Vatikaani I Jumalan ilmoituksesta

Kuten toissaviikon postauksessa kävi ilmi, vietämme uskon vuotta ja Vatikaanin II kirkolliskokouksen 50-vuotisjuhlaa. Lupasin, että uskon vuosi näkyisi tällä blogilla Vatikaani II:n teksteihin ja teologiaan perehtymisenä.

Vatikaani II:n todellisen ihmeellisyyden tajuaa kuitenkin parhaiten lukemalla ensin Vatikaanin I kirkolliskokouksen (1869-1870) asiakirjoja. Vertailemalla näitä kahta konsiilia voi todella huomata, minkälaisesta teologisesta vallankumouksesta Vatikaani II:ssa on kyse.

Erityisen mielenkiintoista on se, että Vatikaani I:n konstituutioilla on ikään kuin vastineensa Vatikaani II:ssa – molemmat konsiilit käsittelivät siis samoja teologisia aihepiirejä. Vatikaani I ehti julkaista vain kaksi konstituutiota (sota katkaisi konsiilin) – ensimmäinen niistä käsitteli Jumalan ilmoitusta (Dei Filius), toinen oli luonteeltaan kirkko-opillinen (Pastor Aeternus).

Myös Vatikaani II:n konstituutioissa käsitellään ilmoitusta (Dei Verbum) ja kirkko-oppia (Lumen Gentium). Lisäksi Vatikaani II julkaisi vielä kaksi konstituutiota, Sacrosanctum Concilium liturgiasta ja Gaudium et Spes kirkon suhteesta nykymaailmaan. Konsiili onkin ehkä laajimmin tunnettu juuri liturgisista uudistuksista ja avautumisesta nykymaailmalle.

Mutta mitä sanovat perinteisempiä teologisia aiheita käsittelevät konstituutiot? Miten ne suhtautuvat samoja asioita käsitelleisiin aiempiin dogmaattisiin lausuntoihin? Miksi tarvittiin uusia konstituutioita aiheista, joita oli jo käsitelty ekumeenisessa konsiilissa? Taustaksi tutustumme ensin Vatikaani I:n konstituutioon jumalallisesta ilmoituksesta.

Dei Filiuksen johdanto

Suomenkielisessä laitoksessa Vatikaani II:n konstituutio jumalallisesta ilmoituksesta (Dei Verbum) on vain 25 sivua pitkä. Vatikaani I:n konstituutio jumalallisesta ilmoituksesta Dei Filius on vielä lyhyempi, vain 13 sivun pituinen. Tämän jälkimmäisen johdantolukua tutkimme aivan ensiksi ”päästäksemme tunnelmaan”.

Vatikaani I:n Dei Filius ilmoittaa alkuun Jeesuksen auttavan kirkkoa sen opettaessa, siunaten sitä sen toimiessa ja tukien sitä sen horjuessa. Erityisesti tämä on tullut ilmi Trenton konsiilin hedelmistä: sen ansiosta ”pyhät dogmit on nyt tarkemmin määritelty ja laajemmin selitetty, erehdykset tuomittu ja niiden leviäminen pysäytetty”.

Vaikka erehdysten leviäminen tekstin mukaan oli pysäytetty (?), pian jo tunnustetaan, että ”hyvin monilla tahoilla on mainitun pyhän kirkolliskokouksen auktoriteettia alettu halveksia”. Protestantit, joita konstituutio kutsuu nimellä ”Trenton Isien tuomitsemat harhaoppiset ryhmittymät”, ovat asteittain ”jakautuneet lukuisiksi keskenään erimielisiksi ja toisiaan vastaan taisteleviksi lahkoiksi”, mikä on seurausta kirkon jumalallisen opetusviran hylkäämisestä.

Lahkoistuminen on aiheuttanut monien uskon luhistumisen, eikä edes pyhää Raamattua, ”joka aikaisemmin oli julistettu kristinopin ainoaksi lähteeksi ja tuomariksi”, ole enää pidetty jumalallisena, ”vaan sitä on alettu samaistaa mielikuvituksellisiin myytteihin”.

Dei Filius vetää suorat viivat protestanttisuudesta liberaaliteologiaan ja sitten rationalismiin tai naturalismiin, joka pyrkii karkottamaan Kristuksen ihmismielistä ja kulttuureista. Kristinuskon hylkääminen on saanut monet lankeamaan ”panteismin, materialismin ja ateismin syövereihin”. Tällaisen ”jumalattomuuden kaikkialla riehuessa” jopa jotkut katolilaiset ovat eksyneet sekoittamaan tieteen ja uskon ja vääristämään dogmien merkitystä.

Kirkko ei tietenkään voi katsella tätä sivusta välinpitämättömänä, onhan se kansojen äiti ja opettaja. Paavi on päättänyt piispojen kanssa ”julistaa Kristuksen pelastavaa oppia sekä samalla Jumalan meille antamalla vallalla tehdä tiettäväksi ja tuomita tämän opin vastaiset erehdykset”.

Dei Filiuksen johdannon voisi tiivistää lyhyesti näin: ”Protestantismi on kaiken pahan alku ja juuri.” Teksti ihannoi Trentoa, joka tuomitsi protestanttien harhaopit, mutta voivottelee kaikkia nykyajan erheitä, jotka se johtaa suoraan protestantismista kiinnittämättä huomiota filosofiseen ja tieteelliseen vallankumoukseen, jolla oli juurensa myös katolisessa maailmassa (esim. Descartes ja Galileo).

Jumalan ilmoituksessa olennaista on kirkon opetus, paavin ja piispojen Jumalalta saatu valta selittää kirjoitettua ja tradition välittämää Jumalan sanaa sekä tuomita erehdyksiä. Tätä opetusta tarjotaan sitten johdannon hengessä neljän luvun verran, ja jokaista lukua vastaa myös joukko kaanoneita eli anateemoja harhojen tuomitsemiseksi.

Dei Filiuksen opetus ilmoituksesta

Luku 1 on lyhyt skolastinen esitys Jumalasta ja hänen ominaisuuksistaan, eikä siitä ole sen kummempaa sanottavaa. Luvun 2 otsikko sen sijaan menee asian ytimeen: ”Jumalallisesta ilmoituksesta”. Ensimmäinen opetus on se, että ”ihmisjärjen on luonnollisen valon avulla mahdollista luontokappaleista lähtien varmuudella oppia tietämään Jumala”.

Jumala on kuitenkin nähnyt hyväksi ilmoittaa itsensä ja ”iankaikkiset tahtonsa säädökset” myös ”toisella, yliluonnollisella tavalla”. Tämän ansiosta ”kaikkien ihmisten on mahdollista tietää viipymättä, varmasti ja ilman erehdyksiä nekin jumalalliset asiat, jotka kyllä itsessään olisivat järjelläkin saavutettavissa”.

Ei tuhlata aikaa sen kysymiseen, kuinka yllä sanottu pätee kristinuskon vaikutuspiirin ulkopuolisiin ihmisiin, vaan kysytään sen sijaan, eikö ilmoituksella ole muuta syytä kuin sen vahvistaminen, mitä ihminen voi jo muutenkin tietää.

Dei Filius kiirehtii myöntämään, ettei tämä ole ”absoluuttisen välttämätön” syy yliluonnolliselle ilmoitukselle, vaan se, että Jumala on säätänyt ihmiselle ”yliluonnollisen päämäärän, joka on osallistuminen jumalallisiin hyvyyksiin, jotka puolestaan ylittävät kokonaan ihmisen käsityskyvyn”.

Missä tämä yliluonnollinen ilmoitus sitten on? Se sisältyy Trenton opin mukaisesti ”sekä Raamatun kirjoihin että kirjoittamattomiin traditioihin, jotka apostolit  vastaanottivat itsensä Kristuksen suusta tai jotka apostolit Pyhän Hengen sanelemina ovat antaneet eteenpäin kuin kädestä käteen ja jotka ovat saapuneet meille asti”.

Mitä Raamattuun tulee, sen kirjat on omaksuttava ”pyhinä ja kanonisina kokonaisuudessaan ja kaikkine osineen, niin kuin ne ovat vanhassa latinalaisessa Vulgata-laitoksessa”, nämä kirjat ovat nimittäin Jumalan kirjoittamia. Mitä raamatuntulkintaan tulee, ”Raamatun merkityksenä on pidettävä sitä, mistä on pitänyt ja pitää kiinni pyhä äiti kirkko”, eikä kenenkään ole lupa tulkita Raamattua ”vastoin Isien yksimielistä konsensusta”. (DF 2).

Vaikka johdanto lupasi ”Kristuksen oppia”, luku jumalallisesta ilmoituksesta tarjoaa lähinnä skolastista teologiaa ja terminologiaa sekä Trenton toistoa – raamattusitaatteja on kolme, eikä yksikään niistä tule evankeliumeista. Kristus mainitaan vain kerran kirjoittamattomien traditioiden lähteenä ja toisen kerran Hepr. 1:1-2 sitaatissa. Pääasia on edelleen se, että kaikki varmasti hyväksyvät kirkon auktoriteetin ja oppimääritelmät.

Dei Filius uskosta 

Samoilla linjoilla jatkaa kolmas, uskoa käsittelevä luku. Uskon teemaa sopiikin miettiä uskon vuonna. Usko, jonka Trento määritteli ihmisen pelastuksen alkukohdaksi, on ”yliluonnollinen hyve, jolla me Jumalan innoittamina ja armon auttamina uskomme sen olevan totta, mitä Jumala on ilmoittanut” – ja sen teemme ”sen auktoriteetin tähden, joka kuuluu itse ilmoituksen antavalle Jumalalle”.

Usko on siis sen hyväksymistä todeksi, minkä Jumala on ilmoittanut (ja ilmoitus sisältyy Raamattuun ja traditioon, kuten on nähty) Jumalan auktoriteetin tähden. Usko ei siis ole uskoa Jumalan olemassaoloon (senhän ihminen voi tietää luonnollisella järjellä, kuten on nähty) – usko on ilmoituksen hyväksymistä todeksi.

Jottei usko olisi sokeaa vaan sopusointuista järjen kanssa, ”Jumala halusi liittää Pyhän Hengen sisäiseen apuun ulkoisia todisteita ilmoituksestaan, kuten Jumalan tekoja, erityisesti ihmeitä ja profetioita”. Ihmeet ja profetiat ovat ”mitä varmimpia merkkejä jumalallisesta ilmoituksesta” – siksi Jeesus teki ihmeitä ja profetoi.

Seuraavaksi DF esittää, että usko on Jumalan lahja ja ”pelastukseen kuuluva teko” silloinkin, kun se ”ei vaikuta rakkauden kautta” (vrt. Gal. 5:6) – tällöinkin ihminen on yhteistyössä Jumalan armon kanssa. ”Siksi on uskottava jumalallisella ja katolisella uskolla kaikki se”, mikä sisältyy Raamattuun tai traditioon tai minkä kirkon normaali ja universaali opetusvirka esittää uskottavaksi Jumalan ilmoituksena.

Hepr. 11:6:n siivittämänä DF julistaa, ettei ilman uskoa voi milloinkaan tapahtua vanhurskauttamista, eikä ”kukaan, joka ei pysy uskossa loppuun asti, voi saavuttaa iankaikkista elämää”. Jotta ihmiset voisivat omaksua ja säilyttää uskon, Jumala perusti Poikansa kautta kirkon ja pani siihen selviä merkkejä, joiden perusteella kaikkien on mahdollista oppia tuntemaan se ”ilmoitetun sanan vartijana ja opettajana”.

Yksin katolinen kirkko muodostaa ”ihmeellisen leviämisensä, ainutlaatuisen pyhyytensä ja kaikissa hyvissä töissä osoittamansa jatkuvan hedelmällisyytensä, katolisen ykseytensä ja voittamattoman lujuutensa kautta pysyvän ja voimakkaan perusteen ilmoituksen uskottavuudelle”.

Tätä todistusta vahvistaa ylhäältä tuleva voima, joka auttaa harhailevia ja vahvistaa valkeudessa vaeltavia. ”Niinpä niiden ihmisten tila, jotka uskon taivaallisen lahjan kautta pitäytyvät katoliseen totuuteen, on aivan toinen kuin niiden, jotka inhimillisten mielipiteiden johtamina seuraavat väärää uskontoa. Niillä taas, jotka ovat omaksuneet uskon kirkon opetusviran alaisuudessa, ei voi koskaan olla pätevää syytä muuttaa tai epäillä tätä uskoa.”

DF3 päättyy neljään sitaattiin Uudesta testamentista. Niissä kaikuu apostolinen pelastuksen sanoma, mutta se on asetettu vahvasti aiemman ”magisterialismin” kontekstiin. Valkeus on samaistettu opetusviran opetuksen hyväksymiseen, kaikki muut ovat harhailevia, eikä kukaan voi päästä ikuiseen elämään ilman katolista, opetusviran määrittelemää uskoa. Katolinen kirkko esitetään pyhänä ja mahtavana ja sen totuus ilmiselvänä.

DF uskosta ja järjestä

Konstituution viimeinen luku käsittelee uskoa ja järkeä. Sen mukaan kirkko on ”yksimielisesti aina pitänyt ja edelleen pitää kiinni siitä, että on olemassa kaksi tietämisen muotoa”, uskoon ja järkeen perustuva tietäminen. Usko on ”järkeä korkeampi”, mutta niiden välillä ei ”voi koskaan esiintyä todellista ristiriitaa”, koska ilmoituksen Jumala on myös pannut ihmisluontoon ”järjen valon”, eikä ”totuus koskaan voi olla ristiriidassa jonkin toisen totuuden kanssa”.

DF varautuu heti kokemuksen nostattamaan vastalauseeseen: ”Väärä vaikutelma ristiriidasta syntyy ennen kaikkea siitä, ettei uskon dogmeja ole ymmärretty eikä esitetty niin kuin kirkko ne käsittää, tai sitten pelkkiä mielipiteitä on pidetty järjen saavuttamina tuloksina.”

Seuraava lause tekee selväksi, kumman on ristiriitatilanteessa taivuttava: ”Me siis julistamme oppiratkaisuna, että jokainen väite, joka on ristiriidassa Jumalan valaiseman uskontotuuden kanssa, on kokonaan väärä.” Kirkolla on Jumalan antama oikeus ja velvollisuus ”tuomita väärä tieteellisyys”, joten kristityt eivät saa puolustaa uskon vastaisia mielipiteitä ”tieteen tuloksina”, vaan heidän on pidettävä niitä ”totuuden ulkomuotoon petollisesti verhoutuneina erheinä”.

Uskon ja järjen ristiriidattomuuden takia kirkko ”ei mitenkään vastusta inhimillisen tutkimuksen eri muotoja”, mutta samalla se ”tarmokkaasti pyrkii siihen, etteivät tieteet omaksu itseensä jumalallisen opin vastaisia erehdyksiä”. Jumalan ilmoittamaa oppia ei näet ole annettu ihmisille filosofian keinoin täydellistettäväksi, vaan kirkolle uskollisesti ja erehtymättömästi säilytettäväksi ja julistettavaksi.

”Tästä johtuen on aina säilytettävä se pyhien dogmien merkitys, jonka pyhä äiti kirkko kerran on julistanut, eikä tästä merkityksestä saa koskaan jonkin korkeamman ymmärtämisen nimissä tai hahmossa poiketa.” Tieto ja ymmärrys saavat kasvaa, kunhan se tapahtuu ”yhden yhteisen dogman, yhden ja saman merkityksen ja saman käsityksen puitteissa”.

DF:n 4. luku vahvistaa jo aiemmin huomatun: kaiken A ja O ovat ”pyhät dogmit”, joista on pidettävä kiinni juuri sellaisina, kuin ne on joskus määritelty. Opetusvirka ja sen dogmit ovat varmin totuuden lähde, väitettyjä ilmoituksen lähteitä eli Raamattua ja traditiota siteerataan vain harvoin ja valikoiden, silloinkin lähinnä vain tekstin kaunistamiseksi.

4. luvun jälkeen seuraa lähes 20 kaanonia, joissa tuomitaan anateemalla DF:n sisältöä kyseenalaistavia mielipiteitä. Esimerkiksi: IV, 3: ”Jos joku sanoo olevan mahdollista, että tieteen kehityksen myötä kirkon määrittelemille dogmeille voidaan antaa toinen merkitys kuin se, jonka kirkko on ymmärtänyt ja ymmärtää niillä olevan: hän olkoon erotettu.”

Lopuksi

Vasta DF:n taustaa vasten voimme todella arvostaa Vatikaani II:n opetusta. DF:ää ei kiinnosta Jeesuksen opetus, ei apostolien opetus, ei kirkkoisien opetus, ei pelastushistoria, ei evankeliumi. 1800-luvun katolisuudessa skolastinen ja trentolainen teologia on yhtä kuin kirkon ikiaikainen usko, eikä sitä tarvitse sen kummemmin todistella.

Opetusvirka on totuuden erehtymätön äänitorvi, senhän osoittaa kirkon ylivoimainen suuruus ja pyhyys (kirkon synnit eivät tietenkään todista mitään).Yhtään itsekriittistä sanaa ei lausuta, eikä katolilaisilla ole yhtään pätevää syytä epäillä kirkkonsa uskoa. Kaikki muut kuin opetusviralle uskolliset katolilaiset ovat harhaisia, ja kaikki pyhät dogmit kyseenalaistavat mielipiteet on tuomittava.

Vatikaani I luuli saavansa kasvavat kirkon auktoriteetin hylänneet massat takaisin kuuluttamalla entistä kovemmalla äänellä omaa erehtymättömyyttään. Ihmisten todellisiin ongelmiin ei käyty käsiksi, vasta-argumentteja ei analysoitu, vaihtoehtoisia vastauksia ei huomioitu.

Kirkon maine kapeakatseisena, vanhanaikaisena dogmaattisena instituutiona ei pitäisi kummastuttaa ketään Vatikaani I:n tekstejä lukenutta. Ei ihme, että Johannes XXIII halusi 50 vuotta sitten vihdoin avata ikkunat ja päästää raitista ilmaa sisään.

Kirkko joutui odottamaan DF:n jälkeen 95 vuotta uutta konstituutiota Jumalan ilmoituksesta. Tämän blogin lukijat pääsevät pälkähästä viikossa.

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Ekumeeniset konsiilit, Raamattu ja traditio, Usko ja järki

One Comment : “Vatikaani I Jumalan ilmoituksesta”

  1. joma Says:

    Ja ensi viikolla postaus Vatikaani ykkösen ansioista?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: