Archive for the ‘Uskontoteologia’ category

Valistunut suomalainen luterilainen Mekassa: Aavikon vaeltajan aatemaailma

24.10.2016

Viime helmikuussa kirjoitin artikkelin Georg August Wallinista ja hänen Arabian-matkoistaan. Sen lopussa mainitsin uudemmista kirjoista, joita en ehtinyt ottaa huomioon. Nyt olen saanut ne luettua, ja koska on meneillään Wallinin lokakuinen tuplamuisto (Wallin kuoli 23. lokakuuta 1852 ja syntyi 24. lokakuuta 1811), on mitä sopivin tilaisuus jatko-osalle.

Viime torstaina Academicum Catholicumin luentoilta keräsi yli 20 henkeä kuuntelemaan Suomen johtavaa Wallin-tutkijaa Kaj Öhrnbergiä, joka puhui Wallinin annista tieteelle. Itse sain samana päivänä luettua loppuun Öhrnbergin toimittaman lähes 600-sivuisen kirjan Aavikon vaeltaja – elämä ja päiväkirjat (Otava 2007). Tässä artikkelissa keskityn pääasiassa tähän kirjaan, mutta lisäksi on mainittava myös uudempi Dolce far niente i Arabien (2014).

Dolce far niente on julkaistu ruotsiksi ja englanniksi (pitäisi myös suomentaa!), ja siinä on neljä erinomaista artikkelia: Patricia Berg esittelee Wallinin ja hänen uransa, Sofia Häggman pureutuu Wallinin Egyptin-aikaan, Kaj Öhrnberg käsittelee Wallinin Arabian-matkoja ja Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa Wallinin suhteesta Persiaan. Kirjassa on myös kaunista kuvitusta, ja 144-sivuisena sen lukaisee melko nopeasti.

Wallinin suhde uskontoon

Vähemmän perusteellisesti käsitelty aihe suomalaisessa Wallin-tutkimuksessa näyttää olevan Wallinin suhde uskontoon. Tämä on sikäli merkillistä, että Wallin oli kuitenkin luterilaistaustainen suomalainen, joka melkoisen mielenkiintoisesti omaksui itämailla vuosiksi islamilaisen elämäntavan.

Öhrnberg kertoo, että Wallinia on toisaalta arvosteltu omasta kulttuurista luopumisesta ja islamilaisten tunnumerkkien omaksumisesta, toisaalta eräät (sattumoisin katoliset) suomenruotsalaiset kommentaattorit (Göran Schildt ja Johannes Salminen) ovat pyrkineet osoittamaan, ettei Wallin koskaan luopunut kristillisestä uskostaan eikä lakannut sisimmässään halveksimasta islamia. (Aavikon valetaja, s. 176-177)

Oman kortensa kekoon ovat kantaneet muslimit, joiden mukaan Wallin olisi aidosti omaksunut islamilaisen uskon. He ovat kunnioittaneet Wallinia hajjina (pyhiinvaeltajana, joka kävi Mekassa) ja viitanneet esimerkiksi Wallinin ristittömään hautakiveen arabialaisine nimineen. Oliko Wallin siis uskollinen luterilainen, harras muslimi, vai kenties jotain siltä väliltä?

AC:n luentoillassa Öhrnberg totesi, ettei osaa sanoa, kuoliko Wallin kristittynä vai muslimina. Samantapainen ongelma vaivasi monia jo Wallinin elinaikana: ”Kun siellä kuljin, ihmiset sanoivat: ’Hän on muslimi’, toiset: ’Hän on frankki’, toiset: ’Hän on sheikki’.” (s. 186, vrt. Matt. 16:14!).

Omaksuiko Wallin islamin?

Öhrnberg kritisoi Schildtin ja Salmisen tulkintaa toteamalla, että Wallin inhosi ulkokultaisuutta ja tekopyhyyttä yhtä lailla islamissa kuin kristinuskossakin ja että Wallinin intohimo oli arabialaisen kulttuurin mahdollisimman syvä ymmärtäminen ja haltuun ottaminen. (s. 177) Näissä kritiikeissään Öhrnberg on epäilemättä oikeassa, vaikka arabi- tai beduiinikulttuurin ja islamin omaksumisen suhde jää tässä vielä epäselväksi.

Wallin ei olisi voinut omaksua muslimiroolia niin täydellisen hämäävästi, jos hän olisi oikeasti sisimmässään vain halveksinut islamia. Päinvastoin Wallin kertoo useammankin kerran vaikuttuneensa muslimimenoista ja tempautuneensa niihin sydämestään mukaan (s. 210, 228).

Mutta tarkoittiko tämä islamin omaksumista? Ei, niin kuin seuraava Egyptin-ajalta peräisin oleva sitaatti antaa ymmärtää:

”Omasta puolestani on myönnettävä, että kerrassaan tempauduin mukaan tähän dhikriin ja nautin siitä, vaikka tietenkään en tuntenut mitään halua luopua isieni uskosta sen enempää kuin aiemminkaan täällä ollessani.” (s. 288)

Sanat ovat selviä, mutta olisiko ajateltavissa, että vakaumus muuttui myöhemmillä Arabian autiomaamatkoilla? Näin saattaisi joku voida päätellä, sillä Wallin eläytyi islamin alkukodin, Arabian aavikoiden tunnelmaan siinä määrin, että häneltä pääsi muutamaan otteeseen jopa islamin uskontunnustus:

”[A]avikko suo ihmeellisen mielenrauhan, täällä tuntee itsensä virittyneeksi joka käänteessä huudahtamaan lā ilāha illā llāh koko sen merkityksen laajuudessa, minkä arabi lataa uskontunnustukseensa.” (s. 415)

Siinä missä Wallin oli aiemmin vältellyt lausumasta koko shahadaa eli uskontunnustusta, aavikkomatkan aikana eräs Wallinia hieman epäilyksen alaisena pitänyt sheikki ”sai minut lausumaan islamin uskontunnustuksen; kun sen toistin lujalla ja vakaalla äänellä, hän pyysi minulta anteeksi epäilyksiään ja tunnusti nyt, että minä olin al-Azharista valmistunut oppinut sheikki”. (s. 419)

Wallin ei ollut valmistunut al-Azharista, mutta oliko hän nyt muslimi? Islamin mukaan muslimiksi tullaan lausumalla islamin uskontunnustus. Muuta ei vaadita. Tästä näkökulmasta voitaisiin ajatella, että Wallin oli (myös) muslimi. En tosin tunne islamin lainoppineiden tulkintoja uskontunnustuksesta, joka lausutaan ilman oikeaa islamin omaksumisen intentiota, esim. valeidentiteetin säilyttämisen vuoksi. Luulisin, ettei sitä hyväksytä.

Wallinin pyhiinvaellukset Mekkaan ja Jerusalemiin

Wallin teki ensimmäisellä aavikkomatkallaan pyhiinvaelluksen Mekkaan, jonne ainoastaan muslimit saivat mennä. Olisiko hajjin suorittaminen osoitus siitä, että Wallin oli oikea muslimi? Kertoohan Wallin jälleen lausuneensa pyhiinvaellukseen liittyneet rukoukset ”sydämen kyllyydestä ja kurkun täydeltä” (s. 440). Toisaalta ’Arafatin vuorella seisoskeleminen pyhiinvaelluksen huippukohtana oli Wallinista ”hengellisesti köyhää ja turhaa” (s. 443).

Yhteenvetona Wallin toteaa, että on suorittanut ”kaikki muslimipyhiinvaeltajalta vaaditut menot Mekassa ja Medinassa, mutta en tahdo kieltää, että minua toki painoi suuri ahdistus ja ankara pelko matkan ajan. Pitkään en Mekassa viipynyt, jo ilmitulon pelosta ja myöskään, koska varani olivat aivan lopussa” (s. 445). Jos Wallin olisi aidosti omaksunut islamin, miksi hän olisi vapissut ”ilmitulon pelosta”?

Myös toisen aavikkomatkan pyhiinvaellus Jerusalemiin vahvistaa sen, ettei Wallin katsonut vaihtaneensa uskontoa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa 1847 lähestyneensä ”erityisen autuaan rauhan vallassa Daavidin ja Salomon hallitushaupunkia ja meidän uskontomme kehtoa, jossa laskettiin koko sen sivistyksen perusta, mikä meillä nyt on” (s. 456). Wallin käy myös paikalla, missä ”Herra naulittiin ristiin” (s. 457) – näin ei muslimi puhuisi.

Äsken siteerattua kohtaa lukuun ottamatta Wallin ei juuri lainkaan mainitse Kristusta, mikä on melko erikoista, sillä luulisi tämän keskeisen islamia ja kristinuskoa erottavan kappaleen olleen hänelle pohdinnan paikka. Wallin vaikuttaa valistuneelta ja avoimelta suomalaiselta kristityltä monoteistilta, joka pitää pohjimmiltaan kiinni omasta uskonnostaan, mitä se merkitseekään, mutta on valmis omaksumaan paljon aineksia myös muualta.

Itäistä kristinuskoa tarkastellessaan Wallin huomaa monia yhtymäkohtia islamiin, vaikka nämä uskonnot ovatkin ”syvimmältä perusajatukseltaan” yhtä kaukana toisistaan kuin itä ja länsi. ”Tunsin, että moni asia miellytti minua yhdessä enemmän kuin toisessa, mutta myös päinvastoin, niin että minun oli vaikea päättää, kumpi olisi Herralle otollisempi, Mekan-kävijäkö (…) vai sekö, joka menee Jerusalemiin Pojan haudalle tekemään ristinmerkkejä”. (s. 459)

”En osannut vastata muuten kuin vastakysymyksellä: minkä auttaa sinua, oletpa kristitty tai muslimi, elämässäsi pyhiinvaellus Mekkaan tai Jerusalemiin, jollei koko elämäsi ole pyhiinvaellusta Herran luo? Minkä auttaa sinua virsi, rukous, kirkossakäynti, jollei koko elinaikasi jokainen ajatus ole Herran ylistystä, jokainen ponnistuksesi rukousta ja joka päiväsi sunnuntai Herran edessä?” (s. 460)

Tämä on varmasti kaunein Wallinin kynästä lähtenyt uskonnollinen teksti. Sen viittaus sunnuntaihin vahvistaa jälleen kristillisen identiteetin, mutta siinä on havaittavissa ennen kaikkea Raamatustakin tuttu ajatus siitä, että Herra katsoo lopulta sydämeen eikä ulkoisiin puitteisiin.

Lopuksi

Kolmannella aavikkomatkallaan Wallin joutui muuttamaan suunnitelmiaan nimenomaan sen takia, että hän paljastui kristityksi (s. 498). Ei siis ole mitään viitteitä siitä, että Wallin olisi syvimmässä sydämessään kääntynyt islamiin Arabian-matkansa aikana, mutta kylläkin voidaan sanoa, että hän oli uskonnollinen uskontojenvälisesti, lainatakseni Peter C. Phanin kirjan nimeä.

Kaikesta viehätyksestä huolimatta täytyy myös todeta, ettei Wallin mikään täydellinen malliesimerkkikään ollut, kaukana siitä. Ulkokultaisuusinhostaan huolimatta Wallin itse syyllistyi välillä vakavaankin kaksinaismoraaliin. Vaikka Wallin ensin halveksi Egyptin ilotyttöjä, lopulta hän päätyi toistamiseen käyttämään heidän palvelujaan hyväkseen. (s. 318, 390)

Wallinin uskonnollista ja moraalista identiteettiä kuvaa lopulta oivallisesti seuraava lause, niin hyvässä kuin pahassakin: ”Jumalan kiitos, en ole kenenkään muun palvelija kuin Herran ja oman itseni” (s. 493). Mitä meidän siis olisi ajateltava, kun käymme Wallinin haudalla? Wallin itse antaa parhaan mahdollisen vastauksen: ”Minä ja kohtaloni kaikki Herran kädessä” (s. 507).

wallinhauta

Miten suhtautua muihin uskontoihin?

8.8.2016

Monille suomalaisille tulee yllätyksenä, että patavanhoillisena pidetty katolinen kirkko on viimeiset 50 vuotta ollut kristikunnan suuri edelläkävijä uskontojen välisessä dialogissa ja uskontoteologiassa.

Jotkut johtavat luterilaiset teologit kuten Jyri Komulainen ja Kari Kuula ovatkin avoimesti kehottaneet ottamaan tässä asiassa Vatikaanista mallia, varsinkin nyt kun Suomi alkaa olla peruuttamattomasti monikulttuurinen ja -uskontoinen.

Suomi on kaukainen nurkka Pohjois-Euroopassa, ja monesti maailmalla kauan sitten käsitellyt ilmiöt saapuvat tänne vuosikymmeniä myöhässä. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita lestadiolaisteologi Joona Korteniemen arvio Vatikaani II-kirjastani, jossa hän toteaa 1800-lukulaisen modernismin saapuneen Pohjois-Suomeen vasta 1960-luvulla.

Vastaavasti nyt alkaa olla aika sille, että 1960-luvulla katolisessa kirkossa käsitelty kysymys perussuhtautumisesta muihin uskontoihin alkaisi juurtua Suomeen. Kun maailmanhistorian suurin kirkolliskokous kokoontui 1962-1965, oli selvää, että esimerkiksi maailmansodassa hirveyksiä kärsineisiin juutalaisiin oli otettava uusi asenne.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous julkaisi 16 asiakirjaa, joista pienin ja pippurisin on nimeltään Nostra Aetate (”Meidän aikanamme”). Se käsittelee nimenomaan kirkon suhdetta ei-kristillisiin uskontoihin, ja se on nyt 50 vuoden jälkeen ehkä koko kirkolliskokouksen ajankohtaisin asiakirja.

Alun perin asiakirjan piti olla vain juutalaisia koskeva julistus, mutta varsinkin arabimaiden piispat vaativat, että jos juutalaisuudesta sanotaan jotain positiivista, niin tasapuolisuuden vuoksi tulisi sanoa jotain myös islamista. Tästä olikin sitten lyhyt matka siihen, että myös Aasian uskonnoista tulisi sanoa jotain, ja näin asiakirja laajeni koskemaan ei-kristillisiä uskontoja ylipäätään.

Asiakirjan uutuudesta ja jopa vallankumouksellisuudesta kertoo se, ettei se pysty viittaamaan mihinkään aiempaan kirkolliskokoukseen eikä paavin lausuntoon oppinsa tueksi, yhtä keskiaikaista paavin kirjettä lukuun ottamatta. Tradition sijaan kirkolliskokous palasi Raamatun teksteihin ja löysi sieltä tukea uudelle asenteelle.

Niin kuin Pyhä kirja todistaa, Jerusalem ei tuntenut etsikkoaikaansa eikä suuri osa juutalaisista ottanut vastaan evankeliumia, monet vieläpä vastustivat sen levittämistä. Silti juutalaiset apostoli Paavalin todistuksen mukaan yhä ovat Jumalalle erittäin rakkaita isiensä tähden, sillä hän ei ota takaisin armolahjojaan eikä kutsuaan. Yhdessä profeettojen ja saman apostolin kanssa Kirkko odottaa sitä päivää, jonka yksin Jumala tuntee ja jona kaikki kansat yhteen ääneen rukoilevat Herraa ja ”palvelevat häntä yksimielisesti” (Sef. 3:9).

Antisemitismin eli juutalaisvihan lisäksi Nostra Aetate (NA) tuomitsi ”kaiken ihmiseen kohdistuvan syrjinnän, kaiken häneen hänen rotunsa ja värinsä, säätynsä ja uskontonsa takia suunnatun väkivallan, koska se sotii Kristuksen henkeä vastaan” (NA 5).

Erityisesti NA kehotti unohtamaan vanhat vihollisuudet muslimien kanssa ja ”yhdessä varjelemaan ja edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta, moraalisia arvoja sekä rauhaa ja vapautta kaikkien ihmisten hyväksi” (NA 3). Islamista, samoin kuin buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta, tuodaan esiin hyviä puolia (NA 2-3).

Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka — vaikka ne poikkeavatkin monessa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa — monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset.

Toisin kuin jotkut kristityt pelkäävät, positiivinen asenne muihin uskontoihin ei suinkaan automaattisesti merkitse kristinuskon relativoimista eli suhteellistamista (”yksi uskonto ei ole toista parempi”, ”jokaisella on oma totuutensa, kaikki ovat yhtä oikeassa”). Kuten tunnettua (tai valitettavasti ei), relativismi kumoaa itse itsensä.

Evankeliumin (Joh. 1:9) mukaan Kristus on se valo, joka valaisee kaikki ihmiset, joten positiivista kristillistä uskontoteologiaa voi tehdä vankasti omasta maailmankatsomuksesta käsin.

Eikä ystävällinen ja rauhaisa dialogi sulje pois omasta uskostaan todistamista – jo rehellisyys vaatii avoimuutta omasta vakaumuksesta. Kirkko julistaa yhä Kristusta, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6), ”josta ihmiset löytävät uskonnollisen elämän täyteyden ja jossa Jumala sovitti kaiken itsensä kanssa” (NA 2).

Ihmisillä on kuitenkin kaikenlaisia enemmän tai vähemmän hyviä syitä olla ottamatta Kristus-uskoa vastaan. Rauhaisan ja rakastavan asenteen ei tule rajoittua vain potentiaalisiin käännynnäisiin, vaan sen tulee ulottua poikkeuksetta kaikkiin ihmisiin, niin vaikealta kuin tällainen ideaali saattaakin vaikuttaa.

Me emme todellakaan voi huutaa avuksemme Jumalaa, kaikkien Isää, jos me kieltäydymme kohtelemasta veljenä yhtäkään ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi. Ihmisen suhde Isään Jumalaan ja hänen suhteensa ihmisveljiin ovat niin läheisesti yhteen kuuluvia, että Raamattu sanoo: ”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa” (1 Joh. 4:8). Siten häviää pohja jokaiselta teorialta tai käytännöltä, joka tuo ihmisten tai kansojen välille ihmisarvoa ja siitä johtuvia oikeuksia loukkaavan erottelun.

popeimam

Kirkko, Israel ja uskonnot

25.4.2016

Jatketaan Joseph Ratzingerilla ja siirrytään ekumeniasta uskontodialogiin, jota myös väitöskirjatutkimukseni käsittelee. Truth and Tolerance -kirjasta olen jo aikoinaan tällä blogilla kirjoittanut (osat 1 ja 2), mutta toinen merkittävä teos Many Religions – One Covenant (Die Vielfalt der Religionen und der Eine Bund) on jäänyt toistaiseksi esittelemättä.

Jokin aika sitten Eetu Manninen kirjoitti Jumalapuhetta-blogilla hyvän kaksiosaisen jutun katolisen kirkon juutalaisia koskevasta opetuksesta (ks. osat 1 ja 2), jossa hän myös viittaa nyt käsiteltävään kirjaan. Nämä blogipostaukset toimivat varmasti hyvänä täydennyksenä ja oheislukemisena toisilleen.

Pieni kirja koostuu neljästä luvusta, joista yksi on saarna. Muut kolme lukua ovat teologisia esitelmiä tai artikkeleita. Ensimmäinen käsittelee Israelia Katolisen kirkon katekismuksessa, toinen vanhan ja uuden liiton suhdetta, ja kolmas kristinuskon ja juutalaisuuden suhdetta sekä uskontodialogia yleensä. Scott Hahn ylistää englanninkielisen laitoksen (1998) esipuheessa Ratzingerin kirjaa eksegetiikan ja dogmatiikan välisen kuilun ylittämisestä.

Pääpointteja kirkon ja Israelin suhteesta

Ratzingerin lähtökohtana on kristittyjen ja juutalaisten välinen surullinen historia. On ajateltu, että kristittyjen usko Jeesukseen johtaa väkisin antisemitismiin (Messiaan torjuvat juutalaiset eivät voi olla muuta kuin sokeita ja itsepäisiä). On myös ajateltu, että kristityt ja juutalaiset voivat tulla toimeen vain, jos kristityt luopuvat absoluuttisista väitteistään Kristuksesta ja omaksuvat liberaalin ja pluralistisen teologian.

Ratzingerin pyrkimyksenä on näitä ajatuksia vastaan osoittaa, että kristityt ja juutalaiset voivat hyväksyä toisensa kukin oman uskonsa ytimestä käsin. On pintapuolista sanoa, että Vanha testamentti (tai ”Heprealainen Raamattu”) yhdistää kristittyjä ja juutalaisia, kun taas Kristus erottaa heitä. Tosiasiassa ilman Kristusta kristityt eivät uskoisi juutalaisten Raamattuun.

Ratzinger ymmärtää, että suurimmalle osalle juutalaisista oli ja on mahdotonta hyväksyä kristillistä uskoa Jeesuksen jumaluuteen, Jumalan inkarnaatioon. Silti juutalaiset voisivat ehkä nähdä Jeesuksen Jumalan palvelijana, joka saa pakanakansat palvelemaan Israelin Jumalaa. Näin ollen Jeesus sekä yhdistää että erottaa kristittyjä ja juutalaisia.

Ratzinger torjuu vanhan tavan lukea vanhaa ja uutta liittoa tai lakia ja evankeliumia toistensa vastakohtina. Katolinen lukutapa ei ole dialektinen vaan analoginen. Uusi ei kumoa vanhaa vaan täyttää sen. Ehtoollisen asettamisessa VT:n monet liittoteologiset juonteet kohtaavat. Samalla Siinain liitto ylitetään, eikä se enää sellaisenaan ole voimassa. Jeesus Jumalan Poikana osoittaa, mikä siinä on pysyvää kaikille kansoille.

Sekä juutalaiset että kristityt odottavat tulevaa Messiasta – juutalaiset tuntematonta, krisitityt jo tuntemansa Kristuksen paluuta. Elämme jännitteisessä suhteessa, mutta tuo jännite voi pitää meidät yhteisellä polulla kohti Tulevaa. Jo kirkkoisät ajattelivat, että Jumalan kaitselmus on halunnut sallia juutalaisten säilymisen kirkon rinnalla merkkinä maailmalle. Nykyään voimme ymmärtää tuon merkin sisällön laajemmin.

Juutalaisia ja kristittyjä yhdistää usko ilmoitettuun Jumalan Sanaan, josta nousee rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan sekä toivo tulevasta eskatologisesta pelastuksesta. Usko, rakkaus, toivo; mennyt, nykyhetki, tulevaisuus. Kristityt ja juutalaiset voivat todistaa näistä asioista maailmalle rinta rinnan.

Uskontodialogi ja missio

Myönteinen uskontoteologia ja uskontodialogi häiritsevät joitain perinteisempiä kristittyjä siksi, että ne tuntuvat vesittävän lähetyskäskyä. Onko uskontodialogin tarkoituksena tehdä juutalaisista vain parempia juutalaisia, muslimeista parempia muslimeja, jne?

Ratzinger torjuu tämän ajatuksen täydellisenä vakaumuksen puutteena. Uskontodialogin tavoitteena on totuuden löytäminen, eikä totuudesta luopumalla voiteta mitään. Toisaalta ei myöskään ole realistista, että kaikki uskonnot yhdistyisivät tai sulautuisivat yhteen. Eikä se ehkä ole toivottavaakaan. Emme nimittäin koskaan omista totuutta täydellisesti, vaan voimme aina myös oppia jotain uutta toisilta ja toisenlaisilta.

Uskontodialogi voi auttaa meitä puhdistamaan omaa uskoamme, kun otamme vastaan toisten esittämää kritiikkiä omasta uskonnostamme. Samalla evankeliointi voi kulkea käsi kädessä dialogin kanssa. Suuri osa maailman ihmisistä uskoo jo jotain, he eivät ole tyhjiä tauluja. Evankeliumin julistaminen vaatii dialogista kommunikaatiota.

Uskontodialogin tulisi olla yhteistä totuuden ja Sanan kuuntelemista niin, että samalla huomaamme kasvavassa määrin sen kaiken, mikä meitä jo nyt yhdistää. Monoteististen uskontojen (eritoten juutalaisuuden ja islamin) kanssa meillä on vahva yhteinen pohja. Mystisten uskontojen suhteen Ratzinger on varovaisempi ja korostaa niiden rajoitteita.

Jos perimmäinen todellisuus ei ole persoonallinen Jumala, maailma ei enää ole luomakunta: se on jumalaton ja se putoaa pois pelastuksesta. Meillä ei myöskään ole ilmoitusta, sitovaa ohjetta siitä miten tulee elää. Etiikka jää meidän ja intressiemme armoille. Toisaalta mystiset uskonnot voivat muistuttaa kristittyjä oman traditiomme apofaattisesta puolesta ja murtaa liian kovettuneita kaavoja ja asenteita:

”Tarvitsemme kunnioitusta toisten uskomuksia kohtaan ja valmiutta etsiä totuutta sieltä, mikä vaikuttaa meistä oudolta tai vieraalta; sillä tällainen totuus koskee meitä, se voi oikaista meitä ja viedä meitä eteenpäin polullamme. Tarvitsemme halukkuutta katsoa vieraan ulkokuoren taakse ja etsiä sinne kätkettyä syvempää totuutta.” (s. 110)

ratz

 

 

Uskontoteologiaa ja -dialogia

1.2.2016

Tiesitkö, että tänään alkaa maailmanlaajuinen uskontojenvälisen yhteisymmärryksen viikko? Yhteisymmärrysviikko on YK:n vuonna 2010 hyväksymä virallinen tapahtumaviikko, joka juontaa juurensa paavi Benedictus XVI:n Regensburg-puheeseen. Viikon englanninkielisellä sivulla voi myös kuunnella Sami Yusufin uskontojenvälisen laulun ”The Gift of Love” – rakkauden lahja.

Yhteisymmärrysviikon kunniaksi ja väitöskirjatutkimukseni inspiroimana ajattelin tänään esitellä paksun teoksen Catholic Engagement With World Religions: A Comprehensive Study (Orbis 2010), jonka toimittajat Karl J. Becker ja Ilaria Morali sattuvat myös olemaan Gregoriana-yliopiston opettajia. Teos on kokoelma artikkeleita, jotka valottavat monipuolisesti katolisen kirkon suhdetta muihin uskontoihin.

Peter Henricin johdantoartikkelissa tutkitaan ”uskonto” (religio) -termin merkityksen kehitystä. Antiikin Roomassa religio merkitsi kulttisuorituksia, ja kristityt apologeetat puhuivat kristinuskosta tosi uskontona (religio vera). Myöhäisantiikista keskiaikaan religio merkitsi sääntökuntaelämää, eikä sitä käytetty monikossa kuvaamaan eri uskontoja. Esimerkiksi islamista ei käytetty sanaa religio, vaan sanoja secta, lex tai fides (lahko, laki tai usko).

Vasta modernina aikana, erityisesti Humen, Hegelin ja Schleiermacherin vaikutuksesta ’uskonto’ on lännessä saanut modernin merkityksensä kattoterminä eri uskonnoille. Reformaation kiistat tekivät epäselväksi, mikä on oikea uskonto, jolloin jotkut ehdottivat tilalle ns. ”luonnollista uskontoa”. Luonnollisen uskonnon käsite mahdollisti terminologisesti ”kaikkien uskontojen” käsittelemisen yleisen uskontokategorian alla.

Ei-kristittyjen kohtalo kirkkoisistä 1900-luvulle

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee ei-kristittyjen pelastumista. Kirjan teologinen positio tulee heti selväksi, kun Joseph Carola ilmoittaa mahdottomaksi sen, että oppi olisi kääntynyt aiemmasta päinvastaiseksi. Carola puolustaa kantaa, jonka mukaan kirkkoisien konsensuksen mukaan kukaan ei voi pelastua ilman eksplisiittistä uskoa Kristukseen ja vastustaa Rahnerin teoriaa ”anonyymeistä kristityistä”.

Nippelitietona Carolan artikkelista mainittakoon se, että Justinos Marttyyrin termit sperma tou logou ja logos spermatikos on erotettava: edellinen (Logoksen siemen) on kaikissa, sen sijaan logos spermatikos on itse Logos, joka kylvää siementä Matt. 13:n kylväjävertauksen tavoin. Siemen ei ole sama kuin Logos, vaan se merkitsee heijastumaa tai analogista tietoa Logoksesta.

Ilaria Moralin kolmas luku käsittelee keskiajan kirjoittajia ja jatkaa Carolan linjoilla. Keskiajan kirjoittajat eivät koskaan ajattele, että ei-kristilliset uskonnot voisivat jollain lailla välittää pelastusta, eikä keskiajan teologiassa ole mitään, mitä oikeuttaisi mitään uskontoteologiaa. Sen sijaan keskiaika tarjoaa aineksia ei-kristittyjen käsittelemiselle ainoassa mahdollisessa kontekstissa eli Kristuksen pelastustyön näkökulmasta. Esim. jo keskiajalla tunnustettiin, että Jumala ei ole pelastustyössään sidottu sakramentteihin.

Seuraavassa artikkelissa Morali käsittelee varhaista modernia aikaa eli 1400-1600-lukuja, joiden aikana Amerikan mantereiden löytyminen sai aikaan uuden keskustelun ei-kristittyjen pelastumismahdollisuuksista. Jesuiitta Leonardus Lessius (k. 1623) valitteli, että hänen aikanaan monet uskoivat, että ihmiset voisivat pelastua kukin omassa uskossaan, sillä vaikutti uskomattomalta, että kaikki juutalaiset ja turkkilaiset joutuisivat helvettiin vain siksi, etteivät usko Kristukseen.

Moralin yhteenvedon mukaan armo ei sakramenttien ulkopuolella käytä hyväkseen mitään välikappaleita kuten uskontoja, vaan sillä on itsessään Kristuksen työhön perustuva tehokkuus. Sama antirahnerilainen argumentti jatkuu seuraavassa luvussa, joka tutkii seuraavaa kolmea vuosisataa. Mikään ei anna syytä ajatella, että muilla uskonnoilla olisi pelastava välittäjärooli, ja näin monien nykyteologien puolustama suuri oppi kaatuu.

Seuraavaksi Morali käsittelee opetusviran vastausta edellä mainittuun teologien paljon pohtimaan kysymykseen. Morali yhtyy Sesboüé:n negatiiviseen arvioon Cantate Dominon erehtymättömyydestä. Sitä seuraava dogmaattinen kehitys menee toiseen suuntaan. Vatikaani II:n ja paavien käsittelyssä pidetään huolta siitä, etteivät uskonnot sinänsä välitä pelastusta: esim. AG 3 puhuu uskonnollisista teoista, ei uskonnoista, ja AG 9 puhuu kansojen riiteistä, ei uskontojen.

Loppupäätelmänä Molari summaa, että Vatikaani II hyväksyi Henri de Lubacin ja Jean Daniéloun teologisen reflektion eikä Rahnerin hypoteesia. Joseph Carola lisää vielä loppuliitteessä, että Vatikaani II käyttää termiä preparatio evangelica laajemmin kuin kirkkoisät, jotka liittivät sen vain Vanhan testamentin uskontoon, mutta Justinoksen siemenille tehdään sentään oikeutta.

Kirjan osassa 2 esitetään katolinen dogmatiikka uskontodialogin tai -teologian kontekstissa, mutta siitä ei ole paljoakaan ihmeellistä kerrottavaa. Paras on Avery Dullesin artikkeli uskosta. Kolmannessa osassa esitellään konsiilin jälkeisiä trendejä uskontoteologiassa ja kritisoidaan kuuluisia pluralistiteologeja kuten Hickiä ja Knitteriä.

Yksittäiset uskonnot: johdanto ja juutalaisuus

Kirjan neljäs osa on paljon edellisiä mielenkiintoisempi. Siihen on valittu lähempään tarkasteluun viisi merkittävää maailmanuskontoa: juutalaisuus, islam, buddhalaisuus, hindulaisuus ja kungfutselaisuus. Alussa on isä Michael Fitzgeraldin johdanto, jossa kerrotaan seuraava mielenkiintoinen tarina Sudanista:

”Minulla oli tapana osallistua paikallisen šeikin koraanipiiriin. Miehet tiesivät, että olin katolinen pappi. Kun lähtöni aika tuli, menin jättämään hyvästit. Šeikki rukoili, että näkisin lopulta valon ja tulisin muslimiksi. Tämä ei suututtanut minua mitenkään, sillä tajusin hänen toivovan minulle sitä, mitä hän itse arvosti niin korkealle. Minua ei kuitenkaan koskaan painostettu kääntymään islamiin. Meillä oli molemminpuolisen kunnioituksen suhde.” (s. 389)

Fitzgerald käsittelee uskontoja mielestäni Moralia hieman myötämielisemmin. Hän päättelee kirkon opetuksen pohjalta, että uskonnot voivat auttaa pelastuksen tiellä, mutta ne eivät itse ole pelastuksen teitä. Uskontodialogi voi auttaa teologeja olemaan tarkempia siinä, kuinka he puhuvat muista uskonnoista.

Sitten seuraavat artikkelit konkreettisista uskonnoista. Ensin tulee dialogi juutalaisten kanssa. Juutalaiset ovat usein sanoneet, etteivät he tunnista itseään katolisesta juutalaiskuvasta. Juutalaisuuden itseymmärrykselle keskeisiä ovat Toora, kansa (’Am) ja maa (Aretz). Jeesus tai hänen torjumisensa ei ole oikeastaan missään roolissa juutalaisen itseymmärryksessä.

Artikkelin kirjoittaja David Neuhaus sanoo rohkeasti, että Nostra Aetate tekee parissa virkkeessä vuosisatojen katolisesta opetuksesta virheellistä. Katolinen kirkko tänään on sitoutunut antisemitismin vastustamiseen kaikissa muodoissaan. Vuonna 2001 paavillinen raamattukomissio totesi, että kristittyjen on tunnustettava juutalainen raamatunluenta mahdolliseksi ja kristilliselle luennalle analogiseksi tulkintatavaksi. Valinta riippuu uskonnosta.

Uskontoaan harjoittavat katolilaiset ja juutalaiset ovat löytäneet viime vuosikymmeninä paljon yhteisiä asioita, joiden puolesta taistella. Juutalaisia on kuitenkin pitkään hiertänyt se, että kirkolle paras juutalainen on nähtävästi kääntynyt juutalainen. Onko näin – pyrkiikö kirkko käännyttämään juutalaisia?

Vastaus on tasapainottelua: virallisia juutalaislähetysjärjestöjä ei ole, mutta kirkko pitää kiinni uskostaan Kristuksen universaaliin välittäjyyteen. Kardinaali Kasperin mukaan juutalainen voi pelastua seuraamalla omaatuntoaan ja luottamalla Jumalan lupauksiin omassa traditiossaan. Tässä kysymyksessä taitaa kuitenkin kardinaalienkin keskuudessa olla teologista variaatiota.

Kungfutselaisuus ja buddhalaisuus

Kungfutselaisuuden päämääränä on harmonian tai tasapainon saavuttaminen. Kungfutselaisuus on avoin muille uskonnoille, ja se onkin saanut vaikutteita useista maailmanuskonnoista. Se voi helposti yhdistyä toiseen uskontoon saman harjoittajan sydämessä. Kiinalaisten joukossa on kungfutselaisia muslimeja, buddhalaisia ja kristittyjä.

Kungfutselaisuus itsessään keskittyy enemmän ihmiseen ja oikeaan elämään. Kungfutse kuitenkin uskoi persoonalliseen ”Taivaaseen” ja pyrki seuraamaan hänen tahtoaan. ”Taivaan” ja Raamatun Jumalan välillä on selviä yhtymäkohtia. Kungfutselaisuudesta on helppo löytää Sanan siemeniä, ja usein kristinuskon ja kungfutselaisuuden ajatukset kohtaavat, kun ne vain osataan suhteuttaa toisiinsa.

Ongelmiakin on. Kungfutselaisten on vaikea ymmärtää tai hyväksyä puhetta kääntymisestä ja ihmisen pahuudesta. Heillä on myös vahva demytologisoiva tendenssi, joka vaikeuttaa esim. Raamatun ihmeiden käsittelyä. Lisäksi aiemmin mainittu katolisen opetusviran päättämättömyys siitä, saavatko kiinalaiset katolilaiset kunnioittaa esivanhempiaan ja Kungfutsen patsasta, on koitunut kohtalokkaaksi katolisuuden leviämiselle Kiinassa.

Buddhalaisuus näkee itsensä kristinuskon tavoin vapautuksen sanomana koko ihmiskunnalle. Buddhalaisuus voidaan jakaa kolmeen maantieteelliseen osaan tai yhteisöön: eteläinen Kaakkois-Aasian traditio on ehkä alkuperäisin, ja sen kannattajat pitävät sitä ainoana oikeana. Toiseksi on pohjoinen Tiibetin, Mongolian, Nepalin ja Bhutanin buddhalaisuus. Lopuksi on Kiinan, Vietnamin, Korean ja Japanin itäinen haara.

Buddhalaisuuden kuvailun jälkeen seuraa osa, jossa sitä suhteutetaan katolisuuteen. Yhtäläisyyksiä löytyy siitä, että molemmat systeemit sisältävät soteriologisen ja moraalisen sanoman. Katolisuudessa ja buddhalaisuudessa yhdistävänä elementtinä on myös luostarilaitos. Suuri ero mutta myös mahdollisuus on siinä, että Buddha ei vastaa kysymykseen Jumalasta eikä kuolemanjälkeisestä elämästä. Voi siis olla mahdollista nähdä kristinusko ja buddhalaisuus saman todellisuuden tarkastelijoina eri näkökulmista.

Buddhalaisuus ja kristinusko puhuvat hyvin erilaisia, toisilleen vieraita kieliä, ja molempien osapuolten on opeteltava ymmärtämään toista. Buddhalaisuus voidaan nähdä pitkälti sopusointuisena Jeesuksen opetuksen kanssa, ja toisaalta kristinuskon Jumalan antamat suuret vastaukset voidaan ”maalata buddhalaisuuden tyhjälle seinälle”. Asiantuntijuuden puute valitettavasti estää minua syvemmin esittelemästä näiden kahden erinomaisen artikkelin hienoa teologis-hengellistä kontribuutiota. Sanon vain, että suosittelen.

Islam

Hindulaisuudesta ymmärrän vielä edellisiä vähemmän, joten skippaan sen ja siirryn erinomaisen mielenkiintoiseen islamia käsittelevään lukuun. Kristinuskon ja islamin välissä seisova suuri kompastuskivi on tietysti kysymys Jeesuksesta Jumalan poikana. Muslimien credo, Ykseyden suura (112:3-4) sanoo Jumalasta: ”hän ei ole synnyttänyt eikä ole syntynyt”.

Maurice Borrmansin artikkelin suuria löytöjä minulle oli sitaatti neljännestä Lateraanikonsiilista (1215), jonka mukaan korkein todellisuus on jumalallinen substanssi, olemus tai luonto, joka ”ei synnytä eikä ole syntynyt”. Erottelu Jumalan olemuksen ja persoonien välillä voi siis mahdollistaa sen, että muslimi ja kristitty voivat olla samaa mieltä suura 112:sta. (Mahtoiko islam vaikuttaa konsiilin sanavalintaan?)

Kristityn on myös hyvä tuntea joitain Koraanin kohtia, jotka puhuvat kristityistä tai  uskonnollisesta pluralismista myönteisesti. Suura 5:48 toteaa: ”Jos olisi ollut Jumalan tahto, Hän olisi muovaillut teidät kaikki yhdeksi kansaksi, ellei Hän olisi tahtonut koetella teitä erikseen annetuin totuuksin; sentähden rientäkää kilvan toistenne kanssa hyveiden harjoittamiseen. Kaikkien on teidän palattava Jumalan eteen, ja Hän kyllä antaa teille lopullisen selvyyden siitä, mistä olitte erimielisiä.”

Kohdassa 5:82 Koraani erottaa kristityt juutalaisista ja monijumalaisista ja lausuu: ”oikeauskoisten ystävyyttä lähinnä olevissa varmasti tapaatte sellaisia, jotka sanovat: ’Me olemme kristittyjä’; tämä johtuu siitä, että heidän joukossaan on pappeja ja munkkeja ja että he eivät käyttäydy pöyhkeästi”.

Suura 2:62 menee vielä pidemmälle ja opettaa nähtävästi kristittyjen voivan päästä paratiisiin: ”uskovat ja myöskin ne jotka ovat juutalaisia, kristittyjä, saabalaisia, jos he uskovat Jumalaan ja Viimeiseen päivään ja elävät hurskaasti, saavat totisesti palkkansa Herransa luona; ei mikään pelko valtaa heitä, eikä heidän tarvitse murehtia”. Näitä kannattaa opetella arabiaksi ja resitoida ulkomuistista, kun kohtaa muslimeja.

Koraanin Jeesus on enigmaattinen hahmo. Mitä esimerkiksi tarkoittaa 19:33: ”Rauha ylläni sinä päivänä, jolloin synnyin, sinä päivänä, jolloin kuolen sekä sinä päivänä, jolloin minut herätetään kuolleista.” Kristinuskolla on vanhastaan vastaus siihen, miksi Jeesuksen syntymä, kuolema ja ylösnousemus ovat kolme kovaa tapahtumaa. Sama pätee mystiseen ”pöytään” (5:114), joka laskeutui taivaasta Jeesukselle ja hänen opetuslapsilleen. Mihin sakramentit yhtäkkiä katosivat Jumalan uskonnosta?

Koraani ei väitäkään kertovansa kaikkea, eikä se kiellä etsimästä lisätietoja vanhemmista kirjoista, päinvastoin: ”Jos sinä epäilet sitä, minkä olemme sinulle ylhäältä lähettänyt, niin kysy niiltä, jotka ennen sinua lukivat Kirjaa.” (10:94)

41BwgZqhTFL._SX258_BO1,204,203,200_

Benedicta Idefelt ja Vatikaani II

14.9.2015

Viipurista Vatikaaniin (WSOY 1983, lyh. VV) -bestsellerin jälkeen WSOY:n ovet olivat auki sisar Benedicta Idefeltille, ja hän sai nähtävästi kirjoittaa ja julkaista ajatuksiaan vapaasti. Päiväkirjani lehdiltä (PL) julkaistiin 1991, Mietteitä, muistoja, musiikkia (MMM) vuonna 1994 ja Valo, jota seurasin (VJS) vuonna 2003 Benedictan ollessa 83-vuotias. Näiden kirjojen antiin keskityn tällä ja ensi viikolla.

Tänään on Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen viimeisen istuntokauden avajaisten 50-vuotispäivä ja samalla kirjani Vatikaanin II kirkolliskokous: Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan (Amanda-kustannus) julkaisupäivä. Kirjassani on ”välisoitto” Vatikaani II:sta Suomessa ja kokonainen kolmas osa Vatikaani II:n jälkivaikutuksista ja tulkinnasta, mutta sisar Benedictaa en saanut otettua kirjassa huomioon.

Seuraavassa siis valotetaan Vatikaani II:n (1962-1965) vaikutusta ja tulkintaa käyttäen linssinä sisar Benedicta Idefeltin kirjoja. Benedictahan koki katolisuutta Suomessa, Saksassa ja Brasiliassa ennen konsiilia ja sitten Brasiliassa ja myöhemmin Roomassa (sekä oikeastaan joka puolella Eurooppaa) konsiilin jälkeen.

Prekonsiliaarinen ja postkonsiliaarinen Benedicta

Sisar Benedictan varhaisen luostarielämän, kaiken työn ja rukouksen keskipiste oli messu eli – kuten hänelle oli opetettu – ”Kristuksen uhrin veretön uusinta” (VV s. 49). Toki myöhemminkään Benedicta ei olisi voinut ajatellakaan luostarielämäänsä ”ilman eukaristiaa” – mutta pointtina onkin vain ilmaisutapa ja painotus.

Selkeimmin prekonsiliaarinen katolinen ajattelu näkyy Benedictan kirjeessä hänen ystävälleen Eijalle vuodelta 1948. Siinä Benedicta sanoo ajalle tyypilliseen tapaan, että ”katolinen kirkko on joka puolella maailmaa sama ’una sancta’. Muuttumaton, koska totuus ei voi muuttua.” (VV s. 106)

Tämä tuo mieleen Vatikaani II:n teologisen komission puheenjohtajan Alfredo Ottavianin piispallisen tunnuslauseen ”Semper idem” – aina sama. Ottavianin immutabilismi (muuttumattomuusajattelu) tosin koki konsiilissa monia kovia kolauksia. Hän toivoi jopa pian kuolevansa, jotta voisi ylipäätään kuolla katolilaisena.

Myöhemmin Benedicta kirjoittaa avoimesti, että Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päätökset toivat ”paljon muutoksia” (VV s. 224). Alustava lista kuuluu seuraavasti:

”Määräysvallan keskitystä oli lievennetty ja kirkon keskushallinnon auktoriteettia hellitetty. Eri maiden piispoilla oli nyt paljon enemmän valtaa ja monet entiset kiellot, säännöt ja määräykset menettivät voimansa. Pääpaino oli evankeliumilla ja henkisellä, ei ulkonaisilla traditioilla. Painotettiin enemmän kristityn omaa vastuuta ja arvostelukykyä. Kannustettiin ekumeenista ajattelutapaa ja toimintaa. Kuuluimme kaikki samaan Jumalan kansaan. Myös ulkonaisia muutoksia tapahtui. Messu pidettiin nyt kansan kielellä, vaikka latinakin oli sallittu. Nunnat ja papit saattoivat pukeutua siviiliasuun, jos se helpotti heidän apostolista työtään. Useimmat piispat luopuivat kallisarvoisesta piispanrististä ja sormuksesta ja ottivat sen sijaan käyttöön yksinkertaisen puuristin ja kivettömän sinettisormuksen.” (VV s. 224)

Muutokset tuntuivat ja näkyivät myös luostarin arjessa:

”[M]eidän ei enää tarvinnut pyytää lupaa ylisisarelta pienemmissä asioissa, jotka eivät koskeneet koko yhteisöä. Mitä tulee henkilökohtaisiin ostoksiin, niin aikaisemmin emme saaneet ostaa mitään itse. Kaiken saimme ylisisarelta pyytämällä. Nyt saatoimme tehdä omat ostoksemme, mutta raha on pyydettävä ylisisarelta ja suurempiin ostoksiin tarvitaan vieläkin lupa. Aikaisemmin meidät lähetettiin mihin tahansa työhön kysymättä mielipidettämme. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen saamme itse valita työpaikkamme, mikäli se sopeutuu luostarin omiin päämääriin. Yhteisiä rukoushetkiä vähennettiin, jotta jäisi enemmän aikaa hiljaiseen rukoukseen. Sunnuntaisin saamme nukkua kauemmin kuin ennen. Ylisisar antaa tästä lähtien harvoin yksin määräyksiä vaan jokainen pienikin yhteisö suunnittelee ja päättää keskeisistä asioistaan yhdessä.” (VV s. 225-226)

Kaikki eivät tietenkään pitäneet kaikista muutoksista. Sisar Benedicta kirjoitti ystävälleen Eijalle vuonna 1968 koettavansa olla ”aina niiden joukossa, jotka ovat avomielisiä” (VV s. 225). ”Totuutta on aina etsittävä historian ja aikamme tapahtumien avulla; ei kukaan omista totuutta. On luonnollista, että etenkään vanhemmat ihmiset eivät jaksa muuttaa mielipiteitänsä ja niin syntyy tietynlainen ristiriita kirkonkin sisällä.” (s. 224)

Kerran 1980-1990-lukujen vaihteessa sisar Benedictan puheille tuli eräs saksalainen pappiskokelas, joka sanoi ”kärsivänsä pappisseminaarissa vanhoillisuudesta”. Hän itse edusti ”uutta avaramielistä Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeistä linjaa”. Benedicta yritti kannustaa miestä ”pysymään vakaumuksessaan” ja kertoi omista vaikeuksistaan Brasiliassa. ”Nykyään Brasilian kirkko on ehkä maailman avarakatseisin.” (PL s. 11)

Vatikaani II:n vaikutus Brasiliaan ja Roomaan

Sisar Benedicta kertoo olleensa Brasiliassa muiden sisarten kanssa pettynyt paavi Johannes XXIII:n valintaan vuonna 1958: ”Mitä voisimme odottaa lähes 80-vuotiaalta vanhukselta?” Jatkoa ei osattu odottaa: ”Tämä vanhus Pyhän Hengen valaisemana muutti koko maailmankirkon suunnan, kun hän kutsui koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen.” (PL s. 21)

Sisar Benedicta kehuu Brasilian katolisuutta siitä, kuinka hyvin se otti konsiilin uudistukset vastaan. ”Brasilian kirkko elää Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen mukaan nykyajassa, nykyihmisen kanssa, ja toimii voimiensa mukaan köyhien ja sorrettujen puolesta. Tietenkin on yli 300 piispaa ja toistakymmentä tuhatta pappia käsittävässä joukossa myös konservatiiveja, jotka pelkäävät kaikkea uutta, mutta he ovat vähemmistönä.” (MMM s. 129)

Viimeisessä kirjassaan sisar Benedicta kuvailee sitä brasilialaisten piispojen enemmistöä, joka omaksui konsiilin päätökset: ”Prameus ja autoritaarinen asenne saivat mennä. Oikeudenmukaisuus ja köyhien auttaminen oli tärkeintä. Muistan vieläkin ihaillen suurenmoisia Brasilian piispoja. Olen kiitollinen, että sain toimia heidän kanssaan kirkolle tärkeänä uudistuksen aikana.” (VJS s. 145)

Sisar Benedicta jättää kuitenkin mainitsematta kolikon kääntöpuolen. Kuten hyvin tiedetään, Vatikaani II:n jälkeen Brasilia on menettänyt valtavan osan katolilaisistaan helluntailaisille ja muille uusprotestanttisille ryhmille ja lahkoille. Yhtenä syynä on pidetty sitä, että katolinen kirkko keskittyi niin paljon yhteiskunnallisiin asioihin, että monet brasilialaiset eivät enää saaneet siltä vastauksia perustavanlaatuisiin uskonnollisiin kysymyksiin.

Roomasta ja sen Vatikaani II -vastaanotosta sisar Benedictalla oli alun perin hyvin erilainen kuva. Kun Stefan Bamberger tarjosi hänelle työtä Roomasta, hänen ensireaktionsa oli: ”En ikinä. Kaikkialle muualle, mutta ei sinne. Ei Vatikaaniin!” Hän oli omaksunut Latinalaisessa Amerikassa tavallisen näkemyksen, että ”Vatikaani oli liian tiukka ja vanhoillinen, vaikka Vatikaanin toinen kirkolliskokous olikin jo parantanut sen imagoa aika lailla.” (VV s. 240)

Isä Bamberger vastasi selittämällä, että Rooma ei ole yhtä kuin Vatikaani: ”Siellä asuu sääntökuntien älymystöjä ja näiden piirissä tapaat mitä uudenaikaisimpia virtauksia. Olen ollut jo kaksi vuotta Roomassa ja voin vakuuttaa, että mielenkiintoisempaa ja kansainvälisempää ilmapiiriä et löydä mistään.” (s. 240)

Bamberger sai Benedictan vakuutettua, ja hänen sanansa osoittautuivat todeksi:

”Sydäntäni lämmittää kun muistelen, miten antoisaa oli elää Roomassa heti Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen. Uudistuksen henki leijaili ilmassa. Kuinka kannustavaa ja ponnistuksiin haastavaa oli työskennellä satojen uudistusmielisten eri luostareita edustavien jäsenten kanssa. Italialaiset sääntökuntalaiset olivat hitaampia omaksumaan uudistukset, mutta me ulkomaalaiset olimme kuin yhtä suurta perhettä eri kansallisuuksistamme huolimatta. Papit ja nunnat olivat tasa-arvoisia – eivät tietenkään konservatiivisen Vatikaanin sisällä, mutta Roomassa. Kokouksemme hehkuivat innostusta, ideat lensivät kuin vapaaaksi päästetyt linnut. Toteutimme monta hanketta joukkoviestinnän alalla, koska tunsimme joka hankkeella rakentavamme uudistunutta kirkkoa, jota rakastimme koko sydämestämme. Hengitimme ikuisen kevään tuulahduksia.” (PL s. 45)

Heti perään sisar Benedicta lisää hieman haikeana: ”Siitä on kaksikymmentä vuotta. Nykyään tuskin löytyy Roomasta samaa henkeä…” Onneksi sisar Benedicta ehti vielä nähdä paavi Franciscuksen valinnan ja jopa kommentoida sitä innoissaan Neloselle.

Ekumenia, uskontoteologia ja valoisa usko

Sisar Benedicta halusi säilyttää lapsen mielenlaadun (ks. Matt. 18:3), minkä hän tulkitsi avoimuudeksi uudelle: ”Lapsi ei takerru vanhoillisiin tapoihin, hän ei tunne perinteen painoa. Lapsi etsii aina uutta, hän antaa johtaa itseään.” (PL s. 66)

Yksi Vatikaani II:n uutuuksista, jonka sisar Benedicta mielellään antoi johtaa itseään, oli uusi suhde muihin kristittyihin ja uskontoihin (toisin sanoen ekumenia ja uskontoteologia). Ekumeniasta sisar Benedicta kirjoittaa:

”Vatikaanin toinen kirkolliskokous sanoo, että olemme kaikki sisaria ja veljiä. Se ei ole pelkkää kohteliaisuutta. Olemme tulleet Jumalan lapsiksi uskon ja kasteen kautta. Minusta on todella surullista nähdä, että samaan Pelastajaan uskovat kiistelevät keskenään eivätkä hyväksy toisiaan. Mitähän Jumala tästä kaikesta ajattelee? (…) Emmekö tee itseämme pikemminkin naurettaviksi, jos sanomme uskovamme evankeliumiin ja samalla halveksimme toisiin kirkkokuntiin kuuluvia, vaikka hekin uskovat samaan evankeliumiin?” (VJS s. 103-104)

Sisar Benedictalle ei tulisi ”mieleenkään puhua ja kirjoittaa pahaa luterilaisesta kirkosta”, jolta hän sai aikoinaan ”kristityn kalleimman aarteen, kasteen” ja joka niin hienosti painottaa sanan tärkeyttä kristityn elämässä. Benedicta vain kokee saaneensa entistä enemmän rikkautta liittyessään katoliseen kirkkoon. Ortodoksikirkossa hän ihailee kaunista liturgiaa ja helluntailaisuudessa iloa ja antaumusta. (VJS s. 99, PL s. 157)

”Olen iloinen siitä, ettei minun ole vaikea hyväksyä toisia uskontokuntia, varsinkaan kristillisiä. Meillä on yhteinen lähde, Jumalan sana, oppi ja apostolien alkukirkon perintö. Vaikeuksia minulla on ollut ainoastaan uskoaan tyrkyttävien ihmisten kanssa. ’Jos et usko kuten minä, joudut helvettiin.'” (VJS s. 101)

Sisar Benedictan mielestä ”jokainen kirkkokunta on yhteisö, joka kuuntelee ja tulkitsee ja jonka kyky ymmärtää on rajallinen”. Raamatun viesti sisältää rikkauksia, ”jotka ylittävät kaikkien kirkkokuntien ymmärtämiskyvyn”. Benedictan mukaan ”katolinen kirkko näkee kristittyjen ykseyden sopusointuisena erilaisuutena, jossa yksikään kirkko ei menetä mitään omista perinteistään”. (PL s. 156-157)

Näissä kommenteissa tulee jo jossain määrin esille sisar Benedictan taipumus suhteellisen vahvaan pluralismiin, joka ei kyllä aivan edusta kirkon virallista linjaa. Ekumeniassa ja kirkko-opissa katolinen vakaumus (jota sisar ei mainitse) on se, että Kristuksen kirkko ”subsistit in” eli on säilynyt kokonaisuudessaan katolisessa kirkossa, vaikka muuallakin se voi olla läsnä monissa elementeissään. Ekumenian päämäärä on näkyvä kirkollinen ykseys.

Sisar Benedicta liukuu sujuvasti ekumeniasta uskontoteologiaan ja sanoo, että Jumala ”voi ilmoittaa itsestään myös muiden uskontojen opeissa”, että ”Jumalan henki on kaikissa uskonnoissa” ja että ”ihmiset voivat löytää Jumalan luo vaeltaen eri teitä” (PL s. 157-158). Uusimmassa kirjassaan hän toteaa jopa seuraavasti: ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous on julistanut, että kaikki uskonnot ovat teitä Jumalan luo” (VJS s. 105).

Viimeinen väite menee jo yli laidan – missään Vatikaani II ei käytä tällaista kieltä. Muuten sisar Benedictan käsitykset ovat mahdollisuuksien rajoissa olevia (tosin selvästi edistyksellisiä) tulkintoja Vatikaani II:n opetuksesta. Sisar on ehkä jonkinlainen pluralistinen inklusivisti tai inklusivistinen pluralisti: ”Uskomme kuitenkin, että ei-kristityt pelastuvat Kristuksen kautta vaikkeivät he olisi siitä tietoisia.” (PL s. 158)

Sisar Benedictaa häiritsevät kovasti eksklusivistit, ”jotkut itseään ainoiksi pelastetuiksi luulevat henkilöt” (PL s. 128), jotka antavat kristinuskosta ahdasmielisen ja ankean kuvan. Hän painottaa mielellään, ettei ”kenelläkään ole koko totuutta taskussaan” ja että koko totuus valkenee meille ”vasta toisessa ulottuvuudessa” (PL s. 129). Huomaa siis ero relativismiin: totuus on olemassa ja se on ”Jumalalle aina sama” – mutta me näemme siitä vain osan (VJS s. 105).

Ahdasmielistä ja ankeaa kristinuskoa vastaan sisar Benedicta asettaa oman vakaumuksensa ja kokemuksensa mukaisen iloisen ja valoisan kristinuskon. Tähän visioon voin hyvällä mielellä yhtyä – suureksi osaksi juuri Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ansiosta:

”Todellisuudessa ei ole olemassa mitään valoisampaa, iloisempaa ja enemmän tukea antavaa oppia kuin kristinusko. Voin sen sanoa omasta kokemuksestani. Ja siitä että elämäni on ollut niin mielenkiintoinen ja onnellinen saan kiittää ensi sijassa kristinuskoa. Minun on vaikea kuvitellakaan miten tyhjää elämäni olisi voinut olla ilman uskon sille antamaa hehkua.” (PL s. 128)

1159_Idefelt_Päiväkirjani_lehdiltä_201342744Valojotaseurasin

Jukatan-juttuja

24.8.2015

Jatkamme nyt tutkimusmatkaa mayojen maailmaan tutustumalla fransiskaaniveli Diego de Landan (1524-1579) merkkiteokseen Kertomus Jukatanin asioista (Relación de las cosas de Yucatán). Kyseessä on mayatutkija Harri Kettusen sanoin ”yksi mayatutkimuksen kulmakivistä”, ”ainoa koloniaalisen kauden alkupuolelta säilynyt mayoja laajalti käsittelevä dokumentti” (Kirjassa Latinalainen Amerikka, s. 67).

Diego de Landa lähti jo 24-vuotiaana Espanjasta Jukatanin niemimaalle evankelioimaan mayoja. Hän tuli surullisenkuuluisaksi mayakirjoitusten polttamisesta (1562), joka nähtävästi johti hänen kutsumiseensa takaisin Espanjaan vastaamaan teoistaan ns. ”Intian neuvoston” eteen. Landa kirjoitti kirjansa Espanjassa vuonna 1566, ja syytteistä vapauduttuaan hän pääsi palaamaan Jukatanille sen ensimmäiseksi katoliseksi piispaksi vuonna 1573.

Otin Landan kirjasta tehdyn uuden kaksikielisen laitoksen (espanja ja englanti) matkalukemiseksi viisiviikkoiselle mayamatkallemme ja luin sen pääasiassa juuri Jukatanin niemimaalla matkamme loppuvaiheilla. Koti-Suomessa tietooni tuli, että teos on myös suomennettu. Sekä kääntäjät (Helinä Karttunen & Ulla Ranta) että kustantaja (Like) ovat samat kuin Popol Vuhin tapauksessa. Tässä artikkelissa siteeraan siis ko. suomennosta.

Landa ja hieroglyfit

Vuonna 1997 valmistuneen suomennoksen alkuun on liitetty Jyrki Talvitien esipuhe ja Harri Kettusen selvitys Landan ”maya-aakkosista” ja hieroglyfitutkimuksesta. Näistä teksteistä selviää mielenkiintoinen tieto ja yhtymäkohta Popol Vuhin kanssa, nimittäin että teksti tuli julki ja tunnetuksi vasta 1800-luvun puolivälissä.

Ranskalainen pappi Charles Étienne Brasseur de Bourbourg löysi Landan Jukatan-raportin käsikirjoituksen (itse asiassa lyhennelmän, ei alkuperäistä) Madridista vuonna 1862 ja julkaisi sen kaksi vuotta myöhemmin. Landan tarjoamat hieroglyfiaakkoset herättivät innostusta (kohta ymmärrämme mayahieroglyfejä!), tuottivat pettymyksen (eivät ne toimikaan!) ja inspiroivat lopulta Juri Knorosovia hieroglyfiarvoituksen ratkaisemisessa.

Mayahieroglyfien desifroinnin historia on kuin paraskin salapoliisitarina, ja siitä voi lukea Michael Coen kirjan tai katsoa siihen perustuvan dokumentin Cracking the Maya Code. Kettunen tiivistää johdannossaan Landan kirjaan Knorosovin läpimurron: hänen metodinsa ”perustui oletukseen, että mayahieroglyfikirjoitus oli egyptin hieroglyfien tapaan sekamuoto ts. se sisälsi sekä ideo-/logografisia että foneettisia merkkejä”. (s. 13)

Landan kirja sisältää kuitenkin paljon muutakin kuin maya-aapisen. Kuten Wikipedia-artikkeli sanoo, Landa ”paljastuu aidoksi renessanssipersoonaksi: hän on kiinnostunut kaikesta alkaen Jukatanin eläimistöstä ja päätyen mayojen hautauskäytäntöihin”. Seuraavassa esittelen omasta mielestäni mielenkiintoisimmat jutut kirjasta.

Ensimmäiset espanjalaiset: Aguilar ja Guerrero

Landa kertoo ensimmäisten espanjalaisten joutuneen Jukatanille vahingossa haaksirikon jälkeen vuonna 1511. Heitä oli noin kymmenen, ja he joutuivat ”ilkeän intiaanipäällikön” vangeiksi. Päällikkö uhrasi puolet miehistä jumalille ja ”luovutti miesten ruumiit väelleen syötäväksi”, toiset hän ”säästi lihotettavaksi”. Miehet onnistuivat kuitenkin pakenemaan, mutta lopulta kaikki paitsi kaksi sairastuivat ja kuolivat.

Nämä kaksi jäljellejäänyttä olivat nimeltään Gerónimo de Aguilar ja Gonzalo Guerrero. Kummankin tarina on erittäin mielenkiintoinen. Aguilar oli ”kunnon kristitty, ja rukouskirjansa [breviaarin] avulla hän piti lukua kirkon juhlapäivistä” (s. 27, sana ”kirkon” on lisätty käännökseen).

Kun kuuluisa Meksikon-valloittaja Hernando Cortés saapui Cuzmiliin eli Cozumeliin vuonna 1519, hän ”sai tietää, että kuuden päivämatkan päässä eräällä intiaanipäälliköllä oli hallussaan parrakkaita miehiä”. Cortés oli varma, että nämä olivat espanjalaisia ja lähetti heille kirjeen. Aguilar vastaanotti kirjeen ja meloi maanmiestensä luo Cozumeliin:

”Aguilar kysyi heiltä, olivatko he kristittyjä, ja saatuaan kuulla, että he olivat sekä kristittyjä että espanjalaisia, hän puhkesi ilosta itkuun, lankesi polvilleen maahan, kiitti Jumalaa ja kysyi, oliko silloin keskiviikko.” (s. 33)

Cortés sai Aguilarista hyvän tulkin, ja hän ryhtyikin heti ”julistamaan ristin sanomaa ja poisti intiaanien jumalankuvat temppeleistä” (s. 33). Jo aiemmin Cortés oli selittänyt Cuzmilin asukkaille, ”kuinka turhanpäiväisiä jumalankuvat olivat” ja suostutellut heidät ”palvomaan ristiä, jonka hän asetti Neitsyt Marian kuvan kera heidän temppeleihinsä” (s. 31).

Nyt uuden tulkin vahvistamana Cortésin sananjulistus teki kuulemma Cuzmilin asukkaisiin niin suuren vaikutuksen, että he huutelivat rannalla kulkeville espanjalaisille: ”Maria, Maria! Cortés, Cortés!” (s. 33)

Toinen 1511 henkiinjäänyt espanjalainen, Guerrero, ei ollut Cortésin kirjeen tavoitettavissa. Hänen tarinansa on hyvin toisenlainen, hän nimittäin pakeni Chectemaliin eli Chetumaliin, ”joka on Jukatanin Salamanca”. Guerrero omaksui mayojen kielen, tavat ja ehkä uskonnonkin, ja Nachancán-niminen mayapäällikkö antoi hänelle sotilaallisia tehtäviä (nomen est omen!) sekä hyvää sukua olevan vaimon, jonka kanssa hän sai lapsia (s. 27).

Näin ollen Guerrero ei ”koskaan yrittänyt paeta niin kuin Aguilar, vaan antoi jopa tatuoida vartalonsa, kasvatti pitkät hiukset ja lävistytti korvansa, niin että saattoi käyttää intiaanien tapaan korvakoruja”. Guerrero puolestaan opetti mayoja rakentamaan linnoituksia ja valleja ja ”voitti usein päällikön viholliset” niin, että häntä ”pidettiin suuressa arvossa”. (s. 27)

Mayakulttuurin ja eurooppalaisen kulttuurin (ja veren!) sekoittuminen käynnistyi siis välittömästi aivan ensimmäisistä kohtaamisista alkaen. Vaikka Guerreron tapaus on äärimmäisyydessään poikkeuksellinen, myös muut espanjalaiset Landaa myöten näkivät mayakulttuurissa paljon arvokkaita ja omaksumisen arvoisia elementtejä. Seuraavassa esittelen kaikkea sitä positiivista, mitä Landa mayakulttuurissa havaitsi.

Mallikelpoiset mayat

”Ennen espanjalaisten valloittajien tuloa intiaanit elivät kaupungeissa noudattaen hyviä tapoja. Paikat pidettiin kunnossa, rikkaruohot kitkettiin ja kaikenlaisia hyötypuita istutettiin. Keskellä kaupunkia sijaitsivat temppelit kauniine pihatasanteineen, ja temppelien ympärillä olivat ensin päälliköiden ja pappien ja sitten korkea-arvoisten ihmisten talot.” (s. 61)

Diego de Landa hehkutti – syystäkin – mayojen rakennustaitoa: ”tähän päivään mennessä Intiasta [eli Amerikasta] ei ole löydetty mitään yhtä merkittävää kuin Jukatanin lukuisat suuret ja loisteliaat rakennukset. Niitä on runsaasti joka puolella, ja ne on suorastaan hämmästyttävän taitavasti rakennettu.” Hämmästystä lisää se, ettei mayoilla ollut ”minkäänlaista metallia”, vaan he käyttivät ”paikalliseen tapaan suuria kivenjärkäleitä”. (s. 170)

Landan jälkeen useimmat upeista mayarakennuksista jäivät vuosisatojen saatossa viidakon peittoon, mutta 1800-luvulta lähtien niitä on kaivettu pikku hiljaa taas esiin. Ne herättävät ihailua yhä tänäänkin, ja jotkut ovat hämmästyksensä vallassa langenneet uskomaan teorioita, joiden mukaan rakennusten takana olisi ollut jokin toinen sivilisaatio (kenties jopa ulkoavaruudesta).

Ansiokseen Landa tajuaa kirjassaan sen peruspointin, jonka vuoksi tällaiset spekulaatiot eivät ole uskottavia: ”On turha väittää, että jotkut muut kansat olisivat ensin alistaneet intiaanit ja sitten pystyttäneet nämä rakennukset, sillä on olemassa merkkejä siitä, että rakentajat ovat olleet alastomia intiaaneja.” (s. 171) Muinaiset mayat jättivät meille rakennustensa lisäksi maalauksia itsestään, ja niistä näemme, että mayojahan ne ovat.

Toiseksi Landa ihailee mayojen hyveitä. ”Intiaaneilla on miellyttävä tapa auttaa toinen toistaan kaikissa töissä. (…) Jukatanilaiset ovat hyvin anteliaita ja vieraanvaraisia. Vieraalle annetaan aina sitä, mitä tarjolla on: päivällä juotavaa, illalla syötävää. Ja jos ei satu olemaan mitään syötävää, niin sitä haetaan naapurista.” (s. 80-81)

Mayanaiset ovat Landan mukaan hyveellisiä, siveitä, järkeviä, kohteliaita ja ”harvinaisen anteliaita” (s. 107). ”Vanhat ihmiset murehtivat nykyisin sitä, että naiset eivät enää ole niin siveitä kuin olivat, ennen kuin oppivat tuntemaan meidän kansamme.” (s. 105) Mayanaiset leipovat ”monenlaisia hyviä ja terveellisiä leipiä”, ja jauhetusta maissista ja kaakaosta tehdään kuohuvaa juomaa, ”joka on hyvin maukasta”. (s. 75)

Mayoilla oli myös tansseja, erityisesti kaksi miesten tanssia, jotka olivat ”näkemisen arvoisia”. Toisessa niistä jopa 800 intiaania ”tanssii rytmikkäästi pitkin askelin ja pienet liput liehuen” (s. 78). Mayojen juhlissa esiintyneet stand-up-koomikot tai ilveilijät puolestaan olivat niin suosittuja, että ”espanjalaisetkin pyytävät heitä esittämään hulluttelujaan (…) ja espanjalaiset itse esittävät niitä myöhemmin sangen taitavasti juhliensa ohjelmanumerona” (s. 77-78).

Myönteisesti mayauskonnosta

Rajoittuiko mayakulttuurin arvostus Landan osalta pelkästään maallisiin asioihin, vai saattoiko hän ihailla myös elementtejä heidän uskonnossaan? Yleisesti annetaan ymmärtää, että Landa olisi suhtautunut mayauskontoon (Wikipedia-artikkelin sanoin) ”täysin leppymättömästi”, mutta oma ”Jukatan-juttujen” luentani ei tätä kyllä tue. Landa löytää mayauskonnosta useita mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä kristinuskoon ja osaa myös arvostaa niitä.

Ensinnäkin mayoilla oli käytössä lapsikaste, jota ei tavattu missään muualla ”Intiassa”. Mayat kuulemma jopa käyttivät siitä sanaa zihil, joka merkitsi ”syntyä uudelleen eli toisen kerran”. (s. 86) Landa kuvaa tarkoin ja hartaasti tätä toimitusta eikä lausu siitä yhtään kriittistä sanaa.

Ensinnäkin kaste oli Jukatanin mayoille ”hyvin vakava asia, ja jokainen haluaa tulla kastetuksi”. He uskoivat saavansa kasteen avulla ”erityisen alttiuden elää oikein ja että pahat henget eivät pääsisi vahingoittamaan heitä” (s. 86). Kastepäivä valittiin huolella, asiasta neuvoteltiin papin kanssa, ja sitten paastottiin kolme päivää ennen itse juhlaa (s. 87).

Kastepäivänä pappi suoritti eräänlaisen eksorsismin. Hänellä oli yllään punasulkainen viitta ja sulkapäähine, ja kädessään hänellä oli koristeltu vihkivedenpirskotin. ”Keisaria kruunaava paavi ei voisi tehdä suurempaa vaikutusta kuin tämä intiaanipappi puvussaan.” (s. 88) Pappi siunasi lapsia, rukoili ja suoritti erilaisia symbolisia rituaaleja. Juhlamenojen jälkeen syötiin ja juotiin ”kauan ja hartaasti” (s. 90).

Kasteen lisäksi mayoilla oli käytössä omanlaisensa rippi. Jukatanilaiset nimittäin uskoivat, että synneistä ja pahoista teoista seurasi kuolema, sairaus tai muu kärsimys, ja siksi ”heillä oli tapana tunnustaa rikkomuksensa heti, kun vastoinkäymisiä tuli, sillä tietenkin he tiesivät, milloin olivat tehneet väärin”. (s. 90) Mayat tunnustivat syntinsä ”papille, jos tämä oli paikalla, ja ellei pappia ollut, he tunnustivat ne isälleen tai äidilleen ja aviopuolisot toisilleen” (s. 91).

Tavallisimpia syntejä, jotka tuottivat jukatanilaisille omantunnontuskia ja jotka johtivat ripittäytymiseen, olivat varkaus, miestappo, lihan heikkous ja väärä todistus. ”Ajatuksissa tehtyjä syntejä ei tunnustettu, vaikka niitäkin pidettiin pahana ja kaikissa elämänohjeissa niitä neuvottiin välttämään.” (s. 91)

Mayoilla oli omat pappinsa, ja heidän tehtävänsä muistuttavat kovasti katolisten pappien velvollisuuksia. ”Pappien tuli keskustella ihmisten kanssa, opettaa ja neuvoa heitä; heidän piti selvittää, millaisia vastoinkäymisiä oli odotettavissa ja miten niistä selvittäisiin; heidän tuli saarnata ihmisille, julistaa juhlapäivät, hoitaa uhritoimitukset ja muut pyhät menot.” (s. 93)

Landa näyttää arvostaneen ylipäätään jukatanilaisten uskonnollista hartautta. Siihen kuuluivat mm. pyhiinvaellukset Cozumeliin ja Chichenizán (Chichén Itzá) kaivolle. Näitä ”pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin meillä Jerusalemiin tai Roomaan tehtävää pyhiinvaellusmatkaa. (…) Uhrilahjojen viejillä oli tapana pistäytyä myös matkan varrelle osuneissa rauniotemppeleissä rukoilemassa ja polttamassa kopaalia.” (s. 92)

Kännäyksestä kääntymykseen

Amerikan alkuperäisasukkaiden ja eurooppalaisten kohtaamisesta kirjoitettaessa syyllistytään usein yksipuolisuuksiin. Landaa on helppo ruoskia mayakääröjen polttamisesta ja kulttuuriaarteiden tuhoamisesta (mayatutkijoiden tai ainakin joidenkin populaariesitysten kiusaus), mayakulttuuri taas on helppo sivuuttaa viittaamalla ihmisuhreihin (kristittyjen kiusaus).

Tarvitaan tasapainoista ja tasapuolista esitystä. Molemmilla puolilla oli paljon hyvää, molemmilla myös paljon pahaa. Hyveiden lisäksi Landa tuntee myös mayojen paheet: ”epäjumalanpalvonta, vaimon hylkääminen, julkinen juopottelu sekä orjakauppa” (s. 66). Erityisesti juomingeista seurasi ”paljon pahaa”: intiaanit ”tappavat toisiaan ja häpäisevät avioliittoja”, ”räyhäävät vanhempiensa talossa (…) ja sytyttävät sen tuleen” (s. 76).

Ulkopuolisen silmin hirvittävin ulottuvuus mayakulttuurissa oli ihmisten uhraaminen. Jos mayat uskoivat jumalten suuttuneen, tavalliset uhrit (ruoka, juoma, eläimet, oman veren vuodattaminen) eivät riittäneet vaan ”ihmisarvosta piittaamatta ja ilman järjen hiventä uhrattiin ihmisiä yhtä säälittä kuin lintuja” (s. 180).

Tämä havainto ei kuitenkaan johda kirjassa minkäänlaiseen vihapuheeseen mayoja vastaan eikä propagandaan heidän kulttuurinsa tuhoamiseksi. Sen sijaan se sai Landan puhkeamaan hartaaseen rukoukseen: ”Tällaisista kauheuksista heidät ainiaaksi vapauttakoon Armollinen Herra, joka uhrasi itsensä ristillä koko luomakunnan Isälle.” (s. 181)

”Miten tuskallista onkaan nähdä, kuinka paholainen on aina vietellyt ja yhäkin viettelee palvojiaan kauhistuttaviin synteihin ja niiden sietämättömän taakan alla helvettiin. Kenenpä sydän ei särkyisi sen nähdessään!” (s. 182)

Landalla oli siis vilpitön motivaatio mayojen evankeliointiin. Hän jatkoi rukoustaan moittimalla entistä enemmän pappeja, jotka seuraavat ”vain sivusta, kun paholainen saa ihmiset pauloihinsa, niin että he palvelevat tätä sellaisin menoin, joita ei voi käsittää ja joiden takia nämä ihmiset joutuvat helvetin tuleen” (s. 183). Kirjansa alkupuolella hän selostaakin, millä strategialla fransiskaanit lähestyivät mayoja ja pyrkivät kristillistämään heitä.

Siinä missä eräät espanjalaiset valloittajat olivat tehneet mayoille järkyttäviä julmuuksia (ja puolustelleet tekojaan mm. esimerkillä Vanhasta testamentista, jossa juutalaiset ”Jumalan käskystä syyllistyivät kauheisiin julmuuksiin luvatussa maassa” s. 60), fransiskaanit suojelivat mayoja ja panostivat opetukseen. Tämä sai espanjalaiset ärtymään munkeille ja jopa polttamaan heidän luostareitaan.

”Mitä enemmän espanjalaiset vihasivat munkkeja, sitä paremmiksi kehittyivät intiaanien ja munkkien välit.” (s. 65) Munkkien opetusstrategia oli sellainen, että he kokosivat ylimystön pojat luostareiden ympärille rakennettuihin taloihin ja opettivat heitä. Vähitellen jotkut pojista pyysivät kastetta. ”Oli ilahduttavaa huomata, kuinka nopeasti kristinusko omaksuttiin. Pojat oppivat sen koulussa ja muut saarnoja kuuntelemalla.” (s. 67)

Vastakastetut lapset raportoivat munkeille epäjumalanpalvonnasta, ja heitä neuvottiin myös rikkomaan epäjumalankuvia. Tämä luonnollisesti aiheutti vastustusta perheissä, mutta ”pojat eivät antaneet periksi vaan puolustautuivat sanomalla, että teoillaan he osoittavat kunnioitusta läheisiään kohtaan, joiden sielujen pelastumisesta juuri oli kyse” (s. 67).

Loppusanoissaan Landa laskee, että espanjalaisten tulo on ollut intiaaneille ”pikemminkin hyödyksi kuin vahingoksi”. Maallisen hyödyn (hevoset, lehmät, siat, lampaat, kanat, sitruunat, taatelit, banaanit, silkki, metallityökalut, raha ja ”monia muita uutuuksia, jotka ovat helpottaneet intiaanien jokapäiväistä raadantaa”) lisäksi he ovat saaneet ”ilmaiseksi” sen, mitä ei voi ansaita: ”lain ja kristinuskon sekä rauhan, jossa he nykyisin elävät” (s. 215).

”Ja jos joskus espanjalaiset ovat olleetkin huonona esimerkkinä, niin kuningas on puuttunut asiaan jakamalla oikeutta ja munkit ovat saarnanneet hellittämättä kaikkia väärinkäytöksiä vastaan. He vastustavat vääryyttä, vaikka evankeliumin mukaan pahuus ja huonot esimerkit ovat välttämättömiä. Uskonkin, että tätä kansaa on koeteltu, jotta kaikki osaisivat erottaa kullan kuonasta ja jyvät akanoista sekä arvostaa hyvettä niin kuin ne, jotka filosofin tavoin ymmärtävät, että hyveet loistavat paheiden ja hyveelliset ihmiset paheellisten joukosta; ja voi sitä, joka on ollut huonona esimerkkinä tai syypää häväistykseen, ellei hän sovita tekoaan! Ja sinä, rakas lukijani, rukoile sinäkin omasta puolestasi Jumalaa, että vääryydet sovitettaisiin, ja ota vastaan tämä minun vähäinen työni ja anna anteeksi sen puutteet, ja kun löydät virheitä, muista että minä en niitä puolustele.” (s. 216)

9515784530maya

Popol Vuh ja Raamattu

17.8.2015

Kuten monet lukijoistani tietävät, palasin reilu viikko sitten mayojen maailmasta. Vietimme mayatutkijapuolisoni Beatan kanssa yhteensä viisi viikkoa Meksikossa, Guatemalassa, Belizessä ja Hondurasissa.

Ennen Keski-Amerikkaan lähtöä kirjoitin ja ajastin Räisäs- ja Huovis-sarjat loppuun; nyt matkan jälkeen ajattelin omistaa kaksi viikkoa mayatematiikalle, joka on ymmärrettävästi ollut viime aikoina mielessäni ja joka ei yllättäen olekaan niin kaukana Suomesta ja suomalaisuudesta kuin voisi luulla.

Suomen johtava mayatutkija Harri Kettunen kirjoittaa artikkelinsa ”Mayojen muuttuva menneisyys” (Latinalainen Amerikka: ihmiset, kulttuuri ja yhteiskunta, Tampere: Vastapaino 2014) sivulla 56:

”Mayat ovat asuneet ja asuvat edelleen noin Suomen kokoisella alueella, joka käsittää Guatemalan ja Belizen valtiot kokonaisuudessaan, Hondurasin läntisen osan sekä Chiapasin, Tabascon, Campechen, Yucatánin ja Quintana Roon osavaltiot eteläisessä ja kaakkoisessa Meksikossa.”

Sen lisäksi, että mayat asuivat ja asuvat edelleen (ei siis mikään kadonnut muinaiskansa, kuten suuri osa luulee!) noin Suomen kokoisella alueella, heitä on myös suunnilleen saman verran kuin suomalaisia (olen lukenut vaihtelevia tietoja, 4-6 miljoonaa). Osittain mayojen ”kotimaa” jopa muistuttaa jonkin verran Suomea: paljon (sade)metsää ja upeita järvimaisemia kuten Guatemalan Floresissa, Yaxhássa ja Atitlánjärvellä.

Mayojen kansalliseepos

Sekä mayoilla että suomalaisilla on selkeä kansalliseepos: mayojen ”Kalevala” on nimeltään Popol Vuh, ja se on jopa käännetty ja julkaistu suomeksi (Helsinki: Like 2001). Eepoksen nimi tarkoittaa ”yhteisön kirjaa” (joskus siitä näkee käytettävän muotoja Popol/Poopol Wuj/Wuuj/Wu’uj – espanjankielisille ”j” on h, kun taas ”h” on äänetön).

Se mayayhteisö, josta kirja on peräisin, on nimeltään k’iche’ (muita käytettyjä kirjoitusasuja ovat quiche, quiché, kiche ja k’iche). K’iche’ on myös yksi Guatemalan maakunnista ja yksi nykyään puhutuista 31 mayakielestä.

K’iche’ ei ole mayakielistä suurin eikä lähimpänä mayahieroglyfien kieltä, mutta juuri k’iche’ksi meille on säilynyt mayojen mytologia Popol Vuh-eepoksen muodossa. Se kirjoitettiin 1500-luvulla latinalaisin aakkosin, jotka espanjalaiset olivat opettaneet osalle paikallisväestöstä.

Käsikirjoitusta säilytettiin salassa k’iche’-kaupunki Chichicastenangossa, kunnes siellä toiminut katolinen dominikaani-isä Francisco Ximénez sai nähdä ja kääntää sen espanjaksi 1700-luvulla. Teos julkaistiin ja tuli tunnetuksi Euroopassa 1800-luvulla, ja siitä on nykyään olemassa useita hyviä erikielisiä laitoksia, esim. netissä ilmaiseksi luettavat englanninkieliset Dennis Tedlockin ja Allen J. Christensonin käännökset. (Amazonista ne saa tästä ja tästä.)

Popol Vuh jakautuu kolmeen osaan, joista kolmas keskittyy nimenomaan k’iche’-dynastiaan. Koko eepos ei siis ole puolueettomasti kaikkien mayojen yhteistä historiaa, vaan se kertoo loppuosassa juuri k’iche’-mayojen ”myyttis-historiallisen tarinan aina espanjalaisvalloituksen jälkeiselle ajalle” (Kettunen, s. 67).

Kuitenkin ensimmäisessä ja toisessa osassa, jotka kertovat luomisesta ja ”sankarikaksosista” Hunahpusta ja Xbalankesta, on hyvin vanhaa ja muillekin mayaheimoille tuttua ainesta. ”Teoksen keskivaiheilla kerrotut tarinat sankarikaksosista muodostavat Popol Vuhin vanhimman osan. Kuvallisessa muodossa näitä kertomuksia esiintyy jo esiklassisen kauden taitteessa ennen ajanlaskumme alkua.” (Kettunen, s. 67)

Popol Vuh ja Raamattu

Olen itse lukenut Popol Vuhista englanninkielisen Tedlockin käännöksen sekä suomenkielisen käännöksen, joka perustuu pitkälti guatemalalaisen Adrian Recinoksen vuoden 1947 espanjannokseen. Tämä artikkeli pohjautuu kokonaan mainittuun suomennokseen.

Teologina panin Popol Vuhista merkille useita yhtäläisyyksiä Raamatun kanssa, ja niihin ajattelin myös tässä artikkelissa keskittyä. Heti alkuun on kuitenkin sanottava, että eroavaisuuksia on paljon enemmän, eivätkä yhtäläisyydet vaikuta sellaisilta, että näiden kahden välillä olisi minkäänlaista kirjallista riippuvuutta tai tietoista vuorovaikutusta.

Raamatun ja Popol Vuhin yhtäläisyyksien tulkinta on kokonaan oma kysymyksensä. Voisi ehdottaa, että yhtäläisyyksien taustalla saattaisi olla jonkinlainen yleisinhimillinen uskontaju tai jonkinmoinen yhteinen alkuperä. Teologisesti paljon uskaliaampia ovat ne yritykset, joiden suomenkielinen Popol Vuh- Wikipedia-artikkeli mainitsee olleen yleisiä Ximénezin aikana ja jota mormonit kai yhä kannattavat: ”että juutalaiset olivat intiaanien esi-isiä”.

Nykykatolinen lähestymistapa mayauskontoon ja Popol Vuhiin etenee Vatikaanin II kirkolliskokouksen julistuksen Nostra Aetate hengessä:

”[Kirkko] tarkastelee erityisesti kaikkea sitä, mikä on ihmisille yhteistä ja johtaa heitä keskinäiseen yhteenkuuluvaisuuteen. Sillä kaikki kansat ovat yksi ja ainoa yhteisö, niillä on yksi ainoa alkujuuri, koska Jumala asutti koko ihmissuvulla kaiken maanpiirin, ja niillä on myös yksi viimeinen päämäärä, Jumala. Hänen kaitselmuksensa, hänen hyvyytensä osoitukset ja hänen pelastussuunnitelmansa ulottuvat kaikkiin ihmisiin (…)

Vanhimmista ajoista lähtien aina meidän päiviimme on eri kansojen keskuudessa ollut olemassa jonkinlainen havainto siitä kätketystä voimasta, joka on läsnä asioitten kulussa ja ihmiselämän tapahtumissa, usein jopa tietoisuus korkeimmasta jumaluudesta (…)

Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka — vaikka ne poikkeavatkin monessa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa — monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset.” (NA 1-2)

Johdanto ja luomismyytti

Popol Vuhin (tästedes PV) johdannossa kirjoitetaan kauniisti (taktisena vetona tai ei), että kirja on kirjoitettu ”Jumalan lakia ja kristinuskoa kunnioittaen” siksi, että ”Popol Vuhia ei enää ole; sitä ei voi enää nähdä.” Alkuperäisessä mayahieroglyfein kirjoitetussa PV:ssä ”oli kuvattuna selvästi, kuinka me olimme tulleet meren toiselta puolen [Minkä meren ja miltä puolen?] ja millainen oli ollut meidän alkuhistoriamme ja elämämme” (s. 14).

Ensimmäinen osa alkaa luomiskertomuksella: ”Tämä on kertomus siitä, kun ei ollut olemassa vielä mitään”. Kuulostaa teologisesti lupaavalta pohjalta ex nihilo -luomiselle, tosin heti perään kerrotaan, että ”oli tyyntä ja tyhjää taivaan kaaren alla”, joten sittenkin – kuten kohta jo sanotaankin  – ”vain taivas oli olemassa”.

Hämmennys jatkuu, kun seuraavassa kappaleessa sanotaan: ”Maan pintaa ei vielä näkynyt. Oli vain tyyni meri ja ääretön avaruus. Mitään ei ollut luotu (…) Mitään ei näkynyt; oli vain tyyntä vettä, vain autio, peilityyni meri.” Eli nyt taivaan lisäksi olikin olemassa myös meri – ennen minkään luomista.

”Vain Luoja ja Muodonantaja (…)  olivat vedessä, loistaen valoaan. Koska he olivat sinisten ja vihreitten sulkien peitossa, heitä kutsuttiin Gucumatziksi.” (s. 16) Taivaan ja meren lisäksi oli siis jo sulkiakin!

Luomismyytissä on selvästi nivottu yhteen useampia kertomuskerrostumia eri ajoilta. Raamatun luomiskertomuksissa on jokseenkin samantapaista problematiikkaa (jaetta 1. Moos. 2:4 pidetään yleisesti kahden eri-ikäisen luomiskertomuksen taitekohtana, ja sitten on klassisia kysymyksiä esim. aamujen, iltojen ja päivien mielekkyydestä ennen kuin aurinko oli luotu [vasta neljäntenä päivänä]).

Itse luominen muistuttaa jonkin verran Raamatun luomistapahtumaa: ”Tapahtukoon näin! Tyhjyys täyttyköön! Vedet vetäytykööt ja väistykööt, maa kohotkoon ja lujittukoon! Niin he sanoivat. Tulkoon valo ja aamunsarastus taivaan ja maan päälle! Kun ihmisolento on luotu, kun ihminen on saanut muotonsa, vasta sitten saakoon meidän luomistyömme kunniaa ja kiitosta. Niin he sanoivat.” (s. 17)

Tässä on nähtävissä ensinnäkin kristinuskolle tuttu ”luominen sanan voimalla” (sanan vaikuttavuudesta PV:ssä on muuten ilmestymässä piakkoin erään B. Antonin kirjoittama akateeminen artikkeli aikakauskirjassa The Polish Journal of the Arts and Culture), vuoret ja laaksotkin ”luotiin pelkästään sanan voimalla” (s. 18). Toinen tuttu asia on ihmisen luominen luomistyön jonkinlaisena päätepisteenä tai kruununa.

Tässä törmäämme kuitenkin merkittävään eroon Raamatun ja PV:n luojajumalien välillä. Jälkimmäisessä ihmisen luominen ei suinkaan heti onnistu. Ensinnäkään luojajumalat eivät onnistu saamaan eläimiä puhumaan ihmiskieltä ja ylistämään luojiaan: ”Ne vain sihisivät, raakkuivat ja ulvoivat.” (s. 19) Raamatun ”niin oli hyvä” muuttuu muotoon ”Se ei ole hyvä”. Tämän takia eläimet tuomittiin uhrattaviksi ja syötäviksi (s. 20).

Luojajumalat yrittivät uudestaan ja loivat mudasta ja liejusta ihmisen ruumiin. Tämä olento puhui, mutta ”puheessa ei ollut mieltä”. ”Tätä meidän täytyy nyt miettiä”, sanoivat kaikkea muuta kuin täydelliset ja kaikkivaltiaat luojajumalat. (s. 21) Neuvonpidon jälkeen seuraavaksi luotiin puuihmisiä, jotka kyllä puhuivat mutta ”eivät muistaneet Luojaansa eivätkä Muodonantajaansa” (vrt. Room. 1:21).

Niinpä ”Taivaan Sydän nostatti vedenpaisumuksen; puuihmiset hukkuivat suureen tulvaan” (s. 24). Vedenpaisumus on yksi mielenkiintoisimpia yhdistäviä tekijöitä useissa mytologioissa ympäri maailman, ja erityisen mielenkiintoista PV:ssä on taustalla olevan struktuurin samantapaisuus Raamattuun nähden: luominen-synti-rangaistus: he ”eivät muistaneet Luojaansa”, ja ”siksi ne hukutettiin” (s. 24).

Meille Darwinin jälkeen eläville länsimaalaisille erittäin mielenkiintoinen (joskin melko erikoinen) lisähuomio seuraa myöhemmin, kun PV kertoo sanottavan, että tuhottujen puuihmisten ”jälkeläiset ovat apinoita, jotka elävät nykyään metsissä (…) tämän vuoksi syystä apina muistuttaa ihmistä, se on muisto niistä ihmisistä, niistä luoduista ihmisistä, jotka oli tehty vain puusta”. (s. 26)

Hunahpú ja Ixbalanqué

PV:n kiistattomia sankareita ovat kaksoset Huhahpú ja Ixbalanqué (seuraan nyt kääntäjien kirjoitusasua, aiemmin annoin Kettusen kirjoitusasun). Ensimmäisen osan viidennessä luvussa heidät esitellään nuorukaisina, jotka olivat ”oikeita jumalia” ja jotka tekivät lopun ylpistelevästä jättiarasta (papukaijasta) nimeltä Vucub-Caquix (Seitsemän Ara). Tarinan opetus ei ole vieras raamatunlukijalle: ”jokainen kerskailija tuhoutuu” (s. 29).

Myöhemmin sankarikaksoset voittavat myös Vucub-Caquixin pojan Cabracánin, joka rehenteli ”kunniallaan, suuruudellaan ja vallallaan”. Sankarikaksoset eivät voi antaa tämän jatkua: ”Ikään kuin sinua, Taivaan Sydän, ei olisi olemassakaan!” (s. 41)

Nuorukaiset saivat lopulta Cabracánin köytettyä: ”He sitoivat hänen kätensä selän taakse ja vetivät köyden kaulasta nilkkoihin. Sitten he paiskasivat hänet maahan, ja siihen paikkaan he hänet hautasivat.” (s. 43) Tällä tavalla tai tässä asennossa tapettuja ihmisiä on sittemmin löytynyt Mesoamerikan (Meksikosta kravun kääntöpiiriltä Costa Rican pohjoisosiin ulottuva kulttuuriantropologinen alue) arkeologisissa kaivauksissa.

Toinen osa alkaa sankarikaksosten isän Hun-Hunahpún (Yksi Hunahpu) tarinalla. Hän ja hänen veljensä Vucub-Hunahpú (Seitsemän Hunahpu) ”olivat suuria ajattelijoita ja hyvin viisaita”, ”selvännäkijöitä täällä maan päällä”, ”ystävällisiä ja oikeamielisiä”. (s. 44) He pelasivat ”pallopeliä päivät päästään”.

Xibalbán Herrat eli mayojen tuonelan jumalat ärsyyntyivät jatkuvasta pallottelusta: ”Mitä siellä maan päällä oikein puuhataan? Ketkä siellä tömisyttävät maata ja metelöivät niin kovasti? (…) Tulkoot pelaamaan palloa tänne, täällä me voitamme heidät!” (s. 45)

Yksi ja Seitsemän Hunahpu lähtivät tuonelaan ja joutuivat sen jumalten huijaamiksi: he istuutuivat tulikuumalle kivipenkille (Xibalbán Herrat ”hohottivat ja ulvoivat, he olivat vallan kuolla nauruun”) ja joutuivat lopulta uhrattaviksi: ”he hakkasivat Hun-Hunahpún pään irti ja hautasivat vanhemman veljen yhdessä nuoremman veljen kanssa”. (s. 51-53)

Sitten tulee PV:n ”neitseellinen sikiäminen”. Hun-Hunahpún pää nostettiin puuhun, joka ensinnäkin tuli ”hetkessä täyteen hedelmiä” (s. 53). Herrat kielsivät ihmepuun hedelmien poimimisen, mutta neito Ixquic meni katsomaan puuta. Hun-Hunahpún kallo alkoi puhua ja sylkäisi tytön kämmenelle: ”Sylkeni mukana annoin sinulle jälkeläiseni”. ”Pelkkä syljen voima oli saattanut hänet raskaaksi, niin että hän oli synnyttävä kaksi poikalasta.” (s. 55)

Neitseestäsyntymiskertomuksessa on joitain mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä kristilliseen tarinaan ja oppiin Jeesuksen sikiämisestä ja syntymästä. Ixquicin isä huudahtaa, että hänen tyttärensä ”on häväisty”, ja Ixquic puolustautuu: ”en ole vielä tavannut ketään nuorta miestä”. (s. 56) ”Kun Ixquicin synnyttämisen aika tuli, hän synnytti vuorella Hunahpún ja Ixbalanquén. He syntyivät silmänräpäyksessä” (s. 61).

Sankarikaksoset ja Xibalbán Herrat

Sankarikaksosten isoveljet Hunbatz ja Hunchouén vihasivat ja kadehtivat pikkuveljiään: ”mustasukkaisuus ja pahansuopuus sumensi heidän viisautensa” (s. 62). Sankarikaksoset voittivat veljensä ”taikuuden avulla”, heistä tuli apinoita (s. 64). Kun he palasivat apinoina kotiin, he saivat ”isoäitinsä nauramaan ääneen”. ”Hän ei voinut vakavana katsella noita apinanaamoja, paljaita takapuolia, kapeita häntiä ja peräreikiä. Ne häntä naurattivat.” (s. 66)

Sankarikaksosten tekemisistä selittyy myös moni luonnossa havaitsemamme seikka. Hunahpú ja Ixbalanqué yrittivät esimerkiksi ottaa kiinni jäniksen ja metsäkauriin tarttumalla niitä hännästä, mutta ne pääsivät pakoon niin, että vain hännät jäivät käteen. ”Tästä syystä metsäkauris ja kani ovat töpöhäntäisiä.” (s. 70) Raamatullisena analogiana mieleen tulee 1. Moos. 3:14, josta käy vastaavasti ilmi, miksi käärme matelee vatsallaan.

Sitten seuraa sankarikaksosten suurin urotyö ja kuuluisin tarina. He nimittäin laskeutuivat tuonelaan kostaakseen isänsä kuoleman Xibalbán Herroille. Kaksoset jujuttivat tuonelan jumalia, selviytyivät monista koitoksista, pelasivat useita tasapelejä, mutta lopulta Hunahpúlta leikattiin pää poikki ja kaksoset ainakin näennäisesti voitettiin. (s. 90) Ixbalanqué sai kuitenkin apua sekä eläinkunnalta että taivaiden tietäjiltä, ja Hunahpú alkoi taas elää. (s. 91)

Käyttämällä kilpikonnasta tehtyä valepäätä sankarikaksoset saivat voitettua Xibalbán Herrat pallopelissä. (s. 93) Tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa lopulliselle suurvoitolle – voisi sanoa kuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Sankarikaksoset nimittäin hyppäsivät tuleen ja kuolivat, etteivät Xibalbán Herrat uhraisi heitä. Sitten Herrat jauhoivat poikien luut ja heittivät ne jokeen. Siellä ne kuitenkin muuttuivat taas komeiksi nuorukaisiksi. (s. 96)

Seuraavana päivänä pojat näyttäytyivät surkeina ryysyläisinä, jotka osasivat tehdä kaikenlaisia ihmeitä, mm. tappaa toisensa ja herättää toisensa henkiin. (s. 96-97) ”Nouse ylös! Ixbalanqué sanoi, ja samassa Hunahpú heräsi henkiin.” (s. 100) Xibalbán Herrat olivat tästä showsta niin innoissaan, että käskivät ryysyläisiä tekemään saman heillekin. Niin pojat uhrasivat tuonelan jumalat mutta eivät herättäneetkään heitä enää eloon. (s. 101)

”Heidän uhraamisensa ei vienyt paljon aikaa, ja tällä tavalla heitä rangaistiin. (…) Heti kun Xibalbán väki näki Herrat kuolleina ja uhrattuina, se lähti pakoon. (…) Siten voitettiin Xibalbán Herrat. Vain ihmetekojen ja muodonmuutosten avulla pojat onnistuivat siinä.” (s. 101)

Sankarikaksoset kostivat siis isänsä Hun-Hunahpún ja setänsä Vucub-Hunahpún (joskus  heitä kutsutaan kollektiivisesti poikien ”isiksi”) kuoleman. He kunnioittivat ”isiään” ja jättivät heille jäähyväiset: ”Teidän nimenne eivät unohdu. Niin olkoon! he sanoivat isilleen ja heidän sydämensä sai lohtua. (…) Sitten he nousivat ylös valon ympäröiminä ja kohosivat taivaalle.” Sankarikaksosista toinen muuttui auringoksi, toinen kuuksi. (s. 104)

Ihmisen luominen ja kielten sekoittuminen

Kolmas osa siirtyy käsittelemään ihmisen luomista. Ensimmäisessä osassa oli käsitelty epäonnistuneita yrityksiä luoda ihminen eri aineista. Nyt jumalat löysivät ruoan, josta ihminen lopulta tehtiin. ”Maissia oli ihmisen veri, siitä ihmisen veri tehtiin. Näin Esivanhemmat käyttivät maissia ihmisen luomiseen. (…) Keltaisesta ja valkoisesta maissista tehtiin heidän lihansa; maissitaikinasta he tekivät ihmisen käsivarret ja jalat.” (s. 106)

Maissi on tänäänkin mayojen perusruokaa, leivän korvaa maissitortilla. ”Olet sitä mitä syöt”, kuuluu tunnettu sanonta. Mayat ovat maissin ihmisiä, me leivänsyöjät taas vehnän ihmisiä. (Tästä näkökulmasta mayojen ei varmasti ollut vaikea ymmärtää, että ehtoollisessa vehnäleipä on Kristuksen ruumis, mutta toisaalta heille on saattanut olla vaikea hyväksyä siihen liittyvä vehnän eksklusiivisuus ja universaalisuus.)

Ensimmäisillä ihmisillä ei ollut äitiä eikä isää, ”heidät vain tehtiin ja heille annettiin muoto”, heille lahjoitettiin äly ja ”heidän onnistui käsittää kaikki, mitä maailmassa oli”, he olivat ”todella suurenmoisia ihmisiä” (s. 107). Ensimmäiset ihmiset, joita oli neljä, kiittivät Luojaa ja Muodonantajaa: ”Kaksin- ja kolminkertaiset kiitokset teille! Meidät on luotu, olemme saaneet suun ja kasvot; puhumme, kuulemme, ajattelemme ja kävelemme.” (s. 108)

Sitten seuraa kuitenkin erikoinen käänne: jumalat eivät ole tyytyväisiä siihen, että heidän luomuksensa tietävät ja näkevät kaiken. Jumalat neuvottelivat keskenään: ”Jokin raja heille täytyy panna, näin asiat eivät ole oikealla tolalla. Etteivät he vain ole samanveroisia kuin me, heidän luojansa (…) me jotka tiedämme ja näemme kaiken?” (s. 109)

Ihmisen lankeemuksen tilalla on siis jumalten mielenmuutos. ”Taivaan Sydän puhalsi utua noiden neljän ensimäisen ihmisen silmiin, (…) ja he saattoivat nähdä vain sen, mikä oli lähellä (…). Näin tuhottiin näiden neljän ihmisen viisaus ja tieto, näiden jotka olivat quiché-kansan alkujuuri.” (s. 109)

Neljäs luku muistuttaa hieman Baabelin tornia: ”He eivät enää kunnolla ymmärtäneet toisiaan, sen jälkeen kun he tulivat Tulániin. Siellä heidän tiensä myös erosivat” (s. 114). Kielten sekoittuminen nähdään tragediana: ”Oi! Olemme hylänneet kielemme! Mitä me olemme tehneet? Olemme hukassa. Missä meitä petettiin? Meillä oli vain yksi ainoa kieli, kun me tulimme Tulániin; meidät oli luotu ja kasvatettu samalla tavalla.” (s. 116)

Ihmisuhrien alku ja k’iche’-dynastian loppu

Seitsemäs luku kertoo, kuinka ”vankeja alettiin uhrata kuningas Cotuhán määräyksestä rangaistukseksi heidän rikoksistaan”, ja näin ”alkoi ihmisten uhraaminen jumalille” (s. 152). PV:n valossa mayat eivät siis olleet alun perin verenhimoisia ihmisuhraajia, vaan kyse oli kuninkaan käskystä (vähän kuin reformaatio Ruotsi-Suomessa): ”Kaikki heimot, suuret ja pienet, joutuivat kauhun valtaan, kun he olivat todistamassa vangittujen saapumista uhrattaviksi.” (s. 153)

Luvussa 12 PV tarjoaa sukuluettelon aina ensimmäisestä ihmisestä Balam-Quitzéstä alkaen. Erikoista on se, että jo 12. sukupolven kohdalla espanjalaiset saapuvat. Tuolloin hallitsivat Oxib-Queh ja Beleheb-Tzi, mutta espanjalaiset ”hirttivät heidät”. (s. 167) Lista jatkuu 14. sukupolveen asti, jolloin hallitsijoiden nimet ovat jo Don Juan de Rojas ja don Juan Cortés.

Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen herättää kahdenlaisia tunteita ja ajatuksia. Toisaalta espanjalaisten valloitus tuntuu epäoikeudenmukaiselta, toisaalta ihmisuhrikulttuurin jatkuminenkaan ei varmaan olisi ollut kovin hyvä juttu. Jatkamme tämän problematiikan parissa ensi viikolla, kun käsittelyyn tulee Diego de Landan kuuluisa Relación de las Cosas de Yucatán (Kertomus Jukatanin asioista) vuodelta 1566.

Popol Vuhin loppulause on puhutteleva. ”Näin päättyi quiché-kansan elämä. Nykyisin noita alueita sanotaan Santa Cruziksi.” (s. 170)

1191_popol_201448124859

621f81a3ee29f111a4e97b76b5b452df


%d bloggers like this: