Archive for the ‘Luther ja luterilaisuus’ category

Mannaa 1980-luvulta muistopäivän ja merkkivuoden alun kunniaksi

31.10.2016

Hyvää uskonpuhdistuksen muistopäivää ja reformaation merkkivuotta (ei tuhlata aikaa sanoista kiistelemiseen)! Nyt se vihdoin alkaa, reformaatio2017 eli Armoa2017 eli reformaatio500, ja paavi menee Ruotsiin! Minä taas menen Maltalle. Sitä ennen kirjoitan kuitenkin lyhyen kirjaesittelyn.

Välillä löytää jostain mäihällä vanhoja teologisia helmiä. Näin kävi minulle jokin aika sitten, kun törmäsin teokseen Pastor et episcopus animarum (1985), joka on piispa Paul Verschurenin juhlakirja. Piispa Verschurenista olen kirjoittanut kerran aiemmin (ja omistanut Vatikaani II -kirjani hänelle), ja silloin kävi ilmi, että hän kehotti katolilaisia huomioimaan jo reformaation 450-vuotismuiston 1967 hyvässä ekumeenisessa hengessä.

Mikä siis sen sopivampaa kuin muutama makupala tästä hienosta juhlakirjasta. Sen aloittaa Kalevi Toiviainen (1929-2015, Mikkelin piispa), joka pitää Verschureniä ”hyvässä mielessä postkonsiliaarisena piispana, jossa ruumiillistuvat Vatikaanin II konsiilin mielestämme parhaat intentiot” (s. 1).

Toiviaisen toive

Ekklesiologiaan eli kirkko-oppiin erikoistunut Toiviainen toteaa reformaation sola scriptura -periaatteesta, että sitä on täydennettävä lauseella scriptura numquam sola (Raamattu ei ole koskaan yksin). Lutherinkin ajattelussa traditio oli valovoimainen, ja ”fundamentum patristicum ja definitiones et decreta conciliorum oecumenicorum ovat jatkuvasti ajankohtaisia”. (s. 5) Tämähän on kova jäbä tämä Toiviainen!

Toiviainen edustaa samantyyppistä katolis-luterilaista identiteettiä kuin Seppo A. Teinonen, Eero Huovinen ja Jari Jolkkonen. Luterilaisen identiteetin ongelmaa ei ratkaista ilman että ”tunnustetaan suhde lännen katoliseen kirkkoon”. ”Joko tytär on löytänyt itsensä niin pitkälle, että voi luopua murrosikäisen protestiasenteestaan myös täällä Suomessa?” (s. 5)

Toiviainen pitää haasteena sitä, että käytännön seurakuntalainen Suomessa kohtaa lähinnä vapaiden suuntien kristittyjä ja ehkä vähän ortodokseja. Kun vapaat suunnat rakentuvat  yksilöiden konversiolle, yhteydenpidon muotona on allianssitoiminta. ”Ekumeenisen tilanteen kehittymättömyyteen Suomessa kuuluu, että huomattava osa luterilaisen kirkon jäsenistä ei ymmärrä allianssiin liittyviä ongelmia” (s. 11).

Toiviaisen toive on siis, että luterilainen kirkko identiteettinsä pohjalta suuntautuisi ekumeenisesti nimenomaan äitikirkon suuntaan ja etsisi kirkkojen näkyvää ykseyttä. Teologisiksi vaikeuksiksi Toiviainen mainitsee luterilaisten osalta mm. uudet Maria-dogmit ja paaviuden, käytännölliseksi vaikeudeksi Suomen tilanteen, jossa suurin osa ei kohtaa muita kuin oman kirkkonsa jäseniä. Ekumeeninen yhteydenpito à la Verschuren on huipputärkeää.

Teresan rukous ja naisten asema

Kuten huomaatte, tämä juttu on hieman lähtökiireessä kirjoitettu. Eli seuraavassa joitain poimintoja muista artikkeleista. Tuomo Mannermaa kirjoittaa tietenkin vanhurskauttamisesta ja jumalallistamisesta ja Eero Huovinen luterilaisesta paaviuskäsityksestä käytännössä saman artikkelin kuin vuonna 2013 kirjaan Euangelium Benedictum. Myös Seppo A. Teinonen on omimmillaan, kun hän käsittelee aihetta recogimiento ja ekklesiologia.

”Uuden ajan katolista reformaatiota ei voida ymmärtää oikein, jos sitä tarkastellaan vain Trenton konsiilin (1545-1563) opillisten päätösten ja protestantismin vastustamisen puitteissa.” (s. 134) Teinonen kiinnittääkin huomionsa espanjalaisiin mystikkoihin Avilan Teresaan, Ristin Johannekseen ja Ignatius Loyolalaiseen ja katsoo, mitä he sanovat kirkosta. Teinosen loppukaneetti – pari vuotta ennen katolisuuteen kääntymistä – on tyylikäs:

Vieläkin tärkeämpää oli, että itse kokoamuksen eli rekollektion kokemus ei myöhemmin merkinnyt enää – – pelkkää ihmisen itsensä integraatiota hänen suhteessaan Jumalaan, vaan mukaan tuli myös Kirkko, joka oli olennainen osa mystistä elämää. Tältä pohjalta pyhä Teresa saattoikin pyytää väkeään rukoilemaan Jumalaa ”antamaan kasvua Kirkolleen ja valoa luterilaisille” (Castillo Epíl.) (s. 146)

Thea Aulo, joka oli ensimmäinen Suomessa teologian tohtoriksi väitellyt katolinen nainen, kirjoittaa reformaatiosta naisnäkökulmasta. ”Voidaan sanoa, että Luther teki naisille karhunpalveluksen sulkiessaan luostareita ja kehottaessaan sisaria menemään naimisiin – näin hän sulki heiltä ainoan mahdollisuuden omistautua kokonaan hengelliselle kutsumukselleen ja olla vain Jumalan palvelijoita.” (s. 153)

Aulo esittää myös erittäin terävän ja tärkeän huomion, jota ei kyllä kovin useasti ole valitettavasti toistettu: ”Olipa kysymys pappisviran avaamisesta tärkeä naisille tai ei, se koskee vain pientä vähemmistöä, sen sijaan kysymys naisen asemasta kirkossa koskee 50 % kirkon jäsenistä. On siis kokonaan toisen luokan kysymys, onko naisilla yleensä mahdollisuus vaikuttaa kirkossa ja kirkkoon, kuunteleeko se heitä.” (s. 155)

1980

 

Seitsemän veljeksen teologia

17.10.2016

Jollain ihmeen konstilla onnistuin käymään peruskoulun ja lukion lukematta koskaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Vuosi sitten Aleksis Kiven päivänä 10.10. päätin lukea ko. romaanin seuraavan vuoden aikana, ja saavutinkin tavoitteeni ennen tämän vuoden Aleksis Kiven päivää.

Luin WSOY:n vuonna 1999 painaman sinikantisen laitoksen, jonka kansikuvana on Akseli Gallen-Kallelan ”Veljesten pako Jukolaan” vuodelta 1907. Seitsemän veljestä julkaistiin alun perin vuonna 1870 (tuttu vuosi myös katolisesta dogmatiikasta – mikä konsiili?), ja Kivi kuoli vain kaksi vuotta myöhemmin 1872. Kiven kuolinmökki ja hauta ovat Tuusulassa ja hänen synnyinkotinsa Nurmijärvellä.

Kiven syntymäkodissa käydessäni sain tietää, että hänen äitinsä toivoi pojastaan pappia. Kivi harkitsikin pappeutta pitkään mutta päätyi lopulta kirjailijaksi (ja jopa kansalliskirjailijaksi!). Teologinen tarkkanäköisyys paistaa silti läpi Seitsemässä veljeksessä, ja juuri siihen keskityn tässä tiiviissä kirjaesittelyssä.

”Jukolan kristillinen veljesparvi”

Seitsemän veljeksen maailmankatsomuksellinen konteksti on läpensä kristillinen. Usko ei ole kaventunut yksityisasiaksi, vaan veljekset puhuvat usein ja avoimesti Jumalasta ja kristillisestä opista. He ovat ”Jukolan kristillinen veljesparvi” (s. 29), ”kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen soltaatteja”, vaikkeivät osaakaan lukea (s. 118). Heidät on kasvattanut kristitty äiti, joka niin ikään oli lukutaidoton (s. 91).

Lukutaidottomuuteen nähden veljekset ovat aikamoisia Raamatun ja kristillisen opin tuntijoita. Dialogeissa mainitaan mm. Aadam, Nooan arkki, Siion, Sebaoth, Simeonin kiitosvirsi ja Sakkeus sekä ”pyhä Paavali”. Veljekset viittaavat kerran jos toisenkin myös yksittäisiin Raamatun jakeisiin, sellaisiinkin, joita ei luulisi kaikkein tunnetuimmiksi: ”niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle” (s. 31, vrt. Room. 12:20).

Myös veljesten dogmatiikka lepää kivenkovalla perustalla. He puhuvat luomisesta, enkeleistä, perisynnistä, lihan heikkoudesta, kasteesta ja hätäkasteesta, Jumalan armosta ja rangaistuksesta, sielusta ja ruumiista, taivaasta ja helvetistä sekä maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta. Katolilaisen silmään pistäneinä kuriositeetteina mainittakoon, että papin tulee ”messuta” (s. 187) ja että yksi nimiehdotuksista Juhanin esikoiselle oli Erik Translatus (s. 311).

Seitsemän veljeksen teologia herättää paljon ajatuksia. Joskus kansallisromaanin kieli tarjoaa vaihtoehtoja väsyneelle katekeesille, joskus dogmaattiset debatit koskettavat yhä tänäänkin polttavia ekumeenisia ongelmia. Seuraavassa poimin mielestäni parhaita paloja Seitsemän veljeksen teologisesta annista.

Vanhan-Aatamin pirunpihka ja hurskaan Aapelin veri

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi veljesten keskusteluun Vanhasta Aatamista ja perisyntiopista, joka on monille kovin problemaattinen ”uskon-pykälä” myös nykypäivänä. Timon ongelmana oli se, että vaikka hän tiesi kyseessä olevan ”perisynnin tunnusmerkki”, hän ei voinut olla mieltämättä Vanhaa Aatamia ”vakavaksi taatoksi vilttihatussa”, joka ”astelee aatoksissaan ja ajelee härkäparia”. (s. 24)

Nykyihmisen ongelmana lienee pikemminkin se, että koko perisynnin käsite alkaa olla vieras, vanhahtava ja jopa vastenmielinen. Opetuksessa ja julistuksessa voisikin ehkä hyödyntää Seitsemästä veljeksestä saatavaa synonyymiä, ”kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa” (s. 285), mikä merkitsee sitä, että ”ihminen on heikko, eikä voi hillitä vihansa ja synnin voimaa” (s. 46). Nyt 2000-luvun suomalaiskuulijakin hymyilee ja nyökkää.

Toiseksi kiinnitin huomiota siihen, kuinka veljekset kunnioittavat aapista eli oletettavasti Agricolan ABC-kirjaa, joka sisältää aakkosten lisäksi pienen katekismuksen. Raivoissaan Juhani toteaa: ”Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja!” (s. 39) Yhteenotossa toukolaisten kanssa Juhani käskee alakynnessä olevaa tappelupukaria suutelemaan pensaaseen viskattua aapista:

”Tee se, tee se, muutoin huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani musta kuin saunan tonttu. Sentähen suutele aapistani. Minä rukoilen sinua meidän molempien puolesta!” (s. 45)

Kadotuksen pätsi ja ijankaikkinen sauna

Veljekset ovat tietoisia siitä, etteivät he ole mitään pyhiä pulmusia. Eero toteaa, että tässä on ”seitsemän villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa” (s. 70) ja Simeoni tulkitsee, että ”Jumala rankaisee [meitä] syntiemme tähden” (s. 73). Saunassa Simeoni kehottaa veljiään muistelemaan ”kadotuksen pätsiä” ja kysyy, eikö löylyn mojova kuumuus tuo mieleen helvetin tulta (s. 78).

Helvettiin liittyy myös kansallisromaanin kovin ja kriittisin teologinen debatti. Juhani kyseenalaistaa Luojan viisauden maailman järjestämisessä ja kertoo, miten olisi itse asiat tehnyt. Aapo ja Simeoni puolustavat Jumalaa, joka ”tahtoo koetella ihmislapsen voimaa uskossa”. Juhani vastaa viiltävästi:

”Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa kautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niin kuin sääksiä vaan; sinne, johon en soisi käärmettäkään minä, vaikka syntinen ihminen.” (s. 84)

Veljet yrittävät nöyryyttää Juhania muistuttamalla veljesjoukon monista synneistä, mutta Juhanin mukaan ei kannata ”alati muistella tuota tulista uumentoa, perkelettä ja pieniä perkeleitä”, sillä moinen panee ”sekaisin miehen pään”. Veljesten hurjapäisyyksiä on pidettävä nuoruuden hullutuksina eikä synteinä ankarassa mielessä: ”Jumala on pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos vilpittömästä sydämestä rukoilemme”. (s. 84-85)

Juhani torjuu kyllä törkeät synnit, joita ”tulee karttaa”, mutta pienempiä syntejä ei tule aina ”laskea omantunnon ongennokkaan”. Simeoni ja Aapo huudahtavat kauhuissaan, että Juhanin oppi on saatanan kuiskutusta ja ”väärää oppia ja uskoa”, ja Timo lisää, että Juhani haluaa ”kiusata meitä Turkkilaisten uskoon”. Juhani vastaa vakuuttavasti: ”Kitanne kiinni, ja paikalla!” (s. 85-87)

Ekumeeninen ydinkysymys ja reformaation merkkivuosi

Ylläolevassa dialogissa veljekset koskettavat synti-, armo- ja pelastusopin ydinkohtaa, jota myös ekumeenisessa katolis-luterilaisessa dialogissa tulisi paljon tähänastista perusteellisemmin käsitellä. Mielestäni kysymys lievästä ja vakavasta synnistä kaikkine seurauksineen on suurin sekä teoreettinen että käytännöllinen ero katolisen ja luterilaisen pelastusopin välillä, mutta se on jäänyt lähes täysin vaille huomiota, puhumattakaan tyydyttävästä ratkaisusta.

Kysymys kuolemansynnistä ja sen seurauksista palaa estradille romaanin lopussa, kun Timon vaimo valittaa veljien viinanjuonnista: ”Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen helvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta.” Timo vastaa: ”Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan.” Tämän jälkeen kerrotaan pyhäaamuista, joina lähdettiin ”rippikirkkoon” ja joina Timon vaimo pyysi aina ”anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän sunkin olisi rikkonut heitä kohtaan”, mikä oli aina ”liikutuksen hetki”. (s. 336)

Seitsemän veljestä asettaakin reformaation merkkivuoteen valmistautuville katolilaisille ja luterilaisille kinkkisiä kysymyksiä. Kuinka vanhurskauttaminen uskosta ja armosta suhteutuu konkreettisiin tekosynteihin? Onko lievällä ja raskaalla synnillä eroa? Menetetäänkö pelastava armo vakavasta synnistä, ja jos kyllä, niin mikä kaikki on laskettava vakavaksi synniksi? Onko rippi välttämätön tai edes hyödyllinen keino saada (vakavat?) synnit anteeksi?

Seitsemän veljestä on siis täysillä mukana reformaation 500-vuotismuistossa 2017. Niin kansallisromaanin veljet kuin sen taivaatkin julistavat merkkivuoden slogania: ”’rukoiletteko, sen vietävät, armoa?’; ja kaiku pilvistä vastasi: ’armoa!'” (s. 44)

kivi

Opus Dei: katolista salmiakkia

3.10.2016

Olen pitkään ajatellut, että pitäisi kirjoittaa jotain Opus Deistä, mutta jostain syystä en ole saanut artikkelia aikaiseksi. Viime viikolla tajusin, että Opus Dein perustamispäivä 2.10. on kohta käsillä (Opus Dei täytti siis eilen 88 vuotta, onnea!), ja selasin läpi kaksi aiemmin lukemaani Opus Deitä käsittelevää kirjaa, Scott Hahnin Ordinary Work, Extraordinary Grace ja Mikko Ketolan Opus Dei: Vaiettu salaseura?

Huomasin, että molempien kirjojen ilmestymisvuosi oli 2006 eli tasan kymmenen vuotta sitten. Olen lukenut vielä kolmannenkin Opus Dei -kirjan vuodelta 2005, tunnetun katolisen reportterin John Allenin opuksen (heh-heh). Allenin kirja lienee paras ulkopuolisen kirjoittama tasapainoinen esitys, Scott Hahnin kirja paras sisäpiiriläisen inspiroiva esitys, ja Ketolan kirja on aika lailla Allenin suomalainen vastine, ainoa laatuaan.

Sekä ennen kirjojen lukemista että niiden jälkeen minulla on ollut myös huomattavan paljon henkilökohtaista kokemusta Opus Deistä. Kävin Opus Dein keskuksessa säännöllisesti useita kertoja viikossa, jopa päivittäin lukioaikanani 2002-2005 ja hyvin usein myös seuraavina vuosina, sittemmin kuitenkin harvenevaan tahtiin. Olen Opus Dein ”avustaja” (mikä tarkoittaa rukousta Opus Dein puolesta ja pientä rahallista tukea) mutten jäsen.

Opus Dein avustajuus ei edellytä katolisuutta eikä edes kristinuskoa, vaan ainoastaan Opus Dein työn arvostamista. Itse arvostan sitä peruskasvatusta, jonka Opus Deiltä sain niin teologian, hengellisyyden kuin inhimillisen elämänkin alalla. Samalla ymmärrän hyvin joitain Opus Deitä kohtaan esitettyjä kritiikkejä, ja joihinkin niistä yhdyn. Lisäksi minulla on omia Opus Dei -traumojani, mutta niiden käsittelylle ei tässä valitettavasti ole tilaa.

Mikko Ketola viittaa kirjansa lopussa (s. 200) John Allenin arvioon Opus Deistä katolisen kirkon Guinness Extra Stoutina ja toteaa, että suomalainen salmiakki olisi vielä osuvampi vertailukohta. ”Se on väkevää ainetta, se täytyy ’löytää’, eikä se selvästikään sovi kaikille.” Itse rakastan salmiakkia, mutta liikakäyttö saattaa aiheuttaa pahoinvointia.

Opus Dei: vaiettu salaseura?

Mikko Ketolan kirja lähtee liikkeelle Dan Brownin Da Vinci -koodin aiheuttamasta kohusta Opus Dein ympärillä ja kysyy, onko kyseessä salaseura. Mielenkiintoisesti Ketola kertoo, että hänen omat ennakkotietonsa Opus Deistä olivat ”melko pinnalliset ja negatiivisesti värittyneet”. Tiedon karttuminen karisti ennakkoluuloja, ja kirjan lopussa vastaus alaotsikon kysymykseen on selvän kielteinen: Opus Dei ei ole salaseura. (s. 21, 194)

Ketolan kirjasta saa asiallista tietoa Opus Dein historiasta, rakenteesta ja toiminnasta. Sitä saa myös vaikkapa Opus Dein suomenkielisiltä kotisivuilta. Ketolan kirjan antamat tiedot ovat valitettavasti jo monilta osin vanhentuneita, sillä Opus Dei on kehittynyt Suomessa paljon vuoden 2006 jälkeen. 2010-luvulla Opus Dein jäsenet ovat mm. avanneet opiskelijakoti Tavasttähden ja hankkineet kurssikeskus Malminharjun.

Vuonna 2016 vihittiin ensimmäinen suomalainen Opus Dein pappi, isä Oskari Juurikkala. Hän on esiintynyt avoimesti useammassakin lehti- ja televisiohaastattelussa ja kertonut mm. siitä, kuinka Da Vinci -koodin jälkeen Opus Dei otti entistä avoimemman linjan julkisen tiedotuksen suhteen, ja se on koitunut sille hyödyksi. Opus Dei on saanut jopa uusia jäseniä Dan Brownin ”ansiosta”, ja nykyään heitä on maailmalla yli 90 000.

Opus Dein hengestä ja sanomasta

Ketolan kirjassa tulee hyvin esiin Opus Dein pääsanoma ja se, kuinka myös suomalaiset luterilaiset ovat saaneet siitä hengellistä inspiraatiota. Nykyisin Kirkon koulutuskeskuksessa toimiva TT Juhani Holma järjesti aikoinaan Torniossa opintopiirin, jossa luettiin Opus Dein perustajan pyhän Josemaría Escriván tekstejä.

Yhteinen oivalluksemme on ollut, että työn voi muuttaa rukoukseksi. Se on tuonut aivan uuden näkökulman omaan työhön varsinkin niille, jotka kamppailevat uupumuksen tai muiden työhön liittyvien ongelmien kanssa. (s. 182)

Opus Dein pääsanoma työn pyhittämisestä ja pyhittymisestä työn kautta on ollut merkityksellinen myös minulle ja monille muille. Lukioaikanani mieleeni painuivat Josemaría Escriván Tie-kirjan sanat: ”Tunti opiskelua on nykyajan apostolille tunti rukousta.” (335) Tie oli ensimmäinen lukemani hengellinen kirja, ja sen lyhyet mietiskelykohdat auttoivat sekä katolisen identiteetin muodostumisessa että henkilökohtaisessa rukouselämässä.

Monet ovat panneet merkille yhtymäkohdan Opus Dein ja luterilaisuuden ydinpointtien välillä. Elääkseen täyttä kristillistä elämää ihmisen ei tarvitse vetäytyä luostariin, vaan sitä voi toteuttaa keskellä maailmaa. Sekä luterilaisuus että Opus Dei ovat korostaneet maallikon kutsumuksen arvoa ja yleistä pappeutta. Kun mennään yksityiskohtiin, erojakin löytyy, mutta Suomessa tämä on joka tapauksessa hedelmällinen yhtymäkohta.

Toinen Opus Dein hengellisyyden peruselementti on tietoisuus Jumalan lapseudesta. Jos suomalaisilla herätysliikkeillä on klassiset tarinansa perustajahahmojensa heräämisistä, niin Opus Deillä on monesti toistettu kohtaus pyhän Josemarían elämästä, jolloin hän sisäisti Jumalan lapseuden ilon. Josemaría hyppäsi pois ratikasta ja käveli pitkin Madridin katuja toistellen sanoja ”Abba, Isä” (Room. 8:15) kuin hullu konsanaan.

Myös Jumalan lapseuden idea on ekumeenisesti ongelmaton, onhan se vahvasti uusitestamentillinen ajatus. Opus Dein kontribuutiona on kuitenkin Jumalan lapseuden (melko) johdonmukainen soveltaminen (lähes) kaikkiin hengellisyyden ja teologian aspekteihin. Opus Deissä Jumalan lapseus ei uhkaa jäädä pelkäksi teoreettiseksi kategoriaksi, vaan siitä kumpuava ilo leimaa Opus Dein jäsenten elämää ja tarttuu myös muihin.

Kuinka Opus Dein teologia pelasti Scott Hahnin avioliiton

USA:n ehkä kuuluisin katolinen käännynnäinen ja kansantajuisia kirjoja kirjoittava teologi Scott Hahn löysi Opus Dein ollessaan vielä kalvinisti. Hahn kiinnitti Opus Dein jäsenissä huomiota siihen, että he rukoilivat ja lukivat Uutta testamenttia säännöllisesti. Opus Dein jäsenen päivärytmiin kuuluu kaksi puolituntista rukoushetkeä sekä n. 15 minuuttia Uuden testamentin ja jonkin muun hengellisen kirjan lukemista.

Hahn tietysti kertoo myös Opus Dein ”katolisesta työetiikasta” ynnä muusta, mutta mielenkiintoisin ja henkilökohtaisin kirjan luvuista on viimeinen, jossa Hahn paljastaa jotain avioliittonsa vaikeista ajoista. Kun Scott oli liittynyt katoliseen kirkkoon, Kimberly-vaimo pysyi kalvinistina, ja avioliitto kärsi kovasti teologisista tappeluista. Erään Opus Dein jäsenen neuvo Scottille oli: Turn down the theology, turn up the romance.

Teologia alas, romantiikka ylös. Scott epäili ensin, mutta yritti sitten pikku hiljaa alkaa lähestyä Kimberlyä argumenttien ja teologian (se, mikä erottaa) sijaan avioliiton ja lasten näkökulmasta (se, mikä yhdistää). Neuvon vaikutus oli mullistava: lyhyesti sanottuna avioliitto pelastui ja Kimberly kääntyi katolilaiseksi. Scott avaa Opus Dei -ystävänsä ohjeen teologisen sisällön:

  • kunnioita Kimberlyn vapautta (tätä on Opus Dei)
  • armo rakentaa luonnolle (tätä on Opus Dei)
  • älä ole klerikaalinen vaan rakasta maailmaa (tätä on Opus Dei)
  • tavallinen perhe-elämä on arvokasta, jopa seksikästä (tätä on Opus Dei)

Ja tämä kaikki on vain seurausta siitä, että olemme Jumalan lapsia.

opusallen opushahnOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viides herätysliike ja Eero Junkkaala

26.9.2016

Pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jota ei malttanut olla lukematta heti loppuun. Hotkin 200-sivuisen kirjan kahdessa päivässä. Kyseessä on TT Eero Junkkaalan, Suomen teologisen instituutin entisen (ja ensimmäisen) pääsihteerin kirja Viides herätysliike – Näin minä sen näen (Kirjapaja 2016).

Voin kyllä kuvitella, että ihan jokaista suomalaista tämä kirja ei välttämättä viihdytä. Se on pitkä liuta erilaisten kristillisten herätys- ja lähetysjärjestöjen syntyhistorioita, siinä on hieman epäloogisia kronologisia ja temaattisia hyppäyksiä, ja se sekoittaa häikäilemättä henkilökohtaista kerrontaa ja kirkkohistoriallista asiatekstiä. Suomen kirkollisesta ja uskonnollisesta kentästä kiinnostuneille kirja on kuitenkin herkkupala.

Mikä viides herätysliike?

Herätysliikkeitä olen tällä blogilla käsitellyt jo kerran jos toisenkin, ja pienenä kertauksena vain todettakoon, että viides herätysliike eli viidesläisyys saa nimensä siitä, että se on viides suuri luterilaisen kirkon sisäinen herätysliike Suomessa neljän vanhemman eli rukoilevaisuuden, herännäisyyden, evankelisuuden ja lestadiolaisuuden lisäksi. Viidesläisyyden kantaisä on Urho Muroma, joka tuli herätykseen Helsingin Johanneksenkirkossa vuonna 1912.

Urho Muromasta tuli ”eräänlainen Suomen kirkon puolivirallinen herätyssaarnaaja” (s. 44), ja hänen kokouksensa vetivät suuria ihmisjoukkoja. Muroma perusti Herää Valvomaan -lehden (nyk. Elämä) pitääkseen yhteyttä uskoon tulleiden kuulijoidensa kanssa. Vuonna 1945 Muroma kumppaneineen perusti Kauniaisiin Raamattuopiston, joka järjestää mm. teologisia opintopäiviä ja julkaisee kirjoja (Perussanoma).

Eero Junkkaala ja hänen veljensä Timo ovat toimineet Raamattuopiston palveluksessa, ja kirja katsookin viidesläisyyttä jossain määrin Raamattuopiston näkövinkkelistä. Ensimmäinen tärkeä pointti on, että Raamattuopisto on irtaantunut perustajaisänsä omaperäisemmistä näkemyksistä (esim. että uudestisyntyminen kasteessa on saatanallinen valhe) ja profiloitunut teologialtaan luterilais-pietistiseksi.

Toinen tärkeä pointti on ero suurimpaan viidesläiseen järjestöön eli Kansanlähetykseen, jolla on Kansanlähetysopisto Hausjärven Ryttylässä ja Uusi Tie -lehti ja kustannus. ”Kansanlähetys kaappaa viidesläisyyden” kuuluu eräs paljon puhuva alaotsikko. Tämän jälkeen kerrotaan siitä, kuinka Kansanlähetys jakaantui ja syntyi lähetysjärjestö Kylväjä, keulahahmona Olavi Peltola. Sitten on vielä KRS, OPKO ja Sansa omine historioineen.

Teologisia kontroversseja

Kirjan perusteella viidesläisten järjestöjen välisissä eroissa on osin ollut kyse valtapolitiikasta, osin teologisista painotuseroista. Amerikkalaisvaikutteinen pyhityskristillisyys on törmännyt luterilaiseen uskonvanhurskauteen (”yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas”, jne.) ja ratkaisukristillisyys vanhakirkolliseen kasteteologiaan. Junkkaala myöntääkin, etteivät viidesläiset ole oikein osanneet ratkaista kasteen ja uskon välisen suhteen ongelmaa.

”Ylipäätään opetuksemme sakramenteista on aika ohutta. Pietistisen sisäisen uskonelämän korostus painottuu ulkonaisia merkkejä enemmän. Olisiko henkilökohtaisen uskon vaatimus syrjäyttänyt uskon objektiivisen puolen? Olemmeko sittenkin vaatimassa itseltämme jotain, jota Jumala ei vaadi?” (s. 128-129)

Junkkaala kertoo näkemyksensä laajentuneen ulkomailla. ”Meillä Suomessa tiedetään tarkalleen, ketkä ovat meikäläisiä, ja muut ovat sitten heikäläisiä, eivät ihan tarkalleen oikeaoppisia mutta vähän sinne päin.” Maailmalla näyttää aika erilaiselta: muslimeja, buddhalaisia, hinduja ja animisteja, kristittyjä 2,4 miljardia, joista luterilaisia vain 75 miljoonaa. Tämä opetti ainakin Junkkaalaa näkemään koko kristikunnan ”meikäläisinä”. (ks. s. 118)

Nuoruusvuosinaan Junkkaala kertoo tietäneensä tarkkaan, kuka oli uskossa ja kuka ei – kappalainen kyllä, kirkkoherra ei, jne. Vuosikymmenten kokemukset ovat muovanneet hänestä avoimen keskustelijan, joka pitää kiinni viidesläisestä vakaumuksestaan mutta yrittää aidosti kuunnella ja kunnioittaa toisinajattelevia. Kirjasta käy ilmi, kuinka jotkut viidesläiset ovat leimanneet hänet takinkääntäjäksi ja alkaneet pitää häntä ei-toivottuna opettajana.

Junkkaalan teologiset kontroverssit kiteytyvät kolmeen kohtaan: hän on hylännyt nuoren maan kreationismin ja hyväkyy evoluution, hän suostuu tekemään yhteistyötä naispappien kanssa, ja kaiken kukkuraksi hän piti luennon Lähetysseuran juhlilla, jossa työhön siunattiin miespari. Junkkaala ei käyttänyt ”tuhannen taalan paikkaa sanoa synti synniksi” (ikään kuin se olisi auttanut), vaikka mainitsikin olevansa surullinen joistain SLS:n ratkaisuista.

Erimielisyyksiä ja yhteistyötä

Junkkaala kirjoittaa, että Jumala voi saada hyvää aikaan ihmisten pahasta, ja syntisistä riidoista ja jakaantumisista huolimatta viidesläisyys on pystynyt toteuttamaan monia hienoja projekteja yhtenä rintamana. Junkkaala itse oli perustamassa ja johtamassa laajan herätysliikerintaman toteuttamaa Suomen teologista instituuttia (STI), joka keräsi alkuaikoina valtavan määrän teologian opiskelijoita luennoilleen.

Myöhemmin STI on joutunut ahtaaseen paikkaan. Junkkaala olisi toivonut, ettei kielteistä naispappeuskantaa erikseen merkitä perustamisasiakirjaan, mutta vastakkainen kanta voitti. Nyt naispappeuden vastustajat ovat marginalisoituneet, heitä ei enää vihitä papeiksi, ja jos he lähtevät opiskelemaan teologiaa, he päätyvät helposti Luther-säätiön eli Lähetyshiippakunnan papeiksi.

Junkkaalan kirja selvitti hyvin viidesläisten naispappeuden vastustajien ja lähetyshiippakuntalaisten välisen eron. Viidesläisyyteen mahtuu teologisesti hyvin erilaista väkeä. Monilla on matalakirkollinen näkemys, jossa virkaa ei pidetä kovin keskeisenä asiana, ja siksi naispappeuskysymys jää toisarvoiseksi. Monet viidesläiset eivät halua jättää kirkkoa eivätkä hyväksy omien piispojen ja pappien vihkimistä.

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten naispappeuskysymys vaikuttaa eri lailla eri tasoilla. Esimerkiksi Kansan Raamattuseura (KRS) ei voinut lähteä mukaan STI:hin naispappeuskannan takia, mutta sen sijaan uudessa herätysliikeväen yhteisessä mediaprojektissa Seurakuntalainen.fi:ssä KRS on ilomielin mukana. Niin kuin ovat myös helluntailaiset, Radio Dei ynnä muut.

Katolis-ekumeeninen loppulause

Kirjassa ei varsinaisesti mainita mitään katolisuudesta. Eeron veli Timo on puhunut enemmän viidesläisyyden suhteesta roomalaiskatolisuuteen, mm. viime keväänä Academicum Catholicum ry:n luentoillassa. Tunnetusti on käyty pitkä matka Muroman antikatolisista saarnoista siihen, että Raamattuopisto julkaisi kaksi paavi Benedictus XVI:n kirjaa Jeesuksesta.

Viime torstaina Eero Junkkaala seurasi veljeään ja luennoi samaisen AC:n 80-vuotisjuhlassa Raamatun arkeologiasta. Pyhän maan kaivauksilla hän on usein saanut tehdä yhteistyötä katolilaisten kanssa. Jeesuksen julkisen toiminnan kotikaupungin Kapernaumin kaivauksista puhuessaan Junkkaala totesi, että Jeesus oli mitä todennäköisimmin Pietarin alivuokralainen. Siihen totesin, että nyt puuttuu enää ekklesiologinen sovellutus!

Junkkaala kirjoittaa, ettei voi mitään sille, että viime aikoina Raamatusta on hyppinyt entistä enemmän silmille jakeita, jotka käskevät kristittyjä rakastamaan ja kunnioittamaan toisiaan sekä elämään sovussa ja yhteisymmärryksessä. Hänestä on kehittynyt sillanrakentaja, joka ei halua tehdä numeroa omasta raamatullisuudestaan, vaan jättää lopulliset tuomiot Jumalan asiaksi.

Omassa kokemuksessani on paljon samaa kuin Junkkaalan kokemuksessa. Olen viimeiset vuodet yrittänyt olla katolis-luterilaisessa kontekstissa jotain samaa kuin Junkkaala viidesläis-luterilaisessa kontekstissa. Jotkut pitävät tällaista avoimuutta epäilyttävänä liberalismina tai takinkääntämisenä. Näin lienee joka porukassa, eikä sille kai voi mitään.

Junkkaala muistuttaa omaa väkeään siitä, etteivät herätysliikkeet tuoneet Jumalan valtakuntaa Suomeen. Se tuli tänne jo reilu 800 vuotta sitten (katolisen kirkon mukana). Tämä on hieno muistutus reformaation merkkivuoden kynnyksellä. Ehkä tuleva vuosi voisi olla myös entistä perusteellisemman viidesläis-katolisen dialogin vuosi.

Täyteen ykseyteen tarvitaan kuitenkin vielä varmasti muutama vuosisata ja jokunen konsiili. Miltähän mahtaisi näyttää Vatikaani vitonen?

junkkaala

Ratzinger, kirkko ja ekumenia

18.4.2016

Joseph Ratzingerin toissapäiväisen syntymäpäivän kunniaksi on sopivaa palata emerituspaavin ajattelun pariin. Luvassa on lyhyt juttu Roomassa lukemastani kirjasta Kirche, Ökumene und Politik (1987), engl. käännöksenä Church, Ecumenism & Politics (Ignatius 2008). Teos on eräänlainen jatko-osa kirjalle Das neue Volk Gottes, jonka pääaiheena on niin ikään ekklesiologia eli kirkko-oppi. (Sitä ei kumma kyllä ole käännetty englanniksi.)

Samaan aikaan tämän kirjan kanssa luin ensimmäisen katolis-anglikaanisen ekumeenisen dialogin raporttia (ARCIC 1), ja sattuikin sopivasti, että Ratzinger omistaa kirjassa yhden luvun sen kriittiselle arviolle. Itse pidin raporttia aika hyvänä, mutta Ratzinger nostaa esiin kieltämättä joitain ajattelemisen arvoisia pointteja.

Ratzinger kiinnittää huomiota muun muassa ekumeeniseen kielenkäyttöön ja sen heijastamaan ajattelutapaan. Anglikaanikirkon ja katolisen kirkon opeista puhutaan ikään kuin ne olisivat vain erilaisia traditioita. Tunnustuksen korvaaminen ”traditioilla” pudottaa totuuskysymyksen pois keskustelusta.

Ratzingerin monet kommentit tuottivat useita vastineita. Erityisesti hän piti erään korkeakirkollisen anglikaanin pointista: ”Kukaan ei voi realistisesti kieltää, etteikö katolisuus olisi puolue anglikanismin sisällä… Mutta samalla on totta, että Jeesus ei perustanut katolista puoluetta kosmopoliittisessa väittelykerhossa, vaan katolisen kirkon jolle hän lupasi totuuden täyteyden.” (s. 92)

Väittelykerhotematiikkaan liittyen Ratzinger kritisoi myös concilium-ekklesiologiaa sanomalla, ettei kirkko voi olla pysyvä konsiili. Konsiilit eli kirkolliskokoukset ovat harvinaisia, poikkeuksellisia tapahtumia, joissa asioista keskustellaan, mutta sitten konsiili loppuu. Kirkon arkityötä on kuitenkin evankeliumi ja sen todeksi eläminen, ei siitä neuvotteleminen.

ARCIC-dialogiraportin lisäksi Ratzinger kritisoi melko vahvasti myös kuuluisan BEM-asiakirjan (Baptism, Eucharist and Ministry) havainnollistamaa ekumeenista metodologiaa. Sola scripturan sietämättömyys on johtanut toiseen ääripäähän: nyt se on traditionibus, eli mikä tahansa kristillinen traditio kelpaa keskustelun lähtökohdaksi ja kompromissikohteeksi. Ei väliä, miten traditio syntyi ja millä vuosisadalla.

Jälleen Ratzingerin huolena on totuuden säilyttäminen horisontissa. Muuten teologiasta tulee vain diplomatiaa ja politiikkaa. Protestanttien ja katolilaisten kiistelevät esi-isät olivat itse asiassa paljon lähempänä toisiaan, sillä he tiesivät voivansa olla vain yhden totuuden palvelijoita. Samalla Ratzinger korostaa, että se, joka tulkitsee hänen hyökkäävän ekumeniaa vastaan, ei ole tajunnut mitään.

Ekumeeniset saavutukset ovat arvokkaita, ja siksi niiden pohjaa tulee syventää ja laajentaa. Siinä prosessissa emme saa tehdä itsestämme uskon luojia emmekä yrittää hallita sitä, mitä voimme vain vaalia. Ratzinger sanoo kauniisti, että katolilaisten ja luterilaisten on rakastettava toisiaan siinä vakaumuksessa, että jopa ja juuri erillisyydessämme olemme toisillemme tarpeen, että voimme oppia toisiltamme, elää toisiamme varten ja olla kristittyjä yhdessä.

Tähän ”ykseys erilaisuudessa” -periaatteeseen kuuluu se, ettei yritä tyrkyttää toiselle osapuolelle mitään sellaista, mikä (vielä) uhkaa hänen kristillisen vakaumuksensa ydintä. Jotakuta voi hämmästyttää seuraava Ratzingerin ohje, joka sisällöllisesti taitaa sopia enemmän saksalaiseen luterilaisuuteen, mutta periaatteellisesti soveltuu laajemmin:

”Katolilaisten ei tulisi painostaa protestantteja tunnustamaan paaviutta ja omaa ymmärrystään apostolisesta suksessiosta; Sanan tunkeutuminen sakramentin alueelle ja sakramentin määrittämään juridiseen järjestykseen näyttäytyvät protestantille ilmiselvänä Sanan manipulaationa ja sen vapauden loukkaamisena, ja meidän tulisi kunnioittaa sitä.” (s. 137)

Kirjaan sisältyy myös Ratzingerin haastattelu Lutherista ja kirkkojen ykseydestä. Kysyttäessä Lutherin ekskommunikaation mahdollisesta poistamisesta, Ratzinger vastaa, että ekskommunikaatio päättyy ihmisen kuolemaan, jonka jälkeen vain Jumala voi tuomita. ”Lutherin ekskommunikaatiota ei tarvitse purkaa; se on lakannut olemasta jo kauan sitten.” (s. 104)

CEP-H

Agricolan perintö

11.4.2016

Jos keskivertosuomalaisen tiedot Mikael Agricolasta ovat niukat, niin vielä heikommin lienee Paulus Juusten -tietämyksen laita. Tätä blogia lukeneet saattavat tosin muistaa jutun Juustenin piispainkronikasta. Simo Heininen teki suomalaisille suuren palveluksen vuonna 2012, kun hän (tai Edita) julkaisi teoksen Agricolan perintö – Paulus Juustenin elämä. Viime viikolla esitelty Agricola-elämäkerta sai täten arvoisensa jatko-osan.

Paulus eli Paavali (Heininen suosii latinankielistä muotoa) Juusten oli Agricolan seuraaja monessakin mielessä. ”Heidän ikäeronsa oli runsaat kymmenen vuotta, ja heidän elämänjuoksunsa kulki samoja latuja Viipurin koulusta Turun piispantaloon ja kouluun, sieltä Wittenbergin yliopistoon, edelleen koulumestariksi Turkuun ja viimein piispaksi.” (s. 167) Martti Skytte vihki molemmat papiksi, molemmat olivat Lutherin ja Melanchthonin oppilaita, ja molemmat saivat kärsiä Venäjän-matkan vaivat.

Heinisen kirja sisältää mielenkiintoisen Agricola-Juusten-aikajanan (s. 168) ja hyödyllisen Juusten-itineraarin (s. 175). Juusten syntyi n. 1520, vihittiin papiksi 1540, lähti Wittenbergiin opiskelemaan 1543, osallistui Lutherin hautajaisiin ja lähti kotimatkalle 1546. Vuonna 1554 Juusten nimitettiin Viipurin piispaksi, 1563 Turun piispaksi. Juusten osallistui Juhana III:n kruunajaisiin 1569 ja kävi tämän kanssa kirjeenvaihtoa. Hän teki neuvottelumatkan Venäjälle 1569-1572 ja kuoli lopulta vuonna 1575.

Heinisen kirja on jälleen hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen, se on suomalaista kirkkohistoriaa parhaimmillaan. Seuraavassa esitellään joitain mielenkiintoisia makupaloja Juustenin elämästä ja ajattelusta.

Viipurista Wittenbergiin ja takaisin

Omaelämäkerrallisen lausumansa mukaan Juusten oli ”kansallisuudeltaan viipurilainen”. Viipuri oli Ruotsin valtakunnan ja katolisen kirkon etuvartio idässä. Siellä Juusten aloitti koulunkäyntinsä mutta siirtyi 1536 Turkuun, jossa samana vuonna otettiin käyttöön Olavus Petrin ruotsinkielinen jumalanpalvelusjärjestys ja muutenkin elettiin reformatoristen uudistusten aikaa.

Vuonna 1541 Juusten kutsuttiin hoitamaan Viipurin koulun rehtorin virkaa, mitä hän teki kaksi vuotta, ennen kuin hänet lähetettiin Wittenbergiin hankkimaan ”paremmat tiedot humanistisissa tieteissä ja teologiassa”. Melanchthon kirjoitti Juustenin opintotodistukseen 1546, että hän on käsittänyt ”Kristuksen katolisen kirkon konsensuksen (…) ja kavahtaa kaikkia fanaattisia mielipiteitä, jotka Kristuksen katolinen kirkko tuomitsee.” (s. 35)

Juustenin opintotodistus oli Melanchthonin viimeinen virkatoimi. Wittenbergin yliopisto näet suljettiin Lutherin kuoleman jälkeen puhjenneen sodan takia. Sitä ennen oli välillä tapeltu yliopiston sisälläkin: kerran ruotsalaisten kesken syttyi kahakka, jossa Juusten löi erästä Reginaldusta nyrkillä ja sai itse vastalahjaksi haavan päähänsä.

Kotiin palattuaan Juusten toimi Agricolan seuraajana Turun koulun rehtorina. Agricolan ja Juustenin välit eivät olleet lämpimimmät mahdolliset. Juusten väittää epäsuorasti Agricolan julkaisseen omissa nimissään Juustenin ja hänen oppilaittensa psalmikäännöksiä, mutta Heininen ei löydä tälle katetta. Agricolaa puolestaan hiersi se, että Kustaa Vaasa jakoi hiippakunnan kahtia ja perusti Viipuriin piispanistuimen, joka annettiin Juustenille.

Turun piispana

Muutaman mutkan jälkeen Juusten pääsi Agricolan manttelinperijäksi Turun piispanistuimelle. Hänestä tuli ensimmäinen Turun piispa, jolta tunnetaan kiertokirjeitä. Ne on kirjoitettu latinaksi – ruotsi syrjäytti latinan vasta 1630-luvulla. Vuonna 1573 Juusten johti pappienkokousta, jonka avajaispuhe ja statuutit ovat niin ikään säilyneet.

Mielenkiintoisena poimintana statuuteista voidaan mainita, että Juusten käskee haudata kuolleena syntyneet ja synnytyksessä kuolleet lapset kristillisesti, sillä Jumala ei tahdo, että yksikään heistä joutuisi hukkaan. Pappien olisi saarnoissaan hyvä seurata päteviä opettajia ja välttää omakeksimiä vertauksia, jotka ovat usein outoja ”ja joskus absurdeja”.

Juustenilta on peräisin myös lukkarinlaki, joka todennäköisesti laadittiin samaan 1573 pappeinkokoukseen. Lain mukaan lukkarin on lämmitettävä papin sauna kerran viikossa ja hankittava vihdat, hänen on teurastettava papille niin paljon kuin tämä tarvitsee, ja hänen tulee estää puhe, huuto ja hälinä kirkossa ja kirkonmäellä sekä ajaa kirkosta ulos koirat ja muut eläimet.

Juustenin Venäjän-matka on hurjuudessa aivan omaa luokkaansa. Ruotsin uuden kuninkaan Juhana III:n ja tsaari Iivana Julman välit olivat kylmät, ja rajalla käytiin sotaa. Juustenin lähetyskuntaa pidettiin vankeina ja nöyryytettiin pahemman kerran, mm. sitomalla ratsumiehen pitämään köyteen ja juoksuttamalla läpi kaupunkia sekä riisumalla alasti solvaavan väkijoukon edessä.

Palattuaan Turkuun Juusten joutui tekemisiin Juhana III:n kirkollisen restauraatiopolitiikan kanssa. Juhana oli oppineempi teologi kuin yksikään hänen piispoistaan, ja hän pyrki palauttamaan kirkon ykseyden vanhan kirkon opin ja käytännön pohjalta. Juustenin oli hyväksyttävä Juhanan Nova Ordinantia ”paavillisine” voiteluineen kaikkineen.

Kirjallinen tuotanto ja kirkollinen perintö

Piispainkronikan, kiertokirjeiden, lakien ja statuuttien lisäksi Juusten julkaisi katekismuksen, messun ja postillan. Osa kirjoituksista tuhoutui kuitenkin Turun palossa, osa taas säilyi H. G. Porthanin ansiosta. Juusteniin nojaten hänestä tuli suomalaisen historiankirjoituksen isä.

Porthan julkaisi siis 1700-luvulla Juustenin piispainkronikan ja kopioi sen alaviitteisiin useita Suomen historian kannalta arvokkaita tekstejä, eritoten juuri Juustenin kirjoituksia. Välillä Porthanin alaviitteet syrjäyttävät leipätekstin kokonaan, pisin alaviite on kahdeksansivuinen!

Mitä teologiaan tulee, Juustenin teksteissä ilmenee jatkuva jännite suhteessa reformaatiota edeltäneeseen katoliseen kirkkoon. Välillä Juusten maalaa katolisen ajan synkin värein, jotta sitä vasten luterilainen puhtaus loistaisi kirkkaana. Toisaalta Juusten pyrkii myös korostamaan kirkon jatkuvuutta ja katolista konsensusta. Heininen referoi Juustenin ajattelua kirjan romantisoivassa loppuhuipennuksessa:

Juusten oli vakuuttunut siitä, että hänen johtamansa Suomen kirkko oli sama kirkko, jonka Pyhä Henrik oli perustanut Suomeen. Se edusti katolisen kirkon konsensusta. Mutta tämä konsensus oli säilynyt sen takia, että ”erinomainen mies tohtori Martti Luther” oli puhdistanut kirkon paavillisesta epäjumalanpalvonnasta. Juusten näkee kirkkomme historiassa kaksi valoisaa vaihetta: maamme liittäminen katolisen kirkon yhteyteen ja reformaatio ovat molemmat aikoja, jolloin Jumala suunnattomassa laupeudessaan on poistanut pimeyden. (s. 174)

Luterilais-romanttisen vision ristiriidat ovat ilmeiset. Edelsikö reformaatiota katolinen konsensus vai epäjumalanpalvelus? Seurasiko sitä konsensus vai skisma? Oliko Henrikin Suomeen tuoma usko luterilaisuutta ante nomen? Kuinka tapahtui, että 1100-luvun ”valoisa” katolisuus muuttui 1500-lukuun mennessä pimeydeksi? Ehkäpä Heininen valaisee meitä uudella nautinnolisella lukukokemuksella reformaation merkkivuonna 2017.

agricolan-perinto

 

 

Heinisen Agricola

4.4.2016

Suomalaisen teologian lukeminen on sivistävää puuhaa. Dogmatiikan (Eero Huovinen) ja eksegetiikan (Heikki Räisänen) suurten emeritusten jälkeen päätin tutustua kirkkohistorian emeritusprofessori Simo Heinisen tuotantoon. Kirjaston tietokantaa selaillessa kävi pian ilmi, että Heinisen työ on keskittynyt Mikael Agricolaan, jonka päivää vietämme sopivasti ensi lauantaina 9.4.

Tiesin kyllä Simo Heinisen kirjoittamasta, Mikael Agricolan juhlavuonna 2007 julkaistusta elämäkerrasta Mikael Agricola – elämä ja teot (Helsinki: Edita 2007), mutta uutena tietona tuli valtaisa määrä Heinisen muita Agricola-tutkimuksia, joiden varaan tämä 399-sivuinen mestariteos rakentaa. Heininen on tutkinut eri julkaisuissa mm. Agricolan raamattukommentaareja (reunahuomautuksia ja psalmisummaarioita), joiden ansiosta kuka tahansa voi nyt helposti päästä käsiksi ensimmäisiin suomenkielisiin raamatunselityksiin.

Itse asiassa olen tällä blogilla esitellyt Heinisen Agricola-tutkimusta vähintään välillisesti jo kerran aiemmin. Tässä artikkelissa nojaan ennen kaikkea em. elämäkertateokseen, mutta taustalla vaikuttaa tutustuminen myös muihin Heinisen tutkimuksiin, joista ei aivan ole omiksi erillisiksi artikkeleikseen. Heti alkuun voin todeta, että käsillä oleva kirja on suomalaisen teologian helmiä ja erittäin korkeasti suositeltava: perusteellisesti pohdittu, kauniisti kuvitettu, taitavasti taitettu ja kiinnostavasti kirjoitettu.

Avain Agricolan ymmärtämiseen

Vielä joitain vuosia sitten pidin Agricolaa mielenkiintoisena ja tärkeänä historiallisena hahmona, suomen kirjakielen isänä ja Suomen reformaattorina, mutta samalla harmittelin, ettei hänestä oikein saa sen syvällisempää tietoa. Kuten suurella osalla suomalaisista, Agricola-tietous rajoittui lähinnä siihen, että Agricola kirjoitti aapisen ja suomensi Uuden testamentin.

En tiennyt juuri mitään Agricola-tutkimuksesta, jota on kuitenkin melkoinen määrä (ennen Heinistä elämäkerran olivat kirjoittaneet jo Tarkiainen&Tarkiainen 1985). Heinisen kirja asettaa Agricolan historialliseen kontekstiin ja suorastaan herättää ”Pernajan pojan” henkiin. 1500-luvun tilannetta kuvataan kiehtovasti sekä Euroopan että Suomen näkökulmasta.

Euroopassa vaikutti 1500-luvulla kaksi suurta virtausta, humanismi ja reformaatio, kärkiniminään Erasmus Rotterdamilainen ja Martti Luther. Liikkeillä oli paljon yhteistä, ei vähiten skolastisen teologian kritiikki ja halu palata kristinuskon perusteksteihin, ennen kaikkea Raamattuun. Heinisen avain Agricolan ymmärtämiseen on näissä kahdessa virtauksessa.

Heinisen Agricola oli sanan ja kirjan mies, ”suomalainen Erasmus” ja ”suomalainen Luther”, sekä Erasmuksen että Lutherin oppilas. Yhdistelmä on mielenkiintoinen siksi, että keskenään Luther ja katoliseen kirkkoon jäänyt Erasmus kävivät ankaraa debattia, ja kuten Heininen tutkimuksessaan Mikael Agricola ja Erasmus Rotterdamilainen kertoo, Luther ajatteli ”ateistisen” Erasmuksen joutuneen kuoltuaan helvettiin, vaikka Erasmuksen viimeiset sanat olivat ”rakas Jumala”.

Agricola ei yhtynyt tähän Lutherin (Heinisen sanoin) ”väärämieliseen” tuomioon, vaan ammensi työssään positiivisia aineksia avoimesti sekä Lutherilta että Erasmukselta. Agricolan kokemus katolisesta kirkosta Suomessa ei vastannut Lutherin polemiikin piirtämää räikeää kuvaa. Agricola yhtyi reformaation ydinajatuksiin, mutta kerran jos toisenkin Lutherin kovat tuomiot kokivat Agricolan kynässä lievennyksen (esim. ”saatanallinen” saattoi muuttua ”turhaksi”).

Turusta Wittenbergiin ja takaisin

Agricolan piispana ja hengellisenä isänä ei ollut rikas reliikkienkeräilijä eikä anekaupittelija, vaan kunnioitettu dominikaani-isä Martti Skytte, joka oli aiemmin luennoinut dogmatiikkaa Napolissa ja toiminut Sigtunan konventin priorina. Vuoden 1530 paikkeilla Skytte vihki Agricolan papiksi. Skytten taas oli vihkinyt piispaksi perinteisin katolisin menoin Västeråsin piispa, joka oli saanut piispanvihkimyksen aivan kirkon sydämessä, Roomassa. Agricola oli pätevästi vihitty katolinen pappi.

Kustaa Vaasa oli kuitenkin valinnut Ruotsin valtakunnan tien, ja lahjakkaat nuoret lähetettiin opiskelemaan teologiaa Wittenbergiin, reformaation sydämeen. Agricola oli Wittenbergissä Lutherin ja erityisesti Melanchthonin opissa vuosina 1536-1539, ja hän valmistui maisteriksi kolmanneksi parhaana 15 promovoidun ryhmästä. Luther totesi suosituskirjeessään Agricolan olevan ”älykkyydeltään ja tavoiltaan erinomainen”.

On vaikuttavaa ajatella Agricolan paluuta Turkuun vuonna 1539. Hänen silmänsä näkivät kolmen vuoden tauon jälkeen samat Turun linnan ja tuomiokirkon seinät, joita mekin voimme tänä päivänä käydä ihailemassa. Turun katukuva oli kuitenkin muuttunut: vuonna 1537 dominikaanikonventti oli palanut, joten sääntökuntaveljet olivat poistuneet katukuvasta. Pian alkoi myös Georg Normanin uudistustyö kirkkojärjestyksineen ja veroineen.

Turun koulun rehtorina toimiessaan Agricola sai keskittyä kirjalliseen työhön, vaikka taloustilanne olikin uuden kirkkopolitiikan takia heikko. Lopulta Agricola nimitettiin Skytten seuraajaksi Turun piispan virkaan, johon hänet vihittiin nähtävästi ”luterilaiseen tapaan” ilman ”paavillista” öljyä. Kätten päällepaneminen ja apostolinen seuraanto kuitenkin säilyivät (Roomassa vihitty Petrus Magni->arkkipiispa Laurentius Petri->Botvid Suneson->Mikael Agricola).

Agricolan ja Heinisen aikaansaannokset

Vuosina 1543-1552 Agricola tuotti 2500 sivua painettua suomenkielistä tekstiä. UT:n ja ABC:n lisäksi Agricola julkaisi suomeksi mm. rukouskirjan, käsikirjan, messun ja valikoituja VT:n kirjoja. Mielenkiintoinen tieto on se, että aapisen luultiin kadonneen, ja sen tekstin alkuosa löydettiin vasta 1851 ja loppuosa 1966.

Tässä on jonkinlaista analogiaa Heinisen alkusanoissa mainitsemaan yllättävään seikkaan, että Agricola oli puhdasoppisen luterilaisuuden kaudella täysin unohduksissa. Vasta kansallisromanttinen 1800-luku teki Agricolasta sankarin, ja kunnolla tutkimus lähti käyntiin seuraavalla vuosisadalla. 2000-luvulla Heininen itse on ollut suomalaisen Agricola-tutkimuksen etunenässä.

Tutkimuskohteena Agricola yhdistää kaksi kiehtovaa kokonaisuutta: kielen ja kristinuskon. Monesti Agricola käänsi tai selitti Raamatun sanoja useammalla suomenkielisellä vastineella, minkä tutkiminen voi rikastuttaa sekä kielen että Raamatun ymmärrystämme. Esimerkiksi Ap.t. 9:1:n uhoa Agricola selittää kokonaisella seitsemällä verbillä: Paavali ”puhalsi”, se on ”lietsui, raateli, reuhtoi, julmistui, ramasi ja mässäsi niinkuin tuima peto kristikuntaa vastaan”.

Loppukaneettina todettakoon, ettei tämä lyhyt esittely tee oikeutta Heinisen upealle kirjalle. Se on kulttuuriteko, joka antaa inspiroivan katsauksen 1500-luvun Eurooppaan ja reformaatioon, Suomeen ja suomen kieleen, katolisuuteen ja luterilaisuuteen. Lopussa (s. 366-367) Heininen sortuu ehkä hetkeksi luterilais-romanttiseen triumfalismiin, mutta sen hän saa laupeuden riemuvuoden kunniaksi kernaasti an(t)eeksi.

mikael-agricola

 


%d bloggers like this: