Archive for the ‘Jehovan todistajat ja mormonit’ category

Jehovan todistajille, entisille ja nykyisille

5.5.2014

Helsingin Sanomien kuukausiliite pudotti Vartiotorniin pommin. Yhtä aikaa tämän karun artikkelin kanssa julkaistiin Uskontojen uhrien tuki ry:n (UUT) raportti Jehovan todistajien oikeuskomiteoista, jotka päättävät jäsenten erottamisesta. Entisten Jehovan todistajien kokemuksia näistä oikeusistunnoisa voi lukea sivulta johanneksenpoika.fi. Uutisointiin liittyivät myös mm. Yle ja Ilta-Sanomat.

Katolilaisena tiedän kyllä hyvin, kuinka valtavirtamedia voi olla taipuvainen vääristelemään kokonaiskuvaa, kun se raportoi uskonnollisten yhteisöjen ongelmista. Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen kommentoi, ettei tässä ole ”mitään uutta” ja että ”median edustajat nielaisevat nämä esitykset ja lähtevät niitä esittämään”.

Voi olla, että mediamyllytys on vääristelyä, mutta silloin siihen pitäisi pystyä asiallisesti vastaamaan. Virheet pitäisi dokumentoida ja esittää vakuuttavia vasta-argumentteja. Kun esimerkiksi Yle näytti dokumentin ”Ja kirkko vaikeni”, katolilaiset pystyivät sekä myöntämään kirkon virheet että korjaamaan median ylilyöntejä. Itse kirjoitin ko. dokumentista ja pappispedofiliasta tuolloin 3-osaisen artikkelisarjan (1, 2, 3).

Nyt kysymys kuuluu: Missä on Jehovan todistajien asiallinen, seikkaperäinen vastine? Entisten Jehovan todistajien keskustelupalstalla Veljesseura.org eräs keskustelija toteaa osuvasti: ”Epärehellisyyttä ja valehtelua asioiden kiertämisineen yms löytyy järjestön johdosta ja sisäpuolelta, ei entisistä todistajista juuri miksikään. Ja jos joku esim täällä yrittäisi valehdella perättömiä, se korjataan hyvin äkkiä. Rehellisyys kunniaan ja siksi arvostan esm tätä palstaa paljon.”

Näinhän se on, että julkisella foorumilla väitteet joutuvat testiin. Jos Leinoselta ei tule julkisuuteen muuta kuin yleisluontoisia vakuutteluita siitä, että UUT levittää valheita, kun taas toisella puolella on lukuisa määrä dokumentaatiota, on perustellumpaa uskoa kriitikoita. Toki Kuukausiliitteen jutun julkaisusta on kulunut vasta pari päivää, mutta jos ja kun kampanjassa ei ole mitään uutta, luulisi netistä löytyvän helposti Jehovan todistajien perusteltu vastine. Enpä löytänyt.

Ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että kuukausiliitelauantai 3.5.2014 oli voiton ja riemun päivä entisille Jehovan todistajille Suomessa. Erään entisen Jt-tytön blogilla lukee tuon päivän kohdalla, että on harvinaislaatuinen päivä olla entinen Jehovan todistaja: ”Upea päivä tänään!” ”Toivon todella tulevaisuudessa muutoksien tapahtuvan.”

Vartiotorni ja kirkko

Kun on tutustunut kuukausiliitteen juttuun ja entisten todistajien kirjoituksiin netissä, ei voi muuta kuin tuntea syvää surua, myötätuntoa ja rakkautta heitä kohtaan. Samat tunteet kohdistuvat myös kaikkiin niihin vielä ulkoisesti Jehovan todistajiin, jotka kenties hymyilevät ”kentällä” mutta sisimmässään kamppailevat epäilystensä kanssa. Kunpa he löytäisivät aitoja ystäviä, kunpa he eivät jäisi yksin!

Onnellisena kristittynä ja katolilaisena tunnen samalla myös huolta ja surua siitä, että suurin osa Vartiotornin hylkäävistä näyttää päätyvän agnostikoiksi ja ateisteiksi. He kokevat tulleensa ”uskonnon uhreiksi”, mikä tietysti on osittain totta, sillä Vartiotorni pyörittää omanlaistaan uskontoa. Mutta vaikka Vartiotorni olisikin yhtä kuin uskonto, niin uskonto ei ole yhtä kuin Vartiotorni.

On sydäntäraastava tragedia, kun ex-todistaja päätyy vapauttavan evankeliumin sijasta uskonnottomuuteen, masennukseen ja jopa itsemurhaan. Kunpa kaikki todistajat ja ex-todistajat näkisivät, kuinka Kristus kärsii heidän kanssaan, kuinka hän rakastaa ja ymmärtää. Kristuskin oli omalla tavallaan uskontonsa uhri. Hän tietää, miltä tuntuu, kun ylipapit ja vanhimmat tuomitsevat kuolemaan. Hän koki sen kaiken nahoissaan, hän tuli hyljätyksi, hän joi katkeran maljansa loppuun asti.

Nyt tuo katkera malja on muuttunut siunauksen maljaksi. Kristus on noussut kuolleista ja kääntänyt kaiken voitoksi. Hän on se pelastuksen pääsiäiskaritsa, jonka lihaa saamme nauttia ja jonka veri on meidän puolestamme vuodatettu. Kristus nousi kuolleista, ihan oikeasti. Muuten ei olisi kristinuskoa koskaan syntynyt. Maa ja taivas ja Vartiotorni katoavat, mutta ylösnoussut Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.

Ymmärrän erinomaisesti, että entisten Jehovan todistajien voi olla äärimmäisen vaikea edes harkita perinteistä kristinuskoa petyttyään Vartiotornin opetuksiin. Ennakkoluulot ovat niin vahvat, sillä Vartiotorni on alusta asti käyttänyt harvinaisen paljon aikaa ja voimia kirkon ja muiden uskontojen mustamaalaamiseen. (Ja toki jotkin moraaliset, filosofiset tai tieteelliset ongelmat voivat päteä yhtä hyvin Vartiotornin kuin perinteisen kristinuskonkin oppeihin.)

Entinen Jehovan todistaja on kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei Vartiotorniin voi luottaa. Tällöin pitäisi olla myös hyvin mahdollista se, että Vartiotorni on koko ajan antanut perinteisestä kristinuskosta vääristellyn kuvan oman olemassaolonsa oikeutukseksi. Vartiotornista erotessa pitäisi arvioida uudelleen myös se, mitä ajattelee historiallisesta kristinuskosta.

Onko vielä uskottavaa, että apostolit epäonnistuivat niin pahasti, etteivät he saaneet välitettyä seuraajilleen oikeaa oppia? Että historiallinen kristinusko luopui totuudesta heti apostolien jälkeen ja että vasta Charles Taze Russell seuraajineen pääsivät taas oikeille jäljille? Entäs jos ylösnoussut Kristus on sittenkin ollut seuraajiensa kanssa kaikki päivät, entä jos Pyhä Henki sittenkin johdatti kirkkoa läpi vuosisatojen?

Jehovan todistajien ”teologinen metodi”

Kuten sanottu, tämä ajatus voi olla hyvin vaikea, sillä ex-todistajallakin on kokonainen varasto antikristillisiä argumentteja takataskussaan. ”Mutta eihän Raamattu selvästikään opeta kolminaisuutta eikä sielun kuolemattomuutta, jne.” En tiedä, missä määrin tällaiset argumentit vielä vaikuttavat ex-todistajan takaraivossa. Inhimillisesti puhuen ainoa apukeino, jonka voin tarjota, on pari sanaa ”teologisesta metodista”.

Teologisella metodilla tarkoitan menetelmää, jolla ihminen pyrkii tietoon Jumalasta ja uskonasioista. Jehovan todistajille tuo metodi on nimellisesti ”Raamattu”, todellisuudessa kuitenkin Raamatun tutkiminen Vartiotorni-kirjallisuuden opastuksella. Sillä menetelmällä oppii hienosti Vartiotornin opetuksen. Mutta kun raamatuntulkintoja on monia muitakin. Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu, miksi ihmeessä pitäisi valita Vartiotorni?

Vartiotornin metodissa syvällä oleva henkilö vastaa kenties, että kun Vartiotorni on ainoa raamatullinen! ”Raamattu selvästi sanoo” niin tai näin. Tällainen henkilö ei ole todennäköisesti lukenut kovinkaan monta raamattukommentaaria, siis mitään muuta kuin Vartiotorni-materiaalia.

Lyhyt katsaus monen monien raamattu-uskovien kirkkokuntien perusteluihin tai akateemiseen tutkimukseen paljastaa pian, että käytännössä joka jakeesta löytyy useampia tulkinnallisia vaihtoehtoja. Niistä ei kuitenkaan salilla puhuta, vaan kokeneetkin todistajat voivat väittää, että muualla ei yksinkertaisesti lueta Raamattua. Oikeasti muualla ei vain lueta Vartiotornia.

Vartiotornin teologinen metodi on pahasti kaksinaismoraalinen toisestakin syystä. Järjestön viralliset materiaalit käyttävät säännöllisesti perusteluina akateemista teologista tutkimusta (tosin usein vanhentunutta sellaista). Epäsuorasti tämä käytäntö tunnustaa tieteellisen raamatuntutkimuksen arvon, jos ja kun halutaan päästä Raamatun merkityksestä jyvälle. Mutta samaan aikaan kaikki akateeminen tieto suodatetaan uskoville Vartiotornin kautta, tieteellisten lähteiden itsenäiseen opiskeluun ei kehoteta.

Jehovan todistaja voi osata argumentoida Joh. 1:1:n kreikan kieliopista osaamatta lukea sanaakaan kreikkaa. Sitaatit ovat hallussa, mutta kaikki tieto tulee Vartiotornilta, ei alkulähteiltä. Jostain kumman syystä ne, jotka oikeasti työkseen tutkivat Raamattua ja kirjoittavat näitä akateemisia tutkimuksia, ovat pääasiassa historiallisen kristinuskon edustajia jossain sen muodossa. Kukaan ei ota Vartiotornia vakavasti. Jos akateeminen maailma edustaa luopumusta, miksi vedota siihen? Jos se taas on arvokasta, miksei siihen syvennytä kunnolla?

Vastaus on tietysti se, että Vartiotornia kiinnostaa käyttää tutkimusta hyväkseen vain silloin, kun se tukee jotain järjestön omaa väitettä. Järjestö haluaa osoittaa olevansa oikeassa ikään kuin vastustajan kotikentällä tai näennäisen neutraalilla pelikentällä. Tähän lankaan voi mennä vain, jos ei oikeasti tunne tutkimusta ja hyväksyy Vartiotornin pelisäännöt, jossa vain he edustavat totuutta ja muut valhetta.

Loppusanat

Ymmärrän hyvin, että Vartiotornin maailmasta ulos putkahtavalla voi kestää kauan ennen kuin mikään uskonnollisuus voisi vähääkään vetää puoleensa. Silti kenties jonkinlainen toive rakastavasta Jumalasta ja iankaikkisesta elämästä jää kytemään. Rakkaat ex-todistajat, ottakaa aikanne. Toipukaa, etsikää ystäviä, menkää opiskelemaan (historiaa, ehkä – tai kirkkohistoriaa;).

Mutta sitten, kun huomaatte, että uskonnottoman, ateistin tai agnostikon elämä on lopulta tyhjää, antakaa sydämen puhua. Huutakaa Jumalalle, purkakaa kaikki katkeruutenne, valittakaa ja väitelkää, kysykää ja kuunnelkaa. Ehkä mitään ei kuulu. Ehkä silloin on aika aloittaa etsintä. Ja jatkaa rukousta. Rukoilla kun voi ilman uskontoakin. Ja totuuden etsintä on elämän jännin seikkailu!

Väittämättä ollenkaan olevani vielä perillä täydessä totuudessa, voin jakaa sen, mitä olen tähän mennessä itse löytänyt. Olen löytänyt Jumalan, joka on Rakkaus, ja rakkaus haluaa antaa itsensä toiselle, tulla yhdeksi toisen kanssa. Jumala haluaa olla yhtä kanssamme, niin syvästi, että hän astuu luontoomme ja antaa itsensä ravinnoksemme, jotta voisimme olla hänen kanssaan yhtä lihaa ja verta.

”Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina. Hän ei siis ota suojelukseensa enkeleitä — hän ottaa suojelukseensa Abrahamin suvun. Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit. Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Hepr. 2:14–18)

Vartiotornilla on tarjota vain maanpäällinen paratiisi, ei ykseyttä Jumalan kanssa. Vartiotornin Jumala ei voi koskaan olla yhtä kanssamme, sillä hän ei koskaan ole ollut lihaa ja verta. Vartiotornin Jeesus ei yhdistä ketään Jumalaan, sillä hän ei ole muuta kuin luotu (yli)enkeli, joka muuttui ihmiseksi ja sitten taas ylienkeliksi. Lihaksi tullut Jumala, kirkon tuntema Kristus, voi sen sijaan tehdä meidät oikeasti ”osallisiksi jumalallisesta luonnosta” (2. Piet. 1:4). Sekös vasta on elämää se!

Rakas nykyinen tai entinen todistaja, nykyinen tai tuleva ex-todistaja, saatat tuntea, että sinulla ei enää ole perhettä. Mutta Jumalalla on iso, maailmanlaajuinen perhe, jossa sinullakin on paikkasi. Se on kärsivällinen perhe. Se odottaa sinua vaikka maailman loppuun asti, eikä karta, vaikka karkaisit.

Paavi Franciscus sanoi noin kuukausi sitten: ”Ja sanokaa heille, että Isämme odottaa meitä, Isämme antaa anteeksi, ja vielä enemmän, hän valmistaa meille juhlan. Jos tuot koko elämäsi kaikkine synteinesi hänen luokseen, moittimisen sijasta hän valmistaa juhlan: tällainen on Isämme. Tämä teidän on sanottava monille ihmisille nykyään.” Voimia!

Jehovan todistajat ja Jumalan nimi

9.8.2010

Jehovan todistajat ovat taas viime aikoina olleet liikkeellä Jumalan nimen tematiikan inspiroimana (Vartiotorni kirjoitti aiheesta hiljattain). Eräs veljeäni lähestynyt Jehovan todistaja oli kysellyt, oliko veljeni koskaan ajatellut, että Jumalalla on nimi. Vastaus ”Joo, Jeesus Kristus Nasaretilainen” oli hiljentänyt todistajan ja lähettänyt hänet saman tien pois. Tässä kirjoituksessa tarkastelen tematiikkaa hieman syvemmin.

Tärkeimmät raamatunkohdat

Jos veljeni olisi ollut avoimempi kuulemaan todistajan todisteluja, hän olisi varmasti saanut eteensä tietyt raamatunkohdat. Yleisesti tiedetään Jumalan ilmoittaneen itsensä Vanhassa testamentissa nimellä JHWH – lausutaan se sitten Jahve tai Jehova, se on toissijaista. Kysymys on siitä, tulisiko kristittyjen käyttää tätä nimeä Jumalasta puhuttaessa.

Jehovan todistajien suosikkikohdat ovat Matt. 6:9 ja Joh. 17:6. Näissä Jeesus opettaa rukoilemaan: ”pyhitetty olkoon sinun nimesi” ja kertoo ilmoittaneensa opetuslapsilleen Jumalan nimen. Näiden kohtien perusteella Jehovan todistajat päättelevät, että Jeesus opetti opetuslapsiaan kutsumaan Jumalaa Jehovaksi. Jos tämä argumentti menee läpi, on seuraava askel sen tajuaminen, että vain Vartiotorni tottelee tätä opetusta. Siitä ei olekaan enää pitkä matka Jehovan todistajaksi.

Todistavatko nämä raamatunkohdat kuitenkaan sitä, mitä todistajat haluaisivat niiden todistavan? Oliko Jeesuksen julkisen toiminnan ja opetuksen sisältö todella seuraavanlainen: ”Tietäkäähän, että Jumalan nimi on Jehova!” Päinvastoin, evankeliumeissa ei ole jälkeäkään siitä, että Jeesus olisi opettanut juutalaisia tuntemaan Jumalan oikean nimen (hehän tunsivat sen jo muutenkin!). Hän ei kehottanut heitä käyttämään tätä nimeä enemmän ja rohkeammin.

Itse asiassa juutalaiset eivät Jeesuksen aikaan käyttänyt sanaa JHWH lainkaan, he kunnioittivat (”pyhittivät”) sitä niin ahkerasti, etteivät uskaltaneet lausua sitä ääneen. Sen sijaan he korvasivat sen kiertoilmauksilla kuten Adonai (Herrani) tai Ha-Shem (Nimi). ”Nimi” tarkoitti siis yksinkertaisesti Jumalaa. Näin ymmärrämme, että Jeesus oikeastaan liittyikin tähän juutalaiseen traditioon, kun hän puhui Jumalan nimestä.

Millä nimellä kristityt tuntevat Jumalan?

Kristityt eivät toki kiellä JHWH:n olevan Vanhassa testamentissa ilmoitettu Jumalan nimi. Se paljastaa meille Jumalan olemuksen (”Minä olen se joka olen”), mutta Uusi testamentti paljastaa meille jotain enemmän – Jumalan persoonan. Jeesus opettaa rukoilemaan: ”Isä meidän”. Jumala ei ole kristityille vain JHWH, Jumala, vaan ”Isä”. ”Isä” kertoo kuka Jumala on – hän on Isä, koska hänellä on ikuinen Poika. Tässä merkityksessä Jeesus ilmoitti meille Jumalan nimen – Jumalan itsensä.

Kun luemme evankeliumeita, saamme kuvan Jeesuksesta, joka opettaa Jumalan olevan Isä. Hän opettaa myös itse olevansa Poika. Erityisesti Johanneksen evankeliumi on täynnä Isä-Poika-kielenkäyttöä. Sen sijaan Johannes ei kerro Jeesuksen muistuttaneen Jehova-nimestä. Johannes ilmoittaa Jumalan olevan Isä ja Poika, ja he lähettävät vielä kaiken lisäksi Hengen, joka ilmoittaisi koko totuuden.

Kun siirrymme Hengen vuodatuksen jälkeisiin Apostolien tekoihin (5:41), huomaamme kristittyjen kärsivän ”nimen” tähden. Tämä nimi on kuitenkin nyt Jeesuksen Kristuksen nimi. Pyhä Henki on totisesti ilmoittanut Pojan jumaluuden kirkolle, joka syntyi helluntaina. Jeesus itse opetti Jumalan antaneen nimensä hänelle (Joh. 17:11). Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus selvensi, että Jumalalla on yksi nimi, mutta sen jakavat kaikki kolme persoonaa: Isä ja Poika ja Pyhä Henki (Matt. 28:19).

Tässä pyhässä nimessä meidät kastetaan, tällaisena me tunnemme Jumalan. Tämä on se kolmiyhteinen Jumala, jonka Jehovan todistajat kieltävät ja jonka yhteyteen meidän on heidät tuotava.

Mormonismin mutkikkuuksia

16.3.2009

Luin viime viikon loppupuolella kolmessa päivässä kolme mormonismia käsittelevää kirjaa, ehkäpä tärkeimmät suomenkieliset kristinusko-mormonismi-debattia koskevat kirjat (Nymanin ja Liljeqvistin varteenotettavat Jehovan todistajia ja mormoneja koskevat kirjat olin jo lukenut, mutta niissä vain puolet huomiosta annetaan mormonismille): Uuras Saarnivaaran Mormonit (1961), Pentti Maljasen Pääsin irti mormoneista (1982) sekä Kim Östmanin vastineen Käsittelyssä ”Pääsin irti mormoneista” (2004).

Saarnivaaran kirja (165 s.) on kenties paras suomalainen luterilainen peruskatsaus (pelkästään) mormonismiin, tosin se on jo lähes puoli vuosisataa vanha. Kirja käy läpi Joseph Smithin ajan mormonismin, Brigham Youngin ajan mormonismin sekä myöhemmin kirkon opin ”nykyään” (esim. pappeuden avaaminen mustille on tapahtunut kirjan kirjoittamisen jälkeen) ja vielä lopuksi jotain perustavanlaatuista Mormonin kirjan kritiikkiä.

Maljasen kirja (136 s.) on sen sijaan omaelämäkerrallinen tilitys mormonismiin eksyneestä luterilaisesta, joka lopulta turhautui erinäisiin asioihin mormonikirkossa ja palasi ”kotiin” luterilaisuuteen. Kirja on kuuluisin suomenkielinen alallaan, siitä nousi julkaisuvuonna kohtalainen mediakohu. Östmanin vastine (188 s.) on sen sijaan systemaattinen analyysi Maljasen teoksesta ja varmasti perusteellisin suomenkielinen mormoniapologia. Kirjan lopussa luvataan uutta ja perusteellisempaa kirjaa Östmanilta mormonien uskosta ja siihen kohdistuneesta kritiikistä – oikeaa mestariapologiaa – mutta se on jäänyt ilmestymättä. Östman on itse lyhyessä ajassa lakannut olemasta aktiivi jäsen Myöhempien Aikojen Pyhien (MAP) kirkossa.

Maljanen, Östman ja apologeetin ammattitaito

Östman on silti tehnyt arvokkaan työn apologetiikan saralla Suomessa – hän otti härkää sarvista ja kirjoitti tarkan vastauksen Maljaselle, joka – mainittakoon – ei enää ole Maljanen vaan Forsell eikä enää aktiivisesti harrasta antimormonismia. Maljasen kirjaa lukiessa tulee asiaan perehtyneenä muutamassa kohdassa mieleen, etä tämä nyt tuskin pitää aivan kutiansa, mutta Östmanin kirja osoittaa virheiden määrän huimaksi. Lopussa oleva hakemisto luettelee yli 100 asiavirhettä Maljasen kirjassa – aika kova prosentti 136-sivuiselle kirjalle! Östman on selvästi tutustunut amerikkalaiseen MAP-apologiaan, ja akateeminen kirjoitustyyli lähdeviitteineen tekee vaikutuksen.

Östmanin kirjaa voi kuitenkin kritisoida syystä – tai useastakin syystä. Ensinnäkin se ampuu tykillä kärpästä. Östman väittää aivan oikein Maljasen rakentaneen kirjassaan olkinukkea mormonismista ideaaliuskontona, joka siten helposti olisi kumottavissa. Mutta Östman teki saman virheen – hän rakensi olkinuken Maljasen omaelämäkerrasta aivan kuin sen olisi pitänyt olla aukoton, systemaattinen, eksegeettinen mormonismin refutaatio. Retoriset heitot, jotka saavat voimansa Maljasen tarinasta, muuttuvat Östmanin käsittelyssä heikoiksi ja todistamattomiksi asia-argumenteiksi. Teksti ampuu ohi ja alkaa helposti ärsyttää lukijaa.

Itse asiassa kyseessä on hyvä omantunnontutkiskelu apologeetille – tunnistin Östmanin tyylissä itseni lisäksi monia muita apologeetteja, jotka nauttivat vähemmän apologiaan perehtyneiden murskaamisesta raamattuviittein ja loogisin vastakysymyksin. He myös osaavat kiertää kaikenlaiset ongelmat mitä omaperäisimmillä vastauksilla. Taitava vastailu ei riitä – on myös vakuutettava asiatasolla. Tähän siirrymmekin seuraavaksi ja katsomme, millaisia argumentteja mormoneilla voi olla tarjottavanaan.

Jumaluusoppia

Mormonismin kristinuskosta radikaaleimmin erottava oppi on monijumalaisuus tai ikuinen kehitys, jonka mukaan ihmiset ja jumala(t) ovat vain eriasteisia tai -tasoisia mutta samanlaisia tai -sukuisia olentoja. Jumala oli joskus ihminen, joka kehittyi jumalaksi olemalla kuuliainen evankeliumin laeille, ja mekin voimme hyvinä Jeesuksen seuraajina eli uskollisina mormoneina kehittyä omien maailmojemme jumaliksi. Östman puolustaa tätä oppia sivumennen ja suluissa raamattuviitteillä Room. 8:16-17, Ps. 82:6-7, Joh. 10:33-36 ja Ap.t. 17:29. Asiaan perehtymättömään tämä saattaisi tehdä vaikutuksen.

Room. 8:16-17 opettaa asiayhteydessään, että me kristityt olemme Jumalan lapsia ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos/kun meissä on Pyhä Henki – perimme siis taivasten valtakunnan Jeesuksen kanssa. Ajatus ei ole se, että meistä voi kehittyä jumalia kuten Jeesuksesta ylösnousemuksen jälkeen, jos suoritamme tietyt temppeliseremoniat, kuten mormonioppi vaatisi ajattelemaan. Sama pätee Ps. 82:n ja sitä siteeraavan Joh. 10:n teksteihin – ihmisten sanotaan olevan jo nyt jumalia (asiayhteydessä merkityksessä tuomareita, niitä, joille Jumalan sana tuli ja joilla oli Jumalan valtuudet tuomita).

Ap.t. 17:29:n tarkoituksena on osoittaa pakanoille, ettei Jumala asu missään tietyssä paikassa kuten heidän patsaansa, että Jumala ei ole patsas, koska mekään emme ole patsaita ja olemme Jumalan sukua – mehän olemme eläviä olentoja. ”Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus.” Ajatus ei ole, että Jumalan täytyy olla meidän kaltaisemme luonnon puolesta, Jumalahan ”ei… ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme…” (17:27-28). Jos Jumala olisi korotettu ihminen kaukaisella planeetalla lähellä Kolob-tähteä, emme voisi elää, liikkua ja olla hänessä.

Taivastelua ja pappistelua

Ohimennen Östman viittaa Paavalinkin opettaneen taivaassa olevan kolme kirkkautta tai valtakuntaa, joihin ihmiset menevät ylösnousemuksen jälkeen (viitteinä 1. Kor. 15:40-42, 2. Kor. 12:2). Jos Paavaliin tutustuu kokonaisuutena, ei tällaiseen johtopäätökseen päädy mitenkään. Hänelle on olemassa kaksi lopullista päämäärää – kadotukseen joutuvat epäuskoiset ja Kristuksessa kirkkauden ylösnousemuksen perivät pyhät (ks. esim. Room. 2:6-10, 1. Kor. 1:18-21, 15:22-23, 1. Tess. 1:10, 2. Tess. 1:6-8, jne jne).

1. Kor. 15 puhuu yksinkertaisesti siitä, kuinka luomakuntakin todistaa, että on olemassa erilaisia ruumiita, maallisia ja taivaallisia (tai korkeintaan siitä, että yhdessä ja samassa ylösnousemusvaltakunnassa on eriasteisia kirkkauksia). 2. Kor. 12:n ”kolmas taivas” viittaa yleisen juutalaiseen ajatteluun perustuvan tulkinnan mukaan Jumalan taivaaseen erotukseksi 1) ilmakehän taivaasta ja 2) tähtien taivaasta eli avaruudesta. Konteksti vielä samaistaa kolmannen taivaan paratiisiin, joka on mormoniopissa aivan eri asia.

Mormonipappeutta Östman puolustaa mainitsemalla, että Hepr. 7:11 mainitsee sekä Aaronin että Melkisedekin pappeuden. Mormoneilla edelliseen kuuluvat virat ovat diakoni, opettaja, pappi ja piispa, jälkimmäisen virat ovat vanhin, ylipappi, patriarkka, seitsenkymmen ja apostoli. Raamatulliset sanat kuulostavat hienoilta, mutta missään UT:ssa kirkon hierarkia ei näytä kokonaisuudessaan tältä, eivätkä yksittäiset kohdatkaan koskaan esiinny tässä kontekstissa tai yhdessä muodosta tätä hierarkiaa. Heprealaiskirjeessähän Aarnonin pappeuden lopettaa Kristuksen pappeus, joka on Melkisedekin pappeutta.

Pappeus sallittiin mormonismissa mustaihoisille vuonna 1978. Östmanin kirja ei syvemmin käsittele oppia mustaihoisten ihonväristä kirouksen merkkinä, näistä Kainin jälkeläisistä kenties edellisessä elämässä Jeesuksen suunnitelmaan välinpitämättömästi suhtautuneista tai muuten syntiä tehneistä henkiolennoista, mutta s. 66 mainitsee, että mormonijohtajat saivat vaikutteita ympäristöstään. Tämän jälkeen esitetään, että rotusortoa oli kristikunnassakin. Sivulla 69 kuitenkin argumentoidaan, että Raamatussakin Jumala kohteli eri ihmisryhmiä väliaikaisesti eri tavoin (esim. VT:n leeviläiset), joten mitä vikaa MAP-kirkon käytännössä oli? No tietysti se, että uudessa liitossa kaikki ovat yhtä Kristuksessa Jeesuksessa (Gal. 3:28).

Apologeetin johdonmukaisuus

Apologeettisen reflektoinnin kannalta mielenkiintoisempi kysymys on edellisen argumentin epäjohdonmukaisuus. Oliko kyse Jumalan aktiivisesta valinnasta (s. 69) vai valitettavista ympäristövaikutteista (s. 66)? Apologeetin on oltava puolustuksessa ja hyökkäyksessä johdonmukainen eikä tartuttava jokaiseen mahdolliseen vastauskeinoon.

Sama ongelma esiintyy moniavioisuuden yhteydessä: ensin sitä puolustetaan Jumalan sallimana asetuksena (s. 128-129, vedoten VT:n hahmoihin ja sivuuttaen Jeesuksen, joka palautti avioliiton Eedenin järjestykseen – ”alussa ei ollut näin” – ks. Mark. 10:2-12), sitten sitä puolustellaan pienempänä pahana kuin ristiretkiä, inkvisitiota ja noitavainoja (s. 131).

Summa summarum – apologetiikka on hyvin jännää. Katolisen ja MAP-apologetiikan välillä on paljon yhtäläisyyksiä, sillä molemmat ovat viime vuosikymmeninä tehneet suuren nousunsa lähinnä amerikkalaisen protestanttisen kritiikin pakottamana. Monesti kritiikki kohdistuu vielä samantapaisiin asioihin: lakihenkisyyteen ja monergistisen soteriologian kieltämiseen, muka välttämättömiin mutta oikeasti tyhjiin rituaaleihin kuten temppeliin tai sakramentteihin, pappeuteen ja sen asteisiin, kiirastuleen ja kuolleiden puolesta rukoilemiseen tai henkivankilaan ja kuolleiden puolesta kastautumiseen.

Onneksi katolisen apologeetin työ on kuitenkin hieman mormoniapologeetin työtä helpompaa – meillä ei ole mystisiä kadonneita kultalevyjä eikä muun maailman epäilemää pelastushistoriaa, ei monia jumalia, ikuisia älyjä eikä ikuista materiaa, jumalten kokouksia eikä mustan ihon kirouksia. Vaikka syystä voimmekin kiinnittää näihin asioihin huomiomme keskustelussa mormonien kanssa, lienee kuitenkin parempi rakentaa yhteiselle perustalle. Tärkein yhtäläisyys on nimittäin varmasti hierarkkisen ja näkyvän kirkon tunnustaminen. On olemassa yksi kirkko, jossa on Kristuksen kirkon täyteys, ja siihen meidän on kuuluttava. Erottava kysymys on vain suuri luopumus – jos sitä ei ollut ja Pietarin avaimet ovat paavilla, MAP on pian KAT.

Vartiotorni vai enkelin torvi?

26.1.2009

Löysin taas sattumalta hienon vähintäänkin puoliapologeettisen teoksen, Jehovan todistajia ja mormoneita käsittelevän kirjan nimeltä Torni ja temppeli (Matti Liljeqvist, Perussanoma 2004). Olen itsekin ajatellut joskus kirjoittavani vastaavan teoksen, tosin perusteellisemman ja katolisemman. Liljeqvistin kirja on lyhyehkö sekä helppolukuinen. Se jakautuu yksinkertaisesti kahteen osaan, Jehovan todistajien ja mormonien opin tarkasteluun. Molempien osien päätteeksi annetaan muutama ajatus todistajien ja mormonien kohtaamisesta.

Paljon yhteistä, paljon erilaista

Jehovan todistajat ja mormonit ovat monien mielessä jossain määrin samassa uskontojen kategoriassa, ja aivan oikein. Molemmat ovat kristillisestä näkökulmasta pseudokristillisiä uskontoja, jotka käyttävät Raamattua ja sen terminologiaa, mutta tulkitsevat keskeiset käsitteet aivan uudella ja kristinuskolle vieraalla tavalla. Molemmat syntyivät 1800-luvun Amerikassa, molemmat tekevät ovelta ovelle-lähetystyötä pareittain, molemmat uskovat suureen luopumukseen ja tosi kristillisyyden palauttamiseen ”viimeisinä” tai ”myöhempinä” aikoina juuri heidän perustajiensa kautta.

Tarkemmissakin opeissa Jehovan todistajilla ja mormoneilla on kummallisiakin yhtäläisyyksiä. Mormonien mukaan Jumalalla on ruumis (lihaa ja luuta) ja hän asuu planeetalla lähellä Kolob-tähteä. Vartiotorni on puolestaan opettanut, että Jumalalla on henkiruumis ja siksi hän ei voi olla kaikkialla samaan aikaan, vaan hänellä on valtaistuin Alcyone-tähdellä. (Liljeqvist, s. 23.)

Molemmilla mainituista uskonnoista on myös outoja pakkomielteitä yhdistellä Raamatun henkilöitä toisiinsa mitä erikoisimmilla tavoilla. Mormonien mukaan Aadamista tuli arkkienkeli Mikael, Jehovan todistajien mukaan taas Jeesuksesta tuli ylösnousemuksessa arkkienkeli Mikael. Mormoniprofeetta Brigham Young tosin opetti aikoinaan, että Aadam on meidän planeettamme ainoa ja tosi Jumala. Niin ja Nooasta on tullut enkeli Gabriel. Eroavaisuuksiakin tosin löytyy. Jehovan todistajien tärkeimpiä uskonkohtia on erottelu Jehovan ja Jeesuksen välillä – Jeesus on Jehovan esikoishenkilapsi, kun taas mormonien mukaan Jeesus on Jehova, mutta ei Isä Jumala, joka on Elohim!

Mormonien Pyhällä Hengellä on persoonallisuus ja henkiruumis (vähän kuin Jehovan todistajien Jehovalla), kun taas Jehovan todistajat uskovat ”pyhään henkeen”, jossa ”henki” on Jumalan vaikuttavaa voimaa, joka on ”pyhää”, koska se tulee pyhältä Jumalalta. Liljeqvist (s.80-82) valottaa mormonien pneumatologista erikoisuutta, jonka mukaan Holy Ghost ja Holy Spirit ovat eri asioita – Holy Spirit viittaa Jehovan todistajien uskoa muistuttavalla tavalla kaikkeuden täyttävään totuuden valkeuteen, jolla ei ole kokoa eikä persoonallisuutta.

Auktoriteetti

Jehovan todistajia ja mormoneja yhdistää luonnollisesti ajatus tosi kristillisyyden palauttamisesta heidän järjestössään. Tämä johtaa vahvaan auktoriteettiuskoon – Jehovan todistaja ei saa kritisoida Vartiotornia eikä mormoni elävää profeettaa. Molemmat voivat saada kaikenlaisia uusia ilmoituksia, jotka saattavat kumota vanhoja, eikä ristiriidoilla ole väliä, koska järjestössä on Jumalan äänitorvi. Kuuliaisuus järjestölle on myös lopullisen pelastuksen saavuttamisen edellytys.

Katolisesta näkökulmasta Jehovan todistajat ja mormonit eivät ole väärässä perusajatuksessaan siitä, että Jumala on asettanut maan päälle ihmisiä auktoritatiiviseen asemaan hänen totuutensa kaitsijoiksi. Jumalan kirkon tai seurakunnan tai järjestön yhteydessä on oltava pysyäkseen myös Kristuksen yhteydessä, koska kirkko on Kristuksen morsian. Mormonit ovat kirkkonäkemyksessään selvästi lähempänä katolisuutta kuin Jehovan todistajat, joiden suorastaan sokea auktoriteettiusko kohdistuu Brooklynissa sijaitsevaan Vartiotorniin, joka julkaisee nimettömänä lehtiä ja kirjoja, joiden avulla ja läpi Raamattua luetaan.

Jehovan todistajat lukevat harvemmin suoraan huippututkijoiden raamatunselityksiä tai teologiaa, mutta Vartiotorni siteeraa näitä maallisia lähteitä aina silloin, kun sitaatit sopivat heidän tarkoitusperiinsä, usein pois kontekstista niin, että loput ko. kirjoittajan teksteistä kumoaisivat Vartiotornin täysin. Mormonien uskonkohtiin taas kuuluu uskonnonvapaus, mikä liittyy vapaan tahdoon ylikorostukseen mormonismissa sekä varmasti myös liberaaliin pelastusnäkemykseen. Vartiotorni pitää itseään eksklusiivisemmin pelastustienä.

Mutta miksi kenenkään pitäisi uskoa juuri Charles Taze Russellin tai Joseph Smithin löytäneen kauan kadonneen totuuden ja palauttaneen aidon kristillisyyden? He molemmat osoittavat, että kilpailijoitakin löytyy. Molemmat ryhmät vetoavat toteutuneisiin profetioihin (Jehovan todistajat vuoteen 1914 ja mormonit USA:n sisällissotaan), mutta molemmissa tapauksissa profetiat olivat todellisuudessa virheellisiä (Liljeqvist 16-17, 101). Mormonit vetoavatkin useimmiten rukouksen aiheuttamaan subjektiiviseen vakuuttuneisuuteen, Jehovan todistajat taas ”yksin Raamattuun”, molemmat harhaanjohtavasti (subjektiivisesti voi vakuuttua mistä vain, ja Vartiotornin auktoriteetti ajaa Raamatun yli).

Pelastus

Väärän uskonnon tai pseudokristillisen ja erittäin amerikkalaiselta haiskahtavan uskonnon tunnistaa helposti siitä, kuinka kristinuskon ydinsanoma Jeesuksen Kristuksen eli Messiaan ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta vesitetään. Jehovan todistajien mukaan Jeesus eli ja kuoli kidutuspaalulla, ei ristillä – joka on pakanallinen symboli – kumotakseen Aadamin tekemiset eli antaakseen mahdollisuuden ikuiseen elämään paratiisimaailmassa niille, jotka tahtovat olla uskollisia Jumalalle (lue: Vartiotornille). Jumalan lapsiksi ja kanssaperillisiksi, uudestisyntyneiksi ja Kristuksen ruumiiseen vanhurskautettuina liitetyiksi Jeesus lunasti vain 144 000!

Mormonien mukaan Jeesus kärsi ihmiskunnan syntien rangaistuksen Getsemanessa hikoillessaan verta kuolemantuskissaan. Risti on julma kidutuksen ja tappion merkki, se vain päätti Jeesuksen sovitustyön eikä suinkaan ollut sen keskipiste, sen sijaan painotetaan Jeesuksen elämää. Jeesuksen ylösnousemuksen tähden kaikki voivat nousta kuolleista, mutta varsinaiseen suurimpaan pelastukseen päästäkseen eli jumalaksi tullakseen täytyy käydä läpi kaiken maailman mormoniseremoniat temppelissä, jonka päällä koristeena komeilee torveen puhaltava enkeli, ei Kristuksen risti. Temppelissä on liityttävä jonkun kanssa ikuiseen avioliittoon, joka mahdollistaa henkilasten tekemisen tulevassa maailmassa.

Kaukana, kovin kaukana, on kummastakin em. uskonnosta pyhän apostoli Paavalin, jonka kääntymisen muistojuhlaa eilen vietettiin, yksinkertainen sanoma Kristuksesta, lihaksi tulleesta Jumalasta, joka on ristiinnaulittu syntien sovitukseksi ja korotettu valtaistuimelleen daavidilaisena Messiaana, jotta jokainen, joka kääntyy, uskoo häneen ja kastetaan osaksi hänen ruumistaan, olisi armoitettu ja ikuisen elämän perillinen toivon mukaan, ilon, rauhan ja vanhurskauden valtakunnan jäsen.

Vartiotornin vaikeuksia…

12.1.2009

Luin joululomalla kaksi Kuva ja Sana- kustantamon julkaisemaa kirjaa erilaisista harhaopeista. Niistä raportoin seuraavaksi. Ensin on vuorossa Vartiotorni – Valtakunta uudessa valossa eli kriittinen arvio Jehovan todistajien uskonnosta. Kirjoittaja on helluntailaistaustainen apologeetti Pasi Turunen.

Kirjan luku 1 esittelee Jehovan todistajien historiaa ja osoittaa mielestäni hienosti, kuinka epäuskottava Vartiotornin itsestään esittämä väite Jumalan äänitorvena on. Uskonto kehittyi ja muuttui suuresti pienestä raamattutupiiristä jättimäiseksi organisaatioksi, jonka presidentit ovat muutelleet seuran oppeja ja käytäntöjä tiheästi.

Luvussa 2 osoitetaan Vartiotornin väite siitä, että se on ainoa pelastuksen kanava. Samoin kiinnitetään huomiota ”kadottaviin synteihin”, jotka johtavat ”epäteokraattisen” jäsenen erottamiseen seurasta niin, etteivät edes perheenjäsenet saa enää olla normaaleissa väleissä hänen kanssaan. Näitä syntejä ovat esim. joulun viettäminen, vaaleissa äänestäminen, armeijaan meneminen, verensiirron ottaminen, Vartiotornin kanssa eri tavalla ajatteleminen, ovelta-ovelle-työssä käytettyjen tuntien raportoimisen laiminlyöminen, jne.

Luvussa 3 kerrotaan Vartiotornin hierarkiasta, jossa avainasemassa on ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” eli voideltujen Jehovan todistajien joukko, ”pieni lauma”, joka pääsee taivaaseen ja ruokkii ”suurta joukkoa”, joka pääsee maanpäälliseen paratiisiin. Koko ajatus tämän palvelijajoukon auktoriteetista perustuu Matt. 24:45-47:n hyvin kyseenalaiseen tulkintaan. Jokainen lukekoon sen ja miettiköön, tarkoittaako Jeesus siinä perustavansa auktoriteetikseen maan päälle 1800-luvulla syntyvän amerikkalaistaustaisen raamattujärjestön.

Luvussa 4 esitetään oikeudenkäyntiasiakirjoja, joissa Vartiotornin johtajat ovat antaneet hyvin kiusallisia lausuntoja. He ovat mm. todenneet, että Jehova Jumala toimittaa seuran julkaisemaa lehteä ja että vaikka yksin Raamattu on Jehovan todistajien uskon lähde, he eivät saa lukea sitä muulla tavalla kuin Vartiotornin tulkinnan mukaan. Luku 5 jatkaa samaa rataa ja osoittaa johtajien opettaneen, että Raamattu yksin johtaa harhaan ja että on kartettava itsenäistä ajattelua.

Luku 6 esittää monia seuran muuttuneita oppeja siteeraten alkuperäislähteitä. Vaikka Jehovan pitäisi olla järjestön johdossa, järjestö on opettanut ristiriitaisesti useassa kysymyksessä. Jehova asui ennen avaruudessa Alcyon-tähdellä, nykyään olisi epäviisasta sijoittaa Jehovan valtaistuinta mihinkään tiettyyn paikkaan. Ensin Jeesus tuli näkymättömästi vuonna 1874, nyttemmin 1914. Hepr. 11:5 on selitetty aikojen kuluessa neljällä eri tavalla. Sodoman miesten ylösnousemuksesta ja ylösnousemattomuudesta mieltä on muutettu useita kertoja edestakaisin.

Luku 7 käy tarkemmin läpi vääriä ennustuksia, joista Vartiotorni on kuuluisa. Täten seura paljastuu vääräksi profeetaksi, joista Raamattu varoittaa. Seura ennusti nykyisen maailmanajan loppua vuosille 1914, 1915, 1918, 1920, 1925, 1941, 1975, 1984, 1900-luvun loppuun mennessä… ja tässä sitä vielä ollaan. Luku 8 jatkaa samaa rataa.

Luvussa 9 keskitytään Jehovan todistajien verioppiin ja osoitetaan, ettei veren syömisellä, jonka Raamattu kieltää, ole tekemistä verensiirtojen kanssa, jotka Jehovan todistajat Raamattuun vedoten kieltävät. Ne ovat biologisesti hyvin eri asioita – verta syötäessä veri hajoaa ruuansulatuksessa molekyyleiksi, kun taas verensiirrossa se toimii kuin potilaan oma veri. Turunen osoittaa myös Vartiotornin epäjohdonmukaisuuden, kun se sallii monien veren komponenttien syömisen, mutta ei kaikkien.

Luku 10 käsittelee joitain Vartiotornin vastausyrityksiä ja vastaa niihin, kun taas luku 11 kertoo Raamatun Uuden maailman käännöksestä, jonka Jehovan todistajat ovat laatineet ja jota vain he käyttävät. Luku 12 esittelee useita käännöksen väännöksiä, joissa tekstiä on muokattu sopivaksi Vartiotornin teologiaan.

Lopuissa luvuissa käsitellään vielä sekalaisia Vartiotorniin liittyviä vaikeuksia kuten väitettä siitä, että Jeesus kuoli kidutuspaalulla eikä ristillä, ongelmallista ja vaihtelevaa suhtautumista rokottamiseen, sekä skandaalia, jossa paljastui, että Vartiotorni on ollut virallisesti kumppaniudessa YK:n kanssa samalla, kun se on opettanut YK:n olevan Ilmestyskirjan peto.

Turunen on tehnyt hyvää työtä, hänen tekstinsä on helppolukuista ja asiallista. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikkakin siinä on katolisesta näkökulmasta muutamia kohtia, joihin pitää suhtautua varauksellisesti. Näitä ovat esimerkiksi katolisen hierarkian auktoriteetin vastustus sekä protestanttinen pelastusohje kirjan lopussa.

Turusen kanta kaatuu hänen omaan argumenttiinsa Jehovan todistajia vastaan – oikeaa uskoa on täytynyt olla kaikilla vuosisadoilla (Matt. 28:20), mutta helluntailaista kaste- ja auktoriteettinäkemystä emme pahemmin ennen reformaation aikaa löydä kristillisestä historiasta.

Todisteita Jehovasta…

20.10.2008

Jokunen päivä sitten luonani kävi kaksi Jehovan todistajaa. Edellisestä keskustelusta oli aikaa jo muutama kuukausi. Ajattelin kirjoittaa muutaman kokemuksen avuksi muille vastaaviin tilanteisiin.

Jehovan todistajien ja kristittyjen suurin ero on tunnetusti opissa Jumalasta. Jehovan todistajat ovat moderneja areiolaisia, joiden mukaan Konstantinus toi Kolminaisuuden pakanuudesta kirkkoon, jolloin tapahtui suuri luopumus. Todistajat tuntevat kirkkohistoriansa ja Raamattunsa, mutta juuri niin: heidän kirkkohistoriansa ja heidän Raamattunsa – jos me tunnemme oikean kirkkohistorian ja oikean Raamatun, todistajat hiljenevät pian todisteiden edessä. Tai sitten he vain vaihtavat tehokkaasti aiheesta toiseen.

Jospa aloitettaisiin kirkkohistoriasta. Olen huomannut, että todistajat eivät pahemmin ole sisäistäneet modalismia ja sen kirkkohistoriallisia ja teologisia implikaatioita. Sitäkin oudompaa on, että he usein esittävät kolminaisuusopin virheellisesti modalistisena – ”Kun Jeesus rukoili, rukoiliko hän itseään?” Tässä vaiheessa kun muistuttaa, että juuri modalismi oli ensimmäinen kolminaisuusharha, joka tuomittiin jo 200-luvulla eli ennen koko areiolaiskiistaa, todistajat hiljenevät tai vaihtavat aihetta. Tämä fakta nimittäin osoittaa sen, että ensimmäisille kristityille oli päivänselvää, että Jeesus oli Jumala, kysymys oli vain siitä, onko hän sama persoona kuin Isä vaiko eri. Yhdellä iskulla saa kaksi kärpästä – vastauksen rukousargumenttiin ja koko Konstantinus-pakanuus-luopumus-paradigman jäähyväiset.

Mitä Raamattuun tulee, kristityn tulisi tuntea tärkeimmät Jeesuksen jumaluutta koskevat kohdat. Täytyy muistaa, että Jehovan todistajat harjoittelevat meidän kohtaamistamme tunteja ja tunteja joka viikko. Ei ole liikaa pyydetty, että kerran elämässämme otamme perinpohjin selville Jeesuksen jumaluuden raamatulliset perusteet. Kuinka ollakaan, pian ilmenee, että yhtä argumenttia pidemmälle todistajien paukut eivät kovinkaan usein riitä. Tällaisia kohtia (joista yksikään ei riitä itsessään – todistajilla on vasta-argumentti jokaiseen, mutta jos tunnemme vasta-argumentit ja osaamme kumota ne, tilanne on aivan toinen) ovat Joh. 1:1-3, Joh. 5:18, Joh. 8:24,58, Joh. 10:1-20,28-33, Joh. 13:19, Joh. 14:9, Joh. 20:28 (kuinka ollakaan, koko Johanneksen evankeliumin pointtina on Jeesuksen jumaluus) ; Kol. 1:16, 2:9; Fil. 2:5-11, Hepr. 1:1-12, Ilm. 22:13, Tit. 2:13, 2. Piet. 1:1,11, Room. 9:5.

Seuraavassa muutama esimerkki Jehovan todistajan (JT) ja katolisen kristityn (KK) ajatustenvaihdosta.

JT: Mitä ajattelet, onko Jeesus luotu?
KK: Ei tietenkään, hänhän on Luoja.
JT: Mitäs sanot tästä: Kol. 1:15, hän on luomakunnan esikoinen.

KK: Niin on, merkityksessä ”luomakunnan perillinen” tai ”esikoinen yli luomakunnan” tai ”ennen luomakuntaa” – kreikan genetiivi voidaan tulkita usealla tavalla. Uskontunnustuksemmehan nimenomaan sanoo, että Jeesus on syntynyt eikä luotu. Jos katsotaan kontekstia, heti seuraava jae kertoo koko luomakunnan tulleen luoduksi Jeesuksen kautta. Koko Kolossalaiskirjeen pointti on vastustaa niitä, jotka palvelevat enkeleitä (2:18), ja jae 16 osoittaakin, että enkelitkin ovat Jeesuksen luomia. Jae 2:9 painottaa koko jumaluuden täyteyden asuvan Jeesuksessa ruumiillisesti. Koko Kolossalaiskirjeen argumentti tuhotaan, jos nyt käännetään homma ympäri ja väitetään Jeesuksen olevan ruumiiton ylienkeli, jota meidän on palveltava. Juuri tällaista oppia Kolossalaiskirje yrittää kumota.

JT: Entäs mitä ajattelet tästä Filippiläiskirjeen kohdasta, jossa sanotaan, ettei Jeesus yrittänyt anastaa itselleen Jumalan vertaisuutta? Tämä osoittaa, ettei Jeesus ollut Jumalan vertainen (Fil. 2:6).
KK: Ryöstösaalista merkitsevä sana harpagmos on tässä tosiaan kiistanalainen, se voidaan tulkita noin tai sitten Kirkkoraamatun mukaan idiomaattisesti niin, ettei Jeesus pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen. Kontekstin perusteella on syytä valita jälkimmäinen vaihtoehto, sillä mitä erityisen nöyrää (2:5) on siinä, että luotu ei yritä ryöstää itselleen Jumalan vertaisuutta? Lisäksi haluaisin kysyä, saiko Jeesus kenties Jehovaa korkeamman nimen, kun hän sai nimen, joka on kaikkia nimiä korkeampi (2:9)?
JT: Ei tietenkään, hän on vain muita luotuja ylemmäksi korotettu.
KK: Joudut kuitenkin lisäämään ajatuksen ”muut luodut” tekstiin, jossa niin ei sanota, samoin kuin Kol. 1:16:ssa.

JT: Mutta 1. Kor. 15:24-28 selvästi tekee eron Jumalan ja Jeesuksen välillä. Jeesus alistuu Jumalalle, ei Jumala koskaan alistu Jeesukselle.
KK: Emmehän me niin väitäkään. Tosiaan Isä Jumalan ja Jeesuksen välillä on ero, sekä persoonassa että pelastushistoriallisessa roolissa. Mutta Jeesuksen alistuminen Isälle ei merkitse hänen olemuksensa erilaisuutta tai alemmuutta yhtään sen enempää kuin naisen alistuminen miehelle merkitsisi naisen alempiarvoista tai erilaista ihmisluontoa mieheen verrattuna. Samassa kirjeessä Paavali aloittaa ja lopettaa tekstinsä mainintaan rukouksesta Jeesukselle. Kehottaako Vartiotorni rukoilemaan Jeesusta?

Mormonit, Linus, Johanneksen ilmestys ja apostasia

29.9.2008

Pitkään mietin, eivätkö mormonit lainkaan tunne kirkkohistoriaa väittäessään, että Kristuksen kirkko ei apostolien kuoleman jälkeen jatkunut. Kertoohan Ireneus Linuksen saaneen Rooman piispan viran apostolien jälkeen ja luetteleehan hän apostolisen jatkumon aina omiin päiviinsä saakka (n.v.189). Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että tämä tosiasia näyttääkin kuuluvan mormonilähetyssaarnaajien peruskoulutukseen. Mitä heillä on asiasta sanottavanaan?

Linus vs. Johannes

Argumentti menee suunnilleen näin: ”Raamattu ennusti luopumuksesta, joka kohtaisi kirkkoa (jakeiden x siteeraus). Jotkut väittävät, että kirkko jatkui, koska Linus tuli Pietarin seuraajaksi Roomassa. Tällöin Ilmestyskirjaa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Se ilmoitettiinkin apostoli Johannekselle, ei Rooman piispalle. Miksi näin? Tosi kirkko siis oli olemassa vain apostolisen sukupolven ajan, minkä jälkeen se katosi.”

Ensimmäisellä kerralla minulla kesti hetken tajuta, mikä koko argumentin pointti oikein on. Miksi Ilmestyskirjan ilmoittaminen Johannekselle millään tavoin liittyisi siihen, jatkuiko kirkko Roomassa apostolien jälkeenkin? Lopulta tajusin argumentin toimivan mormoneille, jos sitä lähestyy kahdella mormonioppiin kuuluvalla alkuolettamuksella: 1) tosi kirkon merkki on se, että se tuottaa/saa uutta ilmoitusta, 2) tämä ilmoitus annetaan kirkon johdolle eli apostoleille.

Näillä alkuolettamuksilla Pietarin seuraajien olisi kuulunut saada ilmoitus Johanneksen sijaan, jos he olisivat todella olleet tosi kirkon johdossa. Johannes tosi apostolina sai ilmoituksen, kun taas Linukselle ja kumppaneille ei moista herunut, joten tosi kirkko ei jatkunut heidän kauttaan.

Ongelmia ongelmien päälle

On sanomattakin selvää, että tämä argumentti on täynnä ongelmia ja perin virheellinen. Se ensin olettaa tosi kirkon saavan ilmoitusta, huomaa sitten Rooman olevan vailla uutta ilmoitusta ja päättelee sitten, ettei Rooma ole tosi kirkko. Alkuolettamus jää kuitenkin kokonaan todistamatta, eikä Uudesta testamentista löydykään mitään sitä tukemaan. Varhaisen kirkon näkemys kirkosta ei sitonut kirkkoa uuden ilmoituksen saamiseen, vaan pikemminkin kirkko välittää eteenpäin pyhille kertakaikkisesti annettua uskoa (Juud 3).

Muita ongelmia, joiden kautta yllä esitettyä argumenttia voisi lähestyä, ovat mm. seuraavat:

1) Pietarin, Linuksen ja Cletuksen seuraaja Klemens kirjoitti kirjeen Korinttilaisille, jota luettiin kirkoissa samaan tapaan kuin Paavalin inspiroituja kirjeitä. Alkukirkko siis koki, että Jumala puhuu myös Rooman kirkon kautta.
2) Mistä tiedämme, että Ilmestyskirja on ilmoitusta, mutta Klemensin kirje ei? Monet alkukirkossa pitivät edellistä epäperäisenä ja jälkimmäistä kanonisena. Katolinen kirkko päätti 300-luvun lopulla sisällyttää edellisen kaanoniin ja sulkea pois jälkimmäisen, ja tämä Uusi testamentti on nyt mormonien käytössä. Miksi luottaisimme luopiokirkon kykyyn määritellä oikein Jumalan inspiroima kaanon? Eivätkö UT:n kaanonin rajat ole ilmoitusta?
3) Monet apostolit olivat tosi apostoleja eivätkä kuitenkaan tuottaneet yhtään inspiroitua tekstiä.
4) Johannes sai Ilmestyksen, koska hänet oli karkotettu yksin Patmos-saarelle eikä hän päässyt osallistumaan kirkon jumalanpalvelukseen. Täten Jumala halusi antaa juuri hänelle maistiaisen taivaallisesta liturgiasta.
5) Ilmestyskirjan Johannes ei edes ole apostoli Johannes (liberaaliteologinen lähestymistapa, en suosittele;).


%d bloggers like this: