Paavin erehtymättömyys

Paavin erehtymättömyys on kiistanalaisten, sekavien ja väärinymmärrettyjen katolisten oppien joukossa varmasti aivan kärjessä. Mitä kirkko tarkoittaa, kun se opettaa paavin olevan erehtymätön? Keksikö katolinen kirkko tämän dogmin 1800-luvulla, vai onko sille perusteita Raamatussa tai ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen uskossa? Tässä artikkelissa selvennämme paavin erehtymättömyyden käsitettä, tutkimme sen perusteita ja vastaamme yleisimpiin väärinkäsityksiin.

Mitä se ei ole ja mitä se on

Koska paavin erehtymättömyydestä on niin runsaasti väärinkäsityksiä, lienee parasta ensin luetella niitä asioita, joilla ei ole mitään tekemistä paavin erehtymättömyyden kanssa. Ensinnäkään paavin erehtymättömyys ei tarkoita paavin synnittömyyttä. Itse asiassa joidenkin paavien pahuus on vahva lisätodiste paavien erehtymättömyyden puolesta, sillä vaikka jotkut paavit elivät täysin kirkon opetusten vastaisesti, kukaan heistä ei koskaan muuttanut kirkon virallista opetusta vastaamaan omia mieltymyksiään.

Toiseksi paavin erehtymättömyys ei tarkoita sitä, että paavin opetukset ovat Jumalan innoittamia. Pyhä Henki inspiroi Pietarin kirjoittamat Uuden testamentin kirjeet, mutta myöhemmät paavit eivät ole välittäneet uutta jumalallista ilmoitusta, vaan varjelleet ja opettaneet sitä uskon talletusta, ”joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juud. 3).

Kolmanneksi paavin erehtymättömyys ei koske kaikkea, mitä paavi sanoo. Jos paavi ilmaisee mielipiteensä tietystä jalkapallojoukkueesta, arvaa lottonumerot tai julistaa mustan olevan valkoista ja valkoisen mustaa, hän ei tietenkään ole erehtymätön.

Neljänneksi paavin erehtymättömyys ei edes koske kaikkea sitä, mitä paavi sanoo katolisesta uskosta. Jos paavi kirjoittaa teologisen kirjan, lähettää uskoa koskevan kirjeen toiselle piispalle tai keskustelee uskon tai moraalin asioista yksittäisen uskovan kanssa, ei hänellä ole takuuta erehtymättömyydestä.

Viidenneksi paavin erehtymättömyys ei koske kaikkea sitäkään, mitä hän virallisesti opettaa katolisesta uskosta esimerkiksi apostolisissa kirjeissään tai ensyklikoissaan. Suurin osa paavien virallisista lausunnoista ei mahdu erehtymättömyyden kategoriaan.

Kuudenneksi paavin erehtymättömyys ei myöskään tarkoita sitä, että Pyhä Henki ilmoittaa paaville dogmaattisia totuuksia jonkun mystisen puhelinlinjan kautta niin, ettei paavin tarvitsisi muiden tavoin opiskella, pohtia ja rukoilla ymmärtääkseen uskon totuuksia.

Mitä ihmettä paavin erehtymättömyys sitten oikein tarkoittaa? Oppi määriteltiin Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1870, joten annetaan konsiilin puhua puolestaan: ”Julistamme ja määrittelemme Jumalan ilmoittamaksi dogmiksi, että Rooman piispalla, kun hän puhuu ex cathedra – eli kun kaikkien kristittyjen paimenen ja opettajan virkaa täyttäessään ylimmän apostolisen auktoriteettinsa nojalla hän määrittelee uskoon tai moraaliin liittyvän opin maailmanlaajuisen kirkon uskottavaksi – on autuaassa Pietarissa hänelle luvatun jumalallisen avun turvin se erehtymättömyys, jolla jumalallinen lunastaja halusi kirkkonsa varustaa sen määritellessä uskoon tai moraaliin liittyvää oppia; ja siksi tällaiset Rooman piispan määritelmät ovat muuttamattomia itsestään eivätkä kirkon suostumuksen perusteella.” (Pastor aeternus 9)

Siispä lyhyesti sanottuna paavi on erehtymätön silloin, kun hän puhuu koko kirkon johtajan auktoriteetillaan ja hänen tarkoituksensa on määritellä eli päättää lopullisesti jokin uskoon tai moraaliin liittyvä kysymys niin, että kaikkien uskovien on yhdyttävä siihen. Paavin erehtymättömyyden määritelmä nojautuu kristittyjen ainaiseen uskoon kirkon erehtymättömyydestä ja korostaa lähinnä sitä, että paavilla on kirkon johtajana myös yksityinen oikeus kyseiseen erehtymättömyyteen.

Paavin erehtymättömyys ei siis ole ainoa erehtymättömyys. Myös ekumeeniset kirkolliskokoukset ovat uskoa tai moraalia koskevissa määritelmissään erehtymättömiä. Paavin ja kirkolliskokousten määritelmät muodostavat erityisen opetusviran, mutta myös kirkon universaali opetusvirka on erehtymätön. Erityinen opetusvirka ei koskaan ole määritellyt erehtymättömästi suurta osaa katolisista opeista, koska niitä ei ole laajamittaisesti kiistetty. Tämä ei tarkoita sitä, ettei katolilaisen tarvitsisi uskoa niitä kirkon opetuksia, joita ei ole erehtymättömästi määritelty. Myös kirkon normaalille opetusviralle on osoitettava kuuliaisuutta.

Katolisen kirkon katekismus (KKK) selittää, että kun kirkko korkeimman opetusvirkansa välityksellä asettaa jotain uskottavaksi Jumalan ilmoituksena, on uskovien pitäydyttävä tällaisiin määrityksiin uskon kuuliaisuudella (KKK 891), kun taas niille opetuksille, joita kirkko ei ole erehtymättömästi määritellyt mutta joita se opettaa normaalin opetusvirkansa nojalla, uskovien tulee osoittaa tahdon ja ymmärryksen myöntymystä (KKK 892).

Esimerkkejä erehtymättömistä opetuksista

Selkeimmät esimerkit paavin erehtymättömästä määritelmästä ovat Marian tahrattoman sikiämisen ja taivaaseen ottamisen dogmit, jotka paavit Pius IX ja Pius XII julistivat vuosina 1854 ja 1950. Määritelmien sanavalinnat osoittavat selvästi, että kyseessä on erehtymätön julistus (Ineffabilis Deus, Munificentissimus Deus).

Paavit käyttävät erehtymättömyyttään myös julistaessaan tietyn henkilön pyhäksi. Pyhäksi julistamisen kaavassa paavi sanoo: ”julistamme ja määrittelemme, että ___ on pyhä… säätäen, että häntä on kunnioitettava koko kirkossa yhtenä pyhistä”.

Paavin erehtymättömyys on ollut totta alusta asti – sitä ei suinkaan keksitty 1800-luvulla. Kristuksen jumaluus määriteltiin vasta 300-luvulla, mutta siihen uskottiin epäilemättä apostolisesta ajasta asti. Varhaiset paavit harjoittivat kirkon alkuajoista asti lopullista ja täten myös erehtymätöntä valtaansa opillisissa asioissa.

Ensimmäinen paavi Pietari julisti Jerusalemin kirkolliskokouksessa 50-luvulla kiivaan väittelyn jälkeen, että kristityt pelastuvat yksin Kristuksen armosta eikä heidän siksi tarvitse noudattaa pelastuakseen Mooseksen lakia, minkä seurauksena seurakunta vaikeni ja muut apostolit vahvistivat Pietarin kannan (Ap.t. 15:7–29).

400-luvun puolivälissä paavi Leo I lopetti kristologisen kiistan kirjeellään, jossa hän julisti, että Kristuksessa on sekä inhimillinen että jumalallinen luonto. Khalkedonin ekumeenisen kirkolliskokouksen isät huudahtivat kirjeen lukemisen jälkeen: ”Tämän on isien usko! Tämä on apostolien usko! Näin me kaikki uskomme!… Pietari on puhunut Leon välityksellä!” (Konsiilin teot, sessio 2)

1300-luvulla paavi Bonifatius VIII määritteli bullassaan Unam Sanctam, että kuuliaisuus paaville on jokaisen ihmisen pelastukselle tarpeellista ja paavi Benedictus XII määritteli konstituutiossa Benedictus Deus, että henkilökohtaisen tuomion jälkeen sielut siirtyvät heti joko taivaaseen (suoraan tai kiirastulen kautta) tai helvettiin.

Myös erilaisten opillisten virheiden tuomitsemisessa paavit ovat käyttäneet erehtymättömyyttään. Esimerkiksi 1600-luvulla Innocentius X puolestaan tuomitsi jansenismin harhoja konstituutiossaan Cum Occasione, ja 1700-luvun lopussa Pius VI tuomitsi lisää jansenistisia virheitä (Auctorem Fidei).

On syytä jälleen muistaa, että myös ekumeenisten kirkolliskokousten dogmaattiset julistukset ovat erityisen opetusviran erehtymättömiä julistuksia. Esimerkkejä näistä määritelmistä ovat 300-luvulta Nikean kirkolliskokouksen julistus Kristuksen jumaluudesta, 600-luvulta Konstantinopolin kolmannen kirkolliskokouksen määritelmä, jonka mukaan Jeesuksella oli sekä inhimillinen että jumalallinen tahto, 1200-luvulta neljännen Lateraanikonsiilin määritelmä transsubstantiaatiosta, 1500-luvulta Trenton kirkolliskokouksen määritelmät vanhurskauttamisesta sekä 1800-luvulta Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen määritelmä paavin erehtymättömyydestä.

Pidettäköön myös mielessä, että kirkon universaali opetusvirkakin on erehtymätön. Kirkon universaali opetusvirka merkitsee paavin ja hänen kanssaan yhteydessä olevien piispojen yksimielistä opetusta uskoon tai moraaliin liittyvistä asioista. Esimerkiksi kirkon opetukset naispappeudesta ja abortista kuuluvat universaalin opetusviran erehtymättömyyden alueelle. Katolilainen ei siis voi uskoa näistä asioista omalla tavallaan ja pysyä kirkon yhteydessä.

Paavin erehtymättömyys historiassa ja Raamatussa

Koska paavin erehtymättömyys määriteltiin vasta vuonna 1870, on luonnollisesti päivänselvää, että moista virallista määritelmää ei löydy aiemmasta kristillisestä historiasta – muutenhan Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen määritelmä olisi ollut turha. Valitettavasti monet päätyvät tästä siihen johtopäätökseen, että kirkko ei ennen kyseistä konsiilia uskonut paavin erehtymättömyyteen.

Seuraavassa sitaatti pyhältä Frans Salesilaiselta vuodelta 1596: ”Kun hän [paavi] opettaa koko kirkkoa paimenena, yleisistä uskon ja moraalin asioista, silloin hän opettaa vain totuutta… Emme saa ajatella, että kaikessa ja kaikkialla hänen tuomionsa on erehtymätön, mutta vain silloin, kun hän tuomitsee uskon asian kysymyksissä, jotka ovat tarpeellisia koko kirkolle, sillä tietyissä inhimillisistä asioista riippuvissa tapauksissa hän voi erehtyä… Teologit ovat sanoneet… että hän voi erehtyä extra cathedram, Pietarin istuimen ulkopuolella, siis yksityishenkilönä… Mutta hän ei voi erehtyä, kun hän on in cathedra… kun hänen tarkoituksenaan on vahvistaa veljiään ylimpänä paimenena ja johtaa heidät uskon laitumille.”

Seuraavaksi hyppäämme reilut tuhat vuotta taaksepäin ja luemme, mitä pyhä Pietari Krysologus kirjoitti vuonna 449: ”Kehotamme teitä kaikin tavoin, kunnioitetut veljet, kuuliaisesti ottamaan vaarin siitä, mitä Rooman kaupungin autuain paavi on kirjoittanut, sillä autuas Pietari, joka elää ja johtaa omalla istuimellaan, antaa uskon totuuden niille, jotka sitä etsivät. Rauhan ja uskon pyrkimyksissämme emme voi ratkaista asioita ilman Rooman piispan suostumusta.” (Kirje 25:2)

Historian hämmästyttävä todistus on osoittanut paavien erehtymättömyyden todeksi: Rooman piispa ei ole koskaan virallisesti opettanut koko kirkolle harhaoppia, kun taas kaikki idän suuret kristilliset piispanistuimet ovat jossain historian vaiheessa olleet harhaoppisten hallussa. Paavin erehtymättömyyden vastustajat ovat joskus yrittäneet nostaa historiasta esiin väitettyjä Rooman piispojen opillisia erehdyksiä. Mikään näistä tapauksista ei kuitenkaan sovi erehtymättömyyden määritelmään – dogmille ei löydy paaviuden historiasta pätevää uhkaa.

Lähimmäksi paavin erehtymättömyyden vastustajat pääsevät paavi Honoriuksen tapauksessa. Hän opetti eräässä kirjeessään monoteletismin harhaoppia eli sitä, että Kristuksessa on vain yksi tahto. Vaikka Honorius olisikin henkilökohtaisesti ollut (materiaalisesti) harhaoppinen tässä suhteessa, hän ei määritellyt monoteletismin harhaa kaikkia uskovia sitovaksi dogmiksi. Päinvastoin hän jätti asian ratkaisemattomaksi, joten hänen tapauksensa ei uhkaa Vatikaanin opetusta paavin erehtymättömyydestä.

On kuitenkin hyvin mahdollista, että Honorius ei edes ollut harhaoppinen. Kirjeenvaihdon toinen osapuoli oli nähtävästi antanut Honoriukselle vääristellyn kuvan oikeasta opista, ja Honorius halusi kirjeellään tunnustaa, ettei Kristuksessa ollut kahta keskenään ristiriitaista tahtoa. Vaikka kuudes ekumeeninen kirkolliskokous oli tuominnut Honoriuksen harhaoppiseksi, konsiilin dekreetit vahvistanut paavi Leo II huomautti, että Honoriusta ei tuomita harhaopista vaan oikean opin julistamisen laiminlyömisestä. Honoriuksen ajan jälkeen 600-luvun lopulla paavi Agatho kirjoitti määritelmässään Kristuksen kahdesta tahdosta, että autuaalle Pietarille perustettu oikeaoppinen usko ”pysyy vapaana kaikista erheistä”.

Paavin erehtymättömyyden vastustajat ovat yrittäneet löytää todistusaineistoa kannalleen myös Raamatun sivuilta. Yleisin argumentti perustuu Paavalin Pietarille osoittamaan nuhteluun: ”Kun Keefas sitten tuli Antiokiaan, nousin vastustamaan häntä julkisesti, koska hän oli menetellyt väärin… Mutta kun minä näin heidän poikkeavan evankeliumin totuuden tieltä, sanoin Keefakselle kaikkien kuullen: ’Jos sinä juutalaisena voit luopua juutalaisten tavoista ja elää pakanoiden lailla, miksi pakotat pakanoita elämään niin kuin juutalaiset?’” (Gal. 2:11,14)

Varhaiset kristityt olivat toki myös tietoisia näistä jakeista. Tertullianus kirjoitti kyseisestä raamatunkohdasta seuraavaa jo vuonna 200: ”Jos Pietaria moitittiin… virhe liittyi selvästikin toimintatapaan eikä oppiin.” (Vastaväite harhaoppisia vastaan 23:10) Kirkon historiassa tunnetaan useita tapauksia, joissa pyhimys on moittinut paavia siitä, että hän ei elä evankeliumin mukaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään todista vääräksi kirkon oppia paavin erehtymättömyydestä, kun hän määrittelee uskonopillisen kysymyksen koko kirkkoa sitovaksi.

Paavin erehtymättömyyteen viittaavat Jeesuksen Pietarille osoittamat sanat: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” (Matt. 16:18–19) Jotta tuonelan portit eivät voittaisi kirkkoa, on Jumalan suojeltava sen kalliota eli Pietaria, kun hän opettaa koko kirkkoa. Samoin Jumalan on varmistettava, ettei Pietari sido maan päällä mitään valheellista, sillä Jumala ei voisi taivaassa sitoa mitään omaa totuuttansa vastaan. Myös Kristuksen Pietarille antama kirkon paimentamisen virka (Joh. 21:15–17) sekä veljien vahvistamisen tehtävä (Luuk. 22:32) vaativat erehtymättömyyttä, sillä Kristus ei voi ruokkia laumaansa valheella eikä kukaan vahvistu uskossa hyväksymällä harhaoppeja.

Explore posts in the same categories: Katolinen apologetiikka, Paavius

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: