Archive for the ‘Musiikki’ category

Kristillisväritteinen Kalevala

22.2.2016

Ensi sunnuntaina 28.2. vietetään Kalevalan päivää. Vuonna 2001 sain kaksiosaisen Suomi-Karjala-seuran julkaiseman Kalevala-painoksen joululahjaksi isoäidiltäni saatesanoilla ”’ikilahja’, jonka arvo vain kasvaa!” Kalevalan lukeminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi, ja urakka sai odottaa vuosia. Vasta reilu vuosi sitten sain pitkän lukuprosessin päätökseen, ja vasta nyt pääsen siitä jotain kirjoittamaan.

Kalevalaa ei nykysuomalaisen tosiaankaan ole helppo lukea. Se sisältää paljon vanhoja ja vieraita sanoja, ja runomuotoinen esitys tekee juonen seuraamisesta entistä hankalampaa. Pääosin päätinkin keskittyä nauttimaan itse runoudesta. Lähes koko eepoksen ajan hyräilin kalevalamittaa mielessäni. Kalevalan tunnelmaan voi päästä vaikka kuuntelemalla tuttua sävelmää hetken Youtubesta.

Youtube on muutenkin hyvä lähde Kalevalan opiskeluun, jos kansalliseepos tuntuu kovalta palalta. Englannintaitoisille erityisen hauska ja opettavainen on australialaisen Scott Sandwichin vajaa 10-minuuttinen Kalevala-tiivistelmä Suomen lumisessa metsämaisemassa. Tästä taas pääsee katsomaan suomalaista Kalevala-musikaalia.

Koska en tosiaan ensilukemalla voi sanoa hirvittävän paljon sisäistäneeni Lönnrotin Kalevalan asiasisällöstä, tutustuin myös kansantajuisempiin ja helppolukuisempiin Kalevala-kirjoihin. Voinkin lämpimästi suositella Kirsti Mäkisen Suomen lasten Kalevalaa ja Mauri Kunnaksen vähän vapaampaa tulkintaa, Koirien Kalevalaa. Viime vuonna ilmestyi sitten se, mitä moderni Kalevala-lukija kaipaa: SKS:n upea Kalevala ja opas sen lukemiseen.

SKS:n uutuuskirjassa on heti alussa hyödyllinen suhdekartta Kalevalan keskeisistä henkilöistä ja lopussa havainnollinen esitys Kalevalan juonesta. Lisäksi mukana on tiivistelmät kaikista 50 runosta, vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin, hyödyllinen sanasto, paikka- ja henkilöhakemistot, Kalevala-kirjallisuuluettelo ja nettilinkkejä – sekä tietysti itse Kalevala kauniisti painettuna. Erittäin korkeasti suositeltava opus joka kotiin.

Kristillisvaikutteinen Kalevala

Kun Elias Lönnrot julkaisi Kalevalan 1800-luvulla, se oli sekä kansallinen että kansainvälinen sensaatio. Kalevala käännettiin pian useille kielille, ja käännökset ovat jatkuneet meidän aikoihimme. Viimeisimpänä Kalevala on käännetty valkovenäjäksi ja vienankarjalaksi (2015). Kalevala nousi siis 1800-luvulla maailman suurten eeposten ja mytologioiden joukkoon – vähän samoin kuin aiemmin käsitelty mayojen Popol Vuh.

Jotkut ajattelivat aluksi Kalevalan olevan alkuperäistä muinaissuomalaista materiaalia, mutta tosiasiassa Lönnrotin Karjalassa 1800-luvulla keräämät runot heijastavat vuosisatojen kuluessa muotoutunutta suomalaista kansanuskoa, suomalaisen muinaisuskon ja kristinuskon yhdistelmää. Jos Kalevala olisi puhtaasti pakanallinen, niin se tuskin tuntisi pejoratiivista pakanakäsitettä niin kuin 17. runossa: ”Ui siellä, paha pakana, / Kosken kuohuja kovia”.

Eräät merkittävät Lönnrotin haastattelemat runonlaulajat olivat Karjalan ortodokseja, ja Kalevalassa onkin havaittavissa historiallisen katolis-ortodoksisen kristinuskon kannalta kiinnostavia elementtejä kuten suomalaisen ukkosenjumalan kristillinen theosis ja laulut ”Marjatasta”, joka on karjalainen tulkinta Neitsyt Mariasta.

Ensin Ukko. Kalevalan runoudessa tämä muinainen säiden herra on epäilemättä kristinuskon vaikutuksesta samaistettu ylimpään olentoon ja Luojaan. Ensimmäinen runo rukoilee: ”Oi Ukko ylijumala, / Ilman kaiken kannattaja! / Tule tänne tarvittaissa, / Käy tänne kutsuttaessa, / Päästä piika pintehestä, / Vaimo vatsanvääntehestä!” 9. runo puhuu Ukosta Luoja-Jumalana: ”Oi Ukko, ylinen luoja, / Taivahallinen jumala!”

Luoja ymmärretään samassa runossa kaikkivaltiaaksi, hyväksi ja armolliseksi, ja sen tunnustaa muinainen jumalhahmo Väinämöinenkin, joka Kalevalassa on alentunut tietäjäksi: ”Tuoltapa aina armot käyvät, / Turvat tuttavat tulevat, / Ylähältä taivahasta, / Luota luojan kaikkivallan.” Väinämöinen jatkaa suorastaan paavalilaisesti: ”Jumalass’ on juoksun määrä, / Luojassa lopun asetus, / Ei uron osoannassa, / Vallassa väkevänkänä.”

Marja ja Maria

Sitten Marjatta. Kuinka neitseellinen sikiäminen sanoitetaan suomalaisittain? Miksi Neitsyen nimi on Maria/Marjatta? Suomen kieli tarjoaa vastauksen: Maria tulee raskaaksi marjasta, puolukasta. ”Marjatta, korea kuopus, / Meni matkoa vähäsen. / Meni marjan katsantahan, / Punapuolan poimintahan.” (50. runo) Neitseellinen sikiäminen tapahtuu kalevalaisittain seuraavasti:

"Niinpä marja maasta nousi kaunoisille kautoloille,
kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille,
puhtahilta polviloilta heleville helmasille.

Nousi siitä vyörivoille, vyörivoilta rinnoillensa,
rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa;
siitä suuhun suikahutti, keikahutti kielellensä,
kieleltä keruksisihin, siitä vatsahan valahti.

Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe." (50. runo)

Samoin kuin Uudessa testamentissa (ja Koraanissa), Marian siveys joutuu kyseenalaiseksi: ”Voi sinua Hiien huora! / Kenen oot makaelema! / Ootko miehen naimattoman / Eli nainehen urohon!” Toisin kuin Uudessa testamentissa, mutta samoin kuin apokryfikirjallisuudessa (ja Koraanissa), Jeesus puhuu vauvana (”Puhui poika puolikuinen, / kaksiviikkoinen kajahui”) ja tuomitsee Väinämöisen, joka halusi hänet (Herodeksen tavoin) tappaa.

Kalevalan täyttymys

Kalevalan preparatio evangelica saa täyttymyksensä, kun Väinämöinen joutuu lähtemään ja Marjatan pojasta tulee Karjalan kuningas: ”Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi.” (50. runo) Suomi kohtasi Vapahtajansa, Väinämöinen vahvempansa. Toisaalta voi kuvitella, että 1940-luvulla monet maanpakoon joutuneet karjalaiset saattoivat samastua Väinämöiseen. Väinämöisen rukous saa nyt uuden painon: 

”Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme,
hyvin ain’ eleäksemme, kunnialla kuollaksemme
suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa!” (43. runo)

Monien tapauksessa tämä toive on toteutunut, monien muiden tapauksessa ei. Jonkin verran voimme itse vaikuttaa, mutta kaikki ei kuitenkaan ole omissa käsissämme: siksi rukous. Samalla paljon muutakin Kalevalan perinnöstä on vielä avoimena. Pois lähtenyt Väinämöinen jätti kristillisellekin Suomen kansalle ”soreaksi soitoksi” ja ”ikuiseksi iloksi” kansallissoittimen, ”kantelon”, ja sen mukana kalevalaisen runouden suuret laulut (50. runo).

Miten mahtaa olla kalevalaisen runouden laita 2010-luvun Suomessa? Kuinka moni osaa soittaa kanteletta, kuinka moni ymmärtää kalevalamittaa eli suomalaista runomittaa? Taitavat olla melko harvassa. Itse tutustuin kalevalamittaan vasta viime vuonna, ja tänä vuonna olen päättänyt opetella vähän kanteletta. Jotain täytyy tehdä, että ura urkenisi ”laajemmille laulajoille, runsahammille runoille”, ”nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa”. Otatko saman haasteen vastaan?

vuoden_karjalainen_kirja_kalevala_ja_opas_sen_lukemiseen

Marian ylistyslaulut

23.3.2015

Neitsyt Maria on tunnetusti yksi suurimpia kompastuskiviä katolis-protestanttisissa suhteissa. Moni nykyluterilainen uskoo kouluissakin opetetun tarinan siitä, kuinka katolinen kirkko omaksui pakanallisten kulttien äitijumalattaret ja antoi niille vain uuden nimen.

Katsaus kalenteriin voisi toimia lähtölaukauksena kohti uutta ymmärrystä. Aivan sekulaarissa suomalaisessa kalenterissa eilisen kohdalla lukee juhlallisin punaisin kirjaimin Marian ilmestyspäivä, siis se päivä, jolloin Maria sai enkeli Gabrielin ilmestyksestä tiedon siitä, että hän tulisi raskaaksi ja saisi synnyttää Jumalan Pojan (Luuk. 1).

Tätä Jeesuksen sikiämisen päivää vietetään luonnollisesti yhdeksän kuukautta ennen joulua eli varsinaisesti 25.3, mutta monien muiden juhlien tavoin se on kokenut seuraavalle sunnuntaille siirtämisen kohtalon (ettei kansa saisi liikaa vapaapäiviä). Koska ensi sunnuntai on tällä kertaa palmusunnuntai, juhla on siirretty edelliselle sunnuntaille.

Kuten aiemmin on käynyt ilmi, suomalainen luterilaisuus ei suinkaan kokonaan hylännyt pyhimyksiä eikä varsinkaan Neitsyt Mariaa. Jopa maallistunut Suomi jatkaa omalla vaatimattomalla tavallaan Marian kunnioittamista. Kärjistetyn polemiikin ja hetkellisen unohduksen jälkeen Maria on pikku hiljaa löydetty uudelleen myös luterilaisessa Suomessa.

Lutherin Magnificat-kommentaari

Vuonna 1986 Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys SLEY teki merkittävän teon julkaistessaan suomeksi Anja Ghisellin kääntämänä Martti Lutherin Magnificat-kommentaarin nimellä Marian ylistyslaulu (SLEY-kirjat 1986).

Luther kirjoitti ja julkaisi kommentaarin Marian kiitosvirteen (joka siis löytyy Luukkaan evankeliumista 1:46-55) juuri niinä ratkaisevina vuosina 1520-1521, jolloin paavi Leo X ekskommunikoi hänet. Teos siis sijoittuu Lutherin elämän taitekohtaan, ei esireformatoriselle ajalle eikä myöhempään vaiheeseen, jossa katolisten ja luterilaisten seurakuntien välille oli muodostunut pysyvä ero.

Jo omistuskirjoituksessaan Saksin herttualle ennen varsinaisen teoksen alkua Luther yllättänee monet nykyluterilaiset seuraavalla rukouksellaan:

”Suloinen Jumalan äiti suokoon minulle sellaisen hengen, joka voisi olla hyödyksi tälle hänen laululleen ja joka selittäisi sen perusteellisesti, niin että Teidän Ruhtinaallinen Armonne ja me kaikki oppisimme siitä tervehdyttävää ymmärrystä ja kiitettävää elämää ja sen kautta iankaikkisessa elämässä voisimme ylistää ja laulaa tätä ikuista Magnificatia; siihen meitä auttakoon Jumala. Amen.” (s. 18)

Tämä ei ole suoranainen rukous Marialle, mutta se edellyttää, että Maria voi suoda maan päällä oleville erilaisia siunauksia  kuten jonkinlaisen ”hengen”. Tämä ei tapahdu suoraan eikä irrallaan Jumalasta vaan esirukousten välityksellä, kuten kirjan loppurukous osoittaa:

”Tähän lopetamme tällä kertaa ja pyydämme Jumalalta Magnificatin oikeaa ymmärtämistä, niin ettei se vain valaise ja puhu, vaan että se palaa ja elää ruumiissa ja sielussa. Tämän meille suokoon Kristus rakkaan äitinsä Marian tahdon ja esirukouksen kautta. Amen.” (s. 120)

Lutherin mukaan Maria siis elää taivaassa ja osallistuu aktiivisesti esirukouksillaan siunausten (tai katolisella kielellä ”armojen”) jakamiseen maanpäällä vaeltavalle kristikansalle. Me puolestamme saamme näitä Marian suomia siunauksia toivoa ja rukouksessa pyytää.

Lutherin Maria

Lutherin Maria on ”korkeasti ylistetty neitsyt Maria” (s. 20), Jumalan äiti ja ”koko ihmissuvussa ainutlaatuinen persoona, kaikkien yläpuolella” (s. 68). Hän on myös synnitön (s. 69) ja taivaan kuningatar (s. 70).

Tällaiset tekstit saavat joskus nykyluterilaiset sanomaan, että Luther ei ollut vielä johdonmukaisesti soveltanut reformatorisia periaatteitaan Mariaan. Luther halusi uudistaa kirkkoa evankeliumilla, hän keskittyi uskonvanhurskauteen eikä halunnut mitään yleistä vallankumousta. Vasta myöhemmin mariologiaa on sitten arvioitu kriittisesti Lutherin raamattuperiaatteen nojalla.

Tässä on perää, mutta se ei suinkaan ole koko totuus. Luther suuntasi reformatorisen kritiikkinsä vahvasti myös Maria-kultin väärinkäytöksiin. Esimerkiksi maininnat synnittömyydestä ja taivaan kuningattaruudesta ovat myönnytyksiä; päähuomio kohdistuu siihen, ettei Maria ole ansainnut asemaansa ja ettei hän ole ”epäjumalatar”.

”Tosin monet kirjoittavat ja höpöttävät paljonkin siitä, miten Maria olisi sellaiseen äitiyteen arvollinen, mutta minä uskon enemmän häntä itseään kuin heitä.” (s. 69) Vaikka Maria onkin taivaan kuningatar, kohtuus vaatii olemaan käyttämättä tätä nimitystä tilanteessa, jossa monet ”rukoilevat enemmän häntä kuin Jumalaa ja turvautuvat enemmän häneen” (s. 70).

Tätä taustaa vasten on entistä merkittävämpää se, mitä Luther kritiikistään huolimatta myöntää todeksi ja säilyttää. Meidän tilanteessamme 2000-luvun Suomessa tuskin on suurta syytä pelätä taivaan kuningatar-termin johtavan siihen, että Mariaa rukoiltaisiin enemmän kuin Jumalaa: reformaation lähes 500-vuotinen vaikutus on tehnyt tehtävänsä, ja myös Vatikaanin II konsiili yhtä lailla varoittaa Maria-liioitteluista.

Vaikka jotkut katolilaiset tarvitsevatkin edelleen Lutherin esittämää kritiikkiä, nyky-Suomessa ensisijainen tarve on päinvastainen. Lutherin on autettava ja inspiroitava niitä luterilaisia, jotka ovat menettäneet kyvyn nähdä Mariassa mitään kaunista, esimerkillistä ja innostavaa. Kuinka moni kykenee Lutherin tavoin puhumaan Mariasta näin haltioissaan: ”Mikä ihmeellinen sydän tämä onkaan, eikö sinustakin?” (s. 36)

Maria ”näkee itsensä Jumalan äitinä korotetuksi kaikkien ihmisten yläpuolelle ja pysyy kuitenkin kaiken keskellä niin yksinkertaisena” (s. 36). Marian ”sydän pysyy lujana ja vakaana kaikkina aikoina: hän antaa Jumalan vaikuttaa itsessään tahtonsa mukaan eikä ota siitä itselleen muuta kuin suuren lohdutuksen, ilon ja luottamuksen Jumalaan” (s. 37).

Maria löytää ilonsa ja onnensa Jumalan hyvyydestä. ”Tämä on korkea, puhdas ja herkkä tapa rakastaa ja ylistää, mikä hyvin sopii tämän neitsyen kaltaiselle korkealle ja ihanalle hengelle.” (s. 38)

Marian alhaisuus ja ansiottomuus

Lutherin Magnificat-kommentaarin teologinen pääpointti heijastaa Lutherin teologista ydinajatusta eli pelastusta yksin armosta ilman ansiollisia tekoja. Jotkut Lutherin tuntemat selittäjät olivat selittäneet, että Jumala näki Marian nöyryyden ja valitsi hänet siksi äidikseen, ikään kuin nöyryys olisi tässä hyve ja ansio (lat. respexit humilitatem ancillae suae).

Luther taas tulkitsee humilitas -sanan alhaisuudeksi tai mitättömyydeksi, niin kuin vanha kirkkoraamattummekin: ”hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen” (Luuk. 1:48). ”Sillä kristityt ovat syvyydessä ja maailman silmissä mitättömiä; siksi Jumalan silmät katsovat heihin” (s. 45). Painotus ei ole sanalla humilitas vaan sanalla respexit: Marian mitättömyys ei sinänsä ole ylistettävää, vaan se, että Jumala katsoi häneen. (s. 47)

Keskustelin viime syksynä tästä ajatuksesta erään vanhan puolalaisen kapusiinimunkin kanssa, ja hän piti Lutherin ajatusta aivan oikeana. Eräs puolalainen piispa muuten siteerasi Lutherin Magnificat-kommentaaria Vatikaanin II kirkolliskokouksen keskusteluissa ja totesi sen voivan edistää ekumeniaa. Ei ole varmaan kovin usein Lutheria luettu Pietarinkirkossa hyväksyvään sävyyn.

Mutta palataan Jumalan katseeseen. ”Maria tunnustaa, että Jumalan ensimmäinen työ hänessä oli se, että Jumala katsoi häneen. Se on myös suurin kaikista, siinä kaikki muu riippuu, siitä kaikki virtaa.” (s. 59)

Luther vertaa väärää ja tosi nöyryyttä seuraavasti: väärät nöyrät ”ihmettelevät, kun heidän kunniansa ja korotuksensa viipyy”, kun taas ”kunnia ja korkeus tulevat tosi nöyryydelle odottamatta”, niin kuin enkelin tervehdys Marialle (s. 49). Odottamattomuus liittyy myös ansiottomuuteen, sillä ”ansioitunut ei ole valmistautumaton palkkaansa, vaan ajattelee ja odottaa sitä” (s. 69).

Seuraavassa Luther vastaa hienosti vasta-argumenttiin, jonka kanssa olin itsekin joskus painiskellut, nimittäin katolisessa Maria-hymnissä Regina caeli (Taivaan kuningatar) sanotaan quem meruisti portare (kirj. ”jonka ansaitsit kantaa/synnyttää”, käytetyssä suomennoksessa tosin vain ”jonka synnytit”). Eikö tämä ole väärää ansio-oppia?

Ehkä yllättäen Luther ei hylkää Regina caeli -rukousta, vaan selittää: ”Lauletaanhan pyhästä rististä juuri samoin sanoin, vaikka se oli puuta eikä voinut ’ansaita’ mitään. (…) Niin kuin ei puullakaan ollut muuta ansiota tai arvollisuutta, kuin että se oli ristiksi soveltuva ja Jumalan siihen tehtävään määräämä, niin ei Mariakaan ollut tähän äitiyteen sen enempää arvollinen, kuin että hän oli siihen käyttökelpoinen ja määrätty.” (s. 70)

Kiitos tästä, Luther! Voimme siis hyvin mielin laulaa Regina caeli-hymniä.

Uusi Marian ylistys

Kuten alussa kävi ilmi, Magnificat-kommentaari ilmestyi suomeksi vuonna 1986 SLEY-kirjojen julkaisemana. Evankelinen Marian uudelleenlöytäminen ei päättynyt siihen, vaan se on jatkunut muun muassa vuonna 2014 julkaistulla Musti & hyvä vainu -yhtyeen levyllä Halleluu!. Siirryn siis nyt 1520-luvulta 2010-luvulle ja Magnificat-kommentaarista Halleluu-levyyn.

Levyn seitsemäs laulu on nimeltään yksinkertaisesti Maria. Se on juuri sitä, mitä pitääkin, eli se sanoittaa luterilaisille ja muutenkin nykyajan ihmisille ymmärrettävällä tavalla melkeinpä kaiken sen, mitä katolinen kirkko Mariassa kunnioittaa ja juhlii.

Ensimmäinen säkeistö alkaa seuraavasti: ”Oi autuas Maria! / Moni nainen kantaa nimeäsi. / Sinä kannoit sylissäsi meille Vapahtajaa.” Harmi, ettei laulua taida olla netissä, se pitäisi kuunnella, se nimittäin pysäyttää heti.

Ensin kunnioittava ja rakastava tervehdys, nyt puhutaan suoraan Marialle. Sitten kulttuurihistoriallinen huomio: kuinka monen nimi nyky-Suomessakin on Maria, Marja, Mari, tms.? Jeesuksen äidistähän se on tullut. Sitten yhtymäkohta ”kantaa”-sanasta: Maria puolestaan kantoi Vapahtajaamme.

Säkeistö jatkuu: ”Ensimmäinen Miss Maailma, / ykskään mies ei saanut sua hurmata. / Sinun kruunusi oli palvella Jumalaa.” Voiko Marian ikuista neitsyyttä (johon Lutherkin loppuun asti uskoi) hienommin selittää? Nykyaikaisesti, runollisesti, syvällisesti ja uskollisesti sanoitettu.

Sitten kertosäe kokonaisuudessaan: ”Maria! Maaria! Ihaillen mun täytyy nimesi lausua, / vaikka tavallinen, olit valinta Taivaallisen. / Maria! Maaria! Seurassasi tahdon olla ja kulkea. / Armon saanut olkoon iäti uskollinen.”

Marian tavallisuutta on hyvä korostaa (tavallisuuden ei tarvitse implikoida syntisyyttä), mutta myös sitä, että hänet valittiin, hän sai erityisen armon ja oli ”iäti uskollinen” (tätä Marian synnittömyydellä mielestäni perimmiltään ajetaan takaa), ja siksi hän on myös meille esimerkkinä.

Toinen säkeistö: ”Oi, autuas Maria! / Sinä katselit kun surmattiin Jeesusta ristinpuussa / ulkopuolella kaupungin. / Voi äiti, tuskaa sielusi! / Sun piti luopua viattomasta lapsestasi. / Tuolla uhrilla ihmissukumme lunastettiin.”

En pidä ”kanssalunastajatar”-sanaa kovin onnistuneena; luterilaiselle sen pelkkä ajatteleminenkin on kauhistus. Vatikaani II ei myöskään omaksunut ko. sanaa, jota jotkut aiemmat paavit olivat käyttäneet. Parempi näin.

Mutta se, mitä tällä pahennusta herättävällä termillä on yritetty hakea, on mielestäni upeasti tavoitettu yllä siteeratussa säkeistössä. Ristin juurella Maria luopui Kristuksesta, liittyi hänen uhriinsa ja kärsi hänen kanssaan. Maria kielsi itsensä ja luovutti poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Tätäkin rankkaa kokemusta on hyvä miettiä.

Laulu jatkuu: ”Päälläs ihmisten pilkka ja häpeä! / Sykki sydämes alla armo elävä!” Tämä viitannee sekä neitseelliseen sikiämiseen liittyneisiin tapahtumiin että ristin juurelle.

Maria kätki kaiken sydämeensä, näkymätön todellisuus oli jotain aivan muuta kuin ulkomaailmalle näkyvä. Toinen säe voi viitata sekä Jeesukseen, jota raskaana oleva Maria kantoi sydämensä alla, että siihen armon elämään, joka hänessä jatkuvasti sykki loppuun asti.

Laulun ensimmäinen ja viimeinen säkeistö muodostavat eräänlaisen inkluusion, eli jälleen palataan samantyyppisiin sanallisiin ilmaisuihin, äänenpainoon ja ajatusrakennelmaan: ”Oi, autuas Maria! / Moni katsoo yhä kuvaasi. / Sinä katsoit sylissäsi Vapahtajaa.”

Wau. Jälleen tervehdys, sitten kulttuurihistoriallinen huomio: Marian kuvia on monissa maailman kolkissa taiteessa, ikoneissa, museoissa, kirkoissa, kaduilla ja kodeissa. Kaikki ovat joskus nähneet tällaisen kuvan. Mutta sitten yhteinen ”katsoa”-verbi vie jälleen Vapahtajan luo. Maria kirkastaa meille Kristuksen. Maria on ”Viisauden istuin”, sillä hänen sylissään istuu Viisaus itse.

9522302309 6430028620680

Jenni Vartiaisen syntymäpäivä ja sanoma

16.3.2015

Tämän viikon perjantaina on Jenni Vartiaisen syntymäpäivä, ja sen kunniaksi ajattelin palata aiheeseen, josta kirjoitin tällä blogilla kokonaisen artikkelisarjan kolmisen vuotta sitten: Jenni Vartiaisen jumaluusoppiin. Tällä kertaa yksi artikkeli riittää, ja toivon sen myös olevan hieman kypsempää materiaalia kuin kolmen vuoden takainen kirjoitteluni.

Jennin uusi albumi Terra (2013) myi hetkessä tuplaplatinaa ja nousi Suomen virallisen albumilistan ensimmäiseksi. Lokakuussa 2014 julkaistiin platinapainos, joka sisältää kolme uutta kappaletta. Terra päättää trilogian, jonka aiemmat osat ovat Seili (2010), jota siis käsittelin vuonna 2011, ja Ihmisten edessä (2007).

Trilogia havainnollistaa selvää elämänkatsomuksellista kehitystä: Terra-levyn ostaja saa lukea, että vuonna 2012 Jennille ”kirkastui kokonaiskuva albmista ja elämästä yleensä”. Onkin hedelmällistä seurata ja tulkita Jenni Vartiaisen laulujen sanomaa tästä perspektiivistä.

Ihmisten edessä ja ihmisen ongelma

Jennin esikoisalbumi kuvaa karua kokemusmaailmaa, joka lienee hyvinkin tuttua (liian) monelle nykysuomalaiselle: rikkinäisiä ja vääränlaisia rakkaussuhteita, pettämisiä, eroja, murheita, turhuuden tunnetta, yksinäisyyttä, dokausta, vihaa ja pelkoa.

Albumin kollektiivinen ”minä” kuitenkin ”kaipaa valoon”, hänen vereensä on ”kirjoitettu iäisyys” (Tuhannet mun kasvot), hän haluaa ”rakastaa tosissaan” (Kerro miltä se tuntuu). Elämässä ei nimittäin ole mieltä ilman rakkautta: ”Niin täydellisen turhalta / tää kaikki tuntuu ilman rakkautta” (Mustaa kahvia).

Ihmisten edessä on albumi ”murheellisile sydämille / kärsiville, kaipaaville / petetyille, jätetyille / raskaan taakan kantajille” (Malja). Tässä vaiheessa vastaus on kuitenkin vielä hapuileva: ”siemaus jumalaa / pyhää humalaa” on kyllä oikeilla jäljillä, mutta Augustinuksen sanoin res (asia, kohde) ja signum (merkki, symboli) menevät väärinpäin. Tämän laulun ”malja” ja ”viini” eivät vielä auta muuhun kuin ”eilisen” poispyyhkimiseen.

Paavalia mukaillen voisi sanoa, että humala ei ole tosi jumala, vaan Jumala on tosi humala: ”Älkää juopuko viinistä (…) vaan antakaa Hengen täyttää itsenne” (Ef. 5:18). Terra-levyn Selvästi päihtynyt -biisin sanoilla on siis myös täysin oikeaoppinen teologinen ulottuvuutensa: ”Vain sinusta olen selvästi päihtynyt / tähän elämään uudestisyntynyt”.

Terra ja todellinen rakkaus

Terra sisältää joitain samanlaisia keskeneräisen rakkauden ja ihmisyyden elementtejä kuin Ihmisten edessä, mutta se on kaiken kaikkiaan paljon kypsempi ja havainnollistaa selvästi sitä alussa mainittua kirkastunutta kokonaiskuvaa elämästä.

Tämä kuva on ennen kaikkea vankalla teologisella pohjalla: maailmalla on ”Luoja”, ja aristoteelis-tomistisesti voisi jopa sanoa, että ihmiset ja asiat ovat teleologisesti eli päämäärätietoisesti luotuja jotakin varten (esim. ”junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan”).

Terra-albumin ”minä” lupaa heti ensimmäisessä kappaleessa murtautua vapauteen, siirtää vuoria ja tehdä kaikkensa rakkauden eteen (Muistan kirkkauden). Myöhemmin hän laulaa etsineensä lempeä ”about miljoona kertaa” (Tyttövuodet), mutta nyt vasta ”ensimmäistä kertaa tiedän tämän kestävän”.

Kestävän rakkauden salaisuus paljastuu lopulta Terran teologisessa huipentumassa, sen viimeisessä kappaleessa (ellei bonusraitaa lasketa) Minä sinua vaan. Laulaja ei tahdo turhaan kuluttaa suurta R-sanaa, jota ihmiset toistelevat ”kuin mantraa” ja kenties näin vain vähentävät sen voimaa.

Tämä tuo heti mieleen juutalaisten tavan olla lausumatta ääneen Jumalan nimeä ja sen, että Uuden testamentin mukaan Jumala on Rakkaus (1. Joh. 4:16). Jenni tuokin meidät sanomattoman ja lausumattoman jumalallisen rakkauden mysteerin äärelle ja antaa siitä niin musiikillisesti, runollisesti kuin teologisestikin koskettavan kuvauksen. Se kannattaa kuunnella ja katsoa musiikkivideolta (2:48-3:32):

”Kuin karhuemo pentujaan / ja Luoja luomiaan, niin / minä sinua vaan. / Vaik leipä loppuis, vesikin, / yksi pysyis kuitenkin: / minä sinua vaan. / Ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan.”

Tässä on ymmärretty, että kestävä ja todellinen rakkaus on osallisuutta siihen rakkauteen, jolla Luoja rakastaa luotujaan. Se on jumalallista rakkautta, joka ei ole riippuvaista tunteista, joka on väkevämpi kuin kuolema ja joka pysyy uskollisena, vaikka toinen osapuoli ei pysyisikään (ks. 2. Tim. 2:13):

”Ja jos joku päivä / sinä enää et, / sittenkin ois mulla / selvät sävelet. / Vaihtokauppaa käyvät / toiset tunteillaan, / minä tiedän että / sua ainiaan.”

Yhdistelemällä vähän Tuomas Akvinolaista, Jenni Vartiaista ja suomalaista Luther-tutkimusta, voitaisiin sanoa, että tässä on ymmärretty analogia entis (Jumalan ja ihmisen olemisen ja rakastamisen verrattavuus), joka toisaalta edellyttää myös jonkinlaista reaalis-onttista partisipaatiota (aitoa ja olemuksellista osallistumista) Jumalan elämään.

Pulmallinen platinapainos

Ainoa asia, joka jää eksplikoimatta, on se, kuinka tähän partisipaatioon ja kestävään rakkauteen oikein päästään. Albumien ”minä” osoittaa ensin elämän mielettömyyden ja kurjuuden ilman tosi rakkautta, päättää sitten etsiä sitä ja saa sen omistamisesta lopulta varmuuden, mutta sen saavuttamisen keinot jäävät hieman hämärän peittoon.

Asiaa monimutkaistaa se, että lokakuussa julkaistun platinapainoksen kolmen uuden laulun sanat kertovat jälleen kerran rakkauteen liittyvistä epäilyksistä ja parisuhteen päättymisestä. Wikipedian mukaan Jenni ja hänen tuottajansa Jaakko Immonen erosivat avoliitosta syyskuussa 2014, siis vain vähän ennen näiden laulujen julkistamista.

Heijastavatko laulujen sanat tässä suhteessa Jennin omaa kokemusta, sitä en tiedä. ”Sydän kysyy ja saa kysyä / Se saa syyttää sekä epäillä / Jatkan vailla vastauksia”, niin kuin Jenni laulaa laulussa Susta enkelit pitävät huolta. Oliko Terran löytö sittenkään oikea löytö, vai oliko kyse väärästä varmuudesta? Onko 1. Kor. 13:7 oikeassa? Kuten Eden kysyy, ”se kaikenko kärsii / kaikessa, uskoo, toivoo, / ja kestää…”?

On palattava analogian ja partisipaation juurille. Yksin Jumala on ikuinen, samoin hänen rakkautensa; ihminen taas voi vain enemmän tai vähemmän jäljitellä Jumalaa ja osallistua hänen elämäänsä ja rakkauteensa. Ainoastaan Jumala voi vankkumatta sanoa: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut” (Jer. 31:3). Meidän ihmisten taas tulee ”pyrkiä” siihen rakkauteen, josta 1. Kor. 13 puhuu (ks. 1. Kor. 14:1).

Miten me sitten saavuttaisimme tuon rakkauden? Emme ainakaan kokeilemalla aina vain uutta väliaikaista partneria, siis käymällä tunteilla vaihtokauppaa, kuten jo opimme. Mielenkiintoinen yksityiskohta kappaleessa Tyttövuodet on se, että herääminen hauraan ja kestävän rakkauden väliseen eroon tapahtuu nähtävästi (joidenkuiden toisten) ”häissä”. Tai ainakin häät tarjoavat kontekstin ja virikkeen asian pohdinnalle.

Tässä piilee erittäin syvällinen pointti, joka voi auttaa arvostamaan sitä, miksi katolisessa teologiassa korostetaan avioliiton sakramentaalisuutta ja elinikäisyyttä. ”Häissä” solmitaan sakramentti ja luodaan peruuttamaton side, toisin sanoen aviopuolisoiden välinen rakkaus siunataan sillä jumalallisella rakkaudella, jolla ”Luoja luomiaan” – ikuisella rakkaudella, joka oikeasti ”meidät yhdistää” (Eden) niin, ettei sitä enää sovi ihmisen rikkoa (ks. Mark. 10).

Näin ymmärrettynä avoliiton ja avioliiton välinen ero on loputtomasti enemmän kuin pelkkä ”i”-kirjain. Mutta avioliitto ei tietenkään ole ainoa sakramentti eikä ainoa ovi jumalallisen rakkauden valtamereen. Meillä on myös Minä sinua vaan -kappaleeseen harvinaisen sopivasti vesi (kaste) ja leipä (ehtoollinen, eukaristia). Jälkimmäiseen kuuluu myös Malja-laulun hämärästi ennakoima ”viini”.

Eukaristisen maljan ”viini” on tietysti Kristuksen veri, joka ei pyyhi pois vain eilispäivää vaan kaiken syyllisyyden (ks. 1. Joh. 1:7), vaikka kuinka olisi inhimillisesti puhuen ”tehnyt paljon anteeksiantamatonta” (Muistan kirkkauden). Kristuksen vesi puolestaan tyydyttää hengen janon (Joh. 4:14), ja hänen leipäänsä syövälle luvataan ikuinen elämä (Joh. 6:48-58).

Viimeinen sana

Mikä siis on Jenni Vartiaisen sanoma? Mielestäni se on aivan sama kuin pyhän paavi Johannes Paavali II:n ydinsanoma:

”Ihminen ei voi elää ilman rakkautta. Ihminen pysyy itselleen käsittämättömänä olentona, hänen elämällään ei ole tarkoitusta, ellei rakkaus ilmoita hänelle itseään, jos hän ei kohtaa rakkautta, jos hän ei kosketa sitä eikä tee siitä jollain lailla omaansa, jos hän ei löydä elävää osallisuutta siihen.” (Redemptor Hominis 10)

Jennin lauluista käy myös koskettavasti ilmi, kuinka inhimillinen rakkaus ei itsessään lopulta riitä, vaikka se voikin antaa maistiaisia Rakkaudesta isolla R:llä. Rakkaus täydellistyy vasta sitten, kun se tulee osalliseksi Luojan äärettömästä rakkaudesta.

Siksi Johannes Paavali II jatkaa, että ihmisen on ”ikään kuin astuttava sisään Kristukseen koko persoonassaan”. Jennin sanomasta puuttuu ainoastaan tämän toteuttamisen mekanismi, minkä vuoksi se jää alttiiksi aina uudelle särkymiselle, ja juuri siksi sitä on täydennettävä sakramenteilla: vedellä, leivällä ja viinillä: Kristuksen ruumiilla ja verellä.

Mutta totta on toki myös se, että Jumalan rakkaus on paljon sakramenttejakin suurempi, eikä hän ole niihin sidottu. Vaikka jäisimme sakramenttien ulottumattomiin, Jumalan rakkaus ympäröi meitä silti joka hetki. Hän itse laulaa meille ikuista rakkauslaulua, ja hänelle jää meidänkin elämästämme viimeinen sana:

”Vaik leipä loppuis, vesikin, / yksi pysyis kuitenkin: / minä sinua vaan. / Ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan.”

jenni-vartiainen-terra-900x400

Jenni Vartiaisen teologista tulkintaa, osa 5

30.5.2011

Tässä viidennessä ja viimeisessä osassa käsitellään Jenni Vartiaisen Seili-albumin kahta viimeistä laulua: Eikö kukaan voi meitä pelastaa? ja Halvalla.

Eikö kukaan?

Jenni pureutuu jälleen synnin ja pelastuksen problematiikkaan nykyihmiselle ymmärrettävällä kielellä. Ongelmana on maailma ja sen rikkaudet, jotka osoittautuvat kuitenkin lopulta vain ahdistavaksi roinaksi.

Laulu kertoo pariskunnasta, jolla ”on liikaa kaikkee”. Laulajan partnerille ei enää kelpaa ”se mitä meillä jo on tässä näin”, vaan lisää materiaa täytyy koko ajan haalia, vanha ”täytyy vaihtaa uudempaan”.

Hyvin puhutteleva lause tiivistää monen pelkkien sekulaari-ihanteiden mukaan elävän suomalaisen pettyneen kokemuksen: ”Miten tässä kävi niin, että kun haaveet toteutuivat / Elämääni enää tahdo en.”

Paavalin tavoin (ks. 1. Kor. 9:24-27, Fil. 3:12-14) Jenni ymmärtää elämän kilpajuoksuksi, mutta laulun kuvaama elämäntyyli johtaa pelottavaan päätökseen: ”Joku päivä kilpajuoksu loppuu, eikä olekaan voittajaa ollenkaan.”

Näin Jenni on hahmotellut ongelman ja saanut kuulijan ymmärtämään pelastuksen tarpeen: ”Eikö kukaan voi meitä pelastaa?” Jälleen mieleen nousee vastaava Paavalin huudahdus: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:24)

Vastaus ongelmaan löytyy samaiselta Paavalilta: kiitos Jumalalle Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, joka on pelastanut meidät tästä pahasta maailmasta (Room. 7:25, Gal. 1:4)! Pietari julistaa, että on tasan yksi nimi, joka meidät voi pelastaa: Jeesus Kristus (Ap.t. 4:12).

Mitä tuolla Jeesuksella sitten olisi sanottavanaan laulun esittämälle materialismiin pettyneelle suomalaiselle? ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?” (Matt. 16:26) ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” (Matt. 5:3)

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 5:19-21)

Halvalla

Tämän kauniin rakkauslaulun siivittämänä albumi saa arvoisensa päätöksen. Loppuhuipennukseksi meitä muistutetaan jälleen siitä, mikä on tärkeintä ja suurinta (1. Kor. 13:13).

Laulu kertoo naisesta, joka valvoo nukkuvan rakkaansa vierellä. He eivät ole noudattaneet Paavalin kehotusta: ”Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee.” (Ef. 4:26) Riitelyn takia mies on ”yksinäinen”, uskottomuutta on nähtävästi puolin ja toisin ainakin epäilty, kenties myös harrastettu.

Nukkuvaa miestä katsellessa nainen kuitenkin kääntyy (kuin Pyhän Hengen rakkauden koskettamana) ja puhdistuu. Hän näkee miehen kauneuden eikä enää tahdo riidellä. Pois joutavat myös ajatukset mahdollisista muista partnereista.

Kertosäkeessä nainen ajattelee ääneen mahdollisuutta, että mies nyt sattumalta heräisi. Siinä tapauksessa mies saisi naisen ”halvalla, poisheittohinnalla”: ”Saat tämän nyt helpolla, minun käytetyn sydämeni”.

Nainen nöyrtyy arvottomuutensa edessä ja luovuttaa itsensä kokonaan miehelle. Hän on nyt valmis antamaan sydämensä lopullisesti miehelle, jos hän vain suostuu ottamaan sen epätäydellisyyksineen ja haavoineen vastaan.

Nainen alkaa ymmärtää rakkauden mysteeriä, jolloin hänelle paradoksaalisesti valkenee, ettei hän ”rakkaudesta mitään ymmärrä”. Hiljainen hiuksien koskettelu kertoo hellyyden paluusta ja toimii ikään kuin anteeksipyynnön ja -annon merkkinä.

Kun ihminen on sovitettu ja sydämessä on rakkaus, silmien eteen avautuu uusi ja upea universumi, ”hieno maailma”, eikä ole enää syytä lähteä etsimään onnea yhtään kauempaa.

Jenni Vartiaisen teologista tulkintaa, osa 4

23.5.2011

Tässä neljännessä osassa käsitellään Seili-albumin kolmea seuraavaa kappaletta. Ne ovat Duran Duran, Minä ja hän ja Kiittämätön.

Duran Duran

Laulu kertoo aamuyön viimeisestä tanssista ja rakastumisesta. Se on Jenni Vartiaisen versio Laulujen laulusta: sen voi tulkita joko ihmisten välisen rakkauden kauneuden kuvaukseksi tai teologisemmin Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta kertovaksi.

Ensimmäinen ja kirjaimellisempi tulkintavaihtoehto kertoo siitä, kuinka rakastumiseen liittyvät tunteet ovat hyviä ja antavat alun kestävälle rakkaussuhteelle. ”Tältäkö se tuntuu, kun löytää oikean / Hei tältäkö se tuntuu ennen kuin me suudellaan”.

Toinen tulkinta kiinnittää erityistä huomiota sanoihin ”ensimmäisen kerran mä olen elossa”, jotka hyvin paavalilaiseen tapaan kuvaavat Jumalan laupeuden ja armon eläväksi tekevää vaikutusta ihmisessä, joka on vastannut Jumalan rakkauteen.

Ekklesiologisena lisänä on huomioitava, että ”Simon Le Bon jo purjeissa on” viittaa tietysti Pietarin veneeseen, joka on kirkon esikuva, ja siihen, että Pietari Kristuksen sijaisena on hyvä paimen.

Minä ja hän

Tämä laulu alkaa luterilaisesta tai opusdeiläisestä ajatuksesta arkisten velvollisuuksien hoitamisesta kunniallisesti: ”Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut / työni tehnyt, lapsenikin kasvattanut / luokseni tulkaa”.

Tulkintani mukaan laulu kertoo naisesta, joka on joutunut erilleen miehestään kauan sitten jossain dramaattisessa tilanteessa. Nyt lasten lähdettyä kotoa nainen lähtee etsimään rakastaan. Todennköisesti mies on kuollut, mutta nainen toivoo löytävänsä hänet (”tulee se päivä, jolloin nään hänet edessäin / vaikka joutuisin etsimään / vuosituhannet vielä”).

Nainen käy läpi paikkoja, joissa aikoinaan matkusti miehensä kanssa: kuulu katedraali (ehkä kirkossa käynti oli heille tärkeää matkoillakin), Venäjän maa (vrt. Fatima ja lupaus Venäjän kääntymyksestä, tekivätkö he siellä yhdessä lähetystyötä?), Lontoon metro (ehkä mies katosi terrori-iskun jäljiltä?), tomuinen tie matkalla Syyriaan (vrt. Paavali ja tie Damaskokseen, tekivätkö he sinne pyhiinvaelluksen?).

Nainen uskoo ikuiseen pelastavaa armoa välittävään sakramentaaliseen avioliittoonsa, joka on yhdistänyt hänet aviomieheensä erottamattomasti: ”Minä ja hän / tiedän sen / meillä on sielu yhteinen… meillä on elämä ikuinen”. Nainen ei koskaan unohda miestään (”mä tunnistan hänet rakkaakseni, vaikka silmäni ummistan”), koska liitto on Jumalan haluama: ”se tahto on Herran”.

Kiittämätön

Tämän laulun analysointi on aloitettava viimeisistä sanoista, jotka toimivat tulkinnallisena avaimena niitä edeltävään tragediaan: ”Missä kohtaa muutuin / hyvästä niin huonoksi / Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?”

Tämä käsittelee puhuttelevasti sitä, mitä paavalilais-augustinolainen traditio tarkoittaa perisynnillä: ihmisen tahto ei enää ole entisensä syntiinlankeemuksen jälkeen, Aadamissa ihminen muuttui hyvästä huonoksi. Jumala loi hyväksi, rikkomus teki pahaksi.

Syntiinlankeemuksen seuraukset näkyvät laulun ensimmäisessä säkeistössä: perhe ei ole yhdessä, koulussa itkettää, edessä oleva elämä on suuri kysymysmerkki. Langenneen virheellinen ratkaisu on, että ”kaikkee pitää kokeilla”. Se, ”et myöhemmin ei kaduta”, on itsepetosta, sillä tällä filosofialla varmasti tulee kaduttamaan.

Hyvä sanoma on kuitenkin jälleen piilotettu tähänkin lauluun. Kertosäkeessä laulun päähenkilö, jota kuvataan hymyttömäksi ja kiittämättömäksi, lausuu seuraavat sanat: ”Ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla”. Qui propter nos homines…

Kristinuskon sanoma on, että se ainoa, joka meidät saattoi tästä kurjuudesta vapauttaa, tahtoi olla ”tässä mun tilalla”, hän todella tahtoi ottaa päällensä kaiken pahan minun puolestani.

Kaikki mahdolliset ongelmat tulivat voitetuiksi, kun Kristus, joka oli kantanut kaikkien kiittämättömyyden ja hymyttömyyden, nousi kuolleista ja lähetti apostolit viemään maailmalle ilosanomaa. Nyt saamme kiittää ja hymyillä!

Jenni Vartiaisen teologista tulkintaa, osa 3

16.5.2011

Jenni Vartiaisen Seili-albumin kappaleiden teologinen tulkinta jatkuu ensimmäisen johdanto-osan ja toisen laki ja evankeliumi -osan jälkeen kolmannella osalla, jossa käsitellään kristillistä rakkautta ja seksuaalimoraalia sekä kristologiaa ja pneumatologiaa.

Tällä kertaa syynissä ovat Nettiin ja Missä muruseni on. Ensimmäinen niistä kuvaa nykyisen maallistuneen seksuaalimoraalin typeryyttä ja käänteisesti kristillisen seksuaalimoraalin viisautta. Toinen laulu puolestaan esittää kauniiksi vastakohdaksi puhtaan rakkauden.

Turvaton ja turvallinen seksi

Nettiin kertoo naisesta, joka muutti poikaystävänsä kanssa Annankadun kaksioon. He tekivät ”juttuja pariskuntana”, ja nainen oli luvannut, ”että saa kuvata”.

Jälkikäteen naista ”ohuesti harmittaa”, sillä ”kun me erottiin, sä laitoit minut nettiin / niin kuin luonto minut tarkoitti”. Nyt ei enää pääse pakoon ajatusta siitä, että ”koko maailma mua katselee”.

Sanoma on yksinkertainen. Oisko susta kiva, jos sattuis omalle kohalle? Jos ei, niin sano sitten ”ei” avosuhteille, pornografialle ja myös siihen liittyvälle yököttävälle itsetyydytykselle: ”Joku Ilpo mua katselee ja itseään koskettelee.”

Yhteiskuntamme ei näe mitään pahaa avoliitossa, pornon katsominen on normaalia ja itsetyydytys tervettä. Monesti tämä perustellaan vapaudella ja lähdetään liikkeelle itsekeskeisesti omista haluista.

Laulu kääntää perspektiivin ympäri ja kysyy: Entä jos rakkaasi jättääkin sinut? Entä jos sinun kuviasi katsottaisiin itsetyydytyksen yhteydessä? Pian oletkin menneisyytesi vanki, et suinkaan vapaa.

Katolisen seksuaalimoraalin viisaus loistaa tämän rinnalla kirkkaana. Jos kaikki osapuolet olisivat seuranneet kirkon moraalia, mistään ongelmasta ei olisi tarvinnut murehtia.

Ei olisi ollut kohtalokasta avoliittoa, johon ryhdyttiin vain, koska ”oli mukavaa”. Ei olisi tarvinnut huolehtia siitä, että seksisuhteen jälkeen päädytään eroon, koska seksisuhde kuuluu purkamattomaan avioliittoon.

Ei myöskään olisi ollut pornografian aiheuttamaa huolta, sillä näitä ”juttuja” ei ensinkään sovi kuvata. Kuva ei koskaan voi välittää yhdynnän todellista syvyyttä, eikä kenestäkään saa tehdä seksiobjektia yleiseen levitykseen.

Puhdas rakkaus

Missä muruseni on tarjoaa kauniin vastakohdan edelliseen. Tässä laulussa kaikuu puhdas kristillinen esiaviollinen rakkaus, joka vielä odottaa ja kaipaa, ei kohtele toista himon tyydyttäjänä vaan kalliina aarteena.

Laulun sanat antavat ymmärtää, että laulajan rakas on jossain kaukana, kuitenkin tämän saman maan päällä. Naisen rakkaus saa hänet menemään parvekkeelle nukkumaan ollakseen edes vähän lähempänä rakastettuaan.

Puhdas ja kaipaava sydän ei ole kietoutunut itseensä vaan katselee tähdenlentoa ja kuiskaa ”ylös taivaalle” yhden ainoan pyynnön, jonka sisällön selitys kertosäkeessä hurmaa viattomuudellaan:

”Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan”

Sanat kertovat uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, jotka myös palkitaan seuraavassa säkeistössä. Pahaenteisestä tyynestä ilmasta huolimatta tuuli henkäiseekin taas ja tuo paluupostina rakkaan tutun kosketuksen.

”Enkä enää epäillyt
vaan tiesin, että voin
Niin kuin pieni lapsi nukahtaa…”

Pyyntöön vastattiin, usko sai vahvistuksen, rakkaus on molemminpuoleista ja se karkottaa pelon. Henki on tässä sama kuin Jennin eksplisiittisesti kristillisessä Herra kädelläsi -tulkinnassa.

Kristologia ja pneumatologia

Kaupan päälle haluaisin ehdottaa vielä allegorista sensus plenior -tulkintaa Missä muruseni on -kappaleesta. Se voidaan nimittäin tulkita proprie teologisesti, kristologis-pneumatologisesti.

Tässä tulkinnassa rakastettu on Kristus, kaipaava rakastaja puolestaan paruusiaa odottava kristitty. Tuuli sen sijaan on viittaus ruahiin, Jumalan henkäykseen, Pyhään Henkeen.

Kristitty, jolle on annettu Pyhä Henki, elää Hengessä ja kohdistaa täten katseensa Hengen lähettäneeseen Kristukseen. Kristitty pyytää Henkeä välittämään rakkauden ja kaipuun tunteensa Kristukselle.

Kristus vastaa rukoukseen ja tulee Hengen kautta koskettamaan uskovaa sekä vakuuttamaan huolenpidostaan. Kristitty jää kärsivällisesti odottamaan paruusiaa luottaen Isän kaitselmukseen.

Jenni Vartiaisen teologista tulkintaa, osa 2

9.5.2011

Sarjan ensimmäisessä osassa johdateltiin Jennin teologiseen tulkintaan ja sen pelisääntöihin sekä nähtiin, kuinka Jenni Ihmisten edessä-hitillään strategisesti hankki puolelleen homot, lesbot ja arvoliberaalit. Nyt on aika siirtyä Seili-albumin laulujen teologisen sanoman avaamiseen.

Seilin evankeliointistrategia

Levyn avaava Koti-pianoteema johdattelee kuuntelijan sanattomin sävelin oikeaan tunnelmaan. Evankeliumista kerrottaessa tarkoitus on johdattaa kuulija perheeseen, Jumalan perheeseen, koti-ilmapiiriin ja lopulta taivaan kotiin. Uutta evankeliointia ei aloiteta lyömällä Raamatulla päähän vaan osoittamalla, kuinka kaunista ja kotoista elämä Isän hoivissa voi olla.

Evankeliumi eli hyvä uutinen pelastuksesta edellyttää kuitenkin jonkinlaista vähemmän hyvää asiaintilaa, johon hyvä sanoma tuo toivon, ilon ja lohdun. Roomalaiskirjeessä Paavali vilautti ensin hyvää sanomaa (1:16-17), omisti sitten pitkän pätkän (1:18-3:20) ihmisten syyllisyyden osoittamiselle ja vasta sen jälkeen avasi kunnolla kristillisen sanoman sisällön (3:21->).

Jennin albumi etenee samalla logiikalla. Koti on vähän niin kuin 1:16-17, minkä jälkeen Seili ja En haluu kuolla tänä yönä vastaavat katkelmaa Room. 1:18-3:20. Vasta myöhemmin albumissa avautuu kristillisyyden koko kauneus (vrt. Room. 3:21->).

Seilin ”lain saarna”

Kuinka siis Jenni (luterilaisittain ilmaistuna) ”saarnaa lakia” eli osoittaa ihmisen toivottoman tilanteen ja evankeliumin tarpeen albumin kahdessa ensimmäisessä laulussa?

Ensin Seili. Kuten Wikipedia kertoo, Seili on 30 km Turusta etelään sijaitseva saari, jonne 1600-1700-luvuilla kuljetettiin spitaalisia. Lepratautia pidettiin Jumalan rangaistuksena synneistä, joten saareen joutuminen kuvaa Jumalan tuomiota.

Jennin laulu kertoo erään spitaalisen matkasta tähän ”saareen syrjäiseen”. ”Sofia, ryysyläinen” näkee veneestään määränpään: ”Siel’ saari on tuomittujen”. Tuomio on lopullinen: ”Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää; kuolemaan heikot soudetaan.”

”Synnin palkka on kuolema”, kirjoitti Paavali, ja ”kaikki ovat syntiä tehneet” (Room. 6:23, 3:23). Jennin ”Sofia, ryysyläinen” on se, joka ei ole kunnioittanut Jumalaa Jumalana vaan käynyt ajatuksiltaan turhanpäiväiseksi (Room. 1:21). Tähän viittaa nimi ”Sofia”, joka merkitsee viisautta. Paavali näet jatkaa: ”He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tulleet tyhmiksi…” (Room. 1:22)

Kyseessä ei ole yksittäistapaus: ”Sata on Seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan”. Kyseessä on massa perditionis, kadotuksen massa, suuret joukot Aadamin lapsia, jotka esi-isäänsä seuraten ovat poikenneet vääryyden tielle: ”yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi” (Room. 5:19).

Itse Seili-laulu ei vielä tuo toivoa pelastajasta, mutta spitaaliviittaus ohjaa meidät evankeliumitekstin luo: ”Jeesuksen luo tuli spitaalinen, joka lankesi polvilleen, pyysi häneltä apua ja sanoi: ’Jos vain tahdot, sinä voit puhdistaa minut.’ Jeesuksen kävi häntä sääliksi. Hän ojensi kätensä, kosketti miestä ja sanoi: ’Minä tahdon. Tule puhtaaksi.’ Tauti lähti miehestä heti, ja hän tuli puhtaaksi.” (Mark. 1:40-42)

Augustinuksen rukous à la Jenni

En haluu kuolla tänä yönä jatkaa siitä, mihin Seili jäi. Laulun sanoma vastaa pitkälti jaetta Room. 3:20 (”lain kautta tulee synnin tunto”), jota Room. 7 selittää tarkemmin.

Laulu kertoo ihmisestä, joka on tullut tiedostamaan syntisen elämänsä. Lisäksi kyseinen ihminen ymmärtää, että hänen pitäisi kääntyä synnistään ja alkaa elää uutta elämää. Hän ei vain vielä pysty irtautumaan elämäntavastaan.

Yllä oleva tulkinta perustuu laulun sanoihin: ”Olen kesken, en siis lainkaan valmis täältä poistumaan / juuri kun on meno käynyt elämältä maistumaan. Mulla olis yksi toive, yksi pienti pyyntö vaan: Mä en haluu kuolla tänä yönä.”

Dialogi käydään syntisen ihmisen ja Raamatussa itsensä ilmoittavan persoonallisen Jumalan välillä: ”Lupaan lukea Raamatun ja raitistuu / jos saan aikaa se varmasti onnistuu / muttei tänä yönä. Jääköön taakseni syntinen entinen / pystyn muuttumaan vielä mä tiedän sen / muttei tänä yönä.”

Kyseessä on vanha tuttu pyhän Augustinuksen rukous 300-luvulta, ajalta, jolloin hän tiesi kristinuskon totuuden muttei halunnut irtautua vanhasta lihallisesta elämästään: ”Jumala, anna minulle siveys ja pidättyvyys, mutta älä vielä.”

Jenni ja Roomalaiskirje

Kuten tähänkin asti on nähty, Jennin sanoma mukailee pitkälti Roomalaiskirjeen opetusta. Erityisesti En haluu kuolla tänä yönä -laulun sanat heijastavat Paavalin kuvausta ihmisestä, jota evankeliumi ei vielä ole saavuttanut.

”Tiedän että kuulet tämän / pyyntöni mun rukouksen: Mä en haluu kuolla tänä yönä.” Kyseessä on tilanne, jossa synnin alainen ihminen kyllä tiedostaa Jumalan olemassaolon (Room. 1:19-20), muttei kykene tekemään sitä hyvää, minkä tietää oikeaksi (Room. 7:18).

Paavali ja Jennin laulu kuvaavat samaa tilannetta: ”Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki.” (Room. 7:21-23)

Jälleen kerran hyvä sanoma jää Jenniltä eksplisiittisesti sanomatta, laulun loppuuratkaisu on vain (mitä todennäköisimmin tyhjä) lupaus: ”Annathan siis katsoo vielä, miltä näyttää huominen, niin mä teen mun parhaani, et oisin hyvä ihminen.”

Silti Seili-levyn mukana tulevassa sanoitusvihkosessa juuri tällä laululla on ristitausta, siis ei mikä tahansa ristitausta vaan selvästi kristillisin ristisymbolein koristeltu tausta. Tämä ohjaa ajatukset implisiittisesti Room. 7:lle annettuun ratkaisuun Room. 8:ssa. Sanoma rististä ja uudesta elämästä.

”Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.” (Room. 8:3-4)


%d bloggers like this: