Seitsemän veljeksen teologia

Jollain ihmeen konstilla onnistuin käymään peruskoulun ja lukion lukematta koskaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Vuosi sitten Aleksis Kiven päivänä 10.10. päätin lukea ko. romaanin seuraavan vuoden aikana, ja saavutinkin tavoitteeni ennen tämän vuoden Aleksis Kiven päivää.

Luin WSOY:n vuonna 1999 painaman sinikantisen laitoksen, jonka kansikuvana on Akseli Gallen-Kallelan ”Veljesten pako Jukolaan” vuodelta 1907. Seitsemän veljestä julkaistiin alun perin vuonna 1870 (tuttu vuosi myös katolisesta dogmatiikasta – mikä konsiili?), ja Kivi kuoli vain kaksi vuotta myöhemmin 1872. Kiven kuolinmökki ja hauta ovat Tuusulassa ja hänen synnyinkotinsa Nurmijärvellä.

Kiven syntymäkodissa käydessäni sain tietää, että hänen äitinsä toivoi pojastaan pappia. Kivi harkitsikin pappeutta pitkään mutta päätyi lopulta kirjailijaksi (ja jopa kansalliskirjailijaksi!). Teologinen tarkkanäköisyys paistaa silti läpi Seitsemässä veljeksessä, ja juuri siihen keskityn tässä tiiviissä kirjaesittelyssä.

”Jukolan kristillinen veljesparvi”

Seitsemän veljeksen maailmankatsomuksellinen konteksti on läpensä kristillinen. Usko ei ole kaventunut yksityisasiaksi, vaan veljekset puhuvat usein ja avoimesti Jumalasta ja kristillisestä opista. He ovat ”Jukolan kristillinen veljesparvi” (s. 29), ”kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen soltaatteja”, vaikkeivät osaakaan lukea (s. 118). Heidät on kasvattanut kristitty äiti, joka niin ikään oli lukutaidoton (s. 91).

Lukutaidottomuuteen nähden veljekset ovat aikamoisia Raamatun ja kristillisen opin tuntijoita. Dialogeissa mainitaan mm. Aadam, Nooan arkki, Siion, Sebaoth, Simeonin kiitosvirsi ja Sakkeus sekä ”pyhä Paavali”. Veljekset viittaavat kerran jos toisenkin myös yksittäisiin Raamatun jakeisiin, sellaisiinkin, joita ei luulisi kaikkein tunnetuimmiksi: ”niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle” (s. 31, vrt. Room. 12:20).

Myös veljesten dogmatiikka lepää kivenkovalla perustalla. He puhuvat luomisesta, enkeleistä, perisynnistä, lihan heikkoudesta, kasteesta ja hätäkasteesta, Jumalan armosta ja rangaistuksesta, sielusta ja ruumiista, taivaasta ja helvetistä sekä maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta. Katolilaisen silmään pistäneinä kuriositeetteina mainittakoon, että papin tulee ”messuta” (s. 187) ja että yksi nimiehdotuksista Juhanin esikoiselle oli Erik Translatus (s. 311).

Seitsemän veljeksen teologia herättää paljon ajatuksia. Joskus kansallisromaanin kieli tarjoaa vaihtoehtoja väsyneelle katekeesille, joskus dogmaattiset debatit koskettavat yhä tänäänkin polttavia ekumeenisia ongelmia. Seuraavassa poimin mielestäni parhaita paloja Seitsemän veljeksen teologisesta annista.

Vanhan-Aatamin pirunpihka ja hurskaan Aapelin veri

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi veljesten keskusteluun Vanhasta Aatamista ja perisyntiopista, joka on monille kovin problemaattinen ”uskon-pykälä” myös nykypäivänä. Timon ongelmana oli se, että vaikka hän tiesi kyseessä olevan ”perisynnin tunnusmerkki”, hän ei voinut olla mieltämättä Vanhaa Aatamia ”vakavaksi taatoksi vilttihatussa”, joka ”astelee aatoksissaan ja ajelee härkäparia”. (s. 24)

Nykyihmisen ongelmana lienee pikemminkin se, että koko perisynnin käsite alkaa olla vieras, vanhahtava ja jopa vastenmielinen. Opetuksessa ja julistuksessa voisikin ehkä hyödyntää Seitsemästä veljeksestä saatavaa synonyymiä, ”kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa” (s. 285), mikä merkitsee sitä, että ”ihminen on heikko, eikä voi hillitä vihansa ja synnin voimaa” (s. 46). Nyt 2000-luvun suomalaiskuulijakin hymyilee ja nyökkää.

Toiseksi kiinnitin huomiota siihen, kuinka veljekset kunnioittavat aapista eli oletettavasti Agricolan ABC-kirjaa, joka sisältää aakkosten lisäksi pienen katekismuksen. Raivoissaan Juhani toteaa: ”Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja!” (s. 39) Yhteenotossa toukolaisten kanssa Juhani käskee alakynnessä olevaa tappelupukaria suutelemaan pensaaseen viskattua aapista:

”Tee se, tee se, muutoin huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani musta kuin saunan tonttu. Sentähen suutele aapistani. Minä rukoilen sinua meidän molempien puolesta!” (s. 45)

Kadotuksen pätsi ja ijankaikkinen sauna

Veljekset ovat tietoisia siitä, etteivät he ole mitään pyhiä pulmusia. Eero toteaa, että tässä on ”seitsemän villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa” (s. 70) ja Simeoni tulkitsee, että ”Jumala rankaisee [meitä] syntiemme tähden” (s. 73). Saunassa Simeoni kehottaa veljiään muistelemaan ”kadotuksen pätsiä” ja kysyy, eikö löylyn mojova kuumuus tuo mieleen helvetin tulta (s. 78).

Helvettiin liittyy myös kansallisromaanin kovin ja kriittisin teologinen debatti. Juhani kyseenalaistaa Luojan viisauden maailman järjestämisessä ja kertoo, miten olisi itse asiat tehnyt. Aapo ja Simeoni puolustavat Jumalaa, joka ”tahtoo koetella ihmislapsen voimaa uskossa”. Juhani vastaa viiltävästi:

”Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa kautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niin kuin sääksiä vaan; sinne, johon en soisi käärmettäkään minä, vaikka syntinen ihminen.” (s. 84)

Veljet yrittävät nöyryyttää Juhania muistuttamalla veljesjoukon monista synneistä, mutta Juhanin mukaan ei kannata ”alati muistella tuota tulista uumentoa, perkelettä ja pieniä perkeleitä”, sillä moinen panee ”sekaisin miehen pään”. Veljesten hurjapäisyyksiä on pidettävä nuoruuden hullutuksina eikä synteinä ankarassa mielessä: ”Jumala on pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos vilpittömästä sydämestä rukoilemme”. (s. 84-85)

Juhani torjuu kyllä törkeät synnit, joita ”tulee karttaa”, mutta pienempiä syntejä ei tule aina ”laskea omantunnon ongennokkaan”. Simeoni ja Aapo huudahtavat kauhuissaan, että Juhanin oppi on saatanan kuiskutusta ja ”väärää oppia ja uskoa”, ja Timo lisää, että Juhani haluaa ”kiusata meitä Turkkilaisten uskoon”. Juhani vastaa vakuuttavasti: ”Kitanne kiinni, ja paikalla!” (s. 85-87)

Ekumeeninen ydinkysymys ja reformaation merkkivuosi

Ylläolevassa dialogissa veljekset koskettavat synti-, armo- ja pelastusopin ydinkohtaa, jota myös ekumeenisessa katolis-luterilaisessa dialogissa tulisi paljon tähänastista perusteellisemmin käsitellä. Mielestäni kysymys lievästä ja vakavasta synnistä kaikkine seurauksineen on suurin sekä teoreettinen että käytännöllinen ero katolisen ja luterilaisen pelastusopin välillä, mutta se on jäänyt lähes täysin vaille huomiota, puhumattakaan tyydyttävästä ratkaisusta.

Kysymys kuolemansynnistä ja sen seurauksista palaa estradille romaanin lopussa, kun Timon vaimo valittaa veljien viinanjuonnista: ”Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen helvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta.” Timo vastaa: ”Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan.” Tämän jälkeen kerrotaan pyhäaamuista, joina lähdettiin ”rippikirkkoon” ja joina Timon vaimo pyysi aina ”anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän sunkin olisi rikkonut heitä kohtaan”, mikä oli aina ”liikutuksen hetki”. (s. 336)

Seitsemän veljestä asettaakin reformaation merkkivuoteen valmistautuville katolilaisille ja luterilaisille kinkkisiä kysymyksiä. Kuinka vanhurskauttaminen uskosta ja armosta suhteutuu konkreettisiin tekosynteihin? Onko lievällä ja raskaalla synnillä eroa? Menetetäänkö pelastava armo vakavasta synnistä, ja jos kyllä, niin mikä kaikki on laskettava vakavaksi synniksi? Onko rippi välttämätön tai edes hyödyllinen keino saada (vakavat?) synnit anteeksi?

Seitsemän veljestä on siis täysillä mukana reformaation 500-vuotismuistossa 2017. Niin kansallisromaanin veljet kuin sen taivaatkin julistavat merkkivuoden slogania: ”’rukoiletteko, sen vietävät, armoa?’; ja kaiku pilvistä vastasi: ’armoa!'” (s. 44)

A-studio: Kuka pääsee alttarille?

Tuttuja televisiossa! Katsoin viimetorstaisen A-studion, jossa kirkollisesta kuumasta perunasta eli samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä oli keskustelemassa neljä ”tuttua”: vastustavalla kannalla dogmatiikan dosentti Juha Ahvio ja STI:n pääsihteeri Ville Auvinen, puoltavalla kannalla pastorit Laura Mäntylä ja Heikki Leppä.

Ensimmäinen kosketukseni keskusteluun tuli Facebookista, jossa olen sekä Ville Auvisen että Heikki Lepän kaveri. Huomasin saman minkä Auvinen blogissaan, nimittäin että kummallakin puolella kaverit juhlivat selkeää voittoa toisesta osapuolesta. Jossain määrin ulkopuolisena katselijana pidin keskustelua melko tasaisena.

Puoltavan kannan pointteja

Ensin haastateltiin puoltavaa kantaa, joten aloitetaan siitä. Ensinnäkin täytyy todeta, että sekä Laura että Heikki esittivät kiitettävästi nimenomaan teologisia, kirkollisia ja pastoraalisia perusteita kannalleen, eiväkä suinkaan pelkkiä subjektiivisia tunneargumentteja.

Pastorit viittasivat siihen, että kirkkojärjestys vaatii vihittäviltä kirkon jäsenyyttä ja konfirmaatiota, ei muuta, ja vasta-argumenttiin vihkikaavan ”sulhasesta ja morsiamesta” Laura pystyi vetoamaan normaaliin pastoraaliseen käytäntöön, jossa mm. kastekaavan ”isää ja äitiä” joudutaan kiertämään, kun kyseessä onkin yksinhuoltaja, tms.

Eksegeettinä (raamatuntutkijana) Heikki Leppä osasi puhuttelevasti käsitellä luomiskertomuksen tulkintaa: luemmeko sitä poissulkevasti (i.e. Jumala loi heteromiehen ja heteronaisen lisääntymään) vai sisäänsulkevasti (Jumala siunasi koko luomakunnan yhteisöineen, sukupuolisuuksineen ja erilaisuuksineen).

Vastineena Juha Ahvion metafyysiselle avioliittonäkemykselle Leppä peräänkuulutti inhimillisempää lähestymistapaa, joka lähtee liikkeelle arvostamisen käsitteestä: arvostanko yhtä lailla Lauran liittoa kuin omaani, jne. Laura totesi kirkolla olevan tuhannen taalan paikka osoittaa, että jokainen on Jumalan kuva ja siunauksen arvoinen.

Kielteisen kannan pointteja

Ville Auvinen aloitti ennalta-arvattavasti vetoamalla Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen ja pappisvalaansa, joiden valossa hän ei näe papin voivan vihkiä samaa sukupuolta olevaa paria kirkolliseen avioliittoon. Ahvio tähdensi Raamattuun perustuvaa klassista kristillistä avioliittokäsitystä, johon kirkko on tunnustuspykälässään sitoutunut.

Vahvuutena tässä argumentaatiossa oli se, että se asetti raamatuntulkinnan laajempaan, nimenomaan kirkolliseen kontekstiin. Kyllä, kaikenlaisia raamatuntulkintoja tai mielipiteitä voi olla, mutta nyt kyseessä on se, mitä kirkon tulisi tehdä, mihin kirkko on sitoutunut, ja lopulta se, mikä kirkko on. Onko se demokraattinen klubi, vai onko sillä Herra?

Ahvio esitti vastapuolelle vaikean kysymyksen siitä, millä perusteella he rajoittaisivat avioliiton kahden ihmisen väliseksi liitoksi, jos kerran kyse on ennen kaikkea tasavertaisesta rakkauden siunaamisesta. Eikö tällöin loogisesti tule myös siunata kolmen tai enemmän liitto? Vastapuoli ei antanut syytä ajatella, etteikö tämä olisi mahdollinen seuraus.

Loppupuolella Ville Auvinen toi hyvin esiin sen, että kirkko voisi pikku hiljaa alkaa profiloitua varhaisten vuosisatojen tapaan vaihtoehdoksi yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyille arvoille. Kaikki tuntuivat olevan melko lailla samaa mieltä siitä, mihin suuntaan kehitys on vääjäämättä kulkemassa, mutta nähtäväksi jää, jakautuuko kirkko, joutuvatko papit raastupaan ja perustetaanko katolis-luterilainen personaaliordinariaatti.

Vanha, väsynyt ja ummehtunut?

Keskustelussa oli puolustajien ja vastustajien lisäksi myös kolmas osanottaja, nimittäin yleisö. Sosiaalisen median välityksellä tavalliset katsojat saattoivat tuoda näkemyksensä julki, ja ne olivatkin välillä lähetyksen viihdyttävintä (ja myös huolestuttavinta) antia.

Ensimmäisenä merkitsin muistiin Jaana Pelkosen kommentin siitä, kuinka kiva oli katsoa muitakin kuin poliitikkoja vaihteen vuoksi keskustelemassa A-studiossa. Kirkollinen viitekehys avasi varmasti yhdelle jos toisellekin aivan uusia näköaloja, ja keskustelu sivusikin huikeita teologisia teemoja antropologiasta (ihmiskäsityksestä) ekklesiologiaan (kirkko-oppiin).

Toisaalta panin merkille monien varsinkin nuorempien katsojien kommentit siitä, että kirkko vaikuttaa heistä kovin vanhalta, väsyneeltä ja ummehtuneelta laitokselta, jonka tukemiseen ei tule kovin monta hyvää syytä mieleen. Tässä taitaa olla yhteinen haaste pöydän molemmille puolille, vielä avioliittolakiakin suurempi sellainen.

Joku Facebook-käyttäjä sanoi Lauran olleen ainoa keskustelija, joka hymyili. Katsoin tarkkaan ja paikansin kyllä jokaiselta keskustelijalta hymyhetkiä, mutta ne olivat silti aivan liian harvassa, vaikka sinänsä vakavasta asiasta onkin kyse. Tarvitaan aimo annos lisää paavi Franciscus-tyylistä iloista, innostavaa, uskollista ja kiinnostavaa kristillisyyttä!

Giuseppe Acerbin paluu: Matka Lapissa v. 1799

Lappi on upea ja matkustamisen arvoinen paikka, ja jos epäilyttää, niin voi katsoa vaikkapa Metsien kätkemä -sarjan viimeisen jakson. Puolalaiset appivanhempani ja vaimoni ovat juuri tänään palaamassa viikonmittaiselta unelmien matkaltaan Lappiin. Mökki, marjoja ja metsäreittejä;  pukki, poroja ja pohjoisen taikaa. Itse jäin tekemään töitä ja hoitamaan koiraa, mutta teenpä nyt ainakin blogikirjoituksen muodossa mielikuvitusmatkan Lapin perukoille.

Kirjoitin Giuseppe Acerbin matkasta Suomeen joulukuussa. Acerbin matkakertomus jatkuu kuitenkin toisella kirjalla, Matka Lapissa v. 1799 (WSOY 1984), ja sain sen juuri äskettäin vihdoin luettua loppuun. Kyseessä on hurja kertomus matkasta Pohjoiselle jäämerelle aikana, jolloin käytettävissä ei ollut lentokoneita, junia, autoja eikä edes teitä.

Kuinka Acerbi sitten pääsi esimerkiksi Kolarista Muonioon? No, ”kokonaan pitkin Muonionjokea ja jatkuvasti vastavirtaan ja koskia ylös”. Yhdessä kohdassa ”veden syvyys ja kivien muodostamat esteet tekivät näköjään aivan mahdottomaksi etenemisen jatkamisen”, mutta Acerbia opastanut sisukas suomalainen nimeltä Simo piti kaikkea mahdollisena ja painoi vain eteenpäin. (s. 27)

Toisen kerran Acerbin seurue vajosi ”rahkasuohon niin syvään, että luulimme painuvamme kaulaa myöten”, ja kun kosket kävivät mahdottomiksi, venettä piti vetää ”maata myöten ja läpi tiheän metsän”. (s. 28) Kolarin ja Muonionniskan (Muonion vanha nimi) välillä asuneet eristyksissä asuneet suomalaiset olivat ”kovin hämmästyneitä meidän ilmestyessämme” (s. 32).

Muoniossa paikkakunnan pappi yritti puhua Acerbin seurueen kanssa latinaa, mutta ”hänen suussaan siitä tuli sellaista mongerrusta, että se sai meidät nauramaan, mikä taas ei edistänyt ajatusten vaihtoa”. Papin palossa tuhoutunut kirjasto oli sisältänyt vain ”uskonnollisia lentolehtisiä ja teologisia kiistakirjoituksia”, ja valistunutta Acerbia ihmetytti, ”ettei tämänlaatuinen lukeminen ollut vienyt häneltä luonnon antamaa tervettä järkeä”. (s. 34)

Itse asiassa pappi vakuutteli lukeneensa teologiaa kovin vähän ja sanoi tulevansa ”hyvin toimeen ilman jumaluusoppia”, olipa hän jopa keksinyt, että ”tieteet yleensäkään eivät kelvanneet koko maailmassa mihinkään, paitsi mikäli ne huvittivat älyä” (s. 41). Muonion kansa oli Acerbin mukaan sentään ”äärimmäisen raitista”, ja kun heille annettiin maistettavaksi viiniä, ”he irvistelivät ja pitivät sitä lääkkeenä”. (s. 37)

Acerbi ja laiskat, löyhkäävät lappalaiset

Acerbin arvio lappalaisista eli saamelaisista on aika lailla erilainen kuin hänen yleensä myönteinen mielipiteensä suomalaisista. Mustatukkaisten ja metrien päähän löyhkäävien saamelaisten ulkomuoto oli ”saastainen ja epämiellyttävä” (s. 55), he olivat luonteeltaan laiskoja ja välinpitämättömiä ja välittivät vain viinasta. Toisin kuin tarmokas Simo, lappalaiset olivat ”pulassa joka käänteessä” (s. 71).

Kautokeinossa Acerbi maksoi lappalaisille oppailleen, mutta ennen sitä hän yritti saada heidät laulamaan. Heistä irtosi kuitenkin vain ”joitakin hirveitä huutoja”, ja Acerbin oli pakko tukkia korvansa – lappalaisilla ei kuulemma ole ”heikointakaan käsitystä mistään harmoniaan liittyvästä”. Mieletöntä musiikkia rajoitti vain ilman loppuminen, ja ”laulun pituus riippui kokonaan mahan suuruudesta ja keuhkojen voimakkuudesta”. (s. 74)

Kautokeinon kylässä asui neljä perhettä ja pappi, mutta pappi oli poissa, joten Acerbi ei saanut kuulla toivomaansa ”lapinsekaista latinaa” (s. 73). Kautokeinon koulumestarin vaimo oli ”eittämättä rumin olento napapiirin takana” (s. 82), mutta hänkin herkistyi, kun Acerbin seurue jätti kylän ja otti mukaansa ”kaksi kolmannesta sen asukkaista” jättäen ”joksikin aikaa viisi kahdeksannesta sen naineista naisista leskiksi” (s. 85).

Seuraava kohde, Alattion kylä, muodostui tuolloin tasan yhdestä kauppiaasta ja kartanosta. (s. 94) Lopulta Acerbi saavutti Jäämeren, missä hän sai nauttia kuuden ruokalajin päivällisen ja tuntea olevansa ”paratiisissa, autuaiden kentillä”, sillä ”mikään ei todellakaan ilahduttanut mieltämme niin paljon kuin ajatus, että olimme päässeet niin pitkälle yrityksessämme”. (s. 96)

Hammerfestissa Acerbi tapasi papin, joka oli ”niin neliömäinen ja tukeva sekä niin jättiläiskokoinen, että jos hänen ymmärryksensä olisi ollut missään suhteessa hänen ruumiilliseen olemukseensa, olisi hän ollut aikakautemme pätevin jumalanmies”. (s. 111) Lapin eristyneisyyttä kuvasi se, ettei pappi ollut saanut mitään maailmanpoliittisia tietoja sitten elokuun 1798, ja nyt oli jo heinäkuu 1799. (s. 112)

Loppusanoissaan Acerbi ylistää Lapin kauneutta, Kaitselmuksen viisautta ja (hyvin mietityn) matkustelun antia. Matkareitti etelästä pohjoiseen oli mitä sopivin ”herättämään ajatuksia ja antamaan opetuksia”, samalla kun monet pohjoisesta tulevat etelänmatkaajat omaksuvat matkoillaan vain ”viettymyksen ja himon nautintoihin”. (s. 122)

Lapissa filosofilla on tilaisuus paimentolaisheimojen keskuudessa tutkia yhteiskuntaelämän ensimmäisiä alkeita, yhteiskuntaa sen vanhimmassa ja alkeellisimmassa muodossa. Hän ei tule tänne siinä tarkoituksessa, että ihailisi ihmisen aikaansaannoksia, vaan syventyäkseen tarkastelemaan luontoa, sitä järjestystä ja harmoniaa, joka vallitsee luomakunnassa, asioiden määrättyä ja muuttumatonta järjestystä ja Kaitselmuksen viisautta, joka on kaikkialla havaittavissa. Hän tulee tänne avartaakseen noissa erämaissa tietämyksensä rajoja, elähdyttääkseen hurskauttaan ja valmistaakseen tulevan onnellisuutensa lisääntymistä. Mikä elämys onkaan matka Lappiin Etelän matkailijalle! (s. 122)

Itsenäisen Suomen luterilaiset arkkipiispat

Star Wars palasi joulukuussa ja Huovinen tammikuussa; nyt ovat vuorossa Turun arkkipiispanistuimen haltijat. Jotkut tämän postauksen piispat ovat jossain määrin tuttuja viimelokakuisen piispatrilogian toisesta ja kolmannesta osasta. Kun noihin aikoihin huomasin, että Jukka Paarma oli kirjoittanut kirjan arkkipiispantalosta ja sen asukkaista, oli pakko pyytää arvostelukappale, ja tässä nyt sitten sen hedelmiä.

Kirja käsittelee ansiokkaasti arkkipiispantalon historiaa, arkkitehtuuria ja sisustusta, mutta teologina olen lähinnä kiinnostunut esitellyistä arkkipiispoista ja heidän ajatuksistaan. Kotimaa julkaisi tämän SKS:n kirjan johdosta pienen videon, jossa arkkipiispantaloa esitellään talona, joten jos itse talo kiinnostaa, videon voi katsoa tästä.

Nykyisen arkkipiispantalon arkkipiispat alkavat Gustaf Johanssonista (1844-1930) ja päättyvät nykyiseen arkkipiispa Kari Mäkiseen. Koska Johansson aloitti piispakautensa jo 1899, niin käsittelyssä ovat kaikki itsenäisen Suomen luterilaiset arkkipiispat.

Gustaf Johansson

Paarma tituleeraa Gustaf Johanssonia ”sääty-yhteiskunnan patriarkaksi”. Sofia Emilia Björkmanin kanssa avioitunut Johansson toimi pappina syntymäkunnassani Hausjärvellä, ja sinne Johanssonit perustivat myös ensimmäisen yhteisen kotinsa. Sieltä tie vei Helsinkiin, Kuopioon, Savonlinnaan ja sitten Turkuun – lapsia syntyi yhteensä kymmenen.

Johansson oli arkkipiispana poliittisesti vaikeana aikana, ajatellaan nyt vaikka sisällissotaa. Häntä kunnioitettiin kuitenkin niin paljon, että kun punaiset tekivät omavaltaisen tarkastuksen piispantaloon, he ottivat arkkipiispan käskystä lakin pois päästään: ”Sanoin: ei saa säädyttömästi esiintyä, johon joku vastasi: niin on oikein. Jumala antoi tyyneyttä.” (s. 91)

Kun Mannerheim oli valittu valtionhoitajaksi, hän kävi pyytämässä arkkipiispa Johanssonilta siunausta virkaansa. ”Mannerheim polvistui arkkipiispan edessä. Tämä pani kätensä siunaukseen uuden valtionhoitajan päälle, luki rukouksen ja pyysi, että tämä hoitaisi tointaan Jumalan kunniaksi ja isänmaalle onneksi.” (s. 91)

Mannerheim keskusteli arkkipiispan kanssa myös avioeron ja uudelleenavioitumisen mahdollisuudesta, mutta joutui kirjoittamaan rakastetulleen: ”Asia ei vaikuta täysin toivottomalta, mutta kylläkin lopulta paljon monimutkaisemmalta.” (s. 91) Luterilainen kirkko on tässä kysymyksessä noista ajoista melkoisesti muuttunut, katoliseen kirkkoon sitaatti sen sijaan sopisi tänä päivänä aika nappiin.

Teologina Johansson edusti ”beckiläistä biblisismiä”, hän oli itse ollut J.T. Beckin oppilaana Saksassa. Beckiläisyyden korostuksia olivat mm. ”Jumalan ikuinen maailmansuunnitelma, Raamatun auktoriteetti ja omakohtainen, herätyshenkinen ’sydämen kristillisyys’.” (s. 92) Johanssonin mielestä evankelisen liikkeen maallikkosaarnaajat saarnasivat ”’löysää’ evankeliumia niin sanotusta koko maailman autuudesta”. (s. 93)

Opin puhtaus oli Johanssonille niin tärkeää, että eräällä piispantarkastuksellaan hän oikein pui nyrkkiä vastustajiensa edessä. Pian beckiläisyys alkoi kuitenkin käydä teologipiireissä vanhentuneeksi. Kun lisäksi Johansson suhtautui torjuvasti moniin aikansa uudistusliikkeisiin (työväenliike, naisasialiike, raittiusliike, ekumeeninen liike), hän ajautui aika lailla paitsioon ja ansaitsi lempininen ”suuri yksinäinen”. (s. 97)

Henkilönä Johansson oli silti sydämellinen, presidentti Relanderin sanoin niin ”herttainen”, että toista samanlaista oli vaikea löytää. Johansson tykkäsi tehdä pitkiä kävelyretkiä pitkin Turkua, joskus Ruissaloon tai Ilpoisten metsiin saakka: ”kävely oli hänen parasta rukousaikaansa” (s. 96). Johansson kuoli vuonna 1930, ja hänen hautajaisensa keräsivät suuren joukon saattoväkeä (ks. puhutteleva kuva s.  98-99).

Ingman ja Kaila

Johanssonin seuraaja oli hänen oma serkkunsa, Lauri Ingman (1868-1943). Myös Ingman oli biblisistisen beckiläisyyden kannattaja, eikä hän ollut innostunut vihkijäisissään käytetyistä korkeakirkollisista symboleista kuten piispanhiipasta ja -sauvasta, joita maassamme ei ollut käytetty vuosisatoihin. Beckiläinen dogmatiikan professori Antti J. Pietilä piti uutta liturgista trendiä luterilaisuuteen sopimattomana katolisena koreiluna. (s. 120-121)

Myös Ingman joutui tasapainoilemaan poliittisesti vaikeina aikoina. Kun Lapuan liike alkoi perustella väkivallan käyttöä raamatullisilla ja teologisilla syillä, arkkipiispa puuttui peliin julkisella kannanotolla. Kannanotto osui samalle päivälle kuin presidentti Svinhufvudin kuuluisa radiopuhe, ja nämä kaksi julkilausumaa on nähty kapinan ratkaisevina taltuttajina. Ingman joutui myös ottamaan etäisyyttä vanhastaan läheiseen Saksan luterilaiseen kirkkoon, kun se alkoi myötäillä natseja. (s. 122-124)

Ingmanin seuraajaksi valittiin Erkki Kaila (1867-1944), jälleen kerran samasta suvusta, tällä kertaa Gustaf Johanssonin veljenpoika. Kuten jo arvata saattaa, suvun perintö oli teologisesti beckiläinen. Kaila kuitenkin irtaantui beckiläisestä teologiasta ja omaksui ”uudemman teologian, kulttuuriprotestantismin aatteita”. Hän oli perustamassa ns. Teologista lauantaiseuraa, jonka toimintamuotoihin kuului apologeettisten kirjojen julkaiseminen.

Kaila osallistui varsinkin yliopistokaudellaan ahkerasti keskustelu- ja väittelytilaisuuksiin vapaamielisten kulttuuriradikaalien ja kristinuskon vastustajien kanssa – kuuluisa on hänen esiintymisensä Prometheus-seurassa, jossa hän sekoitti vastustajiensa kortit tekemällä erottelun sovituksen ja sovitusopin välillä. (s. 129)

Kaila katsoi tekevänsä ”modernia positiivista teologiaa”, mutta vanhoillisemmissa kirkollisissa piireissä häntä pidettiin rationalistina ja liberaalina. Viipurin piispana (vuodesta 1925) Kaila kuitenkin etääntyi nuoruutensa kulttuuriprotestantismista ja ”läheni perinteisempää raamatullis-kirkollista ajattelua” sekä suhtautui myönteisesti herätyskristillisyyteen. (s. 130)

Kaila säilytti kriittisen asenteen Saksan natsipolitiikkaan, erityisesti juutalaisvainoihin. Silti Saksan kirkkoon koetettiin pitää yhteyksiä. Aseveljeys Saksan kanssa nähtiin taisteluna jumalatonta bolsevismia vastaan, vaikka yksittäisiä vihollisen sotilaita ”tuli ajatella inhimillisesti ja heidänkin puolestaan tuli suomalaisten rukoilla”. (s. 130-131) Arkkipiispan oma poika Yrjö kaatui traagisesti talvisodan viimeisenä päivänä 13.3.140. (s. 133)

Arkkipiispa Kaila jäi leskeksi 1937, mutta avioitui uudelleen sensaation saattelemana vuonna 1944 kirjallisuuskriitikko Anna-Maria Tallgrenin kanssa. Tallgren oli tunnettu kirkkokriittisistä kannanotoistaan, ja hän oli arkkipiispaa selvästi nuorempi. Pääministeri Edvin Linkomies huudahti: ”Suomen arkkipiispa, 76-vuotias, kihloissa parikymmentä vuotta nuoremman ateistisen sinisukan kanssa!” (s. 138) Avioliitto ehti kestää vain muutaman kuukauden – Kaila kuoli joulukuussa 1944.

Lehtonen, Salomies, Simojoki

Aleksi Lehtonen (1891-1951) astui arkkipiispan virkaan 1945. Lehtonen oli aktiivinen ekumeenikko, jolla oli erityinen suhde Englantiin ja anglikaaniseen kirkkoon. Lehtonen oli ainakin siinä mielessä ”korkeakirkollinen”, että hän arvosti traditiota, pappeutta, piispuutta ja liturgiaa. 13-vuotiaana herätyksen kokenut Lehtonen pystyi yhdistämään ”avaran herätyskristillisyyden korkeakirkolliseen traditionalismiin”. (s. 143-144)

Lehtosen mukana arkkipiispantaloon muutti taas myös pieniä lapsia. Kun arkkipiispa ei kerran ollut kotona, Kultarannasta tulleeseen puheluun vastasi viisivuotias Johannes-poika. Asiana oli, että presidentti aikoo tulla Turkuun ja osallistua juhlajumalanpalvelukseen. Johannes vastasi: ”Antaa tulla vaan!” (s. 147)

Ilmari Salomies (1893-1973) toi arkkipiispanistuimelle ensimmäistä kertaa itäsuomalaista väriä ja savolaista lupsakkuutta: häntä on muisteltu ”Salmari Ilomiehenä”. Herännäisjohtaja Malmivaaran julistuksesta herätykseen tullut Salomies ei sitoutunut mihinkään herätysliikkeeseen: hänestä liikkeiden teologiset korostukset eivät saaneet aiheuttaa kirkossa eriseuraisuutta. (s. 152-158)

Ns. asevelipappien johtomiehen Erkki Niinivaaran kirja Maallinen ja hengellinen (1952) jakoi papistoa kahteen leiriin. Erityisesti herätysliikkeet ja professori Osmo Tiililä kritisoivat Niinivaaraa. Salomies yritti toimia sillanrakentajana, mutta ei voinut välttyä Tiililän kirpeän kriittiseltä kynältä. Kuten tiedetään, kiista johti lopulta Tiililän eroon pappeudesta ja kirkosta. (s. 159)

Salomiehen seuraaja Martti Simojoki (1908-1999) oli Erkki Niinivaaran kanssa asevelipappien johtomiehiä. Hengellinen tie kuulostaa jo tutulta: kotitausta oli beckiläinen, mutta se jäi taakse, kun näkemykset avartuivat. Kulttuurikielteinen ’uskovien kirkko’ ei ollut oikea tie: kirkon tuli olla avoin eri tavalla poliittisesti ja uskonnollisesti ajatteleville. Evankeliumista ei tulisi tinkiä, mutta yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuuskin olisi huomioitava. (s. 173)

Kuten arvata saattaa, myös Simojoki joutui Tiililän kritiikin kohteeksi. Lisäksi hänenkin piispakaudellaan käytiin kiista kirjasta: tällä kertaa kohun aiheutti Hannu Salaman Juhannustanssit (1964), joka halvensi Raamattua ja Jeesusta ”tavalla, jota suomenkielisessä kirjallisuudessa ei ollut aikaisemmin nähty” (s. 175). Simojoki joutui kamppailuun, jossa oli kyse sananvapaudesta, jumalanpilkasta sekä kirkon ja kulttuurin suhteesta.

Simojoki kirjoitti ahkerasti puheiden ja saarnojen lisäksi kirjoja ja kirkollisia kannanottoja. Hänen aloitteestaan käynnistettiin historiallisesti ja teologisesti merkittävät oppineuvottelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa vuonna 1970. Simojoen Mona-koira ei ollut yhtä ystävällinen idän suuntaan: hän hyväksyi ystävikseen kaikki arkkipiispantalon vieraat ”paitsi upseerit ja pitkäviittaiset ja -partaiset ortodoksipapit” (s. 182).

Juva, Vikström ja Paarma

Yliopiston kanslerin virasta arkkipiispaksi siirtynyt Mikko Juva (1918-2004) oli jälleen samasta suvusta kuin edeltäjänsä Johansson, Ingman ja Kaila. Juva osasi puhua ei-kirkollisten piirien kieltä, minkä vuoksi häntä kuunneltiin niissä enemmän kuin aiempia arkkipiispoja. Juvan kausi jäi lyhyeksi, Ingmanin tavoin neljävuotiseksi. Juva jätti viran, jonka työtaakka oli hänestä kasvanut kohtuuttomaksi. (s. 190-191)

Vasta eläkkeelle jäätyään Juva toi julkisuuteen ymmärtäväisen hyväksyvän kantansa homoseksuaalisuuteen, jota esiintyi myös hänen perhepiirissään. Juvan lapset herättivät huomiota osallistumalla julkisesti kirkkokriittiseen mielenosoitukseen. Kirkosta eronnut tytär Kersti liittyi kuitenkin myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon. (s. 186-187)

Seuraava arkkipiispa John Vikström (s. 1931) on ensimmäinen, jonka itse muistan ja joka on vielä tätä kirjoitettaessa elossa. Hän toi arkkipiispantalon kotikieleksi ruotsin ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen aikana. Vikströmin runsaat 16 vuotta kestäneellä arkkipiispakaudella ”kirkossa tapahtui enemmän uudistuksia kuin tuskin koskaan aiemmin” (s. 194) – uudet virsikirjat, uusi raamatunkäännös, uusi kirkkolaki, uusi kirkkojärjestys.

Kiistellyin uudistus oli päätös pappisviran avaamisesta naisille. Ensimmäiset naiset vihittiin vuonna 1988. Seuraavana vuonna koettiin yksi arkkipiispantalon historiallisimmista hetkistä, kun paavi Johannes Paavali II kävi Turussa. Vierailu lisäsi katolisen kirkon myönteistä kuvaa Suomessa, ja arkkipiispantaloon jäi muistoksi paavin omakätinen kirjoitus vieraskirjaan sekä merkintä paavin käyttämään tuoliin. (s. 198)

Jalkapalloharrastaja Vikström keräsi ympärilleen futisjoukkueen nimeltä Piispan Pojat, joka otteli mm. Pietarin kaupungin virkamiehiä vastaan. Vastustajien joukossa oli tuolloin tuntematon apulaiskaupunginjohtaja Vladimir Putin. Toinen kansainvälinen peli pelattiin Malagan pappisseminaaria vastaan. Molemmat voitettiin. (s. 200)

Jottei Jukka Paarman (s. 1942) tarvitsisi kertoa itsestään, häntä käsittelevän luvun on kirjoittanut Kari Immonen. Herännäisyyteen kotiutunut Paarma on kuvannut linjaansa kansankirkolliseksi ja matalakirkolliseksi. Uutta minulle oli se, että Paarma oli ensimmäinen arkkipiispa, joka kutsuttiin puhumaan helluntaiherätyksen kesäkonferenssiin Keuruulle (2005) sekä kannanotto, jonka mukaan Israelin alue on ”sekä juutalaisten että palestiinalaisten maata”.

Kari Mäkinen ja loppukaneetti

Kari Mäkisen (s. 1955) voittama arkkipiispanvaali herätti paljon keskustelua. Media maalasi Mäkisen uudistusmielisten suosikiksi ja vastaehdokas Miikka Ruokasen vanhoillisten tukemaksi kandidaatiksi. Mäkisellä olikin Ruokasta liberaalimpi kanta joissain teologisissa kysymyksissä ja surullisenkuuluisassa homokysymyksessä. (s. 227)

Ensimmäisessä Mäkisen johtamassa kirkolliskokouksessa hyväksyttiin Paarman aikana valmisteltu esitys, jonka mukaan homoseksuaalisessa suhteessa elävä voi toimia pappina ja homoliittojen puolesta saa rukoilla. Ylen Homoillan jälkeen Mäkinen sanoutui irti Päivi Räsäsen puheista, mutta kirkosta eroamisten aalto vain yltyi ja ylitti parissa kuukaudessa 40 000 henkilön määrän. Vastaava aalto toistui 2014, kun Mäkinen otti kantaa samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta. (s. 228-229)

Tästä seurasi myös ekumeeninen takaisku, kun Venäjän ortodoksinen kirkko päätti lopettaa vuodesta 1970 jatkuneet teologiset oppineuvottelut Suomen ev.-lut. kirkon kanssa. Paarma kutsuu Mäkistä rohkeaksi oman tiensä kulkijaksi, joka on ollut valmis määrittämään kantansa ”jopa tietoisesti kollegoiden ja kirkon päätöselintenkin kannoista poiketen” (s. 232).

Loppukaneettina voidaan todeta, että teologisesti tarkasteltuna itsenäisen Suomen luterilaiset arkkipiispat ovat siirtyneet ”beckiläisestä biblisismistä avaraan kansankirkollisuuteen”. Huomionarvoista on se, ettei yksikään arkkipiispa tunnu selkeästi pitäneen esillä sitä Augsburgin tunnustuksen katolista itseymmärrystä, joka muutoin on Suomen ev.-lut. kirkossa (teologian professoreita ja piispoja myöten) aika hyvin edustettuna. Ehkä seuraava sitten.

Suomalainen herätys

Jatkamme suomalaisen kristinuskon tutkimista ja syvennymme tällä kertaa Teemu Kakkurin erinomaiseen kirjaan Suomalainen herätys – herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-missioon (Kirjapaja 2014). Herätysliikkeitä on tällä blogilla käsitelty kerran aiemmin, tässä artikkelissa. Kakkurin kirjasta tai sen tiimoilta on kirjoitettu myös Vartijassa, Uudessa Tiessä, Valomerkissä, Pyhässä pilvessä (1, 2, 3) ja Pirjon blogilla.

Kakkuri aloittaa kirjansa maalailemalla suomalaista sielunmaisemaa 1700-luvulla. Taustana ovat 1600-luvun karmeat nälkävuodet, jolloin suuri osa maan väestöstä nääntyi ja kylätkin autioituivat, kun kansa lähti kerjäämään ja taudit tappoivat jäljellejääneitä. Sitten tuli isoviha, 1700-luvun venäläismiehitys raakuuksineen. Suomalaisia kohtasi ”Jumalan vihan ruoska”, ja kansa oli hengellisesti hedelmällistä maata herätyssaarnalle.

1700-luvulla kirkko alkoi omaksua valistusaatteita, ja papit kulkivat tieteellisen kehityksen etunenässä. Kansan syvät rivit eivät ehkä kuitenkaan olleet tyytyväisiä kirkon maallistuneeseen mentaliteettiin, ja rohkeampi saarna synnistä ja armosta tuli kenties tarpeeseen. Suomalaisesta tilanteesta kypsyi omanlaisensa herätyskristillisyys, tapahtui pietismin suomalainen kontekstualisoituminen.

Eräät pietismin muodot ylittivät kirkkokuntarajat ja muodostuivat ekumenian edelläkävijöiksi. Erityisenä esimerkkinä voidaan mainita herrnhutilaisuus, joka korosti morsius- ja verimystiikkaa ja jonka piiristä on peräisin monien tuntema ”Päivän tunnussana”. Herrnhutilaisuus ei kuitenkaan koskaan juurtunut Suomeen, enemmän se on vaikuttanut Ruotsissa ja Virossa. Herrnhutilaisia lauluja on kuitenkin periytynyt liikkeittemme virsikirjoihin.

1800-luvulla pietismistä ja herätyksistä kasvoi varsinaisia suomalaisia herätysliikkeitä. Maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen onnistui matkojensa ansiosta yhdistämään Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan ja Kainuun herätykset yhdeksi liikkeeksi. Hänen johtoasemansa ”herännäisyydessä” alkoi olla vakiintunut 1820-luvulta alkaen, ja sen tunnustivat pian myös pohjalaiset pietistipapit J. Lagus ja N.G. Malmberg.

Tunnetusti Ruotsalainen ajautui kiistaan nuoren pietistipapin F.G. Hedbergin kanssa. Hedberg jätti herännäisyyden ja synnytti ”evankelisuuden”. Kakkuri ratkaisi minulle ongelman, jota olen aiemmin hämmentyneenä koettanut pukea sanoiksi: evankelisuus oli ”herätysliike, joka ei ollut herätysliike” (s. 134). Hedbergiläisyys piti sakramentteja ja niiden kautta kirkon virkaa ja järjestystä erittäin korkeassa arvossa.

Lestadiolaisuus taas on Kakkurin osuvan ilmaisun mukaan ”herätysliikkeistö” (s. 136), joka toimii useilla eri kielillä useina eri kirkkokuntina ja jolla on enemmän kannattajia kuin monella pienellä uskonnolla. Lestadiolaisuuden opin kannalta Laestadiusta merkittävämmäksi hahmoksi nousi hänen seuraajansa Juhani Raattamaa, joka ohjasi liikkeen teologiaa viidessä maassa ja kahdella mantereella. Alkuherätyksen jälkeen painopiste siirtyi ja jäi Suomeen.

Herätysliikkeet muovasivat koko Suomen uskonnollista maailmankuvaa. Kirkkokansa alkoi itsekin uskoa, ettei kirkon jäsenyys enää riitä. ”Korostamalla henkilökohtaisen uskon ratkaisevaa merkitystä ihmisen pelastumiseksi [herätysliikkeet] loitonsivat tapakristittyjä uskon ydinkysymyksistä. Puhumalla ulkopuolisista ne tekivät ihmisistä ulkopuolisia.” (s. 142)

Toisaalta nimenomaan Suomessa monet papit omaksuivat pietismin aatteet ja toivat ne saarnatuoleihin koko seurakunnan yhteiseksi kuultavaksi. Siitä seurasi kysymys, mihin herätysliikkeitä enää tarvitaan, jos kirkko itsekin on herätyskristillinen. 1800-luvun lopulla virkaan astui kokonainen beckiläinen pappispolvi, joka teki kysymyksestä entistäkin akuutimman.

Esimerkiksi beckiläinen arkkipiispa Gustaf Johansson oli herätyshenkinen mutta piti lestadiolaisuutta harhana, jossa ei ollut mitään hyvää. Johansson torjui myös aikansa liberaalit vapausaatteet, jotka olivat hänestä kapinaa ikuista jumalallista maailmanjärjestystä vastaan. Raamatun arvovallan kyseenalaistamiseen ei vastattu apologetiikalla vaan jakamalla kansalle enemmän Raamattuja.

Aimo Nikolainen nosti kirjassaan Kirkot, lahkot, suunnat (1960) neljän perinteisen herätysliikkeen rinnalle ”viidennen herätysliikkeen”, joka Kakkurin mukaan oli lestadiolaisuuttakin enemmän yhden miehen (Urho Muroman) liike. Uutta olivat Amerikasta perityt evankelioimistilaisuudet, joissa haastettiin tekemään uskonratkaisu. Muroma kävi kasteopista ”kahden rintaman sotaa” sekä kasteessa uudestisyntymiseen uskovia luterilaisia että lapsikasteen kieltäviä helluntailaisia vastaan.

Viidesläisyyden ”toisen tulemisen” keskushahmo oli Amerikasta palannut teol.tri Uuras Saarnivaara. Hänen antinsa liikkeelle oli fundamentalistinen raamatuntulkinta, kreationismi ja ekumenian vastainen antikommunismi. Saarnivaara oli ”teologinen moniottelija”, joka pyrki julkaisemaan kaikilla teologian osa-alueilla. Herätysrintamaan yhtyivät myös ns. ”lundilaisuutta” vastustaneet teologian professorit Osmo Tiililä ja Yrjö Alanen.

Evankelisuus on poikennut muista herätysliikkeistä myös korkeakirkollisella suuntauksellaan, jonka keskeinen vaikuttaja oli arkkipiispan sihteeri ja käytännöllisen teologian professori Martti Parvio. Osittain naispappeuskielteinen evankelisuus oli taustana myös Luther-säätiölle, joka sittemmin tuli sen kilpailijaksi.

Sosiaalinen media on mullistanut myös herätysliikemaailman. Internetin tuomat mahdollisuudet kommentoida ja kirjoittaa julkisesti nimettömänä ovat tarjonneet erityisesti lestadiolaisille tilaisuuden tuoda esiin kritiikkiä liikettään kohtaan. Kipupisteitä ovat olleet mm. pedofilia, naisen asema, tiukat moraalinormit ja liikkeestä irtaantuminen.

Herätysliikkeiden vaiheita kirjoittaessa on ollut tapana kirjoittaa subjektiksi Jumala. Mukaan on lisätty ripaus fennomaniaa: Jumala on siunannut Suomea herätyksillä. Kullakin herätysliikkeellä on pyhä historiansa. Ruotsalainen löysi evankeliumin seppä Jaakko Högmanin pajalla, Hedberg Raippaluodon yksinäisyydessä, Muroma Helsingin Johanneksen kirkossa 18.10.1912. Vain litania puuttuu: Omnes sancti Finlandiae, orate pro nobis!

Kristillisväritteinen Kalevala

Ensi sunnuntaina 28.2. vietetään Kalevalan päivää. Vuonna 2001 sain kaksiosaisen Suomi-Karjala-seuran julkaiseman Kalevala-painoksen joululahjaksi isoäidiltäni saatesanoilla ”’ikilahja’, jonka arvo vain kasvaa!” Kalevalan lukeminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi, ja urakka sai odottaa vuosia. Vasta reilu vuosi sitten sain pitkän lukuprosessin päätökseen, ja vasta nyt pääsen siitä jotain kirjoittamaan.

Kalevalaa ei nykysuomalaisen tosiaankaan ole helppo lukea. Se sisältää paljon vanhoja ja vieraita sanoja, ja runomuotoinen esitys tekee juonen seuraamisesta entistä hankalampaa. Pääosin päätinkin keskittyä nauttimaan itse runoudesta. Lähes koko eepoksen ajan hyräilin kalevalamittaa mielessäni. Kalevalan tunnelmaan voi päästä vaikka kuuntelemalla tuttua sävelmää hetken Youtubesta.

Youtube on muutenkin hyvä lähde Kalevalan opiskeluun, jos kansalliseepos tuntuu kovalta palalta. Englannintaitoisille erityisen hauska ja opettavainen on australialaisen Scott Sandwichin vajaa 10-minuuttinen Kalevala-tiivistelmä Suomen lumisessa metsämaisemassa. Tästä taas pääsee katsomaan suomalaista Kalevala-musikaalia.

Koska en tosiaan ensilukemalla voi sanoa hirvittävän paljon sisäistäneeni Lönnrotin Kalevalan asiasisällöstä, tutustuin myös kansantajuisempiin ja helppolukuisempiin Kalevala-kirjoihin. Voinkin lämpimästi suositella Kirsti Mäkisen Suomen lasten Kalevalaa ja Mauri Kunnaksen vähän vapaampaa tulkintaa, Koirien Kalevalaa. Viime vuonna ilmestyi sitten se, mitä moderni Kalevala-lukija kaipaa: SKS:n upea Kalevala ja opas sen lukemiseen.

SKS:n uutuuskirjassa on heti alussa hyödyllinen suhdekartta Kalevalan keskeisistä henkilöistä ja lopussa havainnollinen esitys Kalevalan juonesta. Lisäksi mukana on tiivistelmät kaikista 50 runosta, vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin, hyödyllinen sanasto, paikka- ja henkilöhakemistot, Kalevala-kirjallisuuluettelo ja nettilinkkejä – sekä tietysti itse Kalevala kauniisti painettuna. Erittäin korkeasti suositeltava opus joka kotiin.

Kristillisvaikutteinen Kalevala

Kun Elias Lönnrot julkaisi Kalevalan 1800-luvulla, se oli sekä kansallinen että kansainvälinen sensaatio. Kalevala käännettiin pian useille kielille, ja käännökset ovat jatkuneet meidän aikoihimme. Viimeisimpänä Kalevala on käännetty valkovenäjäksi ja vienankarjalaksi (2015). Kalevala nousi siis 1800-luvulla maailman suurten eeposten ja mytologioiden joukkoon – vähän samoin kuin aiemmin käsitelty mayojen Popol Vuh.

Jotkut ajattelivat aluksi Kalevalan olevan alkuperäistä muinaissuomalaista materiaalia, mutta tosiasiassa Lönnrotin Karjalassa 1800-luvulla keräämät runot heijastavat vuosisatojen kuluessa muotoutunutta suomalaista kansanuskoa, suomalaisen muinaisuskon ja kristinuskon yhdistelmää. Jos Kalevala olisi puhtaasti pakanallinen, niin se tuskin tuntisi pejoratiivista pakanakäsitettä niin kuin 17. runossa: ”Ui siellä, paha pakana, / Kosken kuohuja kovia”.

Eräät merkittävät Lönnrotin haastattelemat runonlaulajat olivat Karjalan ortodokseja, ja Kalevalassa onkin havaittavissa historiallisen katolis-ortodoksisen kristinuskon kannalta kiinnostavia elementtejä kuten suomalaisen ukkosenjumalan kristillinen theosis ja laulut ”Marjatasta”, joka on karjalainen tulkinta Neitsyt Mariasta.

Ensin Ukko. Kalevalan runoudessa tämä muinainen säiden herra on epäilemättä kristinuskon vaikutuksesta samaistettu ylimpään olentoon ja Luojaan. Ensimmäinen runo rukoilee: ”Oi Ukko ylijumala, / Ilman kaiken kannattaja! / Tule tänne tarvittaissa, / Käy tänne kutsuttaessa, / Päästä piika pintehestä, / Vaimo vatsanvääntehestä!” 9. runo puhuu Ukosta Luoja-Jumalana: ”Oi Ukko, ylinen luoja, / Taivahallinen jumala!”

Luoja ymmärretään samassa runossa kaikkivaltiaaksi, hyväksi ja armolliseksi, ja sen tunnustaa muinainen jumalhahmo Väinämöinenkin, joka Kalevalassa on alentunut tietäjäksi: ”Tuoltapa aina armot käyvät, / Turvat tuttavat tulevat, / Ylähältä taivahasta, / Luota luojan kaikkivallan.” Väinämöinen jatkaa suorastaan paavalilaisesti: ”Jumalass’ on juoksun määrä, / Luojassa lopun asetus, / Ei uron osoannassa, / Vallassa väkevänkänä.”

Marja ja Maria

Sitten Marjatta. Kuinka neitseellinen sikiäminen sanoitetaan suomalaisittain? Miksi Neitsyen nimi on Maria/Marjatta? Suomen kieli tarjoaa vastauksen: Maria tulee raskaaksi marjasta, puolukasta. ”Marjatta, korea kuopus, / Meni matkoa vähäsen. / Meni marjan katsantahan, / Punapuolan poimintahan.” (50. runo) Neitseellinen sikiäminen tapahtuu kalevalaisittain seuraavasti:

"Niinpä marja maasta nousi kaunoisille kautoloille,
kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille,
puhtahilta polviloilta heleville helmasille.

Nousi siitä vyörivoille, vyörivoilta rinnoillensa,
rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa;
siitä suuhun suikahutti, keikahutti kielellensä,
kieleltä keruksisihin, siitä vatsahan valahti.

Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe." (50. runo)

Samoin kuin Uudessa testamentissa (ja Koraanissa), Marian siveys joutuu kyseenalaiseksi: ”Voi sinua Hiien huora! / Kenen oot makaelema! / Ootko miehen naimattoman / Eli nainehen urohon!” Toisin kuin Uudessa testamentissa, mutta samoin kuin apokryfikirjallisuudessa (ja Koraanissa), Jeesus puhuu vauvana (”Puhui poika puolikuinen, / kaksiviikkoinen kajahui”) ja tuomitsee Väinämöisen, joka halusi hänet (Herodeksen tavoin) tappaa.

Kalevalan täyttymys

Kalevalan preparatio evangelica saa täyttymyksensä, kun Väinämöinen joutuu lähtemään ja Marjatan pojasta tulee Karjalan kuningas: ”Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi.” (50. runo) Suomi kohtasi Vapahtajansa, Väinämöinen vahvempansa. Toisaalta voi kuvitella, että 1940-luvulla monet maanpakoon joutuneet karjalaiset saattoivat samastua Väinämöiseen. Väinämöisen rukous saa nyt uuden painon: 

”Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme,
hyvin ain’ eleäksemme, kunnialla kuollaksemme
suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa!” (43. runo)

Monien tapauksessa tämä toive on toteutunut, monien muiden tapauksessa ei. Jonkin verran voimme itse vaikuttaa, mutta kaikki ei kuitenkaan ole omissa käsissämme: siksi rukous. Samalla paljon muutakin Kalevalan perinnöstä on vielä avoimena. Pois lähtenyt Väinämöinen jätti kristillisellekin Suomen kansalle ”soreaksi soitoksi” ja ”ikuiseksi iloksi” kansallissoittimen, ”kantelon”, ja sen mukana kalevalaisen runouden suuret laulut (50. runo).

Miten mahtaa olla kalevalaisen runouden laita 2010-luvun Suomessa? Kuinka moni osaa soittaa kanteletta, kuinka moni ymmärtää kalevalamittaa eli suomalaista runomittaa? Taitavat olla melko harvassa. Itse tutustuin kalevalamittaan vasta viime vuonna, ja tänä vuonna olen päättänyt opetella vähän kanteletta. Jotain täytyy tehdä, että ura urkenisi ”laajemmille laulajoille, runsahammille runoille”, ”nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa”. Otatko saman haasteen vastaan?

Wallinin tutkimusmatkat Arabiaan

Uskontojen ja kulttuurien kohtaamisen näkökulmasta Suomen historian ehdottomasti mielenkiintoisimpiin hahmoihin kuuluu Georg August Wallin (tai suomalaisemmin Yrjö Aukusti Wallin), Ahvenanmaalla vuonna 1811 syntynyt ”Arabian salaperäinen vaeltaja”, niin kuin hänestä vuonna 2001 julkaistun lastenkirjan nimi kuuluu. Helsingistä Edinburghiin siirtynyt prof. Jaakko Hämeen-Anttila mainitsi Wallinin eräässä haastattelussaan, ja siitä innostuin etsimään miehestä lisätietoa.

Löysin ja luin Wallinista neljä kirjaa: J. Krohnin Yrjö Aukusti Wallin ja hänen matkansa Arabiassa (1880),  K.L. Tallqvistin Yrjö Aukusti Wallin (1903), Yrjö Karilaan Wallin, erämaan mies (1932) ja edellä mainitun Markku Löytösen ja Miisa Waismaan reippaasti uudemman lastenkirjan. Lisäksi sain käsiini Kaj Öhrnbergin artikkelin kirjasta Matka-arkku: suomalaisia tutkimusmatkailijoita (1989).

Muualta Internetistä Wallin-tietoutta löytyy ainakin Wikipediasta, Biografiakeskuksesta, Kansallismuseolta, Yleisradiolta, yliopistolta, Maailman historiasta ja Pentti Murolen blogilta sekä englanniksi Arab Newsilta.

Kalliosta löytyy Wallinin mukaan nimetty Wallininkatu, Helsingin yliopiston opettajien lehtisalissa on hänen muotokuvansa (ks. kuva alla) ja Hietaniemen hautausmaalla voi käydä katsomassa Wallinin hautakiveä, johon on kirjoitettu myös hänen arabiankielinen nimensä.

Wallinin matkan taustoja

Wallin kiinnostui lapsena Raamatun pyhistä seuduista ja halusi joskus isona päästä niitä paikan päälle katsomaan. Helsingin yliopistossa hän opiskeli prof. Geitlinin ohjauksessa arabian ja persian kieliä ja väitteli vuonna 1839 klassisen ja modernin arabian eroista. Wallin jatkoi arabian ja persian opiskelua natiiviopettajien johdolla Pietarissa ja sai hakemansa apurahan uskaliasta Arabian-tutkimusmatkaa varten.

Wallinin suuri tutkimusmatka kesti seitsemisen vuotta (1843-1850) ja suuntautui nykyisen Egyptin, Saudi-Arabian, Israelin, Jordanian, Syyrian, Libanonin, Irakin ja Iranin alueelle. Ennen lähtöään Wallin opiskeli lääketiedettä voidakseen esiintyä matkallaan lääkärinä, niin kuin hän sitten tekikin. Lisäksi Wallin opetteli islamilaisille tavoille, jotta hänen henkensä ei vääräuskoisuuden takia vaarantuisi ja jotta hän pääsisi tutustumaan beduiinikulttuuriin sisältäpäin.

Wallin matkusti poliittisesti mielenkiintoisina ja vaarallisinakin aikoina. Muodollisesti Ottomaanien imperiumiin kuulunut Egypti oli saavuttanut Muhammad Alin alla käytännössä itsenäisyyden, ja Ali pyrki laajentamaan valtaansa Arabian niemimaalle. Siellä puolestaan hallitsivat Rashidit ja Saudit, jotka olivat omaksuneet tuolloin leviävän sunni-islamilaisen puhdasoppisuusaatteen, wahhabismin.

Poliittis-uskonnollinen tilanne johti siihen, että Wallinia epäiltiin mm. Muhammad Alin vakoojaksi Arabian niemimaalla sekä siihen, että hän joutui useampaan otteeseen muuttamaan peitenimeään – esimerkiksi Wallinin tunnetuin arabinimi ”Abdul-Wali” ei sopinut wahhabiittien uskoon, joten viimeisellä erämaamatkallaan hänen nimensä oli Abdul-Maula.

Wallin ei myöskään voinut jäädä kiinni tutkimusmuistiinpanojen tekemisestä. Ongelman ratkaisemiseksi Wallin kehitti salakielen: hän kirjoitti ruotsia arabialaisilla aakkosilla. Tällä kielellä hän saattoi harjoittaa myös julkista ammattiaan: usein beduiinit halusivat lääkkeiden lisäksi loitsuja tautien parantamiseksi, ja he olivat ikionnellisia Wallinin heille jättämistä ruotsinkielisistä taikaloruista.

Wallinin matkat voidaan jakaa eri lailla kahdesta viiteen. Hän suoritti kaksi varsinaista aavikkotutkimusmatkaa, jotka molemmat alkoivat Kairosta ja muuttivat yllättävästi suuntaa Hai’lista hengenvaaran takia. Ensimmäisellä vaelluksellaan kurssi kääntyi kohti Medinaa ja Mekkaa, toisella kerralla kohti Bagdadia. Wallin oli tiettävästi ensimmäinen Ha’ilissa käynyt eurooppalainen.

Näiden matkojen välissä Wallin suoritti pyhiinvaellusmatkan Siinaille ja Jerusalemiin (tätä kutsutaan joskus toiseksi matkaksi), ja lisäksi hän teki Kairosta käsin Niiliä pitkin kaksi tutustumisretkeä muinaisen Egyptin tärkeille paikoille. Wallinia oli pyydetty hankkimaan ja toimittamaan Helsingin yliopistolle kirjojen ja käsikirjoitusten lisäksi eläinten luurankoja. Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmista löytyy yhä hänen toimittamansa dorkasgaselli.

Euroopan läpi Egyptiin

Wallinin suuri tutkimusmatka oli alusta asti täynnä draamaa. Kun laiva lähti Helsingin satamasta, Wallin huomasi palvelijattarensa mokanneen pakkauksessa pahanpäiväisesti: missä olivat nuuskat, teet, yönuttu, Koraani ja pyssy? Laivan kapteeni korvasi sentään nuuskat, ja kuuluisa Maamme-laulun säveltäjä Pacius teki Wallinille hyvää matkaseuraa.

Ranskassa Wallinin seuraan lyöttäytyi tuntematon mies, joka teki vaikutuksen näennäisellä ystävällisyydellään ja arabian kielen taidollaan. Seuraavan kerran Wallin kuitenkin heräsi sairaalasta: hänet oli löydetty kadulta puolikuolleena ja lähes alastomaksi ryöstettynä.

Ensimmäinen pysäkki Afrikan mantereella oli Aleksandria, jossa Wallin vielä saattoi esiintyä kristittynä. Arabien toisenlainen maailma tosin hieman pelotti häntä: kirjaviisaus ei enää auttanut, nyt hänen oli toden teolla opeteltava ”arabialaisten kaikki tavat ja temput tervehtiessä ja puhellessa, istuessa ja syödessä, pestessä ja rukoillessa”. Runsas ajanvietto šeikkiystävien kanssa aiheutti myös jonkin verran vastareaktioita muslimien keskuudessa: ”Joka päivä tuo nasaretilainen on luonasi!”

Aleksandriasta Wallin matkusti Kairoon, josta tuli hänen tukikohtansa. Siellä hän esiintyi jo Venäjän tsaarin alaisena muslimina, Kazanin tataarina, jonka nimi oli Wali. Koska tämä nimi painosta riippuen merkitsi joko pyhimystä tai yhtä Jumalan nimistä, Wallin joutui muuttamaan sen muotoon Abdul-Wali (tai Abd al-Wali, arabiaa kun on vähän hankala translitteroida), joka merkitsee Jumalan palvelijaa.

Kairossa Wallin tutustui ihmisiin, keskusteli ja joi kahvia heidän kanssaan sekä kohensi arabiantaitojaan: ”niin paljon kuin olenkin täällä ja Pietarissa kilvoitellut arabian kielen kimpussa, kuulen kuitenkin vielä melkein joka minuutti sanan, jota en ole ennen kuullut ja jota en ymmärrä”.

Tätä hämmästyttävämpää on, että vaikka Walliniin aina välillä kohdistui epäilyksiä, ei hän koskaan jäänyt kiinni. Hänet otettiin vastaan muslimioppineena, jota pyydettiin jopa johtamaan rukoushetkiä ja vihkimään nuoriapareja.

Koraanin resitaation opettelemisesta oli eräs yllättävä hyöty tulevan aavikkomatkan kannalta. Koraania luettaessa nimittäin päätä ja vartaloa heilutettiin juuri samassa tahdissa, jossa kameli keinutti ratsastajaansa Arabian erämaassa. Wallin oppi myös nopeasti beduiinien suuresti arvostamat kamelin selkään hyppäämisen ja ratsastaessa nukkumisen taidot.

Ensimmäinen ja toinen matka

Aavikon arki koostui kamelin selässä vaeltamisesta tai sen vierellä kävelemisestä aamusta iltaan, päivästä toiseen. Wallin rakasti tätä beduiinielämää kaikista sen vaaroista ja epämukavuuksista (hiekkamyrskyt, kuumat päivät, kylmät yöt, nälkä ja jano, rosvovaara…) huolimatta.

Beduiinikulttuurin erikoisuuksiin kuului se, että iltaisin sai mennä vieraaksi kenen tahansa leiriin. Vieraalle tarjottiin aina kahvia ja kenties teurastettiin lammas, kun taas samojen beduiinien kohtaaminen päiväsaikaan aavikolla olisi saattanut merkitä ryöstetyksi tulemista. Yösija tehtiin kaivamalla kuoppa hiekkaan.

Wallinin naimattomuus oli pantu paheksuvasti merkille jo Kairossa, missä hänelle suositeltiin naimisiinmenoa tai ainakin orjattaren hankkimista. Autiomaassa Wallin sepitti tarinoita vaimoistaan ja lapsistaan. Ha’ilissa eräs kuuluisa runoilija tarjosi Wallinille 15-vuotiasta tytärtään vaimoksi sillä ehdolla, että Wallin asettuisi kaupunkiin asumaan.

Kuten aiemmin mainitsin, Wallinin suunnitelmat muuttuivat Ha’ilissa – ei tosin avioliiton vaan rosvovaaran takia. Wallin päätti epäröinnistä huolimatta liittyä suureen Medinaan menevään pyhiinvaelluskaravaaniin. Lisähaasteena oli se, että Wallinin piti vältellä karavaanin johtajaa, sillä hänellä ei olisi ollut rahaa maksaa kallista maksua pyhiinvaellusmatkasta.

Medinaan ja Mekkaan matkaaminen oli eurooppalaiselle riskialtista puuhaa. Paljastuminen olisi merkinnyt käytännössä varmaa kuolemantuomiota. Wallin oli noin 20. länsimaalainen kristitty, joka onnistui valepuvussa suorittamaan pyhiinvaelluksen islamin pyhimmille paikoille Medinaan ja Mekkaan. Mekassa Wallin osallistui kaikkiin vaadittuihin rituaaleihin epäilyksiä herättämättä:

”Kaaban ovella, rakennuksen koillissivulla seisoi mustia orjia, jotka virtahepopampuilla päättömästi huitoivat ihmisjoukkoa, milloin tungos kiven ympärillä muodostui liian sankaksi. Tästä huolimatta onnistuin monta kertaa suutelemaan mustaa kiveä ilman että ainoakaan isku minuun osui.”

Wallinin toinen erämaa- ja pyhiinvaellusmatka suuntautui Kairosta Siinain kautta Jerusalemiin, ja se oli enemmän turismia kuin tiedettä, sillä Jerusalemin paikat tunnettiin lännessä jo hyvin. Siinainvuoren juurella sijaitsevaan ortodoksiluostariin Wallin pääsi sisään puhumalla venäjää, mutta sen kuuluisasta kirjastosta hän lähti valitettavasti äkkiä pakoon tukehduttavan pölyn takia.

Jerusalemia Wallin lähestyi tuntien ”eräänlaista pyhää ja tyyntä iloa”, sillä siellä oli ”uskontomme kehto ja sen sivistyksen perustus, jota nyt nautimme”. Pyhät kaupungit ja pyhiinvaeltajien kansanhurskaus eivät kuitenkaan loppujen lopuksi tehneet Walliniin kovinkaan myönteistä vaikutusta:

”Jumala varjelkoon minua kaikista pyhistä kaupungeista! Minulla on ollut kunnia käydä kolmessa itämaiden pyhimmässä kaupungissa, nimittäin Mekassa, Medinassa ja Jerusalemissa, mutta missään muualla maailmassa en ole nähnyt niin ilkeätä, alhaista, turmeltunutta väkeä kuin juuri niissä. (…) Toinen menee Mekkaan ja peseytyy Zamzamin kirkkaassa, mutta karvaassa vedessä, toinen Palestiinaan kylpeäkseen Jordanissa. Toinen tekee ristinmerkkejä jollakin haudalla, toinen kiertää vanhaa rumaa tornimaista taloa ja suutelee mustaa kiveä. Kumpi heistä on parempi? Allahu a’lam (Jumala tietää parhaiten).”

Kolmas matka

Kolmannelle matkalleen Wallin oli saanut kotimaasta uuden apurahan. Sitä ennen hän oli elänyt jännityksessä ja epätoivossa, sillä postin kulku oli hidasta ja epävarmaa. Wallin käski lähettää rahojaan eri kaupunkeihin, jotta hänellä aina olisi jotain ryöstön varalta tallessa. Tämäkään keino ei ollut takuuvarma, kuten matkan aikana vielä osoittautuisi.

Kolmas matka suuntautui jälleen kohti tuttua Ha’ilia, tällä kertaa uutta reittiä Tabukin ja Taiman kautta. Tabukissa suomalaisen beduiinilääkärin puheille tuli 18-vuotias avio-ongelmista kärsinyt nainen, johon Wallin rakastui. Wallin laati suunnitelman: he karkaisivat yhdessä toisen heimon leiriin, pakottaisivat miehen eroon, menisivät naimisiin ja asettuisivat sitten takaisin naisen omaan heimoon onnellisena avioparina.

”Mitä tekemistä minulla enää oli Euroopassa, josta olin melkein täysin vieraantunut? Voinhan viettää lopun ikääni aavikon poikien seurassa hankkien kameleja ja lammaslaumoja sekä viihtyä aavikon yksinkertaisissa oloissa, kaukana Euroopan turhuudesta ja ylihienostuneesta sivistyksestä.”

Wallinin järki voitti kuitenkin tunteet, eikä suunnitelmasta tullut mitään. Matkan seuraavalla etapilla Wallin sai väitellä petollisten beduiinioppaittensa kanssa, jotka yrittivät luikerrella irti tehdyistä sopimuksista ja saada Wallinin maksamaan heille ylimääräistä palkkaa. ”Beduiiniin ei ole koskaan luottamista.” Lisäksi Wallin kritisoi beduiineja sivistyksen puutteesta ja siitä, etteivät he pesseet likaisia ruoka-astioitaan melkein koskaan.

Dramaattinen käänne koettiin jälleen Ha’ilissa, jossa Wallin oli päässyt tapaamaan vanhoja tuttujaan. Emiiri Ibn al-Rashidin veli antoi Wallinille majatalon isännän välityksellä varoituksen suunnitellun reitin vaarallisuudesta. Viestiin sisältyi Wallinin maailmaa järisyttävä tieto: ”Sano hänelle lopuksi, että me tiedämme, että hän on kristitty! Mutta hän on kunnian mies – siksi me kunnioitamme häntä ja siksi lähetän hänelle nämä ystävälliset neuvot.”

Wallin suuntasi tämän jälkeen suoraan pohjoiseen kohti Bagdadia, entistä Abbasidien dynastian ja nykyistä Irakin pääkaupunkia, mistä hän jatkoi turistikierrokselle Persiaan. Badgad oli Wallinille pettymys, mutta niin oli Persiakin.

”Persialaisparka on luopunut loistavasta muinaisuudestaan, kielestään ja uskonnostaan, on hernerokan hinnasta myynyt esikoisoikeutensa arabialaisille ja pureskelee yhä vielä noita keittämättömiä herneitä, joita hänen vatsansa ei jaksa sulattaa.”

Kaikkein kurjinta Wallinilla oli kuitenkin isäni syntymäkaupungissa Basrassa. Siellä paikallinen konsuli ei suostunut antamaan Wallinille hänelle varattua rahaa, vaan väitti Wallinin valtakirjaa väärennökseksi. Tämän seurauksena Wallin joutui elämään äärimmäisessä köyhyydessä ja kurjuudessa. Wallin kiittii Luojaa, ettei sentään sairastunut, sillä sanonnan mukaan ”se, joka Basrassa kallistaa päänsä, ei enää nouse.”

Eräänä päivänä Basraan saapui englantilainen kauppalaiva, jonka kapteenin puheille surkea Wallin kiiruhti. Kapteeni oli ensin epäileväinen tämän kerjäläisen nähdessään, mutta Wallin yllätti hänet sujuvalla englannilla. Kapteeni suostui ottamaan Wallinin mukaansa, ja Bagdadista suomalaismatkaaja sai lainattua tarvittavat varat kotimatkalleen.

Matkalla Bagdadista kohti Damaskosta Wallin sai kokea sen, mikä hänen aavikkokokemuksistaan vielä puuttui: ryöstö. Aseistetut beduiinit pysäyttivät Wallinin ja postimiehen, jonka mukana hän matkusti, ja riisuivat heidät putipuhtaiksi. Pian kävi kuitenkin ilmi, että sekä postimies että Wallin olivat ryöstäjäheimon ”veljiä”, eikä rosvoilla näin ollen ollut beduiinilain mukaan oikeutta ryöstää heitä.

”Allah kirotkoon isäsi, sinä koiran pentu!” Tällaisissa tunnelmissa beduiinirosvot vastahakoisesti joutuivat palauttamaan postimiehelle ja sitten Wallinille ryöstetyt tavarat. Wallinia koko juttu huvitti, ja muutama ryöstössä kadonnut tavara ei ollut hänelle hullumpi hinta siitä, että sai nähdä ja kokea aidon aavikkoryöstön.

Kotiinpaluu ja perintö

Wallin ei palannut suoraan Suomeen vaan hakeutui Lontooseen, jonka British Museumissa hän saattoi tutkia tärkeitä arabialaisia käsikirjoituksia ja valmistella professorinväitöskirjaansa Ibn al-Faridin runosta, islamin ”korkeasta veisusta”. Wallin piti Lontoossa esitelmiä ja laati artikkeleita matkoistaan, ja hänestä tuli hetkessä eurooppalaisessa tiedeyhteisössä aikansa merkittävin orientalisti.

Esimerkiksi assyrologian isäksi kutsuttu sir Henry Rawlinsonin mukaan Wallin oli ”ainoa nykyään elävä eurooppalainen, joka voi vaikeuksia ja vastuksia pelkäämättä kulkea halki tämän niemimaan”. Lontoossa kovasti masentunut Wallin alkoikin heti ajatella seuraavaa Arabian-matkaansa: ”Niin, tunkio on koko maailma, Old England ja samoin Suomi! Oi jos Herra soisi että kerran saisin laskea luuraukkani levolle erämaan hiekkaan.”

Suomessa Wallinin ystävät tunnistivat hänet samaksi rehelliseksi mieheksi kuin ennenkin, tosin harvapuheisemmaksi ja surumielisemmäksi. Wallinin ystäviin kuului mm. J.L. Runeberg, joka kovasti nautti hänen seurastaan. Wallin nimitettiin prof. Geitlinin avoimeksi jättämään Helsingin yliopiston itämaisen kirjallisuuden professorin virkaan 1.1.1851.

Vuosina 1851-52 Wallin ehti pitää luentoja innokkaille opiskelijoille ja suunnitella seuraavaa Arabian-matkaansa. Matkan rahoituksen järjestämisessä ilmeni ongelmia, samoin Wallinin terveydessä. Lokakuun 23. päivänä 1852, päivää ennen kuin tuore professori olisi täyttänyt 41 vuotta, Wallin kuoli yllättävästi kotonaan.

Wallinin akateeminen ura jäi näin ollen pahasti kesken. Muiden oli toimitettava Wallinin muistiinpanot julkaisukuntoon, eivätkä he aina tehneet työtään kovin mallikkaasti. Ruotsinkieliset päiväkirjat ja kirjeet jäivät kielimuurin taakse: kansainvälisellä tiedeyhteisöllä on ollut vain pari englannin- ja saksankielistä artikkelia. Kaj Öhrnberg toteaa:

”Wallin ei julkaisuissaan tehnyt oikeutta itselleen eivätkä sitä ole hänelle tähän mennessä tehneet hänen jäämistönsä julkaisijat. On epätodennäköistä että missään maailman kolkassa, minkään kielimuurin ’kätkössä’ olisi yleiseen tietoisuuteen tuloaan odottamassa yhtä runsaita ja yksityiskohtaisia kuvauksia.”

Aivan viime vuosina tilanteeseen on saatu hieman parannusta. Kaj Öhrnberg on toimittanut ja Jaakko Anhava suomentanut Wallinin päiväkirjat ja kirjeet teokseen Aavikon vaeltaja: elämä ja päiväkirjat (Otava 2007), ja uusi ruotsinkielinen artikkelikokoelma Wallinista on julkaistu myös englanniksi: Dolce far niente in Arabia. Edellisestä löytyy suomenkielisiä esittelyjä ainakin täältä ja täältä. Itse toivon tutustuvani näihin myöhemmin; tässä artikkelissa on menty alussa esitellyillä materiaaleilla.

Lopuksi totean Wallinin voivan olla inspiroiva hahmo myös 2000-luvun suomalaisille. Suomalaisen on mahdollista oppia arabian kieli suorastaan täydellisesti, ja suomalainen voi oppia ymmärtämään ja rakastamaan arabialaisia elämäntapoja. Basralaisen poikana tiedän, että sama pätee myös toisinpäin.

Suomalaiset ja arabit voivat tänäkin päivänä rikastuttaa toisiaan niin materiaalisesti, henkisesti kuin hengellisestikin. Esimerkiksi kristityillekin tuttu luottamus Jumalan kaitselmukseen sai Wallinille uutta syvyyttä beduiinien keskuudessa. Englannista hän kirjoitti kauniit ja enteelliset sanat:

”Elämän päivämatkalla oli minulla yksi päämäärä: ehtiä ennen auringonlaskua etäällä erämaassa sijaitsevalle lähteelle; mutta ajojuhtani oli nälästä näännyksissään, sen kyttyrä tyhjä rasvasta, kangastus matkan varrella eksytti minut; sen tähden minä nälkäisenä ja janoisena, beduiinin tyyneydellä ja kiitollisin sanoin al-hamdu lillah, Jumalalle olkoon kiitos, laskeudun levolle siihen paikkaan, missä yö on minut yllättänyt, siihen kuoppaan, jonka olen kaivanut hiekkaan, odottaakseni, mitä Herra on lähettävä minulle nousevan aamun mukana: elon taikka kuolon.”

 

Giuseppe Acerbin matka Suomeen

Vuosi on vaihtumassa, ja 2016 tuo tullessaan uusia tuulia: 17.1.2016 lähden Roomaan, missä osallistun kristittyjen ykseyden rukousviikon tapahtumiin. Sen jälkeen työstän väitöskirjaani paavi Benedictus XVI:stä ja uskontodialogista jesuiittojen ylläpitämässä paavillisessa Gregoriana-yliopistossa aina kesän alkuun asti.

Muutos näkyy varmasti myös blogillani. Itse asiassa se alkaa näkyä juuri nyt, nimittäin otan käsittelyyn teoksen, joka koskettaa sekä Suomea että Italiaa: Giuseppe Acerbin Matka halki Suomen v. 1799 (WSOY 1983). Kyseessä on ote Acerbin 1802 julkaisemasta kirjasta Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape. Myös Lappi-osio on suomennettu.

Acerbi ja hänen matkatoverinsa Bellotti olivat ensimmäiset italialaiset, jotka matkasivat halki koko Suomen ja jättivät siitä jälkimaailmalle muistiinpanoja. Kirja aiheutti aikanaan sensaation ja käännettiin pian eri kielille. Siinä missä ruotsalaiset saivat aihetta loukkaantumisiin, Suomea koskeva osuus ei aiheuta pahastusta vaan sisältää monia myönteisiä huomioita. (Kustaa Vilkunan johdanto, s. 5-6)

Matka Suomeen

Olemme siis vielä 1700-luvun puolella Ruotsin valtakuntaan kuuluvassa Suomessa. Giuseppe Acerbi saapuu maahan reellä yli jäätyneen meren – ”epäilemättä kaikkein omalaatuisin ja vaikuttavin näky, mikä voi tarjoutua etelämaalaisen matkailijan silmälle” (s. 10).

Rekimatka ei kuitenkaan ollut ongelmaton: ”Kun jokin reki meni nurin, pelästyi sitä vetävä tai lähinnä oleva hevonen tuollaista jäällä kieriskelevää olentoa, jota se piti sutena tai karhuna, ja porhalsi matkustajan ja ajajan suureksi kauhuksi täyttää laukkaa karkuun.” (s. 11)

Ahvenanmaalla Acerbi tapasi erään talonpojan, jonka erityisenä huvina oli puhua pahaa papeista: ”Papit saarnaavat nöyryyttä, mutta ovat itse ylpeitä. Meidän pitäjänpappimme nauttivat suurta palkkaa ja elävät täydessä joutilaisuudessa” (s. 15).

Turussa Acerbi viipyi kaksi päivää ja tapasi mm. professori Porthanin, joka antoi matkan varalle Suomesta niin paljon tietoja kuin pystyi. Acerbi raportoi, että Tuomiokirkossa ruotsinkielinen sunnuntaipalvelus alkoi klo 6 aamulla, suomenkielinen klo 9. (s. 24-25)

Seuraavaksi Acerbi suuntasi (Hämeenkyrön) Järvenkylään, joka oli tuolloin ”kolme neljä perhettä käsittävä kylä järven rannalla”. Sinne heidät vei Kyröskoski, joka oli heille kovan luokan turistinähtävyys: ”Olimme olleet äärettömän innokkaita näkemään, millainen vesiputous on talvella, eikä se pettänytkään odotuksiamme.” (s. 35)

”Tämä koskinäkymä oli meistä juuri niitä pohjoisten seutujen erikoisuuksia, joita ennen kaikkea halusimme nähdä, sellaisia, joita ei koskaan tapaa Italiassa. (…) Kävimme moneen kertaan katsomassa tätä maalauksellista vesiputousta, jonka kuvasimme useista eri näköalakohdista.” (s. 35-36)

Acerbi majoittui yksinkertaisen talonpojan luona, jonka rauhallinen elintapa on räikeä vastakohta Euroopan suurkaupunkien ylellisyydelle, tyhjänpäiväiselle rihkamalle, hienostuneille nautinnoille ja mielettömyydelle, ”joka on paljon vähemmän anteeksiannettava kuin Eesaun” (s. 38).

Matka Järvenkylästä pohjoiseen oli osin yksitoikkoinen, osin vaarallinen, mutta ystävällisten talonpoikien avulla haasteista selvittiin. Avuliaat talonpojat eivät halunneet palveluksestaan mitään maksua, heille riitti auttamisesta tuleva hyvä mieli. Yksikin ”pysyi aivan kuurona kaikille tyrkytyksillemme (…) ja poistui niine hyvineen” (s. 46).

”Toden totta, me olemme täyttäneet itsemme kaikenmoisilla niin sanottuun hienostukseen kuuluvilla käsityksillä (…). Tällaiset tapaukset ovat perin harvinaisia ja tuntemattomia suurissa kaupungeissa, mutta eivät seuduilla, jotka ovat kaukana metropoleista, missä moraali on joutunut itsekkäiden ja turmeltuneiden halujen uhriksi.” (s. 46)

Oulu ja oudot tavat

Vaasassa Acerbi hämmästyi tutustuessaan viehättävään, tietorikkaaseen ja sivistyneeseen naiseen, joka oli ”hovioikeuden presidentin puoliso”. Hän puhui italiaa ja ranskaa ja pystyi arvostamaan parasta italialaista runoutta.(s. 51)

Italialainen runous ja viehättävä nainen kohtasivat myös Oulussa, minne Acerbi saapui 11.4.1799. Illalla majatalossaan Acerbi oli lukemassa Ariostoa, kun joku koputti ikkunaan. Pistooli kädessä Acerbi lähti ulos majatalosta, mutta siellä olikin ”sievä tyttö, joka halusi jonkinlaista yösijaa”. (s. 60)

”Entä mitä tapahtui sitten? Tällaisten vaikeiden kysymysten edessä Ariosto tavallisesti viittaa runoelmansa myöhempään lauluun; mutta minä puolestani annan lukijan ratkaista, mitä samanlaisissa olosuhteissa olisi voinut tapahtua hänelle itselleen.” (s. 60)

Italialaismiesten oli tarkoitus viettää n. 3800 asukkaan Oulussa viisi päivää, mutta kaupungin tarjoamien nautintomahdollisuuksien takia visiitti venyi kaksikuukautiseksi. Italialaiset mm. muodostivat kvartetin kahden musiikkiharrastajan kanssa ja saivat osakseen paljon vieraanvaraisuutta mm. maaherra Carpelanilta ja paroni Silfverhjelmiltä. ”Oulussa viettämämme aika tulee aina säilymään mielessämme miellyttävänä muistona.” (s. 78)

Tässä vaiheessa Acerbi käyttää useita lukuja suomalaisten tapojen kuvaamiseen. ”Ei mikään voisi olla kiintoisampaa kuin kuvata pohjolan asukkaiden outoja ja eriskummallisia tapoja”, italialaismatkailija kirjoittaa. (s. 92) Kaikkein eniten häntä kiehtoo ja kummastuttaa suomalainen saunakulttuuri.

”Miehet ja naiset ovat kylvyssä [saunassa] yhtaikaa ilman mitään peittävää verhoa ja tunteiden vähääkään heihin vaikuttamatta. Mutta jos vieras avaa oven ja astuu yllättäen kylpijöiden pariin, hänen ilmestymisensä saa naiset aika tavalla säikkymään, sillä oven avautuessa tulee hänen mukanaan sisään paljon valoa, joka yhtäkkiä paljastaa näkyviin heidän tilanteensa ja samaten heidän muotonsa. (…) Monesti minua huvitti tällä tavoin yllättää kylpijät, ja kerran pari yritin mennä heidän joukkoonsakin; mutta kuumuus oli niin tavaton, etten voinut edes hengittää, ja olisin luullakseni viimeistään minuutin kuluttua tukehtunut.” (s. 94-95)

Naimisiinmenoon liittyvistä tavoista mainitaan Kemin pitäjässä käytössä ollut tapa, jonka mukaan ”nuoripari nukkuu ennen määrättyä hääpäivää yhdessä kokonaisen viikon riisumatta kuitenkaan vaatteitaan; tätä kutsutaan housuviikoksi”. Jos viikon jälkeen rakkaus on lujittunut, nuoret menevät naimisiin, jos kiintymys taas heikkenee, häät perutaan. (s. 94)

Acerbi piti arvossa myös suomalaista runokulttuuria. Monet suomalaiset pystyivät spontaanisti sepittämään runoja vanhalla suomalaisella runomitalla ”ihmeellisen helposti, aivan italialaisten improvisaattorien tapaan” (s. 98). Runoissa toistuu usein sama ajatus eri sanoin, minkä mahdollistaa suomen synonyymirikas kieli. Suomalaisten laulut ”ovat täydelleen muinaisten kreikkalaisten vastaavanlaiten laulujen kaltaisia” (s. 112).

Kohti Lappia

Kesä oli jo tullut, ja oululaiset olivat aivan vakuuttuneita siitä, ettei matka Lapin pohjoisimpiin osiin onnistuisi kesäaikaan: teiden puuttuessa ”yksikään ihminen ei osannut sanoa meille, kuinka voidaan päästä Muonionniskasta [Muoniosta] eteenpäin” (s. 114).

Matkaseurue, johon liittyi mukaan eräitä suomalaisia, lähti liikkeelle 9.6.1799. Pienessä 4-5 perheen Huhdan kylässä vaihdettiin hevosia ja näytettiin paikallisille ennennäkemättömiä vekottimia kuten lämpömittaria ja kaukoputkea sekä mikroskooppia. Viimeistä varten paikallisten piti pyydystää kirppu. ”Mahdotonta on kuvata niitä eleitä ja hämmästyksen ja ihmetyksen huudahduksia, joita tuon suunnattoman suureksi paisuneen eläimen näkeminen sai aikaan.” (s. 118)

Kemissä majoituttiin kirkkoherra Castrénin luokse, joka oli ”erinomaisen ystävällinen ja hienotapainen sekä tavattoman laajatietoinen mies” (s. 119). Keskustelua käytiin latinaksi ja saksaksi, ja retkiä tehtiin Kemin ympäristöön, joka näytti ”kuin paratiisilta Ouluun seutuun verrattuna” (s. 119).

Yksi retkistä oli pieni pyhiinvaellus uusien kirkonkellojen luokse lyhyen matkan päähän pappilasta. Mukana olivat Castrénin sisaret. Seurueen sievin tyttö alkoi lukea kellojen tekstejä ääneen, ja tuolloin koettiin tiettävästi ensimmäisen kerran se, mistä on sittemmin muodostunut suomalais-italialainen klassikko:

”Catzo jne. Tuskin hän oli lausunut sanan, kun me purskahdimme jonkinlaiseen hullumaiseen nauruun; mutta naiset, jotka eivät käsittäneet ilomme syytä, ajattelivat, että sana oli varmaankin kovin huvittava, ja toistelivat sitä lakkaamatta koko kävelyretkemme ajan, vieläpä ruokapöydässä, keskustelussa ja kaikissa yhteykissä. Italian kielen taitoinen lukija voinee aavistaa, miltä meistä kahdesta italialaisesta tuntui kuulla naisten yhtä mittaa hokevan tuota sanaa.” (s. 123)

Osuvampi kielellinen yhteensattuma koettiin Tornionjoen varrella, kun eräällä talonpojalla oli ”niin lyhyt piippu, että toverini kiinnitti siihen huomiotaan sanoen minulle italiaksi: Che piccola pippa (’miten pieni piippu’). Piippua polttava suomalainen ymmärsi täysin meidän italiankieltämme, sillä hän kääntyi meihin ja toisteli nauraen sanojamme: Pikku piippu, pikku piippu.” (s. 137)

Acerbi harmitteli, ettei itse osannut suomea, sillä pappiloissa tapaa ”silloin tällöin erittäin hauskannäköisiä ja rakastettavia nuoria neitejä”, joille ei ole mitään hauskempaa kuin matkailijan saapuminen, ”varsinkin jos tämä on hyvännäköinen nuorimies” (s. 143-144). Acerbi tunnustaa: ”olen joutunut eräitä kertoja nousemaan ajoneuvoihin, kun sydämeni olisi halusta tahtonut jäädä” (s. 144). Näin oli mm. kirkkoherra Svanbergin pappilassa Ylitorniossa (nyk. ruotsinpuoleinen Övertorneå), johon Suomen-osio päättyy.

Ylitornion jälkeen edessä oli vaarallinen matka tiettömään ja autioon Lappiin. ”Koko Svanbergin perhe tuli saattamaan meitä joen rantaan, missä veneet jo olivat meitä odottamassa. Huiskutimme jäähyväisiksi hattujamme ja nenäliinojamme, kunnes kaikki häipyivät näkyvistä.” (s. 147)

 

Topeliuksen Maamme kirja

Itsenäisyyspäivän tunnelmissa on hyvä heittäytyä kansallisromantikoksi. Esittelyyn tulee suomalaisen kirjallisuuden klassikko, Zachris (Sakari) Topeliuksen Maamme kirja (Boken om vårt land) vuodelta 1875 (suom. 1876).

Suomalaisten symbolit -kirjan mukaan se on ”eräänlainen joka kodin kansalliskirja”, joka ”valistaa kansaa ja opettaa nuorisolle isänmaallisuutta kertomalla Suomen maantieteestä, ihmisistä, luonnosta, maisemasta ja menneisyydestä”. (s. 187)

Maamme kirja on ollut merkittävä suomalaisen identiteetin rakentaja: sitä on painettu lähes kolme miljoonaa kappaletta (!), ja sitä käytettiin koulujen maantiedon ja historian oppikirjana vielä 1950-luvulla. Teoksen henki on pedagoginen, isänmaallinen ja uskonnollis-konservatiivinen, ja sen käsittelemistä asioista on muodostunut useita stereotypioita ja kansallisia symboleja. (Ibid., s. 8, 36, 187)

Lainasin kirjastosta Maamme kirjan 34., korjatun painoksen, joka alun perin julkaistiin Porvoossa 1930 ja josta WSOY otti näköispainoksen vuonna 1993. Tässä artikkelissa tarkastelen sitä, mitä Topelius kertoo Suomen katolisesta ajasta. Siitä käy ilmi, kuinka katolinen kirkko – kaikkine puutteineen – kuitenkin loi pohjan sille Suomelle, jonka nyt tunnemme.

Kertomuksia Suomen katoliselta ajalta

Topelius tulkitsee Suomen kristillistämisen osaksi ristiretki-ilmiötä, joka syntyi Pyhän maan valtaamiseksi takaisin ”uskottomilta, jotka tunnustivat väärän profeetan, Muhammedin, oppia”. Suomen pakanat rinnastettiin muslimeihin, ja heitä vastaan kristillistä jihadia sotiva ”oli saava syntinsä anteeksi ja se, joka kaatui, iankaikkisen autuuden”.  (s. 272)

Eerik-kuninkaan joukot kuitenkin mursivat suomalaisten vastarinnan. Topelius kertoo legendan siitä, kuinka Henrik kastoi pakanoita Kupittalla. Hänen kommentaarinsa väkivaltaiseen kristillistämiseen (jota ei siis enää pidetä kovinkaan historiallisena) kuuluu: ”väkivalta ei koskaan saata rakentaa pysyväistä työtä. Mutta väkivaltaa seurasi rakkaus; sen työ jäi pysyväiseksi”, ja siksi suomalaiset ovat ”siunanneet Kupittaan päivää”. (s. 274)

Pyhästä Henrikistä Topelius sanoo, että hän oli englantilainen ja ”yksi niistä pakanain apostoleista, jotka pitivät halpana oman henkensä ja onnensa, kun vain saivat sieluja Kristukselle”. (s. 275) Henrikin kuoleman jälkeen häntä pidettiin Suomen suojeluspyhimyksenä, jonka ajateltiin ”rukoilevan Jumalalta menestystä Suomelle”. Hänen kuolemansa vuosipäivänä pidettiin ”Turussa markkinat, jotka ovat pysyneet aina meidän aikoihimme asti”. (s. 277)

1300-luvulla Hemming-piispan aikana ”juurtui kristinoppi kaikkialla maassamme”. ”Missä oli kirkko ja pappi, siihen syntyi pitäjä.” (s. 288) 1365 kuolleen Hemmingin luut kaivettiin haudastaan vuonna 1514 ja pantiin kallisarvoiseen lippaaseen: ”Häntä kunnioitettiin siten Suomen toisena pyhimyksenä; mutta pyhää Henrikiä pidettiin suuremmassa arvossa.” (s. 289)

Kaikkein arvossapidetyin keskiajan Suomen piispoista oli Maunu Tavast, ”suuri sekä nimeltään että maineeltaan”, ”hurskas, hyväätekeväinen ja valtioviisas” (s. 291). Elämänsä lopulla Maunu perusti Naantalin luostarin ja rakensi itselleen talon sen lähelle. Siellä hän vietti viimeiset päivänsä ja kuoli vuonna 1452 ”yhdeksänkymmenen viiden vuoden vanhana, Suomen kansan hartaasti kaipaamana”. (s. 292)

Katolinen oppi

Erityisen mielenkiintoista on katsoa, mitä 1800-lukulainen luterilainen Topelius sanoo katolisesta opista. Toisaalta Topelius eli ennen ekumeenista aikaa, ja hänet muistetaan Välskärin kertomusten kirjoittajana ja salakavalan jesuiittaisä Hieronymuksen hahmon luojana. Toisaalta hän ei kuitenkaan elänyt puhdasoppisuuden vaan valistuneen kansallisaatteen aikaa.

Topelius kertoo, että ensin Suomeen tuotu kristinusko oli paavin oppia. Siinä oli ”paljon inhimillistä erehdystä, mutta parempaa ei silloin ollut”. ”Se oli kuitenkin kristillinen usko, joka tunnusti Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ja iankaikkisen elämän. Se tuotti siis aikoinaan kansallemme paljon hyvää, ja monta hurskasta kristittyä on tullut autuaaksi tälläkin vaillinaisella uskolla. (s. 293-294)

Katolisen opin inhimillisiin erehdyksiin kuuluivat mm. seuraavat: 1) että paavilla olisi valta hallita ihmisen uskoa ja omaatuntoja, 2) että ihminen voisi ansaita autuuden kärsimyksillään tai teoillaan, 3) että papit antoivat aneita määrätyistä rukouksista tai katumustöistä, tai jopa rahasta, 4) että kuolleitten sielut poltetaan pyhiksi kiirastulessa ja että niitä voi auttaa sielunmessuilla, 5) että Mariaa ja pyhimyksiä palvottiin, 6) ettei kukaan voisi tulla autuaaksi ilman pappeja, joille synnit tuli tunnustaa, 7) kaikenmoiset taikauskoiset tavat, vihmomiset ja siunaukset. (s. 294)

Katolisena aikana hyvältä kristityltä ei vaadittu muuta kuin että ”hän osasi isämeidän ja uskonkappaleet ulkoa, tunnusti syntinsä, paastosi määräaikoina ja oli perjantaisin lihaa syömättä”. (s. 297) Välillä kirkossa saarnattiin, mutta useimmiten kerrottin tarinoita pyhimyksistä. Tuomiokirkon vieressä oli koulu, jossa opetettiin tulevia pappeja ja lukkareita, mutta suuri osa kansasta jäi tietämättömäksi. Kritiikistä huolimatta perusvire on kiitollinen:

”Katolinen kirkko on kuitenkin tuonut Suomeen koulut, tieteet, maalaustaiteen, kuvanveistannon, rakennustaiteen ja kirkkosoitannon. Sen toimesta perustettiin sairashuoneita, jaettiin almuja ja ruokittiin monta köyhää. Pappien huolenpidosta rakennettiin ensimmäiset tiet, ensimmäiset sillat, ja useita hyödyllisiä parannuksia pantiin toimeen. Niin on katolinen kirkko, puutteellisenakin, kuitenkin aikoinaan vaikuttanut paljon hyvää.” (s. 297)

Naantalin luostari ja Arvid Kurki

Edellisestä listasta käy ilmi, että katolinen kirkko on pitkälti luonut pohjan suomalaiselle yhteiskunnalle teineen, tieteineen ja taiteineen. Samoin katolinen kirkko synnytti joitain kokonaisia kaupunkeja, joista hyvä esimerkki on muumimaailmasta ja presidentin kesäasunnosta kuuluisa Naantali. Aiemmin jo mainittiin, että Maunu Tavast perusti sinne luostarin. Mutta hän ei perustanut luostaria kaupunkiin, vaan luostari perusti kaupungin.

Naantali ei aluksi ollut kaupungin, vaan luostarin paikan nimi: Nådendal tarkoittaa ruotsiksi Armolaakso. Juhlapäivinä luostariin saapui kuitenkin niin ”monia toivioretkeläisiä kaikilta seuduilta rukoilemaan pyhää Birgittaa ja saamaan syntinsä anteeksi”, että vähitellen syntyi ”kukoistava kaupunki, sekin Naantali nimeltään, hyötyen noista monista pyhissäkävijöistä”. (s. 299)

”Luostarin vieressä oli suuri puutarha, jossa oli paljon hyödyllisiä kasveja. Ja ahkerat nunnat kutoivat sukkia ja pitsejä sekä neuloivat korko-ompeluksia ja muita kauniita käsitöitä. Heidän aikansa kului rukouksissa, työskentelyssä ja hyväntekeväisyydessä. Kaikki köyhät saivat luostarissa ruokaa, ja nunnat veivät sairaille alinomaa lääkkeitä, sillä siihen aikaan ei maassamme ollut lääkäreitä.” (s. 299)

Topelius kirjoittaa kunnioittavasti myös katolisen ajan viimeisestä piispasta, Arvid Kurjesta. Ruotsalaisten ja tanskalaisten yhteenotossa piispa ”yhtyi julkisesti vapauden puolustajiin” ja piti henkeään vähäarvoisena, ”sillä isänmaa oli hänelle kaikkia maallisia etuja rakkaampi” (s. 311). Kurki pakeni lopulta tanskalaisia Närpiöön, mistä hän astui laivaan, joka kuitenkin hukkui lähellä Ruotsin rannikkoa.

”Näin päättyi Suomen viimeisen katolisen piispan kunniakas elämänura. Niinkuin ensimmäinen Suomen piispa Henrik oli antanut henkensä Suomen puolesta, niin uhrasi myöskin viimeinen piispa, Arvid Kurki, henkensä isänmaansa puolesta. Emme siis saa unohtaa, että katolinen kirkko Suomessa kaikkine puutteineen ja vikoineen kuitenkin on sekä alkanut että päättänyt vaiheensa kunniakkaasti.” (s. 311)

Katolis-luterilainen Agricola

Ensi torstaina on Mikael Agricolan päivä, ja sen kunniaksi tänään on luvassa Agricola-aiheista asiaa. Olen lukenut kaksi saman kolmikon kirjoittamaa samantapaista kirjaa, nimittäin Tapani Harviaisen, Simo Heinisen ja Aarre Huhtalan Opi nyt vanha ja nuori – Mikael Agricola tänään (Otava 1990) ja Oma kieli – Mikael Agricolan tekstejä nykysuomeksi (Edita 2007).

Molemmissa kirjoissa on sama idea – esitellään Agricolan tuotanto ja sitten tarjotaan näytteitä Agricolan tärkeimmistä teksteistä nykysuomeksi. Kirjojen materiaali on pitkälti yhteneväistä. Edellisessä (tästedes ”Opi”) taustoitusta on vähän enemmän, mutta jälkimmäinen (”Oma”) on helpommin saatavilla ja muodoltaan kätevämpi.

Suosittelen ehdottomasti Agricolaan tutustumista ja yhdyn Oma-kirjan takakannen sanoihin, joiden mukaan Agricola tarjoaa ”runsaasti opittavaa ja ajateltavaa myös nykysuomalaiselle”. Tässä blogissa esittelen Agricolaa ja hänen sanomaansa katolisesta (t. katolis-suomalaisesta t. katolis-luterilaisesta) näkökulmasta.

”Katolinen” Agricola

Agriolaa on totuttu pitämään Suomen uskonpuhdistajana, mutta useampi yksityiskohta Agricolan uskossa lienee monelle nykyluterilaiselle yllätys. Kaikki muistavat Aapisen eli ABC-kirjan olevan ensimmäinen suomenkielinen kirja, mutta kuinka moni tajuaa sen olevan käytännössä keskiaikainen katolinen katekismus? Aapisessa on pari Lutherilta käännettyä rukousta, mutta siellä on myös Terve Maria -rukous ja ripin sakramentti.

Aapisen lisäksi kaikki tietävät Agricolan kääntäneen Uuden testamentin suomeksi, ja jotkut ehkä muistavat, että hän käänsi myös osia Vanhasta testamentista. Vain harvat sen sijaan tietävät, että Agricola kirjoitti tai käänsi Raamatun kirjoihin myös esipuheita, joissa hän turvautui Lutherin lisäksi katolisiin kirkkoisiin: Hieronymukseen, Augustinukseen ja Basileios Suureen.

Agricola tuotti myös valtaisan rukouskirjan, itse asiassa koko reformaatiokauden suurimman rukouskirjan, jonka lähteinä hän käytti Lutherin ja Melanchtonin lisäksi Augustinuksen, Tuomas Kempiläisen ja Erasmus Rotterdamilaisen rukouksia sekä ”ruotsalaisten, suomalaisten, tanskalaisten, saksalaisten, sleesialaisten, puolalaisten, ranskalaisten ja italialaisten rukouskirjoja” (Opi s. 55-56).

Agricola omistaa rukouskirjansa ”koko yhteiselle seurakunnalle eli kaikelle kansalle, Kristuksen kihlatulle puolisolle, kauniille morsiamelle, puhtaalle neitsyelle ja taivaalliselle kuningattarelle” (Oma s. 37). Taustalla vaikuttaa lähes varmasti katolinen ajatus Mariasta kirkon perikuvana. Ave Maria -rukouksen selityksessä (joka on Lutherilta!) sanotaankin Neitsyt Mariaa ylistettävän siitä, että hän on ”synnitön, mikä on suuri lahja” (Oma s. 80).

Erasmuksen – siis sen saman, jota Luther vastusti Sidotussa ratkaisuvallassa – rukouskirjasta Agricola on kääntänyt melkein 40 rukousta, ja niihin sisältyy kaunista sakramentaalista teologiaa. Esimerkiksi Kevätrukouksessa sanotaan: ”Auta meitä, jotka sinun ansiostasi kasteen saadessamme synnymme uudelleen, luopumaan entisestä luonnostamme ja auta meitä, ettemme uudeksi luotuina enää koskaan lankeaisi entiseen tilaamme.” (Oma s. 50)

Erasmuksen Häärukouksessa viitataan avioliiton sakramenttiin: ”Myös valitun työkalusi, pyhän Paavalin sanalla sinä opetit, että tämä sopimus on Kristuksen ja hänen seurakuntansa suuri sakramentti. Hänen sanoillaan sinä käskit, että sulhasen tulee rakastaa morsiantaan samoin kuin Kristus rakasti seurakuntaa.” (Oma s. 56)

Rukouskirjassa on myös kaiken kaikkiaan 45 pyhimysten juhlapäivän kollehtarukousta. Agricola on tosin reformaation hengessä muuttanut niitä niin, että pyhimysten ansioiden ja esirukousten sijaan puhutaan heidän elämänsä esimerkistä ja opetuksestaan. Seuraavaksi tarkastellaankin vähän Agricolan ”luterilaista” puolta.

”Luterilainen” Agricola

Agricola ei varsinaisesti ollut Suomen uskonpuhdistaja, sillä reformaatio oli toteutettu Suomessa kuninkaan käskystä pääosin 1530-1540-luvuilla ennen Agricolan piispakautta. Agricola kuului oikeastaan jo reformaation toiseen sukupolveen. Se tietysti tarkoittaa myös sitä, että välit paavinistuimeen olivat katki ja katkerat.

”Paavin valta ja väärä usko / oli sielun myrkky ja ruumiin isku. / (…) Mutta nyt on oppi hyvä, / kirkas ja kallis kuin nisun jyvä.” (Oma s. 39) Näin kirjoitti Agricola papeille suunnatuissa kehotussanoissaan Rukouskirjansa alussa.

Mutta sama teksti paljastaa, etteivät kaikki Suomen papit suinkaan olleet mielissään perinteisten oppien ja tapojen muuttamisesta: ”Yksi sanoo: ’Tässä on väärää’, / toinen moittii ilman määrää. (…) Yhtä ja toista on muutettu, / viety, tuotu tai poistettu.” (Oma s. 40)

Agricolan ehkä kovin tuomio vanhoista katolisista tavoista tulee Psalttarin runomuotoisen esipuheen lopussa. Suomalaisen kansanuskon epäjumalien esittelyn jälkeen Agricola sanoo:

”Samoin vielä äsken paavin opin alla / kumarrettiin julkisesti ja salaa / lukemattomia luontokappaleita, / kun Jumalan sijasta palvottiin niitä. / Oli pyhää tulta, vettä ja multaa, / oksia, puita ja kuolleitten luita. / Suolat, munat, ruohot ja lihat / täyttivät Herran palvelussijat. / Kuka niiden määrän voisi lukea, / joista se joukko haki tukea?” (Oma s. 178)

Jälleen Agricola joutuu napit vastakkain kansan enemmistön kanssa, jolla on asiasta oma tulkintansa. Agricola valittaa: ”Sitä ihmiset hokevat ja sanovat: ’Voi veikkoseni! Ne vanhat tavat on parhaat! Olivatko meidän esivanhempamme muka tomppeleita? Mihin he uskoivat, siihen uskon myös minä! Minne he kulkivat, sinne minä seuraan heitä, jne.'” (Oma s. 190-191)

Tärkeintä luterilaisessa opissa Agricolalle on selvästikin pelastusoppi eli vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta. Agricola sanoo, että ”tämä meidän uskomme pääperiaate pysyy lujana ja varmana: että meidät pelkästä armosta ilman ansiota ja tekojen apua vapautetaan synnistä ja että me niin autuaiksi tulemme” (Oma s. 206).

Tässä Agricola näkee myös ratkaisevan teologisen eron vanhan ja uuden välillä: ”Katso siis eteesi ja varo, ettet tee Kristuksesta Moosesta etkä evankeliumista lakikirjaa, niin kuin tähän asti on tapahtunut ja niin kuin muutamat pyhän Hieronymuksen alkupuheet väittävät. Ei evankeliumi vaadi meiltä omia tekoja, että me niiden avulla tulisimme vanhurskaiksi ja autuaiksi.” (s. 87-88)

”Katolis-luterilainen” Agricola

Agricolan pelastusoppiin sisältyy ekumeenisen ajan katolisesta näkökulmasta reformaatioajan luterilaisuudelle tyypillinen ekvivokaatio, jossa katolisuutta esiteltäessä ja omaa kantaa puolustettaessa syntisen vanhurskauttaminen ja taivaaseen pääseminen menevät sekaisin. Koetan selventää asiaa aloittamalla ikään kuin lopusta eli kertomalla ensin loput Agricolan pelastusopista. Hän nimittäin jatkaa, niin kuin kunnon luterilaiset tapaavat jatkaa:

”Se, joka uskoo, tuo väistämättä uskonsa näkyville hyvinä tekoina. Hän tunnustaa ja opettaa tätä evankeliumia toisille ihmisille (…) Koko elämänsä ja toimintansa hän sovittaa lähimmäisensä avuksi ja parhaaksi. (…) Siellä, missä rakkaus ja teot eivät tule nähtäville, siellä ei ole oikeaa uskoa, sinne evankeliumi ei vielä ole ehtinyt juurtua. (…) Pelätkäämme siis Herraa ja välttäkäämme syntiä, jota Jumala syvästi vihaa ja josta hän ankarasti rankaisee.” (Oma s. 89, 93)

Loppujen lopuksi luterilainen oppi edellyttää siis aivan yhtä lailla kuin katolinenkin lopullista pelastusta silmälläpitäen rakkauden tekoja ja synnin välttämistä. Teoriassa sanotaan, että teot seuraavat ”väistämättä”, mutta silti tiedetään ja tunnustetaan, että usko voi kuolla ja etteivät uskovat suinkaan automaattisesti aivan pulmusia ole, vaan heitä on patistettava kilvoitteluun (”välttäkäämme syntiä”).

Toisin sanoen katolilaiset ja luterilaiset ovat samaa mieltä kahdesta perusasiasta, että 1) me kaikki vauvakasteen saaneet olemme pelastuneet täysin ilman omaa ansiota puhtaasta armosta ja 2) jotta pelastava usko säilyisi ja jotta lopulta pääsisimme ikuiseen autuuteen meidän on tehtävä rakkauden tekoja ja vältettävä syntiä. Tämä oli totta 1500-luvulla, ja se on totta myös 2000-luvulla YJ:n aikana.

Lisäksi on todettava, että klassinen keskustelu uskosta ja teoista esittää pelastuksen kovin individualistisesti, kun taas laajempi konteksti sekä katolisuudessa että luterilaisuudessa asettaa pelastuksen sakramentaaliseen ja kirkolliseen yhteyteen. Esimerkiksi ruotsalaisesta käsikirjasta käännetty ”Sairasehtoollinen” sisältää papin ja sairaan välisen dialogin, joka viittaa pelastukseen ripin, ehtoollisen ja kirkon kautta.

”Uskotko, että minun lausumani anteeksianto ja synninpäästö on Jumalan antama syntien päästö? (…) Se, joka siis nyt syö tätä leipää ja juo tästä maljasta, saa lujasti luottaa niihin sanoihin, jotka hän kuulee, ja siihen sakramenttiin, liiton lupaukseen ja armon merkkiin, jonka hän saa ottaa vastaan. (…) Hän saa syntinsä anteeksi ja saa iankaikkisen elämän. (…) Uskotko, että on yksi yhteinen kristillinen kirkko ja seurakunta, jonka Jumala on itse valinnut ikuiseen iloon, nauttimaan siitä yhdessä hänen kanssaan? Uskotko, että siinä seurakunnassa annetaan synnit anteeksi? (…) Uskotko, että tämä, minkä sinä otat ja nautit, on Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri? (…) Anna tälle palvelijallesi (palvelijattarellesi) kaikki hänen syntinsä anteeksi sinun pyhän ruumiisi ja veresi tähden. Auta ja vahvista häntä, että hän aina voisi täyttää sinun pyhän tahtosi ja että hän ei ikinä sinusta luopuisi. Aamen.” (Oma s. 133-138)

Yhteenvetona voidaan todeta, että Agricola oli ”konservatiivinen, raamattuhumanismista vaikutteita saanut reformaattori, yhtä lailla Erasmuksen ja Melanchtonin kuin Lutherinkin oppilas” (Oma s. 16). Agricola ”kuunteli mieluummin Lutherin rakentavaa julistusta kuin tämän raivokasta vanhan kirkon kritiikkiä”, koska ”meillä kirkko ei ollut rappeutunut, ja uutta rakennettiin vanhan pohjalle” (Opi s. 26).

Loppukevennys

Jos ja kun tämän blogin tarkoituksena on olla ”iloisesti” suomalainen ja katolinen, niin pitäähän loppuun saada jotain vähän hauskempaakin materiaalia. Sellaista Agricolan käännöksistä onneksi löytyy riittämiin, lähinnä kielellisten ilmaisujen vuoksi siis, asia nimittäin on tänään vähintään yhtä vakavaa ja ajankohtaista kuin 1500-luvulla. Ensin Lutherilta käännetty teksti, joka käskee kunnioittamaan kihlausta ja häitä:

”Kunnioittavasti niistä tulee puhua ja kunniallisesti niitä noudattaa, ei niin kuin ovat tehneet muutamat tyhmät ja ilkeät lurjukset, jotka tähän saakka ovat pitäneet tapanaan nauraa avioliiton solmimiselle ja häiden viettämiselle ja pilkata niitä, ikään kuin ne olisivat jokin turha jaaritus ja leikin asia.”

Teksti jatkuu toteamuksella, ettei kyseessä todellakaan ole joutava jaaritus, niin kuin ajattelevat ”ne hullut tomppelit, jotka pelkästään salaa kihlautuneina makaavat  yhdessä vuosikaupalla”:

”Viisi, kuusi vuotta ja vielä pitempäänkin he pysyvät yhdessä ja tekevät äpärälapsia, kunnes sitten Perkele sotkee heidän välinsä ja saa aikaan epäsopua, riitaa ja vieraantumista, niin että he hankkiutuvat eroon toisistaan.” (Oma s. 126)

Samassa Agricolan käsikirjassa on myös kehotuspuhe papeille kasteesta. Siinä todetaan kastavasta papista muun muassa seuraavaa: ”Viimein olisi oikein ja kohtuullista, ettei juopuneen tomppelin papin sallittaisi kastaa, ellei sitten äärimmäisessä hädässä.” (Oma s. 124)

Avoliitot ovat nykyään arkipäivää, juopuneista kastepapeista en tiedä, mutta se on ainakin hyvä, että enää ei tarvitse pitää lohdutuspuheita mestattaville. Sellainenkin nimittäin Agricolan käsikirjasta löytyy.

”Rakas veljeni, on tullut aika, että sinun pitää nyt tästä maailmasta mennä sinun taivaallisen Isäsi tykö. (…) Myös Kristuksen kuolema oli häpeällinen, mutta se oli kuitenkin tarpeellinen ja hyvä, niin että siitä tuli meidän kaikkien autuus. (…) Minä sanon nyt sinulle täydellisesti Jeesuksen Kristuksen puolesta, että sinä tulet tänä päivänä olemaan hänen kanssaan paratiisissa.” (s. 142-145)

Viimeisenä muttei vähäisimpänä siteerattakoon Psalttarin esipuheen nuhtelua laiskoille papeille, jota voisi kyllä aivan hyvin laajentaa laiskureihin ylipäätään:

”Eikös ole pappien virkana / opiskella, saarnata ja rukoilla? / Hyi häpeää, miten harvoin saarnataan / ja luetaan siitäkin vähästä mitä kirjoitetaan! / Kuinka vastaat Herran tuomiolla, / jos aikasi täytät laiskuudella? / Voi, sinä surkea lokasäkki!” (Oma s. 175)