Posted tagged ‘Ratzinger’

Ratzingerin adventtimietelmät

5.12.2016

Maltalla luin aika paljon Ratzinger-kirjoja, paljon enemmän kuin vain viime viikolla esitellyt. Upouuden haastattelukirjan lisäksi suurimman vaikutuksen teki pieni vanha kirja nimeltä What It Means to Be a Christian (Vom Sinn des Christseins), alun perin julkaistu saksaksi 1965 ja sitten englanniksi 40 vuotta myöhemmin, kun Joseph Ratzingerista tuli paavi Benedictus XVI.

Kyseessä on lyhyt kirja, joka koostuu ajankohtaan sopivasti kolmesta adventtisaarnasta. Suosittelen jokaiselle kirjan ostamista, varsinkin kun sen saa Amazonista (ks. linkki yllä) käytettynä naurettavaan 0,01 sentin hintaan (postikulut tosin tulevat tietysti päälle), samoin kuin monet muutkin Ratzingerin parhaimmista kirjoista. Varsinkin nämä Ratzingerin vanhat kirjat ovat todellisia helmiä ja edelleen monin tavoin ajankohtaisia.

Toteutumaton lupaus

Eilen toisen adventtisunnuntain messussa luettiin lukukappale Jesajan kirjan luvusta 11, jossa on kuuluisa ennustus Messiaan tulemisesta: Iisain kannosta nousee verso, hänen ylleen laskeutuu Herran henki, hän ajaa maan köyhien asiaa, ja sitten: ”susi kulkee karitsan kanssa (–) vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä” (Jes. 11:6). Juuri tätä tekstiä myös Ratzinger mietiskelee saarnassaan, ja tuttuun tapaansa hän räjäyttää pankin.

Ratzinger sanoo, että tämä Jesajan ennustus ei ole toteutunut. Voimme tietysti (varmasti aivan oikein) sanoa, ettei tässä ole kyse kirjaimellisesta luonnonjärjestyksen muuttumisesta vaan symboliikasta, jonka mukaan Messias tuo rauhan vihollisten välille. Mutta sitäkin kipeämmin tunnemme nahoissamme sen, ettei ennustus ole toteutunut: maailmassa on yhä hirvittäviä sotia, ja niitä on ollut myös kristillisten kansojen välillä ja sisällä.

Jännitys tiivistyy ja lopulta laukeaa, kun Ratzinger toteaa: ”On adventti. (–) Meidän pitää mielestäni ensinnäkin vain hyväksyä tämä. Adventti on todellisuutta myös kirkolle.” (s. 35) Vaikka Ratzinger kritisoi Lutherin dialektiikkaa, jossa Jumala toimii sub contrario ikään kuin itseään vastaan, hän toisaalta teologina toimii pitkälti luterilaisen lain ja evankeliumin dialektiikan mukaan: vasen käsi lyö maahan, oikea nostaa ylös ja lohduttaa.

Rakastan Ratzingerin kirjoja juuri siitä, että hän (harvinaisena tapauksena) todella tuntee ja ymmärtää modernin ihmisen epäilykset ja raamatuntutkimuksen ongelmat, kaikki ne monet syyt, miksi kristinusko ei tunnu vakuuttavalta. Hän ei selittele niitä pois, vaan vastaa niihin niin, että lukija tai kuulija voi kaikesta huolimatta syventää uskoaan.

Annetaan toinen esimerkki samasta mietiskelystä. Ratzinger muistelee, kuinka lapsuudessa adventtikynttilöiden merkitystä selitettiin sillä, että ennen Kristusta maailma oli pimeydessä, mutta Kristus toi siihen valon. Jälleen Ratzinger kyseenalaistaa tämän Kristuksen jälkeenkin maailmassa vallitsevalla pimeydellä. Loppupäätelmä kuuluu:

Jumala ei ole  jakanut historiaa pimeään ja valoisaan puoliskoon. On vain yksi jakamaton historia, jota ihmisen heikkous ja pahuus leimaavat kokonaisuudessaan ja joka on kokonaisuudessaan Jumalan armollisen rakkauden alla, joka jatkuvasti ympäröi ja ylläpitää tätä historiaa.

Miksi olla kristitty?

Kirjan nimi kysyy kristittynä olemisen merkitystä. Ratzinger aloittaa mietiskelynsä 1500-luvulta. Hän ottaa esimerkiksi jesuiittojen perustajan Ignatius Loyolan, jonka lähetysinto johtui (kuten nykyäänkin monilla eri suuntien kristityillä) vakaumuksesta, että kaikki ei-kristityt olivat matkalla helvettiin. Ratzinger kuitenkin nostaa jälleen kissan pöydälle ja sanoo, ettemme enää pysty ajattelemaan näin.

Adventtina 1964, jolloin nämä saarnat pidettiin, katolinen teologia oli jo jonkin aikaa ollut sillä kannalla, että ei-kristitytkin voivat pelastua, ja Vatikaanin II kirkolliskokous oli jo entisestään vahvistamassa tätä opetusta. Siitä seuraa kuitenkin useampi vakava ongelma. Ensinnäkin, jos muutenkin voi pelastua, niin miksi sitten enää olla kristitty? Eikö olisi helpompi elää ilman kristinuskon vaatimusten ja käskyjen taakkaa?

Toiseksi, entä lähetystyö? Onko lähetystyö nyt turhaa? Jos muutenkin voi pelastua, miksi muita pitäisi käännyttää kristityksi? Nämä kysymykset ovat tänäänkin erittäin ajankohtaisia, ja yhtä lailla ajankohtainen on Ratzingerin sykähdyttävä vastaus. Lyhyesti teesi kuuluu, ettemme ole kristittyjä itseämme vaan muita varten. Olemme kristittyjä rakkauden tähden, ja rakkaus on luonnostaan tarkoitettu jaettavaksi.

Kristittyinä olemme pieni joukko, ne ”harvat”, joiden välityksellä Jumala haluaa pelastaa ”monet”. Emme ole kristittyjä vain oman sielumme pelastumisen vuoksi. Elämme adventtia. Vastauksemme ovat keskeneräisiä, pelastuksemme on keskeneräistä. Lopullinen lunastus on olemassa vain toivon muodossa. Tämä vaivaa meitä, sillä haluaisimme kaiken nyt ja heti.

Vertaukset viinitarhan työntekijöistä (Matt. 20) ja tuhlaajapojasta (Luuk. 15) muistuttavat siitä, kuinka väärin on kadehtia toisten ”helpompaa” pelastusta. Oletamme, että ”hengellinen työttömyys” – elämä ilman uskoa ja rukousta – olisi jotenkin parempaa tai mukavampaa. Kun näemme kirkossa vain ulkoisen laitoksen, joka rajoittaa vapauttamme, unohdamme sen olevan hengellinen kotimme, joka suojelee meitä eläessämme ja kuollessamme.

ratzingerchr

 

Ratzingeria parhaimmillaan

19.5.2014

Jälleen on noin puolen vuoden lukuprojekti takana: sain luettua Joseph Ratzingerin ja Peter Seewaldin toisen haastattelukirjan God and the World (Ignatius 2002). Ensimmäinen haastattelukirja oli Salt of the Earth (vielä lukematta ja bloggaamatta), kolmas Light of the World. Lisäksi on tietysti Vittorio Messorin vuoden 1985 haastattelukirja The Ratzinger Report.

God and the World on pitkä, yli 450-sivuinen kirja, joka kattaa melkein kaiken. Se on melkein kuin katekismus, siinä käydään läpi keskustelumuodossa Jumala ja ihminen, kymmenen käskyä ja Jeesuksen opetukset, kirkko ja sakramentit, mennyt ja tuleva. Ratzinger on tässä kirjassa monessa kohtaa parhaimmillaan.

Juutalaisuus ja katolinen kristinusko

Kirjan johdanto-osa on hyvin henkilökohtainen. Ratzinger kertoo siinä muun muassa omasta rukouselämästään ja pohtii uskon suhdetta järkeen. Hän tunnustaa vasta-argumentit (esim. kärsimyksen ongelma, Jumalan näkymättömyys, raamatuntutkimus, jonka mukaan ”kaikki on lisätty myöhemmin”), jotka ”tekevät uskon vaikeaksi” ja joiden kanssa paavikin voi painia. Usko on lopulta aina uskoa eikä puhdasta tietoa, mutta sillä on rationaalinen struktuuri ja sen hyväksymiselle on hyvät syyt.

Yksi Ratzingerin mainitsemista ”merkeistä”, jotka kertovat jostain itseään suuremmasta, on itse paavius (tätä kirjaa tehtäessä Ratzinger ei siis vielä ollut paavi). Kun Seewald kysyi historian pahoista paaveista, Ratzinger muistutti paaviuden olevan ainoa ”monarkia”, joka on kestänyt pari vuosituhatta, mikä on puhtaasti historiallisestikin ”melkoisen ihmeellinen ilmiö” (s. 378). Sama pätee juutalaisen kansan säilymiseen. Paaviuteen pätee Pietarille annettu lupaus, juutalaisia kohtaan Jumala on edelleen uskollinen.

Ratzingerin näkemys juutalaisista on muuten melkoisen progressiivinen. Hän tunnustaa, että uuden ja vanhan liiton suhteesta on nykyään ”valtava teorioiden moninaisuus” (s. 149). Itse hän katsoo, että Israelilla on yhä tehtävä täytettävänään, että juutalaiset eivät ole pelastuksen ulkopuolella vaan palvelevat pelastusta erityisellä tavallaan. He todistavat ”Jumalan kärsivällisyydestä”, johon mekin panemme toivomme (s. 151).

Ratzinger tunnustaa avoimesti, että Vanhaa testamenttia on mahdollista lukea niin, että se ei puhu Kristuksesta. Tähän on vieläpä täysin hyviä syitä. Kun juutalaiset tekevät näin, se ei johdu heidän pahasta tahdostaan vaan tekstien hämäryydestä ja niiden jännitteestä Kristukseen nähden. Toisaalta on täydellisen hyviä syitä lukea Vanhaa testamenttia niin, että se puhuu Kristuksesta. Kristus tuo teksteihin uuden merkityksen ja tekee niistä koherentteja ja relevantteja. (s. 209)

Mistä kristityt sitten saivat päähänsä, että Jumala onkin kolminaisuus? Ratzinger vastaa: ”Tuttavuudesta Kristuksen kanssa.” Kristus kutsui Jumalaa Isäkseen ja itseään ”Pojaksi” määräisellä artikkelilla, ei vain yhdeksi Jumalan lapsista. Tästä Jeesuksen dialogista Isän kanssa sekä hänen kuulijoilleen esittämistä väitteistä kävi ilmi toisaalta Jumalan ykseys ja toisaalta erilaisuus tässä ykseydessä. Lisäksi Kristus puhui Isän Hengestä, joka on myös hänen Henkensä. Ylösnousseen antama trinitaarinen kastekaava auttoi muovaamaan kristillistä rukousta ja uskoa alusta asti, vaikka kaavan implikaatiot eivät olleetkaan heti selviä. (s. 267–268)

Oliko Kristus sitten juutalainen vai katolilainen? Ratzinger vastaa, että Kristuksesta ei voi puhua näin, koska hän on meidän yläpuolellamme. Jeesus oli juutalaisen kansan jäsen, joka noudatti lakia ja kävi temppelissä. Silti hän murtautui ulos Vanhasta testamentista ja meni pidemmälle Pojan auktoriteetilla. Hän ymmärsi olevansa uusi ja suurempi Mooses. Hän loi jotain uutta, hänen tahtonsa synnytti universaalin kirkon, joka peittää maan ja jatkaa kasvamistaan loppuun asti. (s. 25)

Katolisuus ja luterilaisuus

Katolisuus eli universaalisuus on yksi kirkon tunnusmerkeistä. Kirkko ei saa koskaan kutistua kansalliseksi kirkoksi (s. 350). Kirkon tulisi olla yhdistävä voima, joka estää Babelin tragedian ja tuo kaikki kansat ja kielet Jumalalle. Vaikka protestanttiset ”solat” (yksin usko, yksin Raamattu) ilmaisevat tärkeitä huolia, niiden eksklusivismista on murtauduttava avoimuuteen: usko ja rakkaus kuuluvat yhteen, samoin Raamattu ja elävä traditio. (s. 351–352)

Ratzinger toteaa suuresta ekumeenisesta saavutuksesta, Yhteisestä julistuksesta vanhurskauttamisopista, että Lutherin aikana tämä aihe villitsi ihmisiä, kun taas nykyään kukaan ei osaa kuvitellakaan, mitä ’vanhurskauttamisoppi’ tarkoittaa. Jumala määrää ihmiselämän alun, emmekä pysty omin voimin heittämään itseämme hänen puolelleen. Usko asettaa meidät oikealle polulle, koska se tunnustaa Jumalan aloitteen. (s. 451)

Tämän jälkeen pitää kuitenkin tunnustaa, että Jumala toimii nyt meissä. Jumala sisällyttää meidät suunnitelmaansa, antaa meille vastuun, ja lopulta tuomitsee meidät. Toisin sanoen ”Jumala ei halua orjia, jotka hän yksinkertaisesti vanhurskauttaa eikä sitten ota heitä lainkaan vakavasti.” Pikemminkin hän tekee ihmisistä oikeita kumppaneita, tietoisia toimijoita, jotka ovat myös vastuullisia tässä yhteistyössä. (s. 452)

On mielenkiintoista lukea Ratzingerin kuvausta 1500-luvusta. Piispojen usko oli heikko, he olivat osa systeemiä, eivät eläviä uskon todistajia. Kirkko nukkui ja oli lähes totaalisen rappion tilassa. Tällaisina aikoina Pyhä Henki puhaltaa uudistuksen tuulia kirkkoon. Ratzinger ei kuitenkaan jatka puhumalla Lutherista vaan Avilan Teresasta ja Ristin Johanneksesta, Filippo Neristä ja muista.

Tosiaan, katolisessa kirkossa tapahtui 1500-luvulla suoranainen pyhyyden räjähdys. Luterilaisessa historiankerronnassa katoliset uudistajat jäävät usein täysin unholaan. Ainoa, mitä muistetaan 1500-luvulta, on anekauppa ja paavin hirmuvalta. Näistäkin muuten Ratzingerilla oli mielenkiintoista sanottavaa.

Ratzinger muistuttaa, että paavius on palveluvirka ja ettei paavi voi sanoa ”Minä olen kirkko, minä olen traditio” (s. 377). (Näin paavin erehtymättömyyden julistaneen Pius IX:n kerrotaan sanoneen, mutta Ratzinger jättää lukijan tehtäväksi lukea kritiikki rivien välistä.) Ratzinger kiittää myös Jumalaa siitä, että paavillinen kirkkovaltio lopulta hävisi (s. 382).

Aneista Ratzinger sanoo, että ne ovat ”hyvin vaikea luku kirkon historiassa”. Aneitahan luvattiin aikanaan ristiretkiläisille. Perinteinen aneteologia, jossa rippi poistaa syyllisyyden mutta jättää jäljelle rangaistuksen, on Ratzingerin mukaan ”kovin mekanistinen”. Johannes Paavali II yritti vuonna 2000 uutta tulkintaa, jonka mukaan kyseessä olisi ”eksistentiaalisten velkojen selvittely”. Tällä uudella tulkinnalla ane voisi säilyä merkityksellisenä ”kuvana”. (s. 424)

Neitsyt Maria ja suojelusenkeli

Kun Seewald kysyy Ratzingerilta, mitä Neitsyt Maria hänelle merkitsee, vastaus kuuluu: ”Ilmaisua Jumalan läheisyydestä.” Hän tunnustaa oman asenteensa tulleen alusta asti Kristus-keskeisen liturgisen liikkeen ja ekumeenisen dialogin muovaamaksi, mutta myöhemmin Marian liturgiset juhlat ja mariaaninen kansanhurskaus on tullut hänelle yhä läheisemmäksi. ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpi ja läheisempi Jumalan äiti on minulle.” (s. 296)

Ratzinger tunnustaa pitävänsä erityisesti Loudes’in ilmestyksistä. Fatiman ympärillä taas on pyörinyt paljon salaliittoteorioita, ja niihin Ratzinger sanoo, että kun Uskonopin kongregaatio julkaisi vuonna 2000 sisar Lucian käsinkirjoittaman ”kolmannen salaisuuden” tekstin, sen aitoudesta ei enää voi järkevästi väitellä. Sisar Lucia on korostanut Fatiman sanoman yksinkertaisuutta. Ratzingerille hän sanoi, että kyse on vain uskosta, toivosta ja rakkaudesta. ”Kerro se ihmisille!” (s. 310)

Seewald kysyy Ratzingerilta myös ruusukon rukoilemisesta. Rukoiletko vain yhdet salaisuudet vaiko kaikki kolme? ”Ei, kolme on liikaa minulle; olen liian levoton sielu. Otan vain yhden, ja silloinkin usein vain kaksi tai kolme salaisuutta viidestä (…) kokonainen saattaa olla minulle liikaa” (s. 320).

Ratzinger kommentoi myös liikettä, joka yrittää saada paavin julistamaan uuden Maria-dogmin, jonka mukaan Maria olisi kanssalunastaja. Ratzinger toteaa Efesolais- ja Kolossalaiskirjeiden hengessä, että Kristus on pää, josta kaikki ovat riippuvaisia ja että Mariakin saa kaiken Kristukselta. Termi ”kanssalunastaja” hämärtäisi tätä, vaikka teologinen intentio sen takana olisikin oikea. ”Uskonasioissa jatkuvuus Raamatun ja isien kanssa on olennainen tekijä; on kerta kaikkiaan epäsopivaa manipuloida kieltä.” (s. 306)

Sen sijaan Ratzinger pitää yhtenä 1900-luvun tärkeimpänä teologisena kontribuutiona sitä, että löydettiin Marian suhde kirkkoon. Patristikko Hugo Rahner teki tässä suuren työn, ja Vatikaanin II konsiili tunnetusti linkitti mariologian nimenomaan kirkko-oppiin. Mariassa kirkko personifioituu, ja kirkossa Marian teologinen merkitys kirkastuu. (s. 353) Ratzinger kritisoi lempeästi joidenkin aiempien paavien tapaa puhua Mariasta harhaoppien voittajana ”ehkä liian runollisena”: ”Luulen, että näemme Marian mieluummin kristikunnan lohduttajana.” (s. 354)

Seewald kysyy Ratzingerilta myös, tunteeko hän henkilökohtaisesti suojelusenkelinsä. Ratzinger vastaa kieltävästi: hän on kiitollinen suojelusenkelistään, mutta keskustelee suoraan Jumalan kanssa. Jollakulla toisella voi olla toisenlainen temperamentti, eli enkelin kanssa jutteleminen voi olla lohduttavaa, mutta on tärkeää, ettemme pysähtyisi siihen vaan suhteemme kohdistuisi Jumalaan. Usko suojelusenkeleihin on muuten hyvällä perustalla, mutta kyseessä ei ole dogmi: kenenkään ei ole pakko uskoa siihen. (s. 123)

Sakramentit

Ratzingerilla on paljon mielenkiintoista sanottavaa sakramenteista. Jos katsomme niitä ”liikaa vaikuttavuuden näkökulmasta” odottaen, että ne muuttaisivat ihmisen perustavanlaatuisesti, niin ne ”eivät läpäise testiä” (s. 397). Sen sijaan sakramentit ovat merkkejä uskon ruumiillisesta ja yhteisöllisestä luonteesta. Ne eivät toimi mekaanisesti vaan yhdessä vapaan vastauksemme kanssa (s. 398).

Vauvakastetta Ratzinger pitää oikeutettuna, siinä lapselle annetaan uusi ulottuvuus elämään. Sen merkitys kuitenkin kyseenalaistuu, jos se on pelkkä maallistuneen yhteiskunnan syntymäriitti. (s. 400) ”Valaistumaton” teoria limbosta kastamattomina kuolleiden lasten kohtalosta on korvautunut ”yksinkertaisella toivolla” siitä, että Jumala voi ottaa luokseen nekin, jotka kuolevat ilman sakramenttia. (s. 401–402)

Ratzingerin tulkinta eukaristiasta on personalistinen: Kristus ei anna pelkkiä symboleita vaan itsensä.  Pyhä kommuunio on persoonien välinen kohtaaminen: minä astun sisään Kristukseen ja Kristus minuun. Leivän ja viinin fyysinen luonto ei muutu miksikään. Kyse ei ole fysiikasta vaan metafysiikasta. Kristuksen ”ruumis ja veri” eivät ole ”asia”, vaan ne viittaavat koko lihaksitulleen ja ylösnousseen Krituksen persoonaan. Kaikki magia on unohdettava. (s. 408)

Ratzinger ei halua olla pikkutarkka kommuunion vastaanottamisen tavasta (suoraan suuhun vai käteen), kunhan se tehdään kunnioittavasti. (s. 410) Sen sijaan Ratzinger ennakoi omaa myöhempää paavillista tekoaan (Motu proprio Summorum Pontificum) sanoessaan, että vanhan messun kielto pitäisi poistaa (s. 416).

Kolmas maailma

Ratzinger kertoo kolmannen maailman edustajien sanoneen hänelle usein, että rahan lähttäminen ei riitä. Rahaa käytetään helposti väärin. Pelkän rahan antamisen lisäksi pitää antaa itsensä. Lähetystyöntekijät ovat malliesimerkkeinä siitä, kuinka jotkut ovat antaneet koko elämänsä tullakseen yhdeksi näiden kansojen kanssa, elääkseen heidän keskuudessaan koko elämänsä. (s. 194–195)

Yhden kerran kirjassa vaikuttaa siltä, että Ratzinger menettää malttinsa ja suorastaan suuttuu. Ei Seewaldille, vaan asialle, josta Seewald kysyy. Kirkkoa syytetään siitä, että sen kondomikielto aiheuttaa kurjuutta kolmannessa maailmassa. ”Se on tietysti täyttä pötyä”, vastaa Ratzinger, ja kirkon äänen kaventaminen pelkkään kondomikieltoon on ”silkkaa roskaa” (s. 429).

Ratzinger selittää oman näkemyksensä seuraavasti. Kirkko opettaa ennen kaikkea avioliiton pyhyyttä ja uskollisuutta avioliitossa. Tämä on kirkon todellinen ääni. Kun ihmiset kuuntelevat tätä ääntä, heidän lapsensa kasvavat ympäristössä, jossa he voivat oppia rakkautta ja itsehillintää myös köyhyyden keskellä. (s. 429)

Kurjuus ei tule suurista perheistä, vaan vastuuttomasta ja kurittomasta lisääntymisestä, minkä seurauksena lapset joutuvat isättöminä ja usein myös äidittöminä kaduille kärsimään hengellisesti vääristyneestä maailmasta. Kurjuus ei tule sieltä, missä lapsia kasvatetaan uskollisuuteen ja rakkauteen, vaan sieltä, missä ihminen nähdään niin mekaanisesti, että kuvitellaan kondomin toimivan paremmin kuin moraali. (s. 430)

Moraaliasioita

Ratzinger pitää tärkeänä moraalia, mutta hän ei ole tiukka moralisoija. Kardinaali esimerkiksi toteaa, että ihminen voi olla ”hyvä katolilainen”, vaikka ei aina toimisikaan kirkon seksuaalimoraalin mukaan. Jäämme joka tapauksessa aina kauas ideaalista. Jos säilyttää peruskunnioituksen seksin pyhyyttä kohtaan, niin epäonnistuminen kirkon opetuksen noudattamisessa ei tee katolilaisesta ei-katolilaista, ja hän voi etsinnässään pysyä ”hyvänä katolilaisena”. (s. 428)

Seewald kysyy Ratzingerilta myös vaikean (vaikka klassisen) eettisen kysymyksen. Onko sallittua kertoa valkoisia valheita, esimerkiksi käskeä jotakuta sanomaan puhelimessa, ettei nyt ole tavattavissa? Ratzinger mainitsee koulukunnan, jonka mukaan ei saa koskaan valehdella, mutta hän päätyy lopulta lievempään kantaan: ”En haluaisi tuomita suoralta kädeltä tällaista yritystä suojella itseään – koska minäkin teen niin.” (s. 423)

Jos mennään hieman syvemmälle, Ratzinger ottaa kärsimyksestä puhuttaessa esiin ajatustavan, jonka mukaan maailma parannetaan poistamalla kärsimys. Tämä johtaa kärsimyksen välttelyyn kaikin keinoin myös yksityiselämässä. Näin maailmasta tulee kuitenkin kylmä paikka. Kipu on osa ihmisenä olemista, ja jokaisen, joka haluaa poistaa kärsimyksen, pitäisi ensin poistaa rakkaus, sillä ei ole rakkautta ilman kärsimystä. Rakkaus vaatii aina itsensä uhraamista. (s. 322)

Ratzinger paljastuu kirjassa yllättävällä tavalla itsensä uhraavaksi hyväntekijäksi, nimittäin elimenluovuttajaksi. Seewald esittää skenaarion, jonka Ratzinger myöntää mahdolliseksi vaikkakin epätodennäköiseksi: ”afrikkalainen muslimi Pariisissa, jolla on kardinaali Ratzingerin sydän…” (s. 439)

Lopuksi

Tähän asti olen esitellyt vain muutamia makupaloja tästä viihdyttävästä ja syvällisestä haastattelukirjasta. Aivan lopuksi haluaisin vielä käsitellä ”alkua” eli sitä, mitä kardinaali Ratzinger neuvoisi sellaiselle, joka haluaisi ottaa ensimmäisiä askeleita kohti kirkon uskoa. Ratzinger sanoo heti ensiksi, ettei pidä koskaan aloittaa ajattelua yksin. Pascalia seuraten kardinaali neuvoo: ”Aloita tekemällä sitä, mitä uskovaiset tekevät, vaikkei se vielä kävisikään lainkaan järkeesi.” (s. 321)

Jokaisella on kuitenkin oma lähtökohtansa. Ratzinger uskaltaa kuitenkin suositella evankeliumeita, ei teoreettisena lukemisena niin kuin historioitsijat tekevät, vaan Kristus-keskeisenä lukemisena, jonka jatkeena on aina rukous. Lukemisesta ja pohdinnasta pitää aina palata uskonnolliseen käytäntöön ja toisinpäin. Uskoa ei pidä etsiä eristyksissä, vaan kohtaamalla uskovia, jotka voivat sitten auttaa eteenpäin. Yksinyrittäjällä on alusta asti väärä lähtökohta. (s. 321)

Muutamaa sivua myöhemmin Ratzinger tarkentaa, mikä voisi olla edellä mainittujen käytännön ja pohdinnan sisältö. Seewald kysyy Ratzingerilta eukaristian asetussanoista ”Tämä on minun ruumiini” ja toteaa, että ne vaikuttavat pyhältä kaavalta. Ratzinger vastaa:

”Ne ovat pyhä kaava. (…) Jos haluat oppia tuntemaan Kristuksen, voit oppia tuntemaan hänet parhaiten mietiskelemällä näitä sanoja ja oppimalla tuntemaan näiden sakramentiksi tulleiden sanojen kontekstin liittymällä niiden viettoon. Eukaristian asettaminen edustaa kaikkea sitä, mitä Kristus on.” (s. 325)


%d bloggers like this: