Seitsemän veljeksen teologia

Jollain ihmeen konstilla onnistuin käymään peruskoulun ja lukion lukematta koskaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Vuosi sitten Aleksis Kiven päivänä 10.10. päätin lukea ko. romaanin seuraavan vuoden aikana, ja saavutinkin tavoitteeni ennen tämän vuoden Aleksis Kiven päivää.

Luin WSOY:n vuonna 1999 painaman sinikantisen laitoksen, jonka kansikuvana on Akseli Gallen-Kallelan ”Veljesten pako Jukolaan” vuodelta 1907. Seitsemän veljestä julkaistiin alun perin vuonna 1870 (tuttu vuosi myös katolisesta dogmatiikasta – mikä konsiili?), ja Kivi kuoli vain kaksi vuotta myöhemmin 1872. Kiven kuolinmökki ja hauta ovat Tuusulassa ja hänen synnyinkotinsa Nurmijärvellä.

Kiven syntymäkodissa käydessäni sain tietää, että hänen äitinsä toivoi pojastaan pappia. Kivi harkitsikin pappeutta pitkään mutta päätyi lopulta kirjailijaksi (ja jopa kansalliskirjailijaksi!). Teologinen tarkkanäköisyys paistaa silti läpi Seitsemässä veljeksessä, ja juuri siihen keskityn tässä tiiviissä kirjaesittelyssä.

”Jukolan kristillinen veljesparvi”

Seitsemän veljeksen maailmankatsomuksellinen konteksti on läpensä kristillinen. Usko ei ole kaventunut yksityisasiaksi, vaan veljekset puhuvat usein ja avoimesti Jumalasta ja kristillisestä opista. He ovat ”Jukolan kristillinen veljesparvi” (s. 29), ”kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen soltaatteja”, vaikkeivät osaakaan lukea (s. 118). Heidät on kasvattanut kristitty äiti, joka niin ikään oli lukutaidoton (s. 91).

Lukutaidottomuuteen nähden veljekset ovat aikamoisia Raamatun ja kristillisen opin tuntijoita. Dialogeissa mainitaan mm. Aadam, Nooan arkki, Siion, Sebaoth, Simeonin kiitosvirsi ja Sakkeus sekä ”pyhä Paavali”. Veljekset viittaavat kerran jos toisenkin myös yksittäisiin Raamatun jakeisiin, sellaisiinkin, joita ei luulisi kaikkein tunnetuimmiksi: ”niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle” (s. 31, vrt. Room. 12:20).

Myös veljesten dogmatiikka lepää kivenkovalla perustalla. He puhuvat luomisesta, enkeleistä, perisynnistä, lihan heikkoudesta, kasteesta ja hätäkasteesta, Jumalan armosta ja rangaistuksesta, sielusta ja ruumiista, taivaasta ja helvetistä sekä maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta. Katolilaisen silmään pistäneinä kuriositeetteina mainittakoon, että papin tulee ”messuta” (s. 187) ja että yksi nimiehdotuksista Juhanin esikoiselle oli Erik Translatus (s. 311).

Seitsemän veljeksen teologia herättää paljon ajatuksia. Joskus kansallisromaanin kieli tarjoaa vaihtoehtoja väsyneelle katekeesille, joskus dogmaattiset debatit koskettavat yhä tänäänkin polttavia ekumeenisia ongelmia. Seuraavassa poimin mielestäni parhaita paloja Seitsemän veljeksen teologisesta annista.

Vanhan-Aatamin pirunpihka ja hurskaan Aapelin veri

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi veljesten keskusteluun Vanhasta Aatamista ja perisyntiopista, joka on monille kovin problemaattinen ”uskon-pykälä” myös nykypäivänä. Timon ongelmana oli se, että vaikka hän tiesi kyseessä olevan ”perisynnin tunnusmerkki”, hän ei voinut olla mieltämättä Vanhaa Aatamia ”vakavaksi taatoksi vilttihatussa”, joka ”astelee aatoksissaan ja ajelee härkäparia”. (s. 24)

Nykyihmisen ongelmana lienee pikemminkin se, että koko perisynnin käsite alkaa olla vieras, vanhahtava ja jopa vastenmielinen. Opetuksessa ja julistuksessa voisikin ehkä hyödyntää Seitsemästä veljeksestä saatavaa synonyymiä, ”kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa” (s. 285), mikä merkitsee sitä, että ”ihminen on heikko, eikä voi hillitä vihansa ja synnin voimaa” (s. 46). Nyt 2000-luvun suomalaiskuulijakin hymyilee ja nyökkää.

Toiseksi kiinnitin huomiota siihen, kuinka veljekset kunnioittavat aapista eli oletettavasti Agricolan ABC-kirjaa, joka sisältää aakkosten lisäksi pienen katekismuksen. Raivoissaan Juhani toteaa: ”Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja!” (s. 39) Yhteenotossa toukolaisten kanssa Juhani käskee alakynnessä olevaa tappelupukaria suutelemaan pensaaseen viskattua aapista:

”Tee se, tee se, muutoin huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani musta kuin saunan tonttu. Sentähen suutele aapistani. Minä rukoilen sinua meidän molempien puolesta!” (s. 45)

Kadotuksen pätsi ja ijankaikkinen sauna

Veljekset ovat tietoisia siitä, etteivät he ole mitään pyhiä pulmusia. Eero toteaa, että tässä on ”seitsemän villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa” (s. 70) ja Simeoni tulkitsee, että ”Jumala rankaisee [meitä] syntiemme tähden” (s. 73). Saunassa Simeoni kehottaa veljiään muistelemaan ”kadotuksen pätsiä” ja kysyy, eikö löylyn mojova kuumuus tuo mieleen helvetin tulta (s. 78).

Helvettiin liittyy myös kansallisromaanin kovin ja kriittisin teologinen debatti. Juhani kyseenalaistaa Luojan viisauden maailman järjestämisessä ja kertoo, miten olisi itse asiat tehnyt. Aapo ja Simeoni puolustavat Jumalaa, joka ”tahtoo koetella ihmislapsen voimaa uskossa”. Juhani vastaa viiltävästi:

”Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa kautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niin kuin sääksiä vaan; sinne, johon en soisi käärmettäkään minä, vaikka syntinen ihminen.” (s. 84)

Veljet yrittävät nöyryyttää Juhania muistuttamalla veljesjoukon monista synneistä, mutta Juhanin mukaan ei kannata ”alati muistella tuota tulista uumentoa, perkelettä ja pieniä perkeleitä”, sillä moinen panee ”sekaisin miehen pään”. Veljesten hurjapäisyyksiä on pidettävä nuoruuden hullutuksina eikä synteinä ankarassa mielessä: ”Jumala on pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos vilpittömästä sydämestä rukoilemme”. (s. 84-85)

Juhani torjuu kyllä törkeät synnit, joita ”tulee karttaa”, mutta pienempiä syntejä ei tule aina ”laskea omantunnon ongennokkaan”. Simeoni ja Aapo huudahtavat kauhuissaan, että Juhanin oppi on saatanan kuiskutusta ja ”väärää oppia ja uskoa”, ja Timo lisää, että Juhani haluaa ”kiusata meitä Turkkilaisten uskoon”. Juhani vastaa vakuuttavasti: ”Kitanne kiinni, ja paikalla!” (s. 85-87)

Ekumeeninen ydinkysymys ja reformaation merkkivuosi

Ylläolevassa dialogissa veljekset koskettavat synti-, armo- ja pelastusopin ydinkohtaa, jota myös ekumeenisessa katolis-luterilaisessa dialogissa tulisi paljon tähänastista perusteellisemmin käsitellä. Mielestäni kysymys lievästä ja vakavasta synnistä kaikkine seurauksineen on suurin sekä teoreettinen että käytännöllinen ero katolisen ja luterilaisen pelastusopin välillä, mutta se on jäänyt lähes täysin vaille huomiota, puhumattakaan tyydyttävästä ratkaisusta.

Kysymys kuolemansynnistä ja sen seurauksista palaa estradille romaanin lopussa, kun Timon vaimo valittaa veljien viinanjuonnista: ”Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen helvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta.” Timo vastaa: ”Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan.” Tämän jälkeen kerrotaan pyhäaamuista, joina lähdettiin ”rippikirkkoon” ja joina Timon vaimo pyysi aina ”anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän sunkin olisi rikkonut heitä kohtaan”, mikä oli aina ”liikutuksen hetki”. (s. 336)

Seitsemän veljestä asettaakin reformaation merkkivuoteen valmistautuville katolilaisille ja luterilaisille kinkkisiä kysymyksiä. Kuinka vanhurskauttaminen uskosta ja armosta suhteutuu konkreettisiin tekosynteihin? Onko lievällä ja raskaalla synnillä eroa? Menetetäänkö pelastava armo vakavasta synnistä, ja jos kyllä, niin mikä kaikki on laskettava vakavaksi synniksi? Onko rippi välttämätön tai edes hyödyllinen keino saada (vakavat?) synnit anteeksi?

Seitsemän veljestä on siis täysillä mukana reformaation 500-vuotismuistossa 2017. Niin kansallisromaanin veljet kuin sen taivaatkin julistavat merkkivuoden slogania: ”’rukoiletteko, sen vietävät, armoa?’; ja kaiku pilvistä vastasi: ’armoa!'” (s. 44)

Heikki Räisänen: Uuteen uskoon

Sarja Suomen kuuluisimman eksegeetin, emeritusprofessori Heikki Räisäsen kirjoista jatkuu nyt teoksella Uuteen uskoon (Kirjapaja 1993, ks. HS:n arvio). Joissain herätysliikepiireissä kirjan nimeä on siteerattu ikään kuin se merkitsisi jonkinlaista uuden uskonnon ohjelmanjulistusta, mutta Räisänen selittää muistelmissaan, että kyse on vain sanaleikistä.

Sanonta ”uuteen uskoon” tarkoittaa mitä tahansa muovausta tai uudistusta, ja kirjan pointti selittyy paremmin alaotsikolla: Teologisesta itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kahteen osaan (itsekritiikkiin ja vuoropuheluun) jakautuva kirja koostuu pääasiassa Räisäsen jo muualla (kuten Vartijassa) julkaisemista artikkeleista.

Kahdessatoista luvussa Räisänen popularisoi kiitettävästi akateemisen tutkimuksensa herättämiä ajatuksia. Monet teemat ovat tuttuja Räisäsen muista kirjoista, esim. Raamatun vaikutushistoria ja sen pimeätkin puolet, taivas ja helvetti, Jeesuksen kaksiluonto-opin kritiikki, Paavali ja juutalaisuus, Koraanin ja Raamatun Jumala ja Jeesus-kuva.

Joudun tässä artikkelissa keskittymään ainoastaan kirjan ensimmäisen osan kuuteen artikkeliin, koska vaimoni on kieltänyt minua sekaantumasta liikaa islamiin;) Näistä kuudesta artikkelista riittää kuitenkin juttua aivan tarpeeksi.

Raamatun vaikutushistoria

Raamattua, sen merkitystä, tulkintaa, reseptiota ja käyttöä on tutkittu valtavasti, mutta Räisästä kiinnostaa kysyä, miten Raamattu on vaikuttanut ihmisten elämään ja historiaan. Usein on tietysti vaikeaa erottaa, missä määrin tiettyyn ilmiöön on vaikuttanut juuri Raamattu ja missä määrin muut seikat. Silti Räisänen esittää huomioita, jotka pistävät miettimään.

Lienee selvää ja kiistatonta, että Raamatulla on ollut monien myönteisten vaikutusten lisäksi myös kyseenalaisia ja suoranaisesti kielteisiäkin vaikutuksia. Tämä nostaa teologisen ongelman niille, joilla on kovin korkea näkemys Raamatun sanasta ja sen ”itsevaikuttavuudesta”: Mitä kaikkea se onkaan saanut aikaan? Aina voitaneen tietysti sanoa, että kyse on ollut väärinkäytöstä, mutta kuka määrittelee ”oikean” tulkinnan ja miten?

Paavit käyttivät Matt. 16:18-19:ää keskiajan valtataistelussa kuninkaita vastaan, Luuk. 22:38:n perusteella kehitettiin teoria maallisesta ja hengellisestä miekasta/vallasta, Matt. 19:12:n nojalla Origenes teki itsestään eunukin, 2. Moos. 22:17:lla perusteltiin noitavainot, Room. 13:lla on vaiennettu kritiikki esivaltaa kohtaan, 5. Moos. 23:19-21/Luuk. 6:35:n nojalla koron ottaminen on tuomittu kuolemansyntinä, 5. Moos. 13:n nojalla on poltettu harhaoppisia, Matt. 27:24-25:n ja Joh. 8:44:n nojalla on vihattu juutalaisia.

Osa näistä synneistä menee katolisen kirkon (paaveja myöten), osa protestanttien, osa molempien piikkiin. Tunnustus- ja kirkkokunnilla ei ole tässä varaa polemisoida toisiaan vastaan, vaan kaikkien on katsottava peiliin. Räisänen ei suinkaan vähättele Raamatun positiivisia vaikutuksia, hän luettelee niitäkin pitkän listan. Räisäsen esiin nostama ongelma on pyhän kirjan idea itsessään, nimittäin se, että kun koko Raamatun kirjava tekstikokoelma on tehty arvovaltaiseksi, kenttä on ollut vapaa monenlaisille sovellutuksille.

Räisäsen päätelmä kuuluu, että kaikki tämä alleviivaa tulkitsijan vastuuta. ”Hänen on tehtävä tietoisesti valintoja Raamatun erisuuntaisten linjojen välillä.” Hän kysyy myös edellä kuvatun historian pohjalta, olisiko kirkossa ”rohjettava ottaa kantaa myös joitakin tärkeitä Raamatun ajatuksia vastaan” vaikkapa rakkauden vaatimuksen tai totuudenmukaisuuden periaatteen nojalla. ”Pyhän kirjan tulevat vaikutukset riippuvat joka tapauksessa paljolti ratkaisuista, joita sen käyttäjät tekevät.” (s. 29)

Ymmärrän ”Raamattu-uskollisten” kristittyjen vastareaktion: koko Raamattu on Jumalan Sanaa, eikä sitä voi oman mielen mukaan pilkkoa auktoritatiivisiin ja ei-auktoritatiivisiin osiin. Tämä periaatteellinen vakaumus ei kuitenkaan ratkaise yksittäisiä ongelmia. Raamatun sisäisen moninaisuuden ja historian faktat täytyy kohdata, ja tulkitsijan vastuun korostukseen on voitava yhtyä myös silloin, kun haluaa pysyä uskossa Raamatun inspiraatioon.

Onneksi fundamentalistinen inspiraatiokäsitys ja Räisäs-tyyppinen klassisen kristinuskon perusvakaumusten (teistinen historian Jumala, inkarnoitunut Kristus, ilmoitus, apostolisen uskon normatiivisuus) hylkääminen eivät ole ainoat vaihtoehdot. Onneksi kirkkokin on viime aikoina avautunut itsekritiikille ja näyttää siinä mielessä tietä perinteisemmille kristityille. Voimme aivan hyvin pysyä ”enemmän-kuin-kulttuurikristittyinä” ja silti ottaa Räisäsen esittämät näkökulmat sydämeemme.

Taivas ja helvetti

Artikkelissa taivaasta ja helvetistä väläytetään myös Raamatun helvettiopin vaikutushistoriaa, mutta aiheen käsittely on tässä artikkelissa pääosin systemaattisempaa ja henkilökohtaisempaa.

Räisästä helvetin liekit ovat kärvennelleet aina lapsuudesta ja nuoruudesta saakka, jolloin hän oli viidennen herätysliikkeen vaikutuspiirissä. ”Hienovarainen vallankäyttö (…) teki minusta ’uskonnon uhrin’: elämäni oli predestinoitu tämän problematiikan työstämiseen” (s. 30).

Tällaiset asiat vaativat vakavaa suhtautumista. Räisänen käy läpi sitä, kuinka usko tuonpuoleisuuteen ja kaikkien tuomioon ja ylösnousemukseen syntyivät juutalaisuudessa 160-luvulla eKr. maanpäällisen epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Vaikka historiankuvaus on lyhyt ja varmasti altis kritiikillekin, päätelmä panee pakostikin miettimään:

”Historian tavanomainen ironia on ollut kuvassa mukana: helvetin roihu syttyi alkuaan sortajia varten, mutta päätyi kärventämään pieniä ja heikkoja. Se lienee ahdistanut vähemmän niitä, jotka liikuttavat sotajoukkoja ja suurta rahaa kuin niitä, joilla muutenkin on arka tunto ja heikko itsetunto.” (s. 32)

Helvetin historia on muutenkin pimeä. Tertullianus totesi ihanuuden huipuksi juutalaisten pilkkaamisen heidän matkallaan ikuiseen piinaan; Augustinus ja keskiajan kirkko päättelivät, että harhaoppisten kidutuksella ja kuolemalla rankaiseminen on armeliasta, jos se voi pelastaa heidät ikuisesta kärsimyksestä (s. 35-36).

Yksi ratkaisu on tietysti luopua helvetistä, mutta silloin se pitäisi sanoa selvästi ääneen: ”Vaikeneminen ei riitä, sillä helvetti on totta liian monelle sanan kuulijalle.” On myös vaikea luopua helvetistä menettämättä samalla taivasta. (s. 37)

Räisänen kulkee itse tätä tietää ja sanoo, että sekä helvetti että taivas ovat hänelle ”inhimillisiä utopioita”. Utopioita ei pidä vähätellä, ne voivat olla tarpeellisia, mutta jälleen palataan vastuuseen siitä, minkälaisia utopioita valitaan. Räisänen valitsee taivaan utopian, joka merkitsee ruumiillisuuden, työn, maanpäällisen elämän ja ihmissuhteiden vakavasti ottamista. Sen symboliksi sopii yhteinen iloinen ateria, jolla nautitaan oikeaa leipää ja viiniä. (s. 37-38)

Räisäsen valinta on yksi mahdollinen vaihtoehto, mutta se kuuluu yhteen monen muun perustavan dogmaattisen valinnan kanssa. Jos esimerkiksi on vähänkin korkeampi kristologia kuin Räisäsellä, on paljon vaikeampi luopua helvetistä kokonaan, ja niin edelleen. Mitä sitten niiden tulisi tehdä, jotka eivät ole valmiita niin radikaaleihin perusratkaisuihin kuin Räisänen, mutta jotka tuntevat nahoissaan esitettyjen näkökohtien vakavuuden?

Itse ajattelen, että tuonpuoleisuudesta luopumisella emme pääse kovin pitkälle. Vääryydet eivät korjaudu, hyvä ei voita, (uskonnonkaan) uhrit eivät lopulta saa oikeutta, sielumme kaipuu ei täyty. Taivaasta on pidettävä kiinni, ei vain utopiana vaan toivona ja todellisuutena. Entä sitten helvetti?

Tykkään tässä yhteydessä Hans Urs von Balthasarin (kirjassa Dare We Hope?) ja Johannes Paavali II:n ajatuksista. Helvetin todellisesta mahdollisuudesta ja vaarasta on pidettävä kiinni, mutta emme voi sijoitella sinne ketään, vaan saamme toivoa pelastusta jokaisen kohdalla. Kun asian jättää hyvän, kaikkivaltiaan ja kaikkien pelastusta oikeasti tahtovan Jumalan käsiin, voi sen kestää myös psykologisesti hieman paremmin.

Kaksiluontoinen Kristus?

Kolmas artikkeli meneekin sitten aivan dogmatiikan ytimeen, Kristuksen kaksiluonto-oppiin otsikolla Todellinen Jumala vai todellinen ihminen? ”Vai”-sana antaa jo osviittaa kriittisestä kannasta perinteistä oppia kohtaan (tosi Jumala ja tosi ihminen).

Räisänen aloittaa apostolisesta uskontunnustuksesta, joka ei oikeasti ole apostolien laatima. Apostolien aikana tunnustukset olivat lyhyitä, kuten ”Jeesus on Herra”. Apostolinen credo on kuitenkin ”yksinkertainen, Raamattua myötäilevä ja Raamatun sanontoja viljelevä jokamiehen ja -naisen tunnustus”, kun taas nikealais-konstantinopolilainen credo on ”spekulatiivisepi ja teologisempi”, se ”tietää” jo paljon enemmän Jumalasta ennen aikojen alkua.

Athanasioksen uskontunnustus sitten käsittelee Isän ja Pojan suhteita jo ”kolmen katekismussivun verran, kunnes pääsee puhumaan – muutamalla rivillä – Kristuksen työstä”. Tässä lukija saa käsityksen opin kehityksestä ja alkaa jo kyselemään, onko kehitys tapahtunut aivan terveeseen suuntaan, varsinkin kun Athanasioksen tunnustus toistelee iankaikkisen kadotuksen kirouksia niille, jotka eivät tätä oikeaa uskoa ”täydellisenä ja puhtaana pidä” (s. 42-43).

Räisänen tarkastelee kehityskululle ratkaisevaa Johanneksen evankeliumin Kristus-kuvaa: se poikkeaa muista (varhaisemmista) evankeliumeista kuvatessaan suvereenia Jeesusta, joka tuli taivaasta hoitamaan tehtävänsä, joka tiesi kaiken etukäteen, joka oli oman vangitsemisensa herra, joka ei oikeastaan edes kärsinyt (sana puuttuu Johannekselta kokonaan, sen tilalla on kuninkaallinen ”korotus”).

Synoptikkojen Jeesuksen rukoustaistelu Getsemanessa puuttuu Johannekselta, hänen Jeesuksensa rukoilee ”näön vuoksi” (ks. Joh. 11:41-42), hän ei tarvitse rukousta Lasaruksen herättämiseen kuolleista vaan tahallaan viivyttelee, jotta mätänemisprosessi käynnistyisi ja opetuslasten usko ihmeidentekijään siten vahvistuisi entisestään. Sitten tulee Räisäsen pommi:

”Tällainen Jeesusko olisi ollut ’kaikessa (!) meidän kaltaisemme ihminen, kuitenkin ilman syntiä'”, niin kuin Heprealaiskirje ja katekismus opettavat? ”Johanneksen kuvaama jumalolento on lähes kaikessa toisenlainen kuin me (ja lisäksi ilman syntiä).” (s. 45) Pari vastaesimerkkiä itkusta ja väsymyksestä eivät asiaa muuksi muuta. Räisänen kutsuu Ernst Käsemannia seuraten Johanneksen Jeesus-kuvaa ”naiivin dokeettiseksi”.

Tämän jälkeen Räisänen käsittelee synnittömän ihmisen ajatuksen ongelmaa Darwinin jälkeen, Paavalin kristologiaa ja eskatologian siirtymistä varhaisen kristillisen julistuksen keskiöstä uskontunnustuksen loppuun ikään kuin liitteeksi. Loppupäätelmissä Räisänen esittää henkilökohtaisen mielipiteensä, jonka mukaan uskontunnustukset eivät ole ajattomia ja yleispäteviä, vaan ne ovat sidoksinsa aikansa ajatusmalleihin.

Räisäsen resepti ei kuitenkaan ole uskontunnustusten hylkääminen tai uudelleenkirjoittaminen, vaan ne voi ”säilyttää dokumentteina ikuisen prosessin eräistä klassisista vaiheista” (s. 52) Uskontunnustuksia voi käyttää ylistyksenä, ”jos ne voi tulkita runollisiksi kuviksi”, ”jos ne saavat olla rakkauden kieltä; metafysiikkana niistä tulee painolastia”. (s. 53)

Räisäsen resepti on tietoinen oman perinteen uudelleentulkinta tiedostamattoman sijaan. ”Ei tarvitse uskotella itselleen ja muille, että näin juuri alkuseurakuntakin uskoi ja menetteli. Tämä mahdollisuus vapauteen hurskaasta itsepetoksesta on jotakin uutta – etu, joka meillä omassa historiallisessa tilanteessamme on verrattuna vielä esimerkiksi Lutheriin ja muihin uskonpuhdistuksen ajan ihmisiin.” (s. 52)

Jälleen kerran Räisänen on nostanut aivan oikeita ongelmia ja esittänyt joitain vakavaa pohdintaa ansaitsevia argumentteja. Naiiveihin käsityksiin kaikkien Raamatun kirjoittajien teologioiden sekä myöhempien uskontunnustusten täydellisestä sisällöllisestä yhteneväisyydestä ei ole paluuta. Mutta koko metafysiikasta ja apostolisen uskontunnustuksen ydinkohtien realistisesta tulkinnasta luopuminen on paljon isompi juttu.

Räisänen kyllä tietää, että hänen siteeraamiensa muutamien tutkijoiden vastapainoksi voisi siteerata kymmeniä tai satoja teologeja, jotka ovat kaksiluonto-opin kannalla sekä raamatullisesti että filosofisesti. Ongelmia toki riittää, mutta jos Räisäsen muutamien argumenttien tarkoituksena on romuttaa koko vanhan kaksiluonto-opin teologinen perusta, niin siinä hänen ei voi katsoa onnistuneen. Henkilökohtaisena selvityksenä ja problematiikan popularisoijana artikkelilla on kuitenkin arvonsa.

Paavali, Jeesus ja juutalaisuus

Seuraavaksi Räisänen käsittelee kahdessa artikkelissa Paavalia ja hänen suhdettaan Jeesuksen opetukseen ja juutalaisuuteen. Ensimmäisen artikkelin yhtenä pointtina on osoittaa vääräksi teoria siitä, että Paavali olisi Jeesuksen sanoman yksiselitteinen turmelija ja kristinuskon todellinen perustaja. Räisäseltä saa siis apologeettistakin materiaalia, ainakin vähän. Paavali ei perustanut kristinuskoa, vaan kuuluu jatkumoon, joka alkoi ennen häntä.

Täysveristä apologeettaa Räisäsestä ei tietenkään saa, vaan kolikon toisena puolena on aina jotain kristinuskolle kiusallista. Fariseuksena Paavali oli kiivaillut lain puolesta, mutta kääntymyksensä jälkeen hän omaksui ”liberaalin” kannan kiistassa Mooseksen laista, jonka tinkimätöntä noudattamista Raamattuun ja traditioon vedonneet konservatiivisemmat juutalaiskristityt vaativat. (s. 61)

Paavalin ratkaisu on rinnastettu usein Jeesuksen Toora-kritiikkiin, mutta näkemys on kyseenalainen: ”Jos Jeesus otti selkeästi kriittisen kannan lakiin, kuinka lakikysymys saattoi olla hänen seuraajilleen vuosikymmenien ajan niin vaikea ongelma?” (s. 62)

Lakikysymykseen pureutuu myös toinen artikkeli, joka antaa erinomaisen populaarin suomenkielisen johdatuksen niin sanottuun Paavali-tutkimuksen ”uuteen perspektiiviin” (New Perspective on Paul). Räisänen esittelee E.P. Sandersin, J.D.G. Dunnin ja omat tulkintansa Paavalista pähkinänkuoressa.

Taustalla on Sandersin aikaansaama uusi kuva juutalaisuudesta ei legalistisena ansiouskontona vaan liitonomistisena kansana, joka ajatteli lain olevan Jumalan armon ilmaus. Ihmisen kuuliaisuus oli vastaus Jumalan armolliseen aloitteeseen. Sandersin mukaan Paavali hylkäsi Siinain liiton ja vaihtoi uskonnollisen mallinsa partisipatoriseen (osallistuvaan) eskatologiaan.

James Dunn sen sijaan korostaa Paavali-luennassaan jatkuvuutta Israelin liiton kanssa. Paavali vastusti vain lain ahdasta, nationalistista tulkintaa. Räisänen kritisoi Dunnin teesiä muutamassa kohdassa: esim. jotkin negatiiviset lakitekstit (mm. Gal. 2:19; Gal. 3:19-25, Room. 7:6, 2. Kor. 3:6) kohdistuvat lakiin itseensä, ei vain sen väärään tulkintaan. 1. Kor. 9:20 osoittaa, ettei Paavali pysynyt elämänsä loppuun lakia noudattavana juutalaisena. Room. 9:6:n mukaan koko Israelia ei olekaan valittu, mikä on ”hyökkäys klassista liittoteologiaa vastaan” (s. 71).

Räisäsen muotoilema teologinen perusongelma, jota Paavali hänestä ei kykene edes Room. 9-11:ssä ratkaisemaan, on seuraava: ”Jos Jumalan kansan pitää kääntyä pysyäkseen Jumalan kansana, aikaisemmin solmittu liitto ei sellaisenaan voi olla tyydyttävä.” Paavalin päättely kulkee Räisäsen (ja Sandersin) mukaan takaperin: ”Koska Kristus on ainoa tie elämään [Kristus-kokemukseen perustuva vakaumus], laki ei siis voi sitä olla.” (s. 73)

Tämä merkitsi välttämätöntä välirikkoa juutalaisuuden kanssa. ”Jos kukaan, joka ei ota vastaan Jumalan uutta pelastustarjousta, ei voi pelastua, Jumalan vanha tarjous ei loogisesti enää voi olla voimassa tai se ei ole riittävä. (…) Klassiset raamatulliset tiet – katumus, uhri tai luottamus Jumalan laupeuteen – eivät enää riitä Jumalan yhteyteen pääsemiseksi.” (s. 75)

Paavali ei siis edusta mutkatonta jatkuvuutta Israelin uskon kanssa, kuten kristityt ovat tottuneet ajattelemaan, vaan Israelin uskon ja Paavalin uskon välissä on kiusallinen murros. Räisänen kehottaa rehellisyyden nimissä suostumaan niihin vaikeuksiin, joita tästä seuraa kristilliselle teologialle.

Jälleen kerran Räisäsen argumentti on otettava tosissaan, mutta taas Räisänen jättää perinteisempään kristinuskoon sitoutuneen lukijan melko tyhjän päälle. Räisänen tietää, etteivät hänen kulttuurikristillisyytensä ja fundamentalismi ole ainoita vaihtoehtoja, mutta hän ei useinkaan kovin pitkälle osaa auttaa niitä, jotka haluaisivat ottaa hänen teesinsä vakavasti perinteisen kirkollisen uskon kontekstissa.

Nähdäkseni apua voidaan jälleen saada katsomalla katolisen kirkon opetukseen ja kehitykseen viime aikoina. Inklusivismin lisäksi kirkko on esimerkiksi dialogeissaan juutalaisten kanssa oppinut tunnustamaan, että juutalaisilla ja kristityillä on molemmilla oma (ja sinänsä mahdollinen) lukutapansa Vanhasta testamentista. Kumpikaan ei ole mutkattomasti ainoa aito ja alkuperäinen, mutta se ei sulje pois mahdollisuutta perusteltuun vakaumukseen yhden tai toisen puolesta.

Teologisesti Paavalin ja kristillisen luennan hahmottamisessa ja perustelussa auttaisi kolmannen suuren New Perspectivistin, N.T. Wrightin pakkosiirtolaisuuspainotus, jonka Räisänen ohittaa kokonaan. Siinain liitto ei ollut pysynyt staattisena, vaan se oli rikottu liitto, ja Israelin päällä roikkui pakkosiirtolaisuuden rangaistus. Heimot olivat hajallaan eikä Daavidin jälkeläinen hallinnut valtaistuimella. Tämä tausta auttaa paljon UT:n sanoman jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden problematiikan ratkaisemisessa.

Koti, uskonto, isänmaa?

Viimeisessä jutussa, joka on oikeastaan Kemin kirkossa pidetty puhe, Räisäsen tyyli on aiempaa provosoivampi. Yritän katsoa retoriikan taakse ja poimia painavimmat pointit. Otsikkona on Koti, isänmaa ja Jeesus, ja ideana on tehdä kavala temppu ”koti, uskonto ja isänmaa” -ideologeille. Räisänen tarkastelee näitä arvoja Jeesuksen toiminnan valossa ja toteaa, että tässä meillä on kolme arvoa, joita Jeesus väheksyi.

Ensin koti. Jeesuksen omaiset pitivät häntä hulluna, kun hän jätti kotinsa ja ryhtyi saarnaamaan sanomaansa. Jeesus vaati vihaamaan isää ja äitiä, jos meinasi hänen opetuslapsekseen ja kielsi opetuslapseutta harkitsevaa miestä hautaamasta omaa isäänsä: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa”. Jeesus odotti pikaista maailmanloppua, joten kodilla ei juuri ollut merkitystä.

Kuka elää tämän opetuksen mukaan? ”Ei kovin moni, onneksi. Jotkut ns. uususkonnot yrittävät katkoa lasten siteet vanhempiin ja kohtaavat oikeutetusti jyrkkää vastustusta.” (s. 78)

Tämän jälkeen Räisänen puhuu jälleen tämän historian Jeesuksen, eskatologisen Jeesuksen muuttumisesta Johanneksen ja kirkon ikuiseksi Kristukseksi. Hän ei kuitenkaan ota esille synoptikkojen Jeesuksen konservatiivista avioliitto-opetusta (Matt. 19, Mark. 10).

Entä sitten isänmaa? ”Israelin maasta Jeesus ei sanonut yhtään mitään (…) Jeesukselta ei riittänyt mielenkiintoa pyhään maahan, eipä juuri pyhään kansaankaan, ei ainakaan Israelin valtiolliseen itsenäisyyteen.” (s. 80) Auts ”Israelin ystäville”, jotka ovat sitä palestiinalaisten kustannuksella.

Tässä yhteydessä Räisänen käsittelee aseistakieltäytymistä ja siviilipalvelusta, joihin kirkko on Suomessa suhtautunut kovin nuivasti. ”Kirkko on pudonnut omaan kuoppaansa. Se on opettanut opettamasta päästyään, että jeesuksen sanat ovat katoamaton totuus. Kristityt aseistakieltäytyjät ovat yksinkertaisuudessaan uskoneet opetuksen. (…) Jos Jeesus olisi meille tärkeämpi kuin suomalaisuus, mitään ongelmaa ei olisi.” (s. 81)

Jos taas Paavali on Jeesusta tärkeämpi, voidaan vedota Room. 13:een. Jos taas Ilmestyskirja on Paavalia tärkeämpi, voidaan sanoa, että esivallasta saattaa tulla Peto, jolloin tottelemattomuus onkin kristityn ensimmäinen hyve. Sitten Räisänen onkin taas elementissään: ”Miksi siis vain pyöreästi vedotaan ’Jumalan sanan’ arvovaltaan? Miksi ei sanota suoraan, että kristitty joutuu joka hetki – tieten tai yleensä tietämättään – tekemään valintoja toisten Raamatun kohtien puolesta toisia vastaan?” (s. 81)

Uskonto on kolmen arvon kolmikon heikoin lenkki. Kenen isänmaa, sen uskonto. Saddam Hussein ja Geoge Bush ovat molemmat olleet pyhän sodan saarnamiehiä. Kenraali Norman Schwarzkopf valmistautui pommituksiin rukoilemalla Jumala, tee minusta rauhasi välikappale... ”Missä viipyvät jumalanpilkkasyytteet?” (s. 83) Jeesus ei hylännyt uskontoa, mutta suomi rajusti aikansa ”kirkollista” johtoa ja systeemiä, papistoa ja temppeliä.

Räisänen päättelee: ”Olemme etääntyneet kristittyinä kauas Jeesuksesta. On ollut pakko. Terveellistä olisi joissakin suhteissa myös palata lähemmäksi häntä. Voisi olla jopa pakko. Mitä Jeesus sanoisi tänään? Eikö jotain tällaista: Kääntykää tuhon tieltä, te mielettömät, ennen kuin on liian myöhäistä (…) ottakaa ristinne ja kieltäkää itsenne ja seuratkaa minua ahtaasta portista kapealle tielle, joka vie elämään.” (s. 83)

Eiköhän Räisänen ole näin puolellakin (yli 20 vuotta vanhalla) kirjalla antanut meille riittävästi mielenvirikkeitä seuraavaksi viikoksi, ellei sitten vaikka koko elämäksi.

Helvetillä pelottelua

Viime aikoina olen esitellyt paljon taivaskirjoja, niin ajattelin nyt esitellä yhden helvettikirjankin. Kyseessä on jesuiittaisä F. X. Schouppen kirja The Dogma of Hell: Illustrated by Facts Taken From Profane and Sacred History. Kuten joku saattoi jo otsikosta arvata, kirja on 1800-luvulta, tarkkaan ottaen vuodelta 1883.

Tuolloin ei siis ollut vielä Vatikaani II:n Unitatis Redintegratiota eikä Kari Kuulan Helvetin historiaa. Että näillä varauksilla eteenpäin. Tästedes esittelen Schouppen kirjaa ainoastaan sen omilla ehdoilla.

Reilut 100 sivua pitkä kirjanen pyrkii nimensä mukaisesti havainnollistamaan helvettiä tositarinoilla. Kirjan alkuun Schouppe toteaa helvetin olevan uskomme ”kauhein totuus”. Sitä tukevat sekä ilmoitus että järki: se on ”ilmoitettu ihmisille alusta alkaen”, ja sen ovat aina tienneet kaikki kansat. Vasta nykyajan ateistit ovat keksineet kieltää helvetin, koska he tietävät, että jos se on olemassa, niin he joutuvat sinne.

Helvetinkieltäjät eivät tiedä mitään teologiasta, vaan heidän ainoat argumenttinsa ovat: 1) En usko helvettiin, 2) Tuonpuoleisuus on suuri kysymysmerkki, 3) Kukaan ei ole palannut kertomaan, mitä rajan tuolla puolen on.

Schouppe vastaa, että 1) ei tee helvettiä olemattomaksi, 2) on väärässä, koska Jumala on ilmoittanut asian erehtymättömässä sanassaan, ja 3) ei poistaisi helvettiä, vaikka olisikin totta, mutta itse asiassa monet ovat palanneet kertomaan.

Kauhutarinoita

Ensimmäinen tarina tulee pyhän Francesco de Geronimon kanonisaatioprosessista. Monet todistivat valan alla seuraavasta. Vuonna 1707 mainittu pyhimys saarnasi helvetistä Napolissa, kun eräs prostituoitu rupesi häiritsemään saarnaa metelöimällä. Pyhimys varoitti Jumalan rankaisevan naista kahdeksan päivän päästä. Kahdeksan päivän päästä saarnaaja oli taas samalla paikalla, mutta nainen oli hiljaa: hän oli kuollut muutamaa tuntia aiemmin.

Pyhimys meni naisen luo, rukoili, poisti lakanan ruumiin päältä ja sanoi: ”Katariina, kerro meille, missä olet nyt.” Nainen nosti päänsä ja sanoi valittaen: ”Helvetissä, olen helvetissä.” Heti tämän jälkeen hän palasi jälleen kuolleen tilaan. Yksi silminnäkijöistä kertoi kuulevansa nämä sanat mielessään aina kulkiessaan tuon onnettoman talon ohi. (Father Bach, Life of St. Francis Jerome)

Firenzen arkkipiispa pyhä Antonius (1389-1459) kertoo kirjoituksissaan tapahtumasta, joka levitti kauhua koko Pohjois-Italiaan 1400-luvun puolivälissä. Eräs nuorimies oli 17-vuotiaana salannut kuolemansynnin ripissään ja käynyt sitten ehtoollisella kuolemansynnin tilassa. Vaikka hän meni luostariin ja sairastui, hän ei saanut aikaiseksi vilpitöntä rippiä, ja kuolema korjasi hänet. Hänen ulkoinen maineensa oli hyvä, ja hänen ruumiinsa tuotiin luostarin kirkkoon juhlallisesti hautajaisia odottamaan.

Seuraavana päivänä ennen hautajaisseremonian alkua yksi luostariveljistä sai kauhean näyn, jossa kuollut veli ilmestyi hänelle tulenpalavissa kahleissa sanoen: ”Älkää rukoilko puolestani, olen täällä koko ikuisuuden.” Sitten hän kertoi pyhäinhäväistyksestään ja jätti jälkeensä koko luostarin täyttäneen yököttävän lemun ikään kuin todisteeksi kertomuksestaan. Kun esimiehet saivat tietää näystä, ruumis vietiin pois, eikä sille suotu kirkollista hautaamista.

Helvetillä pelottelu toimii

Schouppe kertoo myös tarinan eräästä upseerista Pariisissa vuonna 1837. Upseeri ei ollut uskova, mutta hän halusi mennä huvikseen ripille, kun näki papin rippituolissa. Pappi sai pian selville upseerin olevan pilkkaaja, ja hän käytti tilaisuuden hyväkseen kyselläkseen hieman miehen tulevaisuudensuunnitelmista. Mies luetteli sotilasarvoja, joita hän haluaisi vielä saavuttaa ja kertoi aikovansa naimisiin.

”Entä sen jälkeen?” Upseeri ei osannut vastata. Pappi täydensi loput: ”Sen jälkeen kuolet, sinut tuomitaan, ja jos jatkat elämistä niin kuin tähän asti, joudut kadotukseen, palat helvetissä; niin sinulle käy sen jälkeen.” Kun upseeri yritti livahtaa pois, pappi käski miestä toistamaan kahdeksan päivän ajan ennen nukkumaanmenoa seuraavaa:

”Eräänä päivänä kuolen, mutta minä nauran koko ajatukselle. Kuolemani jälkeen minut tuomitaan, mutta minä nauran koko ajatukselle. Tuomioni jälkeen joudun kadotukseen, mutta minä nauran koko ajatukselle. Palan ikuisesti helvetissä, mutta minä nauran koko ajatukselle!”

Illalla mies ei uskaltanut lisätä sanoja ”mutta minä nauran koko ajatukselle”, ja ennen kuin viikko oli kulunut, hän palasi kirkkoon ja ripittäytyi vilpittömästi. Hän tuli ulos rippituolista kasvot märkinä kyynelistä, mutta hänen sydämensä oli täynnä iloa.

Helvetti ja protestantit

Schouppe luettelee kirjassaan kaikki Jeesuksen sanat helvetistä ja toteaa: ”Helvetin totuus on niin selvästi ilmoitettu, että harhaoppi ei ole koskaan kieltänyt sitä. Protestantit, jotka ovat tuhonneet melkein kaikki dogmit, eivät ole uskaltaneet koskea tähän dogmiin.”

Kirjan lopussa Schouppe kertoo amerikkalaisen protestanttinaisen kääntymyksestä katoliseen kirkkoon helvettinäyn ansiosta. Kyseessä oli tunnetun sotakenraalin vaimo, ja yksityiskohdat tarinasta ovat peräisin Bostonin piispalta Monsignor Fitzpatrickilta vuodelta 1862.

Kenraali oli kääntynyt katoliseen uskoon ja voittanut monia ystäviä puolelleen, mutta hänen vaimonsa oli edelleen itsepäinen protestantti. Vaimo sairastui, ja kenraali kutsui neljä irlantilaista palvelusneitoa rukoilemaan kanssaan ruusukkoa vaimon pelastuksen puolesta. Vaimo oli jonkin aikaa koomassa, minkä jälkeen hän heräsi ja pyysi paikalle katolista pappia.

”Jumala on näyttänyt minulle helvetin ja paikan, joka odotti minua ikuisessa tulessa, ellen tulisi katolilaiseksi.” Näin sairas nainen palasi onnellisesti kirkon helmaan.

Benedictus XVI:n ensyklikat

Pietarin istuin on nyt tyhjänä, ja on hyvin mahdollista ellei todennäköistäkin, että ensi maanantaina meillä on jo uusi paavi. Siksi on otollinen aika palauttaa mieliin Benedictus XVI:n paavillinen opets ja luoda katsaus hänen paavillisiin kiertokirjeisiinsä.

Benedictus XVI kirjoitti kolme ensyklikaa, joista kaksi ensimmäistä on jo julkaistu suomeksi. Kolmas kiertokirje on myös käännetty ja odottaa julkaisuaan suomeksi vielä tänä vuonna. Koska kolmas kiertokirje, Caritas in veritate (Rakkaus totuudessa), käsittelee yhteiskunnallisia (talous- yms.) asioita, joista en ymmärrä mitään, keskityn tässä postauksessa kahteen ensimmäiseen: Deus caritas est ja Spe salvi.

Jumala on rakkaus

”Jumalan Rottweilerina” tunnettu Uskonopin kongregaation dogmaatikko Joseph Ratzinger yllätti maailman kirjoittamalla ensimmäisen paavillisen ensyklikansa rakkaudesta. Sen nimi Deus Caritas Est (Jumala on rakkaus) on suora sitaatti apostoli Johannekselta ja kertoo Benedictuksen evankelisuudesta: hän haluaa viedä kirkon yhä uudestaan kristinuskon juurille, sen apostoliseen ytimeen, evankeliumiin Jumalan rakkaudesta Kristuksessa.

”Kristillisen elämän alkuna ei ole eettinen päätös tai jokin suuri idea vaan sellaisen tapahtuman tai persoonan kohtaaminen, joka antaa elämälle uuden päämäärän ja samalla määrää sen suunnan.” (Deus caritas est [tästedes Dce] 1) Tähän ohjelmalliseen lauseeseen Benedictus XVI palasi myös myöhemmissä asiakirjoissaan.

Kiertokirje jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee rakkautta sinänsä, kun taas toinen keskittyy sen käytännölliseen ja kirkolliseen sovellukseen eli karitatiiviseen työhön. Ensimmäisessä osassa Benedictus XVI vastaa (nimeä mainitsematta) ruotsalaisen teologin Anders Nygrénin Eros ja Agape -kärjistykseen, kun taas toisessa hän selvittelee välejä sosialistisen yhteiskuntaopin kanssa.

Jos hyväksyisimme nygreniläisen jyrkän erottelun eroksen ja agapen välillä, kristinuskon varsinaisesta olemuksesta tulisi ”oma erillinen maailma, jota ehkä voitaisiin pitää ihailtavana, mutta joka kuitenkin olisi leikattu irti ihmiselämän kokonaisuudesta” (Dce 8).

Benedictuksen mukaan ”rakkaus” on lopulta ”yksi ainoa asia, mutta sillä on eri ulottuvuuksia” – raamatullinen usko ei rakenna ”vastakkaista maailmaa sille alkuperäiselle inhimilliselle ominaisuudelle, joka rakkaus on”. (Dce 8) Profeetathan käyttävät Jumalan rakkaudesta kansaansa jopa eroottisia vertauksia – Jumalan rakkautta voidaan siis ”epäilemättä nimittää erokseksi, joka kuitenkin samalla on kokonaan agape” (Dce 9).

Siinä missä ensimmäinen osa kritisoi nygreniläisyyttä, toinen osa vastaa marxilaisuuden haasteeseen, jonka mukaan karitatiivinen toiminta palvelee vallitsevaa väärää järjestelmää, pyrkii säilyttämään nykyisen tilanteen ja jarruttaa siten vallankumouksellisten voimien suorituskykyä, hidastaa muutosta parempaan maailmaan (Dce 26, 31).

Benedictus myöntää valtion velvollisuuden pyrkiä oikeudenmukaisuuteen, mutta loppujen lopuksi tällainen sosialismi on ”epäinhimillinen filosofia”, jossa nykyään elävä ihminen uhrataan epävarmalle tulevaisuudelle. ”Maailman muuttumista inhimillisemmäksi ei todella voida edistää siten, että toistaiseksi lakataan käyttäytymästä inhimillisesti.” (Dce 31)

Toivossa pelastetut

Toisen kiertokirjeen nimi Spe salvi (Toivossa pelastetut, tästedes Ss) on niin ikään apostolinen sitaatti, tällä kertaa Paavalilta. Ensyklika käsittelee nimensä mukaisesti toivoon ja pelastukseen liittyviä vaikeitakin kysymyksiä.

Paavi kiinnittää huomiota ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin, kun hän ajattelee kuolemaa ja ikuisuutta. Ihminen ei halua kuolla, mutta toisaalta ikuinen elämä ei vaikuta realistiselta toiveelta (ainakaan maan päällä) – pikemminkin se tuntuu yksitoikkoiselta ja sietämättömältä ellei pelottavaltakin.

Paavi vastaan dilemmaan: ”Voimme ainoastaan yrittää kuvitella itsemme ajallisuuden ulkopuolelle” ja ”jollakin tavalla aistia, että ikuisuus ei ole päättymätön päivien jatkumo kalenterissamme” vaan pikemminkin ”kuin suuri tyytyväisyyden tila, jossa täydellisyys syleilee meitä, ja me tätä täydellisyyttä”. ”Se olisi kuin sukeltamista rajattoman rakkauden valtamereen”. (Ss 12)

Jos ikuisen elämän ajatteleminen on vaikeaa, vähintään yhtä vaikeita ovat opit helvetistä ja kiirastulesta. Niitäkin paavi pyrkii selittämään ymmärrettävällä ja uskottavalla tavalla – tietoisena sekä modernin teologian asettamista haasteista että sen tarjoamista apukeinoista.

Helvetistä paavi sanoo: ”Voi olla ihmisiä, jotka ovat kokonaan tuhonneet halunsa totuuteen ja valmiutensa rakkauteen” – ja tällaisia kauhistuttavia profiileja ”voidaan nähdä tietyissä oman historiamme hahmoissa”. Sellaisissa ihmisissä kaikki on parannuksen saavuttamattomissa ja hyvän tuho peruuttamaton. (Ss 45)

Kiirastuliopin ”monimutkaisia historiallisia polkuja” (Ss 45) paavi ei kiellä eikä lähemmin tutki, vaan pyrkii 1. Kor. 3:12-15:n ja joidenkin modernien teologien työn valossa ymmärtää, mitä kuoleman ja tuomion hetkellä tapahtuu oletuksellisesti ihmisten suurelle enemmistölle, jotka eivät ole täysin pyhiä eivätkä täysin pahoja.

Heissä on ”äärimmäinen sisäinen avoimuus totuudelle, rakkaudelle, Jumalalle” huolimatta siitä, että konkreettisissa valinnoissa kuitenkin usein ”kompromissit pahan kanssa” ja ”lian paljous” peittävät puhtauden. Epäpuhtaudet eivät yhtäkkiä menetä kuolemassa merkitystään, vaan Kristus-Tuomarin katseen polttava tuli sulattaa kaiken valheellisuuden pois. (Ss 46-47)

”Kuitenkin tämän kohtaamisen tuskassa on pelastus” – ”se on siunattu kipu, jossa hänen rakkautensa pyhä voima polttaa lävitsemme kuin liekki” niin, että voimme tulla kokonaan itseksemme ja Jumalan omaksi. Tätä kohtaamista emme voi arvioida ”maailman ajallisin mitoin”, se on ”sydämen aikaa”. Oikeus ja armo pysyvät yhdessä: toisaalta teoillamme on merkitystä, ja teemme työtä ”peläten ja vavisten”, toisaalta armo antaa meille luvan toivoa ja kohdata Tuomari luottavaisesti. (Ss 47)

Lopuksi

Tämä lyhyt käsittely ei mitenkään tee oikeutta mainittujen kiertokirjeiden koko rikkaudelle. Niissä on lyhyydestään huolimatta yhtä sun toista mielenkiintoista, esimerkiksi tarinat (usein modernien pyhimysten elämästä), joilla Benedictus XVI havainnollistaa pointtejaan.

Ensyklikat maksavat 10e (KATT), ja Deus caritas est on jopa luettavissa ilmaiseksi netissä. Suosittelen lämpimästi näihin kiertokirjeisiin tutustumista kiitoksen- tai kunnianosoituksena tai vaikkapa ”läksiäislahjana” paavi Benedictukselle.

Viimeiset asiat

Kuolemanjälkeinen elämä kiinnostaa luonnollisesti kaikkia ihmisiä. Mikä meitä odottaa tuonpuoleisessa? Ateistit uskovat kaiken päättyvän kuolemaan, kun taas buddhalaiset ja hindut opettavat jälleensyntymistä. Useat pitävät taivasta (tai paratiisia) ja helvettiä ainoina vaihtoehtoina, jotkut väittävät kaikkien pääsevän taivaaseen, toiset puolestaan opettavat kolmea erilaista taivasta paratiisin ja henkivankilan jälkeen, toiset 144 000 ihmiselle varattua taivasta, maanpäällistä paratiisia ja täydellistä hävitystä.

Ainoana kuolleista lopullisen voitokkaana nousseena ihmisenä Jeesus Kristus on ainoa, joka pystyy opettamaan ihmiskunnalle totuuden tuonpuoleisesta. Tässä artikkelissa tutustumme Kristuksen ja hänen opetuslastensa opetukseen viimeisistä asioista. Mihin perustuvat katoliset opit kuolemasta, tuomiosta, taivaasta, helvetistä ja kiirastulesta?

Kuolema ja tuomio

”Synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23). Raamattu puhuu kuolemasta kolmessa eri merkityksessä: 1) luonnollinen kuolema eli sielun ja ruumiin eroaminen (esim. Hepr. 9:27), 2) yliluonnollinen kuolema eli hengellisen elämän menettäminen tai puute (esim. Ef. 2:1) sekä 3) helvetti (esim. Ilm. 20:14). Kaiken kuoleman alkusyy on kuitenkin synti. Jumala sanoi Aadamille: ”Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.” (1. Moos. 2:17) Jeesus varoitti kuulijoitaan: ”Ellette usko, että minä olen se joka olen, te kuolette synteihinne.” (Joh. 8:24)

Kuolema ei siis ole itsessään hyvä osa Jumalan luomistyötä – Jumala ei halunnut eikä luonut kuolemaa, vaan se on seuraus siitä, että ihminen on synnillään katkaissut itsensä pois Elämästä eli Jumalan yhteydestä. Koska kuolema on paha asia ja koska Jumala rakkaudessaan haluaa hyvää ihmisille, hän tuli itse ihmiseksi voittaakseen kuoleman ylösnousemuksellaan. Kristus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin [luonnollisen kuoleman], eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole [joudu helvettiin].” (Joh. 11:25–26)

Jumalan ilmoitus kertoo, että kuoltuaan ihminen joutuu tuomiolle: ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle.” (Hepr. 9:27) Ihminen ei siis saa tilaisuutta muuttaa kohtaloaan kuoleman jälkeen eikä hän synny uuteen maanpäälliseen elämään, vaan kuolinhetken jälkeen seuraa Jumalan tuomio. Katolinen kirkko uskoo, että tämän henkilökohtaisen tuomion seurauksena ihminen siirtyy taivaaseen, kiirastuleen tai helvettiin (1. Kor. 3:13–17).

Henkilökohtaisen tuomion lisäksi on myös yleinen tuomio maailman lopussa, kun Jeesus tulee takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Tällöin kukaan ei enää mene kiirastuleen, vaan kaikkien lopullinen kohtalo tulee julki. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista… Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” (Matt. 25:31–32,46)

Taivas

Millaista taivaassa oikein on? Paavalin mukaan kyseessä on jotain niin suurta, että ihminen ei voi sitä maanpäällisen elämänsä aikana käsittää: ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1. Kor. 2:9). Toisaalta heti perään Paavali kertoo Jumalan kuitenkin ilmoittaneen tämänkin salaisuuden ihmisille: ”Jumala on sen ilmoittanut Hengellään, sillä Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet.” (1. Kor. 2:10)

Mitä Jeesus sitten ilmoitti taivaasta? Herramme vertaa taivasta usein hääjuhlaan (Matt. 22:1, 25:10, Luuk. 14:15). Käyttämällä täten esimerkkinä ehkä suurimman inhimillisen ilon hetkeä – rakkauden juhlaa – Jumala haluaa kertoa taivaan olevan suuri ilon ja rakkauden juhla eikä suinkaan ikuinen tylsyys, jossa ei ole mitään tekemistä, kuten monet lapsellisesti ajattelevat. Taivaan hääjuhla on täynnä riemua: ”Iloitkaamme ja riemuitkaamme, antakaamme hänelle kunnia! Nyt on tullut Karitsan häiden aika. Hänen morsiamensa on valmiina… Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle.” (Ilm. 19:7–9)

Raamattu kutsuu taivasta myös ikuiseksi (tai iankaikkiseksi) elämäksi ja painottaa näin sitä, että taivaan ilolla ei ole koskaan loppua. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) ”Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän…” (Room. 2:7)

Taivaan ilo on pohjimmiltaan sitä, että saamme olla Kristuksen kanssa ja nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin: ”Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.” (Joh. 14:3) ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:2) ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.” (1 Kor. 13:12)

Täydellisen ilon lisäksi ymmärryksemme täydellistyy ja saamme vastaukset kaikkiin kysymyksiimme: ”teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään. (Joh. 16:22–23) ”Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12) Apostolit puhuvat myös taivaan kirkkaudesta: ”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme.” (Room. 8:18) ”Silloin te ylimmän paimenen ilmestyessä saatte kirkkauden seppeleen, joka ei kuihdu.” (1. Piet. 5:4)

Lopullisen taivaaseen pääsemisen määrittelee ihmisen sielun tila kuoleman hetkellä. Tämä käy selvästi ilmi esimerkiksi Jeesuksen vertauksista Matteuksen evankeliumissa. Vaikka joku tuhlaisi koko elämänsä, mutta ottaisi kuitenkin Jeesuksen sanoman vastaan vasta elämänsä loppuhetkillä ja liittyisi kirkkoon, hän saa silti saman palkan (taivaan) kuin ne, jotka ovat olleet pyhiä koko elämänsä (Matt. 20). Ne, jotka ensin vaikuttavat Jumalalle uskollisilta, eivät pääse taivaaseen, jos he lopulta osoittautuvat uskottomiksi, kun taas ensin uskottomilta vaikuttaneet ja lopulta uskollisiksi osoittautuneet pääsevät (Matt. 21:28–31).

Jeesus ja apostolit puhuvat taivaasta myös palkkiona hyvistä teoista (esim. Room. 2:7, Matt. 16:27, 2. Kor. 5:10). Tästä seuraa, että taivaassa on eritasoisia palkkioita – toiset saavat osakseen enemmän kirkkautta ja iloa kuin toiset, mutta kaikki ovat silti täydellisen onnellisia. On erikokoisia astioita, mutta kaikki astiat ovat ääriään myöten täynnä. Tästä on kyse katolisessa ansio-opissa. Raamattu antaa ymmärtää, että taivas ei ole kaikille samanlainen: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.” (Joh. 14:2) ”Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää.” (2. Kor. 9:6, ks. Gal. 6:8-9)

Kohdassa, jota mormonit käyttävät todistamaan oppinsa kolmesta taivaallisesta valtakunnasta, Paavali puhuu pikemminkin juuri eriasteisista taivaallisista kirkkauksista (kolmea valtakuntaa ei koskaan mainita): ”Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin. Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa.” (1. Kor. 15:41–42)

Jehovan todistajat painottavat opetuksessaan suuresti maanpäällistä paratiisia. He ovat väärässä erottaessaan tämän taivaasta, mutta heidän oppinsa voi auttaa meitä muistamaan sen hämmästyttävän katolisenkin kirkon opettaman totuuden, että nykyinen maailmankaikkeus uudistetaan aikojen lopussa (Katolisen kirkon katekismus 1042). Raamattu puhuu tästä vaikuttavalla tavalla Ilmestyskirjassa:

”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ’Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.

’Tule, minä näytän sinulle morsiamen, Karitsan vaimon.’ Henki valtasi minut, ja enkeli vei minut suurelle ja korkealle vuorelle ja näytti minulle pyhän kaupungin, Jerusalemin, joka laskeutui taivaasta, Jumalan luota. Se loisti Jumalan kirkkautta, se säihkyi kuin kallein jalokivi, kuin kristallinkirkas jaspis.

Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa. Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa. Kansat kulkevat sen valossa, ja maailman kuninkaat tuovat sinne mahtinsa kaiken loiston. Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan. Kaikki kansojen kalleudet ja ihanuudet tuodaan sinne. Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa, vaan ainoastaan ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan.” (Ilm. 21:1–5,9-11,22–27)

Kiirastuli

Edellä siteeratusta raamatunkohdasta saammekin aasinsillan kiirastuleen. ”Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä” (Ilm 21:27) on aiheemme kannalta erittäin tärkeä toteamus: yksikään kristitty ei pääse taivaaseen muuten kuin täysin pyhitettynä. Protestantit saattavat vastustaa, että kristityt ovat jo täysin pyhiä ja puhtaita Kristuksen tähden, mutta Raamattu kehottaa kristittyjä seuraavasti: ”pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14).

Tällaiset lauseet ovat ongelmallisia protestanteille, sillä ne viittaavat siihen, että kristittyjen on vielä uskoontulonsa jälkeenkin tehtävä jotain päästäkseen taivaaseen. Jos emme onnistu pyhittymään täysin tässä elämässä, minne menemme? Heprealaiskirjeen mukaan emme voi nähdä Herraa, mutta toisaalta emme mene helvettiinkään (ellemme menetä pelastustamme kuolemansynnillä: Hepr. 10:26–27), sillä ”emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa” (Hepr. 10:39). Ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto on lopullinen pyhitys kiirastulessa.

Kiirastuli ei ole kolmas ikuinen paikka taivaan ja helvetin rinnalla keskinkertaisille ihmisille, eikä se myöskään ole mikään väliaikainen helvetti, josta vähemmän pahat lopulta pääsisivät taivaaseen. Kiirastuli on kylläkin väliaikainen – viimeisen tuomion jälkeen sitä ei enää ole. Kiirastuli on lopullisen pyhittymisen tila, jonne menevät pelastuneet sielut, jotka eivät kuitenkaan kuolleet täysin puhtaina. Kiirastulessa maksetaan anteeksiannetuista synneistä jääneet ajalliset rangaistukset, ellei niitä ole maan päällä hyvitetty, sekä mahdolliset anteeksiantamattomat lievät synnit.

Katolinen kirkko näkee Jeesuksen sanoissa ”hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä eikä tulevassa maailmanajassa” (Matt. 12:32) viittauksen siihen, että myös tulevassa maailmanajassa on mahdollista saada joitain syntejä anteeksi. Jeesus opetti myös: ”Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla oikeuteen. Muuten hän saattaa luovuttaa sinut tuomarille ja tuomari vartijalle, ja niin sinut teljetään vankilaan. Usko minua: sieltä sinä et pääse, ennen kuin olet maksanut kaiken viimeistä kolikkoa myöten.” (Matt. 5:25–26) Vastapuoli on tässä ihmisen syyttävä omatunto, matka oikeuteen on maanpäällinen elämä ja tuomari on Jumala. Ellei ihminen hyvitä syntiensä ajallisia seurauksia maan päällä, teljetään hänet kiirastuleen kunnes hän on maksanut kaiken – ja silloin hän pääsee sieltä pois.

Pyhittymisen tarve ja kärsimyksen liittyminen pyhittymiseen ovat näkyvästi läsnä Raamatun opetuksessa. ”Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan. Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? Isämme kurittivat meitä vain lyhyttä aikaa varten ja niin kuin heistä näytti hyvältä, mutta Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään. Vaikka kuritus ei sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden.” (Hepr. 12:7,9–10)

On siis selvää, että kärsimyksellä on osansa pelastumisessamme (tulihan koko maailman pelastus nimenomaan Kristuksen kärsimyksestä), muuten joutuisimme uskomaan Jumalan olevan sadisti, joka antaa meidän kärsiä, vaikka voisimme yhtä hyvin pelastua ilman kärsimystäkin. ”Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room. 8:17) Kysymys kuuluu vain, onko mahdotonta ajatella, että sama pätisi myös kuoleman jälkeen, ellemme onnistuneet maanpäällisessä elämässämme pyhittymään täydellisesti.

Paavali kirjoitti: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet.” (1. Kor. 3:13–17)

Yleisin protestanttinen argumentti kiirastulta vastaan väittää kiirastulen tekevän Kristuksen ristinuhrin pelastustyön riittämättömäksi. Kristus ei kuitenkaan kärsinyt ristillä syntiemme laillista rangaistusta vaan voitti meille pelastuksen armon, jonka kanssa meidän on tehtävä yhteistyötä. Edellisessä Paavalin kirjeessä käytetty kieli on ongelmallinen protestanteille, sillä se osoittaa selvästi ihmisten aikaansaannosten vaikuttavan heidän kohtaloonsa.

Perustus on kyllä laskettu, ja hän on Kristus, mutta jostain syystä Paavali ei katso ihmisten aikaansaannosten vähentävän perustuksen arvoa. Päinvastoin, jos ihminen on rakentanut tälle perustukselle kullasta, hopeasta tai jalokivistä (tehnyt ansiollisia hyviä töitä), hänen rakennuksensa kestää ja hän saa palkan. Jos kristityn teot ovat heikompia (puuta, heinää tai olkia), hän kärsii vahingon (tässä käytetty alkukielen vahinkoa tarkoittava sana voi myös merkitä rangaistusta), mutta pelastuu ”kuin tulen läpi” – kiirastulen kautta. Jos hän taas turmelee Jumalan temppelin, hän ei pelastu, vaan Jumala saattaa hänet turmioon.

Helvetti

Ihmisen vapaan tahdon järkyttävimpiä seurauksia on mahdollisuus joutua ikuiseen turmioon eli helvettiin. Jumalan rakkauteen vedoten monet ovat yrittäneet väittää, ettei Raamattu todella opeta helvetin olemassaoloa, mutta Jeesuksen ja apostolien sanat puhuvat puolestaan. Jumalan rakkaus on nimenomaan sitä, että hän on antanut Poikansa syntiuhriksi meidän puolestamme, jotta meidän ei tarvitse kärsiä syntiemme rangaistusta helvetissä. Jää silti meidän valittavaksemme, haluammeko tulla osallisiksi Kristuksen uhrista vai pysyä synnissä.

Koska synti on ääretön rikos, on myös rangaistus synnistä loputon. Synti on loputtoman rangaistuksen ansaitseva rikos, sillä se kohdistuu Jumalaan, joka on äärettömän hyvä ja pyhä. Raamatun todistuksen ja kirkon jatkuvan opetuksen valossa kristityn on mahdotonta olla uskomatta helvetin olemassaoloon. Yhtä väärin olisi väittää, että helvetti on tyhjä, kuten jotkut ovat tehneet. Kun Raamattu puhuu helvetistä, asiayhteys mainitsee lähes aina myös ne, jotka sinne joutuvat.

Matteuksen evankeliumissa on useita Jeesuksen lausumia varoituksia ikuisesta kadotuksesta. Kun valo ja ilo ovat taivaan ominaisuuksia, helvettiä luonnehtivat puolestaan pimeys ja suru: ”Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 8:12) Pimeyden lisäksi helvettiä verrataan tuleen. Jeesus tarkensi, että tämä tuli on ikuinen eikä koskaan sammu: ”Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen… Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.” (Matt. 18:8–9) Vertaukset maailmanlopun yleisestä tuomiosta puhuvat myös helvetistä ja sen ikuisuudesta: ”Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen… ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” (Matt. 25:41,46)

Muutkin evankeliumit mainitsevat helvetin. Markuksen evankeliumissa muistutetaan jälleen kärsimysten ikuisuudesta: ”Onhan parempi, että käsipuolena pääset sisälle elämään, kuin että molemmat kädet tallella joudut helvettiin, sammumattomaan tuleen… Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvettiin, missä ’mato ei kuole eikä tuli sammu’.” (Mark. 9:43,47–48) Johanneksen evankeliumissa Jeesus opettaa: ”He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:29)

Luukkaan evankeliumi varoittaa: ”te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny” (Lk 13:3) ja kertoo tarinan rikkaasta miehestä, joka joutui kuolemansa jälkeen kärsimään: ”Näissä liekeissä on kauhea olla.” (Luuk. 16:24) Tästä tarinasta opimme myös, että taivaan ja helvetin välillä on ”syvä, ylipääsemätön kuilu” (Luuk. 16:26). Helvetistä kukaan ei voi edes haluta siirtyä taivaaseen, sillä siellä vallitsevat katumattomuus, ylpeys, viha ja katkeruus Jumalaa kohtaan.

Myös muut Uuden testamentin kirjoittajat puhuvat helvetistä. Paavali kirjoitti: ”Herra Jeesus väkevien enkeleittensä kanssa ilmestyy taivaasta tulenlieskojen keskellä ja rankaisee niitä, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä suostu olemaan kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille. Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta” (2. Tess. 1:7–9).

Ilmestyskirja ei jätä sijaa epäilylle – helvetti on todellinen, se ei ole tyhjä, siellä kärsitään, ja kärsimys kestää ikuisesti: ”Se, joka kumartaa petoa ja sen kuvaa ja ottaa otsaansa tai käteensä sen merkin, joutuu yhtä lailla juomaan Jumalan vihan viiniä, joka laimentamattomana on kaadettu Jumalan vihan maljaan. Häntä kidutetaan tulessa ja rikin katkussa pyhien enkelien ja Karitsan edessä. Tulesta, joka ihmisiä kiduttaa, nousee savu aina ja ikuisesti. Heillä ei ole päivän, ei yön lepoa – ei niillä, jotka kumartavat petoa ja sen kuvaa, eikä kenelläkään, joka ottaa pedon nimen merkikseen.” (Ilm. 14:9–11)

”Saatana, noiden kansojen eksyttäjä, heitetään samaan rikinkatkuiseen, tuliseen järveen kuin peto ja väärä profeetta, ja siellä niitä kidutetaan yötä päivää, aina ja ikuisesti.” (Ilm. 20:10) ”kaikki heidät tuomittiin tekojensa mukaan. Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi. Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen.” (Ilm. 20:13–15)

Helvetissäkin on kuitenkin eritasoisia rangaistuksia samoin kuin taivaassa on eritasoisia palkintoja: ”Minä sanon teille: Tyros ja Sidon pääsevät tuomiopäivänä vähemmällä kuin te.” (Matt. 11:22) ”Sitä ankarampi tulee olemaan heidän tuomionsa.” (Luuk. 22:47) Katolinen teologia erottelee perisynnistä aiheutuvan rangaistuksen (poena damni) ja henkilökohtaisista synneistä aiheutuvan rangaistuksen (poena sensus) välillä. Poena damni tarkoittaa, että ihminen ei pääse Jumalan valtakuntaan (Joh. 3:5, 1. Kor. 6:9), kun taas poena sensus sisältää kärsimyksen rangaistuksena tehdyistä synneistä (Hepr. 10:26–27, Ilm. 14:9–11).

Kirkko ei ole määritellyt, onko helvetin tuli todellinen tuli (vaikkakin erilainen kuin maallinen tuli) vai onko tuli kenties vertauskuvallinen tapa ilmaista helvetin kurjuutta, mutta raamatullisen todistusaineiston vakuuttamana kirkko on varma siitä, että helvetti on todellinen, ja samoin on sinne joutumisen vaara.

On kuitenkin hyvin selvää, että Jumala ”ei halua kenenkään tuhoutuvan” (2. Piet. 3:9) – hän ei ole kostonhimoinen vaan armelias ja ”tahtoo, että kaikki kääntyisivät” (2. Piet. 3:9). Kun Jeesukselta kysyttiin, pelastuvatko vain harvat, hän antoi epäsuorasti ymmärtää, ettei meidän tehtävämme ole miettiä, kuka ja kuinka moni joutuu helvettiin, vaan pitää itsemme Jumalan ystävinä, missä on jo riittävästi ajattelemista ja tekemistä: ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta.” (Luuk. 13:24)