Jehovan todistajille, entisille ja nykyisille

Helsingin Sanomien kuukausiliite pudotti Vartiotorniin pommin. Yhtä aikaa tämän karun artikkelin kanssa julkaistiin Uskontojen uhrien tuki ry:n (UUT) raportti Jehovan todistajien oikeuskomiteoista, jotka päättävät jäsenten erottamisesta. Entisten Jehovan todistajien kokemuksia näistä oikeusistunnoisa voi lukea sivulta johanneksenpoika.fi. Uutisointiin liittyivät myös mm. Yle ja Ilta-Sanomat.

Katolilaisena tiedän kyllä hyvin, kuinka valtavirtamedia voi olla taipuvainen vääristelemään kokonaiskuvaa, kun se raportoi uskonnollisten yhteisöjen ongelmista. Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen kommentoi, ettei tässä ole ”mitään uutta” ja että ”median edustajat nielaisevat nämä esitykset ja lähtevät niitä esittämään”.

Voi olla, että mediamyllytys on vääristelyä, mutta silloin siihen pitäisi pystyä asiallisesti vastaamaan. Virheet pitäisi dokumentoida ja esittää vakuuttavia vasta-argumentteja. Kun esimerkiksi Yle näytti dokumentin ”Ja kirkko vaikeni”, katolilaiset pystyivät sekä myöntämään kirkon virheet että korjaamaan median ylilyöntejä. Itse kirjoitin ko. dokumentista ja pappispedofiliasta tuolloin 3-osaisen artikkelisarjan (1, 2, 3).

Nyt kysymys kuuluu: Missä on Jehovan todistajien asiallinen, seikkaperäinen vastine? Entisten Jehovan todistajien keskustelupalstalla Veljesseura.org eräs keskustelija toteaa osuvasti: ”Epärehellisyyttä ja valehtelua asioiden kiertämisineen yms löytyy järjestön johdosta ja sisäpuolelta, ei entisistä todistajista juuri miksikään. Ja jos joku esim täällä yrittäisi valehdella perättömiä, se korjataan hyvin äkkiä. Rehellisyys kunniaan ja siksi arvostan esm tätä palstaa paljon.”

Näinhän se on, että julkisella foorumilla väitteet joutuvat testiin. Jos Leinoselta ei tule julkisuuteen muuta kuin yleisluontoisia vakuutteluita siitä, että UUT levittää valheita, kun taas toisella puolella on lukuisa määrä dokumentaatiota, on perustellumpaa uskoa kriitikoita. Toki Kuukausiliitteen jutun julkaisusta on kulunut vasta pari päivää, mutta jos ja kun kampanjassa ei ole mitään uutta, luulisi netistä löytyvän helposti Jehovan todistajien perusteltu vastine. Enpä löytänyt.

Ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että kuukausiliitelauantai 3.5.2014 oli voiton ja riemun päivä entisille Jehovan todistajille Suomessa. Erään entisen Jt-tytön blogilla lukee tuon päivän kohdalla, että on harvinaislaatuinen päivä olla entinen Jehovan todistaja: ”Upea päivä tänään!” ”Toivon todella tulevaisuudessa muutoksien tapahtuvan.”

Vartiotorni ja kirkko

Kun on tutustunut kuukausiliitteen juttuun ja entisten todistajien kirjoituksiin netissä, ei voi muuta kuin tuntea syvää surua, myötätuntoa ja rakkautta heitä kohtaan. Samat tunteet kohdistuvat myös kaikkiin niihin vielä ulkoisesti Jehovan todistajiin, jotka kenties hymyilevät ”kentällä” mutta sisimmässään kamppailevat epäilystensä kanssa. Kunpa he löytäisivät aitoja ystäviä, kunpa he eivät jäisi yksin!

Onnellisena kristittynä ja katolilaisena tunnen samalla myös huolta ja surua siitä, että suurin osa Vartiotornin hylkäävistä näyttää päätyvän agnostikoiksi ja ateisteiksi. He kokevat tulleensa ”uskonnon uhreiksi”, mikä tietysti on osittain totta, sillä Vartiotorni pyörittää omanlaistaan uskontoa. Mutta vaikka Vartiotorni olisikin yhtä kuin uskonto, niin uskonto ei ole yhtä kuin Vartiotorni.

On sydäntäraastava tragedia, kun ex-todistaja päätyy vapauttavan evankeliumin sijasta uskonnottomuuteen, masennukseen ja jopa itsemurhaan. Kunpa kaikki todistajat ja ex-todistajat näkisivät, kuinka Kristus kärsii heidän kanssaan, kuinka hän rakastaa ja ymmärtää. Kristuskin oli omalla tavallaan uskontonsa uhri. Hän tietää, miltä tuntuu, kun ylipapit ja vanhimmat tuomitsevat kuolemaan. Hän koki sen kaiken nahoissaan, hän tuli hyljätyksi, hän joi katkeran maljansa loppuun asti.

Nyt tuo katkera malja on muuttunut siunauksen maljaksi. Kristus on noussut kuolleista ja kääntänyt kaiken voitoksi. Hän on se pelastuksen pääsiäiskaritsa, jonka lihaa saamme nauttia ja jonka veri on meidän puolestamme vuodatettu. Kristus nousi kuolleista, ihan oikeasti. Muuten ei olisi kristinuskoa koskaan syntynyt. Maa ja taivas ja Vartiotorni katoavat, mutta ylösnoussut Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.

Ymmärrän erinomaisesti, että entisten Jehovan todistajien voi olla äärimmäisen vaikea edes harkita perinteistä kristinuskoa petyttyään Vartiotornin opetuksiin. Ennakkoluulot ovat niin vahvat, sillä Vartiotorni on alusta asti käyttänyt harvinaisen paljon aikaa ja voimia kirkon ja muiden uskontojen mustamaalaamiseen. (Ja toki jotkin moraaliset, filosofiset tai tieteelliset ongelmat voivat päteä yhtä hyvin Vartiotornin kuin perinteisen kristinuskonkin oppeihin.)

Entinen Jehovan todistaja on kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei Vartiotorniin voi luottaa. Tällöin pitäisi olla myös hyvin mahdollista se, että Vartiotorni on koko ajan antanut perinteisestä kristinuskosta vääristellyn kuvan oman olemassaolonsa oikeutukseksi. Vartiotornista erotessa pitäisi arvioida uudelleen myös se, mitä ajattelee historiallisesta kristinuskosta.

Onko vielä uskottavaa, että apostolit epäonnistuivat niin pahasti, etteivät he saaneet välitettyä seuraajilleen oikeaa oppia? Että historiallinen kristinusko luopui totuudesta heti apostolien jälkeen ja että vasta Charles Taze Russell seuraajineen pääsivät taas oikeille jäljille? Entäs jos ylösnoussut Kristus on sittenkin ollut seuraajiensa kanssa kaikki päivät, entä jos Pyhä Henki sittenkin johdatti kirkkoa läpi vuosisatojen?

Jehovan todistajien ”teologinen metodi”

Kuten sanottu, tämä ajatus voi olla hyvin vaikea, sillä ex-todistajallakin on kokonainen varasto antikristillisiä argumentteja takataskussaan. ”Mutta eihän Raamattu selvästikään opeta kolminaisuutta eikä sielun kuolemattomuutta, jne.” En tiedä, missä määrin tällaiset argumentit vielä vaikuttavat ex-todistajan takaraivossa. Inhimillisesti puhuen ainoa apukeino, jonka voin tarjota, on pari sanaa ”teologisesta metodista”.

Teologisella metodilla tarkoitan menetelmää, jolla ihminen pyrkii tietoon Jumalasta ja uskonasioista. Jehovan todistajille tuo metodi on nimellisesti ”Raamattu”, todellisuudessa kuitenkin Raamatun tutkiminen Vartiotorni-kirjallisuuden opastuksella. Sillä menetelmällä oppii hienosti Vartiotornin opetuksen. Mutta kun raamatuntulkintoja on monia muitakin. Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu, miksi ihmeessä pitäisi valita Vartiotorni?

Vartiotornin metodissa syvällä oleva henkilö vastaa kenties, että kun Vartiotorni on ainoa raamatullinen! ”Raamattu selvästi sanoo” niin tai näin. Tällainen henkilö ei ole todennäköisesti lukenut kovinkaan monta raamattukommentaaria, siis mitään muuta kuin Vartiotorni-materiaalia.

Lyhyt katsaus monen monien raamattu-uskovien kirkkokuntien perusteluihin tai akateemiseen tutkimukseen paljastaa pian, että käytännössä joka jakeesta löytyy useampia tulkinnallisia vaihtoehtoja. Niistä ei kuitenkaan salilla puhuta, vaan kokeneetkin todistajat voivat väittää, että muualla ei yksinkertaisesti lueta Raamattua. Oikeasti muualla ei vain lueta Vartiotornia.

Vartiotornin teologinen metodi on pahasti kaksinaismoraalinen toisestakin syystä. Järjestön viralliset materiaalit käyttävät säännöllisesti perusteluina akateemista teologista tutkimusta (tosin usein vanhentunutta sellaista). Epäsuorasti tämä käytäntö tunnustaa tieteellisen raamatuntutkimuksen arvon, jos ja kun halutaan päästä Raamatun merkityksestä jyvälle. Mutta samaan aikaan kaikki akateeminen tieto suodatetaan uskoville Vartiotornin kautta, tieteellisten lähteiden itsenäiseen opiskeluun ei kehoteta.

Jehovan todistaja voi osata argumentoida Joh. 1:1:n kreikan kieliopista osaamatta lukea sanaakaan kreikkaa. Sitaatit ovat hallussa, mutta kaikki tieto tulee Vartiotornilta, ei alkulähteiltä. Jostain kumman syystä ne, jotka oikeasti työkseen tutkivat Raamattua ja kirjoittavat näitä akateemisia tutkimuksia, ovat pääasiassa historiallisen kristinuskon edustajia jossain sen muodossa. Kukaan ei ota Vartiotornia vakavasti. Jos akateeminen maailma edustaa luopumusta, miksi vedota siihen? Jos se taas on arvokasta, miksei siihen syvennytä kunnolla?

Vastaus on tietysti se, että Vartiotornia kiinnostaa käyttää tutkimusta hyväkseen vain silloin, kun se tukee jotain järjestön omaa väitettä. Järjestö haluaa osoittaa olevansa oikeassa ikään kuin vastustajan kotikentällä tai näennäisen neutraalilla pelikentällä. Tähän lankaan voi mennä vain, jos ei oikeasti tunne tutkimusta ja hyväksyy Vartiotornin pelisäännöt, jossa vain he edustavat totuutta ja muut valhetta.

Loppusanat

Ymmärrän hyvin, että Vartiotornin maailmasta ulos putkahtavalla voi kestää kauan ennen kuin mikään uskonnollisuus voisi vähääkään vetää puoleensa. Silti kenties jonkinlainen toive rakastavasta Jumalasta ja iankaikkisesta elämästä jää kytemään. Rakkaat ex-todistajat, ottakaa aikanne. Toipukaa, etsikää ystäviä, menkää opiskelemaan (historiaa, ehkä – tai kirkkohistoriaa;).

Mutta sitten, kun huomaatte, että uskonnottoman, ateistin tai agnostikon elämä on lopulta tyhjää, antakaa sydämen puhua. Huutakaa Jumalalle, purkakaa kaikki katkeruutenne, valittakaa ja väitelkää, kysykää ja kuunnelkaa. Ehkä mitään ei kuulu. Ehkä silloin on aika aloittaa etsintä. Ja jatkaa rukousta. Rukoilla kun voi ilman uskontoakin. Ja totuuden etsintä on elämän jännin seikkailu!

Väittämättä ollenkaan olevani vielä perillä täydessä totuudessa, voin jakaa sen, mitä olen tähän mennessä itse löytänyt. Olen löytänyt Jumalan, joka on Rakkaus, ja rakkaus haluaa antaa itsensä toiselle, tulla yhdeksi toisen kanssa. Jumala haluaa olla yhtä kanssamme, niin syvästi, että hän astuu luontoomme ja antaa itsensä ravinnoksemme, jotta voisimme olla hänen kanssaan yhtä lihaa ja verta.

”Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina. Hän ei siis ota suojelukseensa enkeleitä — hän ottaa suojelukseensa Abrahamin suvun. Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit. Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Hepr. 2:14–18)

Vartiotornilla on tarjota vain maanpäällinen paratiisi, ei ykseyttä Jumalan kanssa. Vartiotornin Jumala ei voi koskaan olla yhtä kanssamme, sillä hän ei koskaan ole ollut lihaa ja verta. Vartiotornin Jeesus ei yhdistä ketään Jumalaan, sillä hän ei ole muuta kuin luotu (yli)enkeli, joka muuttui ihmiseksi ja sitten taas ylienkeliksi. Lihaksi tullut Jumala, kirkon tuntema Kristus, voi sen sijaan tehdä meidät oikeasti ”osallisiksi jumalallisesta luonnosta” (2. Piet. 1:4). Sekös vasta on elämää se!

Rakas nykyinen tai entinen todistaja, nykyinen tai tuleva ex-todistaja, saatat tuntea, että sinulla ei enää ole perhettä. Mutta Jumalalla on iso, maailmanlaajuinen perhe, jossa sinullakin on paikkasi. Se on kärsivällinen perhe. Se odottaa sinua vaikka maailman loppuun asti, eikä karta, vaikka karkaisit.

Paavi Franciscus sanoi noin kuukausi sitten: ”Ja sanokaa heille, että Isämme odottaa meitä, Isämme antaa anteeksi, ja vielä enemmän, hän valmistaa meille juhlan. Jos tuot koko elämäsi kaikkine synteinesi hänen luokseen, moittimisen sijasta hän valmistaa juhlan: tällainen on Isämme. Tämä teidän on sanottava monille ihmisille nykyään.” Voimia!

Jehovan todistajat ja Jumalan nimi

Jehovan todistajat ovat taas viime aikoina olleet liikkeellä Jumalan nimen tematiikan inspiroimana (Vartiotorni kirjoitti aiheesta hiljattain). Eräs veljeäni lähestynyt Jehovan todistaja oli kysellyt, oliko veljeni koskaan ajatellut, että Jumalalla on nimi. Vastaus ”Joo, Jeesus Kristus Nasaretilainen” oli hiljentänyt todistajan ja lähettänyt hänet saman tien pois. Tässä kirjoituksessa tarkastelen tematiikkaa hieman syvemmin.

Tärkeimmät raamatunkohdat

Jos veljeni olisi ollut avoimempi kuulemaan todistajan todisteluja, hän olisi varmasti saanut eteensä tietyt raamatunkohdat. Yleisesti tiedetään Jumalan ilmoittaneen itsensä Vanhassa testamentissa nimellä JHWH – lausutaan se sitten Jahve tai Jehova, se on toissijaista. Kysymys on siitä, tulisiko kristittyjen käyttää tätä nimeä Jumalasta puhuttaessa.

Jehovan todistajien suosikkikohdat ovat Matt. 6:9 ja Joh. 17:6. Näissä Jeesus opettaa rukoilemaan: ”pyhitetty olkoon sinun nimesi” ja kertoo ilmoittaneensa opetuslapsilleen Jumalan nimen. Näiden kohtien perusteella Jehovan todistajat päättelevät, että Jeesus opetti opetuslapsiaan kutsumaan Jumalaa Jehovaksi. Jos tämä argumentti menee läpi, on seuraava askel sen tajuaminen, että vain Vartiotorni tottelee tätä opetusta. Siitä ei olekaan enää pitkä matka Jehovan todistajaksi.

Todistavatko nämä raamatunkohdat kuitenkaan sitä, mitä todistajat haluaisivat niiden todistavan? Oliko Jeesuksen julkisen toiminnan ja opetuksen sisältö todella seuraavanlainen: ”Tietäkäähän, että Jumalan nimi on Jehova!” Päinvastoin, evankeliumeissa ei ole jälkeäkään siitä, että Jeesus olisi opettanut juutalaisia tuntemaan Jumalan oikean nimen (hehän tunsivat sen jo muutenkin!). Hän ei kehottanut heitä käyttämään tätä nimeä enemmän ja rohkeammin.

Itse asiassa juutalaiset eivät Jeesuksen aikaan käyttänyt sanaa JHWH lainkaan, he kunnioittivat (”pyhittivät”) sitä niin ahkerasti, etteivät uskaltaneet lausua sitä ääneen. Sen sijaan he korvasivat sen kiertoilmauksilla kuten Adonai (Herrani) tai Ha-Shem (Nimi). ”Nimi” tarkoitti siis yksinkertaisesti Jumalaa. Näin ymmärrämme, että Jeesus oikeastaan liittyikin tähän juutalaiseen traditioon, kun hän puhui Jumalan nimestä.

Millä nimellä kristityt tuntevat Jumalan?

Kristityt eivät toki kiellä JHWH:n olevan Vanhassa testamentissa ilmoitettu Jumalan nimi. Se paljastaa meille Jumalan olemuksen (”Minä olen se joka olen”), mutta Uusi testamentti paljastaa meille jotain enemmän – Jumalan persoonan. Jeesus opettaa rukoilemaan: ”Isä meidän”. Jumala ei ole kristityille vain JHWH, Jumala, vaan ”Isä”. ”Isä” kertoo kuka Jumala on – hän on Isä, koska hänellä on ikuinen Poika. Tässä merkityksessä Jeesus ilmoitti meille Jumalan nimen – Jumalan itsensä.

Kun luemme evankeliumeita, saamme kuvan Jeesuksesta, joka opettaa Jumalan olevan Isä. Hän opettaa myös itse olevansa Poika. Erityisesti Johanneksen evankeliumi on täynnä Isä-Poika-kielenkäyttöä. Sen sijaan Johannes ei kerro Jeesuksen muistuttaneen Jehova-nimestä. Johannes ilmoittaa Jumalan olevan Isä ja Poika, ja he lähettävät vielä kaiken lisäksi Hengen, joka ilmoittaisi koko totuuden.

Kun siirrymme Hengen vuodatuksen jälkeisiin Apostolien tekoihin (5:41), huomaamme kristittyjen kärsivän ”nimen” tähden. Tämä nimi on kuitenkin nyt Jeesuksen Kristuksen nimi. Pyhä Henki on totisesti ilmoittanut Pojan jumaluuden kirkolle, joka syntyi helluntaina. Jeesus itse opetti Jumalan antaneen nimensä hänelle (Joh. 17:11). Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus selvensi, että Jumalalla on yksi nimi, mutta sen jakavat kaikki kolme persoonaa: Isä ja Poika ja Pyhä Henki (Matt. 28:19).

Tässä pyhässä nimessä meidät kastetaan, tällaisena me tunnemme Jumalan. Tämä on se kolmiyhteinen Jumala, jonka Jehovan todistajat kieltävät ja jonka yhteyteen meidän on heidät tuotava.

Mormonismin mutkikkuuksia

Luin viime viikon loppupuolella kolmessa päivässä kolme mormonismia käsittelevää kirjaa, ehkäpä tärkeimmät suomenkieliset kristinusko-mormonismi-debattia koskevat kirjat (Nymanin ja Liljeqvistin varteenotettavat Jehovan todistajia ja mormoneja koskevat kirjat olin jo lukenut, mutta niissä vain puolet huomiosta annetaan mormonismille): Uuras Saarnivaaran Mormonit (1961), Pentti Maljasen Pääsin irti mormoneista (1982) sekä Kim Östmanin vastineen Käsittelyssä ”Pääsin irti mormoneista” (2004).

Saarnivaaran kirja (165 s.) on kenties paras suomalainen luterilainen peruskatsaus (pelkästään) mormonismiin, tosin se on jo lähes puoli vuosisataa vanha. Kirja käy läpi Joseph Smithin ajan mormonismin, Brigham Youngin ajan mormonismin sekä myöhemmin kirkon opin ”nykyään” (esim. pappeuden avaaminen mustille on tapahtunut kirjan kirjoittamisen jälkeen) ja vielä lopuksi jotain perustavanlaatuista Mormonin kirjan kritiikkiä.

Maljasen kirja (136 s.) on sen sijaan omaelämäkerrallinen tilitys mormonismiin eksyneestä luterilaisesta, joka lopulta turhautui erinäisiin asioihin mormonikirkossa ja palasi ”kotiin” luterilaisuuteen. Kirja on kuuluisin suomenkielinen alallaan, siitä nousi julkaisuvuonna kohtalainen mediakohu. Östmanin vastine (188 s.) on sen sijaan systemaattinen analyysi Maljasen teoksesta ja varmasti perusteellisin suomenkielinen mormoniapologia. Kirjan lopussa luvataan uutta ja perusteellisempaa kirjaa Östmanilta mormonien uskosta ja siihen kohdistuneesta kritiikistä – oikeaa mestariapologiaa – mutta se on jäänyt ilmestymättä. Östman on itse lyhyessä ajassa lakannut olemasta aktiivi jäsen Myöhempien Aikojen Pyhien (MAP) kirkossa.

Maljanen, Östman ja apologeetin ammattitaito

Östman on silti tehnyt arvokkaan työn apologetiikan saralla Suomessa – hän otti härkää sarvista ja kirjoitti tarkan vastauksen Maljaselle, joka – mainittakoon – ei enää ole Maljanen vaan Forsell eikä enää aktiivisesti harrasta antimormonismia. Maljasen kirjaa lukiessa tulee asiaan perehtyneenä muutamassa kohdassa mieleen, etä tämä nyt tuskin pitää aivan kutiansa, mutta Östmanin kirja osoittaa virheiden määrän huimaksi. Lopussa oleva hakemisto luettelee yli 100 asiavirhettä Maljasen kirjassa – aika kova prosentti 136-sivuiselle kirjalle! Östman on selvästi tutustunut amerikkalaiseen MAP-apologiaan, ja akateeminen kirjoitustyyli lähdeviitteineen tekee vaikutuksen.

Östmanin kirjaa voi kuitenkin kritisoida syystä – tai useastakin syystä. Ensinnäkin se ampuu tykillä kärpästä. Östman väittää aivan oikein Maljasen rakentaneen kirjassaan olkinukkea mormonismista ideaaliuskontona, joka siten helposti olisi kumottavissa. Mutta Östman teki saman virheen – hän rakensi olkinuken Maljasen omaelämäkerrasta aivan kuin sen olisi pitänyt olla aukoton, systemaattinen, eksegeettinen mormonismin refutaatio. Retoriset heitot, jotka saavat voimansa Maljasen tarinasta, muuttuvat Östmanin käsittelyssä heikoiksi ja todistamattomiksi asia-argumenteiksi. Teksti ampuu ohi ja alkaa helposti ärsyttää lukijaa.

Itse asiassa kyseessä on hyvä omantunnontutkiskelu apologeetille – tunnistin Östmanin tyylissä itseni lisäksi monia muita apologeetteja, jotka nauttivat vähemmän apologiaan perehtyneiden murskaamisesta raamattuviittein ja loogisin vastakysymyksin. He myös osaavat kiertää kaikenlaiset ongelmat mitä omaperäisimmillä vastauksilla. Taitava vastailu ei riitä – on myös vakuutettava asiatasolla. Tähän siirrymmekin seuraavaksi ja katsomme, millaisia argumentteja mormoneilla voi olla tarjottavanaan.

Jumaluusoppia

Mormonismin kristinuskosta radikaaleimmin erottava oppi on monijumalaisuus tai ikuinen kehitys, jonka mukaan ihmiset ja jumala(t) ovat vain eriasteisia tai -tasoisia mutta samanlaisia tai -sukuisia olentoja. Jumala oli joskus ihminen, joka kehittyi jumalaksi olemalla kuuliainen evankeliumin laeille, ja mekin voimme hyvinä Jeesuksen seuraajina eli uskollisina mormoneina kehittyä omien maailmojemme jumaliksi. Östman puolustaa tätä oppia sivumennen ja suluissa raamattuviitteillä Room. 8:16-17, Ps. 82:6-7, Joh. 10:33-36 ja Ap.t. 17:29. Asiaan perehtymättömään tämä saattaisi tehdä vaikutuksen.

Room. 8:16-17 opettaa asiayhteydessään, että me kristityt olemme Jumalan lapsia ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos/kun meissä on Pyhä Henki – perimme siis taivasten valtakunnan Jeesuksen kanssa. Ajatus ei ole se, että meistä voi kehittyä jumalia kuten Jeesuksesta ylösnousemuksen jälkeen, jos suoritamme tietyt temppeliseremoniat, kuten mormonioppi vaatisi ajattelemaan. Sama pätee Ps. 82:n ja sitä siteeraavan Joh. 10:n teksteihin – ihmisten sanotaan olevan jo nyt jumalia (asiayhteydessä merkityksessä tuomareita, niitä, joille Jumalan sana tuli ja joilla oli Jumalan valtuudet tuomita).

Ap.t. 17:29:n tarkoituksena on osoittaa pakanoille, ettei Jumala asu missään tietyssä paikassa kuten heidän patsaansa, että Jumala ei ole patsas, koska mekään emme ole patsaita ja olemme Jumalan sukua – mehän olemme eläviä olentoja. ”Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus.” Ajatus ei ole, että Jumalan täytyy olla meidän kaltaisemme luonnon puolesta, Jumalahan ”ei… ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme…” (17:27-28). Jos Jumala olisi korotettu ihminen kaukaisella planeetalla lähellä Kolob-tähteä, emme voisi elää, liikkua ja olla hänessä.

Taivastelua ja pappistelua

Ohimennen Östman viittaa Paavalinkin opettaneen taivaassa olevan kolme kirkkautta tai valtakuntaa, joihin ihmiset menevät ylösnousemuksen jälkeen (viitteinä 1. Kor. 15:40-42, 2. Kor. 12:2). Jos Paavaliin tutustuu kokonaisuutena, ei tällaiseen johtopäätökseen päädy mitenkään. Hänelle on olemassa kaksi lopullista päämäärää – kadotukseen joutuvat epäuskoiset ja Kristuksessa kirkkauden ylösnousemuksen perivät pyhät (ks. esim. Room. 2:6-10, 1. Kor. 1:18-21, 15:22-23, 1. Tess. 1:10, 2. Tess. 1:6-8, jne jne).

1. Kor. 15 puhuu yksinkertaisesti siitä, kuinka luomakuntakin todistaa, että on olemassa erilaisia ruumiita, maallisia ja taivaallisia (tai korkeintaan siitä, että yhdessä ja samassa ylösnousemusvaltakunnassa on eriasteisia kirkkauksia). 2. Kor. 12:n ”kolmas taivas” viittaa yleisen juutalaiseen ajatteluun perustuvan tulkinnan mukaan Jumalan taivaaseen erotukseksi 1) ilmakehän taivaasta ja 2) tähtien taivaasta eli avaruudesta. Konteksti vielä samaistaa kolmannen taivaan paratiisiin, joka on mormoniopissa aivan eri asia.

Mormonipappeutta Östman puolustaa mainitsemalla, että Hepr. 7:11 mainitsee sekä Aaronin että Melkisedekin pappeuden. Mormoneilla edelliseen kuuluvat virat ovat diakoni, opettaja, pappi ja piispa, jälkimmäisen virat ovat vanhin, ylipappi, patriarkka, seitsenkymmen ja apostoli. Raamatulliset sanat kuulostavat hienoilta, mutta missään UT:ssa kirkon hierarkia ei näytä kokonaisuudessaan tältä, eivätkä yksittäiset kohdatkaan koskaan esiinny tässä kontekstissa tai yhdessä muodosta tätä hierarkiaa. Heprealaiskirjeessähän Aarnonin pappeuden lopettaa Kristuksen pappeus, joka on Melkisedekin pappeutta.

Pappeus sallittiin mormonismissa mustaihoisille vuonna 1978. Östmanin kirja ei syvemmin käsittele oppia mustaihoisten ihonväristä kirouksen merkkinä, näistä Kainin jälkeläisistä kenties edellisessä elämässä Jeesuksen suunnitelmaan välinpitämättömästi suhtautuneista tai muuten syntiä tehneistä henkiolennoista, mutta s. 66 mainitsee, että mormonijohtajat saivat vaikutteita ympäristöstään. Tämän jälkeen esitetään, että rotusortoa oli kristikunnassakin. Sivulla 69 kuitenkin argumentoidaan, että Raamatussakin Jumala kohteli eri ihmisryhmiä väliaikaisesti eri tavoin (esim. VT:n leeviläiset), joten mitä vikaa MAP-kirkon käytännössä oli? No tietysti se, että uudessa liitossa kaikki ovat yhtä Kristuksessa Jeesuksessa (Gal. 3:28).

Apologeetin johdonmukaisuus

Apologeettisen reflektoinnin kannalta mielenkiintoisempi kysymys on edellisen argumentin epäjohdonmukaisuus. Oliko kyse Jumalan aktiivisesta valinnasta (s. 69) vai valitettavista ympäristövaikutteista (s. 66)? Apologeetin on oltava puolustuksessa ja hyökkäyksessä johdonmukainen eikä tartuttava jokaiseen mahdolliseen vastauskeinoon.

Sama ongelma esiintyy moniavioisuuden yhteydessä: ensin sitä puolustetaan Jumalan sallimana asetuksena (s. 128-129, vedoten VT:n hahmoihin ja sivuuttaen Jeesuksen, joka palautti avioliiton Eedenin järjestykseen – ”alussa ei ollut näin” – ks. Mark. 10:2-12), sitten sitä puolustellaan pienempänä pahana kuin ristiretkiä, inkvisitiota ja noitavainoja (s. 131).

Summa summarum – apologetiikka on hyvin jännää. Katolisen ja MAP-apologetiikan välillä on paljon yhtäläisyyksiä, sillä molemmat ovat viime vuosikymmeninä tehneet suuren nousunsa lähinnä amerikkalaisen protestanttisen kritiikin pakottamana. Monesti kritiikki kohdistuu vielä samantapaisiin asioihin: lakihenkisyyteen ja monergistisen soteriologian kieltämiseen, muka välttämättömiin mutta oikeasti tyhjiin rituaaleihin kuten temppeliin tai sakramentteihin, pappeuteen ja sen asteisiin, kiirastuleen ja kuolleiden puolesta rukoilemiseen tai henkivankilaan ja kuolleiden puolesta kastautumiseen.

Onneksi katolisen apologeetin työ on kuitenkin hieman mormoniapologeetin työtä helpompaa – meillä ei ole mystisiä kadonneita kultalevyjä eikä muun maailman epäilemää pelastushistoriaa, ei monia jumalia, ikuisia älyjä eikä ikuista materiaa, jumalten kokouksia eikä mustan ihon kirouksia. Vaikka syystä voimmekin kiinnittää näihin asioihin huomiomme keskustelussa mormonien kanssa, lienee kuitenkin parempi rakentaa yhteiselle perustalle. Tärkein yhtäläisyys on nimittäin varmasti hierarkkisen ja näkyvän kirkon tunnustaminen. On olemassa yksi kirkko, jossa on Kristuksen kirkon täyteys, ja siihen meidän on kuuluttava. Erottava kysymys on vain suuri luopumus – jos sitä ei ollut ja Pietarin avaimet ovat paavilla, MAP on pian KAT.

Vartiotorni vai enkelin torvi?

Löysin taas sattumalta hienon vähintäänkin puoliapologeettisen teoksen, Jehovan todistajia ja mormoneita käsittelevän kirjan nimeltä Torni ja temppeli (Matti Liljeqvist, Perussanoma 2004). Olen itsekin ajatellut joskus kirjoittavani vastaavan teoksen, tosin perusteellisemman ja katolisemman. Liljeqvistin kirja on lyhyehkö sekä helppolukuinen. Se jakautuu yksinkertaisesti kahteen osaan, Jehovan todistajien ja mormonien opin tarkasteluun. Molempien osien päätteeksi annetaan muutama ajatus todistajien ja mormonien kohtaamisesta.

Paljon yhteistä, paljon erilaista

Jehovan todistajat ja mormonit ovat monien mielessä jossain määrin samassa uskontojen kategoriassa, ja aivan oikein. Molemmat ovat kristillisestä näkökulmasta pseudokristillisiä uskontoja, jotka käyttävät Raamattua ja sen terminologiaa, mutta tulkitsevat keskeiset käsitteet aivan uudella ja kristinuskolle vieraalla tavalla. Molemmat syntyivät 1800-luvun Amerikassa, molemmat tekevät ovelta ovelle-lähetystyötä pareittain, molemmat uskovat suureen luopumukseen ja tosi kristillisyyden palauttamiseen ”viimeisinä” tai ”myöhempinä” aikoina juuri heidän perustajiensa kautta.

Tarkemmissakin opeissa Jehovan todistajilla ja mormoneilla on kummallisiakin yhtäläisyyksiä. Mormonien mukaan Jumalalla on ruumis (lihaa ja luuta) ja hän asuu planeetalla lähellä Kolob-tähteä. Vartiotorni on puolestaan opettanut, että Jumalalla on henkiruumis ja siksi hän ei voi olla kaikkialla samaan aikaan, vaan hänellä on valtaistuin Alcyone-tähdellä. (Liljeqvist, s. 23.)

Molemmilla mainituista uskonnoista on myös outoja pakkomielteitä yhdistellä Raamatun henkilöitä toisiinsa mitä erikoisimmilla tavoilla. Mormonien mukaan Aadamista tuli arkkienkeli Mikael, Jehovan todistajien mukaan taas Jeesuksesta tuli ylösnousemuksessa arkkienkeli Mikael. Mormoniprofeetta Brigham Young tosin opetti aikoinaan, että Aadam on meidän planeettamme ainoa ja tosi Jumala. Niin ja Nooasta on tullut enkeli Gabriel. Eroavaisuuksiakin tosin löytyy. Jehovan todistajien tärkeimpiä uskonkohtia on erottelu Jehovan ja Jeesuksen välillä – Jeesus on Jehovan esikoishenkilapsi, kun taas mormonien mukaan Jeesus on Jehova, mutta ei Isä Jumala, joka on Elohim!

Mormonien Pyhällä Hengellä on persoonallisuus ja henkiruumis (vähän kuin Jehovan todistajien Jehovalla), kun taas Jehovan todistajat uskovat ”pyhään henkeen”, jossa ”henki” on Jumalan vaikuttavaa voimaa, joka on ”pyhää”, koska se tulee pyhältä Jumalalta. Liljeqvist (s.80-82) valottaa mormonien pneumatologista erikoisuutta, jonka mukaan Holy Ghost ja Holy Spirit ovat eri asioita – Holy Spirit viittaa Jehovan todistajien uskoa muistuttavalla tavalla kaikkeuden täyttävään totuuden valkeuteen, jolla ei ole kokoa eikä persoonallisuutta.

Auktoriteetti

Jehovan todistajia ja mormoneja yhdistää luonnollisesti ajatus tosi kristillisyyden palauttamisesta heidän järjestössään. Tämä johtaa vahvaan auktoriteettiuskoon – Jehovan todistaja ei saa kritisoida Vartiotornia eikä mormoni elävää profeettaa. Molemmat voivat saada kaikenlaisia uusia ilmoituksia, jotka saattavat kumota vanhoja, eikä ristiriidoilla ole väliä, koska järjestössä on Jumalan äänitorvi. Kuuliaisuus järjestölle on myös lopullisen pelastuksen saavuttamisen edellytys.

Katolisesta näkökulmasta Jehovan todistajat ja mormonit eivät ole väärässä perusajatuksessaan siitä, että Jumala on asettanut maan päälle ihmisiä auktoritatiiviseen asemaan hänen totuutensa kaitsijoiksi. Jumalan kirkon tai seurakunnan tai järjestön yhteydessä on oltava pysyäkseen myös Kristuksen yhteydessä, koska kirkko on Kristuksen morsian. Mormonit ovat kirkkonäkemyksessään selvästi lähempänä katolisuutta kuin Jehovan todistajat, joiden suorastaan sokea auktoriteettiusko kohdistuu Brooklynissa sijaitsevaan Vartiotorniin, joka julkaisee nimettömänä lehtiä ja kirjoja, joiden avulla ja läpi Raamattua luetaan.

Jehovan todistajat lukevat harvemmin suoraan huippututkijoiden raamatunselityksiä tai teologiaa, mutta Vartiotorni siteeraa näitä maallisia lähteitä aina silloin, kun sitaatit sopivat heidän tarkoitusperiinsä, usein pois kontekstista niin, että loput ko. kirjoittajan teksteistä kumoaisivat Vartiotornin täysin. Mormonien uskonkohtiin taas kuuluu uskonnonvapaus, mikä liittyy vapaan tahdoon ylikorostukseen mormonismissa sekä varmasti myös liberaaliin pelastusnäkemykseen. Vartiotorni pitää itseään eksklusiivisemmin pelastustienä.

Mutta miksi kenenkään pitäisi uskoa juuri Charles Taze Russellin tai Joseph Smithin löytäneen kauan kadonneen totuuden ja palauttaneen aidon kristillisyyden? He molemmat osoittavat, että kilpailijoitakin löytyy. Molemmat ryhmät vetoavat toteutuneisiin profetioihin (Jehovan todistajat vuoteen 1914 ja mormonit USA:n sisällissotaan), mutta molemmissa tapauksissa profetiat olivat todellisuudessa virheellisiä (Liljeqvist 16-17, 101). Mormonit vetoavatkin useimmiten rukouksen aiheuttamaan subjektiiviseen vakuuttuneisuuteen, Jehovan todistajat taas ”yksin Raamattuun”, molemmat harhaanjohtavasti (subjektiivisesti voi vakuuttua mistä vain, ja Vartiotornin auktoriteetti ajaa Raamatun yli).

Pelastus

Väärän uskonnon tai pseudokristillisen ja erittäin amerikkalaiselta haiskahtavan uskonnon tunnistaa helposti siitä, kuinka kristinuskon ydinsanoma Jeesuksen Kristuksen eli Messiaan ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta vesitetään. Jehovan todistajien mukaan Jeesus eli ja kuoli kidutuspaalulla, ei ristillä – joka on pakanallinen symboli – kumotakseen Aadamin tekemiset eli antaakseen mahdollisuuden ikuiseen elämään paratiisimaailmassa niille, jotka tahtovat olla uskollisia Jumalalle (lue: Vartiotornille). Jumalan lapsiksi ja kanssaperillisiksi, uudestisyntyneiksi ja Kristuksen ruumiiseen vanhurskautettuina liitetyiksi Jeesus lunasti vain 144 000!

Mormonien mukaan Jeesus kärsi ihmiskunnan syntien rangaistuksen Getsemanessa hikoillessaan verta kuolemantuskissaan. Risti on julma kidutuksen ja tappion merkki, se vain päätti Jeesuksen sovitustyön eikä suinkaan ollut sen keskipiste, sen sijaan painotetaan Jeesuksen elämää. Jeesuksen ylösnousemuksen tähden kaikki voivat nousta kuolleista, mutta varsinaiseen suurimpaan pelastukseen päästäkseen eli jumalaksi tullakseen täytyy käydä läpi kaiken maailman mormoniseremoniat temppelissä, jonka päällä koristeena komeilee torveen puhaltava enkeli, ei Kristuksen risti. Temppelissä on liityttävä jonkun kanssa ikuiseen avioliittoon, joka mahdollistaa henkilasten tekemisen tulevassa maailmassa.

Kaukana, kovin kaukana, on kummastakin em. uskonnosta pyhän apostoli Paavalin, jonka kääntymisen muistojuhlaa eilen vietettiin, yksinkertainen sanoma Kristuksesta, lihaksi tulleesta Jumalasta, joka on ristiinnaulittu syntien sovitukseksi ja korotettu valtaistuimelleen daavidilaisena Messiaana, jotta jokainen, joka kääntyy, uskoo häneen ja kastetaan osaksi hänen ruumistaan, olisi armoitettu ja ikuisen elämän perillinen toivon mukaan, ilon, rauhan ja vanhurskauden valtakunnan jäsen.

Vartiotornin vaikeuksia…

Luin joululomalla kaksi Kuva ja Sana- kustantamon julkaisemaa kirjaa erilaisista harhaopeista. Niistä raportoin seuraavaksi. Ensin on vuorossa Vartiotorni – Valtakunta uudessa valossa eli kriittinen arvio Jehovan todistajien uskonnosta. Kirjoittaja on helluntailaistaustainen apologeetti Pasi Turunen.

Kirjan luku 1 esittelee Jehovan todistajien historiaa ja osoittaa mielestäni hienosti, kuinka epäuskottava Vartiotornin itsestään esittämä väite Jumalan äänitorvena on. Uskonto kehittyi ja muuttui suuresti pienestä raamattutupiiristä jättimäiseksi organisaatioksi, jonka presidentit ovat muutelleet seuran oppeja ja käytäntöjä tiheästi.

Luvussa 2 osoitetaan Vartiotornin väite siitä, että se on ainoa pelastuksen kanava. Samoin kiinnitetään huomiota ”kadottaviin synteihin”, jotka johtavat ”epäteokraattisen” jäsenen erottamiseen seurasta niin, etteivät edes perheenjäsenet saa enää olla normaaleissa väleissä hänen kanssaan. Näitä syntejä ovat esim. joulun viettäminen, vaaleissa äänestäminen, armeijaan meneminen, verensiirron ottaminen, Vartiotornin kanssa eri tavalla ajatteleminen, ovelta-ovelle-työssä käytettyjen tuntien raportoimisen laiminlyöminen, jne.

Luvussa 3 kerrotaan Vartiotornin hierarkiasta, jossa avainasemassa on ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” eli voideltujen Jehovan todistajien joukko, ”pieni lauma”, joka pääsee taivaaseen ja ruokkii ”suurta joukkoa”, joka pääsee maanpäälliseen paratiisiin. Koko ajatus tämän palvelijajoukon auktoriteetista perustuu Matt. 24:45-47:n hyvin kyseenalaiseen tulkintaan. Jokainen lukekoon sen ja miettiköön, tarkoittaako Jeesus siinä perustavansa auktoriteetikseen maan päälle 1800-luvulla syntyvän amerikkalaistaustaisen raamattujärjestön.

Luvussa 4 esitetään oikeudenkäyntiasiakirjoja, joissa Vartiotornin johtajat ovat antaneet hyvin kiusallisia lausuntoja. He ovat mm. todenneet, että Jehova Jumala toimittaa seuran julkaisemaa lehteä ja että vaikka yksin Raamattu on Jehovan todistajien uskon lähde, he eivät saa lukea sitä muulla tavalla kuin Vartiotornin tulkinnan mukaan. Luku 5 jatkaa samaa rataa ja osoittaa johtajien opettaneen, että Raamattu yksin johtaa harhaan ja että on kartettava itsenäistä ajattelua.

Luku 6 esittää monia seuran muuttuneita oppeja siteeraten alkuperäislähteitä. Vaikka Jehovan pitäisi olla järjestön johdossa, järjestö on opettanut ristiriitaisesti useassa kysymyksessä. Jehova asui ennen avaruudessa Alcyon-tähdellä, nykyään olisi epäviisasta sijoittaa Jehovan valtaistuinta mihinkään tiettyyn paikkaan. Ensin Jeesus tuli näkymättömästi vuonna 1874, nyttemmin 1914. Hepr. 11:5 on selitetty aikojen kuluessa neljällä eri tavalla. Sodoman miesten ylösnousemuksesta ja ylösnousemattomuudesta mieltä on muutettu useita kertoja edestakaisin.

Luku 7 käy tarkemmin läpi vääriä ennustuksia, joista Vartiotorni on kuuluisa. Täten seura paljastuu vääräksi profeetaksi, joista Raamattu varoittaa. Seura ennusti nykyisen maailmanajan loppua vuosille 1914, 1915, 1918, 1920, 1925, 1941, 1975, 1984, 1900-luvun loppuun mennessä… ja tässä sitä vielä ollaan. Luku 8 jatkaa samaa rataa.

Luvussa 9 keskitytään Jehovan todistajien verioppiin ja osoitetaan, ettei veren syömisellä, jonka Raamattu kieltää, ole tekemistä verensiirtojen kanssa, jotka Jehovan todistajat Raamattuun vedoten kieltävät. Ne ovat biologisesti hyvin eri asioita – verta syötäessä veri hajoaa ruuansulatuksessa molekyyleiksi, kun taas verensiirrossa se toimii kuin potilaan oma veri. Turunen osoittaa myös Vartiotornin epäjohdonmukaisuuden, kun se sallii monien veren komponenttien syömisen, mutta ei kaikkien.

Luku 10 käsittelee joitain Vartiotornin vastausyrityksiä ja vastaa niihin, kun taas luku 11 kertoo Raamatun Uuden maailman käännöksestä, jonka Jehovan todistajat ovat laatineet ja jota vain he käyttävät. Luku 12 esittelee useita käännöksen väännöksiä, joissa tekstiä on muokattu sopivaksi Vartiotornin teologiaan.

Lopuissa luvuissa käsitellään vielä sekalaisia Vartiotorniin liittyviä vaikeuksia kuten väitettä siitä, että Jeesus kuoli kidutuspaalulla eikä ristillä, ongelmallista ja vaihtelevaa suhtautumista rokottamiseen, sekä skandaalia, jossa paljastui, että Vartiotorni on ollut virallisesti kumppaniudessa YK:n kanssa samalla, kun se on opettanut YK:n olevan Ilmestyskirjan peto.

Turunen on tehnyt hyvää työtä, hänen tekstinsä on helppolukuista ja asiallista. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikkakin siinä on katolisesta näkökulmasta muutamia kohtia, joihin pitää suhtautua varauksellisesti. Näitä ovat esimerkiksi katolisen hierarkian auktoriteetin vastustus sekä protestanttinen pelastusohje kirjan lopussa.

Turusen kanta kaatuu hänen omaan argumenttiinsa Jehovan todistajia vastaan – oikeaa uskoa on täytynyt olla kaikilla vuosisadoilla (Matt. 28:20), mutta helluntailaista kaste- ja auktoriteettinäkemystä emme pahemmin ennen reformaation aikaa löydä kristillisestä historiasta.

Todisteita Jehovasta…

Jokunen päivä sitten luonani kävi kaksi Jehovan todistajaa. Edellisestä keskustelusta oli aikaa jo muutama kuukausi. Ajattelin kirjoittaa muutaman kokemuksen avuksi muille vastaaviin tilanteisiin.

Jehovan todistajien ja kristittyjen suurin ero on tunnetusti opissa Jumalasta. Jehovan todistajat ovat moderneja areiolaisia, joiden mukaan Konstantinus toi Kolminaisuuden pakanuudesta kirkkoon, jolloin tapahtui suuri luopumus. Todistajat tuntevat kirkkohistoriansa ja Raamattunsa, mutta juuri niin: heidän kirkkohistoriansa ja heidän Raamattunsa – jos me tunnemme oikean kirkkohistorian ja oikean Raamatun, todistajat hiljenevät pian todisteiden edessä. Tai sitten he vain vaihtavat tehokkaasti aiheesta toiseen.

Jospa aloitettaisiin kirkkohistoriasta. Olen huomannut, että todistajat eivät pahemmin ole sisäistäneet modalismia ja sen kirkkohistoriallisia ja teologisia implikaatioita. Sitäkin oudompaa on, että he usein esittävät kolminaisuusopin virheellisesti modalistisena – ”Kun Jeesus rukoili, rukoiliko hän itseään?” Tässä vaiheessa kun muistuttaa, että juuri modalismi oli ensimmäinen kolminaisuusharha, joka tuomittiin jo 200-luvulla eli ennen koko areiolaiskiistaa, todistajat hiljenevät tai vaihtavat aihetta. Tämä fakta nimittäin osoittaa sen, että ensimmäisille kristityille oli päivänselvää, että Jeesus oli Jumala, kysymys oli vain siitä, onko hän sama persoona kuin Isä vaiko eri. Yhdellä iskulla saa kaksi kärpästä – vastauksen rukousargumenttiin ja koko Konstantinus-pakanuus-luopumus-paradigman jäähyväiset.

Mitä Raamattuun tulee, kristityn tulisi tuntea tärkeimmät Jeesuksen jumaluutta koskevat kohdat. Täytyy muistaa, että Jehovan todistajat harjoittelevat meidän kohtaamistamme tunteja ja tunteja joka viikko. Ei ole liikaa pyydetty, että kerran elämässämme otamme perinpohjin selville Jeesuksen jumaluuden raamatulliset perusteet. Kuinka ollakaan, pian ilmenee, että yhtä argumenttia pidemmälle todistajien paukut eivät kovinkaan usein riitä. Tällaisia kohtia (joista yksikään ei riitä itsessään – todistajilla on vasta-argumentti jokaiseen, mutta jos tunnemme vasta-argumentit ja osaamme kumota ne, tilanne on aivan toinen) ovat Joh. 1:1-3, Joh. 5:18, Joh. 8:24,58, Joh. 10:1-20,28-33, Joh. 13:19, Joh. 14:9, Joh. 20:28 (kuinka ollakaan, koko Johanneksen evankeliumin pointtina on Jeesuksen jumaluus) ; Kol. 1:16, 2:9; Fil. 2:5-11, Hepr. 1:1-12, Ilm. 22:13, Tit. 2:13, 2. Piet. 1:1,11, Room. 9:5.

Seuraavassa muutama esimerkki Jehovan todistajan (JT) ja katolisen kristityn (KK) ajatustenvaihdosta.

JT: Mitä ajattelet, onko Jeesus luotu?
KK: Ei tietenkään, hänhän on Luoja.
JT: Mitäs sanot tästä: Kol. 1:15, hän on luomakunnan esikoinen.

KK: Niin on, merkityksessä ”luomakunnan perillinen” tai ”esikoinen yli luomakunnan” tai ”ennen luomakuntaa” – kreikan genetiivi voidaan tulkita usealla tavalla. Uskontunnustuksemmehan nimenomaan sanoo, että Jeesus on syntynyt eikä luotu. Jos katsotaan kontekstia, heti seuraava jae kertoo koko luomakunnan tulleen luoduksi Jeesuksen kautta. Koko Kolossalaiskirjeen pointti on vastustaa niitä, jotka palvelevat enkeleitä (2:18), ja jae 16 osoittaakin, että enkelitkin ovat Jeesuksen luomia. Jae 2:9 painottaa koko jumaluuden täyteyden asuvan Jeesuksessa ruumiillisesti. Koko Kolossalaiskirjeen argumentti tuhotaan, jos nyt käännetään homma ympäri ja väitetään Jeesuksen olevan ruumiiton ylienkeli, jota meidän on palveltava. Juuri tällaista oppia Kolossalaiskirje yrittää kumota.

JT: Entäs mitä ajattelet tästä Filippiläiskirjeen kohdasta, jossa sanotaan, ettei Jeesus yrittänyt anastaa itselleen Jumalan vertaisuutta? Tämä osoittaa, ettei Jeesus ollut Jumalan vertainen (Fil. 2:6).
KK: Ryöstösaalista merkitsevä sana harpagmos on tässä tosiaan kiistanalainen, se voidaan tulkita noin tai sitten Kirkkoraamatun mukaan idiomaattisesti niin, ettei Jeesus pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen. Kontekstin perusteella on syytä valita jälkimmäinen vaihtoehto, sillä mitä erityisen nöyrää (2:5) on siinä, että luotu ei yritä ryöstää itselleen Jumalan vertaisuutta? Lisäksi haluaisin kysyä, saiko Jeesus kenties Jehovaa korkeamman nimen, kun hän sai nimen, joka on kaikkia nimiä korkeampi (2:9)?
JT: Ei tietenkään, hän on vain muita luotuja ylemmäksi korotettu.
KK: Joudut kuitenkin lisäämään ajatuksen ”muut luodut” tekstiin, jossa niin ei sanota, samoin kuin Kol. 1:16:ssa.

JT: Mutta 1. Kor. 15:24-28 selvästi tekee eron Jumalan ja Jeesuksen välillä. Jeesus alistuu Jumalalle, ei Jumala koskaan alistu Jeesukselle.
KK: Emmehän me niin väitäkään. Tosiaan Isä Jumalan ja Jeesuksen välillä on ero, sekä persoonassa että pelastushistoriallisessa roolissa. Mutta Jeesuksen alistuminen Isälle ei merkitse hänen olemuksensa erilaisuutta tai alemmuutta yhtään sen enempää kuin naisen alistuminen miehelle merkitsisi naisen alempiarvoista tai erilaista ihmisluontoa mieheen verrattuna. Samassa kirjeessä Paavali aloittaa ja lopettaa tekstinsä mainintaan rukouksesta Jeesukselle. Kehottaako Vartiotorni rukoilemaan Jeesusta?

Mormonit, Linus, Johanneksen ilmestys ja apostasia

Pitkään mietin, eivätkö mormonit lainkaan tunne kirkkohistoriaa väittäessään, että Kristuksen kirkko ei apostolien kuoleman jälkeen jatkunut. Kertoohan Ireneus Linuksen saaneen Rooman piispan viran apostolien jälkeen ja luetteleehan hän apostolisen jatkumon aina omiin päiviinsä saakka (n.v.189). Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että tämä tosiasia näyttääkin kuuluvan mormonilähetyssaarnaajien peruskoulutukseen. Mitä heillä on asiasta sanottavanaan?

Linus vs. Johannes

Argumentti menee suunnilleen näin: ”Raamattu ennusti luopumuksesta, joka kohtaisi kirkkoa (jakeiden x siteeraus). Jotkut väittävät, että kirkko jatkui, koska Linus tuli Pietarin seuraajaksi Roomassa. Tällöin Ilmestyskirjaa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Se ilmoitettiinkin apostoli Johannekselle, ei Rooman piispalle. Miksi näin? Tosi kirkko siis oli olemassa vain apostolisen sukupolven ajan, minkä jälkeen se katosi.”

Ensimmäisellä kerralla minulla kesti hetken tajuta, mikä koko argumentin pointti oikein on. Miksi Ilmestyskirjan ilmoittaminen Johannekselle millään tavoin liittyisi siihen, jatkuiko kirkko Roomassa apostolien jälkeenkin? Lopulta tajusin argumentin toimivan mormoneille, jos sitä lähestyy kahdella mormonioppiin kuuluvalla alkuolettamuksella: 1) tosi kirkon merkki on se, että se tuottaa/saa uutta ilmoitusta, 2) tämä ilmoitus annetaan kirkon johdolle eli apostoleille.

Näillä alkuolettamuksilla Pietarin seuraajien olisi kuulunut saada ilmoitus Johanneksen sijaan, jos he olisivat todella olleet tosi kirkon johdossa. Johannes tosi apostolina sai ilmoituksen, kun taas Linukselle ja kumppaneille ei moista herunut, joten tosi kirkko ei jatkunut heidän kauttaan.

Ongelmia ongelmien päälle

On sanomattakin selvää, että tämä argumentti on täynnä ongelmia ja perin virheellinen. Se ensin olettaa tosi kirkon saavan ilmoitusta, huomaa sitten Rooman olevan vailla uutta ilmoitusta ja päättelee sitten, ettei Rooma ole tosi kirkko. Alkuolettamus jää kuitenkin kokonaan todistamatta, eikä Uudesta testamentista löydykään mitään sitä tukemaan. Varhaisen kirkon näkemys kirkosta ei sitonut kirkkoa uuden ilmoituksen saamiseen, vaan pikemminkin kirkko välittää eteenpäin pyhille kertakaikkisesti annettua uskoa (Juud 3).

Muita ongelmia, joiden kautta yllä esitettyä argumenttia voisi lähestyä, ovat mm. seuraavat:

1) Pietarin, Linuksen ja Cletuksen seuraaja Klemens kirjoitti kirjeen Korinttilaisille, jota luettiin kirkoissa samaan tapaan kuin Paavalin inspiroituja kirjeitä. Alkukirkko siis koki, että Jumala puhuu myös Rooman kirkon kautta.
2) Mistä tiedämme, että Ilmestyskirja on ilmoitusta, mutta Klemensin kirje ei? Monet alkukirkossa pitivät edellistä epäperäisenä ja jälkimmäistä kanonisena. Katolinen kirkko päätti 300-luvun lopulla sisällyttää edellisen kaanoniin ja sulkea pois jälkimmäisen, ja tämä Uusi testamentti on nyt mormonien käytössä. Miksi luottaisimme luopiokirkon kykyyn määritellä oikein Jumalan inspiroima kaanon? Eivätkö UT:n kaanonin rajat ole ilmoitusta?
3) Monet apostolit olivat tosi apostoleja eivätkä kuitenkaan tuottaneet yhtään inspiroitua tekstiä.
4) Johannes sai Ilmestyksen, koska hänet oli karkotettu yksin Patmos-saarelle eikä hän päässyt osallistumaan kirkon jumalanpalvelukseen. Täten Jumala halusi antaa juuri hänelle maistiaisen taivaallisesta liturgiasta.
5) Ilmestyskirjan Johannes ei edes ole apostoli Johannes (liberaaliteologinen lähestymistapa, en suosittele;).

Jeesuksen jumaluus: Joh. 1:1, 20:28

Kysymys Jeesuksesta ja hänen jumaluudestaan on varmasti keskeisin, kun kristitty ja Jehovan todistaja käyvät keskustelua uskonasioista. Käsittelemme tässä kahta Johanneksen evankeliumin kohtaa (1:1 ja 20:28), joita kristityt voivat käyttää ja usein käyttävätkin Jeesuksen jumaluuden puolustamiseksi. Kohtien toteamisen lisäksi saamme tietää, miten vastapuoli saattaa yrittää vastata näihin kohtiin. Kristityn on oltava tietoinen vasta-argumenteista ja osattava vastata niihin ollakseen yhden askeleen edellä ja todistaakseen totuuden puolesta vakuuttavasti.

Joh. 1:1

Johanneksen evankeliumi alkaa kuuluisilla sanoilla: ”Alussa oli Sana, Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1) Myöhemmin samassa luvussa käy selvästi ilmi, että ”Sana” viittaa Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, Jeesukseen Kristukseen (Joh. 1:4-30). Tätä Jehovan todistajat eivät kiellä, joten heidän vastauksensa kyseiseen raamantunkohtaan ei ole selittää, että ”Sana” olisi jokin tai joku muu kuin Jeesus.

Jeesuksen jumaluuden kieltäjät vetoavat tämän jakeen edessä alkukielen eli kreikan kielioppiin. Kreikaksi jae kuuluu: ”En arkhe en ho Logos, kai ho Logos en pros ton Theon, kai Theos en ho Logos.” Ratkaisevaa on määräisen artikkelin ”ho” käyttö (vrt. engl. ”the”). Artikkeli on ensin mainitun Jumalan edessä, mutta toisen edestä se puuttuu (engl. kirj. ”the Word was with the God, and God was the Word”). Jehovan todistajat selittävät, että ”ho Theos” (”the God”) viittaa tosi Jumalaan, kun taas artikkelin puute merkitsee jotakin muuta jumalaksi kutsuttua olentoa (vrt. engl. a god), jolla on jumalallisia ominaisuuksia kuten suuri voima ja valta tms.

Jehovan todistajien raamatunkäännös (Uuden maailman käännös, UMK) kääntääkin kyseisen jakeen seuraavasti: ”Alussa oli Sana, Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli jumala.” Jehovan todistajat tuntevat tämän jakeen hyvin. He viittaavat mielellään kreikan kielioppiin ja oman käännöksensä paremmuuteen tietoisina siitä, että suurin osa ihmisistä ei tiedä asiasta mitään.

Raamattu puhuu kuitenkin aina totuuden puolesta, ja samoin tekee myös kreikan kielioppi. Jos Jehovan todistajien versio jakeesta pitäisi paikkansa, maailman parhaiden kreikantuntijoiden tekemät raamatunkäännökset olisivat varmasti jo kauan sitten kääntäneet jakeen oikein. Eksperttien käännökset kääntävät jakeen kuitenkin johdonmukaisesti ”ja Sana oli Jumala”. Jehovan todistajien raamatunkäännöskomiteassa ei sitä vastoin ollut yhtään kreikan kielen asiantuntijaa, vaan ko. käännös oli lähinnä teologinen väännös jo olemassa olleista englanninkielisistä käännöksistä.

Uudessa testamentissa on 282 kohtaa, joissa Theos esiintyy ilman määräistä artikkelia. Näistä 266 kohdassa itse Uuden maailman käännös on päätynyt muotoon ”Jumala”, ja vain 16 kohdassa eli 6 % tapauksista UMK on uskollinen omalle käännösperiaatteelleen (käännös muodossa jumala, jumalat tai jumalallinen). Artikkelin puuttuminen sanan Theos edestä kohdassa Joh. 1:1 ei siis todista yhtään mitään, sillä UMK:n omien käännösten perusteella Theos ilman artikkelia merkitsee reilusti useammin Jumalaa kuin jumalaa.

Johanneksen evankeliumin 1. luku on oiva esimerkki: Theos esiintyy 8 kertaa – jakeissa 1,2,6,8,12,13 ja 18, ja artikkeli on mukana vain kahdesti, jakeissa 1 ja 2. Silti UMK kääntää sanan muotoon ”Jumala” kuusi kertaa ja vain kaksi kertaa muotoon ”jumala”, tietysti juuri silloin, kun sana viittaa Jeesukseen. Kyse on siis puhtaasta teologisesta väännöksestä, ei uskollisesta käännöksestä.

Joh. 20:28

Jeesuksen ilmestyttyä epäilevälle Tuomaalle opetuslapsi huudahtaa: ”Herrani ja Jumalani!” (Joh. 20:28). Kreikaksi tämä lause kuuluu ”Ho Kyrios mou kai ho Theos mou” – sanan Theos edessä on siis määräinen artikkeli, joten Jehovan todistajillakaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin myöntää, että Tuomas puhutteli tosi Jumalaa.

Seuraavassa käymme läpi neljä eri vastausyritystä tämän jakeen vahvaan todistukseen. Kehnoin näistä yrityksistä on erään muslimiapologeetan argumentti, jonka mukaan jae voidaan vaihtoehtoisesti kääntää ”jumalallinen/jumalaapelkäävä/harras/hurskas Herrani”. Tämä on kerta kaikkiaan täyttä puppua, kreikan tekstissä ho Theos on selvästi substantiivi eikä lausetta voida rehellisesti kääntää mitenkään muuten kuin Herrani ja Jumalani.

Toinen yritys olisi väittää, että Tuomas ei puhunut Jeesukselle vaan Jumalalle. Tuomaksen huudahdus vastaisi siis nykyään yleistä tapaa huudahtaa ”voi hyvä Jumala” tai ”Herra Isä” tai ”Luoja paratkoon”, kun jotain järkyttävää tai pelottavaa on tapahtunut. Tässä näkemyksessä on kaksi suurta ongelmaa. Ensinnäkin kreikan tekstissä kerrotaan heti Jeesuksen sanojen jälkeen, että Tuomas sanoi ”hänelle” (ts. Jeesukselle, joka oli juuri puhunut): Herrani ja Jumalani. Tämä tärkeä sana on mukana myös UMK:ssa.

Toinen ongelma on siinä, että Tuomas olisi Jumalan nimeä käyttävällä huudahduksella syyllistynyt toisen käskyn rikkomiseen, joten Jeesuksen olisi pitänyt nuhdella häntä siitä. Päinvastoin Jeesus osoitti sanoillaan hyväksyvänsä Tuomaan sanat uskontunnustuksena Jeesuksen herruuteen ja jumaluuteen: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut.” (Joh. 20:29)

Kolmas vastaus väittää Tuomaksen olleen väärässä – Jeesus ei ollut Jumala ja tiesi sen eikä koskaan toisin väittänyt. Tämä on mahdoton ajatus, sillä moisessa tapauksessa Tuomas olisi syyllistynyt ensimmäisen käskyn rikkomiseen, ja Jeesuksen olisi taas pitänyt nuhdella häntä. Itse asiassa Jeesus olisi itse syyllistynyt jumalanpilkkaan, jos olisi antanut Tuomaksen palvoa väärää jumalaa. Itse asiassa Herodes Agrippa sai surmansa hieman myöhemmin juuri siksi, ettei vastaavanlaisessa tilanteessa antanut kunniaa Jumalalle (Ap.t. 12:21-23).

Jehovan todistajat viittaavat myös usein Ilmestyskirjan enkeliin, joka kielsi Johannesta palvomasta häntä (Ilm. 19:10) – jos Jeesus oli vain enkeli, kuten Jehovan todistajat loppujen lopuksi uskovat, Jeesuksen olisi pitänyt tehdä samoin. Sen sijaan Jeesus hyväksyy Tuomaksen uskon ja julistaa autuaaksi ne, jotka uskovat saman, vaikka eivät ylösnoussutta Kristusta itse näekään (Joh. 20:29).

Jae on niin selvästi Jeesuksen jumaluuden puolella, että sen rehellinen lukeminen ei voi johtaa muuhun kuin Jeesuksen jumaluuden hyväksymiseen. Näin on tehnyt esimerkiksi eräs merkittävä yhdysvaltalainen Jehovan todistaja-apologeetti. Hänen ratkaisunsa on neljäs vastaus tähän jakeeseen, mutta se johtaa ironisesti juuri siihen, mitä Jehovan todistajat Jeesuksen jumaluuden kieltämisellä ovat halunneet kaikin voimin vastustaa: kahden Jumalan palvelemiseen. Tämä Jehovan todistaja sanoo olevansa valmis tunnustamaan Jeesuksen Herraksi ja Jumalaksi, mutta eri Jumalaksi kuin Isä Jumala, Jehova.

Tämä ns. sivistynyt Jehovan todistaja-ajatustapa on sitä, mitä areiolaisuuden pitäisikin olla, mutta se on kuitenkin kaukana tavallisen Jehovan todistajan näkemyksestä, niin vahvasti Vartiotorni puhuu yksijumaluuden puolesta ja Jeesuksen jumaluutta vastaan. Juuri Raamatun vahvassa monoteistisessä opissa onkin vastaus tähän progressiiviseen näkemykseen, jonka mukaan meillä on kaksi Jumalaa. Loppujen lopuksi vain kristillinen kolminaisuusoppi selittää tyydyttävästi ja johdonmukaisesti toisaalta sekä jeesuksen jumaluuden että ehdottoman monoteismin.

Mormonismi

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko eli mormonikirkko sai Suomessa osakseen paljon julkisuutta Helsingin temppelin avaamisen ansiosta vuonna 2006. Kirkon kristilliseltä kuulostavat opit ja miellyttävältä vaikuttavat lähetyssaarnaajat saavat monet kiinnostumaan mormonismin saloista. Tarkempi tutkiskelu osoittaakin mormonismin olevan täynnä salaisuuksia, joita uusille tuttavuuksille ei aivan heti kerrota. Joskus niitä ei ole kerrottu vielä mormoneille itsellekään.

Mormonismin Jumala(t)

Mormonit kuulostavat tutun kristillisiltä, kun he puhuvat yhdestä Jumalasta, taivaallisesta Isästämme, hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta, Pelastajastamme, sekä Pyhästä Hengestä. Näiden käsitteiden taakse kätkeytyy kuitenkin valtava määrä monimutkaisuuksia ja ristiriitoja, joista käsittelemme tässä vain murto-osaa.

Mormonismin Jumala on Jumalaksi korotettu ihminen, joka on joskus elänyt jollain planeetalla tavallisena miehenä ja edennyt omaa Jumalaansa hyvin palveltuaan meidän maailmamme Jumalaksi. Jumalalla on ruumis, lihaa ja luita, ja hän asuu konkreettisessa paikassa jossain lähellä Kolob-nimistä tähteä. Jumalia on siis monia, mutta meidän tulee palvella vain yhtä Jumalaa eli omaa taivaallista Isäämme. Jos onnistumme, voimme itsekin tulla Jumalaksi.

On sanomattakin selvää, että tällaiset opit ovat täysin epäkristillisiä. Ne muistuttavat paholaisen houkutuksesta: ”Ei, ette te kuole… teistä tulee Jumalan kaltaisia…” (1. Moos. 3:4–5) Raamattu, jota mormonit pitävät Jumalan ilmoituksena, opettaa Jumalasta jotain aivan muuta kuin mormonismi. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että itse Mormonin kirja, jota mormonit pitävät evankeliumin täyteytenä, opettaa Jumalan luonteesta päinvastoin kuin nykyinen utahilainen mormonismi.

Jeesus sanoi, että ”Jumala on henki” (Joh. 4:24) ja että ”ei hengellä ole lihaa eikä luita” (Luuk. 24:39). Mormonin kirjassa Jumala on ”Suuri Henki”, joka on luonut ”kaiken” (Alma 22:8–11). Myöhemmässä eli nykyisessä mormoniopissa Jumala ei ole luonut kaikkea, koska ennen hänen jumaluuttaan ennen on ollut lukemattomia muita jumalia, jotka kaikki ovat järjestäneet omat maailmansa ikuisesta materiasta.

Raamatussa Jumala sanoo: ”Minä olen Jumala enkä ihminen.” (Hoos. 11:9) ”Ennen minua ei ole jumalaa syntynyt eikä ollut eikä minun jälkeeni tullut eikä tule. Minä, minä yksin olen Herra…” (Jes. 43:10–11) Jumala ilmaisee tässä täydellisen erimielisyytensä mormoniopin kanssa. Mormonit uskovat Jeesuksen olleen Vanhan testamentin Jumala, mikä tekee siteeratusta jakeesta heille vielä ongelmallisemman, sillä hänen jälkeensä meidän Jumalaksemme on tullut hänen Isänsä.

Mormonin kirja todistaa nykyistä mormonioppia vastaan, että on olemassa vain yksi Jumala ja että muita jumalia ei ole (Alma 11:27–31). Mormonin kirjan mukaan Jumala asuu vanhurskaiden sydämissä (Alma 34:36), mutta myöhempi mormonioppi tuomitsee tämän ”lahkolaisen” eli kristillisen ajatuksen (Opin ja liittojen kirja [LK] 130:3). Mormonin kirja opettaa toisaalta kristillistä kolminaisuutta (Mormon 7:77, 3 Nefi 11:27, Alma 11:44) tai harhaoppista modalismia (Eter 3:14, Moosia 16:15), kun taas nykyään mormonit uskovat Isän, Pojan ja Pyhän Hengen olevan keskenään täysin eri olentoja.

Mielenkiintoisimmat Jumalaa kuvaavat kohdat Mormonin kirjassa ovat varmasti ne, jotka painottavat hänen ikuisuuttaan ja muuttumattomuuttaan (Mormon 9:9, Moroni 8:18, 1 Nefi 10:18). Mormonilähetyssaarnaajilta kannattaa ehkä kysyä, miten nämä jakeet ovat sovitettavissa Jumalaan, joka ei ensin ollut Jumala lainkaan ja joka sitten on vuorotellen ollut ruumiiton henki ja ruumiillinen, kolminaisuus ja moninaisuus, yksi ainoa ja yksi muiden joukossa.

Mormonien oppi Jeesuksesta ei ole yhtään vähemmän ongelmallinen. Jeesus oli ensin taivaallisen Isä Jumalan ja hänen taivaallisen vaimonsa synnyttämä henkilapsi, Saatanan ja meidän muiden veli (mormonismin mukaan olimme olemassa ennen syntymäämme henkiolentoina). Millä tavalla Jeesus on sitten Jumalan ainosyntyinen Poika? Monet mormonit eivät edes tiedä, että kirkon virallisen opetuksen mukaan Jumala on Jeesuksen (ja vain Jeesuksen – siksi ainosyntyinen) Isä ”lihan mukaan”. Neitsyt Maria olikin siis neitsyt vain ennen neitsyytensä menettämistä, tai ehkä lihallista suhdetta Jumalaan ei vain lasketa.

Jälleen kerran Jumalan sanan todistus on täydessä ristiriidassa mormoniopin kanssa. Raamattu opettaa, että Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä eikä Isä Jumalasta: ”Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä.” (Matt. 1:20, ks. myös. Luuk. 1:35) Mormonioppi Isä Jumalan toimista Jeesuksen siittämisessä on häpeällinen – ei vain kristityille, vaan myös mormoneille. Se nimittäin herättää kysymyksen Isä Jumalan uskollisuudesta hänen vaimo(i)lleen taivaassa.

Temppeliseremoniat ja jumalanpalvelus

Mormonikirkko väittää olevansa opeiltaan, rakenteeltaan ja uskonkäsityksiltään sama kuin Jeesuksen alkuperäinen apostolinen kirkko. Tämä väite on harvinaisen helppo todistaa vääräksi vertailemalla mormonien ja apostolisten kristittyjen uskomuksia lähes mistä tahansa teologisesta kysymyksestä. Seuraavaksi tutkimme kirkon jumalanpalveluskäytäntöä.

Mormoneille temppeli on erityisen tärkeä jumalanpalveluksen keskus. Temppeliseremoniat ovat itse asiassa välttämättömiä jumaluuden saavuttamiseksi, joten olisi odotettavissa, että ensimmäiset kristityt olisivat kiireesti pyrkineet rakentamaan temppeleitä tai muuten suorittamaan temppelirituaaleja – Jerusalemin juutalaisessa temppelissä tämä ei varmasti ollut mahdollista.

Yksi elintärkeistä temppeliseremonioista on taivaallisen avioliiton solmiminen. Tämä avioliitto on voimassa ylösnousemuksen jälkeenkin niin, että jumaluuteen korotetut mies ja nainen voivat sitten saada henkilapsia ja hallita omaa maailmaansa. Jostain syystä emme kuitenkaan löydä yhtään mainintaa moisesta liitosta apostolien tai muiden ensimmäisten kristittyjen kirjoituksissa.

Tämä saattaisi johtua siitä, että koko ajatus ylösnousemuksen jälkeisestä avioliitosta on täydessä ristiriidassa Jeesuksen opetuksen kanssa. Kristuksen sanat saddukeuksille voidaan yhtä hyvin suunnata myös mormoneille: ”Te kuljette eksyksissä…Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa.” (Matt. 22:29–30)

Uudessa testamentissa ei ole jälkeäkään kristittyjen halusta rakentaa temppeleitä, mutta mitä muiden varhaisten kristittyjen todistus kertoo heidän suhtautumisestaan temppeliin? Halusivatko he mormonien tavoin palvella ”Herran huoneessa” (näin mormonit nimittävät temppeleitä), jonka avulla ihmiset tulevat ”korotetuiksi” eli jumaliksi? Vai uskoivatko he ”lahkolaiseen” oppiin, jonka mukaan Jumala asuu sydämessämme tehden meidät näin Jumalan temppeliksi? Mahdollisesti jo 70-luvulla ja viimeistään 130-luvulla kirjoitettu Barnabaan kirje tyrmää mormonitoiveet kertakaikkisesti.

”Nyt tahdon puhua teille myös temppelistä, siitä miten nuo raukat harhan vallassa ovat panneet toivonsa rakennukseen…ikään kuin se olisi Herran huone. He ovat menetelleet kuin pakanat ja korottaneet hänet pyhyyteen temppelin avulla. Tutkikaamme nyt, onko olemassa Herran temppeliä. On kyllä…Tarkatkaa nyt, jotta Herran temppeli rakennettaisiin loistossaan…Kun otimme vastaan syntien anteeksiantamuksen ja panimme toivomme Jumalan nimeen, meistä tuli uusia ja meidät luotiin jälleen uudesti. Siitä johtuen Jumala todella asuu meissä, meidän majassamme.” (Barnabaan kirje 16:1,6,8)

Temppelitoimitusten yksityiskohdat ovat salaisia, mikä johtunee osittain siitä, etteivät ne selvästikään pohjaudu millään tavoin Kristuksen opetukseen. Sen sijaan ne ovat hyvin lähellä mormonien profeetan Joseph Smithin aikaisia vapaamuurarirituaaleja, jotka hän omaksui mormonismiin liityttyään vapaamuurareihin vuonna 1842. Smith kuulemma palautti toimitukset ”puhtaaseen ja alkuperäiseen” muotoonsa, mutta jostain syystä mormonikirkko on ottanut itselleen vapauden tehdä vuosien saatossa useita perustavanlaatuisia muutoksia näihin ”Jumalan ilmoittamiin” seremonioihin.

Temppelin lisäksi mormonit kokoontuvat toki myös kirkkoon sunnuntaijumalanpalvelukseen. Tällöin vietetään ”sakramenttia” eli ehtoollista, joka mormoneilla koostuu leivästä ja vedestä, vaikka Kristus itse käytti ”viiniköynnöksen antia” (vrt. Luuk. 22:18) eikä vettä. Mormonit eivät usko leivän oikeasti muuttuvan Kristuksen ruumiiksi, vaikka tämä oli epäilemättä ensimmäisten kristittyjen usko. Mormonismi paljastuu ehtoolliskysymyksessä ja jumalanpalveluksen kalpeudessa protestanttisuuden lapseksi. Sama pätee myös kasteeseen, jota mormonit eivät anna alle 8-vuotiaille. Oppi on peräisin protestanteilta, ei apostoleilta.

Juomakiellot, avioliitto, rasismi

Mormonismi ei salli minkäänlaista alkoholinkäyttöä. Samoin teen ja kahvin juominen on kiellettyä. Tällaiset opit eivät kuitenkaan ole peräisin Jeesukselta eivätkä apostoleilta. Jeesus ei koskaan kieltänyt kohtuullista alkoholinkäyttöä – päinvastoin häntä syytettiin liiallisesta viininjuomisesta (Matt. 11:19). Apostoli Paavali kehotti Timoteusta juomaan vähän viiniä hänen vatsansa tähden (1. Tim. 5:23). Jälleen mormonismi on perinyt oppinsa Smithin ajan amerikkalaisen protestanttisuuden muoti-ilmiöistä. Samaan aikaan on järkyttävää todeta, että mormonikirkko (jälleen kerran vastoin monien jäseniensä luuloja) ei kiellä aborttia kaikissa tapauksissa. Teenjuonti on aina syntiä, mutta Jumalan lapsen murhaaminen ei välttämättä.

Vaikka mormonikirkko esiintyy elämää, perhettä ja avioliittoa puolustavana järjestönä, se sallii silti avioeron (myös ikuisten taivaallisten avioliittojen purkamisen) ja uudelleen avioitumisen. Tämäkin on täysin Jumalan ja varhaisten kristittyjen opetuksen vastaista. Paavali kirjoitti: ”Naimisissa oleville taas annan käskyn, en minä vaan Herra: vaimo ei saa erota miehestään.” (1. Kor. 7:10) Jeesus sanoi: ”minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”, ”joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on aviorikkoja” ja ”jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen” (Mark. 10:9,11–12).

Koska avioliitto on välttämätöntä jumaluuden saavuttamiseksi, ei selibaattiin kannusteta mormonikirkossa lainkaan. Tämä on jälleen vakavassa ristiriidassa sekä Jeesuksen että apostolien opetuksen kanssa, jonka mukaan selibaatti on avioliittoa korkeampi kutsumus. Jeesus sanoi: ”on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon” (Matt. 19:12). Paavali kirjoitti: ”Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin.” (1. Kor. 7:8) Moiset opetukset eivät voisi koskaan lähteä mormonin suusta.

Moniavioisuus on mormonikirkossa syystäkin tietynlainen tabuaihe, sillä asiaan liittyy lukuisia mormoneille noloja seikkoja. Joseph Smith päihitti profeetta Muhammedin mennen tullen vähintään 33 ”vaimollaan”, joista kolmasosa oli teinityttöjä ja toinen kolmannes muiden miesten kanssa naimisissa olevia naisia. Muhammedin tavoin Smith sai käytännölleen jumalallisen säädöksen. Mormonien pyhissä kirjoituksissa (LK 132) on edelleen ilmaistuna Jumalan tahto moniavioisuudesta – kyseessä on ”iankaikkinen liitto”.

Varhaiset mormonijohtajat opettivat, että taivaassa tunnustetaan yksiavioisuuden sijasta polygamia ja että Jeesuksen ristiinnaulitsemisen syy oli hänen moniavioisuusoppinsa. Nykyään mormonikirkko kuitenkin vastustaa moniavioisuutta ja kieltää kutsumasta joitain harvoja polygamiaa harjoittavia mormoneja mormoneiksi, vaikka kirkko toisaalta ei edes halua itseään kutsuttavan kyseisellä nimellä.

Toinen tabuoppi, josta mormonilähetyssaarnaajat eivät todennäköisesti heti avaa keskustelua potentiaalisten käännytyskohteiden kanssa, on kirkon suhtautuminen tummaihoisiin. Ennen vuotta 1978 tummaihoiset eivät saaneet osallistua temppelitoimituksiin eivätkä he kelvanneet mormonipappeuteen. Vuonna 1978 kirkko sai kuitenkin ”ilmoituksen”, jossa Jumala muutti tästäkin asiasta mieltään ja salli aiemmin kielletyn. Tummaa ihoa pidetään edelleen virallisesti kirouksen merkkinä – tummaihoiset ovat aiemman elämänsä kelvottomuuden vuoksi ”alempia”.

Joseph Smith ja mormonien pyhät kirjoitukset

Mormoniuskon luotettavuus perustuu profeetta Joseph Smithin todistukseen hänen saamastaan Jumalan ilmoituksesta. Ratkaiseva tapahtuma Smithin elämässä oli hänen vuonna 1820 saamansa ns. ensimmäinen näky, jossa kaksi ruumiillista jumalolentoa, Isä ja Poika, näyttäytyivät hänelle. Nuori Smith kertoi tuolloisen kristillisen herätyksen saaneen hänet pohtimaan, mihin kirkkoon hänen tulisi liittyä. Nyt Jumala ilmoitti Smithille, että kaikki kirkot ovat väärässä.

Smithin mukaan enkeli Moroni vieraili hänen luonaan kolme vuotta ensimmäisen näyn jälkeen. Enkeli kertoi hänelle kultalevyistä, jotka hän saisi neljä vuotta myöhemmin. Saatuaan levyt Smith käänsi niihin kaiverretun tekstin, ja vuonna 1830 hän julkaisi Mormonin kirjan.

Huolellisen historian- ja uskonnontutkimuksen ansiosta Smithin tarina on voitu luotettavasti todistaa vääräksi, sillä on osoitettu, ettei vuonna 1820 missään Smithin kotiseudun lähistöllä ollut mitään kristillistä herätystä. Sen sijaan herätys tapahtui vuonna 1824. Nykyistä virallista kertomusta ensimmäisestä näystä ei tunnettu lainkaan ennen vuotta 1838, ja Smithin ennen tätä aikaa tallentamat versiot kyseisestä näystä eivät ole yhtäpitäviä.

Neljän vuoden ero herätyksen ajoittamisessa on tarinan uskottavuuden kannalta ratkaiseva. Jos enkeli Moroni tuli kolme vuotta näyn jälkeen, oli tuo vuosi 1827, ja jos Smith sai levyt neljä vuotta myöhemmin, oltaisiin jo vuodessa 1831. Mormonin kirja oli kuitenkin julkaistu jo vuotta aiemmin.

Kultalevyt, joihin Mormonin kirja oli kirjoitettu, katosivat lopulta enkelin mukana. Ainoat todistajat kultalevyjen olemassaolon puolesta olivat Smithin läheisiä, joista suuri osa lopulta hylkäsi Smithin ja mormonismin. Silminnäkijöiden mukaan kultalevyt eivät olleet edes paikalla, kun Smith käänsi Mormonin kirjaa. Sen sijaan hän käytti käännöstyössä ns. ”näkykiveä”, jota hän oli nuoruudessaan käyttänyt aarteenmetsästyksessä, josta hän oli joutunut tuomarin kuulusteltavaksi.

Mormonin kirja on tarina Amerikan mantereen asukkaiden maallisesta ja uskonnollisesta elämästä vuodesta 2200 eKr. vuoteen 421 jKr. Kirjan tarina on hyvin yksityiskohtainen, mikä tekee sen historiallisuudesta helposti testattavan. Mormonikirkko on käyttänyt valtavia summia arkeologisiin tutkimuksiin Mormonin kirjassa mainittujen kaupunkien ym. löytämiseksi, mutta kirjassa tarkasti kuvailtu sivilisaatio ei vastaa mitään missään päin kumpaakaan Amerikkaa tehtyjä arkeologisia löytöjä.

Mormonilähetyssaarnaajat levittivät jossain vaiheessa tietoa, jonka mukaan Yhdysvaltain luonnonhistoriallisen museon Smithsonian-instituutti käytti Mormonin kirjaa oppaanaan Amerikan historian tutkimiseen. Instituutin antropologian laitos on valmistanut asiasta kiinnostuneille ihmisille lausunnon, jossa todetaan, että instituutin arkeologit eivät näe mitään suoraa yhteyttä uuden maailman arkeologian ja kirjan aiheen välillä. Lausunto antaa muutamia esimerkkejä tärkeimmistä ristiriidoista arkeologiaan perustuvien tietojen ja Mormonin kirjan väitteiden välillä.

Mormonit pitävät pyhänä kirjoituksenaan myös ns. Abrahamin kirjaa, joka sisältyy teokseen Kallisarvoinen helmi. Smith sai käsiinsä joitain egyptiläisiä papyruskääröjä vuonna 1835, joita hän väitti Abrahamin omin käsin kirjoittamiksi. Toisin kuin aiemmissa pyhissä kirjoituksissa, tässä kirjassa opetettiin jumalien (monikossa) luoneen maailman. Modernit egyptologit ovat päässeet tutkimaan kyseisiä kääröjä, ja ne on todettu tavallisiksi pakanallisiksi hautakirjoituksiksi, joilla ei ole mitään tekemistä Abrahamin kirjan sisällön kanssa.

Mormonit uskovat Raamatun olevan Jumalan sanaa siinä määrin kuin se on oikein käännetty. Koska olemassa olevissa raamatunkäännöksissä oli virheitä, Joseph Smith tuotti oman ”inspiroidun” raamatunkäännöksensä. Jostain syystä mormonikirkko käyttää kuitenkin virallisesti kuningas Jaakon (King James) Raamattua – ehkä Smithin ”inspiroitu” käännös ei ollutkaan lopulta virheetön.

Suuri luopumus ja tosi kirkko

Mormonismin mukaan Jeesuksen perustamaa kirkkoa kohtasi pian apostolien kuoleman jälkeen suuri luopumus – kirkko luopui oikeasta uskosta ja omaksui väärien opettajien valheellisia oppeja. Pätevä pappeus ei enää välittynyt eteenpäin eikä Kristuksen todellista kirkkoa ollut maan päällä n. 1800 vuoteen, ennen kuin se palautettiin Joseph Smithin kautta.

Kristus kuitenkin sanoi: ”En minä jätä teitä orvoiksi” (Joh. 14:18). Jumala lähetti Pyhän Hengen olemaan kirkon kanssa ”ikuisesti” (Joh. 14:15) ja johtamaan sen tuntemaan ”koko totuuden” (Joh. 16:13). Valehteliko Jeesus? Epäonnistuiko Jumala? Kirkolla on Jeesuksen lupaus, että sitä ”eivät tuonelan portit voita” (Matt. 16:18), mutta jos kirkko todella täyttyi valheellisista opeista ja kuoli kokonaan pois maan päältä, tuonelan portit voittivat sen. Jeesus lupasi olla kirkkonsa kanssa ”kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt. 28:20) eikä vain muutaman sukupolven ajan.

Kirkon luopumus on mahdoton ajatus, sillä Raamattu opettaa kirkon olevan itse Kristuksen ruumis, joka on kiinni päässään eli Kristuksessa (Ef. 1:22–23, 1. Kor. 12:12–27, Kol. 1:18). Täten kirkon tappio ja kuolema merkitsisi Kristuksen tappiota ja kuolemaa – mutta Kristushan on kuoleman ja maailman voittaja. Vastaako mormonien käsitys kirkosta sitä voittamattoman Jumalan kirkkoa, jonka Raamattu paljastaa olevan totuuden pylväs ja perustus (1. Tim. 3:15)?

Oppi suuresta luopumuksesta tekee Jeesuksesta tyhmän miehen, joka rakensi talonsa hiekalle. ”Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.” (Matt. 7:26–27) Todellisuudessa Jeesus rakensi kirkkonsa kalliolle (Matt. 16:18). ”Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.” (Matt. 7:25) Ei olekaan yllätys, että varhaiset kristityt uskoivat apostoliseen suksessioon eikä heidän kirjoituksistaan löydy jälkeäkään mormonismin muuttumisesta (luopumuksesta) katolisuudeksi.

Raamatussa puhutaan kyllä luopumuksesta, mutta kyseessä on aina (joidenkin ihmisten) luopumus kirkon uskosta eikä itse kirkon luopumus uskosta. Tämän lisäksi luopumus merkitsee Raamatussa täydellistä uskon hylkäämistä eikä suinkaan jonkinlaisen valekirkon tai puolittaisen kristillisyyden kukoistamista. Raamattu ei myöskään ikinä tarjoa luopumuksen ratkaisuksi amerikkalaista profeettaa, joka palauttaisi todellisen kirkon 1800-luvulla.

Raamatun, maalaisjärjen ja kirkkoisien todistuksen lisäksi pelkkä historiallinen fakta, että katolinen kirkko on ollut olemassa kaikilla vuosisadoilla todistaa, ettei Kristuksen kirkko kadonnut mihinkään maan päältä, eikä sen palauttamista siten ole koskaan tarvittu. Palauttajaehdokkaita on ollut monia, eikä Smithiin ole syytä uskoa sen enempää kuin muihinkaan, vaikka hän kuinka väittäisi saaneensa ilmoituksensa enkeli Moronilta. Kaikukoot korvissamme Paavalin sanat: ”Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:8)

Jehovan todistajat

Monet ovat jossain vaiheessa elämäänsä törmänneet maailman nykytilaa ja Raamatun opetuksia käsitteleviä lehtiä jakaviin siististi pukeutuneisiin ja mukavanoloisiin Jehovan todistajiin. He keskustelevat mielellään ajankohtaisista ongelmista ja Jumalan niihin tarjoamista ratkaisuista. Jalojen periaatteiden takana piilee kuitenkin eriskummallinen oppi, jonka erityispiirteisiin tutustumme tässä artikkelissa.

Onko Jumalan nimi Jehova?

Jehovan todistajien jakamassa viehättävästi kuvitetussa ja selkeästi jäsennellyssä kirjasessa ”Mitä Raamattu todella opettaa?” kerrotaan, että Raamattu opettaa Jumalan erisnimen olevan Jehova. Kirjanen kysyy: ”Miten sinun Raamatussasi on käännetty Psalmi 83:18? Uuden maailman käännöksessä se kuuluu: ’Jotta ihmiset tietäisivät, että sinä, jonka nimi on Jehova, sinä yksin olet korkein kaikessa maassa.’” (s. 195) Kirkkoraamatussa kyseinen jae on numeroitu 83:19 ja se kuuluu: ”Vielä he tietävät, että sinä olet Herra, ainoa Jumala, maailman valtias!”

Jehovan todistajat protestoivat, että alkuperäisessä hepreankielisessä tekstissä sanan ”Herra” tilalla on Jumalan erisnimi JHVH, jonka ”suomalaisella kielialueella kauimmin käytössä ollut muoto” on Jehova. Kirjanen jatkaa: ”Raamatunkääntäjät tekevät vakavan virheen korvatessaan Jumalan nimen arvonimillä. Jumala tuntuu sen takia etäiseltä ja persoonattomalta, kun sitä vastoin Raamattu kehottaa ihmisiä luomaan häneen ’läheisen suhteen’ (Psalmit 25:14).” (s. 196)

Jumalaan on toki syytä luoda läheinen suhde, mutta se ei onnistu käyttämällä hänestä väärää nimeä. Jeesuksen aikana Jumalan nimi JHVH oli israelilaisille niin pyhä, ettei sitä saanut lausua ääneen lainkaan. Jumala oli käskenyt: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.” (2. Moos. 20:7) Juutalaiset tulivat niin varovaisiksi tämän käskyn noudattamisessa, että heistä oli parempi olla lausumatta Jumalan nimeä lainkaan, ja se korvattiin sanalla Adonai, joka merkitsee ”Herra” (tai oikeastaan ”Herrani”).

Alun perin hepreankielisessä tekstissä ei ollut lainkaan vokaaleja, mutta nykyään tiedetään melko lailla varmasti, että Jumalan nimen oikea lausumismuoto oli Jahveh (suom. Jahve). Kun myöhemmin vokaalimerkit lisättiin Vanhan testamentin tekstiin, Jumalan nimeen lisättiin Adonain vokaalit a-o-a, jotta ihmiset lausuisivat JHVH:n sijaan aina ”Adonai”. Nyt siis heprealaisessa tekstissä luki varsinaisesti Jahovah (suom. Jehova). Ongelma on, ettei yksikään juutalainen eikä ensimmäisen vuosisadan kristitty – eikä Kristus itse! – pitänyt tätä muotoa Jumalan nimenä.

JHVH ei koskaan ääntynyt Jahovah, Jumalan nimi oli aina Jahveh, mutta kunnioituksesta se luettiin muotoon Adonai. Jahovah on näiden kahden sekoituksesta syntynyt väärinkäsitys. Kun Uuden testamentin kirjoittajat lainasivat Vanhan testamentin kohtia, joissa on sana JHVH, he käänsivät sen kreikaksi poikkeuksetta muotoon Kyrios eli ”Herra”. Uuden maailman käännös (UM) on Jehovan todistajien tekemä ja ainoastaan heidän käyttämänsä raamatunkäännös, ja se on muuttanut JHVH:n ja Kyrioksen Jehovaksi niissä kohdissa, joissa sanalla viitataan Isä Jumalaan. Uskollisempi käännös on yksinkertaisesti ”Herra”. Kristusta seuraten kristityt kutsuvat Jumalaa Jehovan sijasta Isäksi ja Herraksi (ks. esim. Matt. 6:9, 11:25).

Onko Jeesus arkkienkeli Mikael vai Jumala?

Ehkä omituisin Jehovan todistajien opeista on se, että Jeesus on itse asiassa sama henkilö kuin arkkienkeli Mikael. ”Mikael on Jeesus Kristus taivaallisessa asemassaan”, toteaa edellä mainittu kirjanen (s. 219) ja selventää sitä oppia, että Jeesus luotiin ainoaksi arkkienkeliksi ennen kaikkea muuta. Maan päällä hänet tunnettiin sitten Jeesuksena Kristuksena, ylösnousemuksensa jälkeen hän on taas taivaassa henkiolentona, arkkienkeli Mikaelina.

Jehovan todistajat torjuvat kristillisen opin Jeesuksen jumaluudesta ja hyökkäävät säännöllisesti sitä vastaan lehtiensä palstoilla. Raamatussa on kuitenkin muutamia hyvin mielenkiintoisia tähän kysymykseen liittyviä kohtia, joiden pitäisi olla Jumalan nimeä rakastaville Jehovan todistajille erityisen tuttuja. Mooseshan kysyi Jumalan nimeä seuraavasti: ”Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: ’Mikä on hänen nimensä?’ Mitä minä heille silloin sanon?” Jumala sanoi Moosekselle: ”MINÄ OLEN SE JOKA OLEN.” Hän sanoi vielä: ”Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ’MINÄ OLEN on lähettänyt minut teidän luoksenne.'” (2. Moos. 3:13–14) Kun Jeesus sitten keskusteli juutalaisten kanssa, hän sanoi heille: ”Ellette usko, että MINÄ OLEN SE JOKA OLEN, te kuolette synteihinne…Sitten kun olette korottaneet Ihmisen Pojan, te ymmärrätte, että MINÄ OLEN SE JOKA OLEN…Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – MINÄ OLEN.” (Joh. 8:24,28,58)

Jeesuksen opetuslasten käyttämä kreikankielinen Raamattu käänsi sekä 2. Moos. 3:14 että Joh. 8:58 sanoin Ego eimi eli ”Minä olen”. Jeesuksen opetuslapset samoin kuin Jeesuksen juutalaiset kuulijat ymmärsivät hänen käyttäneen Jumalan nimeä ja väittäneen olevansa Jumala. Juutalaiset, jotka eivät halunneet uskoa Jeesukseen, alkoivat väitteen kuultuaan ”poimia kiviä heittääkseen niillä häntä” (Joh. 8:59), mikä selittyy sillä, että Mooseksen laki oli käskenyt: ”Se, joka pilkkaa Herran nimeä, surmattakoon. Kansa kivittäköön hänet kuoliaaksi” (3. Moos. 24:16).

Tämä raamatunkohta osoittautui Jehovan todistajien teologialle niin vaikeaksi, että he päättivät päästä ongelmasta eroon muokkaamalla kyseiset kohdat Uuden maailman käännöksessä kokonaan uuteen uskoon. Jumalan nimi kuuluukin nyt: ”Minä osoittaudun miksi osoittaudun” (2. Moos. 3:14 UM), kun taas Jeesuksen väite kuuluu: ”Totta totisesti minä sanon teille: ennen kuin Abraham syntyi, olen minä ollut.” (Joh. 8:58 UM) Lauseilla ei täten näytä olevan mitään yhteistä.

Heprealaiskirjeen alku tarjoaa toisen mielenkiintoisen kohdan, joka liittyy Jeesuksen asemaan. Jehovan todistajien mukaan Jeesus on arkkienkeli Mikael, mutta Raamattu sanoo: ”Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat…Toimitettuaan puhdistuksen synneistä hän on asettunut korkeuksissa istuimelleen Majesteetin oikealle puolelle. Näin hänestä on tullut enkeleitä suurempi, yhtä lailla kuin hänen saamansa nimi on enkelien nimiä ylhäisempi. Ei Jumala ole yhdellekään enkelille milloinkaan sanonut: – Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin. Ei myöskään näin: – Minä olen oleva hänen Isänsä, ja hän on oleva minun Poikani. Kun Jumala jälleen tuo Esikoisensa maailmaan, hän sanoo: – Kaikki Jumalan enkelit kumartakoot häntä. Enkeleistä hän sanoo näin: – Hän tekee enkelinsä tuuliksi, palvelijansa tulenliekeiksi. Mutta Pojastaan hän sanoo: – Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy ajasta aikaan, ja sinun kuninkaanvaltikkasi on oikeudenmukaisuuden valtikka… Ja myös näin: – Sinä, Herra, laskit alussa maan perustukset, sinun kättesi työtä ovat taivaat. (Hep. 1:1–10)

Jae 1:6 ”Kaikki Jumalan enkelit kumartakoot häntä” kuuluu kreikaksi proskynesatosan auto pantes angeloi Theou, jossa verbi proskyneo ei merkitse pelkkää kumartamista, vaan myös palvomista ja rukoilemista, ja vanhimmat Uuden maailman käännöksen englanninkieliset versiot käänsivätkin sen sanalla ”worship” (palvoa), mutta uusissa painoksissa tämä kristologinen lipsahdus on korjattu muotoon ”do obeisance” (kumartaa). ”Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy ajasta aikaan” on puolestaan käännetty muotoon ”Jumala on sinun valtaistuimesi aina ja ikuisesti”.

Jaetta 1:10 ei kuitenkaan voi sivuuttaa – on syytä kysyä Jehovan todistajalta, keneen viittaavat Psalmin sanat: ”Oi Jumalani, älä ota minua pois päivieni puolivälissä…kauan sitten sinä laskit maan perustukset, ja taivaat ovat sinun kättesi tekoa.” (Ps. 102:24–25 UM) Vastaus on kiistämättä ”Jehovaan”, kuten samaisen Psalmin 102 jakeet 19–22 (UM) osoittavatkin. Nyt Heprealaiskirje 1:10 kuitenkin kertoo Jumalan osoittavan nämä sanat Jeesukselle, mikä todistaa kiistämättömästi Jeesuksen olevan Jehova.

Onko Pyhä Henki persoonaton voima vai persoonallinen Jumala?

Jehovan todistajien mukaan Pyhä Henki (tai pyhä henki, kuten he sen kirjoittavat) ei ole Jumala eikä persoona vaan Jumalan persoonaton vaikuttava voima, jota voi verrata sähköön tai radioaaltoihin. Raamatun opetus on kuitenkin toinen. Apostolien teoissa Pyhä Henki pitää itseään tarpeeksi persoonallisena kutsuakseen itseään yksikön ensimmäisen persoonan persoonapronominilla: ”Pyhä Henki sanoi: ’Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut.’” (Ap.t. 13:2) Myös Jeesus kutsuu Pyhää Henkeä persoonapronominilla ”hän” (Joh. 15:26, 16:13).

Raamatun mukaan Pyhää Henki pystyy antamaan neuvoja puhumalla (Ap.t. 8:29, 10:19–20), ennustamaan tulevaisuuden (Ap.t. 21:11), kutsumaan (Ap.t. 13:2), opettamaan (Joh. 14:26), todistamaan (Joh. 15:26), johdattamaan (Joh. 16:13), kuulemaan (Joh. 16:13), tietämään (1. Kor. 2:11), tahtomaan (1. Kor. 12:11), auttamaan ja puhumaan uskovien puolesta (Room. 8:26) sekä rakastamaan (Room. 15:30 UM). Pyhää Henkeä voi myös herjata (Mark. 3:29) ja häpäistä (Hep. 10:29), ja hänet voi tehdä murheelliseksi (Jes. 63:10). Hänelle voi myös valehdella (Ap.t. 5:3 UM) ja tuottaa surua (Ef. 4:30). Tämä kaikki on mahdollista vain siinä tapauksessa, että Pyhä Henki on persoona.

Useat raamatunkohdat todistavat myös Pyhän Hengen jumaluudesta. Jopa Jehovan todistajien oma Raamattu kertoo, kuinka Pietari sanoi: ”Ananias, miksi Saatana on tehnyt sinut niin julkeaksi, että olet valehdellut pyhälle hengelle…?” (Ap.t. 5:3 UM) Heti seuraavassa jakeessa Pietari jatkaa: ”Et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle.” (Ap.t. 5:4 UM) Jo tämä todistaa Pyhän Hengen jumaluuden. Jehova tekee myös selväksi, että hän yksin eikä kukaan muu on kaiken luoja (Jes. 44:24), mutta myös Jumalan henki on luoja (Job. 33:4, Ps. 104:30).

Autiomaassa vaeltaneiden juutalaisten koettelun kohteena oli Jehova (2. Moos. 17:2), mutta Heprealaiskirjeessä Pyhä Henki väittää itse olleensa kyseisen koettelun kohde (Hep. 3:7–9). Jeremiaan kirjassa Jehova sanoo tekevänsä Israelin kanssa liiton ja panevansa lakinsa israelilaisten sydämeen (Jer. 31:33), mutta Heprealaiskirje viittaa näihin sanoihin Pyhän Hengen todistuksena (Hep. 10:15–16). On vain yksi Herra (Ef. 4:5), mutta Raamattu väittää Isä Jumalan (Matt. 11:25), Jeesuksen (2:11) ja Hengen (2. Kor. 3:17) olevan tuo Herra. Uuden maailman käännöksessä Paavali opettaa: ”Jehova on Henki” (2. Kor. 3:17 UM). Erityisen huomion ansaitsee tässä jakeessa Hengen iso alkukirjain.

On myös selvää, että vain Jumala on ikuinen, kaikkitietävä ja kaikkialla läsnä oleva, mutta Raamattu opettaa hänen henkensäkin olevan näitä kaikkia (Hep. 9:14, 1. Kor. 2:10, Ps. 139:7). Raamattu opettaa myös, että Jeesusta kutsuttiin Jumalan Pojaksi siksi, että hän oli siinnyt Pyhästä Hengestä (Luuk. 1:35). Näiden raamatullisten opetusten valossa ei ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä Pyhän Hengen jumaluus.

Miten Jeesus kuoli ja nousi kuolleista?

Jehovan todistajat uskovat Jeesuksen kuolleen kidutuspaalulla eikä ristillä, koska klassisessa kreikassa sana stauros merkitsi pystysuoraa paalua. Tässä näkemyksessä on sellainen ongelma, ettei Uuden testamentin kieli ole klassinen vaan koineen kreikka, ja koineen kreikassa stauros merkitsee pääasiassa ristiä. Jos Uuden testamentin kirjoittajat olisivat halunneet tehdä selväksi, että Jeesus kuoli pystypaalulla, he olisivat käyttäneet sanaa skolops, jota ei kuitenkaan käytetä kertaakaan kuvaamaan Jeesuksen kuolinpuuta.

Jos Jeesus olisi kuollut pystypaalulla Jehovan todistajien materiaaleissa esitetyllä tavalla (”Mitä Raamattu todella opettaa” s. 52) niin, että yksi naula lävistää hänen molemmat ranteensa, Tuomas ei olisi puhunut kädet lävistäneistä nauloista monikossa: ”Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkeä…” (Joh. 20:25 UM) Historialliset todisteet puhuvat myös ristiinnaulitsemisen puolesta. Kukaan ei ole löytänyt jälkiä varhaisten vuosisatojen taiteesta, jossa Kristus esitetään pystypaaluun naulittuna, kun taas Roomasta löydetty muinainen graffiti esittää ristiinnaulittua Kristusta. 100-luvulla elänyt kristitty Ireneus Lyonilainen kuvailee teoksessaan Harhaoppeja vastaan (2:4:24) ristiä eikä pystypaalua.

Jehovan todistajat väittävät myös, ettei Jeesus noussut kuolleista ruumiillisesti vaan henkiolentona (”Mitä Raamattu todella opettaa” s. 74). Heidän mukaansa Jumala hävitti Jeesuksen maallisen ruumiin jäljettömiin. Raamattu kertoo kuitenkin toisen tarinan. Kun Jeesus oli Jerusalemissa, hän sanoi: ”’Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä.’ Silloin juutalaiset sanoivat: ’Tätä temppeliä on rakennettu neljäkymmentäkuusi vuotta. Sinäkö pystyttäisit sen kolmessa päivässä?’ Jeesus tarkoitti kuitenkin temppelillä omaa ruumistaan. Kun hän sitten oli noussut kuolleista, opetuslapset muistivat nämä hänen sanansa, ja he uskoivat kirjoituksiin ja siihen, mitä Jeesus oli puhunut.” (Joh. 2:19–22) Johannes tekee tässä täysin selväksi, että Jeesus nousi kuolleista ruumiissaan eikä pelkkänä henkiolentona.

Jeesus itse todistaa samasta: ”’Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei hengellä ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.’ Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ’Onko teillä täällä mitään syötävää?’ He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi…Hän sanoi heille: ’Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.’” (Luuk. 24:39–43,46–47).

Onko kuviteltavissa, että apostolit riensivät tämän jälkeen kertomaan maailmalle ilosanomaa siitä, että Jehova Jumala hävitti Jeesuksen ruumiin ja nosti hänet kuolleista näkymättömänä Mikael-nimisenä henkiolentona? Jehovan todistajien omaksi parhaaksi heille on saarnattava totuus Kristuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta, sillä ”jos Kristus ei ole noussut kuolleista, turha on…teidän uskonne; ja silloin meidät myös havaitaan vääriksi Jumalan todistajiksi…ja te olette vielä synneissänne.” (1. Kor. 15:14-15,17)

Mihin sielut menevät kuoleman jälkeen?

Jehovan todistajien mukaan ihmisellä ei ole kuolematonta sielua tai henkeä, vaan kuollessaan ihminen lakkaa olemasta (”Mitä Raamattu todella opettaa?” s. 58). Ylösnousemuksen päivänä kuolleet herätetään takaisin maanpäälliseen elämään, paitsi ne, jotka Jehova toteaa jumalattomiksi – he jäävät ikuisesti kadoksiin (s. 72–73). Taivaaseen puolestaan pääsee vain 144 000 uskollisen kristityn ”pieni lauma” (s. 74).

Raamattu ei suinkaan opeta, että ihminen lakkaa olemasta kuoleman hetkellä. Pietari kertoo, kuinka Jeesus laskeutui tuonelaan: ”niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille…niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi” (1. Piet. 3:19, 4:6). Evankeliumin saarnaaminen kuolleille olisi ollut melkoisen turhaa, jos heitä ei olisi ollut olemassa.

Myös Jesaja kirjoitti tuonelassa olevista: ”Tuonela tuolla alhaalla on kiihdyksissä, siellä odotetaan sinun tuloasi. Sinun vuoksesi on ajettu liikkeelle kuolleitten henget: kaikki jotka kerran olivat maan mahtavia ja kaikki jotka olivat kansojen kuninkaita, kaikki ovat nousseet istuimiltaan. Kaikki he puhkeavat puhumaan ja lausuvat sinulle: ’Nyt siis sinäkin olet voimasi kadottanut niin kuin me, olet yksi meistä…’ (Jes. 14:9–10) ja ”Jokainen, joka sinut näkee, jää katsomaan, tuijottaa sinua ihmetellen: ’Tämäkö on se maailman järkyttäjä, valtakuntien vapisuttaja, joka hävitti maanpiirin autioksi ja murskasi sen kaupungit eikä päästänyt vankeja koskaan kotiin?’” (Jes. 14:16–17)

Paavali kirjoitti: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto…Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo” (Fil. 1:21,23). Jos kuolema olisi olemattomuutta, Paavali olisi tuskin pitänyt sitä voittona – hän nimittäin tiesi, että kun tulee meidän aikamme ”muuttaa pois ruumiistamme”, menemme ”kotiin Herran luo” (2. Kor. 5:8). Jeesus itse sanoi vierellään kuolevalle ristiinnaulitulle: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43) Jae on muutettu Uuden maailman käännöksessä Jehovan todistajien teologiaan sopivaan muotoon: ”Totisesti minä sanon sinulle tänään: sinä tulet olemaan minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43 UM).

Mitä taivaaseen pääseviin tulee, Johannes kertoi taivaallisesta näystään: ”näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä…” (Ilm. 7:9) Kyseinen joukko on selvästi taivaassa (ks. esim. Ilm. 19:1), eikä mikään viittaa siihen, että pelastetut kuuluisivat kahteen erilliseen (taivaalliseen ja maanpäälliseen) kastiin. Jehovan todistajien mukaan vain 144 000 joukkoon kuuluvilla on ”taivaallinen toivo”, muilla pelastuvilla ”maallinen toivo”. Paavali kuitenkin opettaa, että ”se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi” (Ef. 4:4) ja että taivas on kaikkien kristittyjen koti (Fil. 3:20, Ef. 2:6, Kol. 1:5, 2. Kor. 5:1).

Kasteja on kylläkin kaksi – pelastettujen ja tuomittujen – ja toiseen kastiin kuuluvien kohtalo on Raamatun mukaan hyvin erilainen kuin se, mitä Jehovan todistajat asiasta opettavat. Taivaaseen pääsevät ne, ”joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan” (Ilm. 21:27), kun taas jokainen, ”jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta”, heitettiin ”tuliseen järveen” (Ilm. 20:15). Jehovan todistajien mukaan tuomittujen kohtalo on ikuinen hävitys ja tiedottomuus eikä helvetti, jossa koetaan kärsimyksiä. Raamatun mukaan kuitenkin tuliseen järveen joutuvia ”kidutetaan yötä päivää, aina ja ikuisesti” (Ilm. 20:10). ”Tulesta, joka ihmisiä kiduttaa, nousee savu aina ja ikuisesti. Heillä ei ole päivän, ei yön lepoa” (Ilm. 14:11). Onpa outo vertauskuva tiedottomuudesta.

Jeesus itse puhui helvetin kärsimyksistä usein: ”Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 8:11–12) Kyseinen raamatunkohta on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että se on mitä selvimmässä ristiriidassa sen Jehovan todistajien opin kanssa, että yksikään Vanhan testamentin aikana elänyt ihminen ei voi olla 144 000 taivaaseen pääsevän joukossa.

Jeesus jatkoi opetustaan ikuisesta tulesta: ”Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen…Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään” (Matt. 25:41,46). Mukauttaakseen Jeesuksen sanoja oppiinsa Uuden maailman käännöksen tekijät käänsivät loppuosan seuraavasti: ”Ja nämä menevät ikuiseen pois karsiintumiseen, mutta vanhurskaat ikuiseen elämään.” (Matt. 25:46 UM)

Kyseisessä jakeessa esiintyvä kreikankielinen sana kolasin ei voi merkitä pois karsiintumista. Jos siis Jehovan todistajan silmä houkuttelee näkemään kreikan sanakirjassa kyseisen sanan kohdalla merkityksen, jota sanakirja ei anna, on hänen syytä heittää silmänsä pois. ”Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvettiin, missä ’mato ei kuole eikä tuli sammu’.” (Mark. 9:47–48)

Lopuksi

Jehovan todistajien kokoukset paljastavat järjestön tavoitteen. Kristillinen jumalanpalvelus on aina ollut nimensä mukaista – Jumalan palvontaa, rukousta, kiitosta, ylistystä ja pyyntöä. Jehovan todistajien sunnuntaikokouksesta rukoukselle ei anneta edes viittä minuuttia, kun taas Jehovan todistajien opin esittelyyn kuluu lähes koko muu aika noin kaksituntisesta sessiosta. Kokouksen jälkeen todistajat lähtevät usein pareina etsimään uusia käännynnäisehdokkaita, mikä onkin järjestön olemassaolon päätarkoitus.

Jos Jehovan todistaja saadaan kiinni moraalittomuudesta tai hänessä havaitaan merkkejä uskoon kohdistuvasta epäilystä (ex-todistajien kirjoitusten lukeminen, Jehovan todistajien virallisesta opista poikkeaminen, kristillisiin jumalanpalveluksiin osallistuminen tms.), hänet erotetaan Jehovan todistajien yhteydestä, minkä jälkeen hän on käytännössä kuin kuollut ihminen Jehovan todistajien näkökulmasta. Edes perheenjäsenet eivät monesti enää pidä minkäänlaista yhteyttä moiseen Saatanan lapseen. Käytäntö rikkoo lukuisten perheiden lisäksi perustavanlaatuisia ihmisarvoja.

Kun Uuden maailman käännös valmistui, kääntäjien nimet ja koulutustaustat pidettiin salassa. Myöhemmin on käynyt ilmi, että käännöskomitea koostui viidestä miehestä, joista neljällä ei ollut minkäänlaista tuntemusta Raamatun alkukielistä, ja viideskin oli opiskellut ei-raamatullista kreikkaa vain kaksi vuotta. Käännös onkin lähinnä väännös jo olemassa olleista englanninkielisistä käännöksistä, ja sen tarkoitus oli muokata Raamattu sopimaan Jehovan todistajien teologiaan.

Seuraavassa esimerkkejä Uuden maailman käännöksen väännöksistä: Joh. 1:1 ”Sana oli Jumala” muokattu muotoon ”Sana oli jumala”. Luuk. 22:19 ”Tämä on minun ruumiini” muokattu muotoon ”Tämä tarkoittaa minun ruumistani”. Kol. 1:16 ”Hänen [Jeesuksen] välityksellään luotiin kaikki” muokattu muotoon ”hänen välityksellään luotiin kaikki muu”. Kol. 2:9 ”Hänessä on jumaluus ruumiillistunut koko täyteydessään” muokattu muotoon ”hänessä asuu jumalallisen ominaisuuden koko täyteys ruumiillisesti”.

Jehovan todistajien oppi ei ole pysynyt muuttumattomana, vaan se on usein vaihtunut päinvastaiseksi. 1880-luvulla Kristuksen palvomisessa ei ollut mitään väärää, kun taas 1960-luvulla se oli jo epäraamatullista. 1910-luvulla Ilmestyskirjan yhdeksännen luvun Abaddon oli Saatana, 1960-luvulla Jeesus Kristus. 1950-luvulla Roomalaiskirje 13:1 viittasi Jehovaan ja Jeesukseen, 1970-luvulla maallisiin hallinnollisiin valtoihin. 1870-luvulla opetettiin, että Sodoman miehet eivät saisi osakseen ylösnousemusta, 1950-luvulla opetettiin päinvastoin, 1960-luvulla jälleen 1950-luvun oppiin nähden päinvastoin eli 1870-luvun opin mukaisesti, ja 1970-luvulla taas kerran päinvastoin eli 1950-luvun opin mukaisesti. Samoin oppia on muutettu mm. armeijan käymisen hyväksyttävyydestä, verenluovutusten ja rokotusten hyväksyttävyydestä, kansallisten lippujen kunnioittamisesta, joulunvietosta ja Jeesuksen toisen tulemisen ajankohdasta.

Jehovan todistajat eivät perusta koteja orvoille, kodittomille, köyhille, sairaille tai kuoleville tms., koska moiset maalliset hankkeet nähdään turhaksi uppoavan laivan kiillottamiseksi, kun kerran nykyinen asiainjärjestelmä on aivan pian katoamassa. On siis parempi keskittyä lähetystyöhön. (Joskus Jehovan todistajia on jopa kehotettu perumaan avioliittoaikeensa samalla verukkeella.)

Tässä yhteydessä palautuvat mieleen Jeesuksen sanat: ”Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’ ”Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’” (Matt. 25:42–45)

Mitä nykyisen asiainjärjestelmän poistumiseen tulee, Jehovan todistajat uskovat sen tapahtuvan pian koittavassa Harmageddonin taistelussa. Harmageddonin on ennustettu koittavan vuosina 1914, 1918, 1925, toisen maailmansodan aikana, 1975, ja ennen vuoden 1914 sukupolven kuolemaa. Nämä ja lukuisat, lukuisat muut pieleen menneet ennustukset ovat osoittaneet Vartiotornin kuuluvan Kristuksen ennustamien väärien profeettojen joukkoon (Matt. 24:24–25). Jehovan todistajien evankeliointi-into ansaitsee kunnioituksen, mutta he ovat valitettavasti joutuneet suuren harhautuksen kohteeksi. Paavalin sanoin: ”he ovat täynnä intoa Jumalan puolesta, mutta heiltä puuttuu ymmärrys” (Room. 10:2).