Archive for the ‘Debatteja’ category

Ylösnousemusdebatteja

22.4.2013

Helsingin yliopistolla keskusteltiin viime torstaina Jeesuksen ylösnousemuksen ja siihen uskomisen järkevyydestä. Artikkelini Alex McLellanin ja Matti Myllykosken keskustelusta tulee Uusi Tie -lehteen. Sen sijaan tällä blogilla haluaisin ohjata kiinnostuneet lukijat aiheesta käytyjen kansainvälisten huippudebattien äärelle. Niitä löytyykin yllättävän monta.

Alex McLellanin opettaja William Lane Craigi, joka vieraili Suomessa vuosi sitten, on tunnetusti yksi maailman johtavista Kristuksen ylösnousemuksen historiallisuuden puolustajista. Uuden areiopagi.fi -sivuston ensimmäisessä artikkelissani kirjoitin äskettäin Craigin väittelyistä Jeesuksen ylösnousemuksesta: ”hän on vääntänyt siitä kättä niinkin suurten nimien kuin Gerd LüdemanninBart EhrmaninMarcus BorginJohn Dominic Crossanin ja John Shelby Spongin kanssa.”

Craigin lisäksi myös Gary Habermas, Mike Licona ja N.T. Wright ovat kirjoittaneet paljon Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuudesta ja puolustaneet sitä debateissa. Netissä voi kuunnella tai katsoa edellä mainittujen Craigin debattien lisäksi mm. seuraavat debatit: Craig-Carrier, Craig-Cavin, Craig-Price, Craig-Avalos, Craig-Crossley, Craig-HooverCraig/Licona-Spangenberg/WolmaransLicona-Ehrman, Licona-Barker, Licona-CarrierLicona-Cavin, Licona-Puckett, Habermas-Ahmed Habermas-HumphreysWright-Crossan.

Kirjamuodossa voi lukea mm. seuraavat ylösnousemusdebatit: Craig-Lüdemann, Habermas-Flew, Wright-Crossan. Kaikki tässä viitatut debatit ovat englanninkielisiä. Tulevissa postauksissa saatan hyvinkin pureutua yksittäisiin debatteihin ja niissä esitettyihin argumentteihin. Siihen asti annan lukijoille aikaa tutustua linkitettyihin debatteihin – siinä riittääkin hetkeksi tekemistä.

Jouludebatti 2012: Onko vanhurskauttamisopissa löytynyt yhteys? Emil Anton vs. Timo Junkkaala

31.12.2012

Julkaisen tässä vuoden 2012 jouludebatin, jonka olen käynyt Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan, teol. tri Timo Junkkaalan kanssa sähköpostikirjeenvaihtona. Molemmilla osapuolilla on oikeudet tekstiin. Debatti oli erinomainen sekä laadultaan että hengeltään. Otsikko ”Onko vanhurskauttamisopissa löytynyt yhteys?” perustuu Junkkaalan samannimiseen työpajaan teologipäivillä Kauniaisissa 2.-4.1.2013. Lukekaa, nauttikaa ja kommentoikaa!

—-

Emil Anton: Avauspuheenvuoro 

Asetun erikoiseen tilanteeseen lähtiessäni puolustamaan myönteistä vastausta käsillä olevaan kysymykseen. Aikaisempina vuosina olen nimittäin toistuvasti debatoinut luterilaisten kanssa vanhurskauttamisopin oikeasta tulkinnasta ja täten implisiittisesti toiminut kielteisen vastauksen puolesta.

Jos yhteyttä ei ollut vielä muutama vuosi sitten, miten sellainen olisi nyt? Eikö lisäksi nyt käymämme keskustelu itsessään todista, ettei yhteyttä vielä ole – muutenhan asiasta ei tarvitsisi väitellä!

En kuitenkaan ole yksin joutuessani ikään kuin taistelemaan päivänselvää todellista asiaintilaa vastaan. Aidan toisella puolella jännite on nimittäin vielä suurempi. Kun kävin debatteja vanhurskauttamisopista tunnustuksellisia luterilaisia vastaan Trenton anateemoja puolustellen, jouduin jatkuvasti taistelemaan sitä faktaa vastaan, että kirkkomme ovat virallisesti tehneet sovun tästä opista.

Vaikka kokemukseni kertoi, että olimme veljiä, niin silti me vielä tuomitsimme toistemme opin harhaisena ja evankeliumin vastaisena. Jotain oli pielessä. Jännitettä lisäsi se, etteivät kirkkomme johtajat pelanneet enää samaa peliä – heille yhteys oli totta.

Historiallinen, virallinen sopu vanhurskauttamisopista allekirjoitettiin vuonna 1999. Asiakirjan nimi on Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJ). Sen ovat vahvistaneet ”kokonaisuudessaan” sekä katolinen kirkko että Luterilainen maailmanliitto (LML).

Asiakirjaa voi hyvällä syyllä kutsua mestarilliseksi teologiseksi saavutukseksi, ellei suorastaan Jumalan ihmeeksi. Lähes 500 vuotta osapuolet olivat tuominneet toisensa tätä oppia koskevien erimielisyyksien takia. Asia oli piinannut lukemattomien ihmisten omaatuntoa.

Nyt kuitenkin on pystytty uutteran yhteistyön, rukouksen ja ekumeenisen dialogin jälkeen yhdessä toteamaan, ”että luterilaisten ja katolilaisten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista” (YJ 40). Suuri kiitos tästä kuuluu protestanttien aloittamalle ekumeeniselle liikkeelle ja Johannes XXIII:n kokoon kutsumalle Vatikaanin II konsiilille (1962–1965), joka avasi katolisen kirkon ekumenialle.

Väitänkin, että Yhteinen julistus on nähtävä ennen kaikkea laajempaa ekumeenista taustaa vasten. Jeesuksen rukous oli, että hänen opetuslapsensa olisivat yhtä, jotta maailma uskoisi (Joh. 17:21–23). Yhteyden tulee siis olla jotain havaittavaa, näkyvää. Tavoitteena on näkyvä ykseys, ja sen saavuttamiseksi on poistettava tieltä jäljellä olevat esteet.

Vanhurskauttamisoppi oli varmasti yksi suurimpia esteitä, mutta YJ:n ansiosta se ei enää ole este kirkkojen yhdistymisen tiellä. Kirkot ovat virallisesti todenneet, että jäljelle jäävät erot kielessä ja korostuksissa ”voidaan sallia” (YJ 40) ja että nyt tehtävänämme on ratkaista YJ:n inspiroimana muut selvitystä vaativat kysymykset (YJ 43).

Tässä suhteessa Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (2010) on tärkeä askel eteenpäin. Raportti osoittaa, kuinka hämmästyttävän lähelle luterilaisuus ja katolisuus ovat jo päässeet toisiaan ekumeenisissa keskusteluissa. Se antaa toivoa täyden yhteyden saavuttamisesta jonain autuaana päivänä.

Aivan oma lukunsa on sitten kysymys ruohonjuuritasosta ja siitä, kuinka laajalle levinnyttä yksimielisyys tosiasiassa on. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni mitenkään voi kumota jo saavutettua yhteyttä eikä nousta sitä tärkeämmäksi näkökohdaksi. Suurien massojen evankeliointi ja opettaminen on aina ollut haaste kirkolle.

Koskaan ei kai voi välttää sitä, että kirkoissa on myös niitä, jotka eivät tunne hyvin virallista opetusta tai ovat sen kanssa eri mieltä. Vaikka sekä katolilaisissa että luterilaisissa on YJ:n kriitikoita, eivät he voi tehdä tyhjäksi saavutettua yhteyttä.

Timo Junkkaala: Avauspuheenvuoro

Emil Antonin haaste keskustella vanhurskauttamisopista tuli minulle sopivaan aikaan. Olen kirjoittamassa artikkelia juuri siitä aiheesta, jota Emil ehdotti keskustelumme teemaksi: Löytyikö yhteys vanhurskauttamisopissa. Artikkeli on tarkoitus julkaista ensi keväänä ilmestyvässä kirjassa, jonka on määrä ilmestyä samaan aikaan paavin Jeesuksen kärsimyshistoriaa käsittelevän kirjan kanssa.

Emil on epäilemättä oikeassa sanoessaan, että vuonna 1999 allekirjoitettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJ) on historiallinen asiakirja. Se lienee ensimmäinen Rooman kirkon ja luterilaisten kirkkojen virallinen oppia koskeva yhteinen dokumentti. Luterilaiselta kannalta sen merkittävyyttä lisää se, että se käsittelee nimenomaan vanhurskauttamisoppia, joka oli uskonpuhdistuksen aikaan keskeisin kiistan aihe.

Jos todella on niin kuin YJ väittää, että siinä on saavutettu ”yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista” ja että ”jäljelle jääneet erot kielessä, teologisissa muotoiluissa ja korostuksissa… voidaan sallia”, silloin on todella saavutettu merkittävä tulos. Luterilaiselta kannalta tämä merkitsisi sitä, että yhteyden keskeisin este olisi poistunut.

Kuten uusin dokumentti, Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (2010), osoittaa, luterilaiset olisivatkin jo YJ:n pohjalta valmiita ehtoollisyhteyteen. Este on nyt Roomassa, joka edellyttää paaviuden hyväksymistä.

Peruskysymys siis on, onnistuiko YJ tavoitteessaan? Näyttää siltä, että niin ei käynyt. Jo asiakirja itsessään herättää monia kysymyksiä. Sen rakenne on sellainen, että eri kohdissa sanotaan ensin jotakin yhdessä ja sitten esitetään tietyt varautumat ja selitykset sekä luterilaiselta että roomalaiskatoliselta kannalta.

Jo nuo yhteiset lauseet herättävät hämmennystä. Niissä on usein ensin esitetty kirkas luterilainen vanhurskauttamisoppi ja sen jälkeen ja-sanalla on liitetty mukaan katolinen käsitys. Tällä tavoin myös se, mitä luterilaiset ovat aina pitäneet vanhurskauttamisen seurauksena, on liitetty osaksi vanhurskauttamista.

Yksi esimerkki tästä on asiakirjan kohdassa 15: ”Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumalan hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.” Sama rakenne toistuu kohdissa 16, 17, 19 ja 22.

Sinänsä hienon tekstin ongelmat korostuvat erityisesti niissä kohdissa, joissa selitetään, mitä kumpikin osapuoli tarkoittaa. Silloin toistetaan mm. Rooman kirkon näkemykset ihmisen myötävaikutuksesta vanhurskauttamisessa ja hyvien tekojen ansiollisuudesta, jotka tosin yritetään selittää niin, etteivät ne kumoa saavutettua yksimielisyyttä. Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui syntioppi, jossa yksimielisyys jäi kaikkein hatarimmaksi.

Ongelmistaan huolimatta YJ on hämmästyttävän hyvä. Siitä tulee todella se vaikutelma, että erimielisyyksissä on päästy eteenpäin. On annettava täysi tunnustus neuvottelijoille, joihin kuului mm. Eero Huovinen. Näin siitä huolimatta, että kai lähempänä totuutta oltaisiin, jos sanottaisiin, että on löydetty yksimielisyys monista ilmaisuista, mutta vielä ei ole päästy yksimielisyyteen vanhurskauttamisopin perustotuuksista.

Itse asiakirjaa suurempi ongelma on se, ettei siinä saavutettu tulos näytä vaikuttaneen juuri mitään. Samaan aikaan kun neuvoteltiin YJ:stä, laadittiin Rooman kirkon uutta katekismusta ja paavi Johannes Paavali II julkaisi kirjan Uskalla toivoa. Kummassakaan ei näy merkkejäkään YJ:ssä ilmaistusta vanhurskauttamiskäsityksestä. Paavi julistaa synergiaoppia ja sinänsä hieno katekismus on sekin entisillä linjoilla.

Löytyikö siis yhteys vanhurskauttamisopissa? Aika pitkälle päästiin, mutta todellista perustavaa yksimielisyyttä ei näytä löytyneen. Ei ainakaan sellaista, joka heijastuisi Rooman kirkon opetukseen. Luterilaisella puolella vaikutus on ehkä ollut suurempi. Vanhurskaaksi julistaminen näyttää meillä nykyisin usein jäävän vanhurskaaksi tekemisen varjoon.

Jos YJ:n tulos on, että Lutherin tärkeimmät löydöt hämärtyvät, sellainen ”yksimielisyyden löytyminen” ei ole edistystä vaan taantumista. Huolestuttavaa on myös se, että kun nyt vakuutetaan yksimielisyyden löytyneen, vanhurskauttamisoppi katsotaan käsitellyksi ja unohdetaan. Lutherhan opetti, että vanhurskauttamisoppia tulee aina harjoittaa ja opetella.

Yhteys ei siis löytynyt. Vanhurskauttamisopissa riittää vielä työmaata. Asiakirjassa on paljon hyvää, mutta sen myönteisiä vaikutuksia on vaikea nähdä. Ei voi välttää kysymystä, tuliko Rooma YJ:ssä sen verran vastaan kuin se arveli tarvittavan, jotta luterilaiset palaisivat äitikirkon yhteyteen – ilman että oli aikomustakaan muuttaa omaa opetusta.

Emil Anton: Vastauspuheenvuoro (1)

Kiitokset Timo Junkkaalalle suostumisesta dialogiin ja mielenkiintoisesta avauspuheenvuorosta. Heti alkuun haluaisin kiteyttää kritiikkini Junkkaalan edustamaa näkemystä kohtaan viitaten siihen, mitä sanoin jo avauspuheenvuorossani: virallinen yhteys on saavutettu, sanoipa yksittäinen katolilainen tai luterilainen mitä tahansa. Mikä on Junkkaalan pääargumentti? Nähdäkseni vain se, että YJ herättää kaikenlaisia kysymyksiä ja sisältää ongelmia – siksi yhteyttä ei ole.

Vähän niin kuin väittäisi, että aborttia ei ole USA:ssa hyväksytty, koska Roe v. Wade -oikeudenkäynti oli ongelmallinen ja monet amerikkalaiset vastustavat aborttia. Surullinen todellisuus kuitenkin on, että USA:ssa on vuoden 1973 jälkeen tehty 55 miljoonaa aborttia. Tässä tapauksessa asia on onneksi siinä mielessä päinvastoin, että virallinen totuus on onnellinen eikä surullinen: yhteys on olemassa.

Junkkaala protestoi, että YJ sekoittaa luterilaista ja katolista käsitystä toisiinsa ja siirtää vanhurskauttamisen alueelle sen, mitä luterilaiset ”ovat aina pitäneet vanhurskauttamisen seurauksena”. Vastaavanlaisia syytöksiä esittävät katoliset traditionalistit – YJ:n Liite eli Annex sanoo vanhurskauttamisen tapahtuvan ”yksin uskosta”, vaikka Trento hylkäsi tämän lauseen.

Avauspuheenvuorossani kutsuin YJ:tä ihmeeksi juuri siksi, että kaksi täysin vastakkaista osapuolta on siinä allekirjoittanut sovinnon. Tehtävä ei tietenkään ollut helppo, eikä yhteyttä varmaan mitenkään olisi voitu saavuttaa ilman jonkinlaisia kompromisseja.

Tunnustuskirjoja ja Trentoa ei saane sovitettua yhteen, siksi ainoa mahdollinen tie oli etsiä yhdessä uudestaan totuutta, apostolista ydinsanomaa, toki ottamalla huomioon omat traditiot mutta olemalla myös valmiita oppimaan toiselta osapuolelta ja harjoittamaan itsekritiikkiä.

Nähdäkseni Junkkaalan siteeraama ydinlause (YJ 15) on hieno esimerkki siitä, kuinka osapuolet ovat pystyneet oppimaan toisiltaan ja omaksumaan yhdessä sen, mitä kumpikin traditio on oikein korostanut. Ensin luterilainen löydös: ”Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumalan hyväksyy meidät…” Tämä on hyvin paavalilainen opetus, ja moni katolilainen on varmasti sen tarpeessa.

Sitten katolinen löydös: ”ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin”. Tämä on myös hyvin paavalilainen pointti, ja hyvä jos luterilaiset ovat alkaneet sitä viime aikoina painottaa. Yksi suosikkikohtiani on kirjeestä Titukselle:

”Mutta kun Jumalan, meidän vapahtajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, pelasti hän meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta, vaan laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta,  jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan.” (Tit. 3:4–7)

Tässä on molemmat näkökulmat tiiviisti yhdessä, Paavali on YJ:n kaveri.

Junkkaalan toinen kritiikki on, että asiakirja ei ole käytännössä saanut aikaan juuri mitään muutoksia. Heti alkuun sanoisin: entä Ruotsin ja Suomen dialogiryhmän raportti? Entä se, että minä katolilaisena tässä seison YJ:n takana? No, ehkä Junkkaala haluaa korkeamman tason esimerkkejä. Miten olisi paavi Benedictus XVI, joka Paavali-katekeeseissaan ja Jeesus-kirjoissaan julistaa evankeliuma – Junkkaalan omin sanoin – paremmin kuin luterilaiset piispat?

Mitä Katekismukseen (KKK) tulee, ei se nyt puhtaasti ”entisillä linjoilla” ole. Se voisi kyllä olla paljon selkeämpi ja parempi vanhurskauttamisoppia esittäessään – YJ ei vielä ollut valmis KKK:n ilmestyessä. KKK:n vanhurskauttamisoppi on vähän sekava, mutta siinä on havaittavissa liike pois pelkästä Trenton toistelusta kohti toisaalta Paavalia ja toisaalta modernia teologista muotoilua.

Esim. Room. 3:21–26 siteerataan pitkästi ja vanhurskauttaminen luetaan pokkana uskolle (KKK 1987, 1991–1992), siinä missä Trento selitteli uskon olevan vain pelastuksen alku, vanhurskauttamiseen valmistautumista ja sen (melko epämääräinen) ”perusta ja juuri”.

Jos vielä katsotaan ruohonjuuritasoa, niin vaikkapa karismaattisissa katolisissa piireissä ja muissa Vatikaani II:n jälkeisissä uusissa ja dynaamisissa katolisissa liikkeissä vanhurskauttamisoppi on kyllä saanut paljon vaikutteita samasta ekumeenisesta hengestä, joka YJ:täkin inspiroi. Esimerkiksi erään massiivisen puolalaisen pyhiinvaelluksen tunnuksena oli pari vuotta sitten Ef. 2:8. Vielä jokin aika sitten ei varmaan olisi tuota jaetta valittu.

En siis jaa Junkkaalan skeptisyyttä siitä, etteikö mitään olisi tapahtunut katolisella puolella – puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut pelkkä strateginen kikka luterilaisten käännyttämiseksi. Kirkot halusivat ja haluavat oikeasti olla yhtä, ja YJ on tällä tiellä suuri ja tärkeä askel eteenpäin.

Timo Junkkaala: Vastauspuheenvuoro (1)

Kiitos Emil. Tämähän on hauskempaa kuin luulinkaan.

Pääargumenttini siis on, että YJ:ssä ei saavutettu perustavaa yksimielisyyttä niin kuin siinä väitetään. Tekstistäsi saa sen vaikutelman, että ajattelet, että kun kirkot ovat sopineet, että yksimielisyys on saavutettu, silloin se on saavutettu, vaikka kuka sanoisi mitä. Se on aika roomalaiskatolinen ajatus. Siellä on aina ajateltu, että paavit ja kirkolliskokoukset eivät voi erehtyä.

Reformaatio puolestaan syntyi paitsi evankeliumin löytymisestä myös siitä havainnosta, että paavit ja kirkolliskokoukset olivat toimineet vastoin Jumalan sanaa ja siis erehtyneet. Cajetanus yritti saada Lutherin perääntymään kysymällä: Sinäkö yksin olet oikeassa. Luther sanoi Wormsissa, että ellei hänelle Raamatun sanalla ja järkisyillä toisin osoiteta, hän ei voi opetustaan muuttaa.

Meidät luterilaiset on opetettu ajattelemaan, ettei ole hyvä toimia Jumalan sanaan sidottua omaatuntoa vastaan vaikka sitten olisi mikä kirkko ja maailmanliitto vastassa.

En ajattele olevani mikään luther, mutta minusta tuntuu, että rehellisempää kuin vakuuttaa yksimielisyyttä, olisi sanoa, että kirkot haluavat YJ:ssä ilmaista pyrkimystä yhteisymmärrykseen ja yhteyteen siitä huolimatta, että perustavaa laatua olevaa yksimielisyyttä vanhurskauttamisopissa ei ole saavutettu. Tietyistä ilmaisuista päästiin siis yksimielisyyteen, mutta itse asiassa on vielä paljon eroja.

On sinänsä hienoa, kun voimme nyt yhdessä sanoa, että pelastumme yksin armosta. Mutta on aiheellista kysyä, onko ilmaisun takana todellinen yksimielisyys, jos toinen tarkoittaa Jumalan armolla sitä, että syntinen saa Jeesuksen tähden uskoa kaikki syntinsä anteeksi ja itsensä Jumalan lapseksi sellaisena kuin on, ja toinen, ettei ihminen kasteen jälkeen oikeastaan olekaan syntinen ja että armo on sydämeen vuodatettua armoa, jonka vaikuttama muutos on olennainen osa vanhurskauttamista – jos ei sitten vallan vanhurskauttamisen edellytys.

Toiseksi mainitsit Tit. 3:4-7. Kohta on todella hieno. Toki Pyhän Hengen uudistus alkaa vanhurskauttamisessa. Mutta luterilaisen uskon mukaan se on vanhurskauttamisen seuraus, ei sen edellytys, kuten Rooman kirkossa ainakin aiemmin opetettiin.

Entä Paavalin opetus siitä, että jumalaton julistetaan vanhurskaaksi, kun hän uskoo (Room. 4:5) ja että uskova on yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas (Room. 7:25)? Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, mitä YJ:ssä sanotaan roomalaiskatolisen kirkon syntiopista? Sopimuksen neuvottelijatkin sanoivat, ettei syntiopissa päästy niin pitkälle kuin oli toivottu.

Kolmanneksi myönnät, että katolinen katekismus ei ole selkeä eikä YJ:n mukainen vanhurskauttamisopissa. Matka perustavaan yksimielisyyteen on siis yhä kesken. Näin siitä huolimatta, että nykyinen paavi kirjoittaa hyviä kirjoja Jeesuksesta. Niiden kirjojen ongelma onkin juuri se, että niistäkin puuttuu se selkeys, jonka kirkas vanhurskauttamisoppi toisi tullessaan. Sinänsä erinomainen eksegeesi puuroutuu kohdissa, joissa vanhurskauttaminen ja pyhitys sekoitetaan.

Näin siis luterilaiseen tulkintaan tottunut nuo muuten niin erinomaiset kirjat kokee. Se, että paavi kirjoittaa Jeesuksesta paremmin kuin useimmat luterilaiset piispat, ei muuta em. asiaa – ja kertoo valitettavasti yhtä paljon joidenkin luterilaisten piispojen teologisesta heikkoudesta kuin nykyisen paavin teologisista kyvyistä.

Ymmärrän, ettei yhteyttä synny vain toisen osapuolen ehdoilla. Tilanne on kuitenkin sellainen, että luterilaiselta kannalta voidaan suostua melkein mihin tahansa, kunhan vain vanhurskauttamisoppi säilyy puhtaana. Mutta jos siihen pelastuksen perustaan kosketaan, että vanhurskaus julistetaan syntiselle ihmiselle ainoastaan Kristuksen uhrin tähden ilman mitään ihmisen omaa ansiota tai hänessä olevaa perustetta, silloin on kaikki menetetty.

Pahin mahdollinen skenaario on se, että yhteys rakennetaan epärehellisesti ja Lutherin uudelleen löytämä kirkon kallein aarre vaurioituu. Uskonpuhdistajat sanoivat, että evankeliumi on silloin julistettu oikein, kun Jumala saa kunnian ja omatunto saa rauhan. Nämä molemmat ovat vaarassa, jos vanhurskauttamisoppi on kaupan.

Ymmärrän, että torjut kysymykseni siitä, että YJ olisi ollut vain strateginen kikka luterilaisten palauttamiseksi äitikirkon helmaan. Varmasti kyseessä on ollut aitoa halua löytää opillinen yhteys. Voidaan silti aiheellisesti kysyä, millaista yhteyttä kohti pyritään. Mieleen tulee vanha juttu siitä, mitä Kekkonen vastasi, kun häneltä kysyttiin, voitaisiinko raja Neuvostoliiton ja Suomen väliltä poistaa. ”Taidan olla liian vanha niin suuren valtakunnan päämieheksi.”

Lopuksi mainitsit muutoksista roomalaiskatolisessa kirkossa. Niitä asioita en tunne. Hyvä kuulla, että näet YJ:n vanhurskauttamisopin vaikutuksia.

Mielelläni kuulen kommenttejasi em. asioista. Tuo YJ:n liite, johon viittasit, kiinnostaa minua. Oletko saanut selville, miksi se tarvittiin? Tehtiinkö se, jotta Ratzinger olisi hyväksynyt YJ:n? Tuntuu hiukan oudolta, että sen jälkeen kun luterilaiset kirkot olivat hyväksyneet YJ:n tehtiin vielä lisäys.

Entä mikä sinun mielestäni on ekumenian pahin este? Mitä mieltä olet Paul Verschürenin tunnetusta vastauksesta paaville: Te, pyhä isä. Vai onko suurimmaksi esteeksi tullut luterilaisten kirkkojen hyväksymä naispappeus?

Emil Anton: Vastauspuheenvuoro (2)

Samaa mieltä, että tämähän on erinomaisen hauskaa, jutut sen kuin pitenevät ja paranevat – ja puhuttelussakin ollaan siirrytty jo kolmannesta persoonasta toiseen:) Eli kiitos sinullekin, Timo!

Pidin kovasti pääargumenttisi muotoilusta ja siitä, kuinka johdit meidän kantamme omille traditioillemme tyypillisestä ajattelusta. Jottei asia kuitenkaan liian helposti näillä selittyisi, muistutan, että katolisella puolellakin on niitä, jotka vedoten erehtymättömään Trentoon hylkäävät YJ:n, ja luterilaisella puolella on niitä, joiden mielestä YJ on aivan tarpeeksi sekä Raamatun perussanoman että luterilaisen pelastusopin mukainen.

Varmaan sillä on oma osansa kannassani, että virallinen linja on YJ:n hyväksynyt, mutta se on vain osa sitä – vähintään yhtä tärkeä on sen perussopivuus sekä sen paavalilaisen sanoman kanssa, että evankeliumi pelastaa (1. Kor. 15:1–2, Room. 1:16) että sen oman kokemukseni kanssa, että luterilaisten ja katolisten uskovien välillä voi olla sama Henki ja samat hedelmät. Ei se siis ihan ”vaikka kuka sanoisi mitä” -periaatteella mene.

Lisäksi erehtymättömyysoppia jonkin verran tutkineena voin sanoa myös, ettei roomalaiskatolisella puolella ihan ”aina” olla ajateltu konsiilien ja paavien olevan erehtymättömiä. Konsiilien erehtymättömyyden esitti ensimmäisenä Theodoros Abu Qurra 800-luvun alkupuolella, paavin erehtymättömyyden taas Petrus Olivi 1200-luvulla.

Edellistä ei ole dogmatisoitu, jälkimmäinen vasta 1870, eikä senkään dogmaattisuutta oteta näköjään enää kovin vakavasti – vuodesta 1970 alkaen Hans Küng ja Brian Tierney argumentoivat julkisesti oppia vastaan, eikä heitä ole ekskommunikoitu – paavi Benedictus XVI on jopa lounastanut Küngin kanssa.

Itse asiassa minusta näyttää vähän siltä, että meistä kahdesta sinä olet ennemminkin se, jolle oman tradition tai tunnustuksen on oltava erehtymätön. Kriteerinä on luterilainen usko, ei apostolinen evankeliumi. Tämä käy ilmi kommenteissasi Tit. 3:sta ja Ratzingerista.

Luterilaisen uskon mukaan uudistuksen täytyy olla vanhurskauttamisen seuraus, pyhittyminen ja vanhurskauttaminen on pidettävä erillään. Mutta Paavali ei moista erottelua tee, eivätkä muutkaan UT:n kirjoitukset, eivätkä apostoliset isät eivätkä kirkkoisät eikä koko 1500-vuotinen kristillinen traditio eikä Ratzinger. Niin Paavali (Room. 6) kuin Jaakob (Jaak. 2) kutsuvat vanhurskauttamiseksi sitä, minkä luterilaisuus pistäisi pyhityksen kategoriaan. Menikö heillä puurot ja vellit sekaisin?

Tämä ei tee tyhjäksi sen Lutherin löydön tärkeyttä, että Kristuksessa ja uskossa häneen meillä on kaikki, armo ja toivo, lunastus ja pelastus. YJ osaa mielestäni hienosti ottaa esiin sen olennaisen, mikä luterilaisuudessa on hyvää, mutta samalla olla kriittinen sitä pikkutarkkaa teologiaa kohtaan, jonka luterilainen ortodoksia lopulta kaikenmoisten kiistojen jälkeen kehitti. Sama juttu katolisuuden kanssa: olennainen pointti säilyy (armon uudistava vaikutus), vaikka joitain yksityiskohtia on arvioitu kriittisesti uudelleen ja/tai hiljaa jätetty pois.

Mielestäni syntioppi käsitellään oikein tyydyttävästi Annexissa (2A):

”Me olemme todellisesti ja sisäisesti uudistettuja Pyhän Hengen toiminnan kautta… ’Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!’ (2. Kor. 5:17). Vanhurskautetut eivät tässä mielessä jää syntisiksi. Silti olisimme väärässä, jos sanoisimme, että olemme synnittömiä (1. Joh. 1:8–10 vrt. YJ 28). ’Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin’ (Jaak. 3:2)… Siten luterilaiset ja katolilaiset voivat yhdessä ymmärtää kristityn olevan simul iustus et peccator…”

Room. 7:25 selittyy tämän pohjalta luontevasti, Room. 4:5 taas ei ole ongelma, jos vanhurskauttaminen kerran on ”syntien anteeksiantamista ja vanhurskaaksi tekemistä” (Annex 2A) – jumalaton julistetaan ja tehdään vanhurskaaksi, hän ei siis jää jumalattomaksi.

Olen myös kuullut, että Annex olisi liittynyt siihen, että Ratzinger halusi selventää syntioppia, mutten tunne asian historiaa sen tarkemmin. Mitä taas tulee ekumenian esteisiin ja Verschürenin kommenttiin, sanoisin seuraavaa: Johannes Paavali II ei varmasti henkilönä ollut ekumenian suurin este (hänhän kirjoitti ensyklikan Ut unum sint ja teki paljon muutakin ekumeenista tienraivausta).

Nähdäkseni paavi oli ja on este siksi, että hän joutuu kantamaan Pius IX:n hybriksen taakkaa harteillaan: este on se, miksi paavius tehtiin Vatikaani I:ssä, ja samassa hengessä määritellyt Maria-dogmit vuosilta 1854 ja 1950. Tämä siis katolisen puolen esteistä. Luterilaisella puolella suurin ongelma on varmastikin virka, ei pelkästään naispappeus vaan luterilainen pappeus yleensä, jonka pätevyydestä katolinen kirkko ei taida olla aivan vakuuttunut.

Paavius sinänsä, tai Pietarin virka, kuten sitä ekumeenisessa teologiassa kutsutaan, ei mielestäni ole ekumenian este vaan toivo, jos se ymmärretään näkyvänä ykseyden merkkinä: ”Pietarin seuraajana Rooman piispa on ykseyden pysyvä ja näkyvä alku ja perustus yhtä hyvin piispojen kuin kaikkien uskovien kesken” (LG 23).

Nähdäkseni ekumeenisissa keskusteluissa Pietarin virassa nähdään potentiaalia ykseyden palvelijana, kuten esim. tämä kirja (johon kontribuoi myös Eero Huovinen) osoittaa. Mitäs mieltä itse olet? Nimi Yksimielisyyden ohjeen alle tai ei mitään, vai?

Timo Junkkaala: Vastauspuheenvuoro (2)

Tämähän käy yhä kiinnostavammaksi. Olet yllättävän joustava roomalaiskatolilaiseksi. Puhut Pius IX:n hybriksestä ja Maria-dogmeistakin niin kuin ne olisivat virheitä. Olisiko näissä asioissa virallisestikin mahdollista tapahtua järkiintymistä? Sinänsä hienoa, jos nuoruuden ystävät (?) mutta eri teitä kulkeneet Ratzinger ja Küng ovat mahtuneet taas samaan pöytään, mutta ei yksi ateria vielä muuta oppia paavin erehtymättömyydestä.

Peruskysymys on – niin kuin pitääkin – mikä on oikeaa Raamatun ymmärtämistä ja tulkintaa. Minä ajattelen niin, että tarvittiin Paavali selittämään, mitä Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus merkitsi. Kun aikaa kului, tarvittiin Augustinus selittämään, mitä Paavali oli kirjoittanut. Ja taas tuhannen vuoden kuluttua tarvittiin Luther, jotta Paavalin sanoma taas löydettäisiin uudelleen.

Kuka nyt kaivaisi sekä Uuden testamentin, Augustinuksen ja Lutherin esiin ennen kuin tekojen tie hautaa koko kristillisen uskon – hautaa sen myös ja ehkä nimenomaan reformaation kirkoissa.

Uskon, että Lutherin ja luterilaisten tunnustuskirjojen tulkinta varjelee oikean raamatullisen sanoman niin, että ihminen voi löytää evankeliumin lohdutuksen ja ilon. Lakia ja evankeliumia, vanhurskauttamista ja pyhitystä, uskoa ja rakkautta ei saa erottaa toisistaan, mutta niiden välillä on tehtävä ero.

Tämän eron tekemisessä oli uskonpuhdistuksen ydin ja lahja maailmalle. Samalla tavoin kuin varhaiskirkko työsti kolminaisuusopin ja kaksiluoto-opin, 1500-luvun reformaattorit takoivat Raamatun pohjalta esiin kirkkaan vanhurskauttamisopin.

Uskon, että Yksimielisyyden ohje palvelee evankeliumia, Jumalan kunniaa ja omantunnon rauhaa, kun se ilmaisee asian näin:

”On totta, että Jumala … asuu uskon kautta niissä jotka on valitttu ja jotka Kristus on vanhurskauttanut ja sovittanut Jumalan kanssa…. Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, … Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella.” (SD 3, 54)

Olet oikeassa siinä, että minulle luterilainen traditio ja tunnustus ovat tärkeitä. Mutta näin juuri siksi, että uskon sen olevan oikeaa Raamatun tulkintaa eli nimenomaan apostolista evankeliumia. Sanot, ettei Paavali tee sellaista erittelyä kuin mihin edellä viittaan. Minä uskon, että nimenomaan tuo erittely auttaa ratkaisemaan oikealla tavalla Raamatussa vastaan tulevat jännitteet.

Kyse on samantapaisesta asiasta kuin alkukirkon kolminaisuusoppi ja kaksiluonto-oppi -asioissa. Noita sanoja ei löydy Raamatusta, mutta kaikki olemme yhtä mieltä siitä, että asia on siellä ja että sillä teologisella apparaatilla ratkaistaan Jumalan ja Kristuksen olemuksen ongelmat. Samasta on kysymys, kun reformaattorit löysivät lain ja evankeliumin erottamisen avaimen. Silloin eivät mene puurot ja vellit sekaisin.

Yksittäisiä Raamatun kohtia voisi ottaa tämän tueksi useita. Selvästi ihmisen ansio ja teot suljetaan ulos mm. Room. 4. luvussa ja Ef. 2:8-9. On hienoa, että tässä asiassa roomalaiskatolilaiset ovat tulleet vastaan YJ:ssä. Ihan perillä ei kuitenkaan vielä olla, niin kuin edellisissä viesteissäni pyrin osoittamaan. Sellaiseen yksimielisyyteen, joka varjelee Kristuksen ansion ja hänen sovitustyönsä perusteella syntiselle julistetun vanhurskauden, on vielä matkaa.

Annex on ehkä joiltain osin selvempi kuin YJ, joka on syntiopissa kovin sekava. Hiukan ongelmallista vain on, että kirkoissa hyväksyttiin YJ, mutta ei sen jälkeen tehtyä lisäystä. Tämä koskee nyt kuitenkin vain menettelytapaa. Ydinongelma on, ettei roomalaiskatolinen syntioppi ole selvä. Mitä tarkoittaa, että vanhurskautetut eivät jää syntisiksi, jos kuitenkin hyväksytään 1. Joh. 1:8-10. Olemmeko siis uskovina syntisiä vai emme?

Lopuksi pohdit ekumenian esteitä. Olen Lutherin kanssa samaa mieltä, että jos vanhurskauttamisoppi on oikea, muulla ei juuri ole väliä. Tietysti muunkin pitäisi olla sen kanssa jotenkin linjassa. En ymmärrä, miksi yhä kaupataan aneita, miksi Maria ottaa Kristuksen paikan ja miksi paavia kutsutaan Kristuksen sijaiseksi. Kyllä kai näihinkin pitäisi vanhurskauttamisopin heijastua.

Mutta ehkä voisin suudella paavin sormusta – en ehkä kuitenkaan varpaita kuten Luther sanoi – jos vanhurskauttamisopissa löytyy yhteys. Miksi muuten katsot, että luterilaisen kirkon pappeus on ekumenian este? Minulle on tullut mm. dokumentista Vanhurskauttaminen kirkon elämässä se käsitys, että todellinen ongelma on se, että luterilaisten pitää hyväksyä paavius.

Emil Anton: Vastauspuheenvuoro (3)

Kyllä vain, teologia on mielenkiintoista, ja on hienoa päästä keskustelemaan siitä tällä tasolla! Paljon on taas kommentoitavaa. Pius IX:n hybriksestä voi lukea August Haslerin kirjasta How the Pope Became Infallible. Mitä virallisen tason ”järkiintymiseen” tulee, toistan lyhentäen, mitä kirjoitin Kotimaa 24-blogiartikkelissani Paavin liberaali puoli:

Ratzinger on lausunut harvinaisen vapaamielisiä asioita modernin katolisuuden dogmikolminaisuudesta (Maria-dogmit ja paavin erehtymättömyys). Kaikkea katolista ei ole automaattisesti puolustettava totuutena – kyseessä voikin olla vain historiallinen kehitys. Kristillisen ykseyden saavuttamiseksi esim. ortodoksien ei tarvitsisi tunnustaa muuta kuin kehitysten teologinen pätevyys lännessä – ykseyttä varten heidän ei itse tarvitsisi tunnustaa mitään, mitä ensimmäisellä vuosituhannellakaan ei vaadittu.

Lounas Küngin kanssa ei tietenkään riitä opin muuttamiseen, mutta se kertoo ainakin sen, ettei moderniin dissidenttiin suhtauduta ”kuin pakanaan tai publikaaniin” (vrt. Matt. 18:17).

Toiseksi on puututtava sinun ”kirkkaan evankeliumin dogmihistoriaasi”. Luterilainen narratiivi Paavali-Augustinus-Luther on monin tavoin ongelmallinen. Ensinnäkin keskiaikainen katolinen Paavali-tulkinta ja sitä seuraava Trento olivat paljon uskollisempia Augustinukselle kuin Luther ja luterilainen tunnustus, kuten vaikkapa Alister McGrath huomauttaa vanhurskauttamisopin historiassaan Iustitia Dei.

Trento ei ole täydellinen, mutta (kuten muistaakseni Tiililä ja Teinonen yhdessä totesivat – luinko tämän peräti sinun kirjastasi), kyllä Decretum de iustificatione on paljon parempi dokumentti kuin Solida Declaratio;) Kaiken lisäksi Luther itse totesi: ”Mutta kun ovi aukeni minulle Paavalin kirjeissä niin, että ymmärsin, mitä vanhurskauttaminen uskosta on, se oli Augustinuksen loppu.” (Luther’s Works 54, 49)

Augustinuksella oli vastassaan Pelagius, joka niin ikään selitti Paavalia, kirjoitti jopa yhden vanhimmista Roomalaiskirjeen kommentaareistakin. Kirkko päätyi Augustinuksen taakse, ja Pelagius jäi harhaoppiseksi. Katolilaisena en lähesty peruskysymystä eksegetiikan vaan ekklesiologian näkökulmasta.

Peruskysymys ei ole oikea raamatuntulkinta – tämä asettelu johtaa tuhansiin kirkkokuntiin, kuten on nähty. Peruskysymys on apostolisen kirkon ykseys, ja siltä kannalta Luther jää samalle puolelle Pelagiuksen, ei suinkaan Augustinuksen kanssa. Kaikkihan voivat väittää olevansa Raamatun puolella, se ei ole vaikeaa, ja kaikki maailman lahkot vetoavat siihen puolustuksekseen. Mutta miksi uskoa heitä ja hylätä yhteys universaaliin kristilliseen kirkkoon?

Ydinosiossasi, Timo, esittelit luterilaisia tulkintaperiaatteita toistamalla jatkuvasti sanoja ”uskon, että”. Saahan sitä uskoa, mutta olisi kiva kuulla perustelutkin. Viittasit vain lyhyesti pariin raamatunkohtaan, Ef. 2 ja Room. 4. Mutta kuten jo todettiin, ne ovat täysin YJ-yhteensopivia.

Sanot, ettei syntioppimme ole selvä. Kenelle on, kenelle ei. Kysyt: ”Mitä tarkoittaa, että vanhurskautetut eivät jää syntisiksi, jos kuitenkin hyväksytään 1 Joh. 1:8–10. Olemmeko siis uskovina syntisiä vai emme?” Vastaan niin kuin osaan.

Kasteessa, vanhurskauttamisemme hetkellä, vanha katoaa ja uusi tulee tilalle (ks. 2. Kor. 5:17). Emme siis jää olemuksellisesti syntisiksi, Jumalan edessä vihan ansaitseviksi, eikä lumi vain peitä lantakasaa, vaan muutumme Jumalan edessä kokonaan puhtiksi, lumenvalkoisiksi (ks. Jes. 1:18). Silti meihin jää taipumus syntiin, joka myös saa meidät jatkuvasti tekemään ainakin pieniä syntejä, laiminlyömään hyvää, jne, ja siinä mielessä olemme syntisiä ja tarvitsemme jatkuvasti anteeksiantoa.

Mitä muuten tarkoitit, kun sanoit, ettei kirkoissa hyväksytty YJ:n jälkeen tehtyä lisäystä? Siis Annexia vai? Missä kirkoissa? Eikö Annex liity yhteiseen julkilausumaan, jonka LML ja katolinen kirkko yhdessä hyväksyivät? En tässä enää lähde syvemmin keskustelemaan pappisvirasta ekumenian esteenä, kun se menee jo niin paljon aiheen ohi. Viittaanpa vain Vanhurskauttaminen kirkon elämässä -dokumentin kohtaan 309 ja sen nostamiin pointteihin.

Timo, on kiva kuulla, että voisit suudella paavin sormusta, jos vanhurskauttamisopista löytyy yhteys. Minulla on sinulle hyviä uutisia! Sellainen on olemassa! Sinun ei tarvitse muuta kuin lakata itse olemasta ”kirkkaan vanhurskauttamisopin” kriteeri ja hyväksyä oman rakkaan kirkkosi ja koko universaalin katolisen kirkon viisaus tässä asiassa.

Timo Junkkaala: Vastauspuheenvuoro (3)

Tässähän on vaarassa viisastua, kun sinun kanssasi keskustelee. En ole tiennyt, että Roomassa voidaan suhtautua noin vapaamielisesti menneisyyteen. Olen luullut, että jos paavi tai kirkolliskokoukset ovat jotakin sanoneet, niitä on aina pidettävä totuutena. Tästä syystä olen arvellut ekumenian edistymisen olevan niin vaikeaa.

Olet oikeassa siinä, että linjani Paavalista Augustinuksen kautta Lutheriin on tietysti karkea yleistys. Eiköhän siinä kuitenkin esim. armon evankeliumin korostamisessa vastakohtana ihmisen omille teoille ja ansioille ole jotain perääkin. En nyt mene siihen, jäikö roomalaiskatoliseen teologiaan semipelagiolainen piirre.

Suurin yllätys tekstissäsi oli nyt se, että aloit puolustaa Trenton kokousta. En muista, mitä Teinonen ja Tiililä ovat tästä asiasta mahtaneet sanoa, mutta yhteisen muistin virkistämiseksi otan muutaman kohdan Trenton kaanoneista:

”Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästä uskosta … hän olkoon erotettu.” (9). ”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi … hän olkoon erotettu.”  (11) ”Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamus jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään  tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu.” (12).

Näiden kai pitäisi olla YJ:n jälkeen jo taakse jäänyttä elämää. Pelkään vain, ettei niin ole. Silloin perustavaa laatua olevaa yksimielisyyttä ei ole saavutettu.

Ilmaisit hyvin yhden peruseron välillämme, kun kirjoitit, että sinä lähestyt asiaa kirkko-opin ja minä Raamatun ja sen tulkinnan näkökulmasta. Kirjoitit näin: ”Kaikkihan voivat väittää olevansa Raamatun puolella, se ei ole vaikeaa, ja kaikki maailman lahkot vetoavat siihen puolustuksekseen. Mutta miksi uskoa heitä ja hylätä yhteys universaaliin kristilliseen kirkkoon?”

Juuri tässä Luther  kulki eroon myöhäiskeskiajan kirkosta, jonka opetuksen alla hän ei ollut löytänyt armollista Jumalaa. Siinä on ero edelleen.

Vielä muutama kommentti. Syntiopissa on siis selvästi se ero, että sinä sanot anteeksiantamuksen muuttavan ihmisen kokonaan puhtaaksi ja me luterilaiset uskomme, että meille luetaan Kristuksen puhtaus.

Tarkistin sen Annexia koskevan asian. Luterilaiset kirkot hyväksyivät YJ:n keväällä 1998. Sen jälkeen kävi yllättäen ilmi, että Vatikaani empi asiassa. Tarvittiin lisäneuvottelut, joissa syntyi kaksi tekstiä, toisena tuo Liite eli Annex. Se synnytti Saksan luterilaisten teologien joukossa paljon vastustusta. Luterilainen maailmanliitto hyväksyi sen viemättä asiaa kirkkojen käsittelyyn.

Niinpä noita liitteitä ei ole koskaan hyväksytty esim. Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa. Risto Saarinen kirjoittaa asiasta näin: ”Jos liite tuo opillista lisäarvoa, niin kyseessä on sopimuksen muuttaminen, joka kenties pitäisi alistaa paikalliskirkoille. Jos se taas ei tuo lisäarvoa, niin miksi se ylipäätään laadittiin.” Pitäisikö herättää keskustelu siitä, onko YJ lopullisessa muodossaan koskaan asiallisesti hyväksytty?

Palataan siihen paavin sormuksen suuteluun sitten kun on käynyt ilmi, että YJ:hin vielä jääneet epäselvyydet on selvitetty ja sen sanoma on todellistunut roomalaiskatolisessa kirkossa.

Ehkä tässä vaiheessa on tunnustettava, että samalla kun arvostelen Roomaa joistakin asioista, on sille annettava tunnustus siitä, että se pitäytyy monessa asiassa Raamattuun paljon selvemmin kuin yleisen mielipiteen pyöritykseen antautuneet protestantit. Eikä nyt ole kysymys vain eettisistä asioista. Benedictus XVI kirjoittaa Jeesuksesta paremmin kuin useimmat luterilaiset piispat. Mikä kirkko tässä nyt sitten on Sanan kirkko? Niin ovat maailman kirjat sekaisin.

P.s. Luen parhaillaan paavin kirjan Jeesuksen viimeiset päivät suomenkielistä käännöstä. Se on todella hieno kirja – vaikka se täytyy myöntää, että se olisi vielä parempi, jos sitä valaisisi  vanhurskauttamisopin tuoma selkeys ja kirkkaus.

Emil Anton: Lopetuspuheenvuoro

Erittäin mielenkiintoisen dialogin jälkeen on yhteenvedon aika – kaikki hyvä loppuu aikanaan, paitsi kaikkein paras eli ikuinen elämä. Ihan ensiksi kiitokset sinulle Timo keskusteluun suostumisesta ja sen toteuttamisesta hyvässä hengessä.

Väittelymme aiheena oli ”Onko vanhurskauttamisopissa löytynyt yhteys?” Kuten nähty, siihen voi vastata sekä myönteisesti että kielteisesti. Oikeastaan uskaltaisin sanoa, että olemme yhtä mieltä sekä ”kyllä” että ”ei” -puolesta. Molemmat nimittäin tunnustamme sen tosiasian, että katolinen kirkko ja LML ovat allekirjoittaneet Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista.

Molemmat tunnustamme myös, ettei asiakirja ole täydellinen ja että käytännön tasolla luterilaiset ja katolilaiset voivat yhä olla eri mieltä vanhurskauttamisopin peruskysymyksistä. Erimielisyys välillämme koskee tässä dialogissa sitä, kumpi on ratkaisevampaa.

Itse lähdin alusta asti käsittelemään asiaa Kristuksen tahdon lähtökohdista: Herramme jätti meille ikään kuin testamentikseen rukouksen kristittyjen näkyvän ykseyden puolesta (Joh. 17). Tämän takia lähestyn tätäkin kysymystä kirkko-opillisesti ja yhdyn kirkkoisä Irenaeuksen (n. v. 189) sanoihin: ”Mitään niin tärkeää reformaatiota he eivät voi toteuttaa, että se korvaisi heidän skismansa aiheuttaman pahan.” (Adv. Haer. IV, 33:7)

Jos Timolle sopii melkein mikä vain, kunhan vanhurskauttamisoppi on puhdas, niin minulle sopii melkein mikä vain, kunhan kirkko on yksi.

Timon luterilainen prinsiippi yksityisen raamatuntulkinnan nostamisesta kirkon ykseyden edelle ei tule samalla tavalla Kristukselta. Sama pätee vanhurskauttamisopin keskeisyyteen kaiken mittarina sekä kaikenkattavaan lain ja evankeliumin erotteluun. Ainoa argumentti, joka tämän puolesta kuultiin, oli ”uskon, että”.

Mainitut prinsiipit tulevat kaikki Lutherilta, eivät Kristukselta eivätkä sen koommin apostoleiltakaan. Timon esittämiin raamatunkohtiin (Ef. 2 ja Room. 4) vastasin YJ:n pohjalta, mutta omiini (Tit. 3, Room. 6 ja Jaak. 2) en saanut muuta vastausta kuin sen, että Raamattua pitää lukea luterilaisten prinsiippien mukaan.

Olemme kuitenkin päässeet myös eteenpäin. Tässä meitä on hieman ironisesti auttanut ”ekumenian suurin este”, itse tunnustuskirjojen antikristus, Rooman paavi. Minä kaivoin esiin Ratzingerin edistyksellisiä esipaavillisia ajatuksia (kirjasta Principles of Catholic Theology), jotka antoivat Timolle uutta ekumeenista optimismia. Timo puolestaan toisti myönnytyksensä, että ”Benedictus XVI kirjoittaa Jeesuksesta paremmin kuin useimmat luterilaiset piispat”.

Silti paavilta nähtävästi puuttuu vielä vanhurskauttamisopin ”selkeys ja kirkkaus”. Vaikka puuttuisikin, eikö YJ joka tapauksessa merkitse vähintäänkin sitä, että paavi myös sallii ”puhtaan ja kirkkaan” vanhurskauttamisopin saarnan? Jos hän ei tuomitse Küngia, ei hän tuomitse Junkkaalaakaan. Eikö tämä riittäisi ansaitsemaan suukkoa sormukselle?

En kuitenkaan jätä väitettäni siihen, että paavi ainoastaan sallisi kirkkaan evankeliumin julistamisen. Mielestäni luterilaisilla on tarpeeksi syytä ajatella, että hän on maailman johtava kirkkaan evankeliumin ja vanhurskauttamisopin julistaja. Erinomaisissa Paavali-katekeeseissan vuosina 2008–2009 (Saint Paul) Benedictus XVI viittasi kahdesti Lutheriin hyväksyvästi vanhurskauttamisopin yhteydessä (autuas vaihtokauppa s. 34–35, yksin uskosta s. 82).

Sitaatti jälkimmäisestä asiayhteydestä on paikallaan keskustelumme päätteeksi: ”Vanhurskaus merkitsee yksinkertaisesti Kristuksen kanssa ja Kristuksessa olemista. Ja se riittää. Muuta ei enää tarvitse noudattaa… Usko on Kristukseen katsomista, itsensä uskomista hänelle, yhdistymistä Kristukseen, muovautumista Kristuksen kaltaiseksi…” (s. 82)

Kiitän vielä kerran Timoa osallistumisesta tähän ”jouludebattiin”. Joku voi pitää joulua sopimattomana aikana väittelyille, mutta toivottavasti tämä dialogi auttaa meitä kiinnittämään katseemme aina vain tiukemmin joulun Herraan, joka on tullut meille ”viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi” (1. Kor. 1:30).

Timo Junkkaala: Lopetuspuheenvuoro

Lämmin kiitos Emil Antonille hyvästä ekumeenisesta debatista. Kunnollinen teologinen mittelö on harvinaista herkkua.

Mihin siis päädyimme? Ainakin siihen, että kristittyjen yhteyden tähden, joka on Kristuksen tahto ja hänen lahjansa, on tässä synnin maailmassa nähtävä vaivaa. Yhtäältä tuo yhteys on jo olemassa kaikkien niiden kesken, jotka uskovat Kristukseen.

Toisaalta on aina olemassa myös vaara olla Paavalin tai Pietarin puolta vaikkei heitä kumpaakaan ole ristiinnaulittu meidän puolestamme. On myös harhaoppien vaara, joista apostoli Paavali jatkuvasti varoitti. Vanhurskauttamisoppia on aina harjoitettava ja opiskeltava, kuten Luther muistutti. Kiitos, Emil, että haastoit minut siihen.

Olemme yhtä mieltä siitä, että Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on tärkeä ekumeeninen asiakirja ja merkittävä edistysaskel. Yhdessä saatamme iloita siitä, että roomalaiskatolinen kirkko on siinä ilmaissut hyväksyvänsä uskonpuhdistuksen uudelleen löytämät Uuden testamentin suuret totuudet siitä, että pelastus perustuu yksin Kristuksen työhön ja että se annetaan ihmiselle ilman mitään tämän omaa ansiota yksin Jumalan armosta.

Epäselväksi on kuitenkin jäänyt, ymmärretäänkö armo ja vanhurskauttaminen todella samalla tavalla. Se, mitä luemme Katolisesta katekismuksesta, ei puhu todellisen perustavaa laatua olevan yksimielisyyden puolesta. Yhdessä hyväksyttyjen sanontojen takana näyttää yhä olevan merkittävää erimielisyyttä itse asiasta.

Onko armo Jumalan mielenlaatu ja anteeksiantamus vai ihmiseen vuodatettu voima, jonka aiheuttaman muutoksen perusteella Jumala vanhurskauttaa ihmisen? Ovatko pelastuksen perusteet siis todellisesti Kristuksessa vai ihmisessä itsessään? Onko ihminen vanhurskautettunakin yhä syntinen, siis todella yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen?

Vaikka Luterilainen maailmanliitto hyväksyi YJ:n, sadat luterilaiset teologit erityisesti Saksassa olivat sitä mieltä, ettei asiakirjaa olisi pitänyt hyväksyä. Minäkin olen sitä mieltä, että olisi ollut rehellisempää tunnustaa, ettei perustavaa yksimielisyyttä vielä saavutettu, vaikka ilmaisuissa päästiinkin pitkälle. En siis ole kannassani yksin. Enemmistö Saksan merkittävimmistä luterilaisista teologeista on kanssani samaa mieltä.

Erimielisyytemme Emilin kanssa tulee hyvin ilmi siinä, että hänelle riittää, että kirkko on ykseyden hyväksynyt. Oikeaa kristillisten kirkkojen yhteyttä ei kuitenkaan saavuteta allekirjoituksilla. Oikea yhteys perustuu todelliseen uskon ja opin yhteyteen, samaan käsitykseen evankeliumista.

Paavali käyttää tästä voimakkaita ilmauksia Galatalaiskirjeessä. Evankeliumin sisältö on tärkeämpi kuin se, kuka siitä kuuluttaa. Kun Paavalille ei oikean evankeliumin takuuksi riittänyt se, että sitä julistaisi taivaan enkeli, ei hänelle riittäisi sekään, että näytettäisiin Rooman kirkon ja Luterilaisen Maailmanliiton allekirjoituksia.

En näe vastakkainasetteluamme samoin kuin Emil, joka sanoo, että vastakkain ovat Kristuksen sanat yhteydestä ja minun edustamani luterilainen raamatuntulkinta. Kyse on siitä, mikä on Uuden testamentin pelastusoppi. Syntiselle julistettu vanhurskaus yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden on koko Uuden testamentin oppi. Paavali ilmaisee sen kirkkaasti monessa kohdassa.

Mutta samaan tapaan toimi myös Jeesus itse, kun hän julisti synnit anteeksi halvaantuneelle ja publikaanin vanhurskaaksi temppelissä ja kun hän toivotti ristin ryövärin tervetulleeksi paratiisiin. Tätä evankeliumia ei saa vaarantaa. Vain siihen voi perustua todellinen kristillinen yhteys.

Olemme yhtä mieltä siitä, että roomalaiskatolinen kirkko on varsinkin eettisissä kysymyksissä osoittautunut viime aikoina raamatullisemmaksi kuin useimmat luterilaiset kirkot. Iloitsemme myös paavin kirjoista, jotka erinomaisella tavalla avaavat evankeliumeiden sanomaa Jeesuksesta. Toivottavasti tämä kaikki herättää myös luterilaiset kirkot löytämään uudelleen uskon aarteet ja pitämään kiinni Jumalan sanasta.

Toivottavasti vanhurskauttamisoppia ei unohdeta. Uusin asiakirja Vanhurskauttaminen kirkon elämässä ansaitsisi nousta siitä unohduksen yöstä, johon se heti alkuunsa näyttää vaipuneen. Siitä huolimatta, että sekin lähtee siitä optimismista, että yksimielisyys vanhurskauttamisopissa on saavutettu, siinä on paljon hyödyllistä.

Me jatkamme keskustelua ainakin Perustan teologisilla opintopäivillä 2.–4.1. Minulle on siellä merkitty aiheeksi Löytyikö yksimielisyys vanhurskauttamisopissa. Tämä keskustelu on antanut sitä varten paljon aineksia.

Enqvist vs. Craig omin silmin ja muiden mielestä

7.5.2012

Kari Enqvistin ja William Lane Craigin välinen väittely on jo jonkin aikaa ollut katsottavissa netissä (linkki). Tarkoitukseni oli kirjoittaa debatista enemmän, mutta koska muut ovat aika lailla sanoneet jo kaiken olennaisen, ja koska olen tänään tähystyksen ja sitä edeltäneen lääkityksen jäljiltä normaalia heikommassa kunnossa, tyydyn lyhyeen postaukseen.

Lyhyt ja ytimekäs loppuarvioni debatista on 2-6 Craigille. Enqvist saa kaksi pinnaa kahdesta argumentistaan. Ensinmmäinen piste menee kvanttifysiikkapointista, jota Enqvist puolusti loppuun asti ja jonka perusteella hän ehdotti varovaisuutta tai huolellisuutta (”care”)  filosofisten argumenttien suhteen. Craigkin myönsi, etteivät argumentit ole absoluuttisen varmoja todisteita.

Toisen pisteen Enqvist saa toisesta argumentistaan, jota hän myös toisti useaan otteeseen, nimittäin Craigille esitetystä haasteesta mainita mahdollinen todiste, joka saisi hänet luopumaan uskostaan. Enqvist saa pisteen siksi, että Craig ei tajunnut haastetta kunnolla vaan vastasi esittämällä filosofisia argumentteja Jumala-uskoa vastaan, jotka hän tuntee ja jotka eivät loppujen lopuksi kuitenkaan saa häntä luopumaan uskostaan.

Craig saa neljä pistettä siitä, että hän ensinnäkin esitti neljä argumenttia kantansa puolesta, eli sen, että universumi ei voi olla olemassa ilman Jumalaa. Enqvist ei edes yrittänyt kumota yhtäkään näistä argumenteista, hän jopa myönsi niiden saattavan olla oikeassa. Kaksi lisäpistettä Craig saa siitä, että hän vastasi ansiokkaasti Enqvistin kahteen pääpointtiin, häne kommentoi kvanttiargumenttia jokaisessa puheenvuorossaan ja osoitti falsifikaatiokriteerin ongelmat.

Kuten sanottu, muut ovat analysoineet debattia jo aivan riittämiin. Tyydyn linkittämään seuraaville sivustoille ja niiden debattia koskeviin artikkeleihin: Uskon puolestaTeologisella veitsenterällä ja Usko, järki ja filosofia. Onko kenenkään tietoon tullut, että joku olisi muuttanut maailmankatsomustaan väittelyn vaikutuksesta?

Alustava arvio Craigin Suomen-visiitistä

16.4.2012

Yksi maailman johtavista kristillisistä apologeeteista, teologian ja filosofian tohtori William Lane Craig (kotisivut Reasonable Faith), päätti tänään nelipäiväisen Suomen-vierailunsa ja jatkaa nyt matkaa muihin pohjoismaihin.

Craigin ohjelmassa oli Leif Nummelan haastattelu ja keskustelutuokio (pääasiassa) opiskelijoiden kanssa perjantai-iltana Helsingin keskustassa, kaksi yleisöluentoa lauantaina Apologia Forumissa Ryttylässä, debatti kosmologian professori Kari Enqvistin kanssa tänään maanantaina sekä lehdistöhaastatteluja (ks. esim. Kotimaa, Uusi Tie, evl.fi, ja vielä kerran Uusi Tie).

Perjantai-illan haastattelussa käsiteltiin Craigin teologisen väitöskirjan aihetta eli Jeesuksen ylösnousemusta. Craig valmistui tohtoriksi maailmankuulun luterilaisen teologin Wolfhart Pannenbergin ohjauksessa. Paikkana oli pieni seurakuntakahvila, joka oli sopivan täynnä – haastattelua ennen ja sen jälkeen Craigin kanssa oli mahdollisuus vaihtaa pari sanaa henkilökohtaisestikin.

Craig teki vaikutuksen ajattelun selkeydellä: hän valitsi sanansa ja määritteli käsitteensä aina huolellisesti. Hän vastasi kärsivällisesti ja asiantuntevasti yleisön esittämiin kysymyksiin esimerkiksi liberaaliteologiasta, evoluutiosta ja vaihtoehtoisista hypoteeseista ylösnousemusaineiston selittämiseksi.

Neuvoksi kristityille opiskelijoille Craig sanoi, että on osattava laajentaa visiota välittömän ympäristönsä ulkopuolelle. On katsottava koko suurta kristillistä intellektuaalista traditiota (Craig luetteli: Origenes, Augustinus, Anselm, Akvinolainen…) sekä maailmanlaajuista kristillistä kenttää eikä pelkkää Suomea.

Lauantaina Craig ilahtui nähdessään kansanlähetysopiston suuren salin tupaten täynnä apologetiikasta kiinnostuneita ihmisiä. Craig puhui iltapäivällä Jumala-uskon merkityksellisyydestä (eli elämän mielettömyydestä ilman Jumalaa) ja illalla Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuudesta. Lopuksi hän osallistui vielä paneeliin Pasi Turusen ja Tapio Puolimatkan kanssa, jossa he vastasivat yleisön kysymyksiin.

Craig toisti lauantaina tilannearvionsa nyky-yhteiskunnasta: se ei ole postmodernistinen, vaan syvästi modernistinen. Kukaan ei ole postmodernisti lukiessaan lääkepakkauksen käyttöohjetta – ihmiset eivät ole relativistisia tieteestä eivätkä teknologiasta, vaan ainoastaan etiikasta ja uskonnosta. Tämä on vanhaa kunnon verifikationismia, joka kuitenkin on jo hylätty filosofiassa sen itsensä kumoavuuden vuoksi.

Verifikationismi tuli esille myös debatissa Enqvistin kanssa. Valitettavasti Porthaniasta saatu sali oli aivan liian pieni, ja lähes sata henkeä jouduttiin tylysti käännyttämään ovelta pois paloturvallisuussyistä. Olin näiden epäonnisten joukossa, mutta pääsin sisään n. 5 minuuttia ennen tilaisuuden loppua (ihmisiä oli tässä vaiheessa ehtinyt jo poistua).

Powerpoint-screenillä näkyivät Craigin pääpointit vastauksena debatin aiheeseen: Voiko universumi olla olemassa ilman Jumalaa? Craig oli käyttänyt neljää Jumala-argumenttia: kontingenssiargumenttia, kalam kosmologista argumenttia, moraaliargumenttia ja ontologista argumenttia. Kotimaan mukaan Enqvist ”ei ryhtynyt kumoamaan argumentteja”.

Silminnäkijäkertomusten perusteella Craig ja Enqvist olivat puhuneet jossain määrin toistensa ohi. Enqvistin mukaan filosofinen pohdinta ei anna meille tietoa, koska sen sisältö ei ole empiirisesti testattavissa. Mikä voisi kumota teismin? Enqvist siis pyysi Craigiltä argumentteja ateismin puolesta, mihin Craig vastasi: Mutta sehän on sinun hommasi!

Lopulta Craig suostui ja luetteli argumentteja, joilla Jumala-hypoteesia voitaisiin kritisoida. Enqvist palasi taas siihen, ettei näitä filosofisia argumentteja voi kokeellisesti ratkaista suuntaan eikä toiseen. Craig huomautti Enqvistin tietokäsityksen olevan reduktionistinen ja epäpätevä, hän luetteli esimerkiksi monia asioita, joita on täysin rationaalista pitää totena, vaikkei niitä voi kokeellisesti testata.

Lopputuloksena päädyttiin nähtävästi siihen, että Enqvist joutui maksamaan kovan hinnan Jumalan kieltämisestä: hän joutui kieltämään myös logiikan. Silti hän ei voinut välttyä logiikan käytöltä omassa argumentoinnissaan. Erään katsojan mukaan Enqvist ”sai pataan”.

Craigin vaimo ihmetteli sitä, kuinka usein Enqvist sanoi ”en tiedä” ja lopetti puheenvuoronsa lyhyeen, aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään sanottavaa. Enqvistin pointti olikin, ettei tällainen kysymys ole lainkaan mielekäs. Miksi Enqvist sitten ylipäänsä osallistui tällaiseen väittelyyn? Hän halusi nähtävästi sanoa sanottavansa, minkä hän tekikin hyvin valmistellussa avauspuheenvuorossaan, mutta sitten hänellä ei juuri ollut sanottavaa.

Kirjoitan debatista mahdollisesti vielä uudestaan, kunhan järjestäjä Veritas Forum saa videon nettisivuilleen. Mutta jo tässä vaiheessa uskallan sanoa, että debatti saattoi hyvinkin kääntää monien perusateistien ja agnostikkojen ennakkokäsitykset päälaelleen siitä, kenellä on järki ja logiikka puolellaan.

Craigin kirja On Guard on nyt saatavilla suomeksi nimellä Valveilla. Postaan varmasti siitäkin lähitulevaisuudessa. Voi hyvin olla, että Craigin visiitti koituu Suomelle älykkään kristinuskon ja korkeatasoisen apologetiikan uudeksi aamuksi.

Jouludebatti 2011: Onko Jumalaa?

26.12.2011

Avauspuheenvuoro: Ilkka Pyysiäinen

Tämä niin monia askarruttava kysymys on mielestäni samaan tapaan harhaanjohtava kuin kysymys, missä mieli sijaitsee. Mieltä ei voida paikallistaa mihinkään ja silti se on mielekäs ja tarpeellinen käsite.

Jonkin väitteen kieliopillinen muoto ja looginen muoto eivät aina käy yksiin. ”Onko Ranskan nykyinen kuningas kalju?” Kysymys on mieletön, koska siihen ei voi vastata ”Kyllä” eikä ”Ei”. Mutta, kuten Bertrand Russell osoitti, se voidaan muotoilla uudelleen: ”On olemassa yksi olio, jolla on ominaisuudet ”Ranskan nykyinen kuningas” ja ”kalju”. Tähän voidaan vastata yksiselitteisesti ”Ei”.

Väitteet ”Jumala on” ja ”Jumala on olemassa” ovat luonteeltaan erilaisia. Moni modernin maailman teologi katsoo, että Jumala ei ole yksi olio muiden joukossa, osa maailman kalusteluetteloa. Voidaan siis sanoa ”Jumala on” väittämättä, että kyse olisi jonkin erityisen olion olemassaolosta. ”Jumala on” ilmaisee ennemmin jonkinlaista eksistentiaalista sitoutumista ja kokemusta.

Näin ei ole ollut niin sanotuissa heimouskonnoissa, missä jumalat, henget ja esi-isät ovat olleet yhtä luonnollinen osa todellisuutta kuin mikä tahansa. Moderni teologia on kuitenkin joutunut ottamaan kantaa tieteen saavutuksiin ja erilaisiin filosofisiin virtauksiin.

Näin Jumala on muuttunut ihmisenkaltaisesta toimijasta käsitteeksi, joka pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä. ”Jumala on” ilmaisee ennemminkin yksilön sitoutumista tiettyyn elämäntapaan, instituutioihin ja tapaan nähdä maailma.

Jumalaa voidaan yrittää määritellä siteeraamalla kirkon oppia, mutta jumalausko ei silti välttämättä edellytä yksityiskohtaista opintuntemusta. Kokeellinen tutkimus on osoittanut, että myös oppia siteeraavat ihmiset tekevät kuitenkin käytännössä johtopäätöksiä hyvin ihmisenkaltaisesta jumalasta, koska tämä on ihmisajattelulle luonteenomaista ja intuitiivista. Psykologi Justin Barrett on tutkinut asiaa sekä kristityillä että hindulaisilla koehenkilöillä.

Sekä jumalauskon puolustus että kritiikki johtavatkin nopeasti oletukseen olio-Jumalasta, joka sitten joko oletetaan tai kielletään. Silti kyse lienee pohjimmiltaan erilaisista tavoista kokea todellisuus ja elää elämäänsä. Minulle Jumalaa ei ole, koska elämänhistoriani ja psyykkinen rakenteeni ovat mitä ovat.

Teologi saattaa pitää tällaista kantaa liian yksinkertaistavana, koska se tekee Jumalasta subjektiivisen. Objektiivisuuden tavoittelu johtaa kuitenkin jälleen keskusteluun olio-Jumalasta. ”Jumala on” muuttuu väitteeksi ”Jumala on olemassa”. Tai ehkä oikeampi muotoilu olisi: ”’Jumala on olemassa’ on totta”.

Jotkut pitävät erinäisiä asioita (kuten oletettuja ihmeitä) todisteina Jumalan olemassaolosta, toiset taas katsovat, että kysymys ei ole lainkaan todisteisiin nojaavasta päättelystä (kuten Wittgenstein). Häälymme siis koko ajan subjektiivisen ja objektiivisen rajamaastossa.

Päätän pohdintani kysymykseen, mitä katolilainen tarkoittaa sanoessaan ”Jumala on”?

Avauspuheenvuoro: Emil Anton

Ilkka Pyysiäisen kirja ”Jumalaa ei ole” (Tampere: Vastapaino 2010) pyrkii osoittamaan, että ”kristittyjen uskomukset ovat perusteettomia” (s. 7), että ”uskonnolliset uskomukset eivät ole järkiperäisesti perusteltuja, mikäli niiden ymmärretään jotenkin viittaavan todellisuuteen” (s. 168).

Kirja ei varsinaisesti yritä todistaa, että ”Jumalaa ei ole” (sen Pyysiäinen tunnustaa mahdottomaksi, s. 166), mutta se pyrkii murentamaan kristinuskon perusteet, jolloin jäljelle ei enää jää järkiperäistä syytä uskoa Jumalaan.

Jos ja kun usko vasta-argumenteista huolimatta säilyy, se tuppaa muuttamaan muotoaan epämääräiseksi tavaksi ”antaa elämälle merkitys ja arvo” (s. 24). Tällainen usko on kuitenkin argumenttien tavoittamattomissa, jolloin sillä ei ole enää mitään tiedollista merkitystä.

Kiistämättä asia on usein näin liberaalissa suomalaisessa luterilaisuudessa, jonka Pyysiäinen on ymmärrettävästi valinnut ensisijaiseksi keskustelukumppanikseen. Välillä kirjassa kuitenkin vilahtavat paha paavi ja pelottava amerikkalainen evankelikaalisuus, jotka ovatkin maailmanlaajuisesti paljon vaikuttavampia uskonnollisia voimia.

Itse edustan katolilaisena yhdessä kristittyjen suuren enemmistön kanssa perinteistä apostolista uskoa, joka on tiivistetty apostoliseen uskontunnustukseen. En siis edusta maailmanlaajuisesti marginaaliin jäävää ”valistunutta” länsieurooppalaista liberalismia.

Puolustan tässä debatissa kantaa, jonka mukaan Jumala on todella olemassa, ei pelkkänä käsitteenä vaan myös olentona, joka on luonut taivaan ja maan, tullut ihmiseksi, syntynyt neitseestä ja noussut kuolleista kolmantena päivänä.

Pyysiäisen kirja ei tavoitteestaan huolimatta onnistu osoittamaan tätä perinteistä jumalauskoa perusteettomaksi. Korkeintaan hän osoittaa, että on olemassa tieteeseen ja arkikokemukseen perustuvia vasta-argumentteja sekä liberaaliteologeja, jotka ovat esittäneet radikaaleja tulkintavaihtoehtoja perinteiselle uskolle.

Pyysiäinen ei kuitenkaan lainkaan tunnu tuntevan kristillistä apologetiikkaa, joka on käsitellyt esitettyjä argumentteja useaan otteeseen. Hän esittää uskovaisten perusteista olkinuken, mahdollisimman heikon version, joka on helppo kumota.

Ateismin johtavat puolestapuhujat Dawkins, Dennet, Hitchens ja Harris mainitaan kerran jos toisenkin, samoin suomalaiset liberaaliteologit Heikka, Myllykoski ym. Entä Alister McGrath, John Lennox, N.T. Wright ja William Lane Craig? Tunteeko Pyysiäinen heitä laisinkaan?

Kirja antaa ymmärtää, että tieteelliset argumentit automaattisesti ajavat kristityt suomalaiseen liberalismiin, mutta näinhän ei ole. Esimerkiksi Craigin dialogit Dennetin, Hitchensin ja Harrisin kanssa jättivät ateistit yksi toisensa jälkeen vastauskyvyttömiksi. McGrathin ja Lennoxin jälkeen Dawkins ei edes uskalla kohdata Craigia.

Avauspuheenvuoroni päätteeksi pyytäisin Pyysiäistä ensin kertomaan, oliko hän kirjaa kirjoittaessaan todella tietämätön maailman johtavista kristinuskon järkiperäisistä puolustajista vai jättikö hän heidät tahallaan sivuun keskittyäkseen pelkästään suomalaisen liberalismin kritisointiin. Toiseksi pyytäisin häntä tiivistämään, mitkä hän katsoo kirjansa pääargumenteiksi, jotka osoittavat kristinuskon uskomukset perusteettomiksi.

Sekä Pyysiäisen vastauksia näihin kysymyksiin että hänen omaa avauspuheenvuoroaan kommentoin vuorostani ensimmäisessä vastauspuheenvuorossani.

1. Vastauspuheenvuoro: Ilkka Pyysiäinen

Kirjassani todellakin väitän, että kristilliset uskomukset ovat filosofisessa mielessä perusteettomia tai huonosti perusteltuja. Mutta kuten heti alussa sanon, en tarkoita tätä hyökkäykseksi kristillistä elämäntapaa vastaan; eiväthän mitkään arkiuskomuksemme ole tieteellisesti perusteltuja.

Tiede ei voi korvata uskontoa. Tässä mielessä olen hiukan eri linjoilla niin sanottujen uusateistien kanssa. Heistä Dan Dennett on vakuuttavin, Sam Harris taas mielestäni valtaosin naiivi. Tämän kritiikin esittää myös Scott Atran kirjassaan Talking to the enemy (2010), joka käsittelee islamilaista terrorismia.

Kirjassani keskityn osin suomalaiseen protestanttiseen keskusteluun, koska kirja on suunnattu suomalaisille lukijoille. Toisaalta käsittelen myös yhdysvaltalaista evankelikaalisuutta, koska se on maailmanpolitiikan kannalta tärkeä liike. Apologetiikkaa kyllä tunnen, mutta esimerkiksi William Lane Craigin argumentit ovat minusta niin huonoja että ne eivät edes ansaitse käsittelyä.

Väite, ettei Dawkins ”uskaltanut” kohdata Craigia debatissa on tyhjä provokaatio (ks. http://richarddawkins.net/articles/643584-why-i-refuse-to-debate-with-william-lane-craig).
Kun pyrin murentamaan kristinuskon järkiperäiset perustelut, en tarkoita hyökätä kristinuskoa vastaan vaan osoittaa, että se loppujen lopuksi lepää muilla kuin järkiperäisillä perusteilla.

Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun monet kristinuskon puolustajat kuitenkin pyrkivät puolustamaan uskoaan rationaalisesti, niin vastareaktio on oikeutettu. Myös Emil Anton esittää yksiselitteisesti, että Jumala on olemassa olentona ja on todella, siis empiirisen todellisuuden tasolla, tullut ihmiseksi Jeesus Kristuksessa. Tällaista väitettä ei voi sen enempää todentaa kuin kumotakaan empiirisesti; siksi se on mielestäni vain näennäisesti tosiasiaväite.

Kirjassani en ole pyrkinyt osoittamaan kristinuskoa perusteettomaksi vaan vain, että sen perususkomukset eivät ole empiirisesti perusteltuja. On kokonaan eri asia väittää, että kristinusko olisi perusteetonta; sitä en halua sanoa. Kristinusko on elämäntapa ja elämäntavat eivät kaipaa tieteellisiä perusteluja.

Mutta heti kun uskonpuolustaja alkaa vedota rationaalisiin argumentteihin, hän astuu samalle areenalle tieteilijöiden ja tieteellisten ateistien kanssa. Näissä otteluissa uskonpuolustajat ovat hävinneet jokaikisen ottelun tyrmäyksellä. Minä en kuitenkaan tee tästä sitä johtopäätöstä, että kristinusko olisi hylättävä perusteettomana. Rationaaliset perusteet eivät ole ainoita perusteita.

Antonin mukaan olen kirjassani osoittanut vain, että ”on olemassa tieteeseen ja arkikokemukseen perustuvia vasta-argumentteja” teistisille uskomuksille. Tästä tietenkin seuraa, että uskonpuolustajan tulisi esittää pätevää kritiikkiä näihin vasta-argumentteihin. Ei riitä, että sanotaan ”Kuitenkin Jumala on”. Tällaista vakuuttavaa vasta-argumentaatiota en ole nähnyt (ks. esim. Stenger, Victor J., 2011, The fallacy of fine-tuning: How the universe is not designed for us. Amherst, NY: Prometheus.)

Antonin väite, että ”Esimerkiksi Craigin dialogit Dennet[t]in, Hitchensin ja Harrisin kanssa jättivät ateistit yksi toisensa jälkeen vastauskyvyttömiksi” ei perustu mihinkään muuhun kuin hänen a priori uskomukseensa kristinuskon totuudesta.

Tässä osoittautuu mielestäni, että kristinuskon tai minkä tahansa uskonnon totuuden arvioiminen ei onnistu objektiivisesti vaan itse kunkin johtopäätökset seuraavat jo peruslähtökohdista. Kristinuskon puolustajat eivät myöskään ole ottaneet riittävän vakavasti sitä haastetta, minkä muiden uskontojen olemassaolo tarjoaa (ks. Lammenranta, Markus, 2009, Rationaalisuus ja uskonnolliset erimielisyydet. Teoksessa Usko, toim. Ahti-Veikko Pietarien, Sami Pihlström, & Pilvi Toppinen, 399–409. [Filosofisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta, 22]).

Jos yksi on totta, niin kaikki ovat? Mutta tästä seuraa ristiriitoja. Millä perusteella siten yksi uskonto on totta ja muut eivät? Jokainen kunnon kristitty on ateisti suhteessa vaikkapa hindu-jumaliin.

Uskonto on intuitiivinen elämäntapa, ei tieteen kanssa kilpaileva teoria. Miksi ”uskovaiset” sitten kuitenkin haluavat tehdä siitä sellaisen? Tämä kertonee tieteen valtavasta voimasta, jota ”uusateistit” vielä liioittelevat.

1. Vastauspuheenvuoro: Emil Anton

Kiitän Pyysiäistä avaus- ja vastauspuheenvuoroista, joihin nyt yritän parhaani mukaan vastata. Jos ymmärsin oikein, Pyysiäisen vertauskohdat mielen sijaintiin ja Ranskan kaljuun kuninkaaseen halusivat esittää, että Jumala on mielekäs ja tarpeellinen käsite, mutta että esim. väitteeseen ”on olemassa olio, jolla on Jumalan ominaisuudet” voidaan antaa yksiselitteisen kieltävä vastaus.

Siispä ”Jumala on”, mutta ”Jumala ei ole olemassa”. Myöhemmin Pyysiäinen kuitenkin sanoo: ”Minulle Jumalaa ei ole” – eikä: ”Minulle Jumala ei ole olemassa”. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta tai huolimattomalta sanavalinnalta. Mikä siis on Pyysiäisen kanta?

Olen Pyysiäisen kanssa samaa mieltä siitä, että häilymme subjektiivisuuden ja objektiivisuuden rajamailla. Voin allekirjoittaa objektiiviseen todellisuuteen viittaavat lauseet ”Jumala on”, ”Jumala on olemassa” ja ”’Jumala on olemassa’ on totta”. En silti voi matemaattisesti todistaa tätä – kyse on pikemminkin järkevien perusteiden etsimisestä erilaisille olettamuksille (ks. Jumalaa ei ole, s. 166).

Pyysiäisen vastauspuheenvuoro vahvisti hänen pyrkimyksekseen esittää, että kristinuskolta puuttuu filosofinen tai järkiperäinen pohja. Toisaalta apostolista uskoani hän kritisoi sillä, ettei sitä voi todentaa tai kumota empiirisesti, jolloin se ei edes kelpaa kunnon tosiasiaväitteeksi.

Kuten Tapio Puolimatka (joka niin ikään jää Pyysiäisen kirjassa epäoikeudenmukaisesti huomiotta) on usein huomauttanut, tämä positivistinen kriteeri, jonka mukaan kaikkien tosiasiaväitteiden on oltava todennettavissa empiirisesti, kumoaa itse itsensä: sitäkään ei voida todentaa eikä kumota empiirisesti. Filosofinen pohja puuttuu siis pikemminkin itse Pyysiäisen metodilta.

Me emme voi todentaa Jumalan inkarnaatiota empiirisesti (toisin oli Marian laita), mutta voimme tutkia kristinuskon ydinväitteitä esim. historiantutkimuksen ja filosofian keinoin. Pyysiäinen on kirjassaan esittänyt joitain filosofisia ja historiatieteellisiä argumentteja, joiden sanoin tulleen käsitellyksi useaan otteeseen kristillisessä apologetiikassa.

Pyysiäinen kuitenkin ohittaa tarjotut kritiikit liian huonoina ansaitakseen käsittelyä. Näin hän itse syyllistyy siihen, mistä kristittyjä syyttää: ”ei riitä, että sanotaan”. Kirjan olisi pitänyt ottaa vastapuolen paras tarjonta vakavasti.

Minusta Craigin argumentit eivät ole lainkaan huonoja. Ainakin ne ovat paljon parempia kuin Pyysiäisen kirjan esille nostamat olkinuket – ikään kuin kristittyjen paras vastaväite olisi: ”tiede ei voi todistaa, että Jumalaa ei ole” (s. 166).

Mitä Dawkinsiin tulee, häntä itseään on syytä lukea kriittisesti. Linkitetyn Guardian-lehden artikkelin viimeisellä kommenttisivulla käyttäjä Byrom dokumentoi Dawkinsin 12 vaihtelevaa ja usein keskenään ristiriitaista (teko)syytä olla väittelemättä Craigin kanssa vuodesta 2007 vuoteen 2011.

Selvästi asiaan perehtyneenä hän kertoo myös lähteestä, jonka mukaan Dawkinsin oikea syy olisi epäonnistuminen Lennoxia ja McGrathia vastaan. Tyhjältä provokaatiolta vaikuttaa siis pikemminkin Dawkinsin oma artikkeli.

Lausuntoni Craigin ja uusateistien väittelyistä eivät todellakaan perustu a priori uskomukseen vaan videoiden katsomiseen ja nauhojen kuuntelemiseen sekä argumenttien kriittiseen arviointiin. Olen aivan valmis myöntämään Craigin olleen joskus heikommilla, eräästä tasapelistä kirjoitin julkisestikin (http://saunadebates.wordpress.com/2011/11/08/william-lane-craig-vs-stephen-law/).

Hitchens ja Harris puolestaan jättivät Craigin argumentit tyystin käsittelemättä ja puhuivat aivan ohi aiheen, vai haluaako Pyysiäinen väittää muuta? Dennett ei näytä olleen sen vakuuttavampi
(http://www.rfmedia.org/RF_audio_video/RF_podcast/The_New_Atheism.mp3).

Mitkä siis ovat ne ottelut, joissa uskonpuolustajat ovat hävinneet joka kerta tyrmäyksellä? Pyysiäinen kyselee pätevien argumenttien perään, koska ei ole niitä vielä nähnyt.

Miten olisi The Blackwell Companion to Natural Theology, jossa maailman johtavat erilaisten Jumala-argumenttien puolustajat esittävät oman erikoisalansa argumentin mahdollisimman perusteellisesti? Miten olisi N.T.Wrightin The Resurrection of the Son of God, jonka jälkeen Myllykosket ja Carrierit ovat lähinnä vitsejä?

Kristuksen ylösnousemus vetää sen kaivatun viivan myös kristinuskon ja muiden uskontojen välille.

2. Vastauspuheenvuoro: Ilkka Pyysiäinen

Väitteeseen ”on olemassa olio, jolla on Jumalan ominaisuudet” voidaan todellakin antaa kieltävä vastaus mutta myös puoltava. Kummassakin tapauksessa vaaditaan argumentteja. Oma kantani on, että argumentit väitteen totuuden puolesta eivät kestä, koska evidenssi on heikkoa eikä ole olemassa periaatteellisia ehtoja sille, mikä voisi kumota väitteen. Se on yhteensopiva kaiken paitsi tietysti oman negaationsa kanssa.

”Jumala on” on enemmänkin eksistentiaalisen sitoumuksen ilmaus, joka voidaan tulkita hyvin laveasti, kuten vapaamieliset protestanttiset teologit tekevät. Ei ole mitään ristiriitaa siinä, että sanoudun irti myös tästä väitteestä, koska se ei sano minun eksistenssilleni mitään. Siinä, että kieltää kaksi erilaista väitettä ei tietenkään ole ristiriitaa.

En ymmärrä, miksi Jumalan olemassaolon todistamisen pitäisi olla matemaattinen vaikka mieleen tuleekin, että sekä matematiikka että teologia ovat formaaleja systeemejä. Kuten Pentti Saarikoski kirjoitti, teologia on ainoa eksakti tiede. Sen väitteitä ei voi koetella millään empiirisellä aineistolla.

Kristinuskolta ei mielestäni puutu järkiperäistä pohjaa; tuo pohja vain on ongelmallinen sikäli kuin se väittää jotakin empiirisestä todellisuudesta ja samalla kieltää kaiken empiirisen koeteltavuuden.

En tiedä, mitä Anton tarkoittaa ”Pyysiäisen metodilla”; debatissa ei ole kyse mistään erityisestä metodista vaan yleisestä tieteenfilosofiasta. Siinä taas minulla ei ole mitään erityistä omaa kantaa, sillä empiirisen koeteltavuuden vaatimus on kaikkien tieteilijöiden jakama lähtökohta.

Mikäli tosiksi tosiasiaväitteiksi hyväksytään myös sellaisia, joita ei voida todentaa eikä kumota, joudutaan loogiseen ristiriitaan. Samalla menetetään mahdollisuus keskustella mistään, ja aivan mikä tahansa väite pitäisi hyväksyä.

Siksi koeteltavuuden kriteeri on järkevä perusta tosiasiaväitteiden arvioimiselle vaikka sitä itseään ei kenties voida koetella empiirisesti. Tämä ei vie filosofista pohjaa pois; pohjalla ei voi olla pohjaa. Ja ennen muuta: mikä tekee ”apostolisesta uskosta” jotenkin paremman tai todemman vaihtoehdon, jos paremmuudella ja totuudella ei ole mitään kriteerejä (paitsi auktoriteettiin vetoaminen)?

Antonin implikoima väite ”Maria kykeni todentamaan empiirisesti Jumalan inkarnaation” ei kestä minkäänlaista kritiikkiä. Vastassa ovat ensin historiantutkimuksen ongelmat (lähteiden luonne ja luotettavuus) ja sitten kysymys siitä, mitä tarkoittavat ”inkarnaatio” ja sen empiirinen todentaminen. Koska kyseessä on Antonin itsensä mukaan empiirinen väite, niin mitkä tällöin ovat koeteltavuuden kriteerit?

Anton tuntuu käyvän kaiken aikaa vain metarepresentationaalista keskustelua esittämättä mitään konkreettisia väitteitä, joita voisi arvioida. Pyysiäinen vain on väärässä.

Todistamisen taakka on kuitenkin sillä, joka esittää tosiasiaväitteitä, ei sillä, joka kysyy perusteita. Miksi Anton ei kerro, mikä sitten on se kristittyjen ”paras vastaväite”? On myös mielenkiintoista, että Anton puhuu parhaasta vastaväitteestä; minua kiinnostaisi enemmän paras väite.

Mikäli William Lane Craigilla on hyviä argumentteja, miksi Anton ei esittele niitä? Mikään klassisista Jumalan olemassaolon todistuksista ei kestä ja niin sanottu antrooppinen periaate ei kestä sen enempää fysiikan kuin tilastomatematiikan kritiikkiä.

Tyrmäyksellä tarkoitan sitä, että vain tieteen avulla voimme rakentaa toimivia lentokoneita, parantaa sairauksia, tutkia maailmankaikkeuden syntyä ja tulevaisuutta, saada luotettavaa historiatietoa ja niin edelleen. Kirkon aikanaan tuomitsemat tieteelliset löydöt on aina lopulta jouduttu hyväksymään.

Sitä en kiistä, etteikö kristillinen retoriikka usein vetoaisi voimakkaammin arkiajatteluun. Sillä ei ole merkitystä, miten joku yksittäinen tutkija pärjää jossakin yksittäisessä debatissa. Kokonaisuudessaan tieteen voittokulku on kiistaton.

En silti missään nimessä väitä, että tiede voisi korvata uskonnon ihmisten elämässä. Ei! Tiede ei voi parantaa sitä eksistentiaalista ahdistusta, joka syntyy elämän epävarmuudesta ja kuoleman vääjäämättömyydestä.

En myöskään vastusta uskontoa vaan ainoastaan arvioin kriittisesti tosiasiaväitteiksi ymmärrettyjä uskonnollisia väitteitä. Ymmärtääkseni Anton kuitenkin sanoutuu irti uskonnon vertauskuvallisista tulkinnoista ja pitää kristinopin perusväittämiä tosiasiaväitteinä. Silti niiden ei tarvitse hänen mukaansa olla empiirisesti koeteltavia. Tässä on ristiriita.

Ystäväni ja kollegani Matti Myllykosken nimittäminen vitsiksi ilman minkäänlaista argumenttia tai edes selvitystä siitä mistä asiasta nyt oikein puhutaan, vain auktoriteettien nimiä pudotellen, on paitsi mautonta myös sisällöltään tyhjä argumentin irvikuva.

Loppuhuipentumana on lausahdus: ”Kristuksen ylösnousemus vetää sen kaivatun viivan myös kristinuskon ja muiden uskontojen välille.” Kuka sellaista kaipaa ja miksi? Onhan toki itsestään selvää, että vain kristinuskoon kuuluu uskomus Kristuksen ylösnousemuksesta.

Mutta, millä perusteella kristitty uskoo tämän väitteen totuuteen ja samalla kieltää muiden uskontojen perusväitteiden totuuden? Tähän ei ole muuta vastausta kuin perinteen auktoriteettiin sitoutuminen. Tämä johtaa helposti kehäpäätelmiin, joissa sama väite on sekä peruste että johtopäätös. Jumala on olemassa, koska Jumala on ilmoittanut olevansa olemassa. Vain kristinuskossa on totuus, koska vain kristinuskossa on totuus.

Minulla on ollut lähtökohtana esittää argumenttien kritiikkiä, Antonilla taas on tiettyjä positiivisia väittämiä puolustettavanaan. Mitään argumenttia hän ei kuitenkaan ole esittänyt.

2. Vastauspuheenvuoro: Emil Anton

Kiitän Pyysiäistä toisesta vastauspuheenvuorosta ja oman kantansa selventämisestä Jumalan ja Jumala-käsitteen olemassaolosta. Olen iloinen siitä, että Pyysiäinen tunnustaa tässä puheenvuorossa kirjansa sävystä poiketen, että kristinuskolla on järkiperäinen pohja. Pohja on ainoastaan ”ongelmallinen” siksi, että se ei ole empiirisesti koeteltavissa.

Pyysiäisen argumenttina on siis loogisen positivismin (t. loogisen empirismin) kriteeri, jonka hän ottaa lähtökohdakseen sen itsensä kumoavasta luonteesta huolimatta. Juuri tätä näkemystä, ehkä vielä tarkemmin ilmaistuna verifikationismia, tarkoitin ”Pyysiäisen metodilla”. Kyse on todellakin tieteenfilosofiasta, mutta ei missään tapauksessa yleisesti hyväksytystä sellaisesta.

Pyysiäisen mukaan kyseessä on ”kaikkien tieteilijöiden jakama lähtökohta”, mutta todellisuudessa looginen positivismi on nykyisin vallalla olevan tieteenfilosofian mukaan ”kuollut, tai niin kuollut kuin filosofinen liike ikinä voi olla” (John Passmore).

Kuten sanottu, Tapio Puolimatka on käsitellyt positivismin hylkäämistä tieteenfilosofiassa ja sen syitä laajasti usko ja tiede -trilogiassaan. Asiaan perehtyvä voi siis huomata Pyysiäisen edustavan vanhentunutta vähemmistökantaa: todellisuudessa tieteenfilosofiassa ei ole pystytty esittämään yleisesti hyväksyttyä rajanvetokriteeriä tieteen ja ei-tieteen välille.

Itse väittelymme kannalta keskeisin lienee kysymys historiatieteen tieteellisyydestä ja filosofisista olettamuksista. Haluaako Pyysiäinen edustaa sellaista näkemystä, että historiasta ei oikeasti voida sanoa mitään mielekästä, koska emme voi palata menneisyyteen tutkimaan tapahtumia empiirisesti?

Historiatieteessä joudumme usein päättelemään parhaan selityksen kirjoitettujen dokumenttien perusteella. Kun kyse on evankeliumeista ja kristinuskon väitteistä, mukana ovat vahvasti myös kysymykset filosofisista ennakko-olettamuksista. Onko historiantutkija avoin sallimaan yliluonnollisen mahdollisuuden edes periaatteessa?

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta minä olen omasta puolestani avoin mahdollisuudelle, että Jeesuksen ylösnousemus ja samalla koko apostolinen usko (inkarnaatio ja neitseestäsyntyminen mukaan lukien) voitaisiin (tai olisi voitu) osoittaa vääräksi Jeesuksen luilla.

Kaikkea tietoa (kuten muistia) ei aina voi koetella empiirisesti, mutta tässä tapauksessa kyseessä on väite historiallisen henkilön kohtalosta. 1. Kor. 15:14 ja niin edelleen. Lisäksi sanoisin Puolimatkaa mukaillen, että Jumala-uskolle voidaan esittää kumoajia. Näistä kuuluisin on pahan ongelma. Apologeetin tehtävä on vastata kumoajan kumoajalla.

Palatakseni vielä ylösnousemususkoon, mielestäni sen puolesta voidaan esittää erittäin vahva historiatieteellinen argumentti, kuten esimerkiksi Wright ja Craig ovat tehneet.

Viittaukseni Myllykoskeen tarkoitti vain sitä, että hänen pieni kirjasensa Jeesuksen viimeisistä päivistä, johon Pyysiäinen viittaa kumotakseen Kristuksen ylösnousemuksen, ei paina paljoakaan Wrightin 700-sivuisen analyysin ja Craigin ylösnousemusdebattien jälkeen.

Wright on mm. osoittanut, että anastasis tarkoitti aina fyysistä ruumiin ylösnousemusta, eivätkä juutalaiset apostolit olisi koskaan päätyneet julistamaan sitä pelkkien spirituaalisen ylösnousemuksen legendojen ja näkyjen perusteella (vrt. ”Jumalaa ei ole, s. 30–33).

Puhtaasti historioitsijankin näkökulmasta Wright pitää Kristuksen fyysistä, ruumiillista ylösnousemusta parhaana selityksenä tyhjälle haudalle, Jeesuksen ilmestyksille ja apostolien uskolle.

Yhteen A4:n pituiseen puheenvuoroon on vaikea mahduttaa yksityiskohtaista argumentaatiota. Siksi pyysin heti alkuun Pyysiäistä tiivistämään kirjansa parhaat vasta-argumentit, jotta voisin jatkaa kertomalla, miten kristillinen apologia on niihin vastannut. Pyysiäinen ei kuitenkaan vastannut pyyntöön.

Olen siis tyytynyt pääasiassa viittaamaan eteenpäin lähteisiin, joista argumentaatio löytyy. Jos Pyysiäistä oikeasti kiinnostaa ”paras väite”, niin hän menee ja tutustuu mainitsemiini lähteisiin. Niistä nimittäin löytyvät vastaukset ainakin ”Jumalaa ei ole” -kirjan argumentteihin, ja seuraavassa julkaisussaan Pyysiäinen voisi osoittaa olevansa perillä vastapuolen parhaista argumenteista.

”Jumalaa ei ole” näet antaa sen kuvan, että Pyysiäistä ei ole kiinnostanut parhaan kristillisen apologetiikan etsiminen tai kritisoiminen. Siksi tässä debatissa lähdin ennen kaikkea kysymään, onko Pyysiäinen tahallaan luonut olkinuken, vai onko hän yksinkertaisesti ollut vailla parempaa tietoa. En ole vieläkään oikein varma, kummasta on kyse.

Lopuksi Pyysiäinen ihmettelee, kuka kaipaa viivaa kristinuskon ja muiden uskontojen välille. Erikoinen kysymys, sillä ensimmäisessä vastauspuheenvuorossaan Pyysiäinen itse kysyi: ”Millä perusteella siten yksi uskonto on totta ja muut eivät?”

Kommenttini oli vastaus tähän kysymykseen, jonka Pyysiäinen nyt toistaa: ”Mutta, millä perusteella kristitty uskoo tämän väitteen totuuteen ja samalla kieltää muiden uskontojen perusväitteiden totuuden?” Tämän jälkeen hän toteaa: ”Tähän ei ole muuta vastausta kuin perinteen auktoriteettiin sitoutuminen.”

Näin se nimenomaan ei ole, vaan kuten olen yrittänyt alusta asti sanoa, tarjolla on korkeatasoista historiatieteellistä ja filosofista aineistoa väittämän totuuden puolesta. Uskoni Kristuksen ylösnousemukseen ei perustu oletukseen Raamatun auktoriteetista, vaan itse ylösnousemukseen, joka aikoinaan synnytti minulle eteenpäin annetun apostolisen uskon.

Jaakko Heinimäki vs. Jussi Niemelä

14.11.2011

Sain ripeästi luettua jo viime postauksessa mainitsemani Jaakko Heinimäen ja Jussi K. Niemelän väittelykirjan Kamppailu Jumalasta (Helsinki-kirjat 2011). Verrattuna viikko sitten käsiteltyyn Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan dialogiin, kyseessä on selkeämmin debatti kuin dialogi.

Jos kirjasta pitää sanoa jotain yleistä hyvää, niin ainakin se herättää tunteita ja ajatuksia uskonnollisista aiheista. Uskonasiat kuuluvat julkisellekin sektorille keskusteltaviksi, ne eivät saa rajoittua pelkkiin yksityisiin ja kätkettyihin iltarukouksiin. Suomessa jokainen askel tähän suuntaan on hyvä merkki.

Yritys hyvä kymmenen…

Kirja on alaotsikoitu ”12 erää uskosta”, ja takakansi lupaa debattiaiheiksi mm. homokeskustelua, pornotempausta, Suvivirttä, fundamentalismia sekä Jumalan ja Jeesuksen totuutta. Yritys oli hyvä, toteutus olisi voinut olla paljon parempi. Ensimmäiset kolme erää vievät näet jo puolet kirjasta, loput yhdeksän ahtautuvat sitten toiseen puoliskoon.

Verrattuna Pihkalan ja Valtaojan dialogiin tämän kirjeenvaihdon puheenvuorot ovat huonommin mietittyjä, usein kuin lonkalta heitettyjä, epäsäännöllisen pituisia, vähemmän ystävällisiä ja kunnioittavia, vähemmän oppineita ja sisällöllisesti köyhempiä. Dialogiin liberaali kirkonmies vielä sopii, debattiin ei.

Liberaalit lipsahdukset

Kun liberaalipappi yrittää leikkiä apologeettaa, kristinuskolle koituu lähinnä harmia. Heinimäelle kristinusko tuntuu olevan jokin epämääräinen sanoma Jumalasta ja rakkaudesta, joka on annettu eteenpäin Jeesuksen ajoista asti. Kristuksen ruumiillista ylösnousemusta hän ei mainitse eikä puolusta kertaakaan, vaikka UT esittää tämän tapahtuman uskontotuuksien todisteena ja pohjana (ks. Ap.t. 17:31, 1. Kor. 15:17).

Kumpikaan väittelijöistä ei tunne parasta kristillistä apologetiikkaa, esim. William Lane Craigin Jumala-todistusten, Kristuksen ylösnousemuksen ja evankeliumien luotettavuuden puolustusta. Niemelä esittää hölmöjä väitteitä, jotka Craig tuhoaisi väittelyssä 6-0 aivan niin kuin hän teki Niemelän edeltäjälle Robert Brotherukselle 1990-luvun loppupuolen debatissa Turussa.

Heinimäki puolestaan antaa Niemelälle periksi aivan liian helposti: filosofisten Jumala-todistusten perusteella kukaan muka ei käänny (miten kävikään kuuluisassa Craig-Zindler -debatissa?), pahan ongelmaan ei ole ratkaisua, evankeliumit ovat pitkälti fiktiivisiä, jne. Tässäkään väittelyssä ei aina tiedä, kumpaa osapuolta on kulloinkin lukemassa.

Konservatiivit ja fundamentalistit saavat tietysti molemmilta kyytiä. Tällä kertaa kohteeksi joutuu ennen kaikkea Päivi Räsänen. Heinimäki itse yrittää esiintyä perinteisen kristinuskon puolustajana (viittauksia varhaisiin konsiileihin kristologian ja Raamatun kaanonin yhteydessä), mutta vetää vähän väliä maton jalkojensa alta yhtymällä perinteisen kristinuskon kanssa vastakkaiseen liberalismiin.

Esimerkiksi kelpaavat evankeliumit, jotka eivät Heinimäen mukaan tule apostoleilta, eivät siis silminnäkijöiltä. Ne eivät ole historiankirjoitusta, eivät elämäkertoja, vaan ”hurskasta perinnettä”. Kun Niemelä sitten syyttää kaanonia mielivaltaisuudesta, Heinimäki rientääkin puolustamaan apostolisuuden kriteeriä! (s. 71-73)

Vapaa-ajattelijan argumentteja

Useat Niemelän argumentit jäivät ilmaan roikkumaan, koska Heinimäki ei osannut ottaa niitä kunnolliseen käsittelyyn. Vastaan tässä vain omaan erikoisalaani liittyviin kysymyksiin, jotka saavat toimia esimerkkeinä siitä, kuinka hataralla pohjalla Niemelän quasi-tieteelliset väitteet useimmiten ovat.

Kaanonin mielivaltaisuudesta Niemelä ottaa esimerkiksi kirkkoisä Irenaeuksen argumentin, jonka mukaan evankeliumeja on oltava neljä, koska on myös neljä ilmansuuntaa, neljä tuulta jne. Niemelä kääntää Irenaeuksen tekstin englannista, jonka hän lienee löytänyt kontekstittomana sitaattina joltain ateistisivustolta.

Jos Niemelä olisi nimittäin lukenut koko Harhaoppeja vastaan -teoksen, hän tietäisi, että pääsyy neljän evankeliumin hyväksymiselle on niiden apostolisuus: ne ovat oikeasti Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit (toisin kuin Niemelän toistama liberaalimyytti väittää – ”nimettömistä” käsikirjoituksista ei ole oikeasti jälkeäkään). Muut evankeliumit ovat myöhäisempiä ja epäapostolisia.

Jos Niemelä olisi lukenut Irenaeus-tutkimusta, kuten Eric Osbornia, hän tietäisi, että tärkeä tulkinta-avain Irenaeuksen teologisen estetiikan ymmärtämisessä on to prepon, se mikä on ”sopivaa”. Tämä sana esiintyykin Niemelän sitaatissa: kyse ei siis ole perustavanlaatuisesta loogisesta argumentista, vaan syventävästä esteettisestä pohdiskelusta.

Niemelä menee vielä pidemmälle ja ilmaisee kannattavansa teoriaa Paavalin gnostilaisuudesta. Heinimäki argumentoi vastaan, mihin Niemelä vastaa Elaine Pagelsin olevan eri mieltä. Heinimäki ei ollut lukenut Pagelsia. Minä olen, ja voin sanoa Niemelän olevan väärässä: Pagels nimenomaan toteaa, ettei missään tapauksessa väitä Paavalin oikeasti olleen itse gnostilainen.

Vapaa-ajattelijoiden älyvapaus

Kirjan mielenkiintoisinta antia oli ehkä se, kuinka Niemelä ruoti Vapaa-ajattelijain liittoa, jonka puheenjohtajuudesta hän erosi kirjaväittelyn aikana. Antaa sitaattien puhua puolestaan.

”Erosin lopen kyllästyneenä liitossa rehottavaan hörhöilyyn. Vapaa-ajattelijain liitto on poikkeuksellisen riitaisa hörhölahko, siellä riidellään pikkuasioistakin verisesti. Kaunaa kannetaan, kaikki pitää kostaa. Klikit sotivat toisiaan vastaan ja takkeja käännetään koko ajan.” (s. 63)

”Erosin myös Humanistin päätoimittajan paikalta enkä maksa edes Humanistiliiton jäsenmaksua, koska siellä toimii samoja hörhöjä kuin Vapaa-ajattelijain liitossa. Ne viimeisetkin järkevät, jotka siellä toimii, ovat joko täysin kypsiä tai niin tottuneet riitelyyn sekä muuhun hörhöilyyn, etteivät edes halua toimintaan mitään muutosta.” (s. 192)

”Vasemmistoliiton kunnanvaltuutetut käyttävät Vapaa-ajattelijain liittoa korruption ja nepotismin edistämiseen. Että sellaista järkiperäisen maailmankuvan edistämistä… Vapaa-ajattelijain liitto ja sen ympärillä pörräävät muut hörhölahkot ovat karmiva osoitus järjen totaalisesta konkurssista.” (s. 233)

”[Vapaa-ajattelijat] demonisoivat uskovaisia ja pitävät näitä tyhminä. Se on todella surkuhupaisaa, koska tuntemani tapaukset todistavat omalla käytöksellään jatkuvasti olevansa täysin päättömiä… Sääliksi heitä kävisi, elleivät he olisi niin vahingollisia itselleen ja ympäristölleen. Teologien kanssa ei ole ollut vastaavia kokemuksia, kaikki tuntemani jumaluusoppineet ovat sivistyneitä ja ystävällisiä ihmisiä.” (s. 242)

Juha Pihkala vs. Esko Valtaoja

7.11.2011

Sain äskettäin luettua loppuun emerituspiispa Juha Pihkalan ja tähtitieteen professorin Esko Valtaojan keskustelukirjan Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva 2010). Jo aiemmin olin lukenut saman parivaljakon ensimmäisen keskustelukirjan Nurkkaan ajettu Jumala?. Molemmat näistä kirjoista voittivat vuoden kristillisen kirjan palkinnon, vuosina 2004 ja 2010. Miesten välinen dialogi ansaitsee siis arvon ja arvion.

Ykseyttä erilaisuudessa

Pihkala on kansankirkollinen luterilainen, Valtaoja agnostikko. Miehet keskustelevat kirjoissa uskon ja tieteen/tiedon/järjen suhteesta sekä useista aihepiiriin enemmän tai vähemmän liittyvistä asioista kuten moraalista, pahan ongelmasta, maailman tilasta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Molemmat jakavat pitkälti saman maailmankuvan, mutta heidän maailmankatsomuksensa eroavat. Vaikka keskusteluissa välillä annetaan ymmärtää kumppaneiden edustavan kahta vastakkaista ääripäätä, useimmiten miehet ovat sovittelevia ja todellisia ääripäitä vieroksutaan.

Valtaoja kritisoi ennen kaikkea uskonnollisia fundamentalisteja, kreationisteja ja konservatiiveja: Tapio Puolimatka ja Miikka Ruokanen saavat kuulla kunniansa oikein nimeltä mainiten. Pihkala kritisoi ateistifundamentelisteja Richard Dawkinsia, Christopher Hitchensiä ja kumppaneita. Valtaoja yhtyy kritiikkiin ja lisää kritisoitavien ateistien joukkoon vielä yllättäen Kari Enqvistinkin.

Keskustelukirjojen ehdoton etu on se, että uskonnosta ja ihmisiä laajasti koskettavista maailmankatsomuksellisista kysymyksistä käydään sivistynyttä ja vilpitöntä dialogia. Tällainen on Suomessa valitettavan harvinaista, mutta kirjapalkinnot osoittavat, että kysyntää ja kiinnostusta riittää.

Pihkalan ja Valtaojan maltilliset keskustelut pyrkivät herättämään ihmisiä pohtimaan, ja siinä ne varmasti onnistuvatkin. Toisaalta miehiltä olisi joskus toivonut selkeämpiä ja perustellumpia kannanottoja – joskus keskustelukumppanit ovat niin samantyylisiä, ettei tekstiä lukiessaan aina muista, kumman kirjeestä on kysymys.

Puolesta ja vastaan

Ne ainoat kerrat, kun olen kuullut jonkinlaista arviota Pihkalan ja Valtaojan kaksinkamppailun vahvemmasta osapuolesta, Valtaojan nimi on mainittu ykkösenä. Eräs bloggaaja tunnustaa olleensa Valtaojan puolella ja sanoo (ehkä siksi?) kokeneensa hänet selvästi hyökkääjäksi, Pihkalan puolustajaksi (ks. tämä ja tämä linkki). Samalla hän kyselee, kokiko joku muu asetelmän päinvastaiseksi.

Kristittynä lukijana olin tietysti lähes kaikessa Pihkalan puolella ja luin kirjaa enemmänkin niin, että Pihkala antoi vastauksia Valtaojan esittämiin haasteisiin. Valtaoja tosiaan oli hyökkäävämpi ja vahvempi osapuoli, mutta Pihkala onnistui useimmiten lyömään pallon takaisin ja joskus jopa niin, ettei se enää palannut.

Yllä sanottu pätee mielestäni esimerkiksi aborttiin, josta kirjoitin jo muualla (ks. tämä linkki) ja homoseksuaalisuuteen, jonka yhteydessä Valtaojan pää vaikeni Humen giljotiinin leikkaamana kummassakin kirjassa. Myös laajemmissa moraalikeskusteluissa Pihkala pärjäsi hyvin mm. osoittamalla (tosin liian implisiittisesti) Valtaojan sekoittaneen moraalisen ontologian ja epistemologian (jälkimmäisen vaikeus ei poista Jumalan välttämättömyyttä edelliseen).

Myös pahan ongelmasta ja Jumalan hyvyydestä keskusteltiin paljon. Ensimmäisessä kirjassa Pihkala vei lukijan kauniisti ensimmäisen pääsiäisen tapahtumiin (Pihkalan inspiroimana hyödynsin samaa ajatuskulkua taannoisessa Jumala ja Jokela -kirjoituksessani), Valtaoja taas asetti vastakkain ihmisten rakkauden, kehityksen ja kyvyt Jumalan rakkauden näkymättömyyttä ja kyvyttömyyttä vastaan.

Minun makuuni Pihkala tyytyi liialliseen luterilaiseen synkistelyyn toistellessaan jatkuvasti ihmisen syntisyyttä ja rikkinäisyyttä ja parannuksen tarvetta. Sen kustannuksella hän oli valmis uhraamaan kristillisen optimismin (omnia in bonum! Room. 8:28). Se olisi sopinut pessimististä ”realismia” paremmaksi lääkkeeksi Valtaojan utopianismin vastapainoksi.

Lopuksi

Valtaoja ja Pihkala ovat palkintonsa ansainneet. He ovat tehneet hyvän työn älykkään suomalaisen uskontodialogin herättäjinä. Itse asiassa viime aikoina onkin ilmestynyt lisää dialogikirjoja, kuten Jaakko Heinimäen ja Jussi Niemelän Kamppailu Jumalasta, jonka olen jo ottanut luku- ja bloggauslistalle.

Äskettäin on myös ilmestynyt Ilkka Pyysiäisen Jumalaa ei ole -mielipidekirja, ja aivan äskettäin sain kuulla, että William Lane Craigin kirja On Guard on käännetty suomeksi (Valveilla) vastaanottamaan tätä kristillisen apologetiikan mestaria Suomeen huhtikuussa. Vaan löytyykö miehelle uskaliaita debattikumppaneita Suomen ateistien joukosta? Pyysiäinen? Enqvist? Niiniluoto? Valtaoja?


%d bloggers like this: