Ratzingerin adventtimietelmät

Maltalla luin aika paljon Ratzinger-kirjoja, paljon enemmän kuin vain viime viikolla esitellyt. Upouuden haastattelukirjan lisäksi suurimman vaikutuksen teki pieni vanha kirja nimeltä What It Means to Be a Christian (Vom Sinn des Christseins), alun perin julkaistu saksaksi 1965 ja sitten englanniksi 40 vuotta myöhemmin, kun Joseph Ratzingerista tuli paavi Benedictus XVI.

Kyseessä on lyhyt kirja, joka koostuu ajankohtaan sopivasti kolmesta adventtisaarnasta. Suosittelen jokaiselle kirjan ostamista, varsinkin kun sen saa Amazonista (ks. linkki yllä) käytettynä naurettavaan 0,01 sentin hintaan (postikulut tosin tulevat tietysti päälle), samoin kuin monet muutkin Ratzingerin parhaimmista kirjoista. Varsinkin nämä Ratzingerin vanhat kirjat ovat todellisia helmiä ja edelleen monin tavoin ajankohtaisia.

Toteutumaton lupaus

Eilen toisen adventtisunnuntain messussa luettiin lukukappale Jesajan kirjan luvusta 11, jossa on kuuluisa ennustus Messiaan tulemisesta: Iisain kannosta nousee verso, hänen ylleen laskeutuu Herran henki, hän ajaa maan köyhien asiaa, ja sitten: ”susi kulkee karitsan kanssa (–) vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä” (Jes. 11:6). Juuri tätä tekstiä myös Ratzinger mietiskelee saarnassaan, ja tuttuun tapaansa hän räjäyttää pankin.

Ratzinger sanoo, että tämä Jesajan ennustus ei ole toteutunut. Voimme tietysti (varmasti aivan oikein) sanoa, ettei tässä ole kyse kirjaimellisesta luonnonjärjestyksen muuttumisesta vaan symboliikasta, jonka mukaan Messias tuo rauhan vihollisten välille. Mutta sitäkin kipeämmin tunnemme nahoissamme sen, ettei ennustus ole toteutunut: maailmassa on yhä hirvittäviä sotia, ja niitä on ollut myös kristillisten kansojen välillä ja sisällä.

Jännitys tiivistyy ja lopulta laukeaa, kun Ratzinger toteaa: ”On adventti. (–) Meidän pitää mielestäni ensinnäkin vain hyväksyä tämä. Adventti on todellisuutta myös kirkolle.” (s. 35) Vaikka Ratzinger kritisoi Lutherin dialektiikkaa, jossa Jumala toimii sub contrario ikään kuin itseään vastaan, hän toisaalta teologina toimii pitkälti luterilaisen lain ja evankeliumin dialektiikan mukaan: vasen käsi lyö maahan, oikea nostaa ylös ja lohduttaa.

Rakastan Ratzingerin kirjoja juuri siitä, että hän (harvinaisena tapauksena) todella tuntee ja ymmärtää modernin ihmisen epäilykset ja raamatuntutkimuksen ongelmat, kaikki ne monet syyt, miksi kristinusko ei tunnu vakuuttavalta. Hän ei selittele niitä pois, vaan vastaa niihin niin, että lukija tai kuulija voi kaikesta huolimatta syventää uskoaan.

Annetaan toinen esimerkki samasta mietiskelystä. Ratzinger muistelee, kuinka lapsuudessa adventtikynttilöiden merkitystä selitettiin sillä, että ennen Kristusta maailma oli pimeydessä, mutta Kristus toi siihen valon. Jälleen Ratzinger kyseenalaistaa tämän Kristuksen jälkeenkin maailmassa vallitsevalla pimeydellä. Loppupäätelmä kuuluu:

Jumala ei ole  jakanut historiaa pimeään ja valoisaan puoliskoon. On vain yksi jakamaton historia, jota ihmisen heikkous ja pahuus leimaavat kokonaisuudessaan ja joka on kokonaisuudessaan Jumalan armollisen rakkauden alla, joka jatkuvasti ympäröi ja ylläpitää tätä historiaa.

Miksi olla kristitty?

Kirjan nimi kysyy kristittynä olemisen merkitystä. Ratzinger aloittaa mietiskelynsä 1500-luvulta. Hän ottaa esimerkiksi jesuiittojen perustajan Ignatius Loyolan, jonka lähetysinto johtui (kuten nykyäänkin monilla eri suuntien kristityillä) vakaumuksesta, että kaikki ei-kristityt olivat matkalla helvettiin. Ratzinger kuitenkin nostaa jälleen kissan pöydälle ja sanoo, ettemme enää pysty ajattelemaan näin.

Adventtina 1964, jolloin nämä saarnat pidettiin, katolinen teologia oli jo jonkin aikaa ollut sillä kannalla, että ei-kristitytkin voivat pelastua, ja Vatikaanin II kirkolliskokous oli jo entisestään vahvistamassa tätä opetusta. Siitä seuraa kuitenkin useampi vakava ongelma. Ensinnäkin, jos muutenkin voi pelastua, niin miksi sitten enää olla kristitty? Eikö olisi helpompi elää ilman kristinuskon vaatimusten ja käskyjen taakkaa?

Toiseksi, entä lähetystyö? Onko lähetystyö nyt turhaa? Jos muutenkin voi pelastua, miksi muita pitäisi käännyttää kristityksi? Nämä kysymykset ovat tänäänkin erittäin ajankohtaisia, ja yhtä lailla ajankohtainen on Ratzingerin sykähdyttävä vastaus. Lyhyesti teesi kuuluu, ettemme ole kristittyjä itseämme vaan muita varten. Olemme kristittyjä rakkauden tähden, ja rakkaus on luonnostaan tarkoitettu jaettavaksi.

Kristittyinä olemme pieni joukko, ne ”harvat”, joiden välityksellä Jumala haluaa pelastaa ”monet”. Emme ole kristittyjä vain oman sielumme pelastumisen vuoksi. Elämme adventtia. Vastauksemme ovat keskeneräisiä, pelastuksemme on keskeneräistä. Lopullinen lunastus on olemassa vain toivon muodossa. Tämä vaivaa meitä, sillä haluaisimme kaiken nyt ja heti.

Vertaukset viinitarhan työntekijöistä (Matt. 20) ja tuhlaajapojasta (Luuk. 15) muistuttavat siitä, kuinka väärin on kadehtia toisten ”helpompaa” pelastusta. Oletamme, että ”hengellinen työttömyys” – elämä ilman uskoa ja rukousta – olisi jotenkin parempaa tai mukavampaa. Kun näemme kirkossa vain ulkoisen laitoksen, joka rajoittaa vapauttamme, unohdamme sen olevan hengellinen kotimme, joka suojelee meitä eläessämme ja kuollessamme.

 

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Teologia

Avainsanat: adventti, Ratzinger

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.