Posted tagged ‘Benedictus XVI’

Viimeinen testamentti

26.12.2016

Tällä blogilla on esitelty aika paljon Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n ajatuksia ja kirjoja. Tänä vuonna tuli jymyuutinen, kun kävi ilmi, että emerituspaavilta ilmestyy vielä yksi kirja, neljäs ja viimeinen haastattelukirja Peter Seewaldin kanssa. Last Testament: In His Own Words jääkin nyt sopivasti myös tämän blogin viimeiseksi testamentiksi.

Emerituspaavi vahvistaa Seewaldille, ettei hän enää aio kirjoittaa. Se vaatisi taustatyötä, mikä olisi jo 89-vuotiaalle Benedictukselle liian raskasta. ”Tämä on nunc dimittis, olen tehnyt työni.”

Benedictus kertoo kuitenkin kirjoittavansa joka viikko sunnuntaisaarnan, jonka hän pitää muutamalle nunnalle Vatikaanissa. Näin hän pääsee yhä tekemään intellektuaalis-hengellistä työtä. Lisäksi hän vastaanottaa välillä vieraita. Yksi emerituspaavin luona käyneistä on ortodoksipatriarkka Bartolomeus, joka on Benedictuksen mukaan ”todellinen Jumalan mies”.

Muuten Benedictus keskittyy rukoukseen ja valmistautuu kuolemaan. Kysyttäessä, pelkääkö paavi kuolemaa, Benedictus vastaa osin myöntävästi. Raamatun monet tuomiosta puhuvat kohdat saavat uutta painoa. Vaikka paavi luottaa, että ”rakastava Jumala ei voi hylätä minua”, oman vastuun ja syyllisyyden tuntee kuoleman lähestyessä entistä vakavammin.

Paavi kertoo myös, että hänen teologinen elämäntyönsä on auttanut häntä kuoleman kohtaamisessa, erityisesti se, mitä hän sai aikaan pohtiessaan kiirastulta. Taivas on Ratzingerille ikuista Jumalan löytämistä ja ainaista uutta iloa. Tässä tulemme siihen ytimeen, mistä viime viikon eskatologiapostauksessa oli puhetta. Teologia ei ole vain akateemista aivojumppaa, vaan kirjaimellisesti elämän ja kuoleman asia.

Elämää ja teologiaa

Viimeinen testamentti käy vielä kerran läpi Ratzingerin elämän lapsuudesta eläkepäiviin asti, ja joka vaiheesta riittäisi paljon mielenkiintoista poimittavaa. Nuorena teologina Ratzinger tunnettiin edistyksellisyydestään (hänen ensimmäistä artikkeliaan syytettiin jopa harhaopista), ja se toi kriittisiä ajattelijoita hänen luokseen. Näitä olivat esimerkiksi Hubert Jedin ja Paul Hacker.

Näistä edellinen, Trenton konsiilin historioitsija, oli ensin esimerkki uudesta, magisteriumista riippumattomasta teologista, joka kuitenkin ryhtyi vahvaksi kirkollisuuden puolustajaksi huomattuaan, että ihmiset alkavat lähteä kirkosta. Hacker taas oli käännynnäinen luterilaisuudesta, jolla oli uskomaton sivistys: hän osasi sujuvasti 18 kieltä ja tunsi Lutherin, kirkkoisät ja intialaisen uskonnon läpikotaisin.

Toinen hämmästyttävän laajasti sivistynyt teologi oli Hans Urs von Balthasar, jota Benedictus sanoo arvostavansa yhdessä Henri de Lubacin kanssa eniten kaikista teologeista. Ihmeellisintä Balthasarissa on se, ettei hänellä edes ollut tohtorintutkintoa teologiasta, vaan hänen taustansa oli saksalaisessa kirjallisuudessa. Benedictus sanoo omaksuneensa myös jonkinasteisen barthilaisuuden ja paljastaa Karl Barthin suositelleen Saksan presidentille aina Ratzingerin lukemista!

Ratzingerin teologisen suunnan määritti pitkälti hänen Münchenissä ennen Vatikaanin II konsiilia saamansa koulutus, jonka johtotähtinä olivat Raamattu ja kirkkoisät sekä liturginen ja ekumeeninen liike. Perinteinen tomistis-filosofinen elementti puuttui, mikä oli vaatimattoman Benedictuksen mukaan ”ehkä etu”. Benedictus myöntää myös itsessään piilevän kapinallisen kipinän, ”halun sanoa vastaan”.

Yksi kirjan julkisuutta saaneista kommenteista liittyy vuonna 1968 julkaistuun Humanae vitae -ensyklikaan, jossa paavi Paavali VI torjui keinotekoisten ehkäisyvälineiden käytön. Ratzingerille asiakirja oli ”vaikea” – sen peruspointti oli oikea, mutta sen argumentaatio ei ollut tyydyttävää. Myöhemmin Johannes Paavali II teki hyvää työtä syventäessään kirkon moraaliopetuksen perusteita ”ruumiin teologiassaan”.

Paaviuteen ja siitä pois

Benedictus paljastaa kannattaneensa Karol Wojtyłaa paaviksi. Miehet olivat hyviä ystäviä, vaikka pyhä Johannes Paavali II oli mystikko, kun taas Ratzinger korostaa olevansa aivan keskivertokristitty, ei mikään valaistunut, vaikka tietyssä mielessä usko itse on illuminaatio, valo. Paavina Benedictus halusi asettaa Jumalan, uskon ja Raamatun etualalle, eikä hän katso epäonnistuneensa tehtävässään. Emerituspaavilla on rauha Jumalan kanssa.

Benedictus XVI:n paavikauteen liittyi toki joitain kurjia skandaaleja. Erityisesti häntä tuntuu vaivaavan ”typerä Williamson-tapaus”, minkä jälkeen Benedictus paljastaa antaneensa potkut käytännössä koko Ecclesia Dei -komissiolle (tai siis ”uudelleenjärjestäneensä” sen henkilökunnan), joka vastaa kirkon suhteista lefebvristeihin.

Benedictus XVI:n historialliseen eroon tai eläköitymiseen paavinvirasta on liitetty kaikenlaisia spekulaatioita ja jopa salaliittoteorioita, jotka Benedictus tyrmää hölynpölynä. Esimerkiksi Vatileaks-skandaali ei lainkaan ollut vaikuttavana syynä, päinvastoin se oli jo ratkaistu, eikä Benedictus halunnut erota kesken käsittelemättömien asioiden.

Eron todellinen lähtölaukaus oli niinkin yksinkertainen asia kuin lääkärin painava sana Meksikon ja Kuuban -matkan (kevät 2012) jälkeen. Benedictus XVI ei enää voisi lentää Atlantin yli, ja tiedossa oli, että seuraavat Maailman nuortenpäivät olisivat Rio de Janeirossa 2013. Uusi paavi saisi mennä, ja hänen tulisi ehtiä valmistautua siihen. Vain neljä henkilöä tiesi eroaikeista ennen julkista ilmoitusta.

Paavi ilmoitti erostaan latinaksi, koska ”näin tärkeät asiat tehdään latinaksi”. Toinen syy oli se, että Benedictus osasi latinaa paremmin kuin italiaa, jolla hän saattoi satunnaisesti tehdä kielioppivirheen. Benedictus torjuu käsityksen monipuolisesta kielitaidostaan ja sanoo, ettei ole sujuva monessakaan kielessä. Hän kertoo myös, että hänen vasen silmänsä on kokonaan sokeutunut.

Kirjan liikuttavimpia ja hauskimpia kohtia ovat Seewaldin sulkeisiin lisäämät maininnat Benedictuksen tunnereaktioista. Vatikaani II:n aikoja muisteltaessa Ratzinger kertoo, että teologisen komission kanssa juotiin usein ”runsaasti” Trasteveressä. Seewald: ”Runsaasti? (Paavi nauraa kovaan ääneen.)” Jäähyväisiään muistellessaan Benedictuksen ääni alkaa murtua. Kansa Pietarinaukiolla, työtoverien hyvästit, helikopterin lähtö, Rooman kellot. ”(Paavi alkaa itkeä.)”

Benedictus, Franciscus ja uudistus

Emerituspaavi kertoo seuranneensa uuden paavin valintaa televisiosta. Häntä liikutti se, että paavi Franciscus oli yrittänyt tavoittaa edeltäjäänsä puhelimitse ennen yleisön eteen astumista. Franciscus ei saanut Benedictusta tuolloin kiinni. Benedictus sanoi Bergoglion olleen hänelle yllätysvalinta, mutta Franciscuksen ensieleet rukouksineen vakuuttivat hänet heti. Tyylinmuutosta hän ei paheksu, vaan hyväksyy sen ja iloitsee siitä.

Benedictus myöntää, että paavi Franciscuksen kirjoituksista voi ottaa yksittäisiä kohtia ja asettaa ne aiempaa vastaan, ikään kuin kaikki olisi käännetty ylösalaisin, mutta jos katsoo kokonaisuutta, niin mitään vastakkaisuutta ei ole, korkeintaan eri painotus. Benedictus ihailee Franciscuksen lämpöä ja kontaktia ihmisiin, jota hän piti puutteena omassa karismassaan tai ”ei-karismassaan”.

Benedictus sanoo, että paavi Franciscuksen ansiosta kirkossa on nyt uusi tuoreus ja uusi ilo, mikä on kaunista. Franciscus tuo myös rohkeasti esiin ongelmia ja etsii niihin ratkaisuja. Hän kamppailee aikamme kysymysten kanssa. Ratzinger ei yhtään välitä siitä, että Franciscus on vaikkapa liturgisesti hieman itseään progressiivisempi. Paljon enemmän häntä huolestuttaa esimerkiksi Saksan kankea ja byrokratisoitunut katolisuus.

Saksassa katolinen kirkko saa kerätä veroja, sillä on paljon palkattuja työntekijöitä, mutta uskosta puuttuu dynaamisuutta, se on politisoitunutta ja byrokraattista. Palkatut työntekijät vastustavat kirkkoa ikään kuin työväenliittona, ja toisaalta kirkollisverosta kieltäytyjät ekskommunikoidaan automaattisesti. Tätä ei Benedictuksen mukaan voi mitenkään puolustaa.

Tässä on päivänselvästi mietittävää myös Suomen ev.-lut. kirkolle, jota vaivaa pitkälti samantyyppinen ongelma. Sama pätee katoliseen kirkkoon Suomessa, siis Helsingin katoliseen hiippakuntaan, jonka virallinen linja haikailee samanlaista verotusoikeutta kuin luterilaisilla ja ortodokseilla. Paavi Franciscuken toive on tunnetusti päinvastainen. Mieluummin köyhä ja likainen kirkko kadulla kuin kunnostetut ja lämmitetyt kirkot, joissa ei käy muita kuin muutamia turisteja ja toimihenkilöitä.

Kun Seewald kysyy, onko Ratzinger koskaan kokenut uskonkriisiä, ehkä epäilyksen hetkiä nuoruudessaan, Benedictus vastaa, että vain konsiilin jälkeisen sekasorron aikana. Herra on kuitenkin aina ollut lähellä. Välillä maailman pahuus ja kärsimys panevat kysymään, ”onko sitä todella todistettu”, ja kysymykset ovat todella suuria. Benedictuksella on kuitenkin niin monta ”konkreettista uskonkokemusta”, etteivät nämä kysymykset murra häntä. On pidettävä kiinni siitä, että Hän tietää parhaiten.

Lopetan kysymykseen, jonka Seewald esittää Benedictukselle tämän omasta paavikaudesta. Vastausta voisi yhtä hyvin soveltaa myös Franciscukseen, ja mutatis mutandis myös tämän blogin ja sen kirjoittajan työhön.

”Säilyttäjä vai uudistaja?”

”Aina on tehtävä molempia.”

benedict-last-testament

Antti Nylén ja paavi Benedictus XVI

25.1.2016

Taustaksi väitöskirjatyölleni paavi Benedictus XVI:n panoksesta uskontodialogiin on mielenkiintoista katsahtaa siihen, mitä emerituspaavista on Suomessa tähän asti julkaistu. Materiaalia ei tietenkään ole kovin paljon, mutta virkistävän poikkeuksen tekee katoliseen kirkkoon aikuisiällä liittynyt esseisti Antti Nylén.

Kirjassaan Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010) Nylén omistaa kokonaisen esseen Benedictus XVI:lle. Luvun nimi on ”Eräs eurooppalainen intellektuelli”. Koska teksti on melko lyhyt, jää tämäkin blogi tavanomaista lyhyemmäksi. Mutta se miellyttänee Nyléniä, joka kerran seurakuntasalissa rupatellessamme kehotti minua kirjoittamaan lyhyempiä blogeja.

(Ohimennen sanottuna: muita lukemisen arvoisia esseitä samaisesta kirjasta ovat mm. Kari Enqvistiä ja uskonnottomia haastava ”Uskonnollinen yksinpuhelu” ja katolista poptähteä Anna Abreuta käsittelevä ”Kauniit silmät”. No, muita en lukenutkaan. Eli lukemistani esseistä tykkäysprosentti on sata.)

Nylénin viiltävä Benedictus-essee alkaa seuraavilla sanoilla:

”Pysyviin ilonaiheisiini kuuluu, että Suomen rahvas pitää Rooman piispaa sekä tonttuhattu päässä hoipertelevana vanhuksena että seinähulluna natsina, joka kivettynein kasvoin lukee kuolemantuomioita afrikkalaisille vauvoille ja aiheuttaa väestöräjähdyksen kieltämällä ihmisparoilta kondomin käytön sekä tietenkin suojelee lapsenraiskaajia ja holokaustin kieltäjiä. Tällä kummallisella kaksiluonto-opilla – paavi on kokonaan naurettava ja kokonaan paha – on se siunauksellinen seuraus, että todellinen paavi jää koskemattomaksi. Olen suomalaisen antipapismin ainutlaatuisesta perinteestä niin iloinen siksi, että varsinkin nykyisen, tavallistakin ’vanhoillisemman’ ja vieläpä riemastuttavan ’pahannäköisen’ paavin suunnaton viisaus jää kokonaan minulle ja muutamalle valitulle.” (s. 201)

Jos ei ole aiemmin lukenut Nyléniä, niin äkkiä pitäisi käydä selväksi, että tällä kaverilla on sana (ja sarkasmi) hallussa. Käsillä oleva kirja on ensimmäinen, jossa Nylén kirjoittaa julkisesti uskontoon liittyvistä asioista. Mistä lähteistä hän ammentaa ajatuksiaan? ”Lähes kaiken, minkä kristinuskosta tiedän ja ymmärrän, olen aikuisiällä oppinut lukemalla evankeliumeja, Paavalia, muutamaa mystikkoa ja Chestertonia. Ja Ratzingeria.” (s. 203)

Ratzingeria lukenut suomalainen on hieno ilmiö. Nylén neuvookin tietämättömämpiä ja vähemmän lukeneita aloittamaan Ratzingerista mieluummin kuin Raamatusta. ”Ei vieraasta maastakaan saa mitään tolkkua, jos aloittaa menemällä paikan päälle ja asian ytimeen. Sitä ennen vaaditaan harrastuneisuutta, tutkiskelua ja mietiskelyä.” Toisin kuin suuri osa uskonnollisesta kirjallisuudesta, Ratzinger ei kirjoita tylsää hartauskirjallisuutta eikä kuivaa tietokirjallisuutta. (s. 203-204)

Nylén nojaa pääasiassa Ratzingerin kirjoihin Jeesus Nasaretilainen (osa 1) ja Matkalla Jeesuksen Kristuksen luokse. Samoin kuin Eero Huovinen, myös Nylén kiinnittää huomionsa Ratzingerin selitykseen siitä, missä mielessä Raamattu on Jumalan Sanaa. Nylén ymmärtää, että Raamatun tekijöitä ”eivät ole yksittäiset ihmiset, vaan koko Jumalan kansa, kirkko”, ja että sama pätee osaltaan myös kristilliseen liturgiaan: sitä ei ole kukaan yksittäinen ihminen keksinyt. Raamattu ja liturgia ylittävät ihmiselämän ja inhimillisen järjen rajat.

Samaan aikaan Nylén korostaa Katekismuksen kanssa, ettei kristinusko ole kirjauskonto vaan nimensä mukaisesti Kristus-usko. Keskipisteessä ei ole kirja vaan Kristuksen persoona, elävä Sana: ”jos Jumalan kansa, Raamatun tekijä, ei elä yhteydessä Kristukseen, sen ote myös Raamatusta kirpoaa”, minkä jälkeen Raamattu on enää vain ”enemmän tai vähemmän epäyhtenäinen kirjakokoelma”. (s. 210) Tämä on tuttu ilmiö äskettäin edesmenneen Heikki Räisäsen elämästä, vaikka hänen ajatteluunsa perehtyneen täytyykin kysyä, kumpi oli syy ja kumpi seuraus.

Nylén kiinnittää huomionsa myös Ratzingerin uskontoteologialle ominaiseen totuusteemaan. Totuutta saa nykyajan ihmisen mukaan etsiä, mutta väite sen tuntemisesta (tai ”omistamisesta”) torjutaan röyhkeänä. Mutta mitä etsimistä se on, joka ei saa koskaan johtaa päämäärään? Onko Jumala vain joidenkuiden harrastus niin kuin jalkapallo tai Linux, vai onko se jotain sellaista, jota kaikkien pitäisi vakavasti ajatella ja johon kaikkien tulisi ottaa aktiivinen kanta? (s. 207, 211)

Totuuden ja sen tunnettavuuden puolustaminen ei kuitenkaan tee Ratzingerista eksklusivistia, jonka mukaan vain oikein uskovat tai oikeaan yhteisöön kuuluvat pelastuisivat. Tämä on väitöskirjanikin kannalta keskeinen havainto. Autuaaksijulistuksiin nojaten Ratzinger opettaa, että pelastuksen tie on avoin uskonnosta riippumatta kaikille, joilla on ”vanhurskauden nälkä ja jano”. Tien päämäärä on silti Jeesus Kristus. ”Ihminen voi toisin sanoen olla oikealla tiellä, vaikka ei tietäisi mitä tien päässä on.” (s. 212)

Entä sitten lähetystyö? Jotkut kysyvät, mitä virkaa lähetystyöllä on, jos ei-kristityt voivat muutenkin pelastua, toiset taas tuomitsevat lähetystyön (erityisesti Afrikkaan ja muille historiallisesti ei-kristillisille alueille) eräänlaisena kulttuurikolonialismina. Nylén kehottaa kuuntelemaan Ratzingerin oivallusta tarkkaan. Teiden ja kaivojen mukana viedään aina jotakin, jos ei kristinuskoa niin sitten länsimainen ”teknologinen mielenlaatu” kaikkine kirouksineen:

”Emme ole antaneet [Afrikan riistetyille ja ryöstetyille kansoille] Jumalaa, joka Kristuksessa on meitä lähellä, emmekä näin ottaneet vastaan ja auttaneet täyttymykseen sitä kaikkea kallisarvoista ja suurta, mikä  sisältyy heidän omiin perinteisiinsä. Sen sijaan olemme vieneet heille jumalattoman ja kyynisen maailman, jossa pelkästään valta ja taloudellinen voitto merkitsevät jotakin. Olemme tuhonneet moraaliset normit, niin että korruptiosta ja hillittömästä vallanhimosta tulee itsestäänselvyys. Eikä tämä koske ainoastaan Afrikkaa.” (s. 208)

Ratzingerin mukaan Kristus opettaa meille, ettei oikea tie ole maallisen loiston ja vallan vaan ristin ja kärsimyksen tie. Nylén torjuu maailman pahuutta vähättelevän virhetulkinnan ja toteaa, että on olemassa ”vättämätöntä, uutta luovaa kärsimystä” ja toisaalta ”mieletöntä, tyhjää kärsimystä, jota ei tarvitse kunnioittaa – sitä vastaan pitää taistella”. (s. 214)

Paavi Franciscusta ennakoiden Nylén kääntää katseensa koko luomakunnan mielettömään kärsimykseen. Benedictusta ja omia ajatuksiaan yhdistäen Nylén päättelee, että luomakunta kärsii eniten ja mielettömimmin ”siellä, missä jotkut ovat päättäneet kulkea vallan, loiston, nautinnon ja runsauden eivätkä ristin tietä: sodissa, slummeissa, broilerihalleissa, Afrikassa”. (s. 214)

halun-ja-epaluulon-esseet


%d bloggers like this: