Archive for the ‘Patristiikka’ category

Kasteopetusta 300-luvun Jerusalemissa

14.3.2016

Ensi sunnuntai on palmusunnuntai, joten on aika kääntää katseet kohti Jerusalemia. Siihen soveltuu erinomaisesti Perussanoman vuonna 2013 julkaisema kirja Jerusalemin uskontunnustus – Kyrillos jerusalemilaisen katekeesit – ensi perjantai 18.3. kun on sopivasti juuri pyhän Kyrilloksen muistopäivä.

Katekeesit eli kasteopetukset on suomentanut Ruotsissa asuva ortodoksipappi Johannes Seppälä. Tämä on taas hieno ekumeeninen teko Perussanomalta. Kirjasta on aiemmin blogannut Juho Sankamo (1, 2), ja sen sisällykseen voi tutustua sivulla ortodoksi.net. Pekka Metson johdannossa selitetään historiallista kontekstia, mm. sitä kuinka kristologiset ja kolminaisuusopilliset kiistat olivat ajankohtaisia Kyrilloksen aikaan 300-luvulla.

Sankamo on arviossaan oikeassa siinä, että Kyrillos tekee vaikutuksen suurella raamatuntuntemuksellaan. Toisaalta täytyy lisätä, että Kyrillos osaa heti esikatekeeseista asti yllättää myös erikoisilla raamatuntulkinnoillaan.

Kyrillos sanoo opetettaville, että aito tahtominen tekee heistä kutsuttuja, viitaten Room. 8:28:aan – ”tahtonsa mukaan” tarkoittaisi siis uskovan eikä Jumalan tahtoa. Kyrillos tulkitsee erikoisesti myös Simon noidan kastetta: hän ”laskeutui veteen ja nousi, mutta sielu ei tullut Kristuksen kanssa haudatuksi eikä noussut ylös hänen kanssaan”.

Katekeesit ennen uskontunnustusta

Kysymyksessä kasteesta ja uudestisyntymisestä Kyrillos ei ole ex opere operato -skolastikko. Toisalta hän ei ole mikään evankelikaalikaan. Vesi puhdistaa ruumiin ja Henki sinetöi sielun. ”Joka on vedessä kastettu, mutta jolle ei ole suotu Henkeä, sillä ei ole täydellistä armoa.” Apostolien teoissa Pietari käski kastaa Hengen saaneet pakanat, ”niin että kun sielu oli syntynyt uudelleen uskon kautta, ruumiskin pääsisi armosta osalliseksi veden kautta”. (s. 74-75) Kaste on pelastukselle välttämätön, paitsi marttyyreille.

Dogmatiikan näkökulmasta äärimmäisen mielenkiintoinen on IV katekeesi ”kymmenestä dogmista”. ”Jumalinen elämähän koostuu kahdesta tekijästä, jumalisista dogmeista ja hyvistä teoista.” Ilman toista toisesta ei ole hyötyä. (s. 83) Mitkä sitten ovat 300-luvun Jerusalemin seurakunnan 10 dogmia?

Ensimmäinen on dogmi Jumalasta: hän on yksi ainoa, syntymätön, aluton, muuttumaton. Jännää on, joskin idälle tyypillistä, että tämä yksi Jumala ei ole kolminaisuudelle yhteinen jumalallinen luonto vaan ”Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä”. Toinen dogmi on sitten usko Jeesukseen, ”Jumalasta syntyneeseen Jumalaan”, ”kaikessa Isänsä kaltaiseen”. (s. 85-86) Kuinka tämä sopii alussa opetettuun Jumalan ykseyteen?

”Älä tee Poikaa Isälle vieraaksi, äläkä sulata heitä yhteen ja usko poikaisyyteen. Vaan usko, että on yhden Jumalan yksi ainoa ainosyntyinen Poika, ennen kaikkia aikoja Jumalan Sana.” (s. 86)

Kolmas dogmi on neitseestäsyntyminen. ”Jos ihmiseksi tuleminen olisi ollut fantasiaa, niin pelastuskin olisi mielikuvitusta. Kristus oli kaksiluontoinen: se mikä näkyi, oli ihmistä, ja se mikä ei näkynyt Jumalaa.” (s. 86) Neljäs dogmi on lyhyt ja se on ”rististä”: Jeesusta ei ristiinnaulittu omien vaan meidän syntiemme tähden. Sitten tulevat dogmit ”hautauksesta” (vrt. 1. Kor. 15!), ylösnousemuksesta, taivaaseen astumisesta ja tulevasta tuomiosta:

”Tämä ylösnoussut Kristus tulee takaisin taivaasta, ei maasta. Sanoin: ei maasta, koska maasta on tuleva monia antikristuksia. Niin kuin olet nähnyt, monet ovat jo alkaneet sanoa, minä olen Kristus.” (s. 89)

Sitten on dogmi Pyhästä Hengestä, jonka lopuksi Kyrillos lausuu kuuluisat sanansa, joita on käytetty protestanttisessa apologetiikassa sola scriptura -opin puolesta:

”Älä usko pelkästään minuakaan, joka puhun sinulle, ellet saa todistusta jumalallisista kirjoituksista. Onhan uskomme pelastus se, ettei se ole keksittyä puhetta, vaan perustuu jumalallisten kirjoitusten todistukseen.” (s. 90)

Kyrilloksen pointtina on sanoa oppilailleen, että edellä esitetyt opit Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä löytyvät Raamatusta: katsokaa sieltä ellette usko. Hän ei opeta sellaista protestanttista raamattuperiaatetta, että jokaisen tulisi nyt ottaa Raamattu käsiinsä ja alkaa muodostaa yksin sen pohjalta omaa oppisysteemiään. Kontekstina on kirkon dogmaattinen opetus. Toisaalta dogmaattinen opetus on vain tämän laajuinen.

Tai no, itse asiassa jäljellä on vielä kaksi dogmia. Mitkä ne ovat? Jännitys tiivistyy… sakramentit? Ikonit? Regimenttioppi? Marian tahrattomuus? Perisynti? Kiirastuli? Paavin erehtymättömyys? Pelastuminen yksin uskosta? Sorry, kaverit! Viimeisinä ovat dogmit ”ihmisen rakenteesta” ja ”jumalallisista kirjoituksista”.

Ihminen koostuu ”sielusta ja ruumiista”, joista sielu on ”kuolematon kuolemattomaksi tekevän Jumalan tähden”. ”Tultuamme tänne synnittöminä [länsi sanoo auts!], me nyt teemme syntiä omasta tahdostamme.” (s. 91)

Jumalalliset kirjoitukset koostuvat Uudesta ja Vanhasta testamentista, eikä oppilaan tule olla ”missään yhtedessä apokryfeihin”. Kyrilloksen Raamattuun kuuluvat mm. Baruk ja Jeremiaan kirje, mutta ei esimerkiksi Makkabilaiskirjoja, Juuditin ja Tobitin ym. deuterokanonisia kirjoja. Kriteerinä on kuitenkin se, mitä kirkossa luetaan: ”Mitä kirkoissa ei lueta, älä sinäkään lue itseksesi”. (s. 96-97)

Tämän dogmin alla käsitellään apokryfien lisäksi myös kaikenlaista muuta mielenkiintoista kartettavaa: pakanalliset teatteriesitykset, astrologia, irstaus, kapakat, juutalaisuus ja ennen kaikkea harhaopit: ”Erityisesti vihaa kaikkia rikollisten harhaoppisten kokouksia.” (s. 97)

Katekeesit uskontunnustuksen jälkeen

Katekeesit jatkuvat uskontunnustuksen jälkeen. Kyrillos kertoo pakanoiden palvontamenoista: ”Vaikka minua hävettää, sanon kuitenkin: Ovatpa eräät kumartaneet jopa sipulia.” (s. 114) Harhaoppisia sanotaan ”valheellisesti kristityiksi”, oikeasti he ovat ”Kristusta vihaavia” (s. 114-115). Näitä olivat mm. Valentinos, ”kolmenkymmenen jumalan julistaja” (s. 117) ja Mani. Tässä yhteydessä vuorisaarna on kaiketi hetkeksi päässyt unohtumaan:

”Karta jumalattomuutta äläkä edes tervehdi ketään sellaista, ettet tulisi osalliseksi pimeyden hedelmättömistä töistä (…) Vihaa kaikkia harhaoppisia (…) vihaa jumalattomien dogmien tähden pahuuden työntekijää, kaikkinaisen saastan astiaa, johon on kaadettu kaikkien harhaoppien loka.” (s. 118)

Manikealaisten kasterituaaleista Kyrillos ei kehtaa ääneen kertoa. ”Ilmaistakoon asia vain kiertäen. Ajatelkoot miehet sitä, mikä tulee unen aikana, ja naiset kuukautisiaan.” (s. 123) Tämä on muuten vasta toinen kristillinen kirja, jossa olen nähnyt mainittavan sen, ”mikä tulee unen aikana”. Ensimmäinen oli tämä. Vaikea aihe.

Anekaupan kohdusta syntyneitä luterilaisia ilahduttanee (kjeh kjeh) Kyrilloksen oppi, jonka mukaan ”rahankin avulla voi vanhurskautua”: eiväthän Matteus 25:ssä kuvatut köyhien ruokkijat ja vaatettajat olisivat voineet saada ruokaa ja vaatteita ilman rahaa. Jos vielä epäilee, voiko raha tulla taivasten valtakunnan oveksi, niin sopii lukea Raamattua: ”Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa.” (s. 135)

Entä mitä yhteistä on rahalla ja Paavalin kääntymyksellä? Ei mitään, paitsi ehkä seuraava Kyrilloksen argumentti: ”Voi suurta ihmettä! Entinen vainooja julistaa Kristusta. Miksi? Rahako hänet on houkutellut? (…) Mutta kuka voisi epäillä entisen vihollisen todistusta, kun hän myöhemmin kuolikin asian vuoksi?” (s. 158)

Asiallisen apologettisen argumentin jälkeen Kyrillos koettaa ratkaista kuuluisan Paul and the Law -ongelman aika erikoisesti panemalla seuraavat sanat kääntyneen apostolin suuhun: ”Luulinhan, että saarna Kristuksesta oli lain kumoamista. En tiennyt, että hän oli tullut toteuttamaan lain eikä kumoamaan sitä.” (s. 158)

Epäilyttäviä todisteluja kohdataan myös siinä vaiheessa, kun Kyrillos yrittää (juutalaisia vastaan) osoittaa profeettojen ennustaneen yhtä sun toista Jeesuksen syntymästä. Vanhan testamentin tulkinta on välillä aika villiä. Toisaalta Kyrillokselta löytyy myös hienoja kohtia siitä, kuinka Jeesus täyttää eräitä Vanhan testamentin juonteita. Kirjoitusten lisäksi hänellä on todisteita ”Ylösnousseen tähän päivään asti toimivasta voimasta”. (s. 236)

Jerusalemin piispana Kyrillokselle oli vaikuttavaa se, että Ylösnoussut oli ilmestynyt Jaakobille (1. Kor. 15:7), ”omalle veljelleen ja tämän paikkakunnan ensimmäiselle piispalle” (s. 238), Kyrilloksen edeltäjälle. Lisäksi Jeesuksesta todistavat ne monet Jerusalemissa nähtävät paikat, joilla hän kävi, ja lopuksi vielä ”se pilvi, jolla hän meni ylös” (s. 240).

Tämän jälkeen Kyrillos palaa jälleen harhaoppeihin ja siihen, kuinka heitä kaikkia on vihattava. Niin kuin rauhan uskonnosta voi tulla väkivallan uskonto, niin myös rakkauden uskonnosta voi tulla vihan uskonto. ”Vihatkaamme vihan ansainneita, karttakaamme niitä, joita Jumalakin karttaa.” (s. 272) Raamattuperusteluita vihapuheelleen Kyrilloksen ei tarvitse kauaa hakea (Ps. 139:21, 1. Moos. 3:15).

Helluntain tuli ja katolinen kirkko

Herran sanaa ”tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle” Kyrillos ei sentään tulkitse tuhopolton oikeutukseksi. Kyseinen sana toteutui helluntaina, jolloin Henki laskeutui apostolien päälle tulenliekkeinä. (s. 293) Tällöin syntyi katolinen kirkko, josta Kyrillos kirjoittaa viimeisissä katekeeseissaan kauniisti ja pidempienkin sitaattien arvoisesti.

Käännöksessä katholikos on suomennettu ”yhteinen (katolinen)”, mikä on ihan ok, sillä kreikankielisellä sanalla oli merkityssisältönsä, josta ”yhteinen” ilmaisee osan. Samalla aistin ortodoksikääntäjän ja luterilaisen kustantajan epämukavuuden, kun Kyrillos nimenomaan erottaa oikean kirkon vääristä tämän autuaan nimen perusteella. Toki on myönnettävä, että nykytilanne on monessa mielessä erilainen kuin 300-luvulla.

Mutta nyt niihin sitaatteihin. Itse olen tyytynyt käyttämään pelkkää adjektiivia ”katolinen”. Sen merkityksen Kyrillos saa itse selittää:

”Sopusoinnussa Isän ja Pojan kanssa Pyhä Henki on koonnut katoliselle kirkolle Uuden testamentin, vapauttanut meidät lain vaikeasti kannettavista taakoista, nimittäin niistä, jotka koskevat epäpuhdasta ja puhdasta sekä ruokia, sapatteja ja uusiakuita, ympärileikkausta, pirskotuksia ja uhreja, jotka oli annettu ajallisesti ja joissa oli tulevien hyvyyksien varjo, mutta totuuden tultua oli oikein, että ne lopetettiin. (s. 305)

”Katoliseksi kirkkoa kutsutaan siksi, että se yltää koko maailmaan, maan äärestä toiseen. Ja siksi, että se opettaa kaikenkattavasti ja puutteettomasti kaikkia dogmeja, joiden tulee tulla ihmisten tietoon, niin näkyvistä kuin näkymättömistäkin asioista, niin taivaallisista kuin maanpäällisistä.” (s. 320)

”Ja jos joskus matkustelet kaupungissa, älä kysele pelkästään, missä on kirkkorakennus (pyrkiväthän toisetkin, jumalattomien harhaopit kutsumaan omia luoliaan kirkoiksi), äläkä pelkästään, missä on seurakunta, vaan missä on pyhä, katolinen kirkko. Juuri se on meidän pyhän äitimme oma nimi, äitimme, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan morsian (…) Jos haluaisin sanoa kaiken kirkosta, tarvitsisin useita tunteja kertoakseni.” (s. 322-323)

250px-Jerusalemin_uskontunnustus_kansi

 

 

Scott Hahnin uusin

24.2.2014

Scott Hahn on yksi suosikkiteologeistani, ja hänen tuotantonsa on yksi suurimmista vaikuttajista koko tämän blogin takana. Vaikka hänen ajatuksiaan on esiintynyt ripoteltuna eri artikkeleissa siellä täällä, en ole juuri esitellyt hänen kirjojaan yksitellen. Tämä puute on pikku hiljaa korjattava.

Reilu vuosi sitten maintsin Scott Hahnin kääntymiskertomuksen Rome Sweet Home (RSH) jutussa Ex-evankelikaalien kääntymiskertomuksetVuonna 1993 julkaistu RSH onkin Hahnin klassikko, se on esimerkiksi Amazonin ”kristillisen kirkkohistorian” bestsellerlistan 10. sijalla.

Hahn ja hänen ystävänsä Gerry Matatics (joka myöhemmin lipui sedevakantismiin) olivat 1980-luvun puolivälissä USA:n historian ensimmäiset kalvinistipastorit, jotka kääntyivät katolisuuteen. He aloittivat suoranaisen protestanttipastorikäännynnäisten lumivyöryn, ja nykyään pastorikäännynnäisiä on satoja, ja heillä on oma järjestökin nimeltään Coming Home Network.

Sittemmin Hahn on julkaissut kirjoja yhä kiihtyvällä tahdilla, ja hänestä on tullut yksi suosituimmista katolisista kirjoittajista ja puhujista. Arjessa Hahn toimii Franciscan University of Steubenvillen teologian professorina. Hän on perustanut myös apostolaatin nimeltä St. Paul Center for Biblical Theology, jonka missiona on auttaa katolilaisia lukemaan ja tuntemaan Raamattua.

Vuonna 2009 sain tilaisuuden osallistua henkilökohtaisesti Scott Hahnin ja hänen läheisten työtovereidensa Brant Pitren ja John Bergsman järjestämään konferenssiin Roomalaiskirjeestä Pennsylvaniassa, USA:ssa. Kyseisen konferenssin luennot on muuten juuri ladattu St. Paul Centerin nettisivuille audiokurssina kuunneltavaksi, suosittelen.

Pääsin myös käymään Hahnin kodissa ja näkemään hänen valtaisan kotikirjastonsa, joka kattaa kokonaisen kellarikerroksen ja sisältää kymmeniä tuhansia kirjoja. Sitä voi verrata Helsingin Studium Catholicumissa sijaitsevaan katoliseen kirjastoon. Hahnin lempiteologeihin kuuluvat mm. N.T. Wright, Matthias Scheeben ja Joseph Ratzinger, jolta Hahn sanoo oppineensa enemmän kuin keneltäkään muulta.

Hahnin uusin

Scott Hahnin uusimman kirjan nimi on Consuming the Word: The New Testament and The Eucharist in the Early Church (Image 2013) Se on taattua Hahnia: kansantajuista teologiaa (Hahn sanoi joskus kirjoittavansa teini-ikäiset lapsensa mielessään), joka on kuitenkin hyvin dokumentoitua (viitteet kirjan lopussa) ja aina uusia näkökulmia avaavaa.

Tätä kirjoittaessani Amazonissa on tästä kirjasta 58 arviota, joista 46 antaa kirjalle täydet viisi tähteä (ja kymmenen antaa neljä tähteä). Hahn kirjoittaa hyvin persoonallisesti. Hänestä on vaikea olla tykkäämättä. Tämänkin kirjan hän aloittaa otsikkoon sopivalla omaelämäkerrallisella kertomuksella siitä, kuinka hän on itse ollut oikea kirja-ahmatti.

Syvemmälle itse asiaan päästään ensimmäisessä luvussa, jossa Hahn kiinnittää huomiota Hesekielin kirjan ja Ilmestyskirjan outoihin kohtiin, joissa Jumala käskee Hesekieliä/Johannesta syömään kirjakäärön. Syömään sanaa? Kirjan nimi ja kansi avaavat silmät sille, että me teemme liturgiassa juuri samaa: syömme Sanaa, lihaksi tullutta Sanaa.

Hahnin uutuuskirjan päälöytö on seuraava: Uusi testamentti oli sakramentti ennen kuin se oli dokumentti. ”Uusi testamentti” tulee latinasta (Novum testamentum), mutta latina oli käännös kreikan sanoista kainee diatheekee, uusi liitto. Latinassa ei ollut täsmällistä termiä, joka olisi ilmaissut raamatullista liittokäsitettä.

Kuten Hahn selittää jokaisessa kirjassaan, liitto ei merkinnyt pelkkää laillista sopimusta, vaan se loi perhesiteitä: esimerkiksi avioliitto ja adoptio ovat liittoja. Muinaisissa kulttuureissa, samoin Raamatussa, liiton solmimiseen liittyi useimmiten vala, uhri ja yhteinen ateria.

Vanhassa testamentissa puhutaan vain kerran ”uudesta liitosta”, jonka Jumala tekisi kansansa kanssa (Jer. 31:31). Vastaavasti Jeesus puhui ”uudesta liitosta” tai ”uudesta testamentista” vain kerran, ja hän teki niin asettaessaan eukaristian: ”tämä malja on uusi liitto minun veressäni”. Jeesuksen mukaan uusi testamentti on sakramentti, ei dokumentti.

Evankeliumi ja kaanon

Uuden testamentin seuraan pääsevät myös termit ”evankeliumi” ja ”kaanon”. Kaikki oppivat jo alakoulussa, että on neljä ”evankeliumia”, nimittäin Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen ”evankeliumit”. Silti itse Uuden testamentin kirjoissa ”evankeliumi” ei tarkoita kirjaa, vaan ”ilosanomaa”, ”hyvää uutista”, Kristusta itseään, ristiinnaulittua ja ylösnoussutta.

Kristus ei käskenyt apostoleitaan kirjoittamaan kirjoja, vaan saarnaamaan, opettamaan ja toimittamaan sakramentteja:  kastamaan, viettämään ehtoollista hänen muistokseen, antamaan anteeksi, voitelemaan sairaita, jne. Kristus ei jättänyt seuraajilleen kirjaa vaan kirkon: elävän yhteisön, jossa julistetaan Jumalan valtakuntaa ja syntien anteeksiantamista sekä toimitetaan sakramentteja.

Vasta vuosikymmenten saarnaamisen ja kirkollisen elämän jälkeen kirkko sai kirjallisia evankeliumeita, Justinoksen toisella vuosisadalla mainitsemia ”apostolien muistelmia”, joita luettiin sunnuntaijumalanpalveluksissa samoin kuin apostolien ja heidän työtovereidensa kirjeitä. Vasta toisen vuosisadan vaihtuessa kolmanneksi näitä kirjoituksia alettiin kutsua yhdessä ”Uudeksi testamentiksi”.

Vastaavasti termillä ”kaanon” ei alkukirkossa viitattu Raamatun kirjojen kokoelmaan vaan uskon/totuuden sääntöön (lat. regula fidei, kr. kanoon tees aletheias), jolla esimerkiksi Irenaeus ja Tertullianus tarkoittivat apostolisen opetuksen ydinkohtia (vrt. apostolinen uskontunnustus).

Vasta 300-400-lukujen vaihteessa Raamatun kirjakokoelmasta alettiin puhua ”kaanonina”. Kaanon tarkoitti mittatikkua, ja mittatikkuna sille, mikä sopi pyhien kirjoitusten kokoelmaan, oli liturgia ja apostolinen usko. Oliko tämä kirja kirkon uskon mukainen, oliko se apostolista perua, oliko sitä luettava liturgiassa, uuden liiton sakramentaalisen vieton yhteydessä? Lyhyesti sanottuna liturgia synnytti Raamatun.

Uusi testamentti ja kirkon oppi

Ennen evankeliumeita, Uutta testamenttia ja Raamattua oli siis evankeliumi ja sitä julistava ja todeksi elävä uuden liiton kirkko. Hahn hahmottelee uuden liiton kirkkoa Uuden testamentin sivuilta: Kristus lähetti apostolit, apostolit vihkivät kätteen päällepanemisella seuraajiaan, ja apostoliset isät jatkavat suorana linkkinä Uuden testamentin kirkkoa.

Kun Irenaeus argumentoi mm. ruumiin ylösnousemuksen kieltäneitä gnostilaisia vastaan, hän vetosi apostoliseen suksessioon ja eukaristiaan, uuden liiton sakramenttiin. Kun Areios kielsi Jeesuksen jumaluuden ja Raamatulle vieraan homoousios-termin vetoamalla Uuden testamentin dokumenttiin, pyhä Athanasios luki Uuden testamentin dokumenttia uuden liiton sakramentin valossa.

Kirkko palvoi liturgiassaan Jeesusta Jumalana. Rukouksen laki määräsi uskon lain silloin, kun ”yksin Raamattu” ei siihen pystynyt. Kuten Joseph Ratzinger on sanonut, kirkon dogmit eivät ole muuta kuin auktoritatiivisia Raamatun tulkintoja. Raamattu on kirkon kirja, se on syntynyt kirkon sydämessä, ja sen oikea käyttö johtaa aina takaisin kirkon helmaan, uuden liiton ytimeen, eukaristian äärelle.

Hahn omistaa myös yhden kokonaisen luvun Raamatun inspiraation ja virheettömyyden käsittelyyn. Hän korostaa Sanan nöyryyttä: Sana tulee alas ihmisten maailmaan ja todelliseen historiaan. Sana tuli Raamatuksi samoin kuin se tuli lihaksi: skandaalimaisen realistisesti, niin että ylpeät kautta aikain eivät ole pystyneet sitä hyväksymään. Kirjoitukset kantavat tässäkin suhteessa ristiinnaulitun Messiaan kuvaa.

Kaikkea tätä havainnollistaa kauniisti 300-luvulla eläneen Augustinuksen tarina. Augustinus oli ei-kristitty retoriikan opettaja, ja hän piti Raamattua melko alhaisena teoksena mm. sen epäelegantin kielen ja monien älyllisten ongelmien takia (kuten Vanhan testamentin barbaarimaiselta vaikuttava Jumala).

Milanossa Augustinus kohtasi kuitenkin Raamatun sen omalla ”kotikentällä”, nimittäin liturgiassa. Augustinus alkoi käydä joka sunnuntai piispa Ambrosiuksen messuissa kuuntelemassa, kuinka Raamatun vaikeat kohdat avautuivat. Augustinus vakuuttui Raamatun totuudesta ja sen vastustajien valheellisuudesta kuuntelemalla piispan liturgista julistusta.

Ambrosius jäi historiankirjoihin yhtenä lännen suurimmista kirkkoisistä, mutta Augustinuksesta tuli kenties kaikkein suurin. Teoksessaan Contra Academicos Augustinus kuvitteli dialogin itsensä ja akateemikkojen välille. Dialogin keskeyttää kahdesti ”meidän äitimme”, joka kehottaa väittelijöitä tulemaan sisälle ”syömään… ruoka on valmiina”.

Hahnin tulkinnan mukaan Augustinus antaa ymmärtää, että totuus ei löydy loputtomista väittelyistä, vaan kirkkoäidin pöydän äärestä. Hahn päättää kirjansa seuraaviin sanoihin: ”Elämme todeksi profeettojen ja näkijöiden unelmaa, elämme todeksi jumalallisen liiton lupausta, meille annetaan enkelten leipää joka kerta, kun saamme syödä Sanan.”

Consuming-the-Word1

Matres ecclesiae – kirkkoäidit

29.4.2013

Perussanoma on julkaissut viime aikoina paljon mielenkiintoisia kirjoja. Tällä blogilla olen viimeksi arvioinut K20-trilogiaa, Kotimaa24-blogilla kirjoitin viisiosaisen sarjan artikkelikokoelmasta Euangelium Benedictum. Nyt on vuorossa Anni Maria Laaton kirja Matres ecclesiae (2011), joka kertoo kirkkoäideistä.

Kirkkoisäthän ovat tuttuja, mutta kuka on kuullut kirkkoäideistä? Kyllä varhaiskristillisyydessä naisiakin oli, ja heistä on säilynyt tietojakin, lähinnä kirkkoisien teksteissä. Åbo Akademin patristikkorouva Laato tietää kertoa heistä paljon mielenkiintoista.

Marttyyrinaisia

Vuonna 177 Lugdunumissa eli Lyonissa kristityt joutuivat vainon kohteeksi, ja tiedämmekin jotain muutaman Irenaeuksen seurakuntalaisnaisen marttyyriudesta. Orjatyttö Blandina vastasi kidutuksen jälkeen syytöksiin: ”Olen kristitty, eikä meidän keskuudessamme tehdä mitään, mitä pitää hävetä.” (s. 21)

Seuraava sitaatti kertoo syytöksestä, jonka mukaan kristityt söivät kokouksissaan lapsia. Bibliksen sanat viittaavat myös Jerusalemin kokouksen vielä voimassa olleeseen verensyöntikieltoon (Ap.t. 15): ”Kuinka sellaiset voisivat syödä pikkulapsia, joiden ei ole lupa käyttää ravinnoksi edes järjettömien eläinten verta?” (s. 22)

Blandinaa ja Biblistä tunnetumpia naismarttyyreja ovat Perpetua ja Felicitas, jotka mainitaan myös roomalaisessa kaanonissa. Heidän marttyyrionsa on peräisin vuodelta 203 Pohjois-Afrikasta kenties Tertullianuksen ja Perpetuan kynästä. Perpetua perusteli ei-kristilliselle isälleen: ”Isä, näetkö tuon astian? Eihän sitä voi nimittää miksikään muuksi kuin mitä se on? Samoin en minäkään voi sanoa itseäni miksikään muuksi kuin siksi mikä olen, kristityksi.” (s. 27)

Myös Origeneen piiriin kuului marttyyreita, joiden kuolemat sijoittuivat ajanjaksolle 193-211. Aleksandrialainen Potamiaina-niminen neito lupasi rukoilla häntä kuolemaan kuljettaneen sotilaan Basilideen puolesta. Potamiaina surmattiin kaatamalla hänen päälleen tulikuumaa pikeä. Pian Basilides kääntyi kristityksi ja selitti, että Potamiaina oli ilmestynyt hänelle yöllä ja asettanut hänen päähänsä marttyyriseppeleen. Basilides mestattiin pian kasteen jälkeen. (s. 33)

Noin sata vuotta myöhemmin (v. 304) Pohjois-Afrikassa mestattiin Crispina, joka ei suostunut palvomaan roomalaisia jumalia. Hän oli varhainen uskonnonvapauden puolustaja: ”Ei ole kysymys mistään palvonnasta, jos siihen pakotetaan vastoin tahtoa!” Crispina puhui myös Jumalan hänelle lahjoittamasta pelastuksesta ”kasteen autuaallisessa vedessä”, ja kun hänelle luettiin kuolemantuomio, hän sanoi: ”Siunaan Jumalaa [–] Jumalalle kiitos!” (s. 35)

Teologinaisia traditiossa

Eräät kirkkoäidit paljastavat erittäin mielenkiintoisia linkkejä apostolisen tradition välittymisestä. Esimerkiksi Makrina vanhempi ja hänen lapsenlapsensa Makrina nuorempi asettuvat herkulliseen 100-300-lukujen kirkkoisien seuraantoon seuraavasti: Pantaenus Aleksandrialainen-Klemens Aleksandrialainen-Origenes Aleksandrialainen-Gregorios Thaumaturgos-Makrina vanhempi-Gregorios Nyssalainen, Basileios Suuri ja Makrina nuorempi. (ks. s. 48)

Esimerkiksi Basileios Suuri vetoaa areiolaisuutta vastaan isoäitinsä opetukseen: ”Voisiko olla parempaa todistusta uskostani, kuin että minut on kasvattanut isoäitini, tuo siunattu nainen [–] joka opetti minulle siunatun Gregorioksen sanoja [–] Areioksen pahamaineinen jumalanpilkka ei ole saastuttanut sieluani.” (s. 49)

Basileoksen ja Gregorios Nyysalaisen sisar Makrina nuorempi oli teologian opettaja ja askeettiyhteisön perustaja. Hänen ja Gregorioksen dialogi sielusta ja ylösnousemuksesta on julkaistu myös suomeksi. Makrina oli myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, hän mm. huolehti nälkää näkevistä. Makrina oli syvällinen Raamatun tuntija ja tulkitsija, ja hänessä oli myös apologeetan vikaa: ”Meidän on keskityttävä tutkimaan, miten voisimme osoittaa oppimme kaikin puolin uskottavaksi” (s. 77).

Makrinojen jälkeen esiin astuvat Melaniat, jälleen vanhempi ja nuorempi. Melania vanhempi kuului rikkaaseen sukuun, mutta noin 30-vuotiaana hän lähti Egyptin erämaahan ja lahjoitti rikkauksia köyhille erämaaveljille. Myöhemmin Melania asettui Jerusalemiin ja perusti Öljymäelle kaksi luostaria. Hän ystävystyi Origeneen oppilaiden Rufinus Akvileialaisen ja Euagrios Pontoslaisen kanssa. Melanian kerrotaan lukeneen mm. 3 milj. riviä Origeneen tekstiä. (s. 137-139)

Melania vanhempaa pidetään kirkkoäideistä oppineimpana. Hänen kerrotaan käyneen läpi jokaisen kirjan seitsemän tai kahdeksan kertaa, hän luki jatkuvasti Raamattua ja ”vanhojen kommentaattoreiden kaikkia kirjoituksia”. Palladios kertoo Melanian saaneen n. 400 harhaoppista (Pyhän Hengen jumaluuden kieltänyttä) munkkia palaamaan kirkkoon (s. 139-140).

Melania nuorempi oli Melania vanhemman pojantytär ja oppilas. Myös Melania nuorempi lahjoitti omaisuutta köyhille ja ryhtyi askeetiksi. Melania pakeni Roomasta Sisiliaan, kun gootit piirittivät Roomaa vuonna 408, ja sitten hän siirtyi Afrikkaan, missä hän luki ahkerasti Raamattua, saarnakokoelmia ja ”jälkiruoaksi” pyhien elämäkertoja (s. 142). Hän rakennutti Öljymäelle kappelin ja vaati kuolinvuoteellaan saada kuulla epikleesin sanat kunnolla (s. 144).

M-kirjaimella alkavien naisteologien lista jatkuu: Marcella (s. 325-411) perusti ensimmäisen naisten askeettiyhteisön Roomaan. Hän tunsi Athanasioksen ja Hieronymuksen, osasi Raamatun alkukieliä ja oli hyvin perehtynyt teologisiin kysymyksiin. Hän oli origenistisessa kiistassa Hieronymuksen kanssa Rufinusta ja Makrinaa vastaan, ja hän sai vastavalitun paavi Anastasiuksen vakuuttuneeksi Origeneen harhaoppisuudesta. (s. 125-128)

Muita etukirjaimia

Etteivät M:llä alkavat dominoisi aivan totaalisesti, on syytä esitellä vielä kaksi E:llä ja kaksi P:llä alkavaa kirkkoäitiä: Egeria ja Eustochium, Paula ja Proba.

Näistä ensimmäinen eli Egeria kirjoitti itse tarkat muistiinpanot pyhiinvaelluksestaan itään 380-luvulla. Hän kulki neljä vuotta aasilla ja kävellen Egyptissä, Palestiinassa, Syyriassa ja Mesopotamiassa ja palasi sitten Konstantinopolin kautta kotiin länsi-Eurooppaan (s. 97). Erityisen mielenkiintoinen on pitkä kuvaus jerusalemilaisesta liturgiasta (s. 100-101).

Toinen E eli Eustochium oli ensimmäisen P:n eli Paulan tytär. Hekin vaelsivat pyhälle maalle ja kirjoittivat kokemuksistaan. Erityisesti he joutuivat vastaamaan raamatulliseen argumenttiin, jonka mukaan Jerusalem olisi hylätty eikä enää uuden liiton aikana mikään erityinen pyhä kaupunki. Kirje Marcellalle (s. 104-118) on kiehtovaa luettavaa.

Paulasta tuli Hieronymuksen läheisin ystävä. Eustochium oli Paulan kolmas tytär, ja hän lähti yhdessä äitinsä kanssa pyhälle maalle vuonna 384. Hän kasvoi askeettinaisten piirissä ja oppi hepreankielisiä lauluja jo pienenä. Eustochium oli konsekroitu neitsyt, hänen sulhasensa oli siis Kristus. Hieronymus kutsui Paula-äitiä jopa ”Jumalan anopiksi”! (s. 132) Hieronymus sanoo Paulan oppineen hepreaa niin hyvin, ettei latina kuultanut ollenkaan läpi hänen ääntämyksessään (s. 135).

Toinen P eli Proba pakeni monien muiden tavoin Roomasta 410, kun gootit valloittivat kaupungin. Proballe on osoitettu yksi Augustinuksen kuuluisimmista kirjeistä, jossa hän selittää Isä Meidän -rukousta. Kun Proban pojantytär Demetrias päätti ryhtyä konsekroiduksi neitsyeksi, Proba kirjoitti tuon ajan kolmelle huipputeologille pyytääkseen neuvoa Demetriasta varten: Augustinukselle, Hieronymukselle ja Pelagiukselle. Kaikki vastasivat. (s. 155-156)

Lopuksi

Laato kertoo monista muistakin tunnetuista kristillisistä naisista kuten Konstantinuksen äidistä Helenasta, joka rakennutti pyhälle maalle kirkkoja, ja Augustinuksen äidistä Monnikasta, joka muistetaan elävästi Tunnustuksista. Mukana on myös monia Augustinuksen lähipiirissä eläneitä naisia, heille on omistettu kirjan VI luku ”Afrikkalaista elämää”.

Laaton kirja osoittaa, että naiset eivät suinkaan olleet mitättömiä varhaiskristillisyydessä, vaan heidän joukossaan oli tärkeitä äitejä, opettajia, teologeja, marttyyreja, pyhiinvaeltajia ja yhteiskunnallisia auttajia. Tavallisesti vähemmän huomiota saava naisnäkökulma herättää aivan uudella tavalla henkiin 100-400-lukujen kirkkohistorialliset tapahtumat ja kiistat. Kirkkoäidit on siis sangen suositeltava teos.

Irenaeus-essee

13.9.2010

Ajattelin julkaista tässä Helsingin yliopistoon kirjoittamani esseen, joka kartottaa tilannetta väitöskirjaani varten eli selvittää tutkimusta Irenaeuksesta ja hänen Paavali-tulkinnastaan gnostilaisia vastaan. Esseen lukemalla saa varmasti hyvät perustiedot siitä, missä sekä Irenaeus- että gnostilaisuustutkimuksessa mennään. Lisäksi essee hahmottelee toisen vuosisadan suuren Paavali-tulkintakiistan tutkimuksen nykytilannetta. Essee on englanniksi. Lukemaan pääsee klikkaamalla allaolevaa linkkiä.

Ireneustilanne

Luther ja kirkkoisät

2.8.2010

Sain jokin aika sitten luetuksi Kaarlo Arffmanin kirjan Sanan jäljet – kirkon historian merkitys Martti Lutherin teologiassa (Helsinki 1993). Poimin tässä siitä parhaita paloja ja hahmottelen kokonaiskuvaa ja pääproblematiikkaa.

Martin mieli muuttuu

Martti Luther oli aluksi hyvän katolilaisen tapaan sitä mieltä, että kirkkoisillä ja kirkon opettajilla on painava historiallinen auktoriteetti Jumalan ilmoittaman ja kirkon vastaanottaman totuuden määrittelyssä.

Tällä strategialla hän myös eteni paavikirkon kritiikissään – kirkkoisät eivät tunteneet paaviuden ylivaltaa vaan korostivat Raamatun auktoriteettia. (Arffman, 34-37)

Martin mielessä tapahtui kuitenkin käänne, kun hän joutui kuuluisaan väittelyyn paaviudesta Johannes Eckin kanssa. Luther joutui ensin myöntämään isien ristiriitaisuuden – Matt. 16:18 oli alusta asti selitetty kahdella tavalla.

Luther keksi valikoida isistä ne, jotka olivat ymmärtäneet Raamattua ”oikein” – kuten Augustinus, Hieronymus, Beda ja Origenes. Kesäkuussa 1520 tapahtui kuitenkin selvä muutos siihen suuntaan, että isät jäivät taka-alalle Raamatun tieltä. Raamatun ”selvän” sanan korostamista isiä vastaan hän kuitenkin perusteli isä Augustinuksella. (s. 38-58)

Pannabullan jälkeen

Paavin pannabullan jälkeen Lutherin kanta vain jyrkistyi – isien sanat olivat nyt vain ihmissanoja. Raamattu ja isät olivat vastakohtia toisilleen kuin valo ja pimeys. Luther sanoi jopa vihaavansa Nikaian isien homoousios-termiä ja sanoi areiolaisten olleen oikeassa vastustaessaan sitä. (s. 60-63)

Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun reformaatio sai jo huomata Raamatun valon olevan liian himmeää ilman isiä ja kirkon historiaa. Reformaatioliike hajosi sisältäpäin kysymyksessä ehtoollisen merkityksestä ja olemuksesta.

Pian Saksan ja Sveitsin teologit ottivat toisistaan mittaa teologisessa taistelussa kirkkoisien ehtoollisopista. Ääni kellossa oli jälleen muuttunut – vanhojen pyhien isien leimaamista harhaoppisiksi ei voitu mitenkään hyväksyä. Luterilaisuus olikin nyt vain vanhakatolista uskoa (s. 86-88, 116)

Debatti sveitsiläisten kanssa johti suunnilleen samaan johtopäätökseen kuin debatti Eckin kanssa – sekä Raamattu että isät voitiin tulkita asiassa molempiin suuntiin. Luther päätyi jälleen tukeutumaan yksin ”selvään” Raamatun sanaan jäädessään patristiikassa tappiolle. Uusia keskustelukumppaneita hän kuitenkin yritti jälleen vakuuttaa historialla. Vuonna 1529 hän hyväksyi taas Nikaian homoousios-sanan. (s. 121-147, 155)

Kastekiista ja loppuhuomiot

Vastaava kiista toistui kysymyksessä lapsikasteesta uudelleenkastajia vastaan. Luther korosti historiallisen argumentin merkittävyyttä. Kaikki opit oli pystyttävä todistamaan vanhan kirkon avulla, pyhä kirkko ei voisi erehtyä näin keskeisessä asiassa. (s. 160-171)

Tämän näkökulman painottaminen sai Lutherin sanomaan jopa, että paavikirkossa oli ”kaikki kristillinen hyvyys” (alles Christlich gut). Näin hahmottuu Lutherin kaksijakoisuus ja ristiriitaisuus.

Kun Luther korosti jotain uutta ja antikatolista, kuten paaviuden kieltämistä tai vanhurkauttamisoppiaan, ja kun häntä vastustettiin isillä, hän vetosi ”selvään” Raamattuun ja vastusti isiä ja heidän auktoriteettiaan.

Mutta kun Luther halusi puolustaa jotain vanhaa, perinteistä ja katolista, hän vetosi isiin ja vanhan kirkon todistukseen. Jumala ei olisi voinut johtaa kirkkoa harhaan pelastusta koskevissa kysymyksissä.

Molempiin näihin kantoihin törmää yhä nykyajan protestanttisuudessa. Toiset yrittävät osoittaa protestanttisuuden olevan vanhan kirkon oikeaa kristillisyyttä, toiset taas hylkäävät historian ja tradition yksin Raamattuun vedoten.

Molemmat kannat tulevat siis Lutherilta, mutta vain toinen voi kestää. Arffman, joka itse on luterilainen, huomaa toisen lähestymistavan mahdottomuuden: ”miten Raamattu saattoi olla selvä ja luotettava, jos se ei ollut saanut edes yhtä ainoaa vanhan kirkon isistäkään ymmärtämään”, mistä kristinuskon ydinopeissa oli kysymys. (s. 153)

Helmiä Ireneuksen demonstraatiosta

12.7.2010

Sain hiljattain luettua Irenaeus Lyonilaisen Epideixis eli latinaksi Demonstratio (Apostolisen julistuksen todistus tai osoitus). Se on kirjoitettu toisen kristillisen vuosisadan loppupuolella, ja se on säilynyt meille vain yhtenä myöhempänä armeniankielisenä käännöksenä. Tämä on tietysti myöhemmin käännetty nykykielille. Käännän englannista suomeksi teoksesta Iain MacKenzie: Irenaeus’s Demonstration of the Apostolic Preaching (Ashgate 2002).

Siltä varalta, että joku lukijani ei vielä olisi asiasta perillä, Irenaeus oli apostoli Johanneksen opetuslapsen Polykarpos Smyrnalaisen opetuslapsi. Demonstraatio on upeimpia teoksia, joita kristitty voi lukea – siinä ollaan sekä ajallisesti että hengeltä hyvin lähellä apostoleita. Kirja on syvästi raamattuteologinen, apostolinen ja katolinen. Alla annan Irenaeuksen puhua kokonaan puolestaan.

Apostoliset alkeet

”Tietäen, rakas Marcianukseni, kaipuusi elää jumalisuudessa, joka yksin vie ihmisen ikuiseen elämään, iloitsen ja rukoilen, että säilyttäisit uskosi kokonaisena ja täten olisit mieluinen Jumalalle, joka sinut loi… Lähetämme sinulle ikään kuin alkeiden oppikirjan…” (1)

”Kun kerran ihminen on elävä olento, joka koostuu sielusta ja lihasta… mitä lihan puhtaus voi hyödyttää, jos totuus ei ole sielussa?” (2)

”Meidän on pidettävä kiinni uskon säännöstä ilman poikkeusta, ja tehdä Jumalan käskyt, uskoen Jumalaan ja peläten häntä Herrana ja rakastaen häntä Isänä. Tämä tekeminen on uskon tuotetta… sillä usko nojaa asioihin, jotka todella ovat.” (3)

”Aivan ensiksi se [uskon sääntö] käskee meitä pitämään mielessä, että olemme saaneet kasteen syntien anteeksiantamiseksi, Isän Jumalan nimeen, ja Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, joka tuli lihaksi ja kuoli ja nousi kuolleista, ja Jumalan Pyhän Hengen nimeen. Tämä kaste on ikuisen elämän sinetti, uusi syntymä Jumalalle, ettemme enää olisi kuolevaisten ihmisten lapsia, vaan ikuisen ja iankaikkisen Jumalan.” (3)

Filosofiaa ja teologiaa

”Sillä on välttämätöntä, että tehdyt asiat ovat jonkin suuremman syyn aiheuttamia, ja kaiken alku on Jumala. Sillä hän ei ole minkään tekemä, ja hänen kauttaan kaikki on tehty. Siksi on oikein ennen kaikkea uskoa, että on yksi Jumala, Isä…” (4)

”Toinen kohta on: Jumalan Sana, Jumalan Poika, Kristus Jeesus Herramme… jonka kautta kaikki tehtiin, joka myös aikojen lopulla tuli ihmiseksi ihmisten keskelle täyttämään ja kokoamaan kaiken yhdeksi, lopettamaan kuoleman ja näyttämään elämän ja perustamaan Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden yhteisön.” (6)

”Kolmas kohta on: Pyhä Henki, jonka kautta profeetat profetoivat ja isät oppivat Jumalan asiat ja vanhurskaat johdettiin vanhurskauden tielle, ja joka aikojen lopulla vuodatettiin uudella tavalla ihmiskunnalle koko maassa, uudistaen ihmisen Jumalalle.” (6)

”Siispä Isä on Herra ja Poika on Herra, ja Isä on Jumala ja Poika on Jumala, sillä Jumalasta syntynyt on Jumala. Joten hänen olemuksensa substanssissa ja voimassa on yksi Jumala, mutta lunastuksen taloudenhoidossa on sekä Poika että Isä.” (47)

Luominen, lankeemus, lunastus

”Ihmisen hän teki omin käsin… jotta ihminen olisi Jumalan kaltainen. Lisäksi hän oli vapaa ja itsensä herra, sillä Jumala teki hänet tätä varten, että hän hallitsisi kaikkea, mikä oli maan päällä.” (11)

”Hän teki hänelle tätä maailmaa paremman paikan, jossa oli parempi ilma, kauneus, valo, ruoka, kasvit, vesi ja kaikki elämän välttämättömyydet, ja sen nimi on Paratiisi. Niin kaunis oli tämä Paratiisi, että Jumalan Sana kävi siellä usein, käveli ja keskusteli ihmisen kanssa, ennakoiden tulevaa, että hän tulisi asumaan ja olemaan ihmisten kanssa.” (12)

”Aatami ja Eeva – sillä se on naisen nimi – olivat alasti, eivätkä hävenneet, sillä heissä oli viaton lapsenkaltainen mieli eikä heidän ollut mahdollista ymmärtää mitään siitä, mikä syntyy sieluun himojen ja häpeällisten himojen kautta… Siksi he eivät hävenneet, he suutelivat ja syleilivät toisiaan puhtaudessa lasten tavoin.” (14)

”Mutta jottei ihminen ajattelisi liikoja itsestään… Jumala antoi hänelle lain… niin että jos hän pitäisi käskyn, hän pysyisi iäti kuolemattomana, mutta jos hän rikkoisi, hänestä tulisi kuolevainen… Tätä käskyä ihminen ei pitänyt, itsensä syntiseksi tehneen enkelin harhaanjohtamana… ja hän tuli karkotetuksi Paratiisista.” (15-16)

”Jumala lähetti profeetat Pyhän Hengen kautta… heistä tuli Jeesuksen Kristuksen ilmoituksen julistajia, ilmoittaen että Daavidin jälkeläisistä hänen lihansa kukoistaisi… ilmestyen aikojen lopulla koko maailmalle ihmisenä, Jumalan Sana kooten yhteen itsessään kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä.” (30)

”Siispä Sana tuli lihaksi, jotta sen lihan kautta, jossa synti oli hallinnut, se myös menettäisi valtansa eikä olisi enää meissä… Oli näet välttämätöntä, että Aadam koottaisiin Kristukseen, jotta kuolemattomuus nielaisisi kuolevaisuuden; ja Eeva koottaisiin Mariaan, jotta neitsyt olisi neitsyen esirukoilija, ja neitsyen kuuliaisuudella neitsyen tottelemattomuus pantaisiin pois.” (31, 33)

Helmien helmet

”Lisäksi hän täytti lupauksensa Abrahamille, että hänen jälkeläisensä olisivat kuin taivaan tähdet. Tämän Kristus teki… ja teki häneen uskovista maailman valon, ja Abrahamin kanssa samalla uskolla vanhurskautti pakanat… Abraham vanhurskautettiin uskosta, ja vanhurskaalle ei ole lakia pantu. Samoin meidätkin vanhurskautetaan, ei laista, vaan uskosta, josta laki ja profeetat todistavat…” (35)

”Hän täytti lupauksensa Daavidille, sillä hänelle Jumala oli luvannut että hänen ruumiinsa hedelmästä hän nostaisi ikuisen Kuninkaan, jonka valtakunta ei loppuisi… Jumalan Pojasta tuli Abrahamin ja Daavidin Poika, täydellistäen ja kooten itsessään kaiken tämän… sillä olimme synnin vankeja, syntyen syntisyydessä ja eläen kuoleman alaisuudessa.” (36-37)

”Apostolit… näyttivät ihmiskunnalle elämän tien, puhdistaen heidän sielunsa ja ruumiinsa veden ja Pyhän Hengen kasteella… Hengen he olivat saaneet Herralta ja antoivat eteenpäin niille, jotka uskoivat, ja näin he järjestivät ja perustivat kirkot. Uskolla ja toivolla ja rakkaudella he toteuttivat profeettojen ennustuksen, pakanoiden kutsun…” (41)

”Niille, jotka näin uskoivat häneen ja rakastivat Herraa ja pysyivät pyhyydessä ja vanhurskaudessa ja kärsivällisessä kestävyydessä, kaikkien Jumala oli luvannut antaa ikuisen elämän kuolleista ylösnousemisen kautta… sillä tällainen on uskovien tila, sillä heissä asuu jatkuvasti Pyhä Henki, joka annettiin heille kasteessa, ja jonka vastaanottaja säilyttää, jos hän vaeltaa totuudessa ja pyhyydessä ja vanhurskaudessa ja kärsivällisessä kestävyydessä.” (41-42)

”Että hän ei lähettäisi lunastettuja takaisin Mooseksen lainsäädäntöön – sillä laki sai täyttymyksensä Kristuksessa – vaan haluaisi heidän elävän uutuudessa Sanan kautta, uskossa Jumalan Poikaan ja rakkaudessa, Jesaja ilmoitti, sanoen…” (89)

”Jumala on koonnut meissä Abrahamin uskon jälleen itselleen, eikä meidän pitäisi palata enää takaisin, tarkoitan ensimmäiseen lainsäädäntöön. Sillä olemme saaneet lain Herran, Jumalan Pojan, ja uskossa häneen opimme rakastamaan Jumalaa koko sydämestämme, ja lähimmäistämme niin kuin itseämme.” (95)

Gnosiksen paluu

21.6.2010

Käsitys ”yhtenäisestä”, ”yhdestä” tai ”yhteisestä” kirkosta ennen vuotta 1054 on parhaillaan yksinkertaistus ja pahimmillaan harha. Kristinuskon erilaisia tulkintoja on ollut tarjolla alusta saakka, ja erot muodostuivat kirkko(j)a jakaviksi jo aivan alussa.

Kiista kristinuskon todellisesta sisällöstä kukoisti jo ajanlaskumme toisella vuosisadalla, kun vastakkain olivat kirkkoisät ja gnostilaiset. Perinteisesti kaikki kristityt ovat olleet yhtä mieltä siitä, että gnostilaisuus oli epäkristillinen harha.

Gnostilaisuuden sisällöstä

Gnostilaisuuden sisältö paljastaa, miksi kukaan Raamattuun ja Kolminaisuuteen uskova nykykristitty ei voi pitää gnostilaisuutta todellisena kristinuskona. Gnostilaiset uskoivat kaikenlaisiin aioneihin ja emanaatioihin, joista lopulta tuli Demiurgi, Luoja-Jumala. Sen sijaan Kristuksen Isä oli toinen Jumala kuin Vanhan testamentin Luoja-Jumala.

Ihmiset ovat syntymänsä perusteella kolmessa ryhmässä, fyysiset, psyykkiset ja pneumaattiset. Ensimmäiset eivät voi pelastua, toisiin kuuluvat tavalliset kirkon jäsenet, ja heillä on vapaus valita, kolmanteen taas kirkon valaistuneet eliittijäsenet eli pelastuvat gnostilaiset.

Gnostilaisilla oli ylimääräinen salainen sakramentti, ”lunastus”, heillä oli väitettyä salaista tietoa apostoleilta (jonka mukaan Luoja-Jumala ei ollut Jeesuksen Isä), he väheksyivät ruumiillisuutta ja sallivat sen takia tavallisilta kristityiltä kiellettyjä moraalittomuuksia.

Valheellinen tieto

Gnostilaisuus tulee kreikan sanasta gnosis, joka tarkoittaa tietoa. Jo 2. kirje Timoteukselle kirjoittaa valheellisesti ”tiedoksi” kutsuttua oppia vastaan. Toisen vuosisadan lopulla kirkkoisä Irenaeus sai tästä inspiraation viisiosaisen antignostilaisen teoksensa nimeen.

Irenaeus oli apostoli Johanneksen opetuslapsen piispa Polykarpoksen opetuslapsi. Hän tukeutui argumentaatiossaan aiempien kristittyjen kuten Klemens Roomalaisen, Ignatios Antiokialaisen, Hermaan ja Justinos Marttyyrin kirjoituksiin.

Olen valmistelemassa tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten Irenaeuksen argumentaatiosta gnostilaisia vastaan ja erityisesti Paavali-tulkinnan osuudesta tässä kiistassa. Jo tässä varhaisessa vaiheessa kiistasta on paljastunut erikoisia yksityiskohtia.

Protestanttisuuden paluu – minne?

Protestantismi esitti jo varhaisessa vaiheessa olevansa paluu varhaisen kirkon todelliseen katoliseen uskoon, kirkkoisien uskoon, ensimmäisten ”yhteisen kirkon ajan” konsiilien uskoon, joka oli turmeltu keskiajalla.

Gnostilaiskiistan tutkiminen on kuitenkin paljastanut mielenkiintoisia yhtymäkohtia nimenomaan gnostilaisuuden ja protestantismin välillä. Onko protestantismi sittenkin paluuta gnostilaisuuteen eikä kirkkoisiin?

Jos protestantit ovat katolisen kirkon kanssa samaa mieltä siitä, että kirkkoisät olivat oikeassa ja gnostilaiset väärässä, kuinka he voivat oikeuttaa olemassaolonsa, jos kirkkoisien argumentit gnostilaisia vastaan ovatkin yhtä lailla argumentteja heitä itseään vastaan?

Esimerkkejä

Tämän alustavan teesin tarjoan tässä vaiheessa vain mietittäväksi muutaman esimerkin kera. Ensiksi Marcionin eräs pääajatus oli tiukka lain ja evankeliumin erottaminen – samoin Luther – kun taas Irenaeus puolusti vahvasti lain ja evankeliumin ykseyttä.

Toiseksi gnostilaisten näkemys kirkosta oli hengellinen, kun taas kirkkoisien argumentti oli jatkuvasti näkyvän kirkon ykseys, apostolinen traditio, piispojen suksessio, presbyteerien auktoriteetti. Gnostilaisten tavoin protestantit nostivat uskomuksensa näkyvää hierarkiaa vastaan.

Gnostilaisten näkemys pneumaattisten pelastusvarmuudesta muistuttaa myös kalvinistista ja myöhemmin evankelikaalista ”kerran pelastettu, aina pelastettu” -oppia. Tähän liittyy negatiivinen kuva pahasta luomakunnasta ja materiasta, jolla on seurauksia sakramentologiaan.

Ignatios ja Irenaeus puolustivat Kristuksen ja uskovien ruumiillista ylösnousemusta ja linkittivät tähän eukaristian, jossa Kristus antaa meille ruumiinsa syötävksi lupauksena ylösnousemuselämästä.

Jos siirrytään tunnustuksellisesta ajasta nykyaikaan, on protestanttisuus mennyt yhä enemmän gnostilaiseen suuntaan. Gnostilaiset nimittäin sallivat naisten toimia pyhissä viroissaan, kun taas Tertullianus vastusti tätä kiivaasti. Ja jos kerran ruumiin teot eivät voi vaikuttaa kielteisesti hengen pelastukseen, homoaktitkin ovat suotavia.

Mietinnän paikka

Siltä varalta, että gnostilaisuus alkaisi jotakuta kristittyä tässä vaiheessa viehättää, on muistettava, että gnostilaiset kielsivät Kristuksen kärsineen ja kuolleen ristillä. Heidän mukaansa Kristus nauroi taivaassa, kun tyhmät kristityt luulivat tapettua Jeesusta Kristukseksi.

Monet nykytutkijat yrittävät selittää gnostilaisuuden olleen vain vaihtoehtoinen kristillisyyden muoto. Termeistä oikeaoppisuus, harhaoppi ja gnostilaisuus halutaan luopua. Ei haluta tunnustaa, että apostolit oikeasti opettivat ja auktorisoivat tiettyjä henkilöitä.

Gnostilaisuus tekee paluuta. Suomeenkin on perustettu gnostilaisuuden seura – gnosis.fi. Islamilaiset apologeetat ovat innostuneet gnostilaisista yrittäessään todistaa alkuperäisten kristtityjen kieltäneen Jeesuksen ristinkuoleman. Da Vinci-koodi herkuttelee gnostilaisuudella kirkkoa vastaan.

Kristityillä on mietinnän paikka. Katolilaisilla ei ole mitään pelättävää, mutta faktat on tunnettava. Protestanttien sopii miettiä tarkkaan, kummalla puolella he todella ovat ja haluavat olla – kirkkoisien vai gnostilaisten. Gnosista vastaan kun tehoaa ainoastaan katolinen lääke.


%d bloggers like this: