Paavin primaatti

Paaviuskeskustelussa tärkein tekijä lienee varhaisen kirkon usko ja käytäntö. Erilaisia raamatuntulkintoja voidaan esittää paaviuden puolesta ja sitä vastaan, mutta ratkaisevinta on luonnollisesti se, miten ensimmäiset kristityt asian ymmärsivät. Onko Rooman piispan ylivalta myöhempi katolinen keksintö, vai uskoiko siihen jo ensimmäisten vuosisatojen jakautumaton kirkko? Tässä artikkelissa keskitymme neljään ensimmäiseen vuosisataan ja annamme varhaisten sekä idän että lännen kristittyjen ja kirkkohistorian puhua puolestaan.

Apostolinen aika

Apostolisen ajan todistusaineisto on erityisen tärkeää, sillä harhaopit tunnistettiin tuolloin helposti eikä niillä ollut mahdollisuutta valloittaa Kristuksen kirkkoa. Apostoliselta ajalta ei ole merkkejä paaviuskiistoista, mikä tarkoittaa sitä, ettei kukaan väitellyt Rooman johtoasemaa vastaan eikä sen puolesta. Tämä selittyy joko sillä, ettei koko asiasta tiedetty mitään tai sillä, että se kuului luonnollisena osana kirkon järjestykseen. Edellinen olisi totta, jos Rooman primaatista ei olisi mitään näyttöä apostoliselta ajalta, jälkimmäinen taas siinä tapauksessa, että todisteita on. Tutkimme seuraavaksi neljää tapausta, jotka todistavat Rooman primaatin apostolisen alkuperän.

Rooman piispa Klemens, jonka itse Pietari oli vihkinyt, kirjoitti korkeintaan muutamaa vuosikymmentä Pietarin kuoleman jälkeen koko Rooman seurakunnan nimessä kirjeen Korintin seurakunnalle, jossa oli syntynyt puolueriitoja. Tämä kirje oli ”suuri ja ihmeteltävä”, ja sitä luettiin kirkoissa julkisesti (Eusebiuksen Kirkkohistoria III 16).

Emme tiedä, vetosiko Korintin seurakunta Roomaan vai toimiko Rooma itsenäisesti. Jos korinttilaiset pyysivät ratkaisua kiistaansa Roomalta, he selvästikin ymmärsivät Rooman vallan olevan universaali – muuten he olisivat ratkaisseet asian itsekseen tai vedonneet lähempänä olevaan Efesokseen, jossa apostoli Johannes mitä todennäköisimmin vielä eli. Jos Rooman seurakunta toimi itsenäisesti, on selvää, että se ymmärsi asemansa universaalina paimenena alusta pitäen. Joka tapauksessa meillä on osoitus Rooman primaatista jo apostoliselta ajalta.

Kirjeen sisällöstä ja sävystä käy selvästi ilmi, että Rooma ymmärsi arvovaltansa. Klemens pyysi anteeksi, että Rooma reagoi kiistaan myöhässä (1:1), hän kirjoitti apostolisesta suksessiosta (42,44), sanoi Jumalan puhuvan korinttilaisille Rooman seurakunnan kautta ja vaati tottelevaisuutta kirjeessä annetuille ohjeille (58–59,63) sekä ilmoitti lähettävänsä legaatteja (Rooman auktoriteetilla varustettuja edustajia) Korinttiin asian tiimoilta (65).

Noin kymmenen vuotta Klemensin kirjeen jälkeen itäisen Antiokian piispa Ignatius kirjoitti kirjeen Rooman seurakunnalle. Johdannossaan Ignatius kirjoitti: ”Teidän seurakuntanne on myös johtavassa asemassa roomalaisten alueella arvokkaana Jumalan silmissä, kunnianarvoisena, autuaaksi ylistettävänä, kiitoksen ansaitsevana, menestyksen arvoisena, pyhyyden arvoisena ja rakkaudessa johtavana…”

Roomalaisten alue lienee viittaus Rooman valtakuntaan, joten Ignatius sanoo tässä Rooman seurakunnan olevan valtakunnallisessa johtoasemassa – ei tietenkään maallisessa, vaan kirkollisessa. Ignatiuksen käyttämä ilmaisu ”johtaa rakkaudessa” merkitsee oikeastaan ”johtaa rakkautta”. Verbi ”johtaa” (kr. prokathemai) vaatii kieliopillisesti peräänsä suoran objektin kuten ”kaupunkia”, ja Ignatius käyttää tätä verbiä muualla piispan vallasta seurakunnassa. On osoitettu, että Ignatiuksella ”rakkaus” (kr. agape) merkitsi koko kristityissä sytytettyä ja heitä yhdistävää yliluonnollista rakkauden sidettä eli toisin sanoen koko kristillistä yhteisöä. Tätä rakkauden yhteisöä – koko kristilistä kirkkoa – Rooma siis johtaa.

Useista eri seurakunnille osoitetuista kirjeistään vain Rooman seurakunnan jäsenille Ignatius kirjoitti, että he ovat ”puhdistetut kaikesta vieraasta väristä” eli väärästä opista. Kun Antiokian piispa (Ignatius itse) nyt oli poissa istuimeltaan matkalla Roomaan kohti marttyyrikuolemaa, hän kirjoitti, että Antiokian piispana on Jumala (tai Jeesus) ja Rooma. ”Muistelkaa rukouksessanne Syyriassa olevaa kirkkoa, jonka paimenena minun sijastani on Jumala. Sen piispa on oleva Jeesus Kristus yksin, hän ja teidän rakkautenne” (9:1).

Muita seurakuntia Ignatius kehotti ja opetti kirjeissään, mutta Rooman kanssa hän teki poikkeuksen. Antiokian piispa pitäytyi antamasta minkäänlaisia käskyjä Rooman seurakunnalle – sen sijaan hän piti Roomaa muiden opettajana: ”Koskaan ette ole olleet pahansuopia ketään kohtaan, vaan olette muita opettaneet. Minä tahdonkin, että se pysyisi voimassa, mitä te opetuslapsillenne käskette… En minä käske teitä niin kuin Pietari ja Paavali.” (3:1,4:3)

Ignatiuksen tavoin hänen aikalaisensa Polykarpos Smyrnalainen oli kunnioitettu apostolisen ajan piispa. Hän oli apostoli Johanneksen opetuslapsi, ja Eusebius kertoo hänen olleen tapaamassa Rooman piispa Anicetusta (Kirkkohistoria V 24:16–17). Mitä varten kaukaisen itäisen Smyrnan kunnioitettu piispa teki pitkän ja raskaan matkan Rooman piispan luokse? Eusebius antaa ymmärtää, että piispat keskustelivat ainakin pääsiäisen vieton ajankohdasta. Jos Rooman piispalla ei ollut minkäänlaista erityisasemaa, miksi Smyrnan seurakunnan johtaja olisi matkannut neuvottelemaan hänen kanssaan kirkon ykseyttä koskevasta asiasta?

Kiista pääsiäisen ajankohdasta jatkui. Efesoksen piispa Polykrateen kirjeestä Rooman piispa Viktorille käy ilmi, että Viktor oli käskenyt piispojen pitää paikallisia kirkolliskokouksia asian tiimoilta. Kaikki puolsivat yksimielisesti Roomassa vallinnutta tapaa viettää pääsiäistä sunnuntaina, paitsi Aasian piispat (Kirkkohistoria V 23:2,24:1,8). Tämän johdosta Rooman piispa päätti erottaa koko Aasian seurakunnat kirkon yhteydestä (24:9). Viktorin toimet osoittavat selvästi, että Rooman piispat ymmärsivät jo varhain olevansa koko maailmanlaajuisen kirkon ylimmäisiä paimenia.

Lopuksi on syytä mainita Viktorin aikalainen ja Polykarpoksen opetuslapsi Ireneus Lyonilainen. Lyonin marttyyrit olivat jo 170-luvulla suositelleet Ireneusta Viktorin edeltäjälle Rooman piispa Eleutheriukselle ja lähettäneet hänet viemään Roomaan kirjettä paikallisesta kirkon rauhaa koskevasta erimielisyydestä (Kirkkohistoria V 3:4–4:2). Ireneus laati listan Rooman piispoista Eleutheriukseen saakka (Harhaoppeja vastaan 3:3:3) ja kirjoitti seuraavaa Rooman kirkosta: ”sillä on se traditio ja usko, joka on tullut meille sen jälkeen, kun apostolit ilmoittivat sen ihmisille. Tämän kirkon kanssa, sen arvokkaan johtoaseman takia, kaikkien kirkkojen on oltava samaa mieltä, siis kaikkien uskovien koko maailmassa. Sen avulla uskovaiset kaikkialla ovat säilyttäneet apostolisen tradition.” (Harhaoppeja vastaan 3:3:2)

Apostoliselta ajalta on siis hämmästyttävän vahvaa näyttöä siitä, että Rooman kirkon johtoasema oli ensimmäisille kristityille itsestäänselvyys. Kyse ei selvästikään ollut pelkästä kunnia-asemasta, vaan myös hallinnollisesta ja uskonopillisesta primaatista.

Kolmas vuosisata

Kolmannella vuosisadalla tapaamme erittäin mielenkiintoisen ja samalla kiistanalaisen henkilön. Pyhä Kyprianus Kartagolainen on protestanttien ja ortodoksien suosikkihahmoja kirkkohistoriassa. He pitävät häntä malliesimerkkinä kaikkien piispojen itsenäisyyttä ja yhdenvertaisuutta korostaneesta 200-luvun piispasta. Kyprianuksen teot kertovat kuitenkin muuta.

Kyprianuksen aikana ns. tunnustajat eli vainoissa uskonsa tunnustaneet ja hengissä selvinneet kristityt nauttivat seurakunnissa suurta arvonantoa. Kun he alkoivat ottaa itselleen piispalle kuuluvia valtuuksia, Kyprianus huolestui syystäkin. Hän kirjoitti kirjeitä asiasta ja lähetti kaikista kirjeistään kopion Rooman papistolle (vainojen vuoksi piispanistuin oli tyhjänä). Kun Kyprianus vainojen aikana piiloutui, jotkut kartagolaiset valittivat piispan toimista Roomaan. Kun Rooma pyysi Kyprianukselta selitystä, hän ei vedonnut itsenäisyyteensä piispana vaan kirjoitti Rooman papistolle puolustuksen toimistaan.

Rooman papisto kirjoitti myös Kyprianuksen arkkidiakonille kirjeen siitä, miten seurakunnan tulisi menetellä uskosta luopuneiden suhteen. Kyprianus ei valittanut Rooman sekaantumisesta toisen itsenäisen seurakunnan asioihin, vaan kertoi vastauksessaan lukeneensa kirjeen ja toimivansa Rooman mielipiteen mukaan.

Kun jotkut kartagolaiset liittyivät Novatianuksen skismaan Roomassa, Kyprianus kirjoitti paavi Korneliukselle: ”he kehtaavat vielä lähteä viemään kirjeitä skismaatikoilta ja jumalanpilkkaajilta Pietarin istuimelle ja johtavaan kirkkoon, joka on papillisen ykseyden lähde, ottamatta huomioon sitä, että nämä ovat roomalaisia, joiden uskoa apostoli ylisti ja joiden keskuuteen uskottomuudella ei ole pääsyä” (Kirje 59:14).

Numidian piispa Antonianukselle Kyprianus kirjoitti Korneliuksesta: ”Kirjoitit myös, että minun tulisi lähettää Korneliukselle kopio kirjeestäsi, jotta hän voisi… tietää välittömästi, että olet yhteydessä hänen kanssaan, siis katolisen kirkon kanssa.” (Kirje 55:1) Kun Arlesin piispa Marcianus oli liittynyt skismaan, Gallian piispat olivat pyytäneet Roomaa erottamaan hänet kirkosta, jotta tilalle saataisiin toinen piispa. Kun Rooman vastaus viipyi, Kyprianus kirjoitti silloiselle paavi Stefanukselle ja pyysi häntä kirjoittamaan Arlesiin ja ekskommunikoimaan Marcianuksen. Jälleen Kyprianuksen ja muiden piispojen toimet osoittivat, että paavin koko kirkkoon ulottuva hallinnollinen valta tunnustettiin käytännössä.

Kyprianus kirjoitti teoksensa ”Katolisen kirkon ykseys” ensimmäisessä versiossa: ”Hänelle [Pietarille] hän rakentaa kirkon, ja hänelle hän antaa käskyn ruokkia lampaita. Vaikka hän antaa kaikille apostoleille samanlaisen vallan, silti hän perusti vain yhden istuimen, ja asetti omalla auktoriteetillaan ykseyden lähteen. Tosiaan, muut olivat myös sitä, mitä Pietari oli, mutta Pietarille annettiin primaatti, mikä tekee selväksi sen, että on vain yksi kirkko ja yksi istuin… Jos joku ei pidä kiinni tästä ykseydestä Pietariin, voiko hän kuvitella pitävänsä kiinni uskosta? Jos hän hylkää Pietarin istuimen, jolle kirkko on rakennettu, voiko hän vielä luottaa olevansa kirkossa?” (4)

Kyprianus joutui kuitenkin erimielisyyksiin paavi Stefanuksen kanssa kirkkoon palaavien skismaatikkojen ja hereetikkojen uudelleen kastamisesta, jota Kyprianus puolsi ja Stefanus vastusti. Protestantit ja ortodoksit vetoavat mielellään Kyprianuksen toimiin tässä kiistassa osoittaakseen, että Kyprianus ei pitänyt paavia lopullisena auktoriteettina.

Kun Rooma ei antanut tukeaan Kyprianuksen ajatuksille, hän kirjoitti Kappadokian piispa Firmilianukselle, joka vastasi Kyprianukselle: ”Mikä onkaan hänen virheensä ja kuinka suuri sokeutensa, joka sanoo, että harhaoppisten synagogissa voidaan antaa synnit anteeksi, ja joka ei pysy Kristuksen kalliolle perustaman yhden kirkon perustuksella… Kristus sanoi yksin Pietarille: ’Mitä tahansa sidot maan päällä, sidotaan myös taivaassa, ja mitä tahansa vapautat maan päällä, vapautetaan myös taivaassa’… tässä suhteessa olen oikeutetusti suuttunut Stefanuksen päivänselvälle hulluudelle, että hän, joka niin kerskailee piispuutensa paikasta ja väittää olevansa Pietarin seuraaja, jolle kirkon perustukset laskettiin, laskee nyt monia muita kallioita ja perustaa uusia rakennuksia… Stefanuksella, joka ilmoittaa olevansa Pietarin istuimen perillinen, ei ole lainkaan intoa harhaoppisia vastaan.” (Kirje 74:17, 75:16)

Tahtomattaan Firmilianus antaa tässä arvokkaan todisteen sen puolesta, että jo varhaisilla vuosisadoilla (eikä vasta 400–600-luvuilla, kuten usein väitetään) paavit ymmärsivät olevansa Pietarin seuraajia. On huomattavaa, etteivät Stefanuksen vastustajat koskaan varsinaisesti torjuneet hänen väitteitään primaatista – he vain vastustivat sitä, kuinka ristiriitaisesti ja heidän mielestään väärin hän käytti auktoriteettiaan. Kyprianuksen vahvin ase taistelussa Stefanusta vastaan olisi ollut Rooman piispan auktoriteetin täydellinen hylkääminen, mutta Kyprianus ei koskaan kyseenalaistanut eikä varsinkaan kieltänyt paavin primaattia.

On mielenkiintoista huomata, että skismaattiset donatistit siteerasivat pyhälle Augustinukselle jatkuvasti pyhää Kyprianusta perustellakseen kantaansa. Augustinus tunnusti Kyprianuksen virheen, mutta painotti, ettei Kyprianus koskaan eronnut Rooman yhteydestä. On hieman ironista, että nyt Roomasta erillään olevien protestanttien ja ortodoksien suosikkitapaus on juuri pyhä Kyprianus, vaikka he ovat Augustinuksen puolella, pitävät donatismia skismana ja yhtyvät joka tapauksessa Stefanuksen kantaan kasteesta tunnustaen näin Kyprianuksen olleen väärässä.

Se, että Kyprianus epäjohdonmukaisesti toisaalta puolusti paavin hallinnollista ja uskonopillista primaattia ja toisaalta painotti kaikkien piispojen yhdenvertaisuutta ja itsenäisyyttä, ei mitenkään todista sitä, ettei Rooman piispalla olisi ollut primaattia. Päinvastoin koko kirkko muokkasi pian mielipiteensä ja Afrikankin piispat päättivät yhtyä Stefanuksen kantaan. Toisaalta vaikka Kyprianus olisikin suoranaisesti kieltänyt primaatin jouduttuaan erimielisyyksiin Stefanuksen kanssa, hänen aiemmat kirjoituksensa puhuvat puolestaan. Myös paaviuden kieltäneet Luther ja Englannin kuningas Henri VIII olivat molemmat paaviuden kannattajia, kunnes paavin näkemykset eivät enää käyneet yksiin heidän omiensa kanssa. Myöhempi ero ei todista vääräksi aiemmin tunnustettua todellisuutta.

Kyprianuksen lisäksi Rooman piispan maailmanlaajuisesta primaatista 200-luvulla todistavat paavi Dionysius Roomalainen sekä piispa Dionysios Aleksandrialainen. Rooman piispalle saapui valitus Aleksandrian piispan mahdollisesta harhaoppisuudesta, minkä johdosta paavi kirjoitti itäiselle kaimalleen kirjeen ja ilmaisi Roomassa asian tiimoilta kokoontuneen synodin suuttumuksen. Tähän Dionysios Aleksandrialainen vastasi kirjeellä, jossa hän vakuutti paavin oikeaoppisuudestaan.

Miksi ihmiset valittivat Aleksandrian patriarkan uskosta Rooman piispalle? Miksi Rooman piispa sekaantui toisen arvokkaan piispanistuimen asioihin? Miksi Dionysios vastasi paaville nöyrästi vakuutellen syyttömyyttään? Tämä tapaus tarjoaa äärimmäisen arvokkaan todisteen Rooman universaalin tuomiovallan puolesta.

Neljäs vuosisata

300-luvulla kirkossa vallitsi kiivas kiista areiolaisuudesta. Oikeaoppisuuden puolustaja pyhä Athanasios siteerasi paavi Julius I:n kirjettä areiolaisille piispoille: ”Miksei meille sanottu mitään Aleksandrialaisten kirkosta… Ettekö tiedä, että tapana on ollut, että ensin kirjoitetaan meille, ja sitten tästä paikasta annetaan oikeudenmukainen päätös? Jos siis piispastanne oli epäilyksiä, siitä olisi pitänyt lähettää ilmoitus tämän paikan kirkkoon. Meidän informoimisen laiminlyömisen jälkeen, edettyään omalla auktoriteetillaan oman mielensä mukaan, he nyt haluavat meidän suostumuksemme, vaikka me emme koskaan tuominneet häntä. Näin eivät ole Paavalin asetukset eivätkä isien traditiot säätäneet, tämä on toinen menettelytapa, uusi käytäntö… Välitän teille sen, mitä olemme saaneet autuaalta Pietarilta, enkä olisi kirjoittanut tätä… elleivät nämä menettelytavat olisi niin häirinneet meitä…” (Puolustus areiolaisia vastaan 2:35)

Tämä paavi Juliuksen kirje on suunnattoman tärkeä historiallinen osoitus Rooman primaatista. Areiolaiset piispat olivat piispankokouksillaan poistaneet Athanasioksen Aleksandrian piispanistuimelta, ja hän päätyi hakemaan tukea Roomasta. Rooman piispa Julius kirjoitti 300-luvun puolivälissä, että Rooman huomiotta jättäminen ja piispankokouksen omalla auktoriteetillaan toimiminen oli uusi ja traditionvastainen käytäntö. Vasta neljännen vuosisadan puolivälissä paavin hallinnollinen primaatti oli ensimmäistä kertaa sivuutettu! Julius oli selvästi vilpittömästi hämmentynyt areiolaisten menettelytavasta – kirkon yhteydessä oleville oli nähtävästi aina ollut päivänselvää, että Roomalla on lopullinen sana kirkon hallinnossa.

Athanasios kirjoitti samassa teoksessa kahden areiolaispiispan katumuksesta ja paluusta kirkon yhteyteen: ”Kun Ursacius ja Valens näkivät kaiken tämän, he tuomitsivat heti itsensä tekemisistään, kääntyivät Rooman puoleen, tunnustivat rikkeensä ja julistautuivat katuvaisiksi… osoittaen seuraavan kirjeen Juliukselle… ”autuaimmalle herralle, paavi Juliukselle… me nyt tunnustamme hyvyydellenne… haluamme olla yhteydessä edellä mainitun Athanasioksen kanssa, erityisesti kun teidän hurskautenne teille ominaisella anteliaisuudella on vakuuttanut meidät virheemme anteeksiannosta… Julistamme myös, että jos joskus itäiset piispat tai Athanasios itse tuomitsisi meidät tästä, emme lähde teidän tuomionne vastaisesti…”

Näistä historiallisista faktoista käy selvästi ilmi, että Rooman piispalla oli varhaisina vuosisatoina idän piispoihin nähden hallinnollinen johtoasema. Yhteys paavin kanssa merkitsi yhteyttä kirkon kanssa – sovitusta haettiin Roomasta, eivätkä piispojen päätökset merkinneet loppujen lopuksi mitään ilman Rooman hyväksyntää. Historian valossa on täten mahdotonta väittää, ettei Rooman piispalla ollut primaattia tai että se olisi ollut pelkkä kunnia-asema ilman hallinnollista ylivaltaa.

Kun siirrytään vuosisadan toiselle puoliskolle, todisteet paaviuden puolesta moninkertaistuvat. 360-luvulla Mileviksen piispa Optatus puolusti uskoa donatismin skismaa vastaan. Hän kirjoitti: ”Ette voi kieltää tietävänne, että Rooman kaupungissa piispanistuin annettiin ensin Pietarille… se yksi istuin, jossa kaikki pysyvät ykseydessä… kuka tahansa, joka asettaisi toisen istuimen tuota yhtä istuinta vastaan, olisi automaattisesti skismaatikko ja syntinen. Pietari oli siis tuon istuimen ensimmäinen haltija… Häntä seurasi Linus… Damasusta seurasi Siricius, nykyinen viranhaltijamme… Pyydän teitä vain palauttamaan mieleenne teidän istuimenne alkuperän, te, jotka haluatte kutsua itseänne pyhäksi kirkoksi.” (Donatistien skisma 2:2)

Kun idän kirkot kärsivät areiolaisuuden aiheuttamasta kaaoksesta, Basileios Suuri kirjoitti 370-luvulla Athanasiokselle, että hänestä on viisainta lähettää kirje Rooman piispalle, jotta hän voisi toimia ”omalla henkilökohtaisella auktoriteetillaan” ja lähettää sopivia ihmisiä ”ojentamaan kurittomia täällä meidän keskuudessamme” (Kirje 69). Basileios nähtävästi ymmärsi, että Rooman piispalla on korkein auktoriteetti, jota hänellä oli oikeus harjoittaa myös idässä. Hän selvästikin uskoi kaikkien muidenkin hyväksyvän Rooman primaatin, sillä jos idän piispat olisivat yksinkertaisesti voineet kieltää paavin arvovallan, ei Basileioksen ehdotuksessa olisi ollut järkeä. Hän tiesi, että jos paavi puuttuisi asiaan, kaikkien tulisi totella.

Basileios lähetti kirjeen paavi Damasukselle, jossa hän valitteli idän tilannetta. Hän sanoi, että Damasuksen puoleen kääntyminen oli ainoa mahdollinen ratkaisu vaikeuksiin ja muistutti, ettei kyseessä ole uusi käytäntö. Hän mainitsi oppineensa isiltä ja säilyneistä dokumenteista Dionysiuksen tapauksesta ja huomautti Rooman lähettämien miesten kantaneen kirjeitä, jotka antoivat Antiokian piispanistuimen haluamansa tahon haltuun (Kirje 70). Jälleen on hämmästyttävän selvää, että Roomalla oli valta päättää jopa idän suurten piispanistuinten asioista, ja tämä valta oli yleisesti hyväksytty – itä jopa vetosi siihen ja aneli sen harjoittamista!

Samalla vuosikymmenellä lännessä kirkkoisä Hieronymus kirjoitti myös paavi Damasukselle: ”Osoitan sanani kalastajan seuraajalle, ristin opetuslapselle. En seuraa muuta johtajaa kuin Kristusta, enkä ole yhteydessä kenenkään muun kuin teidän autuutenne kanssa, siis Pietarin istuimen kanssa… Kirkko täällä on jakautunut kolmeen osaan, ja jokainen haluaa minut omakseen… Samalla minä huudan: ’Se, joka on liittynyt Pietarin istuimeen, saa hyväksyntäni!’… Siksi pyydän autuuttanne… kerro minulle kirjeessä, kenen kanssa minun tulisi olla yhteydessä Syyriassa.” (Kirje 15:2, 16:2)

Vuonna 382 paavi Damasus I sääti: “Pyhä Rooman kirkko on asetettu etusijalle ei muiden kirkkojen kirkolliskokousten päätöksillä, vaan se sai primaatin Herramme ja Pelastajamme evankeliuminsanoista: ’Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.’ Ensimmäinen istuin on siksi apostoli Pietarin, Rooman kirkon, jossa ei ole tahran tahraa…” (Damasuksen dekreetti 3)

Ambrosius Milanolainen kirjoitti vuonna 389 Damasuksen seuraajalle paavi Siriciukselle: “Tunnistamme teidän pyhyytenne kirjeessä hyvän paimenen valppauden. Uskollisesti vartioit sinulle uskottua porttia, ja hurskaalla huolenpidolla suojelet Kristuksen lammaslaumaa…” (Kirje 42:1) Yhteenvetona neljän ensimmäisen vuosisadan kristittyjen uskosta paaviuteen voimme sanoa Ambrosiuksen tavoin: “Missä Pietari, siellä kirkko.” (Kommentaareja 12 Daavidin Psalmiin 40:30).

Explore posts in the same categories: Katolinen apologetiikka, Paavius

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: