, että he todella uskoivat Jeesuksen nousseen kuolleista. Mikään ei todista vilpittömyyttä tehokkaammin kuin marttyyrikuolema.

Hallusinaatio?

Joskus esitetään, että apostolit näkivät uskonnollisessa innokkuudessaan näkyjä Jeesuksesta ja harhautuivat täten luulemaan hänen nousseen kuolleista. Tämäkin teoria kaatuu useisiin heikkouksiin, jotka psykologiset ja historialliset argumentit paljastavat.

Ensinnäkään hallusinaatioteoria ei yksinkertaisesti sovi Jeesuksen ilmestyksiin. Jeesus ilmestyi ruumiillisena olentona, jota saattoi koskettaa ja joka söi apostolien edessä ollutta konkreettista ruokaa (Luuk. 24:39–43) – todellinen ruoka ei katoa mielessä olevan hallusinaation suuhun. Tämän lisäksi hallusinaatiot ovat yksityisiä, kun taas Jeesus ei ilmestynyt vain yhdelle henkilölle vaan useille ja eri aikoina – kerran jopa 500 ihmiselle yhtaikaa, joista Paavalin kirjoitushetkellä monet olivat vielä elossa (1. Kor. 15:5–8).

Hallusinaatiot tapahtuvat yleensä vain kerran, paitsi mielisairaille ja huumatuille, kun taas Jeesus ilmestyi useaan otteeseen täysin terveille ja tavallisille ihmisille (Joh. 20:19–21:14). Hallusinaatiot kestävät useimmiten vain hetken – Jeesuksen ilmestykset jatkuivat 40 päivän ajan (Ap.t. 1:3). Hallusinaatiot tulevat ihmisen sisältä eivätkä sisällä uutta tietoa – Jeesus sanoi uusia ja yllättäviä asioita ja puhui kuten todellinen ihminen (Joh. 20:23, Ap.t. 1:4). Jos nämä Uuden testamentin tiedot kielletään, palataan salaliitto- tai myyttiteorian ongelmiin.

Toiseksi hallusinaatioteoria ei selitä opetuslasten uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen. Juutalaisuudessa ei ollut minkäänlaista käsitystä yksityisestä ruumiillisesta ylösnousemuksesta. Kun Jeesus sanoi Martalle hänen veljensä nousevan kuolleista, Martta vastasi: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” (Joh. 11:24) Juutalaisille ylösnousemus merkitsi maailmanlopun tapahtumaa ja se tulisi olemaan yleinen ylösnousemus – apostolit eivät mitenkään olisi voineet keksiä Jeesuksen ylösnousemusta juutalaisista vaikutuksista tai ennustuksista, koska kristillinen käsitys Messiaan ylösnousemuksesta puuttui niistä täysin.

Kun Jeesus puhui etukäteen kuolemastaan, hänelle vastattiin: ”Me olemme laista oppineet, että Messias pysyy ikuisesti. Kuinka voit sanoa, että Ihmisen Poika on korotettava?” (Joh. 12:34) Jeesuksen näkeminen hallusinaatioissa hänen kuolemansa jälkeen olisi korkeintaan saanut apostolit uskomaan, että hänet on siirretty taivaaseen tai Abrahamin huomaan (2. Kun. 2:11, Luuk. 16:22) odottamaan maailmanlopun ylösnousemusta. Vain todellinen ylösnousemus selittää heidän uskonsa ylösnousemukseen.

Kolmanneksi hallusinaatioteoria ei selitä tyhjää hautaa. Juutalaiset olisivat helposti voineet lopettaa apostolien haaveet lyhyeen osoittamalla Jeesuksen ruumiin olevan edelleen haudassa. Hallusinaatioteoria tarvitsee tyhjän haudan selittääkseen rinnalleen vielä toisen teorian kaikkine sen mukana tulevine ongelmineen. Jeesuksen ylösnousemus on kuitenkin paljon yksinkertaisempi ja todistusaineiston paremmin selittävä teoria, joten historiallisen metodin näkökulmasta sitä tulisi pitää uskottavampana selityksenä tapahtumille.

Näennäinen kuolema?

Joidenkin epäilijöiden ehdottama teoria väittää, ettei Jeesus oikeasti kuollut ristillä – opetuslapset vain luulivat niin. Jeesus saattoi täten ilmestyä opetuslapsille ja panna alulle uskon ylösnousemukseen. Tämä teoria kaatuu kuitenkin omaan mahdottomuuteensa useissa kohdissa.

Ensinnäkään Jeesus ei mitenkään voinut selvitä ristiinnaulitsemisesta. Roomalaiset olivat hyvin tarkkoja teloitustensa suorittamisessa – Rooman laki rankaisi sotilaita, jotka päästivät kuolemanrangaistuksen saaneen rikollisen pakenemaan elävänä, joten sotilaat pitivät hyvän huolen siitä, että teloitettavat kuolivat. Silminnäkijä Johannes kertoo sotilaan iskeneen keihään Jeesuksen kylkeen, jolloin siitä tuli verta ja vettä (Joh. 19:34–35). Lääketieteilijät vahvistavat tämän tarkoittavan Jeesuksen keuhkojen romahtaneen niin, että Jeesus oli kuollut tukehtumiseen.

Jeesus myös käärittiin liinoihin ja haudattiin (Joh. 19:38–42) – jos hän olisi ollut elossa, se olisi varmasti huomattu käärimisvaiheessa eikä häntä olisi haudattu, jos toipumisesta olisi ollut pienintäkään toivoa. Jos evankeliumien todistus Jeesuksen kuolemasta torjutaan, palataan jälleen aiempien teorioiden ratkaisemattomiin ongelmiin.

Toiseksi on syytä kysyä, olettaen Jeesuksen ihmeellisesti selvinneen ristiinnaulitsemisesta, miten kuoleman partaalle kidutettu voimaton mies saattoi vierittää pois haudan suulla olleen jättimäisen sinetöidyn kiven ja ohittaa vartijat (Matt. 27:59,66)? Samoin voidaan kysyä, mihin Jeesus lopulta katosi elävän ruumiinsa kanssa. Hän oli ollut kovin kuuluisa ennen kuolemaansa, mutta missään historiassa ei ole jälkeäkään siitä, mihin Jeesus olisi mennyt tai missä hän olisi lopullisesti kuollut, ellei hän kuollut ja astunut taivaaseen evankeliumien kertoman mukaan. Miksei kukaan osoittanut kristinuskon kumoamiseksi Jeesuksen todellista olinpaikkaa – miksei kukaan koskaan osoittanut Jeesuksen lopulta kuolleen ruumiin sijaintia?

Kolmanneksi on ymmärrettävä, ettei tämä teoria mitenkään selittäisi kristinuskon syntyä. Puolikuolleen verille hakatun miehen ilmestyminen apostoleille ei varmasti olisi aiheuttanut uskoa synnin ja kuoleman voittaneeseen taivaalliseen kunniaan nousseeseen Herraan. Pikemminkin apostolit olisivat hankkineet Jeesukselle lääkkeitä tai sideharsoja ja käskeneet häntä lepäämään. Evankeliumien mukaan kuitenkin jopa epäilevä Tuomas tuli Jeesuksen nähdessään uskomaan hänen herruuteensa ja jumaluuteensa (Joh. 20:19–29). Jos evankeliumien todistus kiistetään, palataan jälleen myytti- tai salaliittoteorian ongelmiin.

Loppulause

Jeesuksen kuolema, hänen kunniakas hautaamisensa, tyhjän haudan löytyminen, Jeesuksen kuolemanjälkeiset ilmestymiset sekä kristinuskon alku ovat historiallisesti vähintään yhtä varmoja faktoja kuin mikään muu tapahtuma muinaisessa historiassa. Vain Jeesuksen todellinen ruumiillinen ylösnousemus kunniakkaaseen ikuiseen elämään selittää kaikki nämä historialliset faktat tyydyttävästi – kaikki muut teoriat jäävät kauas uskottavasta selityksestä. Jeesuksen ylösnousemuksen kieltäminen merkitsisi poikkeuksen tekemistä historiallisen tutkimuksen vilpittömyydessä sekä uskonnollisessa rehellisyydessä.

Ainoa syy Kristuksen ylösnousemuksen kieltämiseen näyttää olevan vailla oikeutusta oleva ennakko-olettamus siitä, että ihmeitä ei voi tapahtua tai että Jumala ei voi puuttua asioiden luonnolliseen kulkuun. Jokaisen on katsottava sydämeensä ja kysyttävä, miksei olisi valmis ottamaan vastaan tätä ainutlaatuista toivoa ikuisesta elämästä ja kirkkaudesta – toivoa, joka ei perustu ihmisten omaan onnellisuuden etsintään tai toiveikkuuteen, vaan siihen, että itse Ylösnousemus ja Elämä on etsinyt ihmistä ja astunut ihmishistoriaan toiveikkaana siitä, että hänen kutsuunsa vastataan. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh. 11:25)


%d bloggers like this: