Archive for the ‘Katolinen apologetiikka’ category

Guadalupen ihme ja Meksikon kääntymys

14.12.2015

Toissapäivänä 12.12. oli Guadalupen Neitsyt Marian juhlapäivä. Guadalupen Neitsyt Marian basilika Meksikon pääkaupungissa ei ole yhtään vähempää kuin maailman suosituin katolinen pyhiinvaelluskohde, mutta moni suomalainen ei ole koskaan kuullutkaan siitä.

Sain käydä Guadalupen basilikassa heinäkuussa. Tällä hetkellä siskoni asuu Méxicossa, ja sain häneltä juhlapäivänä viestin: ”ihmismäärä on ihan jumalaton ja sinne on viimeisen viikon ajan vaeltanut porukkaa joka suunnasta”. Tätä ”jumalatonta” ihmismassaa voi seurata tästä (meno alkaa 0:30 tienoilla ja on hurjimmillaan 3:10-20 tienoilla).

Mistä ihmeestä on kyse? Ihmeestäpä hyvinkin. Satuin juuri sopivasti lukemaan Francis Johnstonin kirjasen The Wonder of Guadalupejonka pohjalta yritän nyt lyhyesti selittää, kuinka Maria käännytti Meksikon.

Asteekkien aatteet

Oletko joskus unelmoinut Atlantiksen, kadonneen sivilisaation tai uuden maailman löytämisestä? 1500-luvun espanjalaisille tällainen uni tuli todeksi, kun Amerikan mantereelta löytyi kokonainen valtakunta, asteekkien imperiumi mahtavine pyramideineen.

Asteekit palvoivat useita jumaluuksia, joista tärkein oli sulkakäärme Quetzalcoatl. Kivisiä Quetzalcoatl-veistoksia voi yhä nähdä esimerkiksi Méxicon antropologisessa museossa tai asteekkien vanhan päätemppelin paikalla sijaitsevassa Templo Mayor -museossa.

Muita tärkeitä jumaluuksia olivat mm. auringonjumala Huitzilopochtli ja äitijumalatar Tonantzin, jonka patsas sijaitsi Tepeyac-kukkulalla, joka tulee olemaan tärkeä tämän artikkelin jatkon kannalta.

Asteekkiuskonnossa oli sellainen raa’ahko piirre, että jumalille uhrattiin vuosittain tuhansia eläviä ihmisuhreja. Asteekit myös alistivat muita intiaaniheimoja, ja heistä espanjalaiset saivatkin liittolaisia Méxicon eli asteekkien pääkaupungin Tenochtitlanin valloitukseen.

Tenochtitlan, upea Venetsiaa muistuttava 300 000 asukkaan järvikaupunki, vallattiin vuonna 1521. Ulkoisesti katoliset kirkot, ikonit ja ristit korvasivat asteekkitemppelit ja -patsaat, mutta kansa ei kääntynyt.

Jotkut espanjalaisista valloittajista pitivät asteekkeja hirviöinä ja kohtelivat heitä raa’asti. Fransiskaanilähetyssaarnaajat olivat toista maata, mutta ensimmäisen vuosikymmenen aikana he saivat kastettua vain harvoja aikuiskäännynnäisiä. Asteekkien oli vaikea luopua vanhoista uskomuksistaan ja tavoistaan.

Kuinka sitten Meksikosta tuli kristillinen? Jotkut ehkä kuvittelevat, että espanjalaiset pakkokäännyttivät asteekit jossain vaiheessa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Tapahtui jotain paljon kiehtovampaa.

Juan Diegon tarina

Yksi harvoista fransiskaaniveljien kastamista asteekkikäännynnäisistä oli saanut kristilliseksi nimekseen Juan Diego. Vaimon kuoleman jälkeen Juan Diego asui setänsä luona Tolpetlacissa, josta oli n. 15 km matka Tlaltelolcossa sijainneeseen kirkkoon.

Oli joulukuu 1531, siis kymmenen vuotta Tenochtitlanin valloituksesta, ja fransiskaanit valmistivat kristittyjä Marian tahrattoman sikiämisen juhlaan (8.12. – joka muuten vielä 1900-luvun alkuun asti oli suomalaisissakin kalentereissa Marian sikiämisen päivä).

Fransiskaanit opettivat kansaa 1. Moos. 3:15:n pohjalta. Maria oli se nainen, joka murskasi ihmiskunnan syntiin vietelleen käärmeen pään. Juhlan jälkeisenä päivänä Juan Diego kuuli kirkkomatkallaan häntä kutsuvan äänen Tepeyac-kukkulalta. Siellä hän näki nuoren naisen.

Nainen sanoi olevansa Neitsyt Maria, ja hän käski Juan Diegoa viemään sanan piispalle siitä, että kyseiselle paikalle oli rakennettava temppeli. Siellä, missä ei enää ollut pakanallista Tonantzinin patsasta, tulisi nyt olemaan tosi Jumalan äidin pyhäkkö, jossa hän voisi osoittaa ihmisille äidillistä rakkauttaan ja huolenpitoaan.

Juan Diego teki työtä käskettyä, mutta piispa oli epäileväinen. Toisen ilmestyksen ja yrityksen jälkeen piispa käski Juan Diegoa pyytämään naiselta merkkiä, joka vakuuttaisi hänet. Ratkaiseva ilmestys tapahtui 12.12., jolloin Marialla oli myös merkki: kivisellä kukkulalla kasvoi kastilialaisia kukkia, jotka Juan Diego kantoi piispalle tilmassaan.

Kun Juan Diego avasi tilman piispalle, kukkien lisäksi hän sai nähdä toisen yllätyksen. Se Marian kuva, jota Guadalupen basilikassa yhä kunnioitetaan, oli ilmestynyt Juan Diegon tilmaan. Piispa putosi polvilleen ja uskoi, ja hänen avustajiensa välityksellä sana ihmeestä levisi kaupunkiin kulovalkean tavoin.

Pian Tepeyac-kukkulalle rakennettiin kappeli, johon kuva asetettiin ja jonne Juan Diego asettui asumaan. Paikalle virtasi asteekkeja katsomaan ihmeellistä ”valkoisen miehen Jumalan äidin” kuvaa, ja Juan Diego kertoi heille lukemattomat kerrat ilmestyksistä ja Marian äidillisestä sanomasta.

Kopioita kuvasta nahuatlinkielisine selityksineen levitettiin ympäri valtakuntaa, ja ihmeen seurauksena muutamassa vuodessa yhdeksän miljoonaa asteekkia otti vastaan kasteen. Näin Meksikosta tuli kristillinen, ja Meksiko muistaa sen tänäkin päivänä.

Satua?

Tarina Juan Diegosta, Marian ilmestyksistä ja ihmeellisestä kuvasta saattaa kuulostaa vain hurskaalta uskonnolliselta sadulta. Siksi Johnston omistaa kirjassaan yhden luvun tapahtuman historiallisen pohjan selvittelylle.

Guadalupen Neitsyt Marian kuvasta ja pyhäköstä on olemassa hyvinkin varhaisia mainintoja useissa erilaisissa historiallisissa lähteissä. Esimerkiksi Juan Diegon sukulaisen testamentissa mainitaan Tepeyacin ihme, Marian ilmestys ja Guadalupen kuva, ja toisessa testamentissa vuodelta 1537 mainitaan myös Guadalupen Marian pyhäkkö.

Vuodelta 1649 on säilynyt nahuatlinkielinen Nican Mopohua, jossa Juan Diegon ja Guadalupen Neitsyen tarina kerrotaan kokonaisuudessan, ja vuodelta 1648 on olemassa toinen, espanjankielinen lähde.

Vanhojen asiakirjojen lisäksi meillä on konkreettisin todiste Guadalupen Neitsyt Marian ihmeestä, nimittäin kuva itse, joka on käsittämättömästi säilynyt 1500-luvulta meidän päiviimme asti. Kuvaa on tutkittu tieteellisesti useaan otteeseen, ja se on todettu monessakin mielessä selittämättömäksi.

Ensinnäkin tilman normaali säilymisaika on korkeintaan parisenkymmentä vuotta. Siitä huolimatta, että Marian kuvan edessä poltettiin alkuaikoina kynttilöitä ja että sen alla räjähti vuonna 1921 pommi, kuva on edelleen erinomaisessa kunnossa.

Toinen erikoinen asia on se, että kukaan ei tiedä, miten kuva on tilmaan syntynyt. Tieteilijät ovat todenneet, että kuva ei ole maalaus. Tilman etuosan kuidut ovat jotenkin ihmeellisesti silittyneet, ja siitä voidaan todeta joitain myöhemmin lisättyjä värjäyksiä, mutta itse kuvan luonne jää mysteeriksi.

1900-luvulla kuvasta löytyi uusi ihme. Marian kasvoista tehtiin suurennos, ja hänen silmästään löytyi pienen pienet ihmiskasvot, jotka näyttävät aivan samalta kuin vanhimmat tunnetut kuvat Juan Diegosta. Kuva on ikään kuin heijastus nähdystä henkilöstä, ja se on optiikan näkökulmasta juuri oikeassa kohdassa.

”Guadalupen” sanoma

Tiedemiesten ja pyhiinvaeltajien lisäksi Guadalupen Neitsyt Marian kuva liikuttaa myös teologeja, kulttuuritutkijoita ja filologeja.

Kuvan Maria muistuttaa kovasti 1. Moos. 3:15:n ja Ilm. 12:n naista, joka on käärmeen vihollinen ja jolla on kuu jalkojensa alla. Samalla Maria peittää taakseen auringon, asteekkien verenhimoisen Huitzilopochtlin, korvaten täten sekä auringonjumalan että vanhan äitijumalatar Tonantzinin.

Mutta entä asteekkien suurin jumala, Quetzalcoatl? Tässä kuvaan astuu Guadalupen nimi, joka kätkee sisäänsä syvällisen filologis-teologisen sanoman. Miksi Méxicossa kunnioitettava Maria tunnetaan ”Guadalupen” Neitsyt Mariana?

Guadalupe oli itse asiassa espanjalainen Marian pyhäkkö, jossa mm. Kolumbus oli käynyt rukoilemassa ennen Amerikan-matkaansa. Guadalupen Maria oli siis tunnettu ja kunnioitettu 1500-luvun espanjalaisten keskuudessa.

Juan Diegolle ilmestynyt Maria itse sanoi, millä nimellä hänet tulisi muistaa. Ongelmana oli kuitenkin asteekkien ja espanjalaisten välinen kommunikaatio. Espanjalainen tulkki kuuli jotain, jonka hän käänsi Guadalupeksi, mutta näin hänelle ei voitu nahuatliksi sanoa.

Nahuatlin kielessä ei ole g:tä eikä d:tä. Nahuatlinkieliset meskikolaiset puhuvat itse asiassa edelleen Quatlasupen Mariasta. Modernit kielentutkijat ovat päätyneet siihen, että se, minkä tulkki käänsi sanoilla de Guadalupe, oli alun perin nahuatliksi te coatlaxopeuh. 

Mitä sitten tarkoittaa Maria ”te coatlaxopeuh”? Vastaus loksahtaa kohdalleen: Maria, joka murskaa kivikäärmeen. Satoja tuhansia ihmisuhreja vaatinut Quetzalcoatl oli mennyttä.

Guadalupen ihme vahvistaa Marian olevan se, jona katolinen kirkko häntä pitää. Maria on tahraton ihmiskunnan äiti, joka näyttää tien kirkkoon, Jumalan perheeseen. Guadalupen Maria katsoo nöyrästi alaspäin kädet rukoukseen liitettyinä: hän ei ole Jumala vaan Jumalan palvelijatar.

guadalupe.jpg

Scott Hahnin kaksi uusinta

5.1.2015

Alle vuosi sitten kirjoitin artikkelin nimeltä Scott Hahnin uusin, mutta sen jälkeen Hahnilta on ilmestynyt jo kolme uutta kirjaa! Hänen evankeliointimanuaalinsa olen jo esitellyt, tänään ovat vuorossa kaksi tähän asti uusinta populaariteosta Angels and Saints (2014a) ja Joy to the World (2014b), joista edellinen käsittelee nimensä mukaan enkeleitä ja pyhimyksiä (pääasiassa pyhimyksiä), jälkimmäinen joulun sanomaa.

Molemmat kirjat alkavat Hahnille tyypilliseen tapaan henkilökohtaisella tarinalla, joka valaisee kirjan aihetta konkreettisen elämän esimerkillä. Molemmissa kirjoissa tarina liittyy Hahnin lapsiin pyhiinvaellusmatkoilla, 2014a:ssa Josephiin Assisissa ja 2014b:ssä Hannahiin Betlehemissä.

Assisissa Joseph Hahn sairastui pahasti mutta koki sairaalassa ihmeparantumisen Scottin rukoiltua koko yön hänen vierellään. Aamulla lääkäri tokaisi: ”En ole uskonnollinen ihminen, olen tiedemies. En usko ihmeisiin. Mutta kun on lääkärinä Assisissa, kohtaa tällaisia asioita. Tapahtuu asioita, joita tiede ei pysty selittämään.” (2014a, 25)

Betlehemissä Hannah Hahn oli tylsistynyt pitkiin ja hitaisiin turistijonoihin pyhillä paikoilla. Hän syttyi kuitenkin, kun ryhmä vieraili orpokodissa. Teini-ikäinen Hannah alkoi heti ottaa orpolapsia syliinsä, ja äsken nyrpeä tyttö loisti kuin aurinko. Tuolloin Scottille tuli mieleen toinen Betlehemissä lasta käsissään pidellyt teinityttö, ja joulun ilo ja rakkaus avautuivat hänelle uudella tavalla. (2014b, 6)

Pyhä perhe ja joulun typologiaa

Hahn toteaa joulukirjansa alussa joulutarinoiden olevan tuttujakin tutumpia. Silti hän löytää tuoreen tavan käsitellä joulun teologista sanomaa: sankarina ei olekaan pelkkä Jeesus, vaan koko pyhä perhe: jonkun piti kapaloida lapsi seimeen, jonkun piti viedä hänet Egyptiin, ja jonkun piti tehdä työtä hänen elättämisekseen. (2014b, 8)

Pelastus tulee maailmaan perheen kautta. Joosefin ja Marian kodista tulee Jumalan Pojalle ”koti kaukana kotoa”. Pyhästä perheestä tuli ikään kuin taivaan ja Pyhän Kolminaisuuden ikoni maan päällä. Jeesus on yhdistävänä linkkinä molempien perheiden Poika, Joosef Jeesuksen isänä edustaa Isä Jumalaa, Pyhän Hengen varjoamasta Mariasta taas tuli tuon Hengen kuva maailmalle. (2014b, 153–154)

Joosefia kutsutaan joskus ymmärrettävistä syistä ”kasvatti-isäksi”, mutta Hahn korostaa, että Joosef oli Jeesukselle todellinen isä, sillä adoptioisä on aivan yhtä paljon isä kuin luonnollinen isä. Näin oli Jeesuksen aikana Israelissa ja Rooman valtakunnassa ja näin on yhä nykylaeissakin. Joosefia kutsutaan Luukkaan evankeliumissa Jeesuksen isäksi (2:33, 48) ja Jeesusta Joosefin pojaksi (4:22).

Itse asiassa Jumalan oma isyys ei ole ensisijaisesti fyysistä vaan hengellistä. Siksi Joosef on todella Isä Jumalan ikoni, ja ihmisenä Jeesuskin varmasti ajatteli näin. Kun mietimme Jumalaa Isänä, mieleemme tulevat omat muistomme tai kokemuksemme maanpäällisestä isyydestä. Kun Jeesus kasvavana lapsena ajatteli taivaallista Isäänsä, hän todennäköisesti tukeutui Joosefin antamaan analogiaan. (2014b, 71)

Jumalan kuvan lisäksi Joosef on myös Vanhan testamentin Joosefin typologinen täyttymys, ”uusi Joosef”, kuten Hahnin luettelemat yhtymäkohdat osoittavat: 1) Molempien nimi on Joosef. 2) Molempien isän nimi on Jaakob. 3) Jumala puhui molemmille unien välityksellä. 4) Molemmat olivat vanhurskaita ja puhtaita. 5) Molemmat pelastivat perheensä viemällä heidät Egyptiin. (2014b, 71–72, ks. Matt. 1:16–2:14 ja 1. Moos. 30:19–45:20)

Jos Joosef on joulukertomuksissa uusi Joosef, niin Jeesus on uusi Mooses: 1) Molempien henkeä uhkasi vauvana hallitsijan käsky tappaa heprealaislapsia, 2) molemmat pelastuivat perheenjäsenen ansiosta, 3) molemmat löysivät hetkellisen turvan Egyptistä, 4) molemmat kutsuttiin takaisin kotimaahansa piilossa olemisen jälkeen, 5) myöhemmin molemmat paastosivat yksin autiomaassa 40 päivää ja yötä, ja 6) Jumala antoi molemmille tehtäväksi välittää ilmoitettua lakia vuorelta. (2014b, 141)

Joulutapahtumat ja pääsiäisen evankeliumi linkittyvät myös tiiviisti toisiinsa: 1) Jeesuksen synnyttyä ja kuoltua hänet käärittiin liinoihin, 2) enkelit ilmoittivat sekä hänen syntymänsä että ylösnousemuksensa, 3) Jeesus syntyi Betlehemissä eli ”leivän talossa”, ja pääsiäisenä hän antoi ruumiinsa ”elämän leiväksi”, 4) Jeesuksen ympärileikkaus ennakoi hänen verenvuodatustaan ristillä. (2014b, 161)

Tietäjät, kuningas, keisari, paimenet ja enkelit

Hahn käsittelee mielenkiintoisesti myös idän tietäjiä eli Persian valtakunnan maguksia (2014b, 107–110), jotka olivat tähtitieteilijöitä. He saattoivat tuntea Bileamin ennustuksen (4. Moos. 24:17) Persian juutalaisilta: ”Tähti nousee Jaakobin keskeltä…” Ehkä siksi he olivat valppaita lähtemään tähden perään.

Kuningas Herodesta Bileamin ennustus olisi häirinnyt, sillä sen mukaan ”Edom joutuu voittajan omaksi” (24:18), ja Herodes oli idumealainen eli edomilainen. Vainoharhainen kuningas oli jo tapattanut vaimonsa ja poikiansa vallankumouksen pelossa, joten Betlehemin lastensurma sopii kuvaan hyvin, vaikka sitä ei tunneta muualta. Betlehem oli pikkukaupunki, surmassa olisi kuollut ehkä alle kymmenen lasta, joten tapauksen ei tulisi odottaa löytyvän useista historiallisista lähteistä.

Hahn käsittelee myös Luukkaan kertomusta keisari Augustuksen verollepanosta, joka on tunnettu historiallinen ongelma. Hahn päätyy esittämään Luukkaan kreikankieliseen tekstiin ja muihin historiallisiin lähteisiin vedoten, että kyseessä oli itse asiassa keisarille annettu uskollisuudenvala vuonna 3 eKr. Näin ollen Luukas ei olisi erehtynyt historiankirjoituksessaan. (2014b, 101–104)

Entä paimenet ja enkelit? Ei olisi yllättävää, että Jumala ilmoittaisi Daavidin pojan syntymän ensin paimenille, jollainen Daavid itsekin aikanaan oli. (2014b, 119) Enkelten suurilukuiset ilmestykset tulevat ymmärrettäväksi sen kirkkoisien spekulaation pohjalta, että enkelten koettelemus ja Saatanan lankeemus aikojen alussa koski sitä, että Jumala tulisi ihmiseksi ja että enkelten olisi palvottava häntä. Nyt kun Jumala tuli ihmiseksi, se oli hyvien enkelten juhlapäivä ja paholaisen maanpäällisen tappion alkusoitto. (2014b, 86)

Hahn esittää mielenkiintoisesti, että ihmisten ja enkelten välinen suhde muuttui Kristuksen syntymän ansiosta ratkaisevasti (kirjan alaotsikko on muuten Kuinka Kristuksen tuleminen muutti kaiken – ja muuttaa yhä). Vanhassa testamentissa normaali reaktio enkelin ilmestykseen oli langeta maahan, eikä enkelillä ollut mitään sitä vastaan. Uudessa testamentissa enkelien kanssa ollaan jo melkein kuin parhaita kavereita, eikä heidän edessään enää sovi langeta maahan. Eron teki Kristus – Jumala oli tullut ihmiseksi. (2014b, 92; 2014a, 78)

”Tullessaan maan päälle Jeesus yhdisti taivaan ja maan Jumalan kirkkauden kunniaksi. Paimenet ja enkelit lauloivat ikään kuin samasta virsikirjasta. Laulu, jonka enkelit opettivat paimenille, Gloria, on yhä osa kirkon rituaalia sunnuntaimessussa.” (2014b, 92)

Pyhäin yhteys

Nimestään huolimatta Hahnin Angels and Saints ei kerro meille paljoakaan yllä sanottua enempää enkeleistä, vaan yhtä lukua lukuun ottamatta koko kirja on omistettu pyhille. Neljä lukua käsittelee pyhyyttä ja pyhimyksiä yleisemmin, mutta kirjan pääosa esittelee yksittäisiä pyhimyksiä kuten Moosesta (tiesitkös, että hänkin on pyhimys?!), Tuomas Akvinolaista ja Josemaría Escrivá de Balagueria.

Mielestäni paras yksittäinen kohta näissä pyhimysesittelyissä oli se, kuinka Hahn esitteli usein väärinymmärretyn Tuomas Akvinolaisen.

”Hän oli 13. vuosisadan pappi, vastaperustetun saarnaajien sääntökunnan eli dominikaanien jäsen. Hän polveutui Etelä-Italian aristokratiasta. Hän oli hiljainen ja taipuvainen tieteelliseen tutkimukseen ja kirjoittamiseen. Hän opetti monta vuotta teologiaa Pariisin yliopistossa. Hän oli tuottelias kirjoittaja, hän saneli useille sihteereille samanaikaisesti. Hän tuotti aikuiselämässään tuhansia sanoja päivässä. (…) Tuomas on syvimmiltään raamattuteologi. Itse asiassa monet hänen elämäkerroistaan kertovat, että Tuomas olisi halunnut itseään kuvailtavan ensisijaisesti Raamatun opettajaksi.” (2014a, 145–146)

Valitettavasti Tuomaan teologian esittely ei kuitenkaan (taaskaan) sytyttänyt, paljon inspiroivampaa oli lukea luvut Paavalista, Ignatioksesta, Irenaeuksesta ja Hieronymuksesta. Huomaan muuten saman kuin Hahn, nimittäin että ”valitsemani pyhimykset ovat yleensä sellaisia, joiden kanssa minulla on jotain yhteistä. Useimmat ovat opettajia, tutkijoita ja kirjoittajia.” (2014a, 12)

Kirjan tärkein anti on mielestäni sen välittämä laaja-alainen visio pyhäin yhteydestä. Ennen kuin ruvetaan puhumaan pyhimyksille osoitetuista rukouksista, ne täytyy asettaa paljon laajempaan tämän- ja tuonpuoleisuuden välisten yhteyksien kontekstiin. Hahn selvittelee, mitä meille on aiheesta ilmoitettu.

Jeesuksen kertomus tai vertaus Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä (Luuk. 16) osoittaa, että kuolleet ovat tietoisia sekä toisistaan että maanpäällisestä elämästä. He muistavat maanpäälliset päivänsä sekä ihmis- ja perhesuhteensa. Sen lisäksi he pystyvät kommunikoimaan toistensa kanssa. (2014a, 58)

Listattuaan Vanhan testamentin uskonsankareita Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että meitä ympäröi todistajien pilvi (Hepr. 12:1) – he eivät ole muistolaattoja, vaan he ympäröivät meitä ja katsovat meitä, he osallistuvat liturgiaamme (tai toisinpäin, Hepr. 12:22–24). Kuten Ilmestyskirja osoittaa, he laulavat jatkuvasti ”Pyhä, Pyhä, Pyhä” (Sanctus) ja ”Halleluja” (Alleluia) -hymnejä ”Jumalan Karitsalle” (Agnus Dei).

Ilmestyskirjassa on myös kohta, jossa marttyyrien sielut huutavat Jumalalle ja pyytävät häneltä oikeudenmukaista tuomiota maan päälle. (Ilm. 6:9–10) Jumala kuulee huudon ja vastaa siihen (6:11). Pyhien rukoukset sekoittuvat suitsukkeeseen ja nousevat enkelin kädestä Jumalan eteen (8:4).

Vastauksena pyhien rukouksiin Jumala käskee taivaallisia pappeja puhaltamaan torviinsa, mikä aiheuttaa sarjan tapahtumia maan päällä. Pyhäin yhteyttä ja pyhien esirukousten tehokkuutta ei Uudessa testamentissa yritetä todistella eikä siitä väitellä, se vain oletetaan ja sitä kuvaillaan. (2014a, 61)

Jos ja kun kerran tuonpuoleiseen siirtyneet pyhät ovat tietoisia meistä, seuraavat meitä, palvovat Jumalaa meidän kanssamme ja rukoilevat puolestamme, mikä tulisi olla meidän asenteemme heitä kohtaan? Luonnollisesti meidänkin tulisi olla tietoisia heistä, kiittää heitä heidän rukouksistaan ja kutsua heitä apuun todistajinamme. (2014a, 65)

”Minun on myönnettävä, että kun olin protestantti, pidin tätä käsittämättömänä. Olin oppinut erilaisen – ja hyvin valikoivan – tavan lukea Raamattua. Mutta nyt, kun olen ollut kirkossa yli neljännesvuosisadan, minusta on pikemminkin outoa, että joktut kristityt eivät osoita pyhimyksille harrasta kunnioitusta.” (2014a, 66)

51FExJIaC7L._SY344_BO1,204,203,200_ 91lHTTpb5dL._SL1500_

Katuevankelistalle

4.3.2007

Joskus asematunnelissa tai muualla törmää vapaiden suuntien kristittyihin, jotka jakelevat ”Suuri pelastus” – nimisiä (tai vastaavia) lentolehtisiä ihmisille. Monesti he ovat suhteellisen katolisvastaisia, eikä heidän kanssaan kannata ryhtyä typeriin väittelyihin (ks. 2. Tim. 2:23). Sen sijaan voimme vastata heidän evankeliointiinsa vastaevankelioinnilla, joka onnistuu loistavasti esimerkiksi ottamalla vastaan heidän paperilappusensa (joka kehottaa uskomaan Jeesukseen) ja antamalla samalla heille seuraavan vastasanoman. Jos katuevankelista on vilpitön Raamatun ja totuuden suhteen, ehkä hän ottaa yhteyttä ja haluaa tietää lisää. Jos olet katolilainen, voit printata seuraavan sanoman kaksipuolisena A4-paperina Wordilla (esim. Times New Roman fonttikoolla 11, alkuotsikko isommalla). Pidä aina muutamia kopioita mukanasi, jos arvelet, että saatat törmätä katuevankelistaan. Jos haluat, voit liittää loppuun myös omat yhteystietosi. Sitten itse asiaan.

SUUREMPI PELASTUS

Olet mitä todennäköisimmin juuri kutsunut minut vastaanottamaan Jeesuksen, jotta voisin pelastua. Kiitän apostolisesta innostasi ja olen iloinen voidessani kertoa sinulle, että Kristus on Herrani ja Vapahtajani. Pelastus on kuitenkin paljon suurempi asia kuin pelkkä Jeesukseen uskominen – pelastus on jäsenyyttä Kristuksen ruumiissa, osallisuutta Jumalan valtakunnasta, kuulumista Jumalan perheeseen. Kehotan sinua ottamaan vastaan evankeliumin koko täyteyden, joka löytyy vain Kristuksen itse rakentamasta kirkosta. Kotiin päästyäsi lue ja mietiskele Jumalan läsnäolossa kaikkia tämän sanoman raamattusitaatteja.

KRISTUKSEN RUUMIS

1) Seurakunta (t. kirkko) on Kristuksen morsian (Ef. 5:25–32, Ilm. 19:7), ja koska sulhanen ja morsian tulevat ”yhdeksi lihaksi”, ”yhdeksi ruumiiksi”, on tämä morsian eli seurakunta myös Kristuksen ruumis, kuten Raamattu monissa kohdissa opettaa (Ef. 1:22–23, Kol. 1:18, 1:24, Room. 12:5, 1. Kor. 12:12–27). Kristus ei ole moniavioinen eikä hänellä ole useita ruumiita – hänellä on yksi morsian ja yksi ruumis. Tämän vuoksi hän perusti yhden kirkon (Matt. 16:18). Tämä kirkko ei koskaan ollut näkymätön kokoelma uskovia eri tunnustuskunnista, vaan hierarkkinen (apostolit, kaitsijat, diakonit, jne) uskon ykseydessä (1. Kor. 1:10, Ef. 4:5) loistava, näkyvä Jumalan valtakunta, maailman valo (Matt. 5:14). Tämä kirkko on Jumalan huone, totuuden pylväs ja perustus (1. Tim. 3:15), jolle Jeesus lupasi jatkuvuuden maailman loppuun asti (Matt. 28:20, Joh. 14:16, Matt. 16:18). Tälle kirkolle Jeesus antoi oman auktoriteettinsa sitoa ja vapauttaa (Matt. 18:18) eli kieltää ja sallia samoin kuin ottaa ihmisiä yhteyteensä ja poistaa heitä siitä. Jumala lupasi tässä jakeessa, että kirkon sitovat ja lopulliset päätökset olisivat taivaan tahdon mukaisia eli erehtymättömiä.

2) Jo apostolien seuraajat kutsuivat tätä yhtä yleismaailmallista kaikille tarkoitettua kirkkoa katoliseksi kirkoksi. Ignatius Antiokialainen, evankelista Johanneksen opetuslapsi ja Pietarin seuraaja Antiokian piispanistuimella, kirjoitti suunnilleen samaan aikaan kuin Ilmestyskirja ilmestyi: ”Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on.” (Kirje smyrnalaisille 8:2) Kirkkoa ei vain kutsuttu katoliseksi kirkoksi – kristillinen apostolinen kirkko oli myös alusta asti uskoltaan katolinen. Tärkeä esimerkki tästä on opetus Kristuksen ruumiista eukaristiassa. Toisin kuin vapaiden suuntien kristityt, apostoliset kristityt uskoivat apostolien tavoin (1. Kor. 11:27–29), että ehtoollisleipä on todella Kristuksen ruumis. Sama Ignatius Antiokialainen kirjoitti gnostilaisista: ”He pysyttelevät poissa eukaristiasta ja rukouksesta, koska eivät tunnusta, että eukaristia on meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ruumis, joka on kärsinyt meidän syntiemme sovitukseksi ja jonka Isä hyvyydessään on herättänyt.” (Kirje smyrnalaisille 7:1) Kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta ei ole yhtään esimerkkiä kristitystä, joka olisi uskonut ehtoollisen olevan Kristuksen ruumis vain vertauskuvallisesti. Vapaat suunnat ovat kehittäneet uuden evankeliumin, josta puuttuu Kristuksen todellinen ruumiillinen läsnäolo eukaristiassa. Raamattu kuitenkin varoittaa meitä vakavasti ei-apostolisista evankeliumeista (Gal. 1:8-9).

3) Jeesus ei kutsunut meitä vain ottamaan häntä vastaan uskossa Pelastajanamme. Hän haastoi meidät ottamaan hänet vastaan ruumiillisesti, kuin morsian sulhasen, jotta me yhtyisimme hänen jumalalliseen elämäänsä. Vanhassa liitossa israelilaisten oli teurastamisen lisäksi syötävä pääsiäiskaritsa (2. Moos. 12:4-8) kuoleman enkelin välttämiseksi. Uudessa liitossa Jeesus on pääsiäiskaritsamme (Joh. 1:29, 1. Kor. 5:7), eikä riitä, että pelkästään uskomme hänen uhrinsa pelastavaan voimaan – meidän on myös syötävä hänen lihansa: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet.” (Joh. 6:53–54) Jeesuksen sanat eivät ole symbolisia, hän ei puhu vertauskuvallisesta vaan todellisesta ruuasta: ”Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma.” (Joh. 6:55) Jos uskomme Jeesukseen, on meidän myös uskottava hänen sanansa ja toteltava häntä – meidän on tultava osallisiksi hänen todellisesta ruumiistansa, joka on läsnä katolisessa kommuuniossa (1. Kor. 10:16–17). Vapaiden suuntien ehtoollisessa muistetaan Jeesusta. Katolisessa messussa maistetaan hänen hyvyyttään (Ps. 34:9). Sinut on kutsuttu Karitsan hääaterialle! Oletko valmis kohtaamaan sulhasesi (Matt. 25:1–12)? Kristus sanoo: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm. 3:20)

JUMALAN VALTAKUNTA

1) Jumala lupasi Vanhassa testamentissa, että hän palauttaa Daavidin kuningaskunnan loistoonsa ja vakiinnuttaa Daavidin Pojan kuninkuuden ikuisiksi ajoiksi (ks. mm. 1. Aik. 17:11–13, Jes. 9:5-6, Aam. 9:11). Uusi testamentti ilmoittaa tämän ennustuksen täyttyneen Jeesuksessa – Jeesus istuu Daavidin valtaistuimella ikuisesti (Luuk. 1:32–33). Jeesus julisti Jumalan valtakunnan tuloa (Mark. 1:15), ja juutalaisille kyse oli nimenomaan Daavidin valtakunnasta: ”Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee!” (Mark. 11:10)

2) Daavidin valtakuntaa ei ole ilman Daavidia – kuningaskuntaa ei ole ilman kuningasta. Kirkko on tuo valtakunta (ks. mm. Matt. 16:18-19, Luuk. 22:29-30, Kol. 1:13), Kristus on sen Herra. Kuningasta ei kuitenkaan ole ilman kuningatarta. Daavidin valtakuntaa ei ole ilman kuninkaan kanssa hallitsevaa kuningataräitiä (ks. esim. Jer. 13:18). Kuningataräitiä kumarsi jopa itse kuningas, ja hän sai istua kuninkaan oikealla puolella (1. Kun. 2:19). Kuningataräiti toimi myös välittäjänä, joka esitti kuninkaalle muiden pyyntöjä (1. Kun. 2:16–20), ja kuninkaan asenne tähän on seuraava: ”Pyydä, äitini, minä en asetu vastaan.” (1. Kun. 2:20) Daavidin Pojan äitinä Marialla on Jumalan valtakunnassa vastaava kunniakas rooli (Joh. 2:3–7) – hän on taivaan ja maan kuningatar (Ilm. 12:1–5), koska hänen Poikansa on taivaan ja maan kuningas.

3) Daavidin valtakunnassa erittäin keskeinen rooli oli myös hovin päälliköllä. Kyseessä oli asema, joka periytyi viranhaltijalta toiselle (1. Kun. 4:6, 16:9, 18:3, Jes. 22:15,19). Hovin päälliköllä oli hallussaan Daavidin huoneen avain (Jes. 22:22): ”Hän avaa, eikä kukaan sulje, hän sulkee, eikä kukaan avaa.” Vanhan testamentin ja Daavidin kuningaskunnan hyvin tunteneet Jeesuksen opetuslapset ymmärsivät, että Jeesus teki Pietarista uuden Daavidin valtakunnan (Jumalan valtakunnan, kirkon) hovin päällikön, kun hän sanoi: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” (Matt. 16:19) Koska kyseessä oli periytyvä virka, näiden avainten haltijoita ovat nyt Pietarin seuraajat, Rooman piispat eli paavit, ja Jumala on luvannut vahvistaa heidän sitomat päätökset taivaissa. Kuuliaisuus paaville on siis kuuliaisuutta Herralle.

JUMALAN PERHE

1) Kristus opetti meitä kutsumaan Jumalaa Isäksi (Matt. 6:9). Hän kutsui uskovia veljikseen ja sisarikseen (Matt. 12:50). Kristus on ”esikoinen suuressa veljesjoukossa” (Room. 8:29) – hän on veljemme, hänen Isänsä on meidän Isämme, ja kyllä, hänen äitinsä on meidän äitimme. Jeesus osoittaa opetuslapsillensa äitinsä ja sanoo: ”Katso, tämä on äitisi” (Joh. 19:27). Maria on kaikkien niiden äiti, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle (Ilm. 12:17). Koska Jumalan valtakunta on myös perhe, kuningatar on myös äiti. Samoin hovin päällikkö on myös isä. Vanhassa liitossa Jumala sanoi hovin päälliköstä, että ”hänestä tulee isä Jerusalemin asukkaille ja koko Juudan sukukunnalle.” (Jes. 22:21) Samoin sana paavi (lat. papa) merkitsee isää. Paavi on ylin paimen (Joh. 21:15–17), vaikka on myös muita alisteisia paimenia (1. Piet. 5:2). Samoin suuressa Jumalan perheessä on myös paljon isiä, pappeja, jotka synnyttävät ja kasvattavat hengellisiä lapsiaan uskossa (vrt. Filem. 10, 1. Kor. 4:15). He myös antavat anteeksi syntisille tuhlaajapojille (Luuk. 15:11–31) ripin sakramentissa (Joh. 20:23, Jaak. 5:16). Tervetuloa Isän kotiin!

2) Koska kirkko on perhe, voimme myös ymmärtää, miksi katolinen kirkko on aina pitänyt kiinni Raamatun auktoriteetin lisäksi myös opetusvirasta. Perheessä aikuiset opettavat nuoria, kasvavia ja ymmärtämättömiä lapsia ymmärtämään perheen elämää, sääntöjä ja historiaa. Samoin kirkko, jonka jäsenet ovat kirjoittaneet, säilyttäneet, koonneet ja julkaisseet Raamatun, on ainoa oikea auktoriteetti tulkitsemaan sitä, mitä apostolien kirjoitettu ja kirjoittamaton (2. Tess. 2:15) opetus tarkoittaa. Kristus lupasi johtaa kirkkonsa Pyhän Hengen avulla ”koko totuuteen” (Joh. 16:13). Yksin Raamattuun pitäytyvät kristityt väittävät olevansa Pyhän Hengen johtamia, mutta he päätyvät keskeisissä kysymyksissä (pelastus, kaste, jne.) toistensa kanssa aivan päinvastaisiin päätelmiin Raamatun opetuksesta. Raamattua ei ole tarkoitettu yksityishenkilön tulkittavaksi (2. Piet. 1:20, 3:15–16) – kirkon ykseys (Joh. 17:21–23) voi säilyä vain apostolisen opetusviran avulla. Ollakseen kristitty on toteltava kirkkoa (Matt. 18:17), sillä kirkko puhuu Pyhän Hengen suojelemana (Joh. 14:16, 16:12–13) itse Kristuksen äänellä: ”Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut.” (Luuk. 10:16) Kuule siis Kristuksen kirkon ääni, älä hylkää Herraa, vaan astu hänen valtakuntaansa!

Jos haluat lisää tietoa katolisesta uskosta ja sen raamatullisuudesta, käy osoitteessa hyviauutisia.wordpress.com tai kirjoita osoitteeseen hyviauutisia@gmail.com

Luterilaisuus

4.3.2007

Noin 76 % suomalaisista kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kirkon jäsenmäärä on kuitenkin ollut tasaisessa laskussa 70-luvulta alkaen. Viime vuosina luterilaisesta kirkosta on eronnut yli 30 000 ihmistä joka vuosi, mikä on noin kolme kertaa katolisen kirkon jäsenmäärä Suomessa. Luterilaisen kirkon jäsenistä vain noin 3 % käy viikoittain jumalanpalveluksessa. Maailman kristityistä luterilaisia on n. 3 % ja koko väestöstä heitä on n. 1%. Tässä artikkelissa katsahdamme luterilaisuuden syntyyn ja nykytilaan ja pyrimme antamaan luterilaisessa ympäristössä kasvaneille mahdollisuuden katsoa tuttua kirkkoa hieman eri näkökulmista.

Reformaatio ja luterilaisuuden synty

Martin Luther oli katolinen munkki, jota vaivasi katolisessa kirkossa yleiseksi käynyt tekopyhyys ja erityisesti aneisiin liittyneet väärinkäytökset. Lutheria vaivasi myös omatunto, kunnes hän löysi Paavalin kirjoituksista totuuden vanhurskauttamisesta uskon perusteella. Luther vähätteli paavin ja kirkon opetusviran painottamista ja sanoi jokaisen kristityn voivan löytää tarvittavat uskontotuudet yksin riittoisasta ja tarpeeksi selvästä Raamatusta, jolla kirkon traditioita pitäisi mitata. Keskustelun herättämiseksi hän julkaisi vuonna 1517 kuuluisat 95 teesiään, ja Lutherin kirjoitukset ja ajatukset levisivät kehittyneen kirjanpainotekniikan ansiosta nopeasti laajalle alueelle. Monet Lutherin ajatuksista olivat kuitenkin kirkon uskon vastaisia, ja paavi Leo X joutuikin vuonna 1520 vastaamaan Lutherin kirkon ykseyttä uhanneisiin toimiin kovin sanoin bullassaan Exsurge Domine, josta seuraavassa otteita.

”Nouse, Herra, ja tuomitse asiasi. Kuule rukouksemme, sillä ketut ovat nousseet tuhoamaan viinitarhaa… Voimme hätämme ja mielemme murheen keskellä tuskin ilmaista, mitä korviimme on kantautunut jo jonkin aikaa luotettavien ihmisten ja yleisen huhun välityksellä; valitettavasti olemme jopa omilla silmillämme nähneet ja lukeneet monia erilaisia virheitä… jotkut näistä virheistä olemme päättäneet sisällyttää tähän dokumenttiin – niiden sisältö on seuraavanlainen… (13.) Katumuksen ja syntien anteeksiannon sakramentissa paavi tai piispa ei tee enempää kuin vähäisin pappi; itse asiassa, siellä missä ei ole pappia, jokainen kristitty, jopa nainen tai lapsi, voi samoin tehdä aivan yhtä paljon… (25.) Paavi, Pietarin seuraaja, ei ole Kristuksen sijaisena kaikkien koko maailman kirkkojen johdossa… (31.) Jokaisessa hyvässä teossa vanhurskas tekee syntiä… (35.) Kukaan ei ole varma, ettei hän aina ole tekemässä kuolemansyntiä…

Kukaan tervejärkinen ei ole huomaamatta, kuinka tuhoisia, turmiollisia, häpeällisiä sekä hurskaita ja yksinkertaisia sieluja harhaanjohtavia nämä erinäiset virheet ovat, kuinka ne ovat täysin pyhän roomalaisen kirkon, joka on kaikkien uskovien äiti ja uskon opettaja, rakkauden ja kunnioituksen vastaisia… Olemme tulleet siihen tulokseen, että nämä virheet tai teesit eivät ole katolisia… vaan pikemminkin ne ovat katolisen kirkon opin ja tradition vastaisia, ja kirkon antaman pyhien kirjoitusten oikean tulkinnan vastaisia… Sillä näiden virheiden mukaan… kirkko, joka on Pyhän Hengen johtama, on väärässä ja on aina ollut väärässä. Tämä on sitä vastaan, mitä Kristus taivaaseenastumisensa hetkellä lupasi opetuslapsilleen (kuten pyhässä Matteuksen evankeliumissa lukee): ’Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti’…

Kaikkivaltiaan Jumalan, autuaiden apostolien Pietarin ja Paavalin, ja omalla arvovallallamme me tuomitsemme, hylkäämme ja torjumme täydellisesti kaikki nämä virheet joko harhaoppisina, häpeällisinä, valheellisina, hurskaita korvia loukkaavina tai yksinkertaisia sieluja harhaanjohtavina, ja katolisen totuuden vastaisina… määräämme ja julistamme, että kaikkien uskovien… on pidettävä niitä tuomittuina, hylättyinä ja torjuttuina… koska edeltävät ja monet muut virheet sisältyvät Martin Lutherin kirjoihin tai kirjoituksiin, samoin tuomitsemme, hylkäämme ja torjumme täydellisesti mainitun Martinin kirjat ja kaikki kirjoitukset ja saarnat… joihin sisältyy mainitut virheet tai jokin niistä…

Kiellämme jokaista uskovaa… pyhän kuuliaisuuden nojalla ja mainittujen rangaistusten uhalla lukemasta… saarnaamasta, ylistämästä… julkaisemasta tai puolustamasta niitä… Toivomme on… että hän kokee sydämen muutoksen… palaa, ja kääntyy pois virheistään. Otamme hänet vastaan kuin tuhlaajapojan, joka palaa kirkon syleilyyn. Sillä aikaa kuitenkin velvoitamme Martinia lakkaamaan saarnaamasta…”

Luther vastasi tähän kirjeeseen polttamalla sen julkisesti. Hän ei perunut opetuksiaan, vaan jatkoi katolista uskoa uhmaavia kirjoituksiaan, kuten kyseiseltä ajalta peräisin oleva pappeutta koskeva katkelma osoittaa: “Jos pieni joukko hurskaita kristittyjä maallikoita otettaisiin vangeiksi ja vietäisiin autiomaahan, ja jos heidän joukossaan ei olisi piispan vihkimää pappia, ja jos he suostuisivat valitsemaan yhden heistä kastamaan, viettämään messua, antamaan synninpäästön ja saarnaamaan, tämä mies olisi yhtä totisesti pappi kuin jos kaikki piispat ja kaikki paavit olisivat vihkineet hänet.” (Saksan kansan aatelistolle, 1520)

Tottelemattomuudellaan Luther asetti itsensä paavin yläpuolelle. Lutherin aikana kirkko varmasti tarvitsi reformia, ja monet pyhät uudistivatkin ja ”puhdistivatkin” kirkon uskoa. He tekivät sen kuitenkin kirkon sisällä ja uskollisina kirkolle, kun taas Luther päätyi valitettavasti kapinan tielle ja sitä kautta kirkon ulkopuolelle. Leo X joutui panemaan täytäntöön ekskommunikaation, josta hän oli varoittanut.

Paavi kirjoitti bullassaan Decet Romanum Pontificem, että monet Lutherin seuraajista palasivat katoliseen uskoon paavin kirjeen ansiosta, mutta että “Martin itse – ja tämän sanominen aiheuttaa meille syvää surua ja murhetta – on katsonut arvoaan alentavaksi perua virheensä… ei… hän ei ole pelännyt kirjoittaa ja saarnata entistä pahempia asioita meitä ja tätä pyhää istuinta ja katolista uskoa vastaan… Hänet on nyt julistettu harhaoppiseksi, ja niin myös muut, jotka eivät ole piitanneet pelastuksestaan vaan ovat julkisesti kaikkien nähden tulleet Martinin turmiollisen ja harhaoppisen lahkon jäseniksi… he saavat kaikkialla osakseen hänen rangaistuksensa ja nimensä, ’luterilainen’…”

Reformaatio osoittautui kuitenkin hyväksi tilaisuudeksi kirkon kanssa vallasta kilpailevien valtiomiesten näkökulmasta. Protestanttisuus ja paaviuden kieltäminen antoi valtiolle mahdollisuuden periä itselleen kirkon omaisuutta, ja tähän tilaisuuteen Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa tarttui sillä seuraamuksella, että Suomi muuttui katolisesta luterilaiseksi. Kuninkaan kanslerin sanojen mukaan piispoille tärkeintä oli kuninkaan vaatimus, että he olisivat ”evankelisia eikä paavilaisia piispoja”. Oli syntynyt uusi, erillinen kirkko, ja seuraavaksi tutkimme tuon kirkon vaiheita ja hedelmiä sen n. 500-vuotisen olemassaolon ajalta.

Lutherin ajatuksia

Yksi reformaation moottoreista oli Lutherin vakuuttuminen siitä, että ihminen vanhurskautetaan uskosta ja armosta eikä hänen omien tekojensa ansiosta. Tämä on raamatullinen totuus: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.” (Ef. 2:8) Luther vei käsityksensä kuitenkin liian pitkälle. Hän kirjoitti: ”Ole syntinen ja tee syntiä rohkeasti, mutta usko vielä rohkeammin. Synti ei erota meitä Hänestä, vaikka sortuisimme haureuteen tai murhaan tuhansia ja tuhansia kertoja päivässä.” (Kirje 1.8.1521)

Olisi ehkä hyödyksi verrata tätä Raamatun sanoihin: ”Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi? Ei tietenkään. Kun kerran olemme kuolleet pois synnistä, kuinka voisimme edelleen elää siinä?” (Room. 6:1–2) ”Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat.” (Hep. 10:26–27)

Reformaation tunnuslauseeksi nousi sola fide – (vanhurskauttaminen) yksin uskosta. Tämä oppi johti pian siihen, ettei synnin uskottu enää voivan vaarantaa pelastusta, ja sitten siihen, ettei pelastusta voi menettää mitenkään, jos vain uskoo Jeesukseen. Raamattu kuitenkin mainitsee sanat sola fide vain kerran – Lutherin kannalta nolossa yhteydessä: ”ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta” (Jaak. 2:24).

Luther päätyi seuraaviin kommentteihin koko Jaakobin kirjeestä: ”Pyhän Jaakobin kirje on tosiasiassa todella vähäarvoinen kirje… sillä siinä ei ole mitään evankeliumin luontoista…” (Esipuhe Uuteen testamenttiin, 1546) ja “Ensinnäkin se on täysin pyhää Paavalia ja muuta Raamattua vastaan, kun se lukee vanhurskauden tekojen ansioksi… Sitä paitsi hän [kirjeen kirjoittaja] viskoo asioita yhteen niin kaoottisesti, että minusta tuntuu, että hän oli joku hyvä, hurskas mies, joka otti muutaman sanonnan apostolien opetuslapsilta ja heitti ne sitten paperille. Tai ehkä joku kirjoitti sen hänen [Jaakobin] saarnaamisensa perusteella.” (Esipuhe p. Jaakobin ja p. Juudaksen kirjeisiin, 1546).

Luther ei pitänyt myöskään mm. Ilmestyskirjasta. Hän kirjoitti, että monet seikat saavat hänet ajattelemaan, ettei kirja ole apostolinen eikä profeetallinen. ”En voi mitenkään löytää siitä Pyhän Hengen kädenjälkeä… henkeni ei mukaudu tähän kirjaan. Minulle siinä on tarpeeksi syytä olla pitämättä sitä korkeassa arvossa: Kristusta ei opeteta eikä tunneta siinä” (Esipuhe Johanneksen Ilmestykseen, 1522).

Raamatun kirjojen kritisoinnin lisäksi Luther otti itselleen vapauden lisätä sana “allein” (lat. sola, suom. yksin) saksankieliseen raamatunkäännökseensä sanan ”uskosta” eteen (Room. 3:28). Tämän jälkeen hän kirjoitti, että ”jos paavilainen ystäväsi haluaa tehdä ison jutun sanasta ’yksin’ (sola), sano hänelle näin: ’Martin Luther haluaa sen olevan niin ja hän sanoo, että paavilainen ja aasi ovat sama asia’… Kirjaimet s-o-l-a eivät ole siinä, ja nämä älypäät tuijottavat niitä kuin lehmät uutta porttia, eivätkä he ymmärrä, että se välittää tekstin merkityksen.” (Kirje 8.9.1530)

Samassa kirjeessä hän vertailee vielä itseään katolilaisiin: “Osaan tulkita psalmeja ja profeettoja, ja he eivät. Osaan kääntää, ja he eivät. Osaan lukea Raamattua, ja he eivät. Osaan rukoilla, he eivät. Osaan heidän dialektiikkansa ja filosofiansa paremmin kuin he kaikki yhteensä. Sen lisäksi tiedän, ettei yksikään heistä ymmärrä Aristotelesta. Itse asiassa, jos yksikin heistä pystyy ymmärtämään oikein yhdenkin osion tai luvun Aristotelesta, syön hattuni!” (Kirje 8.9.1530)

Katolilaiset eivät olleet ainoita, jotka saivat Lutherin kritiikin osakseen. Vuonna 1543 Luther julkaisi surullisen kuuluisan antisemitistisen esseen, jossa hän kirjoitti mm. seuraavaa: “Sokeat juutalaiset ovat totisesti typeriä narreja… katso nyt näitä kurjia, sokeita ja järjettömiä ihmisiä… heidän sokeutensa ja ylimielisyytensä ovat vahvoja kuin rautavuori… Mitä meidän kristittyjen on tehtävä tämän hylätyn ja tuomitun kansan, juutalaisten, kanssa? Ensiksi heidän synagogansa tai koulunsa on sytytettävä tuleen ja kaikki palamaton on haudattava ja peitettävä lialla… tämä tulee tehdä Herramme ja kristinuskon kunniaksi, jotta Jumala näkisi meidän olevan kristittyjä…” (Juutalaiset ja heidän valheensa, 1543)

Vaikka itse Lutherin ajatukset eivät sinänsä todista mitään luterilaisuuden totuudesta, on hyödyllistä pohtia, millaiset juuret kullakin puulla on. Täten voidaan myös ennustaa, millaisia hedelmiä kyseinen puu voi tuottaa. Vaikka luterilainen kirkko ei virallisesti opeta kaikkea sitä, mitä Luther sanoi, Lutherin kommentit osoittavat, että luterilaisuuden perustana on syntinen mies ja hänen erehtyväiset ajatuksensa, kun taas katolisuus voidaan jäljittää synnittömään Jeesukseen, jonka kaikki kristityt tunnustavat erehtymättömän totuuden opettajaksi.

Luterilaisuus tänään

Kun paavin ja kirkon opetusviran auktoriteetti oli hylätty, ovet avautuivat mitä moninaisimmille raamatuntulkinnoille, ja protestanttisuus jakautui hyvin pian useisiin tunnustuskuntiin, joita on nykyään tuhatmäärin, joita syntyy jatkuvasti lisää ja jotka jakaantuvat toistuvasti erimielisyyksien takia pienempiin osiin. Luterilaisuus on jakautunut Yhdysvalloissa useisiin kirkkoihin, siellä vaikuttavat esimerkiksi ELCA (Evangelical Lutheran Church in America), LCMS (Lutheran Church Missouri Synod), WELS (Wisconsin Evangelical Lutheran Synod), ILC (Illinois Lutheran Conference) ja monet muut.

Suomessa luterilaisuuden eri haaroja edustavat esimerkiksi Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko ja kansankirkon sisällä toimiva Luther-säätiö sekä kaikenlaiset erilaiset herätysliikkeet. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on täynnä erilaisia toistensa kanssa samanarvoisia mielipiteitä uskosta ja moraalista, eikä ole helppo tietää, mikä kirkon kanta moniin avainkysymyksiin todella on, jos sitä on lainkaan.

Uusi, vuonna 1999 kirkolliskokouksessa hyväksytty Katekismus ja sen epäselvyys havainnollistavat hyvin sitä, kuinka ”kelluvia” monet keskeiset kysymykset ovat Suomen luterilaisessa kirkossa. Esimerkiksi abortista, esiaviollisesta seksistä, helvetistä, kuolemansynnistä, homoudesta ja naispappeudesta vaietaan täysin kyseisessä Katekismuksessa. Näyttää siltä, ettei Suomen luterilainen kirkko varsinaisesti pidä auktoritatiivista moraaliopetusta tehtävänään, mikä panee ajattelemaan, miten esimerkiksi Paavali tulisi toimeen luterilaisena piispana.

Uusi Katekismus antaa kuitenkin jonkinlaisia moraalisia ohjeita esimerkiksi kuudennen käskyn yhteydessä. Ainoa ongelma on se, että eräs ohjeisiin sisältyvä toteamus on täydessä ristiriidassa Kristuksen opetuksen kanssa, mikä on aika nurinkurista kirkolle, joka väittää olevansa kristillinen. Katekismus toteaa: ”Päätös uudelleen avioitumisesta on vastuullinen ja vakava. Sen tuominen Jumalan ja ihmisten eteen ei kysy vain tahtoa sitoutua vaan myös armoa ja anteeksiantamusta.”

Jeesus puolestaan sanoi: ”Mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako… Se, joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on aviorikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen.” (Mark. 10:7–9,11–12)

Luterilainen kirkko muutti opetustaan eronneiden vihkimisestä lähinnä yhteiskunnan painostuksesta. Samoin tapahtui ehkäisyn sallimisen kanssa, ja myöhemmin naispappeuden kanssa. Nyt keskustelunaiheena on homoliittojen vihkiminen. Kirkko, joka on ensin opettanut, että vain mies voi olla pappi, että homoseksuaaliset aktit, esiaviollinen seksi, ehkäisyn käyttö ja abortti ovat aina syntiä, ja joka myöhemmin opettaa näistä kaikista päinvastoin tai yksinkertaisesti vaikenee epätietoisuudessa, on monien mielestä menettänyt uskottavuutensa Jumalan ikuisen totuuden opettajana.

Kristuksen kirkon tuntomerkit

Katekismuksen määritelmä kirkon ykseydestä onkin kovin kiehtova: ”Kristillinen kirkko on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. Kirkko on yksi, koska sillä on yksi Herra ja yhteinen usko.” Mitä tarkoitetaan kristillisellä kirkolla? Tuskin luterilaista kirkkoa, sillä kirkon määritelmä (yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen) on nikealais-konstantinopolilaisesta uskontunnustuksesta 300-luvulta ajalta, jolloin luterilaisuutta ei ollut olemassakaan.

Katekismus ei myöskään sano mitään siitä, etteivät muut kristilliset kirkkokunnat kuuluisi tähän kristilliseen kirkkoon, joten on oletettavissa, että ”kristillinen kirkko” tarkoittaa tässä yleisesti kaikkia kastettuja kristittyjä tai jotain epämääräistä kirkkojen ryhmää, johon kuulunevat ainakin katolinen, ortodoksinen, luterilainen sekä anglikaaninen kirkko ja kenties joitain muita.

Joka tapauksessa tämä johtaa Katekismuksen pahaan loogiseen ristiriitaan, sillä tällaisella ”kristillisellä kirkolla” ei ole mitään yhteistä uskoa. Uskooko tämä kirkko paaviuteen? Pyhien esirukouksiin? Kiirastuleen? Apostoliseen suksessioon? Sola scripturaan? Kristityt ja kristilliset yhteisöt ovat näistä asioista eri uskossa. Mitään ”kristillistä kirkkoa” ei ole olemassakaan, mitään yhteisöä, johon Katekismus näillä sanoilla viittaa, ei kyseisellä nimellä yleisesti tunneta.

Katekismus jatkaa: ”Kirkko on pyhä, koska Pyhä Henki vaikuttaa sen keskuudessa.” Pyhä Henki varmasti vaikuttaa kaikkialla, mutta minkä kirkon Pyhä Henki on Jeesuksen lupauksen mukaisesti johtanut ”tuntemaan koko totuuden” (Joh. 16:13)? Uskaltaako kukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustaja väittää kyseisen kirkon nykytilassaan tuntevan koko totuuden? Jos tämä kirkko tuntee koko totuuden, miksi sen piispat eivät tiedä, haluaako Jumala siunata homoliittoja vai ei? Jos se opettaa totuutta, miksi sen opetus on muuttunut monissa kohdin aiempaan nähden päinvastaiseksi? Eikö Kristus ole sama ikuisesti, muuttuuko epätosi ajan myötä todeksi ja päinvastoin?

Katekismus jatkaa: ”Kirkko on yhteinen ja yleinen eli katolinen, koska se on lähetetty palvelemaan Jumalan sanalla kaikkia kansoja.” Mikä kirkko on yleinen ja katolinen ja kaikille kansoille lähetetty? Eikö se ole se, jonka Pyhä Henki perusti helluntaina, se, jota jo apostolista ajoista asti kutsuttiin katoliseksi kirkoksi? Suomen evankelis-luterilainen kirkko puolestaan palvelee vain Suomea eikä luterilaisuus ole koskaan yltänyt kaikille kansoille. Katekismus kuvittelee kai luterilaisen kirkon olevan osa katolista kirkkoa, mitä se ei yksinkertaisesti ole, ei opillisesti eikä hallinnollisesti.

Katekismus jatkaa: ”Kirkko on apostolinen, koska se elää Jeesuksen ensimmäisten opetuslasten välittämästä evankeliumista.” Luterilainen kirkkoko, jossa piispa voi suhteellisen vapaasti olla homoliittojen puolesta tai niitä vastaan, ajatella kuuluvansa katoliseen kirkkoon tai pitää paavia antikristuksena, jossa pastori voi opettaa kaikkien menevän taivaaseen, tai jossa uskovat saavat rauhassa pitää aborttia, haureutta, tanssimista, kortinpeluuta, harhaoppia tai ehkäisyä joko synnillisinä tai sallittuina oman harkintansa mukaan?

Elääkö tämä kirkko siitä apostolisesta evankeliumista, jota Paavali julisti ja josta hän sanoi: ”Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu”? (Gal. 1:8) Uskaltaisiko luterilainen kirkko koskaan toistaa julkisesti näitä Paavalin sanoja viitaten niillä omaan opetukseensa?

Raamatussa on kuitenkin kohtia, jotka sopivat melkoisen hyvin luterilaisuuteen kuten moniin muihinkin Kristuksen totuuden rinnalle asetettuihin uskoihin. Yksi niistä on seuraava Paavalin aina pätevä profetia: ”Tulee… aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja.” (2. Tim. 4:3–4) Pietarilta saamme vastapainoksi lohduttavan ja toiveikkaan muistutuksen: ”mutta Herran sana pysyy iäti” (1. Piet. 1:25).

Rukoilkaamme, että luterilaiset, jotka rakastavat Herran sanaa ja jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet suuren osan apostolisesta ja Jumalan ilmoittamasta pyhästä uskosta, löytäisivät pian tiensä Kristuksen kirkon täyteen ykseyteen. Suomessa ekumenia luterilaisten ja katolilaisten välillä on poikkeuksellisen kehittynyttä ja suotuisaa ykseyden kehittämiselle – parantakoon Herra kiireesti menneisyyden haavat ja johtakoon hän kaikki lapsensa yhteen laumaan.

Ortodoksisuus

4.3.2007

Ortodoksisella kirkolla on luterilaisen kirkon ohella Suomessa virallinen asema kansalliskirkkona, ja siihen kuuluu reilu 1 % Suomen väestöstä. Monet perinteistä kristillisyyttä etsivät protestantit päätyvät lähestymään ortodoksikirkkoa, ja useita mietityttääkin kysymys katolisen ja ortodoksisen kirkon eroista. Nämä historialliset kirkot viettävät samoja sakramentteja, molemmilla on apostolinen piispuus ja lähes identtinen usko. Miksi kirkot eivät ole yhtä? Vaikka yhteistä on paljon eikä toivo ykseydestä ole sammunut, tiellä kohti yhdistymistä on välttämätöntä kohdata myös eroavaisuudet. Tässä artikkelissa tutkimme ortodoksisuutta katolisesta näkökulmasta.

Filioque, 1054 ja suuri skisma

Yksinkertaistettuna katolisen ja ortodoksisen kirkon historiallinen eroaminen esitetään usein niin, että kirkot riitaantuivat siitä, lähteekö Pyhä Henki vain Isästä vai Isästä ja Pojasta (lat. filioque). Vuonna 1054 kirkot sitten julistivat toisensa kirkonkiroukseen ja erosivat. Vaikka sekä filioque että vuosi 1054 olivat merkittäviä idän ja lännen kirkkojen historiassa, on suuren skisman tarina todellisuudessa paljon monimutkaisempi.

Lännen ja idän kirkkojen vieraantumiseen toisistaan vaikuttivat monet kulttuurilliset, poliittiset, maantieteelliset ja psykologiset tekijät. Idän ja lännen mentaliteetti ja kieli erosivat toisistaan, kommunikaatio ei ollut yhtä vaivatonta kuin nykyään, liturgiset traditiot kehittyivät eri suuntiin, islamin nousu heikensi joidenkin itäisten patriarkaattien asemaa, Konstantinopolin kasvu toi kitkaa kysymykseen Rooman piispan asemasta jne.

Filioque ei ole ykseyden kannalta suuri ongelma katoliselle kirkolle, koska alkuperäisessä Nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa Pyhän Hengen todettiin lähtevän Isästä, ja katolinen kirkko pitää tätä toki edelleen totena (ks. Joh. 15:26). Kuitenkin jo 400-luvulta alkaen eli pian Konstantinopolin vuoden 381 kirkolliskokouksen jälkeen alettiin tunnustaa, että Pyhä Henki lähtee Isän lisäksi myös Pojasta.

Jeesus sanoi Isän lähettävän Pyhän Hengen (Joh. 14:16,26), mutta heti perään hän sanoi, että Pyhän Hengen lähettäjä olisikin Jeesus itse (Joh. 15:26, 16:7). Jeesus sanoi myös, että ”sen, minkä [Pyhä Henki] teille ilmoittaa, hän saa minulta” (Joh. 16:14). Raamattu kutsuu Pyhää Henkeä synonyymisesti sekä Jumalan Hengeksi että Kristuksen Hengeksi (esim. Room. 8:9). Pyhää Henkeä kutsutaan myös sekä Isän että Pojan Hengeksi (Matt. 10:20, Gal. 4:6).

Katolilaiset ja ortodoksit voivat myös löytää yhteisymmärrystä varhaisten kristittyjen kuten Tertullianuksen ja Origeneen kirjoituksista, joiden mukaan Henki lähtee Isästä Pojan kautta. Katolinen kirkko näet ymmärtää sanan filioque tarkoittavan juuri tätä – ongelmaa ei siis tarvitse olla. Monet ortodoksit ovatkin nykyään sitä mieltä, että filioque ei varsinaisesti ole ykseyden este.

Kirkkojen ero ei oikeastaan astunut voimaan vuonna 1054. Tuolloin paavin lähetti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa henkilökohtaisesti kirkonkiroukseen, mutta kyseiset ekskommunikaatiot eivät koskaan koskeneet koko kirkkoja. Toisaalta kirkot olivat vieraantuneet toisistaan jo aikaisemmin vuosisatojen saatossa, mutta toisaalta idän ja lännen kristityt eivät vielä pitkään vuoden 1054 jälkeenkään olleet tietoisia mistään varsinaisesta kirkkojen välisestä erosta. Skismaan liu’uttiin ajan kuluessa, ja välillä kokoonnuttiin sovitusyrityksiin katolisen kirkon ekumeenisiin kirkolliskokouksiin.

Ykseydestä jopa sovittiin alustavasti sekä 1200-luvun että 1400-luvun kirkolliskokouksissa (Lyonsissa ja Firenzessä), mutta kaikki ortodoksiset patriarkaatit eivät koskaan yksimielisesti hyväksyneet näitä konsiileja, joten niiden ykseyspyrkimykset eivät lopulta olleet menestyksekkäitä. Firenzen unionista luovuttiin lopullisesti Konstantinopolissa 1450-luvulla turkkilaisten valtaajien vaikutuksesta, joten Konstantinopolin patriarkaatin pysyvä ero Roomasta ei itse asiassa ole paljon protestanttista reformaatiota vanhempi.

Useat itäiset ja myös orientaaliset kirkot ovat kuitenkin sopineet ykseydestä Rooman kanssa 1100-luvulta alkaen aina 1900-luvulle saakka. Nämä kirkot ovat säilyttäneet itäiset liturgiset traditiot, ja katolisessa kirkossa onkin lukuisia erilaisia itäisiä riituksia latinalaisen tradition ohella. Katolis-ortodoksisessa ekumeniassa on edistytty huomattavasti viime aikoina. Vuonna 1965 poistettiin vuoden 1054 pannajulistukset, ja 2000-luvun alussa kirkkojen johtajat ovat tehneet toistensa luokse historiallisia vierailuja. Myös teologinen dialogi on päässyt uudelleen käyntiin. Molempien osapuolten on siis aika rukoilla entistä enemmän ykseyden puolesta. Samalla on kuitenkin kohdattava kirkkoja vielä erottavat tekijät.

Paavi, patriarkat, kirkolliskokoukset

Tärkein ero katolisen ja ortodoksisen kirkon välillä on varmasti käsitys paavin asemasta kristikunnassa. Katolisen kirkon mukaan Rooman piispa on apostoli Pietarin seuraajana koko kirkon johtaja ja ylin paimen, kun taas ortodoksisen näkemyksen mukaan Rooman piispa on ”ensimmäinen vertaistensa joukossa” – paaville kuuluu lähinnä vain jonkinlainen kunnia-asema eikä mitään kirkon hallintoon tai uskoon liittyvää lopullista auktoriteettia.

Ortodoksien mukaan jakautumattomassa Kristuksen kirkossa ylin dogmaattinen valta oli kirkolliskokouksilla, ja niiden ohella kirkossa hallitsi ns. pentarkia eli Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkat. Kun kirkot erosivat, ortodoksit tähdentävät, että Rooma yksin irtaantui näiden viiden patriarkaatin yhteydestä, kun taas loput patriarkaatit pysyivät skismankin jälkeen keskinäisessä ykseydessä. Siksi ortodoksinen kirkko on Kristuksen kirkko, ja katolinen kirkko on skismassa.

Ortodoksinen kanta vääristelee kuitenkin kiistattomia historiallisia faktoja. Ensinnäkin koko pentarkia on myöhempi kehitys – Kristus ei perustanut sitä olennaiseksi osaksi kirkkoaan, vaan se tuli suosituksi vasta 500-luvulla idässä keisari Justinianuksen vaikutuksesta. Sitä ennen kaikilla vuosisadoilla paavit olivat jo harjoittaneet suoraan Kristukselta saatua ja Pietarilta perittyä universaalia hallinto-oikeuttaan kirkossa ja mm. vaatineet tilille muiden patriarkaattien harhaoppisia patriarkkoja, jotka eivät olleet koskaan kuulleetkaan mistään pentarkiateoriasta.

Ensimmäisellä vuosisadalla paavi Klemens puuttui kirjeellään Korintin kirkon hallinnollisiin asioihin, toisella vuosisadalla paavi Viktor päätti ekskommunikoida ne, jotka eivät suostuneet seuraamaan Rooman kirkon perinnettä pääsiäisenvieton ajankohdasta, kolmannella vuosisadalla paavit Kornelius, Stefanus ja Dionysius osoittivat, että Rooman piispalla oli kirkossa lopullinen auktoriteetti hallinnollisissa ja uskonopillisissa asioissa, ja neljännellä vuosisadalla itäiset piispat vetosivat paavi Juliukseen ja paavi Damasukseen ja heidän auktoriteettiinsa puuttua myös idän hallinnollisiin asioihin.

400-luvulla paavin hallinnollisesta ja uskonopillisesta ylivallasta ei ollut enää pienintäkään epäilystä. Paavi Celestinus uhkasi ekskommunikoida Konstantinopolin patriarkan Nestoriuksen, ja Efesoksen kirkolliskokous hyväksyi Celestinuksen päätöksen vallinneessa kiistassa. Paavi Leo Suuri puolestaan mitätöi arvovaltaisesti myöhemmän Efesoksen ryövärikonsiilin ja kirjoitti Khalkedonin kirkolliskokouksen yksimielisesti hyväksymän määritelmän oikeasta uskosta Jeesuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta. Itä oli varhaisilla vuosisadoilla täynnä harhaoppisia piispoja ja kirkolliskokouksia – vain paavin kirkolliskokoukset ylittävä valta saattoi ratkaista oikeaoppisuuden voiton, ja näin tapahtui kerta toisensa jälkeen.

Oppi ekumeenisten kirkolliskokousten korkeimmasta arvovallasta on epähistoriallisuutensa lisäksi käytännöllisesti ongelmallinen. Kuka määrittelee, mitkä kirkolliskokoukset ovat olleet ekumeenisia? Katolinen vastaus on, että kirkolliskokoukset ovat ekumeenisia, koska ylin paimen eli paavi on hyväksynyt ne ekumeenisiksi, mutta ortodoksit eivät pidä katolisen kirkon 8.–21. ekumeenista kirkolliskokousta sitovina. Heidän mukaansa vain seitsemän ensimmäistä kirkolliskokousta on ollut ekumeenisia, koska ”koko kirkko” on tunnustanut ne sellaisiksi. Tämä näkemys ei kuitenkaan ole lainkaan vakuuttava.

Miksi ei samalla kielletä kaikkia paitsi kahta ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta, kuten idän assyrialainen kirkko tekee? Orientaaliortodoksit puolestaan hyväksyvät kolme ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta. Jokainen ryhmä voi vedota omaan erimielisyyteensä todistaakseen, että ”koko kirkko” ei ole asiasta samaa mieltä. Miksi todellinen kirkko saattoi kokoontua edellä mainittujen skismaattisten ryhmien eron jälkeen myöhempiin kirkolliskokouksiin, mutta nyt se ei enää onnistu? Kirkolliskokoukset eivät ole mitään ilman paavia, ja ortodoksiset kirkot tietävät sen.

Esimerkiksi Nikean kirkolliskokous 300-luvulla ei onnistunut lopettamaan areiolaisuuden harhaoppia, eikä Raamattu eikä traditio eivätkä piispat yhdessäkään pystyneet lopettamaan 400-luvun kiistaa Jeesuksen persoonasta ja luonnoista. Viisi patriarkkaa eivät koskaan olisi voineet yhdessä johtaa kirkkoa sen enempää kuin kaikki piispat yhdessäkään, sillä usein kirkkohistoriassa suuri osa piispoista ja jopa patriarkoista oli itse harhaoppisia – poikkeuksena aina Rooman piispa, joka kerta toisensa jälkeen pelasti kirkon harhaopeilta.

Myöskään Raamatusta ei löydy tukea käsitykselle pelkästä kunnia-asemasta. Jeesuksen valtakunnalle tällainen ajatus on vieras – kunnia merkitsee kristinuskossa palveluvirkaa: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan…” (Matt. 20:26–28) Paavin kunnia-aseman on siis merkittävä myös palvelemista, ja kuinka muuten paavi palvelisi kuin kaitsemalla Kristuksen laumaa, ruokkimalla sitä oikealla opilla, sitomalla ja vapauttamalla sekä vahvistamalla veljiään oikeassa uskossa (Joh. 21:15–17, Matt. 16:19, Luuk. 22:32)? Paavi on opettaja ja paimen, ei vain kumarruksen ja hurrauksen kohde.

Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen

Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat yhtä mieltä siitä, että kirkon tuntomerkit ovat Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaan ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen”. On kuitenkin vaikeaa puhua ortodoksisesta kirkosta yksikössä, kun siltä puuttuu näkyvän ykseyden merkki (koko kirkon yhdistävä pää eli paavi) – asia on pikemmin niin, että on monia paikallisia ortodoksikirkkoja. Dogmaattinen uskonyhteys eri ortodoksisten kirkkojen välillä rakoilee teologisten erojen vuoksi. Ortodokseilla ei ole keinoa pitää ekumeenista kirkolliskokousta, koska he eivät ole paavin yhteydessä. Kirkolla ei ole elävää opetusvirkaa, joka voisi ottaa auktoritatiivisesti kantaa uusiin uskoa ja moraalia koskeviin kysymyksiin.

Onko Kristuksen tahto todella se, että hänen kirkkonsa pystyisi turvautumaan sen ratkaisevaan ja ylimpään ykseyden säilyttävään opilliseen auktoriteettiin vain olemassaolonsa 800 ensimmäisen vuoden aikana? Onko kirkko, joka on Kristuksen ruumis, Jumalan suunnitelmassa maailman loppuun asti elinvoimainen totuuden pylväs ja perustus, vai onko se kenties halvaantunut ruumis ilman päätä?

Mitä kirkon katolisuuteen tulee, varhaisilla vuosisadoilla apostolista kirkkoa kutsuttiin katoliseksi, kun taas sen uskoa kutsuttiin ortodoksiseksi. Katolinen merkitsee uskontunnustuksessa universaalia, kaikenkattavaa tai yleistä. Ortodoksikirkko kalpenee katolisen kirkon rinnalla katolisuusvertailussa, sillä se on rajoittunut lähinnä muutamaan etniseen ryhmään itäisessä Euroopassa ja pienissä osissa Aasiaa ja Afrikkaa, kun taas katolinen kirkko on sekä jäsenmäärältään että levinneisyydeltään valtavasti laajempi.

Katolinen kirkko kattaa myös sekä läntisen että itäisen liturgisen tradition, kuten aiemmin tuli ilmi. Kun ortodokseilla on pelkkä itäinen traditio ja protestanteilla (niillä, jotka ovat säilyttäneet jotain perinteisestä kristillisestä liturgiasta) pelkkä läntinen, katolisen kirkon yli 20 riituksessa on säilynyt kirkon koko liturginen perinne. Täten katolinen kirkko on myös jumalanpalveluselämässään todella katolinen.

Mitä kirkon apostolisuuteen tulee, ortodoksikirkko on selvästi yhtä apostolinen kuin katolinenkin kirkko siinä mielessä, että molemmilla on pätevä apostolinen piispainsuksessio. Apostolisuus merkitsee kuitenkin myös sitä, että kirkko on säilyttänyt apostolien uskon. Eräs vakava ortodoksinen poikkeama apostolisesta uskosta on näkemys avioliitosta. Ortodoksit voivat erota ja mennä uudelleen naimisiin kolmanteen avioliittoon asti, mutta ei enempää. Tällä käytännöllä ei ole mitään perusteita apostolisessa traditiossa, ja se on täydessä ristiriidassa Jeesuksen opetuksen kanssa (Mark. 10:2–12).

Ortodoksikirkko ei myöskään ole onnistunut uskollisesti ja äänekkäästi puolustamaan perinteistä kristillistä opetusta tietyistä moraalisista kysymyksistä kuten ehkäisystä. Sen sijaan koko maailma tietää ja tuntee katolisen kirkon kannan, jota paavi on pelottomasti julistanut maallistuvalle yhteiskunnalle aina, kun tarve on vaatinut. Ortodoksikirkko odottaa hiljaa, että ihmiset löytäisivät sen, kun taas katolinen kirkko toteuttaa uskollisemmin Kristuksen käskyä julistaa evankeliumia kaikille kansoille ja opettaa ihmisiä noudattamaan kaikkia Kristuksen opetuksia (Matt. 28:18–19).

Onko siis todennäköistä, että Kristuksen kirkko on se osapuoli, joka on erossa siitä piispasta, jonka primaatin molemmat tunnustavat? Kirkko, joka sallii sellaista, jonka Kristus ja apostolit selvästi kielsivät ja joka on rajoittunut muutamiin kansalliskirkkoihin, joilla ei aina ole keskinäistä yhteyttä ja jotka eivät ole voineet kokoontua kirkolliskokouksiin yli 1000 vuoteen?

Onko todella niin, että skismaattinen osapuoli on se, joka on täyttänyt lähetyskäskyn ja kirkon tuntomerkkien vaatimukset paremmin sekä pysynyt ykseydessä johtavan piispanistuimen kanssa – ainoan, joka ei jakautumattoman kirkon aikana joutunut harhaoppisten käsiin?

Onko Kristuksen suunnitelma kirkkoansa varten ortodoksinen malli, jossa on parikymmentä autokefaalista ja autonomista laumaa, joilla on kaikilla omat paimenensa, mutta ylintä ja yhteistä uskonopillista ja hallinnollista ykseyttä takaavaa paimenta ei ole lainkaan? Ei suinkaan, vaan ”on oleva yksi lauma ja yksi paimen” (Joh. 10:16).

Aneet

4.3.2007

Katolisesta uskosta tuskin löytyy enemmän kiistaa, pahennusta ja väärinymmärrystä aiheuttanutta oppia kuin aneet. Suurimmalle osalle aneet tarkoittavat keskiajalla vallinnutta käytäntöä syntien anteeksiannon ostamisesta, ja jotkut ehkä luulevat aneiden jo poistuneen kirkon opetuksesta. Kumpikaan näistä luuloista ei ole totta, ja tässä artikkelissa selvitämmekin, mitä aneet todella ovat ja mitä ne eivät ole, osoitamme niiden syvän raamatullisuuden ja vastaamme yleisimpiin väärinkäsityksiin.

Mikä on ane?

Ensin on syytä määritellä ane eli lievitys. Trenton kirkolliskokouksen mukaan ane on ”syyllisyyden puolesta jo poispyyhittyjen syntien ajallisesta rangaistuksesta Jumalan edessä saatu vapautus, jonka oikein asennoitunut kristitty saa määrätyillä ehdoilla kirkon avulla”. Aneet ovat osa katolisen kirkon erehtymätöntä opetusta, mikä tarkoittaa, että pysyäkseen kirkon yhteydessä katolilainen ei voi olla uskomatta niihin. Trenton kirkolliskokous tuomitsi anatemalla ne, jotka sanovat, että aneet ovat hyödyttömiä tai että kirkolla ei valtaa antaa niitä.

Ymmärtääksemme, mistä tässä opissa on oikein kyse, meidän on tunnettava seuraavat periaatteet, joihin aneet perustuvat. Synnistä seuraa synnintekijälle syyllisyys ja rangaistus. Rangaistukset ovat ikuisia ja ajallisia. Kun synti annetaan anteeksi, syyllisyys ja ikuinen rangaistus poistuvat, mutta ajalliset rangaistukset jäävät. Ajalliset rangaistukset kärsitään maanpäällisessä elämässä tai kuoleman jälkeen kiirastulessa, ellei Jumala poista niitä. Jumala voi poistaa ajallisia rangaistuksia sekä eläviltä että kuolleilta kirkon kautta Kristuksen ja pyhien ansioiden tähden.

1. Synnistä seuraa syyllisyys ja rangaistus

Kun ihminen tekee syntiä, hän tulee syylliseksi rikoksesta Jumalaa vastaan. Raamattu kuvaa syyllisiä sielujamme värittyneiksi ja likaisiksi Jumalan edessä. Syyllisyydestä vapautunutta sielua Raamattu kuvaa puhtaaksi pestyksi ja valkoiseksi: ”Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” (Jes. 1:18) ”Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi, pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani ja anna lankeemukseni anteeksi.” (Ps. 51:3–4) Syyllisyyden lisäksi synnistä seuraa rangaistus: ”Minä, Herra, vaadin maailman tilille pahuudestaan ja jumalattomat synneistään.” (Jes. 13:11) ”tilinteon päivänä …minä rankaisen… synnistä” (2. Moos. 32:34).

2. Rangaistukset ovat ikuisia ja ajallisia

Raamattu osoittaa, että on kuolemansyntejä ja lieviä syntejä: ”on… syntiä, joka johtaa kuolemaan… mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan” (1. Joh. 5:16–17). Kuolemansynti riistää meiltä yhteyden Jumalaan ja johtaa ikuiseen rangaistukseen, lievä synti vahingoittaa yhteyttämme Jumalaan, mutta ei johda ikuiseen rangaistukseen. Sekä kuolemansynneistä että lievistä synneistä seuraa ajallisia rangaistuksia. Raamattu todistaa sekä ikuisista että ajallisista rangaistuksista:

”Ja niin he lähtevät… iankaikkiseen rangaistukseen” (Matt. 25:46) ”Jos ette tarkoin noudata tähän kirjaan kirjoitetun lain määräyksiä ettekä kunnioita Herran, Jumalanne, suurta ja pelottavaa nimeä, Herra saattaa teidät ja teidän jälkeläisenne kärsimään ankarista ja pitkällisistä vitsauksista ja pahoista, parantumattomista sairauksista. Hän tuo teille taas kaikki Egyptin taudit, joita pelkäätte, ja tartuttaa ne teihin.” (5. Moos. 28:58–60) Jälkimmäisen sitaatin rangaistukset eivät ole ikuisia vaan ajallisia, sillä vitsaukset ja taudit loppuvat. Raamattu on täynnä vastaavia esimerkkejä. Jo perisynnistä seurasi monia ajallisia rangaistuksia kuten synnytystuskat ja työn vaivalloisuus (ks. 1. Moos. 3).

3. Ajalliset rangaistukset jäävät, kun synti annetaan anteeksi

”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi”. (1. Joh. 1:9) Syyllisyyden puolesta anteeksiannetusta synnistä jää kuitenkin ajallinen rangaistus – aivan kuin aitaan lyöty ja siitä poistettu naula jättää kuitenkin aitaan kolon. Raamattu todistaa tästä esimerkiksi Daavidin aviorikoksen tapauksessa: ”Silloin Daavid sanoi Natanille: ’Olen tehnyt syntiä Herraa vastaan.’ Natan vastasi: ’Herra vapauttaa nyt sinut tästä synnistä, eikä sinun tarvitse kuolla. Mutta koska olet tällä teolla rikkonut pahasti Herraa vastaan, niin sinulle syntynyt poika kuolee.’” (2. Sam. 12:13–14) Jumala antoi Daavidin synnin anteeksi, mutta synnistä jäi ajallisia rangaistuksia (onnettomuus, vaimojen menetys ja pojan kuolema – ks. 2. Sam. 12:7–14).

Katuva juoppo saa varmasti syntinsä anteeksi, mutta viinan vaikutukset jäävät vaivaamaan hänen ruumistaan – petetyn puolison sisään jää haava, vaikka hän antaisikin syrjähypyn anteeksi. Vaikka protestantit kieltävät usein ajallisten rangaistusten jäämisen, he myöntävät sen käytännössä – esimerkiksi silloin, kun he (aivan oikein) vaativat varastetun tavaran palauttamista. Varastettu auto on palautettava – pelkkä anteeksipyyntö ei riitä. Jumalan (sen enempää kuin ihmisenkään) anteeksiantoon ei kuulu oikeutta pitää varastettua tavaraa!

4. Ajalliset rangaistukset kärsitään maan päällä tai kiirastulessa

Kristitty hyvittää ajalliset rangaistukset ottamalla ne vastaan armona, sietämällä kärsivällisesti kärsimyksiä ja koettelemuksia sekä tekemällä laupeuden tekoja. Jos kuoleman hetkellä pelastuneella ihmisellä on kuitenkin vielä hyvitettävää (anteeksiantamattomia lieviä syntejä tai anteeksiannettujen vakavien syntien ajallisia rangaistuksia), hän puhdistuu niistä kiirastulessa, sillä taivaaseen ei päästetä mitään epäpuhdasta (Ilm. 21:27).

Tällainen kielenkäyttö puistattaa usein protestantteja ja saa heidät syyttämään katolilaisia siitä, että he eivät luota pelastuksensa suhteen Kristuksen täydellisen riittoisaan ristinkuolemaan. Tämä väärinkäsitys johtuu ikuisten ja ajallisten rangaistusten sekoittamisesta. Protestantit saavatkin huomata itse Raamatun käyttävän samanlaista kieltä.

Ajallisten rangaistusten kärsimisestä Paavali sanoo: ”Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on kirkko.” (Kol. 1:24) Laupeuden teoista Raamattu opettaa: ”Laupeus ja uskollisuus sovittavat synnin” (Sananl. 16:6). Tässä on kyse synnin ajallisten seuraamusten sovituksesta, sillä vain Kristus voi sovittaa synnin ikuiset seuraamukset. Jos ihminen ei kuitenkaan maan päällä onnistu hyvittämään ajallisia rangaistuksiaan, hänen on puhdistuttava kiirastulessa. Paavalin sanoin hän ”pelastuu, mutta kuin tulen läpi” (1. Kor. 3:14).

5. Jumala voi poistaa tai vähentää ihmisen ajallisia rangaistuksia lahjana toisen ihmisen ansioiden tähden

Matteuksen evankeliumi kertoo meille, kuinka Jeesus paransi halvaantuneen nähtyään hänen ystäviensä uskon (Matt. 9:1–8). Jumala vähensi Salomon syntien aiheuttamia ajallisia rangaistuksia Daavidin ansiosta. Herra sanoi Salomolle: ”Sinä et ole pitänyt kunniassa liittoani etkä määräyksiä, jotka sinulle annoin. Sen tähden minä repäisen rikki valtakuntasi ja annan sen palvelijallesi. Isäsi Daavidin vuoksi minä en kuitenkaan tee sitä sinun elinaikanasi, minä riistän sen poikasi kädestä. En myöskään riistä pojaltasi koko valtakuntaa, vaan jätän hänelle yhden heimon palvelijani Daavidin ja valitsemani kaupungin, Jerusalemin tähden.” (1. Kun. 11:11–13)

6. Jumala poistaa tai vähentää ajallisia rangaistuksia kirkon avulla

Jeesus antoi kirkolleen vallan sitoa ja vapauttaa: ”Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.” (Matt. 18:18) Aneopin ydin on, että Jumala käyttää kirkkoa poistamaan ajallisia rangaistuksia. Kirkon jäsenet ymmärsivät tämän ensin ripin sakramentin yhteydessä. Alusta asti ripin yhteydessä annettiin katumustöitä, koska kirkko ymmärsi ihmisen tarpeen hyvittää syntien ajallisia rangaistuksia. Katumustyöt olivat usein rankkoja. Vakavista synneistä saattoi saada vuosia kestäviä katumustöitä. Kirkko tunnusti, että katuvat syntiset voisivat saada lievityksen (eli aneen) katumusaikaansa tekemällä hurskauden ja laupeuden tekoja, jotka osoittivat surua synnistä ja halua hyvittää se. Näin aneista tuli Kristuksen ja pyhien ansioiden aarteistosta ammentavan kirkon lahja katuvalle syntiselle.

7. Jumala voi poistaa ajallisen rangaistuksen kuolleilta lahjana elävien uskovaisten ansioiden tähden

Alusta asti kirkko tunnusti kuolleiden puolesta rukoilemisen hyödyllisyyden. Tämä tarkoitti, että rukoiltiin Jumalalta kiirastulessa olevan sielun ajallisen rangaistuksen vähentämistä tai poistamista. Tämän takia kirkko opettaa, että aneita voi hankkia joko itselleen tai ne voi osoittaa kuolleiden hyväksi. 2. Makkabilaiskirja kertoo meille kuolleiden puolesta rukoilemisen hyödyllisyydestä. ”Juudas ja hänen väkensä tulivat noutamaan taistelussa kaatuneiden ruumiit…he löysivät jokaiselta kuolleelta… taikaesineitä, jotka… laki kieltää juutalaisilta… Sitten he kääntyivät rukoukseen anoen, että synti, joka oli tapahtunut, pyyhittäisiin kokonaan pois.” (2. Makk. 12:39, 40, 42)

Sanat ”pyyhittäisiin kokonaan pois” viittaavat synnin ajalliseen rangaistukseen, sillä jakeessa 45 sanotaan, että Juudas otti näiden kuolleiden miesten tapauksessa huomioon, ”että hurskaasti kuolleita odottaa mitä ihanin armopaikka” – hän siis uskoi heidän kuolleen hurskaasti eikä kuolemansynnin tilassa. Heillä ei siis ollut ikuisia rangaistuksia kärsittävänään, joten tässä täytyy olla kyse ajallisista rangaistuksista. ”Siitä syystä hän toimitti sovitusuhrin kuolleitten puolesta, että he vapautuisivat synnistänsä.” (2. Makk. 12:45) Juudas ei pelkästään rukoillut kuolleiden puolesta, vaan toimitti heidän puolestaan vanhan lain mukaisen sovitusuhrin. Samoin me voimme toimittaa uuden liiton sovitusuhrin, pyhän messun, kuolleiden puolesta.

Millaisia aneita on olemassa ja miten aneen voi hankkia?

Aneet ovat joko täydellisiä tai osittaisia. Täydellinen ane vapauttaa kokonaan kiirastulessa odottavasta ajallisesta rangaistuksesta, kun taas osittainen ane vähentää sitä. Osittaiset aneet määriteltiin ennen päivinä, esimerkiksi ”300 päivän lievennys”. ”Päivät” kuitenkin hämmensivät ihmisiä ja saivat heidät ajattelemaan, että kiirastulessa aika toimisi kuten maan päällä ja että osittaiset aneet vähentäisivät mekaanisesti kiirastuliaikaa tietyllä määrällä päiviä. Itse asiassa ”300 päivän lievennys” tarkoitti, että aneen saaja vapautuisi siitä määrittelemättömästä ajallisesta rangaistuksesta, joka vastasi 300 päivää kestävää katumustyötä. Tämän sekaannusmahdollisuuden takia paavi Paavali VI muutti käytännön, ja nykyään puhutaan vain täydellisistä ja osittaisista aneista.

Aneiden saaminen edellyttää tiettyjen ehtojen täyttymistä ja tekojen suorittamista. Täydellisen tai osittaisen aneen saamiseksi on välttämätöntä, että uskova on armon tilassa. Täydellinen ane voidaan saada korkeintaan kerran päivässä. Sen saamiseksi uskovan täytyy olla sisäisesti täydellisesti irrottautunut kaikesta synnistä. Hänen täytyy tunnustaa syntinsä ripin sakramentissa, vastaanottaa pyhä eukaristia ja rukoilla paavin rukoustarkoitusten puolesta. Näiden ehtojen puitteissa uskovan on suoritettava aneteko. Alla olevassa listassa on joitain esimerkkejä helposti suoritettavissa olevista aneteoista.

· Viiden ruusukon salaisuuden rukoilemisesta kirkossa, kappelissa, perheyhteisössä tai uskonnollisessa yhteisössä saa täydellisen aneen. Muissa tilanteissa siitä saa osittaisen aneen.
· Ristin tien rukoilemisesta kirkossa tai kappelissa saa täydellisen aneen.
· Osittaisen aneen saa Jumalan sanan ansaitsemalla kunnioituksella ja hartaudella suoritetusta Raamatun lukemisesta. Jos lukeminen kestää vähintään puoli tuntia, ane on täydellinen.
· Hartaasti tehdystä henkisestä kommuuniosta saa osittaisen aneen.
· Osittaisen aneen saa, kun viettää hartaasti aikaa mietiskelevässä mielen rukouksessa.
· Osittaisen aneen saa hartaasta ristinmerkin tekemisestä (lausuen sanat ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.”)
· Osittaisen aneen saa katumushengessä tehdystä mortifikaatiosta.
· Osittaisen aneen saa uskon ja laupeuden hengessä suoritetusta apua tarvitsevien palvelemisesta.

Entä raha?

Tässä vaiheessa jotkut saattavat ihmetellä, ettei näin pitkässä ja perusteellisessa aneopin selityksessä ole mainittu vielä kertaakaan rahaa. Itse asiassa rahalla ei ollut sijaa aneopin kehityksessä (kirkko ei kehittänyt aneita rikastuakseen, vaan ne saivat alkunsa ripin sakramentin ja siihen liittyvien uskontotuuksien ulottuvuuksien mietiskelystä ja soveltamisesta), eikä nykyäänkään raha liity aneisiin millään tavalla. Keskiajalla kuitenkin raha – tai pikemminkin almujen antaminen – liittyi aneisiin. Almujen paikka oli yhtenä edellä listatuista aneteoista, eikä tässä ollut periaatteessa mitään vikaa, sillä almujen antaminen on Jeesuksen tunnustama laupeuden teko.

Kun Roomaan haluttiin rakentaa Pietarin kirkko, paavi julisti aneen niille, jotka antaisivat kirkolle rahaa tähän projektiin. On helppo kuvitella, että tässä vaiheessa mukaan alkoi hiipiä väärinkäytöksiä ja väärinymmärryksiä (”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”), joiden takia Luther aloitti reforminsa. On huomattava, ettei Luther kuitenkaan kieltänyt aneiden todellisuutta. Kuuluisissa 95 teesissään Luther julistaa: ”Se, joka kieltää apostolisen aneen todellisuuden, olkoon tuomittu ja kirottu.” (Teesi 72) Paavi Pius V lopetti rahaan sidotut aneet vuonna 1567 ja todisti näin kirkon huolesta siitä, ettei aneita käytettäisi väärin.

Jos kirkolla on kyky poistaa ihmisten ajalliset rangaistukset, miksei se tee niin ja tyhjennä kiirastulta kokonaan?

Jumala itse asetti ajalliset rangaistukset pätevistä syistä (jotta oppisimme korjaamaan aiheuttamamme vahingot, jotta oppisimme olemaan tottelevaisempia jne.), eikä kirkolla ole oikeutta toimia Jumalan tahtoa vastaan ja yrittää tehdä niistä lopun kokonaan. Jos ajallisten rangaistusten puute olisi ollut Jumalan tahto, ajallisia rangaistuksia ei olisi. Kirkko ei myöskään voi poistaa kaikkia ajallisia rangaistuksia siksi, että niiden poistaminen riippuu niitä kärsivien ihmisten asennoitumisesta. Katumusta ja uskoa tarvitaan samalla lailla ajallisten kuin ikuistenkin rangaistusten poistamiseen. Kirkko ei myöskään voi tyhjentää kiirastulta siksi, että kiirastulessa olevat sielut eivät ole enää maanpäällisen kirkon vallan alla. Kuolleille osoitetut aneet tarjotaan Jumalalle rukouksina pyytäen, että Jumala vähentäisi heidän rangaistustaan.

Eivätkö aneet kopioi tai tee tyhjäksi Kristuksen työtä? Eikö olisi parempi luottaa hänen ristinkuolemansa täydellisen riittoisaan sovitustyöhön?

Aneiden raamatullisista perusteista huolimatta monet kritisoivat aneita ja väittävät, että aneet tekevät meistä itsemme pelastajia ja yrittävät korvata Kristuksen sovitustyön. Nämä väärinkäsitykset johtuvat siitä, ettei ymmärretä aneiden luonnetta eikä sitä, miten me tulemme osallisiksi Kristuksen sovitustyöstä.

Vain Kristus voi sovittaa syntiemme ikuiset rangaistukset, sillä vain ääretön Jumala voi maksaa syntiemme äärettömän velan. Olemme saaneet kaiken Jumalalta, emmekä siksi voi maksaa hänelle ääretöntä velkaamme. Jos olemme velkaa ystävällemme, emme voi hyvittää sitä häneltä varastamillamme rahoilla (vrt. Ps. 49:8–9). Tämä ei tarkoita, ettemmekö voisi hyvittää syntiemme ajallisia seuraamuksia. Jos varastamme ystävältämme rahaa, voimme palauttaa rahat. Jos tuhoamme naapurimme ruohonleikkurin, voimme ostaa hänelle uuden. Kuten olemme nähneet, aneet eivät päde ikuisiin vaan ajallisiin rangaistuksiin.

Huomasimme myös Raamatun osoittavan, että ajalliset rangaistukset voivat jäädä synnin anteeksiantamisen jälkeen ja että Jumala voi poistaa ne palkintona niille, jotka ovat miellyttäneet häntä. Koska Raamattu todistaa tästä, aneiden ei voida sanoa lisäävän Jumalan pelastustyöhön mitään eikä vähentävän siitä. Aneet ovat Jumalan työtä meissä – tiedämme Raamatusta, että pelastumisemme on prosessi, että meidän on tehtävä työtä sen eteen ja että loppujen lopuksi Jumala saa meissä aikaan tämän työn (Fil. 2:12–13). Aneiden kieltäminen olisi Jumalan meissä toteuttaman työn arvokkuuden kieltämistä.

Usko, teot ja pelastusvarmuus

4.3.2007

Pelastuminen ja siihen liittyvät useat kysymykset ovat viimeisen puolen vuosituhannen aikana olleet suurimpia sekaannuksen ja erimielisyyksien aiheita kristikunnassa. Vanhurskauttamisopilla ja pelastusvarmuudella oli ratkaiseva asema reformaatiossa, jonka tunnuslauseet ”yksin uskosta” ja ”yksin armosta” ovat yhä lukemattomien kristittyjen uskon kulmakiviä. Ei ihmekään, että keskustelu pelastumisesta käy yhä kuumana – lieneehän ”Miten pääsen taivaaseen?” ihmiselämän tärkeimpiä kysymyksiä. Tässä artikkelissa esittelemme katolisen kirkon ja Raamatun opetuksen pelastumisesta – uskosta ja teoista, laista ja armosta, ja kumoamme samalla yleisiä harhakäsityksiä.

Yksin armosta, yksin uskosta?

Yleinen väärinkäsitys katolisen kirkon pelastusopista on, ettei yksin Jumalan armo riittäisi pelastamaan ihmistä, vaan että katolilaisten tulisi yrittää teoillaan ansaita paikkansa taivaassa. Todellisuudessa katolinen kirkko opettaa juuri päinvastoin. Apostolien tavoin katolinen kirkko uskoo, että ”meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo” (Ap.t. 15:11). Jos siis pelastuminen ”perustuu armoon, se ei perustu ihmisen tekoihin – muutenhan armo ei olisi armo” (Room. 11:6).

Jumalan edessä ”kaikki… ovat synnin vallassa… Ei ole yhtäkään vanhurskasta… kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:9–10,23), ja koska ”synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23), ihmisellä ei olisi toivoa pelastuksesta ilman Jumalan armoa. Kristuksessa ja hänen synnit sovittaneessa ristinkuolemassaan ”Jumalan… hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta” (Tit. 3:5).

Hyvä uutinen armoon perustuvasta pelastuksesta on kuitenkin johtanut useat protestantit siihen käsitykseen, että teoilla ei olisi kerta kaikkiaan mitään väliä ihmisen pelastuksen kannalta. Reformaation toinen tunnuslause ”yksin uskosta” heijastaa protestanttista ajatusta siitä, että ihminen saa osakseen Jumalan armon vain uskomalla Kristukseen. ”Yksin uskosta” on aiheuttanut kristikunnassa lukemattoman määrän eriäviä mielipiteitä pelastusopista, ei vähiten sen monitulkintaisuuden vuoksi (Mihin kaikkeen pitää uskoa? Mitä usko sisältää? Sulkeeko se pois kasteen tai katumuksen pelastukselle välttämättöminä asioina?).

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, ettei katolinen kirkko hyväksy oppia siitä, että ihminen pelastuisi yksin uskosta niin, ettei teoilla eikä sakramenteilla olisi pelastumisen kannalta mitään merkitystä. Lutherin johdolla protestantit ovat vuosisatojen ajan nähneet Paavalin kirjeissä roomalaisille ja galatalaisille opetuksen siitä, että ihminen julistetaan vanhurskaaksi yksin uskosta. Paavali kirjoitti roomalaisille, että ”ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja” (Room. 3:28). Galatalaisille hän toisti, ettei ”ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen” (Gal. 2:16). Siispä kun protestantilta kysyy, kuinka sitä pääsisi taivaaseen, vastaa hän ylpeästi samoin sanoin kuin itse Paavali muinoin vastasi eräälle vartijalle: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut” (Ap.t. 16:31).

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Vaikka Paavali opettikin, että ihminen pelastuu uskosta (mistä katolinen kirkko on samaa mieltä), ja vaikka hän käytti sanaa ”yksin” useammin kuin kukaan muu Uuden testamentin kirjoittajista, hän ei kertaakaan yhdistänyt näitä sanoja opettaakseen ihmisen pelastuvan yksin uskosta. Raamattu ei missään opeta kyseistä oppia. Sen sijaan Jaakob opetti Pyhän Hengen innoittamana, että ”ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä yksin uskosta” (Jaak. 2:24).

Jaakob kirjoitti laajasti tekojen tärkeydestä pelastuksen kannalta: ”Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?” (Jaak. 2:14) ”Etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön?” (Jaak. 2:20) ”Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja.” (Jaak. 2:26) Luther näki Paavalin ja Jaakobin kirjeiden opetusten välillä vakavan ristiriidan ja päätyi vähättelemään Jaakobin kirjettä ja painottamaan Paavalia. Nykyäänkin useat protestantit siteeraavat vain Paavalia puhuessaan pelastumisesta. Nurinkurisinta on se, että Jaakobin ohella sivuutetaan usein myös itse Jeesus.

Jeesus teki useaan otteeseen selväksi, että Jumala tuomitsee ihmiset tekojen eikä pelkästään uskon perusteella. Kun nuorimies kysyi Jeesukselta, miten hän saisi ikuisen elämän, Jeesus vastasi: ”Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä.” (Matt. 19:17) Myöhemmin hän selvensi tarkoittavansa kymmentä käskyä ja vaati kaiken lisäksi vielä täyttä luopumista maallisista omaisuuksista (Matt. 19:18–21).

Pelkkä Jeesuksen tunnustaminen Herraksi ei riitä, ellei sen rinnalla kulje Jumalan tahdon mukainen elämä: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21) Matteuksen evankeliumin lopussa Jeesus kuvailee viimeistä tuomiota ja ilmaisee selvin sanoin, että ihmisten hyvät teot ja laiminlyönnit ovat ratkaisevassa asemassa sielujen ikuisen kohtalon kannalta (Matt. 25:31–46).

Näiden ”epäprotestanttisten” ajatusten sijasta reformaation perilliset siteeraavat mielellään Jeesuksen uskoon perustuvaa pelastusta käsitteleviä sanoja Johanneksen evankeliumista: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) ”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.” (Joh. 5:24)

Jeesus on toki sanoissaan oikeassa, uskomalla todellakin saa Jumalalta ikuisen elämän. On kuitenkin syytä jatkaa lukemista ja ymmärtää, ettei Jeesus tällä tee tyhjäksi tekojen asemaa pelastuksessa. Muutamaa jaetta myöhemmin Jeesus muistuttaa, että tuomiopäivänä ihmiset ”nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:29) Usko on siis pelastuksen alku.

Mitä Paavali todella opetti ansiosta?

Ymmärtääksemme Paavalin opetusta siitä, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja, on tiedettävä, että Paavalin käyttämä sana ”laki” merkitsee ennen kaikkea Tooraa eli Mooseksen lakia (kr. nomos oli Septuagintan käännös heprean sanasta Toora), joka on talletettu viiteen Mooseksen kirjaan. Paavalin sanat olivat lähinnä reaktio joidenkin alkuseurakunnassa esiintyneiden juutalaiskristittyjen opetusta vastaan. He ”vaativat ympärileikkausta” ja opettivat, ettei ilman sitä voi pelastua (Gal. 2:12, Ap.t. 15:1).

Paavali kirjoitti: ”Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä. Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle.” (Gal. 5:3-4) Paavali siis tuomitsi Mooseksen lain noudattamiseen perustuvan vanhurskauden tavoittelun. Hän muistutti, että vain Kristuksen armo vanhurskauttaa, ja että pääsemme osallisiksi tuosta armosta uskomalla häneen.

Paavali ei kuitenkaan tarkoittanut erottaa uskoa rakkauden teoista eikä kristillisestä kuuliaisuudesta, vaan päinvastoin hän piti niitä pelastukselle tarpeellisina. Heti tuomittuaan lakiin perustuvan vanhurskauden Paavali tiivisti katolisen pelastuskäsityksen julistamalla, että ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko” (Gal. 5:6). Ei siis yksin usko, vaan rakkautena vaikuttava usko – kirjoittihan Paavali korinttilaisille: ”vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään” (1. Kor. 13:2).

Paavali liitti uskon tiukasti myös kuuliaisuuteen (Room. 1:5, 16:26). Kristityt eivät ole ilman lakia – meillä on Kristuksen laki (1. Kor. 9:21), tai Jaakobin sanavalinnan mukaan ”vapauden laki” (Jaak. 2:12). Lain täyttymys on rakkaus (Room. 13:10), ja kristityillä on Jeesuksen käsky rakastaa sekä toisia kristittyjä että vihollisiakin (Joh. 13:34, Matt. 5:44). Kristittyjen on edelleen noudatettava kymmentä käskyä (Matt. 19:17), ei siksi, että ne kuuluvat Mooseksen lakiin, vaan siksi, että ne kuuluvat ikuiseen lakiin, joka puolestaan kuuluu Kristuksen lakiin yhdessä uuden liiton vaatimusten kuten kasteen ja eukaristian vastaanottamisen (Joh. 3:5, 6:53) sekä kirkon käskyjen (Matt. 18:17-18) noudattamisen kanssa. Kristityn käskyjen noudattaminen perustuu rakkauteen (Joh. 14:15) eikä siihen, että Jumala laillisesti velvoitettaisiin maksamaan ikuinen elämä palkaksi hyvistä teoista tai lakien tottelemisesta.

Ratkaiseva ero ei-ansiollisten ja ansiollisten tekojen välillä on siinä, että Kristuksen (joka sanan varsinaisessa merkityksessä on ainoa, joka voi ansaita Jumalalta mitään) ansiosta Jumala katsoo uskoamme ja tekojamme armon eikä laillisen sopimuksen näkökulmasta. Juuri Kristuksen armo tekee mahdolliseksi sen, että tekomme voivat miellyttää Jumalaa ja saada palkkioksi ikuisen elämän.

Protestanttinen kritiikki katolisen kirkon ansio-oppia kohtaan pohjautuu perustavanlaatuiseen väärinkäsitykseen siitä, mitä ansiolla tarkoitetaan. Sanan varsinaisessa merkityksessä ihminen ei voi ansaita Jumalalta mitään, koska ihminen ei voi tehdä Jumalasta velallista, sillä kaikki tulee Jumalalta. Koska ihminen on syntinen, hän on itse velassa, ja Jumala voi antaa velan anteeksi ja lahjoittaa ikuisen elämän pelkästä armeliaisuudestaan.

Paavali selittää roomalaiskirjeessä: ”Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” (Room. 4:4-5)

Ennen vanhurskauttamista ihmisellä ei ole mitään ansioita Jumalan edessä, mutta vanhurskaana Jumala antaa hänelle mahdollisuuden yhteistyöhön armon kanssa niin, että hän voi saavuttaa ikuisen elämän. Teoilla ei siis ansaita vanhurskauttamisen armoa, vaan vanhurskauttamisen ilmaisen armon vastaanottamisen jälkeen ihmisen teot voivat Jumalan armosta koitua ansioiksi.

Paavali itse opetti ikuisen elämän ”ansaitsemista” hyvillä teoilla sekä roomalaisille että galatalaisille: ”Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan. Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen. Kirkkaus, kunnia ja rauha taas tulee jokaisen osaksi, joka tekee hyvää, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä.” (Room. 2:6–11)

”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon.” (Gal. 6:7–9) Se, että Jumala palkitsee hyvät tekomme ikuisella elämällä, ei armon näkökulmasta katsottuna perustu laillisesti velvoittavaan sopimukseen, vaan Jumalan omaan hyvyyteen ja uskollisuuteen.

Työnantaja voi sopia työntekijän kanssa työsopimuksen ulkopuolisista töistä, ja silloin työnantaja ei maksa työntekijälle laillisen sopimuksen vaan oman rehellisyytensä velvoittamana. Jumalan suhde lapsiinsa on hyvin samanlainen. ”Eihän Jumala ole epäoikeudenmukainen, ei hän unohda teidän tekojanne eikä rakkauttanne, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan” (Hepr. 6:10).

Me emme voi velvoittaa Jumalaa palkitsemaan tekojamme, mutta saamme omaksemme sen, mitä ”Jumala on luvannut” (Hepr. 6:12), eli ikuisen elämän, koska ”Jumala vannoi omaan nimeensä” (Hepr. 6:13). ”Siksi myös pyrimme noudattamaan hänen mieltään” (2. Kor. 5:9), sillä meidän ”kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa.” (2. Kor. 5:10)

Armo ja teot eivät sulje toisiaan pois, vaan armon tilassa suoritetut hyvät teot koituvat ihmisen ansioksi vain Jumalan armosta. Paavali tiivisti kyseisen opin täydellisesti kirjoittaessaan filippiläisille: ”tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa.” (Fil 2:12–13) Kristittyjen on siis työskenneltävä pelastuakseen, mutta työn vaikuttaa Jumalan armo.

Pelastuksen aikamuodot ja pelastusvarmuus

Suurin osa pelastukseen liittyvistä protestanttisista virheistä liittyy pelastuksen aikamuotojen sekoittamiseen. Erityisesti vapaiden suuntien protestantit pitävät vanhurskauttamista ja pelastumista yleensä yksittäisinä, kristitylle menneen ajan tapahtumina. Kun ihminen ”ottaa vastaan Jeesuksen Kristuksen henkilökohtaisena Herrana ja Vapahtajana”, hän on heidän mielestään pelastunut ja voi olla varma paikastaan taivaassa.

Kaikkia Uuden testamentin viittauksia hyviin tekoihin pidetään usein osana pyhittymistä, jota puolestaan pidetään kristityn täydellistymisen prosessina, joka ei kuitenkaan varsinaisesti vaikuta mitenkään pelastumiseen. Mm. seuraavia jakeita siteerataan osoittamaan, että vanhurskauttaminen ja pelastuminen ovat jo tapahtuneet kristityn elämässä uskoontulon hetkellä sillä seurauksella, että kristitty voi olla varma pelastuksestaan: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa.” (Room. 5:1) ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.” (Ef. 2:8)

On totta, että pelastus ja vanhurskauttaminen ovat kristitylle menneitä tapahtumia, sillä kristityn pelastus ja vanhurskaus alkavat uskosta. Protestantit jättävät kuitenkin usein huomiotta sen, että Raamattu opettaa pelastuksen ja vanhurskauttamisen olevan myös jatkuvia ja tulevia tapahtumia (Fil. 2:12, Room. 13:11, Gal. 5:5, Room. 2:13). Tässä mielessä ihmisen pelastuminen ja vanhurskauttaminen eivät vielä ole lopullisia ennen kuoleman ja tuomion hetkeä.

Protestantit ovat myös väärässä erottaessaan pyhittymisen vanhurskauttamisesta, kun todellisuudessa ne ovat samanaikaisia ja identtisiä tapahtumia. Paavalin sanavalinnat puhuvat tämän puolesta. Hän kohteli vanhurskauttamista ja pyhittymistä synonyymeinä, ja sanoi vanhurskauttamisen olevan Pyhän Hengen työtä: ”teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta” (1. Kor. 6:11). Room. 6:7 sanoo: ”Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta.” Laajempi asiayhteys on selvästi pyhittyminen (ks. Room. 6:6), mutta kreikankielinen alkuteksti sanookin tässä kirjaimellisesti: ”Se, joka on kuollut, on vanhurskautettu synnistä.”

Jumala tarjoaa siis pelastusta, vanhurskauttamista ja pyhitystä ihmisille ilmaiseksi puhtaasta armosta, eivätkä kenenkään teot voi ansaita tätä ensimmäistä Jumalalta tulevaa lahjaa. Alustavan vanhurskauttamisen, pelastumisen ja pyhittymisen jälkeen kristitty voi kuitenkin vapaalla tahdollaan vaikuttaa sielunsa kohtaloon hylkäämällä pelastuksen synneillään tai lisäämällä pyhyyttään hyvillä teoillaan. Lopullisen pelastuksen määrittää sielun tila kuoleman ja tuomion hetkellä: armon tilassa kuolevat saavat osakseen ikuisen elämän, synnin tilassa kuolevat joutuvat ikuiseen eroon Jumalasta.

Tämän takia kristityllä ei voi olla lopullisesta pelastuksestaan täyttä varmuutta, hän ei näet voi tietää tulevaisuuden valinnoistaan. Paavalin kirje korinttilaisille heijastaa tätä ajattelua: ”ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee.” (1. Kor. 4:4-5) ”Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.” (1. Kor. 9:27)

Filippiläisille Paavali kirjoitti: ”En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen.” (Fil. 3:12-14)

Jos siis edes Paavali ei voinut kerskailla pelastusvarmuudella, ei varmasti voi kukaan muukaan kristitty. Absoluuttisen varmuuden sijasta kristityllä on toivo pelastuksesta (Hepr. 6:18–19, Room. 8:24–25). Tämä toivo voi oikeutetusti johtaa hyvin vahvaan vakuuttuneisuuteen omasta pelastuksesta tapauksissa, joissa kristitty voi aiemman kokemuksen ja hengellisen elämänsä tarkkailun perusteella luottaa siihen, että hän pysyy rakkaudessa ja kestävyydessä loppuun asti.

Täten Paavali saattoi kirjoittaa myöhemmin elämässään kuoleman lähestyessä: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle.” (2. Tim. 4:7–8)

Pelastusta ei voi menettää?

Reformaattori Jean Calvin teki yleiseksi ja suosituksi opin siitä, ettei kristitty voisi koskaan menettää pelastustaan. Calvinin mukaan todellinen kristitty ei tee vakavia syntejä (tai jos tekee, hän varmasti myös katuu), joten jos kristitty syyllistyy kuolemansyntiin eikä tee parannusta, se todistaa vain, ettei kyseinen henkilö koskaan ollut todellinen kristitty. Valitettavasti tämä oppi, jonka tarkoitus on vahvistaa ja rohkaista kristittyjä uskossaan ja pelastusvarmuudessaan, on monesti johtanut juuri päinvastaisiin tuloksiin.

Kristitty, joka lankeaa tekemään vakavan synnin, joutuu päättelemään, ettei hän ollut alun perinkään kristitty, mikä taas langettaa epäilyksen verhon seuraavan katumuksen ja kääntymyksen aitouden ylle, mikä puolestaan johtaa pelastusepävarmuuteen eikä pelastusvarmuuteen. Sen lisäksi kyseinen oppi sulkee monien kristittyjen silmät omien syntiensä vakavuudelle ja antaa heille valheellisen turvallisuuden ja varmuuden tunteen pelastuksesta, vaikka tosiasiassa he saattavat olla kuolemansynnin tilassa.

Joissain evankeliskristillisissä piireissä tämä ”kerran pelastettu, aina pelastettu” – oppi on tulkittu vielä radikaalimmin: vaikka kristitty tekisi mitä tahansa syntejä (siis vaikka hän luopuisi uskostaan ja kieltäisi Kristuksen), hänen pelastuksensa on taattu, jos hän on kerran uskonut Jeesukseen pelastajanaan ja antanut hänelle elämänsä. Sanomattakin on selvää, että tämä synnit salliva mentaliteetti on vielä edellistä tuhoisampi.

Puolustaakseen ikuista pelastusvarmuutta kyseisen opin kannattajat siteeraavat seuraavanlaisia raamatunkohtia: ”sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois” (Joh. 6:37). ”Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta.” (Joh. 10:27–28) ”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:38–39)

Mikään näistä raamatunkohdista ei kuitenkaan opeta, että kukaan yksittäinen kristitty voisi tietää varmasti olevansa ikuisesti pelastettu. Ensimmäinen sitaatti todistaa Jeesuksen uskollisuuden, mutta se jättää auki mahdollisuuden kristityn uskottomuudelle. Kristuksesta luopuva kristitty ajaa itsensä pois Kristuksen ja pelastuksen luota. Kristus vahvisti tämän sanoessaan: ”joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa” (Matt. 10:33). Paavali kirjoitti: ”Jos kiellämme hänet, myös hän on kieltävä meidät.” (2. Tim. 2:12)

Toinen siteerattu raamatunkohta (Joh. 10:27-28) puhuu lopullisesta valittujen joukosta, jonka Jumala on tuntenut ennen aikojen alkua, mutta se ei anna kenellekään yksittäiselle kristitylle lupaa uskoa varmasti kuuluvansa kyseiseen joukkoon. Jae koskee ulkoisia voimia ja jättää auki mahdollisuuden sille, että uskova itse luopuu Kristuksesta. Jeesus itse opetti selvästi, että ”monien rakkaus kylmenee” ja että se, ”joka kestää loppuun asti, pelastuu” (Matt. 24:12–13).

Kolmas siteerattu raamatunkohta puhuu jälleen ulkoisista voimista, jotka eivät voi poistaa Jumalan rakkautta meitä kohtaan, mutta se ei sano mitään siitä, etteivätkö meidän omat syntimme voisi poistaa meidän omaa pelastustamme. Paavali ei sano, ettei aviorikos eikä murha voi erottaa meitä Kristuksesta.

Raamattu opettaa, että jos ”teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat. Jos joku kieltää Mooseksen lain, hänet tuomitaan säälittä kuolemaan… Kuinka paljon ankaramman rangaistuksen ansaitseekaan…se, joka polkee jalkoihinsa Jumalan Pojan, pitää epäpyhänä liiton verta, jolla hänet itsensä on pyhitetty, ja häpäisee armon Henkeä!” (Hepr. 10:26–29)

Kalvinistit saattavat yrittää selittää, että kuvattuun tilanteeseen potentiaalisesti joutuva henkilö ei koskaan olisi ollut todellinen kristitty, koska pelastukseen ei riitä, että ”olemme oppineet tuntemaan totuuden”. On kuitenkin täysin selvää, että Raamattu puhuu tässä todellisista kristityistä.

Ensinnäkin kirjeen kristillinen kirjoittaja kirjoittaa asiasta kristityille monikon ensimmäisessä persoonassa osoittaen, että asia koskee kristittyjä. Toiseksi hän sanoo, ettei totuuden tunteville synnintekijöille ole ”enää” mitään uhria syntien sovitukseksi, mikä osoittaa, että sovitus oli voimassa ennen syntiä. Kolmanneksi hän mainitsee, että liiton veri oli pyhittänyt kyseisen synnintekijän, mikä ei olisi ollut totta, jos kyse ei olisi ollut kristitystä.

Tämä raamatunkohta kumoaa kalvinismin, sillä se puhuu pyhitetyn kristityn pelastuksen menettämisestä, ja kalvinismin mukaan pyhittyminen seuraa vanhurskauttamista, kun taas vanhurskauttamista ei voi menettää. Koska Heprealaiskirjeessä kuvattu henkilö on selvästi menettänyt pelastuksensa, ei hän kalvinismin mukaan koskaan voinut ollut vanhurskas, mutta koska hän Heprealaiskirjeen mukaan oli pyhitetty, on hänen kalvinismin mukaan pakko olla ollut vanhurskas. Kalvinismi kaatuu siis omaan ristiriitaisuuteensa.

Myös Jeesuksen vertaus viinipuusta ja hedelmistä osoittaa vääräksi ”kerran pelastettu, aina pelastettu” -teologian. Jeesus sanoi olevansa viinipuu, josta Isä leikkaa pois ja heittää tuleen oksat, jotka eivät tuota hedelmää (Joh. 15:1–6). Hän ei sanonut, että oksat, jotka eivät tuota hedelmää, eivät koskaan olleet kiinni puussa tai että niitä ei koskaan heitetä pois.

Viimeinen ja hyvin usein siteerattu raamatunkohta ikuisen pelastusvarmuuden puolustamiseksi tulee Johanneksen kirjeestä: ”Tämän kaiken olen kirjoittanut teille, Jumalan Poikaan uskoville, jotta tietäisitte, että teillä on iankaikkinen elämä.” (1. Joh. 5:13) Tämän väitetään tarkoittavan, että kristityt voivat tietää pääsevänsä taivaaseen. Johannes ei kuitenkaan sano mitään siitä, ettei iankaikkista elämää voisi tulevaisuudessa menettää kuolemansynnillä.

Itse asiassa vain muutamaa jaetta myöhemmin Johannes puhuu juuri kuolemansynnistä: ”on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan” (1. Joh. 5:16). Kuolemansynnillä eli rikkomalla tieten tahtoen vakavassa asiassa Jumalan lakia ihminen menettää pelastuksensa. Jumala on kuitenkin uskollinen ja vanhurskas ja antaa meille syntimme anteeksi ja palauttaa meille pelastuksen parannuksen sakramentin eli ripin välityksellä, jos kadumme syntejämme ja tunnustamme ne apostoleilta virkansa perineelle piispalle tai häntä avustavalle papille ja saamme häneltä synninpäästön (1. Joh. 1:9; Joh. 20:23).

Viimeiset sanat annettakoon vielä Heprealaiskirjeelle, joka tiivistää asian ytimen mitä oivallisimmin: ”Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut.” (Hepr. 10:36)


%d bloggers like this: