Posted tagged ‘kuolema’

Ratzingerin eskatologia

19.12.2016

Sana ”eskatologia” herättää epäilyksen ja epämukavuuden tunteita suurimmassa osassa niitä, jotka tietävät, mitä se tarkoittaa. Eskatologia on teologian (ja nykyään myös kosmologian!) osa-alue, joka käsittelee ”viimeisiä asioita”, maailmanloppua ja sen sellaista.

Jos lukee fundamentalistin, helluntailaisen tai evankelikaalin johdatuksen eskatologiaan, saa todennäköisesti lukea spekulaatioita tuhatvuotisesta valtakunnasta, väärästä profeetasta ja ikuisesta tulesta, ylöstempauksesta ja suuresta ahdistuksesta sekä näiden keskinäisistä kronlogisista suhteista. Pedon luku pelottaa ja antikristus ahdistaa.

Jos lukee suomalaisen eksegeetin johdatuksen eskatologiaan (kuten Simo Lampelan Lopun ajat ja Uusi Testamentti, 1997), saa lukea juutalaisen apokalyptiikan synnystä ja sen eri versioista ennen ja jälkeen Uuden testamentin sekä siitä, mitä erilaisia eskatologisia malleja Uudesta testamentista löytyy. Unohtamatta tietenkään sitä, etteivät apokalyptiset toiveet toteutuneet. Jotenkin pitää nyt vain pärjätä.

Ymmärrän yskän. Mutta minulla on teille – vielä kerran – hyviä uutisia. On olemassa johdatus eskatologiaan, joka on jotain ihan muuta. Se on kuulkaa Joseph Ratzingerin Eschatologie (1977), englanniksi Eschatology: Death and Eternal Life (1988). Se iskee syvälle asioiden ytimeen, ja se on Ratzingerin omastakin mielestä hänen paras ja perusteellisin kirjansa.

Kirja ei ole Suomessa valitettavasti kovin tunnettu. Heikki Räisänenkin vahvisti minulle ennen surullista kuolemaansa, ettei hän koskaan lukenut sitä. Se on suuri sääli, sillä Ratzinger käsittelee upeasti monia Räisäsen esiin nostamia ongelmia, ja lukija saa sekä intellektuaalisia että hengellisiä aineksia niin elämään kuin kuolemaankin.

Sielun kuolemattomuudesta

Eetu Manninen on kirjoittanut Jumalapuhetta-blogilla yhdestä kirjan suuresta teemasta, nimittäin sielun kuolemattomuudesta. Artikkelista käy hyvin ilmi, kuinka Ratzinger tulkitsee sielun ja kuolemattomuuden dialogisesti ihmisen jumalasuhteen pohjalta. Toisaalta olen eri mieltä siitä, että Ratzinger olisi hylännyt sielun kuolemattomuuden: tässä kirjassa hän juuri puolustaa sitä omalla tuoreella tavallaan.

Minusta yksi kirjan suurimpia anteja oli nimenomaan se, kuinka Ratzinger osoitti kuolemanjälkeisen elämän aatehistorian kehityksen sisäisen logiikan. Ikuisen elämän ja ylösnousemuksen toivoa ei tuosta vain lainattu muilta uskonnoilta (kuten zarathustralaisuudesta), vaan se kehittyi VT:n jumalakäsityksen pohjalta. JHWH on vahvempi kuin kuolema.

UT:ssa taas huomataan merkkejä siitä, että yhtäältä varhaisimmassa kristillisyydessä omaksuttiin juutalaisuudelle tyypillisiä käsitteitä tuonpuoleisesta välitilasta, ”Aabrahamin huomasta” tai ”paratiisista”, mutta toisaalta havaitaan kristologinen kehityssuunta. Paavali toivoi saavansa olla heti kuoleman jälkeen Kristuksen kanssa (Fil. 1:23), ja Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus itse on uskovan ylösnousemus ja ikuinen elämä (Joh. 11:25-26).

Kirkon dogmaattinen traditio seuraa lopulta jo Raamatussa ilmenevää kehityssuuntaa, eikä traditiossa tapahdu mitään raamatullisen käsityksen korvaamista platonistisella kuolemattomuusopilla, kuten usein on väitetty. En valitettavasti pysty tässä referoimaan Ratzingerin erinomaista kirkkoisien, platonismin, Akvinolaisen ja keskiajan konsiilien käsittelyä. Suosittelen vain vahvasti kirjan lukemista näiltäkin osin ja siirryn toiseen aiheeseen, jota Ratzinger pitää kirjan yhtenä tärkeimmistä kontribuutioista.

Lopun lykkääntymisen probleema

Englanninkielisen laitoksen jälkikirjoituksessa Ratzinger valittelee, että hänen kirjastaan kirjoitetut arviot ovat keskittyneet lähinnä kysymyksiin kuolemattomuudesta ja ylösnousemuksesta, jotka ovat vain osa paljon suurempaa kokonaisuutta. Pääongelma on juuri se, jota Heikki Räisäsen elämä ja teokset pakottavat miettimään. Jos Jeesuksen pääsanoma oli lähellä olevan eskatologisen lopun julistusta, eikä se toteutunut, mitä kristinuskosta jää jäljelle? Miten Raamattua tulisi tulkita?

Ongelma palautuu Johannes Weissiin ja Albert Schweitzeriin, ja Ratzingerin aikaan se dominoi jo koko teologista kenttää. Ratzinger tekee Räisäsen tavoin tarkan periaatteellisen eron: yksi asia on historiallinen data, toinen sen merkitys uskoa pohtivalle nykyihmiselle. Tästä esimerkkinä se, että pari vuosisataa sitten väite alkuperäisen toivon perättömyydestä ei olisi liikuttanut keskivertokristittyä pätkääkään, kun taas nykyään kristinuskon väitteet vaikuttavat monista vain tyhjiltä sanoilta.

En taaskaan pysty kovin yksityiskohtaisesti käsittelemään Ratzingerin vastausta ongelmaan, mutta annan muutaman makupalan. Ratzinger lähtee liikkeelle teesistä, jonka mukaan UT:n pikaista loppua odottava materiaali edustaisi vanhinta ja alkuperäisintä kristillisyyttä, kun taas kaikki muuhun viittaava olisi myöhempää teologista selittelyä tai mukautumista uusiin oloihin. Kristinuskon historia olisi de-eskatologisoinnin historiaa.

Ratzinger myöntää, että UT:ssa on jälkiä pikaisen lopun odotuksesta ja sen toteutumattomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Kehityskulku ei kuitenkaan ole lineaarinen, vaan esim. suunnilleen samaan aikaan kirjoitetut Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kulkevat eri suuntiin suhteessa vanhempaan Markukseen (Matteus vahvistaa pikaista lopunodotusta, Luukas pudottaa sen pois).

Ei ole mitenkään itsestäänselvää, mitkä Jeesuksen sanat ovat vanhimpia ja aidoimpia, mitkä taas edustavat jotain myöhempää seurakunnallista kehitystä. Esim. Jeesuksen monet vertaukset näyttävät tekevän vahvan eron Jeesuksen ja apokalyptiikan välille. Teorioita riittää, mutta Ratzingerin mukaan on ylipäätään metodologinen virhe yrittää ruveta rakentamaan kristinuskoa rekonstruoitujen Jeesuksen aitojen sanojen ympärille.

Keskeinen hermeneuttinen huomio on, että myöhempi historia kuuluu tekstin omaan sisäiseen dynamiikkaan. Teksti tulee ymmärrettäväksi vasta sen jälkeen avautuvasta historiasta käsin. Näin Johannes saattoi sukupolvea myöhemmin nähdä syvemmälle kuin edeltäjänsä. Meidätkin otetaan mukaan sanan syventämisen seikkailuun. Uskoa kannattelee uskovan subjektin eli kirkon jatkuva usko, ei hypoteettisen ytimen rekonstruktio.

Lopetan Ratzingeria vapaahkosti mukaillen ja tiivistäen (vrt. s. 11-12):

Mitä voimme oppia tästä kaikesta? Ensinnäkin, keskeinen huomio on edelleen se, että katsomme kohti Herraamme. Eskatologian merkitys ja voima riippuvat tästä Kristuksen odottamisesta, eivät ajallisista odotuksista, jotka kohdistuvat maailmanloppuun tai -mullistukseen.

Lisäksi oman kuoleman vaara tulee epäilemättä keskiöön. Eskatologisesta kysymyksestä tulee kysymys omasta kuolemastani ja sen mukana omasta pelastuksestani, tosin vain siksi, että olen löytänyt suojan historiasta, joka on täynnä pelastavaa energiaa. Todella pysyvä tekijä on kristologia.

Kaikki riippuu kristologian varassa, ja vaikka muutos kristologian ja eskatologian painopisteissä on kiistaton, sillä ei ole ollut vain negatiivisia vaan myös positiivisia puolia. Kysymystä oman kuoleman merkityksestä ei voi tukahduttaa. Voimme katsoa vain marksismin (tai agnostisen liberalismin) täyttä kyvyttömyyttä kohdata kysymystä kuolemasta nähdäksemme, kuinka ohittamaton tämä kysymys on.

Oppi ”viimeisistä asioista” kehittyi eskatologian puitteissa sisäisellä logiikalla, ja se pysyy luovuttamattomana eskatologialle myös tänään.

eska

Pappi: Rukoileva kädellinen

9.6.2014

Perussanoma-sarjan kolmantena käsiteltävänä kirjana on Pappi-taiteilijanimen (eli Lauri Kemppaisen, ei kai se enää mikään salaisuus ole) Rukoileva kädellinen (2013). Kirjan lisäksi Pappi julkaisi myös levyn nimeltä Syvyys, ja kirjan lopussa on myös koodi, jonka avulla levyn voi ladata netistä ilmaiseksi. Tosin lauluja voi kuunnella Youtubessakin. Papilla on myös Facebook-sivu.

Pappi tuli julkisuuteen vuonna 2012 ja herätti paljon hämmennystä. Pikku hiljaa hänen henkilöllisyytensä ja muutkin salaisuudet alkoivat selvitä. Lisää voi lukea Rumbasta, Soundista, Ilta-Sanomista, Vantaan Laurista, Seurakuntalaisesta ja Sanasta, jossa on levyarvio Syvyydestä. Aiempia kirja-arvioita Rukoilevasta kädellisestä ovat kirjoittaneet ainakin Lars Ahlbäck ja Reijo Telaranta.

Vantaan Laurin haastattelussa Pappi-Lauri toteaa itsestään: ”Olen koulutukseltani teologi ja uskonsuunnaltani luterilainen. Koen kuitenkin vahvasti vetoa katolilaisuuteen ja ortodoksisuuteen sekä teologisista että esteettisistä syistä. Ne ovat nykymaailmassa luterilaisuutta selvemmin vastakulttuuria.”

Vastakulttuuri lienee hyvä sana, jos haluaa päästä alkuun Papin ymmärtämisessä. Hän tuo maallisen musiikkikulttuurin keskelle eksistentiaalisia, hengellisiä ja maailmankatsomuksellisia teemoja, ja kristillistä kulttuuria hän hämmentää raskaalla rockilla, metallilla ja millä lie epäsovinnaisella (niin että jotkut tulkitsivat hänen tuotantonsa jopa saatanalliseksi).

Musiikkiin en ota kantaa, mutta kirjaa voi helposti kutsua hienoksi esimerkiksi uudesta evankelioinnista. Se on hyvin toisenlainen esimerkki kuin viime viikolla käsitelty Mouses-kirja. Samaa asiaa kuitenkin ajetaan. Pisteet Perussanomalle tästä laaja-alaisuudesta.

Kristillistä eksistentialismia

”Rukoileva kädellinen” syntyy kirjan intron mukaan sellaisina öinä, kun ”kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle ja takoo sydäntä, kunnes se ei voi enää vaieta” (s. 8). Tämä tiivistää oikeastaan koko kirjan. Kuoleman ja rakkauden todellisuudet käyvät kamppailua ihmisen syvyydessä: Mitä jos kaikki vain päättyy kuolemaan, jos minä ja kaikki rakkaani vain katoamme?

Pelkkä olemassaolo muodostaa siis ongelman. Olemassaolo ja siihen liittyvät ilmiöt kuten elämän tarkoitus, kärsimys, kuolema ja rakkaus. Tätä on eksistentialismi. Papille usko on ennen kaikkea eksistentiaalinen eli olemassaolon peruskysymyksiin liittyvä kokemus. Eikä Pappi koe olevansa yksin, vaan hän lainailee ”vapaasti niin kirjojen kuin tv-sarjojen, niin elokuvien kuin musiikinkin maailmasta” (s. 14).

Tämä on jotain uutta ja omaperäistä, ja juuri sitä, mitä uuden evankelioinnin pitäisi olla. Pappi havainnollistaa ajatuksiaan tasaisin välein sitaateilla niin koti- kuin ulkomaisiltakin artisteilta, milloin miltäkin levyltä. Näin sanoma tulee lähelle tämän polven ihmisiä ja heidän maailmaansa. Jossain mielessä Pappi muistuttaa Antti Nyléniä ja Tunnustuskirjaa. Pappi ja Nylén ovatkin kavereita.

Tässä vaiheessa täytyy kyllä tunnustaa, että Papin maailma on minulle melko vieras. Vaikka eksistentiaaliset kriisit ovat tulleet tutuiksi, olen silti enimmäkseen systemaattinen ja analyyttinen teologi, ja siksi myös luen pääasiassa sentyyppistä kirjallisuutta. Toisaalta juuri siksi oli mielenkiintoista lukea eksistentialistin ajatuksia. Ja vielä kristillisen sellaisen. Pappi ei ole mikään Camus, eikä toisaalta myöskään mikään Bultmann. Eksistentialismi ei Papille merkitse modernia liberalismia.

Kirjassa on paljon ajatuksia herättäviä kohtia. Muutama eksistentiaalinen poiminta: ”Mistä kumpuaa pakahduttava tarve kiitokseen asioissa, joissa kiitoksen suoranaista vastaanottajaa ei ole mahdollista nimetä?” (s. 25) ”Luonto ei tarjoa meille ratkaisua olemassaolon ongelmaan, koska kohtaamme luonnossa saman jännitteen kuin itsessämmekin.” (s. 31) ”Vaikka Jumala olisikin virallisesti haudattu, muistotilaisuudessa käy kiivas supina.” (s. 33)

Nihilismi, väkivalta ja seksi

Pappi painii paljon nihilismin kanssa. Nihilismi tulee latinan sanasta nihil, ”ei mitään”. Nihilismin mukaan millään ei ole mitään väliä. Ja miksipä olisi, jos kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? ”Miksi välittää ylipäätään yhtään mistään?” on nykyihmisen elämän the kysymys. (s. 56)

Rakkaus ja myötätunto kuitenkin haastavat nihilismin. Miksi ihminen kokee olevansa moraalisesti vastuussa? Miksi kultainen sääntö on niin yleismaailmallinen? ”Miksi ihminen ymmärtää rakkauden katoamattoman arvon ja mielekkyyden, jos rakkaus kuitenkin katoaa?” (s. 67) ”Kuoleman ja rakkauden kädenväännössä syntyy sittenkin kokemus mielekkyydestä. Tämän takia puhdas nihilismi ei ole voittanut.” (s. 59)

Kirjan toisessa osassa Pappi pohtii rukoilevan kädellisen käytännön elämää. Hän kirjoittaa muun muassa seksistä ja väkivallasta. Väkivallasta hän kirjoittaa mielenkiintoisesti, että Jokelan surmien jälkeen objektiivisuus palasi yhtäkkiä arvokeskusteluun: ”pahuus oli astunut keskellemme” (s. 94).

Pappi luettelee myös joukon tv-sarjoja, joita yhdistävät älykkäät käsikirjoitukset, loistavat näyttelijäsuoritukset ja raa’at väkivallan ryöpsähdykset. Niitä yhdistää myös ”eettinen pohjavire: jokainen sarjoista on eräänlainen moraalitutkielma” (s. 93).

Sarjojen hahmot eivät ole ”yksiselitteisesti hyviä tai pahoja” vaan ”inhimillisiä ja ristiriitaisia ihmisiä”, jotka ”toteuttavat moraalitajuaan – ja jättävät usein myös toteuttamatta” (s. 93–94). Olen tehnyt saman havainnon lähes kaikista niistä harvoista elokuvista ja sarjoista, joita olen viime aikoina katsonut (esim. Monte Criston kreivi ja Mustat lesket).

Seksistä Pappi kirjoittaa suoraan ja karustikin: ”Omalla genitaalialueella askartelusta on tullut jonkinlainen itsensä toteuttamisen projekti.” (s. 98) Emme kuitenkaan jää ilman kaivattua viisautta, joka pitäisi sisäistää syvästi: ”Seksi on väistämättä maailmankatsomusasia.” (s. 99) Siinä voi toteuttaa tiettyjä arvoja tai olla toteuttamatta.

Lopuksi

Kirjan loppupuolella Pappi puhuu vielä elämänjanosta, järjestä ja sydämestä, uskosta ja epäuskosta. Hän pohtii myös sitä, miksi juuri kristillinen eksistentialismi. ”Vastaus ei voisi olla yksinkertaisempi: Rukoileva kädellinen haluaa elää. Hän ei halua kuolla. Hän haluaa ikuisuuden.” (s. 126)

Jo aiemmin Pappi avasi sydäntään: ”Omassa kokemuksessani eettinen toiminta kurkottelee kuoleman tuolle puolen. Omassa kokemuksessani rakkaus, ikuisuus ja Jumala liittyvät yhteen. Eksistoivasta ihmisestä tulee rukoileva kädellinen.” (s. 66) Näinhän se on. Moraali voi herkistää ihmisen Jumalalle, ”muokata hänestä rukoilevaa kädellistä” (s. 109).

Lopussa palataan taas hetkiin, joina ihminen ”makaa yöllä sängyssä ja miettii elämäänsä” (s. 133). Pappi on osoittanut, kuinka uskonnollinen kokemus ”kumpuaa luontevasti eksistentiaalisesta kokemuksesta” (s. 140). Rukoilevan kädellisen kokemus tiivistyy Markuksen evankeliumiin kirjattuihin sanoihin: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

Viimeisen luvun jälkeen on vielä ”outro”. Yö on vaihtunut aamuksi, ja pelko luottamukseksi. ”Luotan, että kaikki mikä rakastaa – kaikki mikä on hyvää, arvokasta ja oikeaa  – on vahvoissa kantimissa”. (s. 143) Tällaisina aamuina syntyy rukoileva kädellinen. ”Kun kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle, mutta antaa sille sydämen ystäväksi.” (s. 144)

 

Totuus taivaasta?

13.1.2014

Tämä on nyt kolmas artikkeli tai kirja-arvio, joka käsittelee raja- tai taivaskokemusta: Colton Burpon ja Don Piperin jälkeen vuorossa on Eben Alexander, jonka kirja Totuus taivaasta (Proof of Heaven) on ollut New York Timesin bestseller-listalla jo yli 60 viikkoa ja joka on myynyt miljoonia.

Ennen tämän artikkelin kirjoittamisen aloittamista googlasin kirjan nimeä ja löysin valtavan määrän blogeja, jotka ovat jo ehtineet kommentoida kirjaa. Arviot ovat erittäin mielenkiintoisia ja värikkäitäkin. Esitän aluksi lyhyen katsauksen niihin, linkkien takaa voi sitten lukea lisää.

Kirja on ensinnäkin tietysti saanut kritiikkiä skeptikoilta: tähän ryhmään kuuluvat Paholaisen asianajaja (joka tosin kirjoitti kaksi artikkelia ilman että olisi edes lukenut kirjaa) ja Lukuisa (joka arvosteli kirjaa kovasanaisesti mutta mielestäni kunnioitettavan perustellusti). Jotain skeptikon ja sympatiseeraajan välimaastoa ovat Aamuvirkku yksisarvinen ja Onko tulta? -blogin Minna J., joka on nähtävästi myös ev.-lut. kirkon pastori.

Selkeästi kristillisestä näkökulmasta kirjaa ovat arvioineet melko kriittisesti teologit ja mediapersoonat Leif Nummela ja Pasi Turunen, joista jälkimmäinen on analyysissään edellistä paljon perusteellisempi. Anne Lindellin erikoisen Taivasblogin arvio on niin ikään kriittinen, mutta se vaikuttaa plagioivan osin sekä Nummelaa että Lukuisaa.

Erikoisimman arvion palkinnon saa kuitenkin Astrologian Taika -blogin astrologinen analyysi Eben Alexanderin syntymäpäivän tähtikartasta. Kirja on noteerattu myös rajatietoa käsittelevän Ultra-lehden sivuilla.

Selkeästi myönteisiä arvioita ovat Kirjojen tuomaa, Rita ja Liinanblogi, maltillisemman myönteinen on Lappeenrannan kirjaston Kirjaveräjän lyhyt juttu. Kansainvälisistä artikkeleista on mainittava keskustelussa ja uutisoinnissa usein esiin nouseva The Esquire -lehdessä julkaistu Luke Dittrichin ”paljastusartikkeli” ja rajakokemustutkija Robert Maysin 15-sivuinen vastaus siihen.

Kirja parantumis- ja kääntymiskertomuksena

Aiemmissa blogiartikkeleissa ja arvioissa on esitetty paljon hyviä huomioita ja mielenkiintoisia näkökulmia. Ehkä voin kuitenkin vielä lisätä keskusteluun jotain. Mielestäni kirjaa arvioitaessa voisi olla hyvä aloittaa itse Eben Alexanderin parantumisesta ja kääntymyksestä, sillä se jos jokin on fakta. Mies elää ja kiertää nyt ympäri maailmaa kertomassa kokemuksestaan.

Eben Alexander oli neurokirurgi, mikä tekee kääntymyksestä erityisen kiehtovan. Lääkärinä ja tiedemiehenä Alexander oli vakuuttunut siitä, että aivot luovat tietoisuuden. Hän oli nimellinen anglikaani, jonka lähisuku oli melko uskonnollista ja jolla oli tiedemiehen skeptisyydestä huolimatta myönteinen suhde vaikkapa lastensa iltarukouksiin tai paikallisseurakunnan pastoriin.

Alexander oli kuullut rajakokemuksista useita kertoja, mutta hän oli ajatellut tietävänsä niiden olevan aivojen tuottamia kokemuksia. Hän suhtautui myötätuntoisesti ihmisiin, jotka tällaisia kokemuksia hänelle kertoivat, mutta hän ei uskonut niillä olevan totuuspohjaa. Rajakokemuskirjallisuuteen hän ei koskaan tutustunut.

Sitten kävi kuitenkin niin, että neurokirurgi sai itse aivokalvontulehduksen, vieläpä erittäin harvinaisen kolibakteerin aiheuttaman sellaisen. Alexanderin kollegat hoitivat häntä, hänen läheisensä valvoivat hänen rinnallaan ja pitivät häntä vuorotellen kädestä 24/7 kokonaisen viikon kestäneen kooman ajan.

Kun toipumisen mahdollisuudesta oli jo käytännössä luovuttu, tohtori Alexander heräsi yhtäkkiä täysin virkeänä ja alkoi puhua. Kirjan mukaan kyseessä on ennennäkemätön tapaus lääketieteen historiassa. Aluksi Alexander hallusinoi, mutta parissa kuukaudessa hän oli palannut normaaliin ja saanut takaisin kaiken lääketieteellisenkin tietonsa.

Lääketieteellisen ihmeen takana on kuitenkin itse asian ydin: Alexander ei koomansa aikana ollut tajuton, vaan hän koki tuonpuoleisen. Hän meni sisään taivaan portista suoraan olemassaolon jumalalliseen ytimeen. Hän tapasi tuntemattoman tytön, joka oli ikään kuin hänen taivaallisena oppaanaan, ja häneltä Alexander sai olennaisen viestin: olet rakastettu.

Alexanderin taivaskokemuksessa on paljon yhtäläisyyksiä muiden rajakokemusten kanssa: aika menettää merkityksensä, kokemusta on mahdotonta kuvailla ihmiskielen sanoin, kommunikaatio taivaassa on välitöntä ja kokonaisvaltaista, ei niinkään sanallista. Toisaalta huomattavia erojakin oli: Alexander ei muistanut maanpäällistä identiteettiään eikä tavannut taivaassa ketään tuttua.

Maanpäällisessä elämässään Alexander oli adoptiolapsi, ja kirjan yhtenä juonteena onkin paluu yhteyteen biologisen perheen kanssa. Biologisesta perheestä oli kuollut Alexanderin sisko, jota Alexander ei koskaan ehtinyt maan päällä tapaamaan. Lopulta hän sai siskostaan kuitenkin valokuvan, jolloin hänelle valkeni taivaassa olleen tuntemattoman tytön identiteetti: se oli hän.

Alexanderin kokemus voitaisiin tiivistää kahteen ydinkohtaan. Ensinnäkin hän vakuuttui siitä, että tietoisuus on jotain aivotoimintaa suurempaa. Jumalallinen tietoisuus on koko olemassaolon perusta. Toiseksi Jumala on rakkaus, ja Alexander koki olevansa syvästi rakastettu. Kokemus paransi hänen alitajuisen hylätyksi tulemisen kokemuksensa, jonka juuret nähtävästi juonsivat adoptiolapseksi joutumisesta.

Alexanderin näkemys uskonnosta muuttui kokemuksen jälkeen totaalisesti. Kun hän meni kirkkoon ja katsoi kuvaa viimeisestä ehtoollisesta, hän muisti taivaassa koetun varauksettoman rakkauden. Hän ymmärsi, mistä uskonnossa oli kyse: ei vain uskomisesta vaan Jumalan tuntemisesta. Ehtoolliselle astuessaan hän puhkesi kyyneliin. Todellisuus oli jotain paljon suurempaa, kuin mitä hän oli tiedeuskovaisena koskaan osannut kuvitella.

Vaikeat tieteelliset ja uskonnolliset kysymykset

Olen nähnyt hyväksi esittää kirjasta ensin rakentavan arvion, jossa pyrin ymmärtämään kirjoittajan ydinsanomaa ja ottamaan siitä sen, mikä siinä mielestäni on hyvää. Tämä ei tietysti poista sitä, mihin monet muut arviot heti keskittyivät, eli kysymystä lopullisesta totuudesta. Nämä tieteelliset ja uskonnolliset kysymykset ovat erittäin vaikeita.

Koska en ole tiedemies, en voi sanoa mitään ammattimaista neurologisesta keskustelusta. Voin sanoa vain sen, että tieteen kannalta on erityisen mielenkiintoista, että neurologi-Alexander kääntyi kokemuksensa jälkeen ja että asiasta käydään tieteellistä keskustelua.

Alexanderin kokemus haastaa entistä vakavammin ja entistä useammat tiedemiehet keskusteluun yliluonnollisen tai tuonpuoleisen todellisuudesta. Toisaalta skeptikkotiedemiesten vastaukset haastavat liian naiivin apologetiikan, joka haluaa heti tehdä Alexanderin kokemuksesta vahvan todisteen kuolemanjälkeisen elämän puolesta.

Kokemuksen herättämät teologiset ongelmat ovat enemmän omaa alaani. Edellä olen esittänyt melko kristillisen vision Alexanderin kokemuksesta ja kääntymyksestä. Siihen voisi lisätä vielä sen, että Alexander puhuu Jumalasta persoonallisena Luojana, mikä vastaa nimenomaan kristillistä käsitystä Jumalasta.

Ongelmia kuitenkin on. Kristityt kommentaattorit ovat kiinnittäneet huomiota Jeesuksen merkityksettömyyteen Alexanderin visiossa sekä hindulaisuuteen tai New Ageen viittaaviin uskomuksiin ja termeihin. Alexander käyttää Jumalasta joskus nimeä Om, hän vaikuttaa edustavan uskonnollista pluralismia, ja haastatteluissa hän on sanonut uskovansa jälleensyntymiseen.

Näitä ongelmia ei kuitenkaan ratkaista sanomalla vain, että ne ovat Raamatun vastaisia ja että Raamatussa on totuus. Varsinkin sellainen strategia, joka kyllä mieluusti ottaa Alexanderin kokemuksen todistuksena tuonpuoleisesta mutta kieltää sitten sen sisällön todenmukaisuuden pelkän Raamatun nojalla, on ongelmallinen. Se on kaksinaismoraalia: kokemus todistaa kyllä sen, mitä uskon, muttei sitä, mitä en usko. Kuinka niin? Jos se oli totta, niin se oli totta, vai kuinka?

Yksi keino on tietysti panna visio paholaisen piikkiin. Se ei vaikuta kovin uskottavalta, vaikka se ratkaisisikin yllä mainitun ristiriidan. Paholainen kun ei tietääksemme asu rakkauden täyttämässä paikassa, hän ei saarnaa rakkautta eikä käännytä rakkauden apostoliksi.

Pelkkä Raamattu-kortti saa osakseen Aamenen pelkiltä ”hihhuleilta”. Skeptikot eivät usko Raamattuun eivätkä rajakokemuksiin, joten heitä Raamattu-kortti ei hetkauta lainkaan. Rajakokemuksia sympatisoiville ei-kristityille tai uskossaan heikommille kristityille se saattaa olla vain yksi lisätodiste siitä, että Raamattu on tieteen kanssa ristiriidassa. Täytyy tarjota jotain vakuuttavampaa.

Hermeneuttista hahmottelua (eli tulkinnallista taapertelua)

Ensiksi voisi olla hyödyllistä erotella toisistaan kokemus ja sen tulkinta. Alexander kirjoitti poikansa neuvosta kokemuksensa muistiin ”puhtaana” ennen kuin hän oli lukenut muuta rajakokemuskirjallisuutta. Se oli varmasti fiksu veto. Nuo muistiinpanot eivät kuitenkaan ole yhtä kuin itse kokemus, eivätkä ne myöskään ole yhtä kuin kirjan lopullinen teksti.

Alexander on kiistatta kokenut jotain, omien sanojensa mukaan sanoinkuvaamatonta. Toinen asia on sitten se, kuinka hän sen sanoittaa kirjassaan, haastatteluissaan ja luennoissaan. Sanomaan ovat vaikuttaneet muun muassa hänen lukemansa kirjat, joista saa mielenkiintoisen vilauksen kirjan lopussa olevasta lukulistasta.

Lukulistasta löytyy joitain täysin kristillisiä taivaskokemuskirjoja kuten Piperin 90 minuuttia taivaassa. Sieltä löytyväy myös kristityn geenitieteilijän ja Paavillisen tiedeakatemian jäsenen Francis Collinsin kirja The Language of God ja kristityn (katolisen) apologeetan Dinesh D’Souzan Life After Death. Toisaalta sieltä löytyy myös jotain ihan muuta kuten Dalai Lamaa ja Elaine Pagelsin Gnostilaiset evankeliumit!

Voi siis olla, että Alexander on kokenut jotain todellista mutta antanut sille sittemmin tulkintoja, jotka ovat saaneet vaikutteita idän uskonnoista, gnostilaisuudesta tai New Agesta. Tämän vuoksi esimerkiksi Om-sanaa ei tarvitse kauhistua, se nyt vain oli sana, jolla Alexander päätti Jumalaa kirjassaan kuvata.

Mitä Jeesuksen puuttumiseen tulee, niin Don Piperkaan ei nähnyt taivaassa Jeesusta, mutta pysyi silti kokemuksensa jälkeen vakaumuksellisena kristittynä. Jeesuksen puuttuminen taivasnäystä ei välttämättä merkitse, etteikö Jeesus voisi olla ainoa pelastuksen välittäjä. Rajakokemusten fuktio on ehkä lähempänä luomakunnan kuin sanan ja sakramenttien funktiota.

Eksklusivistin on toki inklusivistia vaikeampi selittää ei-kristittyjen taivaskokemuksia. Mutta ehkä ne ovatkin argumentti inklusivismin puolesta, eivät niinkään kristinuskoa eivätkä rajakokemuksia vastaan. Toisaalta on muistettava, ettei rajakokemus ole vielä yhtä kuin lopullinen tuomio, eikä rajakokemuksista siksi voi johtaa mitään mutkatonta pelastusoppia.

Lopuksi haluaisin viitata kirjan julkaisijan eli WSOY:n kotisivujen kirjaesittelyn alkusanoihin, jotka kuuluvat seuraavasti: ”Kirja mullistaa maailmankatsomuksemme: onko kuolema sittenkin vain yksi elämän siirtymävaihe?” Kiva tietää, että WSOY:n maailmankatsomus on muuttunut. Me kristityt ajattelimme noin jo kauan ennen tätä kirjaa.

totuus-taivaasta


%d bloggers like this: