Efeson konsiili

Jatkan sarjaa ekumeenisista konsiileista (ks. Nikean ja Konstantinopolin konsiilit). Kolmas ekumeeninen konsiili pidettiin Efesossa vuonna 431, eli olemme siirtyneet seuraavalle vuosisadalle. Efeso eroaa aiemmista konsiileista muutamalla merkittävällä tavalla. Siinä missä aiemmat konsiilit tuomitsivat useita harhaoppisia ryhmiä, joihin kuului enemmän tai vähemmän pappeja ja maallikoita, Efesossa vastakkain olivat kirkon suurten piispainistuinten haltijat: Aleksandrian, Antiokian ja Konstantinopolin piispat (patriarkat).

Konflikti oli sen verran traaginen, että Efesosta tuli myös ensimmäinen konsiili, joka jakoi kirkon pysyvästi. Yhä tänäkin päivänä on olemassa kirkkokunta, joka ei ole sitten vuoden 431 ollut hallinnollis-sakramentaalisessa yhteydessä katolis-ortodoksisen kristikunnan kanssa. Tätä kirkkoa kutsutaan idän assyrialaiseksi kirkoksi. Sen jäseniä on kutsuttu historiassa ”nestoriolaisiksi” Efeson konsiilin ekskommunikoiman Konstantinopolin piispan Nestorioksen mukaan.

Johdannoksi

Käytän jälleen lähteenä puolalaista laitosta (Baron-Pietras). Johdannossa todetaan, että Efeson konsiilissa oli näennäisesti kyse ”Jumalanäiti” -tittelin sopivuudesta, mutta varsinaisesti kiista koski tapaa, jolla jumalallinen ja inhimillinen yhdistyvät Kristuksessa. Mielenkiintoista on, että kiistan molemmat osapuolet (Kyrillos Aleksandrialainen ja Nestorios) vetosivat Rooman piispa Celestinukseen, joka taipui Kyrilloksen kannalle ja tuomitsi Nestorioksen vuonna 430.

Nestorios taivutteli keisarin kutsumaan koolle konsiilin, joka kuitenkin järjestettiin järjettömän aikaisin niin, ettei kauempaa tulevilla delegaatioilla ollut mahdollisuutta ehtiä ajoissa. Johannes Antiokialainen saapui 24.6., paavin legaatit 10.7., kun konsiilin alkupäiväksi oli merkitty 7.6. Kyrillos taivutteli piispat aloittamaan konsiilin jo 22.6. ja tuomitsemaan Nestorioksen.

Tilanne paheni, kun Johannes Antiokialainen saapui eikä hyväksynyt päätöstä vaan kokosi oman konsiilin tuomitsemaan Kyrilloksen. Keisari ei hyväksynyt lopulta mitään, paavi Sikstus III taas hyväksyi Kyrilloksen anateemat vuonna 432. Kyrillos ja Johannes sopivat rauhasta ja yksimielisyydestä onneksi lopulta vuonna 433, mutta kuten edellä kävi ilmi, nestoriolainen skisma jäi voimaan.

Pyhä Augustinus oli saanut erityisen kutsun keisarilta osallistua konsiiliin, mutta hän ehti kuolla ennen kuin kutsukirje edes pääsi perille. Capriolus Kartagolainen lähetti konsiilille tästä kirjeen, jossa hän myös valitti, etteivät Afrikan piispat pääse paikalle liian lyhyen varoitusajan takia. Hän kehottaa konsiilia hylkäämään uudet ja ”kirkollisille korville vieraat opit”.

Kyrilloksen ja Nestorioksen kirjeenvaihto

Tuomioita edeltävässä kirjeenvaihdossa Kyrillos ja Nestorios puhuttelevat toisiaan kohteliain sanankääntein, vaikka erimielisyydet toisaalta ovatkin selvät: ”Kunnioitetuimmalle ja Jumalan rakastamalle kanssapalvelijalle Nestoriokselle” (Too eulabestatoo kai Theophilestatoo sylleitourgoo Nestorioo); ”Kunnioitetuimmalle ja hurskaalle kanssapalvelijalle Kyrillokselle” (Too eulabestatoo kai Theosebestatoo sylleitourgoo Kyriloo).

Kyrilloksen huolena on, että ”ymmärtäisimme oikein nämä sanat ja dogmit” ja että erityisesti ”pohtisimme, mitä tarkoittaa, että Jumalan Sana omaksui lihan ja tuli ihmiseksi”. ”Emme näet sano, että Sanan luonto muuttui lihaksi emmekä että se muuttui täydeksi ihmiseksi, joka koostuu ruumiista ja sielusta, vaan pikemminkin, että Sana, yhtyen hypostaattisesti järkevän sielun elävöittämään ruumiiseen tuli ihmiseksi sanomattomalla ja käsittämättömällä tavalla”. (Kyrilloksen 2. kirje, 3)

Pyhästä Neitsyestä ei syntynyt ”tavallinen ihminen, johon Sana myöhemmin olisi asettunut asumaan”, vaan Sana ”yhdistyi jo äidin kohdussa lihaan ja syntyi lihallisesti ottaen omakseen lihansa syntymän”. Sanomme, että hän kärsi ja kuoli puolestamme, ”emme siksi, että Jumalan Sana omassa luonnossaan” olisi kärsinyt tai kuollut – tämän väittäminen olisi ”hulluutta” – vaan siksi, että Sana oli ottanut omakseen ruumiin, joka kärsi ja kuoli. (Kyrilloksen 2. kirje, 4-5)

Jumalan Sana ”ei lakannut olemasta Jumala eikä hylännyt syntymistään Isästä, vaan ottaen omakseen lihan hän pysyi sinä, mikä hän oli”. Kyrillos oli vakuuttunut, että tämä on oikea usko ja että ”pyhät isät” olivat ymmärtäneet asian samoin. ”Siksi he eivät epäilleet nimittää pyhää Neitsyttä Jumalansynnyttäjäksi”, ei siis siksi, että ”Sanan luonto tai sen jumalallisuus olisi saanut alkunsa pyhästä Neitsyestä”. (Kyrilloksen 2. kirje, 5-7)

Kyrillos vetoaa vielä Nestoriokseen, että  hän ymmärtäisi asiat samoin ja opettaisi samoin, jotta ”kirkon rauha pelastuisi” ja jotta ”Jumalan papeilla” (tois hiereusi tou Theou) säilyisi yksimielisyys ja keskinäinen rakkaus.

Kauniista aloitussanoistaan huolimatta Nestorios kritisoi Kyrillosta vahvasti: hän on lukenut pyhien isien traditiota pinnallisesti ja erehtynyt väittämään, että Jumalan ikuinen Sana olisi syntynyt, kärsinyt, kuollut ja noussut kuolleista. Tarkempi tutkiskelu osoittaisi, ettei ”isien kuoro” ole moista opettanut. Nestorios sanoo puhdistavansa Kyrilloksen korvat ja vapauttavansa hänet väärästä jumalallisten kirjoitusten tulkinnasta. (Nestorioksen 2. kirje, 2)

Nestorios vetoaa Paavaliin, joka puhuessaan Jumalan ihmiseksi tulemisesta, kärsimisestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta käyttää sanaa ”Kristus”, joka terminä viittaa molempiin luontoihin yhdessä persoonassa: ”hän ei kärsi jumaluudessa, mutta ruumiinsa luonnossa hän kärsii” (Nestorioksen 2. kirje, 4).

Myöhemmin Nestorios allekirjoittaa joitain osia Kyrilloksen kirjeestä, jotka ovat tosia ja ortodoksisia. Hän kuitenkin vastustaa tiukasti Kyrilloksen ajatusta siitä, että Logos (Jumalan Sana) olisi syntynyt ja kärsinyt. Milloin tahansa Raamattu puhuu Herran syntymästä ja kärsimyksestä, ”se ei liitä sitä Kristuksen jumaluuteen vaan ihmisyyteen”. Nestorios siteeraa mm. Joh. 2:19, jossa Kristus puhuu ruumiinsa temppelin, ei jumaluutensa, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. (Nestorioksen 2. kirje 6-7)

Nestorios päättelee, ettei ”pyhää Neitsyttä” tulisi kutsua Jumalan vaan Kristuksen synnyttäjäksi. Hän siteeraa useita evankeliumitekstejä Jeesuksen syntymästä ja lapsuudesta, joissa Mariasta puhutaan Kristuksen äitinä. Lisäksi hän siteeraa useita Paavalin lauseita siitä, että Kristus kärsi ”lihassa” tai ”ruumiissa” sekä ehtoollisen asetussanoja, joissa Kristus antaa ruumiinsa, ei jumaluuttaan. Hän kutsuu Kyrilloksen virhettä ”pakanallisen ajattelun aiheuttamaksi erehdykseksi” (Nestorioksen 2. kirje, 7).

Nestorios lopettaa: ”Tällainen on pyhien isien traditio, tällainen on pyhien kirjoitusten opetus”. Hän sanoo olevansa kiitollinen siitä, että Kyrillos on kiinnostunut Jumalan asioista, mutta hän toivoo Kyrilloksen tajuavan, että harhaoppiset ovat johtaneet hänet harhaan. Kirje loppuu tervehdykseen, terveyden toivotukseen sekä esirukouspyyntön.

Kyrillos vastaa pitkällä kirjeellä, jonka hän aloittaa Nikean uskontunnustuksella ja päättää anateemoihin, jotka Nestorioksen on allekirjoitettava. Kyrillos viittaa aiempaa enemmän Raamattuun, erityisesti kohtaan Joh. 1:14, joka lienee ollut hänen teologiansa kulmakivenä: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme”.

Kirjeessä mainitaan ohimennen myös teologisesti erittäin mielenkiintoisia asioita, kuten kirkoissa vietettävä Kristuksen ruumiin ja veren ”veretön uhri/jumalanpalvelus” (anaimakton latreian/incruentem sacrificii servitutem), jonka ansiosta ”pääsemme osallisiksi mystisistä siunauksista ja pyhitymme” (prosimen te houtoo tais mystikais eulogiais kai hagiazometha/ad mysticas benedictiones accedimus et sanctificamur). (Kyrilloksen 3. kirje, 12)

Kyrillos mainitsee myös, kuinka Kristus ”siunasi avioliiton (eulogeesai ton gamon/benedixisse tunc nuptiis), kun hän saapui kutsuttuna Galilean Kaanaan yhdessä pyhien apostoleidensa kanssa”. Lopuksi Kyrillos sanoo, että näin olemme oppineet ajattelemaan ”pyhiltä apostoleilta, evankelistoilta ja kaikista Jumalan inspiroimista kirjoituksista”. (Kyrilloksen 3. kirje, 25)

Kyrilloksen anateemat ja konsiilin tuomiot

Kyrilloksen anateemoja on yhteensä 12. Ensimmäinen tuomitsee sen, joka ei tunnusta pyhää Neitsyttä Jumalansynnyttäjäksi. Mukana on termin selitys: hän synnytti lihallisesti Jumalan Sanan, joka tuli lihaksi. Toinen anateema tuomitsee sen, joka kieltää hypostaattisen unionin (kath’hypostasin heenoosthai) eli Sanan yhdistymisen lihaan.

Seuraavaksi tuomitaan Kristuksen jaottelu kahteen hypostaasiin tai persoonaan hypostaattisen unionin jälkeen sekä käsitys, jonka mukaan Kristus oli ihminen, jossa Jumala asui. Viimeisessä kaanonissa tuomitaan se, joka kieltää Logoksen kärsineen lihassa.

Nestoriokselle langetetussa tuomiossa vedotaan kaanonien vaatimuksiin ja ”pyhimmän isämme” Rooman piispan Celestinuksen kirjeeseen (tou hagiootatou patros heemoon kai sylleitourgou Kelestinou episkopou tees Roomaioon ekkleesias). Moninkertaisista kyynelistä huolimatta konsiili julistaa Nestoriokselle ”surullisen tuomion”: hänen pilkkaamansa (blaspheemeetheis) Jeesus Kristus erottaa hänet konsiilin suulla piispan- ja pappisvirasta (episkopikou aksioomatos/episcopali dignitate; syllogou hieratikou/collegio sacerdotali).

Myöhemmin myös Johannes Antiokialainen ja hänen mukanaan 33 muuta idän ”luopiopiispaa” tuomitaan synodaalikirjeessä (epistolee synodikee), joka toteaa edustavansa ”Efeson pyhää ja ekumeenista synodia” (hee hagia kai oikoumenikee synodos hee en Ephesoo). Konsiili erotti piispat kirkollisesta yhteydestä (ekkleesiastikees koinoonias), koska he osoittivat tukensa Nestoriokselle.

Kirkollisesta yhteydestä erotetaan myös maallikot, jotka uskaltavat laatia muunlaisen uskontunnustuksen kuin Nikean uskontunnustus. Jos tähän sortuisivat piispat, heidät tulee erottaa piispanvirasta. Erikoista tässä on se, että Konstantinopolin konsiili oli nimenomaan laatinut uuden uskontunnustuksen, joka oli Nikean tunnustusta selvästi laajempi. Sitä ei tässä mainita lainkaan.

Kyrilloksen rauhankirjeessä Johannes Antiokialaiselle mainitaan niin ikään Nikean uskontunnustus. Kyrillos ei salli yhdenkään siihen sisällytetyn ilmaisun muuttamista eikä ”yhdenkään tavun ohittamista”. Toisin tehtiin Konstantinopolissa, ja toisin toimi länsi pian tämän jälkeen (filioque), vaikka Kyrilloksen siteeraama raamatunteksti uskon koskemattomuudesta oli yleinen sitaatti: ”Älä siirrä ikivanhaa rajaa, jonka esi-isäsi ovat asettaneet.” (Sananl. 22:28)

Kyrilloksen ja Johanneksen sopu

Yhdistymisen kaavassa selitetään, mitä Kyrillos ja Johannes ajattelevat ”tavasta, jolla Ainosyntyinen Jumalan Poika tuli ihmiseksi”. Usein 400-luvun kristologiset kiistat yksinkertaistetaan sanomalla vain, että oikeaoppinen ratkaisu oli tunnustaa Kristuksen täysi ihmisyys ja jumaluus ja että harhaopit vähättelivät jompaakumpaa. Tosiasiassa kaikki myönsivät Kristuksen jumaluuden ja ihmisyyden, kiista oli paljon spesifimpi ja koski tapaa, jolla jumaluus ja ihmisyys yhdistyivät.

Kyrillos ja Johannes eivät mielestään ”lisää mitään Nikean pyhien isien uskoon”, se näet riittää täysin jokaisen harhaopin hylkäämiseen. He uskovat, että Jeesus on ”täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen”, joka on ”samaa olemusta Isän kanssa jumaluuden mukaan ja samaa olemusta meidän kanssamme ihmisyyden mukaan”. He uskovat myös, että ”pyhä Neitsyt on Jumalansynnyttäjä”.

Kyrilloksen rauhankirjeessä Johannekselle todetaan yhteinen usko, joka on ”yhdenmukainen Jumalan inspiroimien kirjoitusten ja pyhien isiemme tradition kanssa”. Kyrillos selittää paljon samoja asioita kuin aiemmissa kirjeissä Nestoriokselle ja kritisoi niitä, jotka ovat ymmärtäneet hänet väärin. Ne ovat seonneet, jotka ajattelevat Logoksen luonnossa voivan tapahtua pienintäkään muutosta. Logos ei voi luonnostaan kärsiä, mutta hän otti kärsimyksen omakseen ottamalla omakseen ruumiin, joka kärsi.

Kyrillos vakuuttaa vielä Johannekselle, että hän haluaa erityisesti seurata siunatun isä Athanasioksen opetuksia, joista hän ei halua poiketa missään asiassa. Nikean isien kautta puhui Pyhä Henki, sen sijaan kaikki harhaoppiset löytävät Jumalan inspiroimasta Raamatusta itselleen tekosyyn. Näin he pilaavat Pyhän Hengen totuuden ja saavat päälleen sammumattoman tulen.

Dogmaattista arviointia

Efesonkin konsiilissa näkyy sama uskon koskemattomuuden, muuttumattomuuden ja pysyvyyden painotus kuin muissakin vanhoissa konsiileissa. Sama mentaliteetti jatkui aina Vatikaanin I konsiiliin asti (1870), joka määritteli opin paavin erehtymättömyydestä. Kun saksalainen teologi Ignaz von Döllinger ei voinut historiallisista syistä hyväksyä oppia, hänet ekskommunikoitiin, ja Saksan piispat vakuuttivat, ettei konsiili ollut muuttanut kirkon opissa ”pienintäkään asiaa”.

Muuttumattomuuden mentaliteetti kyseenalaistettiin voimakkaasti vasta Vatikaani II:ssa. Historiallisten tutkimusten ja historiallisen ajattelun voittokulku oli jo niin pitkällä, ettei kristinuskon ja kirkon opetuksen historiallista luonnetta enää ollut kieltäminen. Totta kai Vatikaani I muutti jotain: paavin erehtymättömyys oli nyt määritelty dogmi, aiemmin se ei ollut. Döllinger oli saanut olla rauhassa eri mieltä ennen konsiilia, nyt ei enää saanut.

Sama pätee Efesoon: totta kai Efeso lisäsi jotain Nikeaan. Se lisäsi tulkinnan siitä, miten Kristus oli sekä Jumala että ihminen. Aiemmin ei ollut pakko tunnustaa Marian titteliä Jumalanäiti, nyt oli.  Se, että kristinuskossa uskotaan absoluuttiseen totuuteen, ei tarkoita sitä, että kaikki kristinuskossa olisi absoluuttista. Toisaalta se, että usko elää historiassa ja siksi muuttaa ilmaisumuotoaan, ei tarkoita sitä, etteikö se kohdistuisi johonkin absoluuttiseen totuuteen.

Minkä dogmaattisen totuuden Efeson konsiili määritteli? Dogmaatikko Francis Sullivan vastaa, että ainoastaan ydineron Kyrilloksen ja Nestorioksen välillä eli että Jumalan Poika syntyi Neitsyt Mariasta ja että Mariaa kutsutaan siis oikein Jumalansynnyttäjäksi. Sullivanin mukaan yleisen konsensuksen mukaan konsiili ei omaksunut Kyrilloksen anateemoja niin, että kaikki niiden lausumat olisivat konsiliaarisia määritelmiä. (op. cit. s. 45, 60)

Bernard Sesboüé (op. cit. s. 74-78) pitää Efeson konsiilia syystäkin tragediana, mutta esittää muutamia mielenkiintoisia huomioita. Ensinnäkin konsiilin reseption kannalta Kyrilloksen ja Johanneksen yhdistymisen kaava oli elintärkeä, ja siitä tuli Khalkedonin konsiilille perustava teksti. Toiseksi kysymys siitä, vahvistiko paavi konsiilin päätökset auktoriteetillaan, on monimutkainen, ja teologeilla on siitä eri mielipiteitä. Saattoi olla, että jo paavin legaateilla ja idän piispoilla oli eri käsitys paavin ja konsiilin suhteesta.

Lopuksi 

Idän assyrialaisen kirkon patriarkka Mar Dinkha IV allekirjoitti vuonna 1994 Johannes Paavali II:n kanssa yhteisen julistuksen kristologiasta. 1500 vuoden kiista päättyi siis sopuun. Toisaalta suuri ilo, toisaalta suuri suru: 1500 vuotta erillään ilman hyvää syytä. Totuus Mariasta ilmaistaan idän assyrialaisen kirkon rukouksissa sanoilla ”Kristuksen, meidän Jumalamme ja Vapahtajamme äiti”. Mainitussa yhteisessä julistuksessa ilmoitetaan myös katolis-assyrialaisen teologisen komission perustamisesta. Se on siitä lähtien tehnyt töitä täyden ykseyden pikaiseksi saavuttamiseksi.

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Ekumeeniset konsiilit, Kristologia, Neitsyt Maria ja pyhät

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: