Vatikaani II jumalallisesta ilmoituksesta, osa 1

Vatikaani I:n konstituutio jumalallisesta ilmoituksesta (Dei Filius) sai siis seuraajan 95 vuoden odotuksen jälkeen, kun Vatikaani II julkaisi vuonna 1965 dogmaattisen konstituution samasta aiheesta (Dei Verbum). Vaikka molempien konstituutioiden nimi viittaa Kristukseen (Jumalan Poika ja Jumalan Sana), niiden teologiat tulevat kuin aivan eri maailmoista.

Siinä missä Vatikaani I:ssä Kristuksen merkitys oli lähinnä se, että hän perusti kirkon, joka sitten asettaa ihmisille uskottavaksi jumalallisen ilmoituksen erehtymättömissä dogmeissaan, niin Vatikaani II:ssa Kristus on alusta asti itse Jumalan pelastava itseilmoitus, Jumalan Sana, jonka apostolit saivat tuntea ja jota he ja heidän jalanjäljissään kirkko kaikkina aikoina on julistanut.

Tämä käy ilmi heti Dei Verbumin johdannosta, joka alkaa seuraavasti: ”Jumalan sanaa (Dei Verbum) hartaasti kuunnellen ja luottavaisesti julistaen pyhä kirkolliskokous noudattaa pyhän Johanneksen sanoja: ’Julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille…’ (1. Joh. 1:2-3)”

Siinä missä Dei Filius ihannoi ja ylisti Trentoa heti alkuun pitkästi ja täysin varauksetta, Dei Verbum tyytyy vain lyhyesti mainitsemaan Trenton ja Vatikaani I:n ja sanoo haluavansa nyt niiden ”jälkiä seuraten” esittää ”oikean opin jumalallisesta ilmoituksesta ja sen edelleen välittämisestä”.

Trentoa ja Vatikaani I:tä ei jäädä pelkästään toistelemaan, vaan ikään kuin kuljetaan samalla polulla kuin jolla nekin kulkivat, seurataan niiden jalanjäljissä, otetaan sama tehtävä, halutaan esittää oikea oppi jumalallisesta ilmoituksesta. DF on luonnollisesti tärkeä edeltäjädokumentti, ja siihen viitataan laskujeni mukaan 8 kertaa – Trentoon 3 kertaa.

Edellisten kirkolliskokousten lisäksi alaviitteissä pistää silmään kirkkoisien, erityisesti Augustinuksen ja Irenaeuksen asema. Augustinukseen viitataan kuudesti, Irenaeukseen (joka oli muutamaa vakiositaattia lukuun ottamatta pitkälti tuntematon tai ainakin pimeydessä Trenton ja Vatikaani I:n aikana) neljästi.

Viittaukset konsiileihin, isiin ja paaveihin kalpenevat kuitenkin kaikki sen rinnalla, kuinka paljon DV käyttää hyväkseen Raamattua, ja nimenomaan apostolista aineistoa. Se suorastaan hengittää apostolien keuhkoilla, puhuu heidän kieltään, huokuu heidän henkeään.

Ilmapiiri on heti aivan toisenlainen kuin DF:ää lukiessa. Paavin palatsista on matkattu palavan pensaan eteen, oikeussalista on astuttu ulos pyhälle maalle, teologin työpöydältä on tultu temppeliin. Tätä on Dei Verbum.

Dei Verbum ilmoituksesta

Dei Verbumin luku 1 julistaa heti raamatullista, trinitaarista evankeliumia: ”Hyvyydessään ja viisaudessaan Jumala on tahtonut ilmoittaa itsensä ja tehdä tiettäväksi tahtonsa salaisuuden (vrt. Ef. 1:19), jonka avulla ihmisillä Kristuksen, lihaksi tulleen Sanan, kautta olisi pääsy Pyhässä Hengessä Isän tykö ja heidät tehdään osallisiksi jumalallisesta luonnosta (vrt. Ef. 2:18; 2 Piet. 1:4). Tässä ilmoituksessa näkymätön Jumala (vrt. Kol.1:15; 1 Tim. 1:17) rakkautensa ylenpalttisuudesta puhuttelee ihmisiä kuin ystäviään (vrt. 2 Moos. 33:11; Joh. 15:14-15) ja vaeltaa heidän keskuudessaan (Bar. 3:38) kutsuakseen ja liittääkseen heidät yhteyteen itsensä kanssa.” (DV 2)

Opetusvirasta tai kirkon jäsenyydestä ei puhuta mitään, vaan yhteydestä Jumalaan, joka toteutuu Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Silmiin pistää evankeliumikeskeisyys: pitkin pelastushistoriaa Jumala on valmistanut ”tietä evankeliumille” (DV 3). Jeesus Kristus täyttää pelastuksen työn, vahvistaa ilmoituksen jumalallisin todistuksin ja lähettää Hengen sen täydentämiseksi. Ilmoitusta ei samaisteta ”pyhiin dogmeihin”, vaan siihen, ”että Jumala on meidän kanssamme vapahtaakseen meidät synnin ja kuoleman pimeydestä ja herättääkseen meidät iankaikkiseen elämään” (DV 4).

DV 5 ja 6 vaikuttavat tämän kauniin esityksen jälkeen lähinnä pakolliselta Vatikaani I:n tunnustukselta. Olihan kyseessä katolisen kirkon konsiili, Vatikaani II, ja konsiili-isät varmasti halusivat esittää olevansa jatkumossa Vatikaani I:n kanssa, ettei syntyisi vaikutelmaa täydestä epäjatkuvuudesta. Silti varsinkin kuudes luku vaikuttaa melko teennäiseltä, pakonomaiselta Vatikaani I:n tiivistelmältä – paljon jo kertoo se, että Vatikaani I:n opit on heivattu luvun loppuun ikään kuin jälkikirjoitukseksi.

DV ilmoituksen välittämisestä

DV:n toinen luku käsittelee kysymystä ilmoituksen eteenpäin välittämisestä. Toisin kuin Trentossa ja Vatikaani I:ssä, joissa ilmoituksen vain julistettiin sisältyvän Raamattuun ja traditioihin, Vatikaani II lähtee liikkeelle evankeliumista, jota Kristus käski apostolien saarnata kaikille ”koko pelastavan totuuden ja elämänohjeiden lähteenä” (DV 7). Apostolit ja apostoliset miehet tallensivat tämän evankeliumin kirjoihin Hengen innoittamana, ja he myös asettivat piispoja säilyttämään evankeliumin kirkossa.

DV 8 painottaa apostolien julistuksen lopullisuutta: se on ”keskeyttämättömästi säilytettävä aikojen loppuun saakka”, ja se ”sisältää kaiken, mikä johtaa Jumalan kansan elämään pyhästi ja kasvamaan uskossa”. Silti tämä traditio ”jatkuu Pyhän Hengen avulla Kirkossa”, jossa sen ymmärrys myös ”kasvaa” uskovien mietiskelyn ja kokemuksen sekä piispojen julistuksen avulla. Tämän tradition välityksellä ”Kirkko on tullut tuntemaan pyhien kirjojen koko kaanonin” ja sen avulla ”myös itse pyhät kirjoitukset käsitetään yhä syvemmin”.

Tässä esitetään ohittamaton pointti: Raamatun koti on kirkossa, eikä Raamattua ole ilman traditiota. Vaikka joku kuinka väittäisi uskovansa pelkkään Raamattuun, on tuo usko peräisin nimenomaan katolisen kirkon traditiosta: kirkon sisäinen opetus ja kokemus määräsi sen, mitkä kirjat Uuteen testamenttiin otettiin – Raamattu ei sitä itse kertonut.

Uuden testamentin kristityt eivät olleet Uuden testamentin kristittyjä – heillä ei ollut Uutta testamenttia, heillä oli vain evankeliumi, Kristus. Jos uskomme Uuteen testamenttiin, uskomme myös siihen, että ”Pyhä Henki, jonka kautta evankeliumin elävä ääni kuuluu Kirkossa ja sen kautta koko maailmassa, johtaa uskovat koko totuuteen ja antaa Jumalan sanan runsaasti asua heissä (vrt. Kol. 3:16)” (DV 8).

DV 9 tiivistää konsiilin opin Raamatusta ja traditiosta: ne ”ovat keskenään vuorovaikutuksessa”, pulppuavat ”samasta jumalallisesta lähteestä” ja ”tähtäävät samaan tarkoitukseen”. Kirkko ei siis ”ammenna varmuuttaan kaikista ilmoitetuista asioista yksin pyhästä Raamatusta”. Sola scripturasta väiteltiin konsiilissa perusteellisesti. Sanavalinta on siksi huomioitava tarkkaan.

Traditiota ei nosteta Raamatun rinnalle toiseksi innoitetuksi ilmoituksen lähteeksi (se on vain toinen kanava, jota pitkin samaa ilmoitusta välitetään eteenpäin). Konsiili puhuu sola scripturan kieltäessään ainoastaan ”varmuuden ammentamisesta” – se välttää tahallaan perinteisiä sola scripturan määritelmiä kuten ”ylin/ainoa ohje”, ”ainoa erehtymätön ohje”.

Traditio ja Raamattu muodostavat ”Jumalan sanan yhden pyhän talletuksen, joka on uskottu Kirkolle” (DV 10). Kun pyhä kansa pitää siitä kiinni, pysyy se apostolien opissa ja yksimielisyydessä. Jumalan sanan autenttinen eli auktoritatiivinen tulkinta on kuitenkin uskottu ”yksin Kirkon elävälle opetusviralle”, joka ei kuitenkaan ole Sanan yläpuolella vaan ”palvelee sitä opettaen ainoastaan, mitä sille on uskottu”, säilyttää sen pyhänä ja selittää sitä uskollisesti (DV 10).

Esitys on kaunis, ja näin sen kuuluisikin mennä. Ongelma on vain se, että vuosisatojen ajan meininki oli hieman erilainen, kuten viime viikolla nähtiin – kaiken ydin oli opetusviran ja pyhien dogmien uskominen, ja pitkin vuosisatoja uusien dogmien lisäily uskon talletukseen on aina johtanut siihen, ettei yksimielisyys olekaan säilynyt. Mitäs jos kirkko ei olekaan aina ollut uskollinen palvelija, vaan pitänyt itseään sanan Herrana? Riittääkö evankeliumi, vai pitääkö kaikkien vuosisatojen dogmitkin uskoa, varsinkin jos niiden apostolisuus ja raamatullisuus on vähintäänkin kyseenalaista?

DV jää tässä harmillisen kaksitulkintaiseksi. Toisaalta tekstistä huokuu ”Vatikaani II:n henki”, joka ei puhu ”pyhistä dogmeista” vaan pelastavasta evankeliumista. Toisaalta kuitenkin edelleen puhutaan auktoritatiivisesta opetusvirasta, mitä kautta vanhat dogmit voi luonnollisesti ”ujuttaa sisään”. Tällöin kuitenkin kaikki kaunis puhe pelastavasta evankeliumista tulee kyseenalaiseksi – evankeliumista tulee vain yksi dogmi muiden joukossa, ja sen pelastava voima tulee riippuvaksi muiden dogmien oikeasta tunnustamisesta.

DV inspiraatiosta ja raamatuntulkinnasta

DV:n kaksitulkintaisuus jatkuu, kun 3. luku kertoo Raamatun opettavan erehtymättömästi ”sen totuuden, jonka Jumala meidän autuutemme vuoksi on tahtonut saada Raamattuun kirjoitetuksi” (DV 11). Tämän voi tulkita joko niin, että koko Raamattu on erehtymätöntä totuutta meidän pelastukseksemme, tai sitten niin, että erehtymätöntä Raamatussa on se, mikä on kirjoitettu pelastukseen johtamiseksi (evankeliumi), kun taas historiallisissa tms. yksityiskohdissa voisi olla virheitä. Edellisellä tulkinnalla on takanaan tradition voima, jälkimmäisellä monet johtavat teologit ja historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen tulokset.

Aiempi epäselvyys opetusviran paikasta erehtymättömänä totuuden tulkitsijana jatkuu DV 12:ssa, kun käsitellään Raamatun tulkintaa. Vatikaani I:ssä asia oli selvä: Kirkko on Raamatun tosi tulkitsija, eikä Raamattua saa tulkita isien konsensusta vastaan. Vatikaani II ottaa paljon modernimman lähestymistavan samaan asiaan: on ”tarkkaan tutkittava, mitä hagiografit todella ovat tarkoittaneet”, minkä vuoksi on ”muun muassa otettava huomioon myös ’kirjallisuuden lajit'” (DV 12).

Konsiili antaa ohjeita eksegeeteille (ei vain paaville ja piispoille): on katsottava myös ”koko Raamatun sisältöä ja sen ykseyttä” sekä ”koko Kirkon elävää traditiota ja uskon analogiaa”. Juuri eksegeettien ”valmistavan tieteellisen työn avulla” kirkon kanta voi kypsyä, sillä kaikki on ”viime kädessä alistettu Kirkon ratkaistavaksi” (DV 12). Vaikka kirkko pysyy lopullisena tulkinnallisena auktoriteettina, DV antaa raamatuntulkinnan ensisijaisesti eksegeettien käsiin, joiden tehtävä on sitten valmistaa ja kypsytellä kirkon kantaa. Eksegeetit ovat ammatillisia tulkitsijoita, kirkko auktoritatiivinen tulkitsija.

Tämä tietysti herättää kysymyksen jälleen kerran menneistä tulkinnoista ja dogmeista, jotka tehtiin ilman nykyeksegetiikan työkaluja, joita konsiili nyt pitää arvossa. Entä jos eksegeetit toteavatkin aiemmat viralliset tulkinnat kestämättömiksi, kun otetaan huomioon hagiografien tarkoitus, kirjallisuuden lait ja kirkon alkuperäinen traditio. Juuri näinhän on monen dogmin kohdalla käynyt. Asian ratkaisemiseksi tarvitaan varmasti paljon työtä – ja Vatikaanin III konsiili.

Joka tapauksessa Vatikaani II teki läpimurron kirkon suhteessa Raamattuun ja Jumalan ilmoitukseen. DV 13 tiivistää ilmoituksen ja inspiraation mysteerin ja sen suhteen inkarnaatioon: ”Ihmisten kielellä ilmaistuina ovat Jumalan sanat näet tulleet ihmisen puheen kaltaiseksi, niin kuin ikuisen Isän Sana kerran tuli ihmisten kaltaiseksi ottaen omakseen ihmisen heikkouden.”

Explore posts in the same categories: Ekumeeniset konsiilit, Raamattu ja traditio, Raamattuteologia, Teologia, Vatikaani II ja sen tulkinta

3 kommenttia : “Vatikaani II jumalallisesta ilmoituksesta, osa 1”


  1. Emil. kirjoitat: ”DV jää tässä harmillisen kaksitulkintaiseksi. Toisaalta tekstistä huokuu “Vatikaani II:n henki”, joka ei puhu “pyhistä dogmeista” vaan pelastavasta evankeliumista. Toisaalta kuitenkin edelleen puhutaan auktoritatiivisesta opetusvirasta, mitä kautta vanhat dogmit voi luonnollisesti “ujuttaa sisään”. Tällöin kuitenkin kaikki kaunis puhe pelastavasta evankeliumista tulee kyseenalaiseksi – evankeliumista tulee vain yksi dogmi muiden joukossa, ja sen pelastava voima tulee riippuvaksi muiden dogmien oikeasta tunnustamisesta.”

    Tässä on juuri se perusongelma jonka vuoksi käsittääkseni uskonpuhdistus valitsi ”yksin kirjoitukset” -linjan. Tuo ”jokin muu” kuin Raamattu (on ehdotettu myös että vain Pyhän Hengen omaavat voisivat tulkita sitä lainkaan oikein) tuo Raamatun rinnalle asian, joka periaatteessa – joka usein muuntuu käytännöksi – voi kumota Raamatun oman ilmoituksen. Kolmas tällainen taho ovat eksegeetit, joilla on tavallaan ”asiantuntija-auktoriteetti”. Kun sitten tiedämme näiden ”asiantuntijoiden” kumoavan välistä jopa keskeisimmätkin Raamatun opit neitseestäsyntymisineen päivineen, onko ihme jos maallikon korvissa ”sola scriptura” – yksin kirjoitukset kaiken opin ja elämän lähteenä ja normina – soi kuin musiikki? Mm. Tapio Puolimatka on korostanut sitä miten maallikko voi usein ymmärtää Raamattua paremmin kuin tutkijaeksegeetit, jos ottaa todesta itse Raamatun pääsisällön, Jeesuksen Kristuksen evankeliumin.

    • Emil Anton Says:

      Sakari, samantapaisia olen ajatellut, mutta sola scriptura ampuu silti hieman ohi. Se pyrkii kai suojelemaan evankeliumia, mutta se joutuu silti lisäämään tulkintaohjeen itse sola scriptura oppiin (se mikä ajaa Kristusta tai evankeliumi pääsisältönä). Sola scriptura sinänsä ei ratkaise ongelmaa, koska sieltä voi valita vaikka mitä kaikkea evankeliumia hämärtämään. Solo evangelio olisi paljon parempi, samalla se korvaisi pelastusopissa sola fiden kätevästi.


      • Sola scrpitura ei tietenkään oppina ratkaise kaikkia ongelmia. Onhan tämä vain muodollinen lausuma, on myös tarkattava sitä mihin oppi johtaa sisällöllisessä mielessä. Luterilainen uskonpuhdistus manifestoi tästä syystä myös muut sola -lausumat armoa, uskoa ja Kristusta koskien. Nämäkin tietysti ovat valtavia, jopa iskusanamaisia tiivistelmiä, mutta minusta niissä on hienoa juuri se, että niihin on voitu tiivistää niin paljon. Useinhan ajattelun korkeatasoisuus ilmenee nimen omaan kyvyssä pelkistyksiin ja yleistyksiin. Muuten kahlaamme loputtomassa sekavuuden rämeikössä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: