Archive for the ‘Kääntymiskertomukset’ category

Uusi vuosi, uusi elämä

4.1.2016

Viime vuonna sain blogille esiteltäväksi ja arvioitavaksi Aikamedian kustantaman 100% -lehden. Kyseessä on kristillisen mediakampanjan kertajulkaisu, vähän niin kuin edellisen vuoden Dialogos, mutta tällä kertaa asiantuntijoiden sijasta puhuvat uskovaiset nuoret.

Lehden lisäksi kampanjalle perustettiin nettisivu ja Facebook-sivu, jolla on julkaistu videoita joistakin voimakkaista kääntymyksistä. Aikamedian julkaisema lehti ei korosta tunnustuksellisuutta; Uskovaiset Nuoret -ryhmän inspiroimassa kokoelmassa on mukana ainakin helluntailaisia ja luterilaisia.

Lehden avaa taikurikollegani Miika Korkatin todistus. Se kuuluu siihen kiehtovaan genreen, jossa seurakuntaan ei-uskovana eksynyt tallaaja kuulee Jumalan selvän puhuttelun, menee profeetallisesta kehotuksesta lavalle rukoiltavaksi ja tulee uskoon. Mieletön ja ahdistunut elämä muuttuu uudenlaiseksi, toivontäyttämäksi elämäksi.

Uuden vuoden jälkeen onkin sopiva aika pohtia hieman sitä tosiasiaa, että elämme maailmassa, jossa tapahtuu uskomattomia uskoontuloja ja kokonaisvaltaisia kääntymyksiä uuteen, parempaan elämään. 100% -lehteä lukiessani tajusin, että tällaisten tarinoiden lukeminen voisi tehdä hyvää ihan kaikille. Vaikkei edes uskoisi Jumalaan, ei voine kieltää, etteivätkö nämä elämänmuutokset olisi asianomaisille ja koko maailmalle hyväksi. Jos masennuttaa, lue 100%.

Esimerkiksi Ronin tarina ”Kovat aineet vaihtuivat kovaan sanomaan” kertoo karua kieltään huumeiden, ryyppäämisen ja pikavippien hallitsemasta elämästä. Vanhan ystävän johdattamana Roni lähti seuraamaan Jeesusta, ja yhdessä he ovat perustaneet raja-aitoja murtavan kristillisen räp-/hiphopbändin nimeltä Immanuel. Ekumeenisesti huomionarvoista on mm. se, että ortodoksit ovat antaneet Immanuelin kuvata Jumalanmiehii Uspenskin katedraalissa.

Toinen vastaava tarina tulee Artulta, jonka elämä ennen uskoontuloa oli pilveä ja ryyppäämistä. Hengellisessä tilaisuudessa eräs mies ”kertoi rukouksessa minulle itsestäni asioita, joita en ollut koskaan kertonut kellekään”, ja Arttu tunsi, ”kuinka kaikki lika vain peseytyi pois minusta”. Rock-musiikista kiinnostunut Arttu kuuli myös profetian omasta albumista, ja Lupaus-albumi julkaistiinkin keväällä 2014. Siitä on Youtubessa kova näyte, ISIS-mielleyhtymällä evankelioiva Suljettu maa.

100%-lehti ei onneksi väitä, että kaikkien pitäisi kokea radikaali uskoontulo. Esimerkiksi sivulla 29 Jukka kertoo varttuneensa Jumalan kanssa koko elämänsä. Uskoon voi kasvaa ja Jumalan armoon voi luottaa riippumatta siitä, onko kokenut jotain suuria tunteita tai mullistuksia. Monet suuret kristityt ovat olleet tasaisessa uskossa lapsesta asti.

Toisaalta voimakkaat kääntymykset toimivat merkkeinä siitä, että kristinuskon kuvaama todellisuus ei ole pelkkää haihattelua vailla yhtymäkohtaa oikeaan elämään. Tuonpuoleinen voi murtautua tämänpuoleiseen väellä ja voimalla, ja se näyttää tekevän niin melko johdonmukaisella ja vakuuttavalla tavalla. Aivan eritaustaiset ihmiset tunnistavat saman Jeesuksen, joka puhuu toisaalta Raamatun sivuilla, toisaalta suoraan vaikkapa itsemurhaa harkitsevan korvaan.

Totta kai ongelmiakin jää. Jos Jumala on niin hyvä kuin nämä ihmiset vakuuttavat, miksi niin monet muut jäävät ilman apua ja armoa? Miksi niin monet jäävät huumeiden pauloihin, miksi Jumala ei estä heidän itsemurha-aikeitaan? Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, joihin emme helposti saa tyhjentävää vastausta. Mutta kolikon kääntöpuoli on joka tapauksessa se, että pahuuden ongelman lisäksi meillä on myös tämä ”hyvyyden ongelma”.

16-vuotiaana ensimmäisen aseellisen kioskiryöstönsä tehnyt Joni ajautui huumeisiin ja rikolliseen elämäntapaan, kunnes hän rukoili Jumalaa muuttamaan elämänsä suunnan. ”Tänään elän elämää, johon päihteet eivät kuulu. Elämäni on mielenkiintoisempaa kuin koskaan aiemmin. (…) Koen ihmeenä sen, että haluan kantaa rehellistä vastuuta omasta elämästäni. Enää ajatuksiani eivät täytä viha ja väkivalta, vaan välitän aidosti ihmisistä ilman, että tavoittelisin omaa etuani. Tällaista tekee Jumala.”

Voiko tällaisesta valittaa? Uskoontulot voi halutessaan yrittää psykologisoida, mutta joka tapauksessa kristinuskon kontekstissa tapahtuu voimakkaita ja epätavallisia asioita, jotka sekä vakuuttavat asianomaiset kristinuskon totuudesta että saavat aikaan positiivisia muutoksia heidän elämässään. Niin kuin uskoontulleen huume-Teron vanha koplakaveri totesi: ”Nyt kun sä oot uskossa, niin sun silmissä on elämää, sun puheessa on lämpöä ja susta hehkuu rakkaus.”

100%-lehden eräs hyvä puoli on se, että se ei jätä uskoontulokertomusten jälkeen lukijaa yksin, vaan ohjaa hänet seurakuntaan. Uuteen elämään syntymistä seuraa perheessä kasvaminen, ja seurakunta on Jumalan perhe (Ef. 2:19). Teologisesti monia asioita voisi tietysti kritisoida, mutta 100% ei ole Teologinen Aikakauskirja. Vaikka en muotoilisi kirkko-oppia samoin kuin Aikamedian ystävät, pidän hyvänä loppukaneettina kehotusta hyviin perhesuhteisiin muiden kirkkokuntien ”sukulaisten” kanssa.

”Meillä on oma koti, mutta voimme vierailla toisten seurakuntien tilaisuuksissa ja tapahtumissa kiitollisin mielin. (…) Tervetuloa Jumalan perheeseen. Tervetuloa kotiin.” (s. 61)

22670-100-kansi_2

Guadalupen ihme ja Meksikon kääntymys

14.12.2015

Toissapäivänä 12.12. oli Guadalupen Neitsyt Marian juhlapäivä. Guadalupen Neitsyt Marian basilika Meksikon pääkaupungissa ei ole yhtään vähempää kuin maailman suosituin katolinen pyhiinvaelluskohde, mutta moni suomalainen ei ole koskaan kuullutkaan siitä.

Sain käydä Guadalupen basilikassa heinäkuussa. Tällä hetkellä siskoni asuu Méxicossa, ja sain häneltä juhlapäivänä viestin: ”ihmismäärä on ihan jumalaton ja sinne on viimeisen viikon ajan vaeltanut porukkaa joka suunnasta”. Tätä ”jumalatonta” ihmismassaa voi seurata tästä (meno alkaa 0:30 tienoilla ja on hurjimmillaan 3:10-20 tienoilla).

Mistä ihmeestä on kyse? Ihmeestäpä hyvinkin. Satuin juuri sopivasti lukemaan Francis Johnstonin kirjasen The Wonder of Guadalupejonka pohjalta yritän nyt lyhyesti selittää, kuinka Maria käännytti Meksikon.

Asteekkien aatteet

Oletko joskus unelmoinut Atlantiksen, kadonneen sivilisaation tai uuden maailman löytämisestä? 1500-luvun espanjalaisille tällainen uni tuli todeksi, kun Amerikan mantereelta löytyi kokonainen valtakunta, asteekkien imperiumi mahtavine pyramideineen.

Asteekit palvoivat useita jumaluuksia, joista tärkein oli sulkakäärme Quetzalcoatl. Kivisiä Quetzalcoatl-veistoksia voi yhä nähdä esimerkiksi Méxicon antropologisessa museossa tai asteekkien vanhan päätemppelin paikalla sijaitsevassa Templo Mayor -museossa.

Muita tärkeitä jumaluuksia olivat mm. auringonjumala Huitzilopochtli ja äitijumalatar Tonantzin, jonka patsas sijaitsi Tepeyac-kukkulalla, joka tulee olemaan tärkeä tämän artikkelin jatkon kannalta.

Asteekkiuskonnossa oli sellainen raa’ahko piirre, että jumalille uhrattiin vuosittain tuhansia eläviä ihmisuhreja. Asteekit myös alistivat muita intiaaniheimoja, ja heistä espanjalaiset saivatkin liittolaisia Méxicon eli asteekkien pääkaupungin Tenochtitlanin valloitukseen.

Tenochtitlan, upea Venetsiaa muistuttava 300 000 asukkaan järvikaupunki, vallattiin vuonna 1521. Ulkoisesti katoliset kirkot, ikonit ja ristit korvasivat asteekkitemppelit ja -patsaat, mutta kansa ei kääntynyt.

Jotkut espanjalaisista valloittajista pitivät asteekkeja hirviöinä ja kohtelivat heitä raa’asti. Fransiskaanilähetyssaarnaajat olivat toista maata, mutta ensimmäisen vuosikymmenen aikana he saivat kastettua vain harvoja aikuiskäännynnäisiä. Asteekkien oli vaikea luopua vanhoista uskomuksistaan ja tavoistaan.

Kuinka sitten Meksikosta tuli kristillinen? Jotkut ehkä kuvittelevat, että espanjalaiset pakkokäännyttivät asteekit jossain vaiheessa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Tapahtui jotain paljon kiehtovampaa.

Juan Diegon tarina

Yksi harvoista fransiskaaniveljien kastamista asteekkikäännynnäisistä oli saanut kristilliseksi nimekseen Juan Diego. Vaimon kuoleman jälkeen Juan Diego asui setänsä luona Tolpetlacissa, josta oli n. 15 km matka Tlaltelolcossa sijainneeseen kirkkoon.

Oli joulukuu 1531, siis kymmenen vuotta Tenochtitlanin valloituksesta, ja fransiskaanit valmistivat kristittyjä Marian tahrattoman sikiämisen juhlaan (8.12. – joka muuten vielä 1900-luvun alkuun asti oli suomalaisissakin kalentereissa Marian sikiämisen päivä).

Fransiskaanit opettivat kansaa 1. Moos. 3:15:n pohjalta. Maria oli se nainen, joka murskasi ihmiskunnan syntiin vietelleen käärmeen pään. Juhlan jälkeisenä päivänä Juan Diego kuuli kirkkomatkallaan häntä kutsuvan äänen Tepeyac-kukkulalta. Siellä hän näki nuoren naisen.

Nainen sanoi olevansa Neitsyt Maria, ja hän käski Juan Diegoa viemään sanan piispalle siitä, että kyseiselle paikalle oli rakennettava temppeli. Siellä, missä ei enää ollut pakanallista Tonantzinin patsasta, tulisi nyt olemaan tosi Jumalan äidin pyhäkkö, jossa hän voisi osoittaa ihmisille äidillistä rakkauttaan ja huolenpitoaan.

Juan Diego teki työtä käskettyä, mutta piispa oli epäileväinen. Toisen ilmestyksen ja yrityksen jälkeen piispa käski Juan Diegoa pyytämään naiselta merkkiä, joka vakuuttaisi hänet. Ratkaiseva ilmestys tapahtui 12.12., jolloin Marialla oli myös merkki: kivisellä kukkulalla kasvoi kastilialaisia kukkia, jotka Juan Diego kantoi piispalle tilmassaan.

Kun Juan Diego avasi tilman piispalle, kukkien lisäksi hän sai nähdä toisen yllätyksen. Se Marian kuva, jota Guadalupen basilikassa yhä kunnioitetaan, oli ilmestynyt Juan Diegon tilmaan. Piispa putosi polvilleen ja uskoi, ja hänen avustajiensa välityksellä sana ihmeestä levisi kaupunkiin kulovalkean tavoin.

Pian Tepeyac-kukkulalle rakennettiin kappeli, johon kuva asetettiin ja jonne Juan Diego asettui asumaan. Paikalle virtasi asteekkeja katsomaan ihmeellistä ”valkoisen miehen Jumalan äidin” kuvaa, ja Juan Diego kertoi heille lukemattomat kerrat ilmestyksistä ja Marian äidillisestä sanomasta.

Kopioita kuvasta nahuatlinkielisine selityksineen levitettiin ympäri valtakuntaa, ja ihmeen seurauksena muutamassa vuodessa yhdeksän miljoonaa asteekkia otti vastaan kasteen. Näin Meksikosta tuli kristillinen, ja Meksiko muistaa sen tänäkin päivänä.

Satua?

Tarina Juan Diegosta, Marian ilmestyksistä ja ihmeellisestä kuvasta saattaa kuulostaa vain hurskaalta uskonnolliselta sadulta. Siksi Johnston omistaa kirjassaan yhden luvun tapahtuman historiallisen pohjan selvittelylle.

Guadalupen Neitsyt Marian kuvasta ja pyhäköstä on olemassa hyvinkin varhaisia mainintoja useissa erilaisissa historiallisissa lähteissä. Esimerkiksi Juan Diegon sukulaisen testamentissa mainitaan Tepeyacin ihme, Marian ilmestys ja Guadalupen kuva, ja toisessa testamentissa vuodelta 1537 mainitaan myös Guadalupen Marian pyhäkkö.

Vuodelta 1649 on säilynyt nahuatlinkielinen Nican Mopohua, jossa Juan Diegon ja Guadalupen Neitsyen tarina kerrotaan kokonaisuudessan, ja vuodelta 1648 on olemassa toinen, espanjankielinen lähde.

Vanhojen asiakirjojen lisäksi meillä on konkreettisin todiste Guadalupen Neitsyt Marian ihmeestä, nimittäin kuva itse, joka on käsittämättömästi säilynyt 1500-luvulta meidän päiviimme asti. Kuvaa on tutkittu tieteellisesti useaan otteeseen, ja se on todettu monessakin mielessä selittämättömäksi.

Ensinnäkin tilman normaali säilymisaika on korkeintaan parisenkymmentä vuotta. Siitä huolimatta, että Marian kuvan edessä poltettiin alkuaikoina kynttilöitä ja että sen alla räjähti vuonna 1921 pommi, kuva on edelleen erinomaisessa kunnossa.

Toinen erikoinen asia on se, että kukaan ei tiedä, miten kuva on tilmaan syntynyt. Tieteilijät ovat todenneet, että kuva ei ole maalaus. Tilman etuosan kuidut ovat jotenkin ihmeellisesti silittyneet, ja siitä voidaan todeta joitain myöhemmin lisättyjä värjäyksiä, mutta itse kuvan luonne jää mysteeriksi.

1900-luvulla kuvasta löytyi uusi ihme. Marian kasvoista tehtiin suurennos, ja hänen silmästään löytyi pienen pienet ihmiskasvot, jotka näyttävät aivan samalta kuin vanhimmat tunnetut kuvat Juan Diegosta. Kuva on ikään kuin heijastus nähdystä henkilöstä, ja se on optiikan näkökulmasta juuri oikeassa kohdassa.

”Guadalupen” sanoma

Tiedemiesten ja pyhiinvaeltajien lisäksi Guadalupen Neitsyt Marian kuva liikuttaa myös teologeja, kulttuuritutkijoita ja filologeja.

Kuvan Maria muistuttaa kovasti 1. Moos. 3:15:n ja Ilm. 12:n naista, joka on käärmeen vihollinen ja jolla on kuu jalkojensa alla. Samalla Maria peittää taakseen auringon, asteekkien verenhimoisen Huitzilopochtlin, korvaten täten sekä auringonjumalan että vanhan äitijumalatar Tonantzinin.

Mutta entä asteekkien suurin jumala, Quetzalcoatl? Tässä kuvaan astuu Guadalupen nimi, joka kätkee sisäänsä syvällisen filologis-teologisen sanoman. Miksi Méxicossa kunnioitettava Maria tunnetaan ”Guadalupen” Neitsyt Mariana?

Guadalupe oli itse asiassa espanjalainen Marian pyhäkkö, jossa mm. Kolumbus oli käynyt rukoilemassa ennen Amerikan-matkaansa. Guadalupen Maria oli siis tunnettu ja kunnioitettu 1500-luvun espanjalaisten keskuudessa.

Juan Diegolle ilmestynyt Maria itse sanoi, millä nimellä hänet tulisi muistaa. Ongelmana oli kuitenkin asteekkien ja espanjalaisten välinen kommunikaatio. Espanjalainen tulkki kuuli jotain, jonka hän käänsi Guadalupeksi, mutta näin hänelle ei voitu nahuatliksi sanoa.

Nahuatlin kielessä ei ole g:tä eikä d:tä. Nahuatlinkieliset meskikolaiset puhuvat itse asiassa edelleen Quatlasupen Mariasta. Modernit kielentutkijat ovat päätyneet siihen, että se, minkä tulkki käänsi sanoilla de Guadalupe, oli alun perin nahuatliksi te coatlaxopeuh. 

Mitä sitten tarkoittaa Maria ”te coatlaxopeuh”? Vastaus loksahtaa kohdalleen: Maria, joka murskaa kivikäärmeen. Satoja tuhansia ihmisuhreja vaatinut Quetzalcoatl oli mennyttä.

Guadalupen ihme vahvistaa Marian olevan se, jona katolinen kirkko häntä pitää. Maria on tahraton ihmiskunnan äiti, joka näyttää tien kirkkoon, Jumalan perheeseen. Guadalupen Maria katsoo nöyrästi alaspäin kädet rukoukseen liitettyinä: hän ei ole Jumala vaan Jumalan palvelijatar.

guadalupe.jpg

Viipurista Vatikaaniin, Amerikasta Eurooppaan

7.9.2015

On aika palata Amerikan mantereelta takaisin Eurooppaan ja Suomeen. Ehkä paradoksaalisen kuuloisesti teen sen esittelemällä kirjan nimeltä Viipurista Vatikaaniin. Jotkut saattavat tunnistaa kirjan – siitä tuli bestseller ilmestymisensä jälkeen 1980-luvulla. Alaotsikko on Suomalainen nunna maailmalla ja kirjoittaja sisar Benedicta Idefelt (1920-2014).

Olin pitkään tiennyt tästä kirjasta, mutta vasta uutinen sisar Benedictan kuolemasta sai minut tarttumaan siihen. Hämmästyin, sillä kirja osoittautui yhdeksi parhaista ikinä – totuus on joskus tosiaankin tarua ihmeellisempää. Yksi blogipostaus ei mitenkään voi tehdä oikeutta kirjan (ja sen kuvaaman sisar Benedictan elämän) rikkaudelle, ja siksi onkin onni, että sisar Benedicta kirjoitti myyntimenestyksensä jälkeen vielä muitakin kirjoja.

Tarkoituksenani onkin nyt julkaista pieni Benedicta Idefelt -sarja. Tänään esittelen kuuluisan omaelämäkerran, joka kertoo Benedictan matkasta Viipurista Helsinkiin, sieltä Saksaan, sieltä Brasiliaan ja sieltä vielä muutaman Amerikan mantereen mutkan kautta takaisin Eurooppaan, tarkemmin Roomaan ja Vatikaaniin.

Ensi maanantai on Vatikaanin II konsiilin viimeisen istuntokauden avajaisten 50-vuotispäivä (ja oman Vatikaani II -kirjani julkaisupäivä – tänään on muuten viimeinen päivä tilata kirja ennakkotarjoushintaan!), joten omistan ensi viikon postauksen kirkolliskokoukselle sisar Benedictan näkökulmasta. Sen jälkeen esittelen vielä mielenkiintoisia juttuja Benedictan myöhemmistä kirjoista.

Viimeisenä sanana ennen itse kirjaan sukeltamista sanottakoon jo tässä vaiheessa, että sisar Benedicta on kirjoillaan lunastanut paikkansa tämän blogin ja sen suomalaisen katolisuuden projektin suurten sankareiden ja esikuvien joukossa. Benedicta oli todellinen katolinen maailmankansalainen ja silti aidosti ja syvästi suomalainen. Hän oli ekumeeninen ja edistyksellinen mutta samalla loppuun asti kirkolle lojaali ja uskollinen. Requiescat in pace.

Viipurilaistytön kääntymys

Anita Idefelt syntyi Viipurissa 1920 (vain vähän ensimmäisen maailmansodan päättymisen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen) luterilaiseen perheeseen, hänen isänsä Runar oli kuuluisa näyttelijä. Kirjan ensimmäinen jännitttävä tarina ja käännekohta on se, kun Anita 13-vuotiaana meni parhaan ystävänsä Eijan (niin ikään luterilainen) johdattelemana katsomaan salaperäistä pyhän Hyacinthuksen katolista kirkkoa.

”Astuin puolihämärään kirkkoon. Omituinen kynttilöiden ja suitsutuksen tuoksu täytti sen. (…) Vaikenimme. Hiljaisuus alkoi soida korvissani. Minulle kaikki oli sanomattoman uutta ja outoa. Tunsin kaiken aineellisen katoavan ympäriltäni. En ollut koskaan ennen kokenut tällaista.

Äkkiä käännyin ympäri ja kiirehdin ovesta ulos. Eija tuli hätääntyneenä perässäni ja kysyi, miksi olin hävinnyt kirkosta niin äkkiä. ’En tiedä, minusta tuntui kuin jokin olisi vetänyt minua sinne alttarille päin. Minua alkoi pelottaa.’ (…) Tämä oli ensimmäinen kosketukseni Jumalaan, josta oli tuleva elämäni sisältö ja tarkoitus.

Eräänä sunnuntaina menin yksin messuun sanomatta kenellekään mitään. En ymmärtänyt sanaakaan latinalaisesta messusta (…) Suomalaiselle vieraampaa paikkaa olisin tuskin voinut löytää. Mutta messun alusta alkaen minut valtasi ihana tunne, oli kuin elämän voiman virta olisi kulkenut lävitseni ja tiesin olevani siellä mihin kuulun, tiesin olevani kotona.” (s. 17)

Anitan kääntymisen kannalta ratkaiseva kokemus muistuttaa mielenkiintoisesti toisen suomalaisen katolisen nunnan, Ingrid Hjerpen eli sisar Sofian vastaavaa kokemusta ensivisiitistä ystävän kanssa katoliseen kappeliin: ”Istuin siinä hiljaisuudessa ja tiesin, että tässä on Jumala.”

Anita syventyi katolisuuteen artikkeleiden ja historiallisten romaanien avulla, jotka kuvasivat elämää keskiajan Suomessa tai katolisissa maissa. Historianopettaja kertoi inkvisitiosta ja Lutherin taistelusta paavin valtaa vastaan, mutta Anita ja Eija kävivät ”entistä innokkaammin messussa ja toistelimme mahtavasti: ’Tässä seison enkä muuta voi’, nauraa kikattaen.” (s. 18)

Sitten Anita sai kuulla, että Suomessa on luostarikoulu: Helsingin Pyhän Maarian koulu, jota pyörittivät hollantilaiset nunnat. Anitan näyttelijäisän reaktio oli tyly: ”Sinä et lähde noitten paavinuskoisten kouluun.” (s. 19) Hän kuitenkin lopulta suostui, kun Anita lupasi, ettei koskaan kääntyisi katolilaiseksi.

Kolmen vuoden kuluttua Anita joutui kuitenkin valinnan eteen, kun olisi ollut aika mennä luterilaiseen rippikouluun. Anita valitsi sen sijaan liittymisen katoliseen kirkkoon: ”En ymmärtänyt vielä mitään teologisista tai historiallisista todisteluista. Seurasin vain tunnettani ja nuorta järkeäni, joka sanoi että tämä oli se kirkko, jossa olin oppinut rukoilemaan ja jossa olin kohdannut Jumalan, kirkko jossa tunsin itseni onnelliseksi.” (s. 22)

Asia ei kuitenkaan hoitunut niin helposti. Kukaan ei ollut yrittänyt käännyttää Anitaa, mutta nyt katolinen pappi käännytti hänet – nimittäin takaisin, siis poispäin. Isä Hartwijk sanoi, että Anitan olisi ensin tunnettava oma uskonsa kunnolla, juteltava luterilaisen papin kanssa ja kysyttävä lupa isältään. Luterilainen pappi sanoi, että Anita oli ottamassa elämänsä ”suurimman harha-askeleen, jota tulisin katumaan surkeasti” (s. 23).

Isäkään ei tietysti ollut innoissaan. Lopulta veli tuli apuun sanoen maalaisjärkisesti, ”että eihän siinä nyt mitään väärää voi olla, onhan roomalaiskatolinen kirkko maailman suurin kristillinen kirkkokunta”, ja isä heltyi. (s. 23) Anita otettiin kirkkoon Pyhän Henrikin kirkossa 1936: ”Olin vihdoinkin kotona. Olin kokenut siihenastisen elämäni onnellisimman hetken.” (s. 24)

Luostari ja sota Saksassa

Seuraava suuri käännekohta Anita Idefeltin elämässä oli muutto Saksaan. Ensin hän meni katariinasisarten luostarikouluun Königsbergiin (nyk. Venäjän Kaliningrad) saksan kieltä opiskelemaan. Ajankohta – 1930-luvun loppu – osui yksiin Hitlerin nousukauden kanssa, ja Anita hurrasi Königsbergisä vierailleelle Führerille ”ehkä kiihkeämmin kuin itse saksalaiset” (s. 29). Tätä sisar Benedicta häpesi sittemmin koko loppuelämänsä.

Eräissä tanssiaisissa Anitalle tuli ”kuin salaman iskuna” ajatus kutsumuksesta lähetystyöhön, ja rukouksen jälkeen ”näin selvästi, että tulevaisuuteni oli luostarissa”. ”Onnellisempana ja iloisempana kuin koskaan palasin tanssimaan.” (s. 30-31)

Luostariin liittymistäkään ei tehty helpoksi. Luostarin sisaret pukivat Anitan mahdollisimman epäsopiviin vaatteisiin, kun hän meni sisarkunnan ylisisaren puheille, jottei häntä vain hyväksyttäisi (s. 34-35). Anita kuitenkin hyväksyttiin, kun hän oli huomaamattaan antanut ”oikean” vastauksen ylisisaren kysymykseen: Anitaa ei huolettanut luostarissa suklaan ja makeisten puute, vaan ”oma luonteeni, kuinka pystyn sen alistamaan” (s. 38).

”Tuohon aikaan oli tapana, että postulantti sai nunnapuvun juhlatilaisuudessa, johon hän saapui morsiuspukuun puettuna. Tämä symbolisoi täydellistä kuulumista Kristukselle. Koetellessani päälleni morsiuspukua tunteeni oli luultavasti sama kuin kenen tahansa maallisen morsiamen.” (s. 43)

Noviiseille oli tapana antaa uusi nimi, luostarinimi. Anitasta tuli Benedicta. Päivä oli yksi elämän kauneimmista, mutta nuorella sisarella ei ollut aavistustakaan niistä vaikeuksista, joita hänen luostarielämäänsä sisältyisi.

”Minun on kerrottava teille jotain ikävää. Englanti on julistanut sodan Saksalle.” (s. 52) Uutinen putosi ”kuin pommi” – sota kuului Anitan mielessä ”vanhusten muistoihin ja elokuviin”. Vaikka aluksi sanottiin, ettei sota tuo toistaiseksi ulkoisia muutoksia sisarten elämään, sisar Benedicta lähetettiin pian auttamaan Allensteinin (nyk. Puolan Olsztyn) sairaalaa toimistovirkailijana.

En ole koskaan lukenut sotakirjoja, mutta nyt tajusin olevani lukijana sisar Benedictan kanssa keskellä toista maailmansotaa – ja vieläpä Saksassa.

”Tiedotusvälineet sallivat kansan kuulla vain sitä, mitä puolue halusi sen kuulevan. Jos joku sattui kuuntelemaan toisenlaisia uutisia, niin kunnon kansallissosialistit totesivat heti niiden olevan pelkkiä huhuja ja liittoutuneiden sotapropagandaa. Näin emme tienneet mitään juutalaisten kohtalosta, paitsi synagogien poltoista. Vielä muutamia kuukausia ennen sodan loppua uskoimme saksalaisten voittoon.” (s. 67)

Tammikuussa 1945 sisar Benedicta uskaltautui ensi kertaa kuuntelemaan salaa BBC:n radiouutisia. Vihollisen kuuntelemista pidettiin isänmaan petoksena. ”Henkeä pidättäen kuuntelin uutiset, joiden mukaan venäläiset jo olivat lähellä Itä-Preussin rajaa, siis aivan lähellä Allensteinia. Minut valtasi kauhu.”(s. 68)

Seuraavana päivänä sairaalan ylilääkäri ja ylisisar tulivat toimistoon. Ylilääkäri lukitsi oven ja kertoi hermostuneena pitkään salatun totuuden, jonka paljastamisesta olisi voinut saada kuolemantuomion: ”Yötä päivää kuulemamme tykinlaukaukset eivät olleetkaan saksalaisten ampumaharjoituksia vaan venäläisten tykistöä, joka oli noin 50 kilometrin päässä.” (s. 69)

Ylilääkäri halusi lähettää vaimonsa ja lapsensa sekä potilaat turvaan Keski-Saksaan, ja neljän sisaren olisi mentävä edeltä valmistamaan potilaiden vastaanottoa. Benedicta oli valittujen joukossa, ja salaisuutena pysyvän lähdön aika olisi jo seuraavana iltana. Sisar Christofora ei halunnut lähteä hammashoitoonsa vedoten, ja tilalle tuli toinen sisar. Pari päivää myöhemmin ”venäläiset murhasivat sisar Christoforan seitsemällä veitsen iskulla” (s. 69).

Tammikuun 25. päivänä Allensteinin asemalla juna oli jo täpötäynnä ihmisiä. Ovista ei päässyt sisään, juna alkoi jo tehdä lähtöä. Paniikki puhkesi. ”Ylilääkärin avulla heitimme ensin matkalaukkumme ikkunasta sisään  ja ihmisten vastustushuudoista huolimatta kiipesimme ikkunasta vaunuun. Juna oli jo hitaasti liikkumassa, kun viimeinen meistä neljästä oli vaunun sisällä.” (s. 70)

Juna kulki aivan rintamaa pitkin: ”Pimeässä tulta syöksevä rintama näytti kaamealta. Pamahdukset ja liekit toivat mieleen Danten helvetin (…) olimme keskellä sodan helvetin liekkejä. Välistä juna pysähtyi ja me pidätimme henkeämme, luulimme joutuvamme suoraan liekkeihin.” (s. 70) Oderin sillan jälkeen kaikki huokasivat helpotuksesta, sillä Itä-Preussi oli jäänyt taakse.

Sisaret saapuivat ylilääkärin määräämään paikkaan lähelle Berliiniä. Hotelli sijaitsi entisessä linnassa, ja ”näimme miten kirkkaasti valaistussa salissa tanssittiin orkesterin soittaessa”. Benedicta jatkaa: ”Olin aivan ymmällä. Ensin olin joutunut rauhallisesta elämästä yht’äkkiä rintamatuleen (…) nyt olin taas äkkiä iloisessa tanssisalissa, ikään kuin sotaa ei olisi olemassakaan. Natsiunivormupukuisia miehiä käveli daamiensa kanssa käytävässä.” (s. 71)

Uusia vieraita tuijotettiin kuin kummituksia. Ylilääkärin vaimo yritti selittää tulijoiden asiaa, mutta natsivirkailija suuttui ja tokaisi: ”Vai pakolaisia. Mahdotonta! Joukkomme taistelevat voitokkaasti Venäjällä.” Seuraavana päivänä puhelinsoitot Allensteiniin eivät menneet perille. Puolen päivän jälkeen ”saimme tietää, että Oderin silta oli räjäytetty ja samalla oli ainoa junayhteys Itä-Preussista Saksaan katkaistu”. Se oli viimeinen juna. (s. 72)

Sisaret jatkoivat Berliiniin, jossa he aiheuttivat jälleen samanlaisen shokkiyllätyksen. Kevään aikana pommitukset tihenivät, ja voi vain kuvitella, millaista tuon ajan Berliinissä oli elää. 2.4. Benedictan päiväkirjassa lukee: ”Viime yönä pommit tuhosivat Maarian sisarten talon meitä vastapäätä. Kaikki kaksikymmentä sisarta jäivät raunioiden alle.” (s. 74)

Huhtikuun 15. päivä ”oli meidän vuoromme”. Tuttu hälytyssireeni soi, kaikki kellariin. Räjähdykset olivat tavallista voimakkaampia. ”Olimme kaikki polvillamme, katolilaiset ja luterilaiset.” Sitten ilman halkaisi ”korvia viiltävä vingunta, jota en unohda milloinkaan”. Seurasi ”kauhea räjähdys ja ilma kellarissa täyttyi tomulla”. Papin ääni kuului pimeästä: ”Se osui taloomme, mutta kellari kestää vielä. Pysykäämme rauhallisina.” (s. 76-77)

Joku meni ovelle, mutta ulospääsyä ei ollut. ”Olimme elävinä haudatut viisikerroksisen talon raunioiden alle.” Taas kuului pimeästä papin ääni: ”Yrittäkäämme varauloskäytävää kellarin toisella puolella.” Kynttilänvalossa kaksi miestä löysi laudoilla kiinni naulatun oven, joka johti naapuruston kellariin: ”Täällä ei ole tapahtunut mitään, tulkaa perässä.” ”Kun viimeinen asukas oli päässyt ulos kellarista, se luhistui jylisten.” (s. 77)

Totuus on tarua ihmeellisempää, ja tällaisia ihmeitä tapahui Benedictan elämässä useammankin kerran. Yksi liittyi ratkaisevaan pakoon Länsi-Saksan puolelle. Alkuperäinen suunnitelma oli tavata yöllä metsässä mies, joka vei ihmisiä rajan yli. Jokin sisar Benedictassa kuitenkin sanoi, ettei heidän tulisi mennä metsään vaan suoraan rajalle. Toinen sisar vastusteli, että se olisi vielä vaarallisempaa, mutta rajalle he menivät.

Rajalla sisarten suunnitelmana oli sanoa ”puolaksi” rabot, rabot (”tehdä työtä”, oik. pracować) ja tarjosivat kiväärillä estelevälle sotilaalle henkilöllisyystodistukseksi kirjekuorta. Läpi meni. (s. 87) ”Myöhemmin kuulimme, että venäläiset olivat yöllä saartaneet metsän ja kaikki olivat joutuneet kiinni. Emme saaneet koskaan tietää heidän kohtalostaan.” (s. 88)

Joudun skippaamaan sisar Benedictan vaiherikkaasta elämästä mielenkiintoisiakin etappeja kuten ajan Kölnin taidekoulussa ja vuoden 1947 Suomen-matkan. Seuraavaksi on siirryttävä vuoteen 1948 ja Amerikkaan. Sisarkunnan uusi johtaja oli palannut 30 vuoden jälkeen Brasiliasta, jossa hän oli ollut mm. taidemaalauksen opettajana, ja hän ehdotti samaa Benedictalle.

Benedicta Brasiliassa

Ahkerasti portugalia ennakkoon opiskellut Benedicta saapui Rio de Janeiroon:

”Maailman kaunein kaupunki. (…) Tropiikin omalaatuinen, väkevä ilma tulvi sieraimiini kappelin koko seinän täyttävistä avonaisista ikkunoista ja huumasi minut. (…) Näin suoraan ikkunasta Rion korkeimman vuoren Corcovadon huipulle, missä seisoo jättiläispatsas Cristo Redentor (…) Etelän kylläisen tummansininen taivas yritti pitää koossa tätä henkeäsalpaavaa näkyä, jota en voi koskaan unohtaa.” (s. 110-111)

Ero Saksaan oli heti selvä. Nyt oltiin katolisessa maassa. Nunnia kunnioitettiin, kirkot olivat tulvillaan, Jumala mainittiin puheessa tuon tuostakin, uskonto oli sulautunut osaksi arkea. (s. 114) Koulun oppilaitten huoleton, aurinkoinen elämäntapa tarttui Benedictaan. Rio tuntui suorastaan elävän samban tahdissa. (s. 115)

Seuraava uusi haaste oli englannin opiskelu. Englanti oli tulossa vieraana kielenä Brasilian kouluihin, ja Benedicta lähetettiin opiskelemaan sitä. (s. 122) Opettaminen oli helppoa, oppilaat olivat kiinnostuneita. Sisar opetti sisarkunnan ylläpitämässä hienostokoulussa. Suomesta ei tiedetty paljoakaan, ja sisar sai oppilaansa kiinnostumaan maastamme, vaikka hän samalla varoi lankeamasta ”kiihkoisänmaallisuuteen”. (s. 126)

Sisar Benedicta tunsi olonsa maailman onnellisemmaksi ihmiseksi. ”Joskus minua aivan pelottaa, etten ansaitse taivasta, sillä olen täällä jo niin sanomattoman onnellinen. Minua ihan hävettää, etten kärsi mitään.” Jos jonkun protestanttilukijan korvat höristyivät sanoista ”ansaitse taivasta”, niin huoli on turha: ”Minä ainakin tulen astumaan Hänen eteensä tyhjin käsin. Luotan ainoastaan Hänen armoonsa.” (s. 132)

Brasiliassa sisar Benedicta koki myös elämänsä toisen kääntymyksen. 14 ensimmäistä Brasilian-vuotta olivat kuin ”prinsessa Ruususen uni”, josta Benedictan saapui herättämään ”satuprinssi”, espanjalainen jesuiittaisä. Päiväkirja 28.7.61 sanoo: ”Olen täydellisesti muuttunut. Koko elämänkatsomukseni on nyt toinen kuin viikko sitten. Eräs nuori espanjalainen jesuiitta piti esitelmiä viikon ajan Brasiliaa koskevista sosiaaliongelmista.” (s. 156)

”Monimiljonäärit tuhlaavat tuhansia cruzeiroja vaikkapa kultaisiin kylpyhuoneen hanoihin, kun samaan aikaan kaksi kolmasosaa kansasta taistelee epätoivoisesti jokapäiväisestä riisiannoksestaan. Voiko olla Jumalan tahdon mukaista, että upporikkaat tilanomistajat, jotka ovat vain kymmenen prosenttia Brasilian väestöstä, pitävät hallussaan noin kahdeksankymmentä prosenttia tuottavasta viljelysmaasta?” (s. 156)

Sisar Benedicta ryhtyi heti uudistuksiin hienostokoulussaan Juiz de Forassa. Tyttöjen olisi tästedes vuorotellen lakaistava luokkansa, ja koulu ottaisi vastaan myös köyhiä oppilaita – ilmaiseksi. Benedicta sai selville lähimmän slummin nimen (”Varzea”) ja palasi ensikäynniltään järkyttyneenä. Pian hän perusti oppilaittensa kanssa työryhmän (”Veritas”) slummilaisten auttamiseksi. Terveyskartoitus, syntymätodistukset, koulutus, arkiaskareet – työtä riitti. (s. 157-165)

Sisar Benedicta sai radiosta 15 minuuttia viikossa työryhmälleen, ja lehdistö alkoi pikku hiljaa kiinnostua aloitteesta. Koulun historianopettaja sanoi ihmisten ihmettelevän, ”miten minun nuoreni laahaavat painavia bambun ruokoja Varzeaan”, kun muut rikkaat nuoret ovat ”huvittelemassa uima-altaassa” (s. 166). Jouluna 1962 sisar kirjoitti useiden vanhempien kiittäneen häntä heidän lastensa luonteen muutoksesta. (s. 169)

Läpimurto tuli vuonna 1963, kun sisar Benedicta käsikirjoitti ja ohjasi kärsimysnäytelmän Cristo Total (Kristus kokonaisuudessaan). Juiz de Foran kaupungissa pidettyyn näytelmään osallistui 600 henkeä, ja se esitettiin 10 000 henkeä vetävällä jalkapallostadionilla. Sisar piirsi suuren osan puvuista itse ja ompeli mallin. Yhden oppilaan kenraali-isä hankki sotilasorkesterin, toisen poliisi-isä lainasi poliiseja moottoripyörineen, jne. (s. 174)

Sisar puki Brasilian polttavat sosiaaliset ongelmat sanoiksi pääsiäisnäytelmässä. Siinä Kristus, ”Ihminen”, on syytettynä vallankumouksellisuudesta: ”Hän sanoo, että maa on jaettava kaikkien kesken. (…) Tämä ihminen on vaarallinen. Tuomitkaa hänet kuolemaan.” (s. 175) Idefelt kuvailee tarkkaan vaikuttavaa showta, joka sai lopulta 15 minuutin aplodit seisovalta yleisöltä. (s. 177) )

Cristo Total kosketti ja käännytti lukuisia ihmisiä. Erään professorin mukaan Juiz de Foran historia laskettaisiin tästedes kahtena aikakautena: ennen Cristo Totalia ja sen jälkeen. Sisar Benedictasta, suomalaisesta Anita Idefeltistä, tuli Brasiliassa julkkis. Tapahtumasta kertoivat Brasilian lehtien lisäksi katolinen lehdistö ympäri maailmaa.Puhelin soi yhtä mittaa ja nimikirjoituksia pyydettiin kadulla. (s. 178-180)

Cristo Total esitettiin myöhemmin Belo Horizontessa ja televisioitiin suorana yli miljoonalle katsojalle. (s. 181) Time-lehden kirjeenvaihtaja sanoi: ”Sisar, olen käynyt seitsemässätoista eri maassa ja nähnyt kaikenlaista, mutta minun täytyy sanoa, että en ole milloinkaan nähnyt mitään näin ihanaa.” (s. 182) Sisaresta tehtiin Juiz de Foran kunniakansalainen, ja hän käytti asemaansa slummilaisten auttamiseksi. (s. 183)

Cristo Totalia ei julkaistu, koska Brasiliassa tapahtunut vallankaappaus ja sotilashallituksen valtaantulo teki siitä mahdotonta. Sisar Benedicta joutuikin tekemisiin äärioikeistolaisen sotilashallituksen kanssa: kyllä, häntä syytettiin vallankumouksellisuudesta. Piispakin joutui vakuuttelemaan upseereille, ettei sisar ollut kommunisti. (s. 184-187)

Benedictan piispa toivoi sisaren voivan toimia laaja-alaisemmin kuin vain koulun opettajana. Hän tarjosi Brasilian piispainkonferenssin TV- ja radio-osastoa. Sisar oli muutenkin jo väsynyt opettamiseen, joten hän siirtyi uusiin tehtäviin vuonna 1966. Benedicta pantiin vastuuseen TV-osastosta, tehtävänä kannustaa kirkollisia TV-ohjelmia, löytää sopivia toimittajia jne. (s. 195-198)

Sisar Benedicta sai kokea kaikenlaista TV-työnsä aikana. Hän mm. auttoi saksalaisia katolilaisia tekemään dokumenttia brasilialaisesta spiritismistä. Sisar pääsi kuvausryhmän kanssa spiritistisiin istuntoihin, joissa ihmiset ”kaatuivat, huusivat, tanssivat ja pyörittelivät silmiään” (s. 205). Kerran Benedicta osallistui meedion istuntoon, jossa tämän oli tarkoitus parantaa kymmenkunta potilasta leikkauksillaan.

Meedio aloitti juomalla vahvaa spriitä, rikkomalla juomalasin nyrkin puristuksella ja syömällä lasin sirpaleet aivan kuin ne olisivat olleet näkkileipää. Hän oli nyt muuttunut ”Neroksi”. Ensimmäisellä potilaalla sanottiin olevan kurkkusyöpä. Saksalaisten TV-kameroiden edessä Nero otti ”tavalliset sakset, hioi niitä kengänpohjaansa sanoen: ’Sterilisoin sakset.’ Sitten hän työnsi sakset miehen suuhun ja painoi ne hänen kurkkuunsa.” (s. 206-207)

”Mies etoi ja kakisteli voimiensa takaa ja minusta näytti, että hän oli tukehtumaisillaan. [Nero] rauhoitti miestä, veti sitten saksillaan noin pähkinän kokoisen verisen lihamöykyn hänen kurkustaan ja piteli sitä tovin kameran edessä. Mies kakisteli vielä, sai pienen ryypyn ja kymmenen minuutin kuluttua hän joi kahvia kanssamme ja puhui normaalilla äänellä.” (s 207)

Tällaisia ja vielä pahempia (tai parempia) suorituksia tuli lisää. Saksalaiset olivat huolissaan Israelin ja Egyptin juuri alkaneesta sodasta ja paluumatkastaan, mutta Nero sanoi välinpitämättömästi: ”Tämä sota kestää vain viikon.” Tällöin sisar kuiskasi saksalaiselle jesuiitalle (he olivat molemmat siviilipuvussa): ”Jos hän on todella selvännäkijä, niin hänen tulisi tietää, keitä me olemme” (s. 208).

”Kun hyvästelimme mainitsi [Nero] paavi Johannes XXIII:n ja suuteli minua kädelle. Brasiliassa oli tapana suudella nunnaa kädelle. Tätä hän ei tehnyt kenellekään muulle läsnäolevalle naiselle, ei edes tunnetun poliitikon vaimolle.” (s. 208)

Hurjempiinkin paikkoihin Benedicta meni, mutta niistä joudutte lukemaan itse (tämä kirja pitää siis lukea!). Artikkelin venymisen vuoksi joudun jälleen skippaamaan mielenkiintoisia osia sisar Benedictan elämästä kuten stipendin, jolla hän sai kiertää käytännössä koko Euroopan, ja oleskelun mm. USA:ssa ja Venezuelassa ennen Brasiliasta lähtöä. En myöskään pureudu enempää Brasiliasta lähdön poliittiseen taustaan.

Sanottakoon vain, että sisar Benedicta joutui käytännössä maanpakoon ja tapasi Bogotássa eräässä konferenssissa sveitsiläisen jesuiitan Stefan Bambergerin, joka oli juuri perustanut Roomaan eri sääntökuntien yhteisen tiedotuskeskuksen ja etsi sinne kielitaitoista henkilöä. (s. 239-240) Ylisisar oli lomalla, ja Benedicta joutui odottamaan vastausta neljä viikkoa, mutta sitten tuli sähke: ”Lentolippu Roomaan 15.8.” (s. 243)

Amerikasta Eurooppaan

Brasilian jättäminen oli rankkaa, mutta Roomassa sisar Benedicta pääsi erittäin kansainväliseen ilmapiiriin ja kunnioitusta herättävän vanhan kulttuurin äärelle. Hän alkoi tuntea itsensä maailmankansalaiseksi, ja Pietarinaukiosta tuli hänen lempipaikkansa. Rooma oli ja on kirkon keskus, ja siellä voi tavata kaikkien eri sääntökuntien johtohenkilöitä. Esimerkiksi ”äiti Teresan olen tavannut useamman kerran” (s. 250).

Toimistohuone sijaitsi jesuiittojen luostarissa. Sisar Benedicta sai tavata useita eri aloihin erikoistuneita jesuiittoja eri maista. ”Tavatessani näitä intellektuelleja, jotka syvässä inhimillisyydessään asettivat kaiken oppineisuutensa Jumalan ja lähimmäisen palvelukseen, en voinut olla ihmettelemättä ja sisäisesti nauramatta ajatellessani sitä valekuvaa, minkä olin koulussa saanut jesuiitoista.” (s. 248)

”Luulisi ainakin tänään tiedotusvälineiden aikakaudella suomalaisilla olevan mahdollisuuksia saada tietonsa maailman suurimmasta kristillisestä kirkosta, sen maailmanlaajuisista sääntökunnista ja etenkin jesuiitoista totuudenmukaisemmista lähteistä kuin Välskärin kertomukset. Oikean tiedon puutteestahan se johtui, että minultakin kysyttiin Brasiliassa, onko Suomessa sähkövaloa.” (s. 248)

Vuonna 1975 Vatikaanin Radion Skandinavian osaston johtaja, jesuiittaisä Lars Roth kääntyi sisar Benedictan puoleen: ”Jokainen ymmärtää, ettei Roomassa ole liiemmälti suomenkielisiä katolisia radiotoimittajia työtä jonottamassa.” (s. 259) Sisar Benedicta kieltäytyi aluksi – eihän hän ollut juuri käyttänyt suomen kieltä sitten lapsuutensa! Epäilykset osoittautuivat turhiksi, ja (joskus viiden sanakirjan avulla) sisar tuotti virheetöntä tekstiä.

Vuonna 1978 sisar Benedicta sai viettää Lontoossa sapattivuotta. Paluumatkalla hän osallistui Haagissa erääseen juhlaan, jossa häntä onniteltiin yhtäkkiä käytävällä käsi ojossa ”nimityksestä korkeaan virkaan” (s. 268). Sisar ei tiennyt mistään nimityksestä. ”No, sinustahan on tullut paavillisen tiedotusvälinekomitean neuvonantaja.” (s. 269) Tieto ei ollut saavuttanut Benedictaa. Hän olisi 50-henkisen komitean ainoa nainen.

Sisar Benedicta jatkoi työtään Vatikaanin radiossa vielä pitkään.”Täällä Vatikaanin Radio. Suomenkielinen lähetyksemme alkaa…” Sisar kuvaa lähetyksiään seuraavasti: ”Valitsen ensi sijassa uutisia, jotka koskevat kirkon – ei ainoastaan katolisen kirkon – toimintaa rauhan ja kehityksen edistämiseksi, epäoikeudenmukaisuuden paljastamiseksi ja poistamiseksi.” (s. 276)

Päivätyön läpi kulki aina sama punainen lanka: ”epäoikeudenmukaisuus voidaan poistaa maailmasta ainoastaan rakkaudella, ei koskaan vihalla. Ensimmäisen muutoksen on tapahduttava jokaisen ihmisen sisimmässä. Hänen on osattava luopua toisten hyväksi kun tarvitaan.” (s. 279)

Kirja päättyy 1980-luvun alkuun ja onnellisiin tunnelmiin.  Sisar Benedictan suosikkihetkiin kuului käveleminen Pietarinaukion läpi kaksi kertaa päivässä, ennen työpäivää ja sen jälkeen.

”Aurinko on laskemassa Pietarin kirkon taakse. Ruusunpunaiset pilvet leijailevat Michelangelon mahtavan kupolin yläpuolella. Aamulla niin valkeat barokkipatsaat kohoavat nyt mustina hehkuvan punaista taivasta vasten. Pysähdyn aukion keskelle. Tämä on yksi päivän ihanimmista hetkistä. Aavistus Luojan kauneudesta virtaa läpi olemukseni. Imen itseeni tämän suurenmoisen yhdistelmän luonnon ja ihmisen taiteesta. Silmäni kostuvat. Onnesta. Kiitollisuudesta. Rakkaudesta.” (s. 280)

viipuri

Mannerheimit ja katoliset nunnat

9.2.2015

Suomen historia jaksaa yllättää kiehtovilla tapauksilla. Viime aikoina olen tehnyt sellaisen löydön, että historian ”suurimmalla suomalaisellaCarl Gustaf Emil Mannerheimilla oli mielenkiintoisia yhteyksiä katolisuuteen. Kerron niistä tässä artikkelissa muutaman kirjan ja artikkelin pohjalta.

Eniten olen velkaa vuonna 2012 kuolleelle Kalevi Vuorelalle ja hänen kirjoilleen Finlandia Catholica (1989) ja Stella Maris: Westend, Espoo 1936-1964 (2009). Käytän myös Pertti Rajalan lyhyttä selkokielistä Mannerheim-elämäkertaa (2010).

Mannerheimin tytär, sisar ja isä

Keskivertosuomalainen tietänee kovin vähän Mannerheimin mielenkiintoisesta perheestä. Mannerheimilla oli kaksi lasta, Anastasie (t. Anastasia) ja Sophie (t. Sophia), jotka vanhempiensa eron jälkeen muuttivat yhdessä äitinsä kanssa maailmalle. Tyttäret kävivät Ranskassa katolista koulua. Vanhempi tyttäristä, Anastasie, kääntyi katolisuuteen, liittyi karmeliittasääntökuntaan ja toimi Englannissa nunnana lähes 20 vuotta!

Mielenkiintoinen tapaus oli myös Mannerheimin sisko Eva, joka meni naimisiin kreivi Louis Sparren kanssa. Sparre oli hyvä ystävä Suomen suurimpien taidemaalareiden Albert Edelfeltin ja Akseli Gallen-Kallelan kanssa.

Sparret ottivat vuonna 1896 lastenhoitajaksi Ingrid Hjerpe -nimisen tytön, josta tuli Mannerheimien elinikäinen ystävä (esim. tuleva marsalkka toi hänelle silkkihuivin tuliaisiksi Japanin sodasta) ja merkittävä henkilö katolisen kirkon historiassa maassamme.

Ingrid Hjerpe hoiti aluksi Eva ja Louis Sparren kahta lasta, mutta tutustuttuaan Evan (ja Carl Gustafin) sisareen, Sophieen, joka oli maamme sairaanhoitokoulutuksen uranuurtaja, Ingrid lähti sairaanhoito-opistoon vuonna 1906. Valmistuttuaan Ingrid sai tehtäväkseen hoitaa Sophien, Carl Gustafin ja Evan isää, vanhaa kreivi Mannerheimia, ”koska kukaan muu ei tähän työhön pystynyt”.

Ingrid piti huolta vanhuksesta tämän kuolemaan asti, ja tänä aikana Ingrid myös tutustui C.G.E. Mannerheimin tyttäriin. Yhtäkkiä Ingridillä oli lähipiirissään kaksi katolista käännynnäistä. Luostarikutsumuksen saaneen Anastasie Mannerheimin lisäksi Ingridin läheinen ystävä Siri Gripenberg oli liittynyt katoliseen kirkkoon toimiessaan Puolassa Punaisen Ristin palveluksessa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Ingrid Hjerpen kääntymys ja luostarikutsumus

Eräänä päivänä Ingrid meni ystävänsä Sirin kanssa Pietarinkadulla Helsingissä sijainneeseen isä Wilfrid von Christiersonin katoliseen kappeliin. Ingrid itse kertoo: ”Istuin siinä hiljaisuudessa ja tiesin, että tässä on Jumala.”

Ingrid Hjerpe otettiin katolisen kirkon yhteyteen vuonna 1918, jolloin hän oli 41-vuotias. Sophie Mannerheim lähetti Ingridille onnittelunsa ja sanoi ”kadehtivansa” häntä. Kesäkuussa 1923 Ingrid matkasi Hollantiin luostariin, ja luostarinimekseen hän valitsi Sofia kunnioituksesta Sophie Mannerheimia kohtaan.

”Sisar Sofiasta” tuli ensimmäinen suomalainen Pyhän Sydämen sisar. Joulukuussa 1933 hän aloitti työn sisarkunnan ylläpitämässä lastenkodissa Helsingissä. Talvisodan aikana hän piti huolta niin lastenkodista, sisarten talosta kuin piispa Cobbenin taloudestakin.

Sisar Sofia oli tärkeä henkilö myös ns. vanhassa Stella Mariksessa Espoon Westendissä (uusi Stella Maris sijaitsee Lohjan Koisjärvellä), joka oli muistorikas kesänviettopaikka sisarten hoitamille ja opettamille lapsille. Yksi heistä, Raimo Painio, kertoo:

”Lastenkodissa tuli useiden nunnien joukosta lähimmäksi äitihahmokseni sisar Sofia. (…) Hän oli ankara mutta lämmin ja ymmärtäväinen ihminen, joka tuki minua kaikin tavoin ja jonka huoneessa yleensä luin läksyjäni.”

Tapaaminen marsalkka Mannerheimin kanssa

Kerran sattui niin, että marsalkka Mannerheim tuli tapaamaan sisar Sofiaa. Painio oli paikalla ja meni koputtamaan Sofian ovea, mutta vastausta ei kuulunut. ”Silloin sanoin Mannerheimille, että sisar on luultavasti yläkerrassa toisten sisarten luona. Kun kysyin, menenkö hakemaan hänet, niin Mannerheim sanoi, ettei tarvitse; hän tulee joskus toisen kerran.”

Vuonna 1947, kun Mannerheim täytti 80 vuotta, järjestyi Stella Mariksen sisarille ja lapsille ikimuistoinen tapaaminen Mannerheimin kanssa. Hollantilainen sisar Ignace merkitsi tapahtuman muistiin:

”Marsalkan tytär oli luonamme Stella Mariksessa muutaman päivän ajan. Kaksikymmentä vuotta sitten hänestä tuli katolilainen ja hän asuu nykyisin Englannissa. Hän tuli Suomeen viettääkseen isänsä 80-vuotissyntymäpäivää. (…) Hän sai puhelun isältään, joka sanoi tulevansa noutamaan hänet autolla. Koska vieraiden on vaikea löytää tie Stella Marikseen, päätimme, että joku sisarista saattaisi neiti Mannerheimin tiettyyn kohtaan valtatien varrelle. ’Otetaan kaikki lapset mukaan, isäni rakastaa lapsia’, hän sanoi.

Pesimme heti lasten kasvot, ja paljain jaloin he kävelivät ison tien varteen tapaamaan suurta marsalkkaansa. Kun he saapuivat sovittuun paikkaan, he näkivät komean auton ja sotilaskuskin, mutta… ei ketään muuta! ’Luulen, että he ymmärsivät väärin’, neiti Mannerheim sanoi. Niin hyvästelimme hänet. Hän ajoi pois ja me kävelimme lasten kanssa eteenpäin. Kävelimme vain noin 50 metriä paikkaan, jossa lapset kerääntyivät ihailemaan kananpoikia. Silloin huohottava vieraamme tuli juosten hakemaan meitä takaisin. Hänen isänsä oli ollut kävelemässä tien varrella sisarensa, Tukholmassa asuvan kreivitär Sparren kanssa. Kun hän kuuli, että lapset olivat tulleet hänen tyttärensä kanssa, hän halusi välttämättä nähdä heidät.

Niinpä juoksimme takaisin. Sitten näimme sotamarsalkan, joka huolimatta 80 ikävuodestaan oli edelleen pitkä ryhdikäs henkilö. Esittäydyimme hänelle ja kaikki lapset kättelivät häntä. Hän kiitteli meitä, koska lapset näyttivät niin terveiltä ja hyvin hoidetuilta. Tuskin hän saattoi uskoa, että useimmat heistä olivat köyhiä lapsia. (…) Marsalkka oli myös hyvin hämmästynyt, kun puhuimme suomea ja kreivitär Sparren kanssa ruotsia ja englantia, samoin kuin siitä, että meillä oli hoidossamme myös protestanttisia lapsia. Tapaaminen oli hyvin viehättävä ja vapautunut.

Kaikissa kouluissa ja useimmissa kodeissa on marsalkan kuva. En osaa kuvitella ketään, joka olisi suositumpi ja rakastetumpi kuin tämä vanha sotilas ja johtaja, jota kaikki suomalaiset palvovat. Meille ja lapsillemme oli todellinen kunnia saada tavata hänet henkilökohtaisesti ja puhua hänen kanssaan. Tämä oli unohtumaton elämys.”

Sisarten ja Mannerheimin perintö

Vuonna 1949 sisar Sofian ollessa 72-vuotias hän sai muuttaa Turkuun viettämään eläkepäiviään. Hollantilaiset Pyhän Sydämen sisaret muuttivat ikääntyessään takaisin kotimaahansa, ja he luovuttivat lastentarhansa puolalaisten ursuliinisisarien hoitoon. Ursuliinisisarten lastentarha Tehtaankadulla Pyhän Henrikin katedraalin kupeessa toimii tänäkin päivänä.

Pyhän Sydämen sisarilla oli yhteisö ja lastenkoti myös Turussa. Sinne siis sisar Sofia muutti ”eläkepäivään” viettämään. Tosin hän korkeasta iästään huolimatta osallistui tarmokkaasti lastenkodin työhön. Kun hän vuonna 1967 täytti 90 vuotta, tapausta juhlittiin seurakunnassa ja paikallisessa lehdistössäkin.

Sisar Sofia kuoli 18.4.1968, ja hänet haudattiin Turun katoliselle hautausmaalle. Vuonna 1986 Pyhän Sydämen sisarten Turun taloon tulivat tilalle birgittalaissisaret, joilla on siellä edelleen toimiva majatalo.

Vuonna 2000 Vantaan Lauri raportoi sisar Sofian siskon lapsenlapsesta, joka kiinnostui etsimään tietoa tuntemattomaksi jääneestä sukulaisestaan. ”Helmer Forsström muistaa lapsena kuulleensa vanhempiensa häpeillen kuiskutelleen sukulaisesta, joka oli kääntynyt katolilaiseksi.”

Artikkeli tietää myös kertoa, että Mannerheim opetti sisar Sofian välityksellä ”stellisläisille” käytöstapoja:

”Marsalkka Mannerheim kävi tapaamassa sisar Sofiaa Stella Mariksessa. Marsalkan soittaessa sinne ennen vierailuaan, hänelle vastattiin puhelimeen ’haloo’. Tästä huonosta käytöstavasta Mannerheim nuhteli sisar Sofiaa ja pyysi häntä opettamaan talon asukkaille, kuinka puhelimeen vastataan kohteliaasti.”

Mannerheimilla on opetettavaa myös meille nykysuomalaisille. Muistelmiensa lopussa Mannerheim luo uskoa Suomen tulevaisuuteen ja kirjoittaa ”niistä arvoista, jotka tähän päivään asti ovat olleet Suomen vapauden perustana”.

”Nämä arvot ovat: isiltä peritty usko, isänmaanrakkaus, päättäväinen ja uhrivalmis puolustustahto. Kun näistä arvoista pidämme kiinni, niin Suomen kansa voi lujasti luottavaisena katsoa tulevaisuuteen.”

scan031 9516927858

Totuus taivaasta?

13.1.2014

Tämä on nyt kolmas artikkeli tai kirja-arvio, joka käsittelee raja- tai taivaskokemusta: Colton Burpon ja Don Piperin jälkeen vuorossa on Eben Alexander, jonka kirja Totuus taivaasta (Proof of Heaven) on ollut New York Timesin bestseller-listalla jo yli 60 viikkoa ja joka on myynyt miljoonia.

Ennen tämän artikkelin kirjoittamisen aloittamista googlasin kirjan nimeä ja löysin valtavan määrän blogeja, jotka ovat jo ehtineet kommentoida kirjaa. Arviot ovat erittäin mielenkiintoisia ja värikkäitäkin. Esitän aluksi lyhyen katsauksen niihin, linkkien takaa voi sitten lukea lisää.

Kirja on ensinnäkin tietysti saanut kritiikkiä skeptikoilta: tähän ryhmään kuuluvat Paholaisen asianajaja (joka tosin kirjoitti kaksi artikkelia ilman että olisi edes lukenut kirjaa) ja Lukuisa (joka arvosteli kirjaa kovasanaisesti mutta mielestäni kunnioitettavan perustellusti). Jotain skeptikon ja sympatiseeraajan välimaastoa ovat Aamuvirkku yksisarvinen ja Onko tulta? -blogin Minna J., joka on nähtävästi myös ev.-lut. kirkon pastori.

Selkeästi kristillisestä näkökulmasta kirjaa ovat arvioineet melko kriittisesti teologit ja mediapersoonat Leif Nummela ja Pasi Turunen, joista jälkimmäinen on analyysissään edellistä paljon perusteellisempi. Anne Lindellin erikoisen Taivasblogin arvio on niin ikään kriittinen, mutta se vaikuttaa plagioivan osin sekä Nummelaa että Lukuisaa.

Erikoisimman arvion palkinnon saa kuitenkin Astrologian Taika -blogin astrologinen analyysi Eben Alexanderin syntymäpäivän tähtikartasta. Kirja on noteerattu myös rajatietoa käsittelevän Ultra-lehden sivuilla.

Selkeästi myönteisiä arvioita ovat Kirjojen tuomaa, Rita ja Liinanblogi, maltillisemman myönteinen on Lappeenrannan kirjaston Kirjaveräjän lyhyt juttu. Kansainvälisistä artikkeleista on mainittava keskustelussa ja uutisoinnissa usein esiin nouseva The Esquire -lehdessä julkaistu Luke Dittrichin ”paljastusartikkeli” ja rajakokemustutkija Robert Maysin 15-sivuinen vastaus siihen.

Kirja parantumis- ja kääntymiskertomuksena

Aiemmissa blogiartikkeleissa ja arvioissa on esitetty paljon hyviä huomioita ja mielenkiintoisia näkökulmia. Ehkä voin kuitenkin vielä lisätä keskusteluun jotain. Mielestäni kirjaa arvioitaessa voisi olla hyvä aloittaa itse Eben Alexanderin parantumisesta ja kääntymyksestä, sillä se jos jokin on fakta. Mies elää ja kiertää nyt ympäri maailmaa kertomassa kokemuksestaan.

Eben Alexander oli neurokirurgi, mikä tekee kääntymyksestä erityisen kiehtovan. Lääkärinä ja tiedemiehenä Alexander oli vakuuttunut siitä, että aivot luovat tietoisuuden. Hän oli nimellinen anglikaani, jonka lähisuku oli melko uskonnollista ja jolla oli tiedemiehen skeptisyydestä huolimatta myönteinen suhde vaikkapa lastensa iltarukouksiin tai paikallisseurakunnan pastoriin.

Alexander oli kuullut rajakokemuksista useita kertoja, mutta hän oli ajatellut tietävänsä niiden olevan aivojen tuottamia kokemuksia. Hän suhtautui myötätuntoisesti ihmisiin, jotka tällaisia kokemuksia hänelle kertoivat, mutta hän ei uskonut niillä olevan totuuspohjaa. Rajakokemuskirjallisuuteen hän ei koskaan tutustunut.

Sitten kävi kuitenkin niin, että neurokirurgi sai itse aivokalvontulehduksen, vieläpä erittäin harvinaisen kolibakteerin aiheuttaman sellaisen. Alexanderin kollegat hoitivat häntä, hänen läheisensä valvoivat hänen rinnallaan ja pitivät häntä vuorotellen kädestä 24/7 kokonaisen viikon kestäneen kooman ajan.

Kun toipumisen mahdollisuudesta oli jo käytännössä luovuttu, tohtori Alexander heräsi yhtäkkiä täysin virkeänä ja alkoi puhua. Kirjan mukaan kyseessä on ennennäkemätön tapaus lääketieteen historiassa. Aluksi Alexander hallusinoi, mutta parissa kuukaudessa hän oli palannut normaaliin ja saanut takaisin kaiken lääketieteellisenkin tietonsa.

Lääketieteellisen ihmeen takana on kuitenkin itse asian ydin: Alexander ei koomansa aikana ollut tajuton, vaan hän koki tuonpuoleisen. Hän meni sisään taivaan portista suoraan olemassaolon jumalalliseen ytimeen. Hän tapasi tuntemattoman tytön, joka oli ikään kuin hänen taivaallisena oppaanaan, ja häneltä Alexander sai olennaisen viestin: olet rakastettu.

Alexanderin taivaskokemuksessa on paljon yhtäläisyyksiä muiden rajakokemusten kanssa: aika menettää merkityksensä, kokemusta on mahdotonta kuvailla ihmiskielen sanoin, kommunikaatio taivaassa on välitöntä ja kokonaisvaltaista, ei niinkään sanallista. Toisaalta huomattavia erojakin oli: Alexander ei muistanut maanpäällistä identiteettiään eikä tavannut taivaassa ketään tuttua.

Maanpäällisessä elämässään Alexander oli adoptiolapsi, ja kirjan yhtenä juonteena onkin paluu yhteyteen biologisen perheen kanssa. Biologisesta perheestä oli kuollut Alexanderin sisko, jota Alexander ei koskaan ehtinyt maan päällä tapaamaan. Lopulta hän sai siskostaan kuitenkin valokuvan, jolloin hänelle valkeni taivaassa olleen tuntemattoman tytön identiteetti: se oli hän.

Alexanderin kokemus voitaisiin tiivistää kahteen ydinkohtaan. Ensinnäkin hän vakuuttui siitä, että tietoisuus on jotain aivotoimintaa suurempaa. Jumalallinen tietoisuus on koko olemassaolon perusta. Toiseksi Jumala on rakkaus, ja Alexander koki olevansa syvästi rakastettu. Kokemus paransi hänen alitajuisen hylätyksi tulemisen kokemuksensa, jonka juuret nähtävästi juonsivat adoptiolapseksi joutumisesta.

Alexanderin näkemys uskonnosta muuttui kokemuksen jälkeen totaalisesti. Kun hän meni kirkkoon ja katsoi kuvaa viimeisestä ehtoollisesta, hän muisti taivaassa koetun varauksettoman rakkauden. Hän ymmärsi, mistä uskonnossa oli kyse: ei vain uskomisesta vaan Jumalan tuntemisesta. Ehtoolliselle astuessaan hän puhkesi kyyneliin. Todellisuus oli jotain paljon suurempaa, kuin mitä hän oli tiedeuskovaisena koskaan osannut kuvitella.

Vaikeat tieteelliset ja uskonnolliset kysymykset

Olen nähnyt hyväksi esittää kirjasta ensin rakentavan arvion, jossa pyrin ymmärtämään kirjoittajan ydinsanomaa ja ottamaan siitä sen, mikä siinä mielestäni on hyvää. Tämä ei tietysti poista sitä, mihin monet muut arviot heti keskittyivät, eli kysymystä lopullisesta totuudesta. Nämä tieteelliset ja uskonnolliset kysymykset ovat erittäin vaikeita.

Koska en ole tiedemies, en voi sanoa mitään ammattimaista neurologisesta keskustelusta. Voin sanoa vain sen, että tieteen kannalta on erityisen mielenkiintoista, että neurologi-Alexander kääntyi kokemuksensa jälkeen ja että asiasta käydään tieteellistä keskustelua.

Alexanderin kokemus haastaa entistä vakavammin ja entistä useammat tiedemiehet keskusteluun yliluonnollisen tai tuonpuoleisen todellisuudesta. Toisaalta skeptikkotiedemiesten vastaukset haastavat liian naiivin apologetiikan, joka haluaa heti tehdä Alexanderin kokemuksesta vahvan todisteen kuolemanjälkeisen elämän puolesta.

Kokemuksen herättämät teologiset ongelmat ovat enemmän omaa alaani. Edellä olen esittänyt melko kristillisen vision Alexanderin kokemuksesta ja kääntymyksestä. Siihen voisi lisätä vielä sen, että Alexander puhuu Jumalasta persoonallisena Luojana, mikä vastaa nimenomaan kristillistä käsitystä Jumalasta.

Ongelmia kuitenkin on. Kristityt kommentaattorit ovat kiinnittäneet huomiota Jeesuksen merkityksettömyyteen Alexanderin visiossa sekä hindulaisuuteen tai New Ageen viittaaviin uskomuksiin ja termeihin. Alexander käyttää Jumalasta joskus nimeä Om, hän vaikuttaa edustavan uskonnollista pluralismia, ja haastatteluissa hän on sanonut uskovansa jälleensyntymiseen.

Näitä ongelmia ei kuitenkaan ratkaista sanomalla vain, että ne ovat Raamatun vastaisia ja että Raamatussa on totuus. Varsinkin sellainen strategia, joka kyllä mieluusti ottaa Alexanderin kokemuksen todistuksena tuonpuoleisesta mutta kieltää sitten sen sisällön todenmukaisuuden pelkän Raamatun nojalla, on ongelmallinen. Se on kaksinaismoraalia: kokemus todistaa kyllä sen, mitä uskon, muttei sitä, mitä en usko. Kuinka niin? Jos se oli totta, niin se oli totta, vai kuinka?

Yksi keino on tietysti panna visio paholaisen piikkiin. Se ei vaikuta kovin uskottavalta, vaikka se ratkaisisikin yllä mainitun ristiriidan. Paholainen kun ei tietääksemme asu rakkauden täyttämässä paikassa, hän ei saarnaa rakkautta eikä käännytä rakkauden apostoliksi.

Pelkkä Raamattu-kortti saa osakseen Aamenen pelkiltä ”hihhuleilta”. Skeptikot eivät usko Raamattuun eivätkä rajakokemuksiin, joten heitä Raamattu-kortti ei hetkauta lainkaan. Rajakokemuksia sympatisoiville ei-kristityille tai uskossaan heikommille kristityille se saattaa olla vain yksi lisätodiste siitä, että Raamattu on tieteen kanssa ristiriidassa. Täytyy tarjota jotain vakuuttavampaa.

Hermeneuttista hahmottelua (eli tulkinnallista taapertelua)

Ensiksi voisi olla hyödyllistä erotella toisistaan kokemus ja sen tulkinta. Alexander kirjoitti poikansa neuvosta kokemuksensa muistiin ”puhtaana” ennen kuin hän oli lukenut muuta rajakokemuskirjallisuutta. Se oli varmasti fiksu veto. Nuo muistiinpanot eivät kuitenkaan ole yhtä kuin itse kokemus, eivätkä ne myöskään ole yhtä kuin kirjan lopullinen teksti.

Alexander on kiistatta kokenut jotain, omien sanojensa mukaan sanoinkuvaamatonta. Toinen asia on sitten se, kuinka hän sen sanoittaa kirjassaan, haastatteluissaan ja luennoissaan. Sanomaan ovat vaikuttaneet muun muassa hänen lukemansa kirjat, joista saa mielenkiintoisen vilauksen kirjan lopussa olevasta lukulistasta.

Lukulistasta löytyy joitain täysin kristillisiä taivaskokemuskirjoja kuten Piperin 90 minuuttia taivaassa. Sieltä löytyväy myös kristityn geenitieteilijän ja Paavillisen tiedeakatemian jäsenen Francis Collinsin kirja The Language of God ja kristityn (katolisen) apologeetan Dinesh D’Souzan Life After Death. Toisaalta sieltä löytyy myös jotain ihan muuta kuten Dalai Lamaa ja Elaine Pagelsin Gnostilaiset evankeliumit!

Voi siis olla, että Alexander on kokenut jotain todellista mutta antanut sille sittemmin tulkintoja, jotka ovat saaneet vaikutteita idän uskonnoista, gnostilaisuudesta tai New Agesta. Tämän vuoksi esimerkiksi Om-sanaa ei tarvitse kauhistua, se nyt vain oli sana, jolla Alexander päätti Jumalaa kirjassaan kuvata.

Mitä Jeesuksen puuttumiseen tulee, niin Don Piperkaan ei nähnyt taivaassa Jeesusta, mutta pysyi silti kokemuksensa jälkeen vakaumuksellisena kristittynä. Jeesuksen puuttuminen taivasnäystä ei välttämättä merkitse, etteikö Jeesus voisi olla ainoa pelastuksen välittäjä. Rajakokemusten fuktio on ehkä lähempänä luomakunnan kuin sanan ja sakramenttien funktiota.

Eksklusivistin on toki inklusivistia vaikeampi selittää ei-kristittyjen taivaskokemuksia. Mutta ehkä ne ovatkin argumentti inklusivismin puolesta, eivät niinkään kristinuskoa eivätkä rajakokemuksia vastaan. Toisaalta on muistettava, ettei rajakokemus ole vielä yhtä kuin lopullinen tuomio, eikä rajakokemuksista siksi voi johtaa mitään mutkatonta pelastusoppia.

Lopuksi haluaisin viitata kirjan julkaisijan eli WSOY:n kotisivujen kirjaesittelyn alkusanoihin, jotka kuuluvat seuraavasti: ”Kirja mullistaa maailmankatsomuksemme: onko kuolema sittenkin vain yksi elämän siirtymävaihe?” Kiva tietää, että WSOY:n maailmankatsomus on muuttunut. Me kristityt ajattelimme noin jo kauan ennen tätä kirjaa.

totuus-taivaasta

Ankara armo

2.12.2013

Viime viikolla lupasin jatkaa siitä, kuinka C.S. Lewis vaikutti kirjoituksillaan ja persoonallaan muiden ihmisten kääntymykseen. Kuuluisin ja koskettavin lukemattomista Lewis-vaikutteisista kääntymiskertomuksista lienee Sheldon Vanaukenin kirja A Severe Mercy, jonka olen tässä kääntänyt ankaraksi armoksi.

Kirja on aikoinaan julkaistu myös suomeksi nimellä Rakkauden muuri, mutta sitä on käytännössä mahdoton enää saada, ja uusi painos olisi ehdottomasti otettava. Kyseessä on harvinaislaatuinen kirja, joka yhdistää kolme syvää juonnetta yhteen tarinaan: rakkaustarina, kääntymiskertomus ja kuoleman kanssa kamppailu.

Vanaukenin kirja voitti mm. National Book Award -palkinnon, ja sitä kehuttaessa ei ole säästelty sanoja. ”Tässä on kirja jokaiselle, joka on koskaan rakastanut toista ihmistä.” (Christianity Today) ”Todella, todella hyvä… En usko, että voisin koskaan unohtaa sitä.” (Walter Hooper)

Uuden painoksen uudessa esipuheessa Alister McGrath sanoo, että on mahdotonta lukea tätä tarinaa liikuttumatta syvästi. Omasta kokemuksestani voin avoimesti kertoa, etten ole tainnut ikinä mitään muuta kirjaa lukiessani itkeä, mutta tämä kirja saa mieslukijankin kyyneliin (ja sama on tapahtunut molemmilla lukukerroilla).

Pakanarakkaus

Aivan ensiksi on annettava pieni varoitus: kirjan ensimmäinen luku on tyyliltään erilainen kuin muut, eikä se sovi kronologisesti yhteen sen kanssa, mitä sen jälkeen seuraa. Se on tietynlainen flashback lopusta käsin koko tarinaan. Omasta mielestäni (enkä ole ainoa) se pilaa kirjan ja on tylsä ja vaikealukuinen, joten se kannattaa jättää lukematta ainakin alussa.

Toinen luku kertoo Sheldonin ja Jeanin (”Davyn”) rakastumisesta ja ”pakanarakkaudesta”. Kyseessä ei suinkaan ollut ruma ja alhainen rakkaus, vaan äärimmäisen kaunis ja ihailtava rakkaus. Sheldon ja Davy sitoutuivat toisiinsa täydellisesti, he kohottivat ympärilleen rakkauden muurin ja vannoivat, ettei mikään saisi tulla heidän välilleen.

Rakastuneet halusivat jakaa kaiken. Jos toinen tykkäsi jostain, toisen oli opittava näkemään se, mistä toinen kyseisessä asiassa pitää. Täydellinen kaiken jakaminen oli Sheldonin ja Davyn rakkauden salaisuus. He päättivät jopa lukea joka ikisen kirjan, jonka toinen oli koskaan lukenut. He lukivat kaiken, lastenkirjatkin. Uudet kirjat luettiin yhdessä.

Jos jompikumpi sai päähänpiston, vaikkapa lähteä kävelylle, molemmat tekivät sen heti. Jos jompikumpi heräsi yöllä ja pyysi vesilasia, toinen haki sen. Sekä pyytäminen että pyynnön toteuttaminen oli etuoikeus. Ongelmia arvioitiin kysymällä, mikä ratkaisu olisi paras rakkautemme kannalta.

Seksi oli mukana tässä pakanarakkaudessa, mutta se ei ollut keskipiste, vaan ”osa suurempaa”. Pelkkä rakastetun näkeminen nukkumassa saattoi olla sydäntäviiltävä kokemus. Joka vuosipäivänä rakastajat sanoivat toisilleen puolileikillä, että jos he vuoden päästä eivät ole entistä rakastuneempia, se olisi suhteen loppu. Mutta he olivat aina vain yhä rakastuneempia.

Sheldonin ja Davyn pakanarakkaus ei voinut sietää ajatusta toisen kuolemasta. Siksi he päättivät vakaasti, että kun toinen kuolee, toinen seuraisi heti perässä. Tämä teki rakkauden muurista haavoittumattoman. He pysyisivät yhdessä loppuun asti, ja he myös lähtisivät täältä yhdessä.

C.S. Lewis ja kääntymys

Sheldon ja Davy pitivät kristinuskoa pötypuheena, eivätkä voineet ymmärtää, kuinka kukaan saattoi uskoa siihen. Outoa oli kuitenkin se, että niin monet älykkäät ihmiset uskoivat siihen. Voisiko kristinuskossa olla jotain, mikä heiltä oli jäänyt huomiotta? Sheldon päätti ottaa asiasta joskus selvää.

Tuo ”joskus” koitti, kun Sheldon ja Davy muuttivat USA:sta Oxfordiin opiskelemaan. He saivat hyviä kristittyjä ystäviä ja kohtasivat kristillisen historian muovaaman yliopistokaupungin, jonka colleget oli nimetty Kristuksen ja pyhimysten mukaan. Eräänä päivänä Sheldon ilmestyi asunnolle mukanaan iso pino kirjoja kristinuskosta.

Davy huomasi ilokseen pinossa olevan C.S. Lewisin kirjoja – hänestä puhuttiin koko ajan. Sheldon alkoi lukea Lewisin sci-fi-trilogiaa, Davy otti luettavakseen Paholaisen kirjeopiston. Lukemisen ja keskustelujen jälkeen Sheldon kirjoitti päiväkirjaansa, että paras argumentti kristinuskon puolesta ovat kristityt itse, mutta että paras argumentti kristinuskoa vastaan ovat niin ikään kristityt itse.

Vanauken alkoi nähdä aiemman kristinuskon torjumisensa uudessa valossa: suurin osa kristinuskon hylkääjistä eivät tajua ollenkaan, mitä he hylkäävät. Jos sellaiset miehet kuin Augustinus, Newman ja Lewis olivat kamppailleet näiden asioiden kanssa ja tulleet suuriksi uskon linnakkeiksi, kristinusko oli otettava hyvin vakavasti.

Alkoi kirjeenvaihto Vanaukenin ja Lewisin välillä. Kirjaan on talletettu yhteensä 18 Lewisin kirjettä. Ensimmäisissä kirjeissään miehet keskustelivat uskontojen moninaisuudesta ja uskon todistamisen mahdollisuudesta. Lewis tarttui Vanaukenin sanoihin, joiden mukaan maailmankaikkeus on ”ruma”.

”Mitenkäs olet saanut sen selville! Jos olet tosiaan materialistisen maailmankaikkeuden tuotos, kuinka et tunne oloasi kotoisaksi siinä? Valittavatko kalat siitä, että meri on märkä? Tai jos ne valittaisivat, eikö se kertoisi vahvasti siitä, että ne eivät ole aina olleet tai eivät aina tulisi olemaan vesieläimiä? (…)  Pyhä Henki on perässäsi. Saapas nähdä pääsetkö pakoon!”

Ei päässyt. Ensin Davy, sitten Sheldon. Sheldon kirjoitti Lewisille uskontunnustuksensa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen ja lisäsi, että kristinusko tekee maailmankaikkeudesta kauniin ja merkityksellisen. Pian Sheldonin ja Davyn ympärille alkoi kokoontua piiri opiskelijoita keskustelemaan uskonasioista, ja heistä tuli vuorostaan oppaita ja esikuvia muille.

Näistä tapaamisista Vanauken on ottanut kirjaan mukaan mieleenpainuvan (vaikkakin toki epätäydellisen) kuvauksen inkarnaatiosta ja kolminaisuudesta, joiden ymmärtämisessä joillakuilla oli vaikeuksia.

Kuvitellaan, että kirjailija päättää sijoittaa itsensä omaan romaaniinsa. Kirjailija on ikään kuin Isä, tarinan Luoja. Tarinassa hän on itse läsnä inkarnoituneena, kuin Poika. Lisäksi kirjailija on jollain lailla läsnä kaikessa, mitä tarinassa tapahtuu, muissa henkilöissä ja sen tapahtumissa, tunnelmassa – Pyhä Henki.

Ankara armo

Kaikki ei kuitenkaan ollut ruusuilla tanssimista. Jumala oli rikkonut Sheldonin ja Davyn rakkauden muurin. Jumala oli nyt numero yksi. Jollain lailla Sheldon tuli kateelliseksi, koska Davy oli häntä hartaampi ja pyhempi, ja hän alkoi tavallaan kaivata vanhaa pakanarakkautta Davyn kanssa.

Davy huomasi tietysti, että kaikki ei ollut kunnossa. Eräänä yönä hän valvoi rauhattomana ja rukoili. Hän uhrasi elämänsä Jumalalle Sheldonin puolesta. Pian kävi ilmi, että Davy oli vakavasti sairas. Sheldon sai kuulla lääkärin tuomion. Selviytymismahdollisuudet olivat ehkä yksi kymmenestä. Elinaikaa oli ehkä puoli vuotta.

Sheldonin oli kerrottava Davylle totuus. ”Davy… Rakas, tämä sairaus saattaa merkitä eroamme joksikin aikaa.” Davyn ote Sheldonin kädestä tiivistyi, ja Sheldon vakuutti hänelle, että sadat rukoilevat hänen puolestaan, mukaan lukien Lewis. Molempien silmät täyttyivät kyynelistä, mutta silti he hymyilivät. ”Tapahtukoon kaikki… hänen täydellisen tahtonsa mukaan”, he sanoivat yhteisvoimin.

Ennen viimeiseen uneen vaipumistaan Davy rukoili sairaalan henkilökunnan ja ystävien puolesta. Sheldon sanoi oman rukouksensa lopuksi: ”Davy, rakastan sinua ikuisesti.” Davy kuiskasi: ”Voi rakkaimpani!” Hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ”Oi Jumala, ota minut!” Sheldon tiesi hetken koittaneen, ja hän sanoi: ”Mene Rakkauden suojiin, kulta. Mene Armon suojiin.” Davy mutisi: ”Aamen.”

Davyn vihkisormus oli otettu pois sormien hoikentumisen takia, ja nyt Sheldon asetti sen takaisin Davyn sormeen: ”Tällä sormuksella otan sinut vaimokseni… iankaikkisuuteen.” Pitkän hiljaisuuden jälkeen Davy päästi ääneen: ”Oi, rakas, katso…” Ne olivat Davyn viimeiset sanat.

Davyn kuoleman jälkeen alkoi Sheldonin suruprosessi. Lewis osallistui siihen ystävänä, ja hän kirjoitti Davyn kauniista kuolemasta. Se oli maanpäällisen elämän konsummoiva akti, eikä vain elämän lopettava tapahtuma. Lewis sanoi uskovansa, että rakkauden on aina kuoltava jollain lailla: joko se kuihtuu tai sitten se käy läpi kuoleman ja ylösnousemuksen.

Sheldon mietti pitkään Davyn kuoleman merkitystä ja päätyi pitämään sitä ankarana armona. Sanat tulivat Lewisin kirjeestä. Ankaruus on helppo ymmärtää, mutta armo? Lewis ja Vanauken näkivät, että jos Davy olisi  jäänyt henkiin, Sheldonin Jumala-kateus olisi tuhonnut joko uskon tai rakkauden heidän liitostaan. Näin Davyn kuolema oli lopulta kuitenkin armoa.

Sheldon tunsi vahvasti Davyn kuolemankin jälkeen, että hän yhä eli. Sheldon kirjoitti Davylle kirjeitä ja näki hänestä unta noin kerran kuukaudessa vuoden ajan. Kaksi vuotta Davyn kuoleman jälkeen Sheldon näki erilaisen ”unen”, pikemminkin näyn. Se oli paljon elävämpi kuin mikään Sheldonin koskaan kokema uni, ja hän sai siinä nähdä Davyn elävänä, vaikka hän oli täysin tietoinen siitä, että hän oli kuollut. 

”Oletko, tuota, kanssani joskus? Olen joskus ajatellut, että saattaisit olla.” ”Olen”, hän sanoi. ”Tiedän kaikki tekemisesi.” ”Kiitos Jumalalle! Entä kirjeeni, oletko, tuota, lukenut ne? Olkapääni yli, kenties?” ”Kyllä, rakas, olen lukenut ne kaikki.”

Lopuksi

Runoudesta pitävät arvostavat varmasti sitä, että kirjassa on suuri määrä Vanaukenien ja heidän ystäviensä kirjoittamia runoja, jotka liittyvät kirjan kertomiin tapahtumiin ja asioihin. Lewis-fanit haluavat varmasti lukea kaikki kirjassa julkaistut Lewisin kirjeet. Sekä skeptikkoja että uskovia kiinnostanevat kääntymisen syyt.

Ennen kaikkea kirja koskettaa kuitenkin rakkaustarinana. Jälkikirjoituksessa Vanauken kertoo, että kirjan julkaisun jälkeen kirjeitä alkoi  heti sataa. Kahden vuoden aikana niitä oli tullut yli tuhat: miehiltä ja naisilta, nuorilta ja vanhoilta. Ne olivat jakaantuneet kolmeen ryhmään: kääntymyksestä kiinnostuneet, rakkauden muurista kiinnostuneet ja rakkaan menetyksestä kärsineet.

Vanauken ymmärsi, että lukemattomat ihmiset antoivat hänelle palautetta kirjasta ikään kuin se olisi koskettanut vain ja juuri heitä. ”Uskon, että olemme niin yksin sen kanssa, mikä on syvimmällä sielussamme, niin kyvyttömiä löytämään sanat ja ehkä rohkeudenkin puhua avoimin sydämin, ettemme lainkaan tajua muiden tuntevan samoin.”

Vanauken kirjoitti myöhemmin vielä jatko-osan Under the Mercy, jossa hän kertoo mm. liittymisestään katoliseen kirkkoon. Hänen vahvistuskumminaan oli katolinen filosofi Peter Kreeft, joka on kirjoittanut lukuisia kirjoja Lewisin jalanjälkiä seuraten. Sheldon Vanauken kuoli vuonna 1996. Hänestä on julkaistu elämäkerta tänä vuonna.

Ilon yllättämä

25.11.2013

Viime perjntaina tuli kuluneeksi tasan 50 vuotta C.S. Lewisin kuolemasta. Juhlavuoden kunniaksi Kirjapaja on alkanut julkaista uudelleen Lewisin tuotantoa suomeksi, ja aiemmin tällä blogilla esittelinkin jo kirjat Tätä on kristinusko ja Neljä rakkautta. Nyt on vuorossa Lewisin omaelämäkerta Ilon yllättämä (Surprised by Joy).

Esipuheen Kirjapajan uuteen laitokseen on laatinut Lewis-tutkija Jason Lepojärvi. Siinä hän mm. selittää, ettei Joy kirjan nimessä vielä viittaa mitenkään Lewisin myöhempään puolisoon Joy Davidmaniin. Jason muistuttaa, että omaelämäkerta pureutuu vain Lewisin elämän varhaisiin vaiheisiin: 32 viimeisen elinvuoden aukko on täytettävä muilla elämäkerroilla.

Esipuhe varoittaa kirjan olevan ”vaikea” mutta kehottaa silti lukemaan sen, sillä se on ”viisautta ja naurua täynnä”. Jälkimmäiseen en yhdy (en muista nauraneeni kertaakaan, vaikka joskus kyllä innostuin ja hymyilin), edelliseen kylläkin. Kirja kertoo piinallisen pitkästi Lewisin kouluajoista ja niiden kamaluudesta.

Vasta aivan kirjan lopussa Lewis kertoo kääntymyksestään kristinuskoon. Viimeisen luvun nimi onkin enteellisesti ”Alku”. Koska kuitenkin olen jo kirjoittanut artikkelin Lewisin kokopitkästä elämäkerrasta juuri kääntymyksen näkökulmasta, kiinnitän tässä artikkelissa huomion muualle, nimittäin filologi-Lewisin intohimoon eli kieliin ja kirjallisuuteen.

Kielet ja kirjallisuus

Ilon yllättämän parasta antia ovat mielestäni Lewisin kieliä ja kirjallisuutta koskevat kertomukset ja huomautukset. Tämä johtuu tietysti siitä, että olen itsekin filologi – joku muu kiinnittää huomion johonkin muuhun.

Lewis kertoo vanhempiensa olleen aikansa mittapuun mukaan lukeneita ihmisiä. Äiti ehti opettaa hänelle ”sekä ranskan että latinan alkeet” (s. 18)! Isä taas ”osti kaikki kirjat, joita hän luki, eikä hän koskaan antanut pois tai hävittänyt niistä ainuttakaan” (s. 25). Koti oli täynnä kirjoja: ”kirjoja suuressa kirjahyllyssä portaiden ylätasanteella, kirjoja makuuhuoneessa, kirjoja minua hartioihin ulottuvina pinoina ullakolla” (s. 25).

Kun Lewis lähti Irlannista Englantiin kouluun, hän ei ollut kovin innoissaan englantilaisuudesta. ”Kummallinen englantilainen korostus kaikkien ympärilläni olevien ihmisten puheessa oli kuin demonien ääntelyä.” (s. 40) Lewis siteeraa Kalevalan osuvia sanoja: vieraassa talossa ”toisin ukset ulvaisevat” (s. 41).

Lewisin kirjaihastusten joukossa on Kalevalan kaverina puolalainenkin klassikko: Henryk Sienkiewiczin Quo vadis, joka kertoo varhisista kristityistä Rooman valtakunnassa. Lewisiä kiinnostivat kuitenkin kristittyjen sijasta ”sandaalit, temppelit, toogat, orjat, keisarit, kaleerit, amfiteatterit” (s. 53).

Kieliopinnot ja klassikot

Kesän 1913 päättyessä Lewis sai stipendin opiskelemaan latinaa ja kreikkaa. Hänen opettajansa ”Kirk” (joka oli melkoinen tyyppi, ks. s. 164–168) ei paljon piitannut siitä, että Lewis ei ollut koskaan ”lukenut sanaakaan muita kreikan murteita kuin attikaa”. Lewis oletti, että Homerosta lähestyttäisiin opettelemalla ensimmäisillä tunneilla ”eeppisen kreikan alkeita”. (s. 169)

Ensimmäinen tunti näyttikin tältä: Kirk istuutui sohvalle ja avasi Iliaan ensimäisen laulun kohdalta. ”Ilman minkäänlaisia esipuheita Kirk luki minulle ääneen kaksikymmentä riviä alusta ’uudella’ ääntämistavalla, jota en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. (…) Sitten hän käänsi noin sata riviä englanniksi lisäten vain aivan muutaman selityksen.” (s. 169)

Lewis oli hiukan hämillään: ”En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt klassisia kirjailijoita luettavan näin suurina annoksina. Lopetettuaan hän ojensi minulle Crusiuksen Lexiconin, ja käskettyään minun käydä läpi niin paljon kuin pystyin hänen jo kertaalleen lukemastaan tekstistä hän poistui huoneesta.” (s. 169)

Outoudestaan huolimatta opetusmenetelmä toimi. Pian Lewis pystyi kulkemaan käännöstyössään saman matkan kuin opettajansa. Sitten hän alkoi ajatella kreikaksi. Seuraa yksi kirjan parhaista kohdista.

”Kaavamainen lähestymistapa ’naus merkitsee laivaa’ on väärä. Naus ja laiva tarkoittavat kumpikin tiettyä asiaa, ne eivät tarkoita toinen toistaan. Sanaa naus, samoin kuin sanoja navis tai naca vastaamaan meidän on kuvvieltava tumma, siro hahmo, jossa on purje tai airot, nousemassa aallonharjalta toiselle, ilman että mikään tungetteleva oman äidinkielemme sana työntyy väliin.” (s. 170)

Homeroksen lisäksi Kirk ja Lewis lukivat mm. Ciceroa, Lucretiusta, Catullusta, Tacitusta ja Vergiliusta sekä Euripideen, Sofokleen ja Aiskhyloksen teoksia. ”Iltaisin opiskelin ranskaa rouva Kirkpatrickin kanssa, jonka opetusmenetelmä oli paljolti samanlainen kuin hänen puolisonsa tapa opettaa Homerosta.” (s. 173)

Myöhemmin oppiaineisiin liitettiin vielä saksa ja italia. Menetelmä oli sama. ”Tutustuttuani hyvin lyhyesti kielioppiin ja tehtyäni muutamia harjoituksia sukelsin suoraa päätä Faustiin ja  Helvettiin.” (s. 174)

Sanomalehtien turhuus ja ateistin vaarat

Kielioppeja ja klassikkoja kannattaa lukea, mutta ei sanomalehtiä: ”Lähes kaiken (…) tiedetään kymmenen vuoden kuluttua olleen väärin painotettua ja väärin tulkittua, elleivät peräti asiatiedotkin ole olleet vääriä, ja suurin osa siitä on menettänyt kaiken merkityksensä.” Sanomalehdet on parempi unohtaa, niistä saa vain tietää, ”että joku näyttelijätär on ottanut avioeron Kaliforniassa, juna on suistunut kiskoilta Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa on syntynyt neloset”. (s. 190–191)

Kirjojen lukeminen on ateistille vaarallista puuhaa. ”Nuori mies, joka tahtoo pysyä vakaana ateistina, ei voi olla liian varovainen kirjoja valitessaan. Ansoja on kaikkialla; ’avoimia Raamattuja, miljoonia yllätyksiä’, kuten Herbert sanoo, ’hienoja verkkoja ja salajuonia’. Jumala on hyvin häikäilemätön, jos niin saan sanoa.” (s. 225–226)

Lewisille nämä ansat olivat ennen kaikkea George MacDonald ja G.K. Chesterton. MacDonald ”oli vaikuttanut minuun enemmän kuin kukaan muu kirjailija” – hänellä vain oli ”se onneton päähänpinttymänsä kristinuskosta” (s. 250). Chestertonilla ”oli enemmän järkeä kuin kaikilla muilla modernisteilla yhteensä”, lukuun ottamatta sitä, että hän oli kristitty (s. 250–251).

Kaiken kukkuraksi tuli Tolkien, katolilainen ja filologi. Syntymästä saakka Lewisiä oli varoitettu milloinkaan luottamasta roomalaiskatolilaiseen, ja englannin osastolla häntä oli varoitettu milloinkaan luottamasta filologiin. ”Tolkien oli molempia.” (s. 254)

Ratkaiseva kirja Lewisin kääntymisprosessissa oli Chestertonin The Everlasting Man, ”jossa ensimmäistä kertaa näin koko historian kristinuskon valossa esitettynä ja sellaisessa muodossa, joka tuntui minusta järkeenkäyvältä” (s. 261). ”Nuori ateisti ei todellakaan voi vartioida uskoaan liian huolellisesti. Vaarat vaanivat joka puolella.” (s. 264)

Lewis sai myöhemmin olla muille sitä, mitä Chesterton oli hänelle itselleen. Siitä lisää ensi viikolla.


%d bloggers like this: