Nainen ja pappisvirka

Pääsen nyt jatkamaan yhdellä iskulla kahta kesken jäänyttä sarjaa. Yhtäältä palaan Eero Huovisen tuotannon pariin ja erityisesti hänen akateemiseen tuotantoonsa, toisaalta jatkan pohdintaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virasta ja sen katolisen tunnustamisen mahdollisuuksista.

Huovisen tuotanto ja kysymys virasta yhdistyvät kirjassa Nainen ja pappisvirka (Helsinki: STKSJ 1979), jota tämä artikkeli käsittelee. Huovisen akateemisen tutkimuksen esittely jatkuu myöhemmin hänen Luther- ja Küng-tutkimuksillaan, naispappeuskysymys taas jatkuu naistenpäivän lähestyessä seuraavilla viikoilla ensin  katolisen kirkon virallisella kannalla argumentteineen ja sitten omalla teologisella pohdinnallani.

Nainen ja pappisvirka keskittyy lähinnä Suomessa 1970-luvulla käytyyn keskusteluun. Kuten myöhemmästä historiasta tiedetään, Huovinen itse muutti kantansa jossain vaiheessa prosessia kielteisestä myönteiseksi, ja 1980-luvulla Suomen ev.-lut. kirkko päätyi lopulta vihkimään naisia pappisvirkaan.

Huovisen kirja on kuitenkin ns. ”puolueeton” tutkimus, jossa sekä puoltajien että torjujien raamatulliset ja dogmaattiset argumentit esitellään ja analysoidaan systemaattisella ja mielenkiintoisella tavalla. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille virkateologiasta ja teologisesta hermeneutiikasta kiinnostuneille.

Suomalaisen luterilaisuuden virkanäkemyset

Olin pitkään kaivannut selkeitä teologisia lähteitä luterilaisesta virkakäsityksestä, koska kokemuksestani tiesin, että siitä esiintyy Suomen kirkon (sallittakoon tämä lyhyempi ilmaus) piirissä erilaisia tulkintoja. Huovinen tarjoaa juuri sitä, mitä olin toivonut, vaikkakaan en osannut näin laajaa virkateologian analyysiä tältä kirjalta odottaa.

Huovinen aloittaa raamatullisista argumenteista ja esittelee kolme erilaista näkemystä ”alkukirkon virasta” (Huovisen termi, joka ei vielä edellytä, että mitään vakinaista virkaa olisi ollut) ja sen kehityksestä eli siitä seurakunnallisesta todellisuudesta, josta Uuden testamentin kirjat meille kertovat.

Ensimmäinen on klassinen liberaaliluterilainen (à la von Harnack) kanta, jota luonnehtii ”Hengen” ja ”viran” vastakkainasettelu. Sitä edusti suomalaisessa keskustelussa eksegeetti Rafael Gyllenberg. Tämän kannan mukaan paavalilainen spontaani tehtävänjako edustaa alkuperäistä ja puhdasta mallia, kun taas jo pastoraalikirjeissä liu’utaan kohti katolisuutta.

Toisen kannan mukaan alkukirkon virka nousee seurakunnan elämästä. Tätä kantaa kannatti mm. eksegeetti ja piispa Aimo T. Nikolainen. Jeesus ei asettanut virkaa, vaan kirkon elämästä nousee tarve erilaisiin tehtävänjakoihin. Tämän mallin mukaan Uudesta testamentista löytyy vaihtoehtoisia virkamalleja, eikä yksi ole lähtökohtaisesti toista parempi. Kirkko voi eri tilanteissa tarpeen sanelemana päätyä erilaisiin ratkaisuihin.

Kolmannen kannan mukaan (mm. dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen) Kristus itse on asettanut kirkon viran kutsuessaan ja lähettäessään apostolit. Heidän seuraajiaan olivat sittemmin presbyteerit ja kaitsijat, joiden viralle perustuu nykyinen pappisvirka. Tämän mallin mukaan virka oli koko ajan olemassa, mutta kirkon ymmärrys siitä selkeytyi pikku hiljaa, ja tämä kehitys on kirkolle normatiivinen.

Nainen alkukirkossa ja Raamatun kiellot

Ensimmäisen (Gyllenberg) ja toisen (Nikolainen) mallin kannattajien mukaan alkukirkon varhaisvaiheessa naisten ja miesten välillä ei ollut periaatteellista eroa seurakunnallisessa tehtävänjaossa. Koska apostolintehtävää ei katsota viran perustaksi, apostolien sukupuolella ei ole merkitystä naispappeudelle.

Koska viran lähtökohtana on alkukirkon elämä laajemmin, päteviä argumentteja naispappeuden puolesta ovat vaikkapa Jeesuksen yleinen suhtautuminen naisiin ja Paavalin sana, jonka mukaan Kristuksessa ei ole miestä eikä naista (Gal. 3:28).

Kolmannen kannan edustajat sen sijaan katsovat, että jo alkukirkon varhaisvaiheessa virka (apostolinvirka) oli varattu miehille. Naispappeuden torjujat edustavat tätä kantaa, mutta myös osa sen puoltajista.

Nämä jälkimmäiset myöntävät tilanteen, mutta kysyvät, miksi näin oli. Tuonaikainen tilanne ei vielä automaattisesti merkitse saman ratkaisun normatiivisuutta nykypäivän kirkolle.

Problematiikka kärjistyy Raamatussa esitettäviin naisten puhumis- ja opettamiskieltoihin (1. Kor. 14:36-40 ja 1. Tim. 2:11-15). Näitä kieltoja tulkitaan kahdella olennaisesti erilaisella tavalla: 1) eettisinä ohjeina, jotka liittyvät laajemmin naisen alamaisuuteen, joka puolestaan on ilmaus patriarkaalisen yhteiskunnan järjestyksestä, ja 2) virkaa koskevina ohjeina, jotka ovat osa viran jumalallista säätämystä ja jotka perustuvat luomisjärjestykseen.

Ensimmäisen tulkinnan mukaan kielloissa ei olisi mitään sinänsä Raamatulle ominaista, vaan kiellot heijastavat tuon ajan ja kulttuurin yleistä patriarkalismia. Kieltojen varsinainen tarkoitus on hyvä järjestys, ja nykypäivän kirkkoa sitoo tämä perimmäinen tarkoitus eli tekstien henki, ei niiden historiallisen tilanteen sanelema kirjain.

Toisen tulkinnan mukaan kyseessä on Kristuksen oma käsky, joka säätelee armon välittämisen konkreettista tapaa. Torjujien mukaan ei tule mennä tekstien ”taakse” vaan ottaa teksti sellaisenaan. Toisaalta torjujatkin saattavat mennä omalla tavallaan myös tekstin ”taakse” ja vedota pysyvään luomisjärjestykseen, jota kielto heijastaa.

Dogmaattiset argumentit

Kun siirrytään Raamatusta dogmaattiseen argumentointiin, luterilaisessa keskustelussa yksi pääkysymys on ollut viran luonne. Onko se inhimillinen järjestelymuoto vai jumalallinen säätämys? Kannat on myös jaettu ”funktionaalisiin” ja ”konstitutiivisiin” käsityksiin.

Funktionaalisen (jota Huovinen mieluummin nimittää ”funktionalistiseksi”) käsityksen lähtökohtana on Augsburgin tunnustuksen kohta (CA 5), jonka mukaan virka on asetettu vanhurskauttavan uskon saamista varten. Jumala on säätänyt vain viran tehtävän eli sen, että evankeliumia julistetaan ja sakramentit jaetaan, ei viran konkreettisia muotoja. Virka jumalallisena säätämyksenä siis samaistuu sen tehtävään eli funktioon.

Naispappeuden puoltajat saattavat argumentoida, että virka on puhtaasti inhimillinen järjestelykysymys tai sitten niin, että viran ainoa jumalallinen säätämys kohdistuu sen tehtävään. Mutta he saattavat myös kannattaa konstitutiivista mallia vedoten esim. CA 7:n sanoihin siitä, että kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja sakramenteista. Lisäehdot kuten viranhaltijan sukupuoli on kunnon luterilaisena torjuttava.

Tässä tulee esiin kysymys uskon keskuksen ja periferian eli kehällisten asioiden välisestä suhteesta. Naispappeuden puoltajat ovat olleet taipuvaisia erottelemaan keskuksen ja periferian, naispappeuden torjujat taas ovat tavanneet puhua uskon ”kokonaisuudesta”. Kirkon järjestysmuoto (vaikkei tietenkään kaikki ”hallinto”) on pysyvä, ja pelastuksen ja kirkkojärjestyksen asiat kuuluvat yhteen.

Naispappeuden torjujat vetoavat niin ikään Augsburgin tunnustukseen esittäessään, että virka kuuluu Jumalan säätämiin ja kirkon ykseydelle välttämättömiin asioihin. Virka ei samaistu funktioon vaan edellyttää myös virkaa hoitavan henkilöryhmän, ja tähän ryhmään otettavista meillä on Raamatussa selvät ohjeet. Näin dogmaattinen kysymys palautuu jälleen raamatuntulkinnalliseksi kysymykseksi.

Antropologiset ja ekumeeniset perustelut

Raamatullisiin ja virkateologisiin perusteluihin on lisättävä vielä antropologiset ja ekumeeniset argumentit. Puoltajien mukaan kristillinen käsitys naisesta kuuluu inhimillisen järjen alueelle, ja järki voi ratkaista sukupuolten väliset suhteet eri tilanteissa eri tavoin. Luonnollinen laki ei sisällöllisesti määrittele, mitkä oikeat tai väärät ratkaisut kussankin tilanteessa ovat. Kyseessä on ns. situaatioetiikka eli tilanne-etiikka.

Toisaalta saatetaan esittää, että naisen alistunut tila on seurausta syntiinlankeemuksesta (1. Moos. 3) ja että Kristuksen lunastustyö palauttaa alkuperäisen hyvän järjestyksen. Pappisviran avaaminen naisille korjaisi näin naisen asemaan liittyviä epäkohtia. Torjujat taas esittävät, että naisen alamaisuus on osa pysyvää luomisjärjestystä, ns. kefale-struktuuria, jossa mies on naisen kefale eli pää (1. Kor. 11, Ef. 5).

Torjujien mukaan naisten asema yhteiskunnassa voi kuitenkin vaihdella, nainen voi olla presidentti jne. Tästä ei ole Raamatussa säädöstä. Sen sijaan luomisjärjestys ja kefale-struktuuri pätee ainakin avioliitossa ja kirkossa, sillä näistä on Raamatussa annettu ohjeet. Antropologinenkin kysymys palautuu jälleen raamatuntulkinnalliseksi.

Ekumeenisissa perusteluissa puoltajat esittävät, että kristilliset kirkot voivat itsenäisesti ratkaista naispappeusongelman eri tavoilla. Tämä nousee luontevasti mm. 1. ja 2. raamatullisesta tulkintamallista, funktionalistisesta käsityksestä sekä siitä näkemyksestä, että kysymys viranhaltijan sukupuolesta on teologisesti perifeerinen asia. Lisäksi sanotaan, että kirkkojen ekumeeninen yhteistyö perustuu niiden tunnustukselliseen itsenäisyyteen.

Torjujien argumentaatiossa velvoite opilliseen yksimielisyyteen koko Kristuksen kirkon kanssa estää naispappeuden. Suomen kirkko ei ole teologisesti mikään suvereeninen kokonaisuus, joka voisi tehdä omia ratkaisuja toisista kirkoista välittämättä. Tässä on nähtävissä ekumeeninen perusvalinta kohti vanhoja kirkkoja (katolista ja ortodoksista), sillä monet luterilaiset ja muut protestanttiset kirkot olivat jo hyväksyneet naispappeuden. Tätä argumentaatiota ajoi erityisesti myöhemmin katolisuuteen kääntynyt prof. Seppo Teinonen.

Lopuksi

Nainen ja pappisvirka on todella silmiä avaava lukuelämys, joka auttaa ymmärtämään tulkinnallisen ongelman monitahoisuutta. Kuten Huovinen lopussa toteaa, ”yleisluontoinen ja tarkentamaton Raamatun normatiivisuuden painottaminen ei tässä kysymyksessä vie kovinkaan paljon eteenpäin” (s. 190-191).

Pelissä on valtavia eksegeettisiä, hermeneuttisia, historiallisia, virkateologisia, antropologisia ja ekumeenisia kysymyksiä. Huovisen oma (ja Suomen kirkon ekumeenisissa neuvotteluissa ilmaistu) kanta on kai lopulta se, että Kristus kyllä perusti viran, se on jumalallinen säätämys, mutta viranhaltijan sukupuoli ei sitä ole. Pikemminkin nykytilanne vaatii vihkimään naisia pappisvirkaan.

Erittäin mielenkiintoista tässä kaikessa on se, kuinka vähän luterilainen kysymyksenasettelu lopulta vastaa katolista. Tämä ainakin on mututuntumani, jota tarkentanen ensi viikolla esitellessäni katolisen kirkon virallisen kannan ja sen argumentit. Huovinen viittaa vain lyhyesti lopussa joihinkin näistä asioista ikään kuin lisätutkimuskysymyksinä, joita tähän asti on varsin vähän käsitelty: Raamatun isyyssymboliikka ja se, että Kristus itse oli mies. (s. 197-198)

Mielenkiintoa lisää se, että katolinen kirkko oli ilmaissut kantansa kolme vuotta ennen Huovisen kirjan ilmestymistä, vuoden 1976 asiakirjassa Inter Insigniores. Siihen ja sen argumentteihin, samoin kuin Johannes Paavali II:n auktoritatiiviseen julistukseen Ordinatio Sacerdotalis, käydään kiinni viikon päästä.

Naispappi1

Explore posts in the same categories: Dogmatiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Raamattuteologia, Suomalaiset teologit

Avainsanat: ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

One Comment : “Nainen ja pappisvirka”

  1. Jorma Jokelainen Says:

    Luin juuri artikkelisi täällä konservatiivisen Heligenkreuzin korkeakoulun kirjastossa.

    Loistava artikkeli; Emil Antonia parhaimmillaan.

    Odotan innolla jatkoa…riittäkö rohkeutta, sadanko elämää liikkeelle, ja ihmiset keskustelemaan – sitä vaaditaan jotta kirkko hengittää. Sana tuli lihaksi ja on itse asiassa edelleen lihassa. Siksi kirkon tulee hengittää myös ihmisten lihakeukoilla, ja elää ihmisten liha-aivojen kautta. Sana on todellla lihassa, ei missään gnostilaisessa lihan vihan opin maailmassa – siitähän siinä Paavi Johannes Paavalin lihan teologiassa on oikeastaan kyse….ja olet selvästi pohtimassa pappisvirkaa, virkana , joka toteutuu lihaksi tulleessa Sanassa ja ihmisten pyhitetyssä lihassa… lihaa ei voi enää halveksia, Kristus on pyhitttänyt lihan niin , että apostolien tekojen kautta meille tutulla tavalla, juutalaisenkin sopii syödä kaikkien eläinten lihaa…On paikallaan kysä, onko naisen liha myös pyhittynyt?

    Onko ne perusteet, joilla naispappeus torjutaan todella lopulisesti kiveen hakattuja, jos on niin kenen siihen hakkamia. Feministisen naistutkimuksen ääntä on myös kuunneltava . Itse tässä välillä menetin järkeni täällä konservatiivien korpikorkeakoulussa ryhmäpaineen takia. Mutta nyt taas vanhankn pänna kirjottaa niin kun Kauhavalla asia ilmaistaan. Sukupuolen tutkimusta on myös kuuneltava kirkossa, eikä pitää sitä pelkkänä saatanan juonena. Ei pidä unohtaa viimesiten paavien keskeistä ohjenuoraa: FIDES ET RATIO . Jos on putkiratio rikki, se on nopeasti torpassa niin isännän kuin emännänkin pää sekaisin.

    Mm. Henry de Lubac kirjat ja Hollantilainen katekismus ovat kirjoja , jotka selittävät, miten Jumala pyhittää koko luomakuntaa, ja kirkossa voi aueta opin ymmärrys tavalla, joita ei ennen osattu edes kuvitella. Kardinaali. Newmann esitti seitsemän kriteeriä, joita opin tulee noudatta , jotta se on elävässä traditiossa syntynyttä kirkon omaa oppia. Niillä kriteereillä kannatttaa arvioida myös paavi Johannes Paavalin oppia naispaoppeudesta.. Aika näyttää miihn Jumala Kirkkoa johtaa, Huonostui menee , jos vain ihmiset johtaa. Miten sellainen sairaus tunnistetaan ja millä kriteereillä sen etiologia todennetaan , jos sellaiseen diagnoosiin päädytään.

    MInä en voi sellaiseen ryhtyä pappaiskandidaattina, jon ka tehtävä on vain oppia palvelemaan kirkko. Vapaalle teologille se on mahdollista….ja sitten on mistä keskustellaan , kirkko hengittää, ja Pyhä Henki tosiaankin pyhittää maailmaa.

    Kiitos Eemeli


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: