Usko, tiede ja Raamattu

Tämän vuoden alussa kirjoitin Tapio Puolimatkan trilogian ensimmäisestä kirjasta Usko, tieto ja myytit. Nyt on aika kirjoittaa toisesta osasta, Usko, tiede ja Raamattu (Uusi Tie 2007). Kirja on yli 500-sivuinen täyspakkaus sekä syvimpiin kysymyksiin pureutuvaa teologiaa että asiantuntevaa tietoteoreettista filosofiaa. Kirja on tärkeä puheenvuoro ns. supranaturalistisen tieteentekemisen puolesta, mikä ilahduttaa minua kovasti, sillä siitä sain tieteellistä tukea menetelmälle, jota itse käytän esim. kirjassani Paavalin teologiasta.

Naturalismi ja supranaturalismi tieteentekemisessä

Sivulta 106 alkaen Puolimatka esittelee tavallista näkemystä, jonka mukaan oikeanlainen tieteentekeminen ei ota kantaa Jumalan olemassaoloon tai hänen mahdolliseen ilmoitukseensa. Tätä näkemystä pidetään neutraalina ja avoimena, vaikka tosiasiassa se jo itsessään ottaa kielteisen kannan supranaturalistiseen tieteeseen: ”Tällöin joudutaan olettamaan, ettei ole olemassa sellaista tietoa Jumalasta, joka tekisi tiedollisesti oikeutetuksi tehdä tiedettä teistisestä lähtökohdasta.” Agnostinen näkemys kumoaa itsensä, sillä se ei voi esittää mitään puolueetonta tieteellisesti kontrolloitavaa argumenttia sen puolesta, että oikean tieteen pitäisi olla naturalistista (s. 106-107).

Toki kristitty tutkija voi sopeutua erilaisiin tiedeyhteisöihin ja ”väliaikaisesti tehdä sellaista historiallista tutkimusta, jossa hän siirtää syrjään Jumalan ilmoituksen tarjoaman tiedon” (viittaus Luke Timothy Johnsoniin s. 109), kun hän kirjoittaa ei-uskovalle yleisölle. Esim. William Lane Craig lähtee tältä pohjalta puolustamaan Kristuksen ylösnousemusta. Silti samat tutkijat pitävät myös supranaturalistista tiedettä pätevänä lähtökohtana tieteeseen. Itse kuulun juuri tähän porukkaan ja käytän hyväkseni molempia metodeja.

Puolimatka viittaa filosofi Alvin Plantingan teokseen Warranted Christian Belief, jossa hän yksityiskohtaisesti osoittaa kristinuskon olevan tiedollisesti oikeutettu lähtökohta tieteentekemiseen ja kumoaa kaikki varteenotettavat kristinuskolle esitetyt kumoaja-argumentit. Koska kristinuskon perustotuudet ovat sisäisesti ja ulkoisesti rationaalisia ja tiedollisesti taattuja, kristityn tutkijan tulisi rohkeasti tehdä supranaturalistista tutkimusta. Tämä ei tarkoita, että kristitty voisi vastaansanomattomasti todistaa maailmankatsomustaan oikeaksi, mutta sama koskee muitakin maailmankatsomuksia. On hyväksyttävä joitain perususkomuksia, joita ei enää tarvitse perustella, sillä muuten jouduttaisiin loputtomaan perustelujen ketjuun. (ks. s. 101, 107)

Sivuilla 75-77 Puolimatka ottaa esimerkiksi pätevästä perususkomuksesta muistin. Poika muistaa olleensa tiettynä ajankohtana yksin metsässä, vaikka joku on mielestään nähnyt hänet muualla samaan aikaan varastamassa jotakin. Todisteita varkauden puolesta kertyykin pian kasapäin, kun taas pojalla on pelkkä oma muistinsa tukenaan. Silti poika on oikeutettu pitämään kiinni muistiin perustuvasta uskomuksestaan. Samoin kokemus Kristuksen todellisuudesta voi oikeuttaa kristinuskoon pitäytymisen kaikenlaisista tiettynä hetkenä vielä ratkaisemattomista tieteellisistä vasta-argumenteista huolimatta.

Puolimatka siis argumentoi (tosin hieman liialti reformoidusta presuppositionalistisesta epistemologiasta käsin), että koska Jumalalla on todellisuudessa keskeinen asema ja koska hän on ilmoittanut itsensä, on ”epämielekästä olla käyttämättä ilmoituksen tarjoamaa tietoa”. Tutkimuksen tarkoituksena on ”rakentaa kaiken olemassa olevan tiedon varaan, ei lähteä tiedollisesta nollapisteestä” (s. 127). Vaikka agnostismi väittää toisin, se oikeastaan ottaa kantaa (kielteisesti) Jumalaan ja hänen ilmoitukseensa olettaessaan, ettei meillä ole riittävää tietoa Jumalasta.

Gnostilaisuutta ja eksistentialismia

Puolimatka esittelee Helsingin yliopiston raamatuntutkimuksessa edelleen suuresti vaikuttavan naturalistisen tutkijan Rudolf Bultmannin pseudotieteellisiä näkemyksiä. Hänen mukaansa on mahdotonta käyttää sähkövaloa ja samaan aikaan uskoa UT:n maailmaan, jossa on henkiä ja ihmeitä. Hän sivuuttaa kuitenkin sen, että sähkövalon ja muiden keksintöjen maailmankuvallisena pohjana on juuri kristinuskon maailma. Bultmannin kristinuskon ja historian erottelu taas vaikuttaa nurinkurisesti gnostilaiselta doketismilta. Jos gnostilaisuus olisi voittanut varhaiskristillisyydessä, tieteellistä vallankumousta ei olisi koskaan syntynyt. (s. 150)

Puolimatka viittaa Richard Bauckhamiin, joka on huolellisesti osoittanut (Jesus and the Eyewitnesses) evankeliumien panevan paljon painoarvoa silminnäkijätodistuksille. Evankeliumien historiallinen luotettavuus saa vahvistusta mm. niissä esiintyvistä erisnimistä, joiden tarkoitus oli kiinnittää tapahtumat henkilöihin ja paikkoihin, jotta niiden luotettavuus voitaisiin tarkastaa. Useissa jakeissa painotetaan ”näkemistä” ja ”katsomista”: Matt. 27:55, Joh. 19:34-35, Mark. 15:47, Ap.t. 4:20, 1. Joh. 1:1, 2. Piet. 1:16. (s. 151-152)

Monesti evankeliumien luotettavuuden uskomiseksi vaaditaan erityisen paljon todistusaineistoa, koska tapahtumat ovat ”ainutlaatuisia”. Puolimatka huomauttaa Bauckhamia seuraten, että juuri silminnäkijätodistukset ovat kaivattuja todisteita. Kun esimerkiksi tutkitaan juutalaisten kansanmurhaa natsi-Saksassa, tutkitaan tapausta, jolla ei ole vertailukohtaa historiassa. On kyse rajatapauksesta, jonka luonnetta emme voisi ymmärtää ilman silminnäkijätodistuksia. Samasta on kyse evankeliumeissa, mutta suunnattoman vihan sijasta sieltä paljastuu silminnäkijöiden todistuksen välityksellä suunnaton rakkaus. (s. 236-237)

Bultmann ja historiallis-kriittinen raamatuntutkimus puolestaan lähtee siitä perusolettamuksesta, että historian jatkumoa ei voida ”rikkoa yliluonnollisten, tuonpuoleisten voimien väliintulolla”. Historia on suljettu vaikuttavien syiden jatkumo. Siispä kaikki yliluonnollinen Raamatussa on selitettävä myytiksi. Silti toisaalta Bultmann uskoo eksistentiaaliseen filosofiaan ja tuo sen teologiaansa. Tämä kaikki rajaa Bultmannin todellisuuskäsitystä eikä perustu mihinkään uuteen todistusaineistoon. Kyseessä on vain Jumalan pois sulkeva asenne, joka verhotaan tieteelliseen tekstiin. Puolimatka muistuttaa, että tutkijatkin ovat langenneita ihmisiä, joiden toimintaa hämärtää usein taipumus vastustaa Jumalaa ja Kristusta. (ks. s. 244, 252, 169)

Järki ja järjettömyys

Uuden ajan alussa filosofiaa hallitsi ajatus, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, joten ihmisestä etsittiin ylivertaista Jumalan viisautta heijastavaa kykyä. Tällaiseksi ajateltiin järki. Valistuksessa tämä ajatus maallistettiin ja järjestä tehtiin sellaisenaan kaikkitietävän Jumalan kaltainen kyvyssään tarkastella todellisuutta puolueettomasti. Tästä suuruudenhullusta näkemyksestä puuttuu itsekritiikki. (s. 98)

Nykytieteen metodologia toimii lainatulla pääomalla. Moderni naturalistisesti orientoitunut tiedekäsitys ei ollut tieteellisen vallankumouksen perustana, vaan sen perustana oli oppi ihmisestä Jumalan kuvana. Sama oppi on edelleenkin ainoa pätevä perusta ihmisten älyllisille kyvyille. Jos nimittäin havainto, muisti ja järjellinen päättely ovat kehittyneet sattumanvaraisen prosessin tuloksena, ei ole mitään syytä luottaa niihin. Darwin itse kauhisteli tätä ja kysyi, kuka luottaisi apinan päässä syntyneihin vakaumuksiin, jos siellä ylipäänsä on mitään vakaumuksia. (s. 178, 303-304)

Positivismin mukaan teoriat elävät käsitteellisessä tyhjiössä, joten tieteellinen työ on ongelmatonta ja neutraalia. Positivistit ajattelivat havaintojen muodostavan tieteelliselle tiedolle varman perustan, jonka varaan voidaan matemaattisen päättelyn avulla rakentaa neutraaleja ja objektiivisia teorioita. Positivismin perustana on jyrkkä empirismi. Positivismi kumoaa kuitenkin itse itsensä, sillä positivismia ei voida todistaa empiirisesti todeksi. Empirismi perustuu päätelmiin, jotka ylittävät sen, mitä voimme havaintojen perusteella tietää. (s. 222-223)

Naturalistiseen historiallis-kriittiseen metodiin sisältyy se epäkriittinen oletus, ettei sen tarvitse nojautua muuhun kuin järjen luomiin oletuksiin. Ihminen ei kuitenkaan voi tutkia mitään ilman ennakko-olettamuksia. Naturalistit eivät myöskään aina tiedosta, että historismikin kaatuu omaan ristiriitaisuuteensa: Jos kaikki väitteet ovat historiallisesti suhteellisia eivätkä yleispäteviä, silloin historiallisen suhteellisuudenkin teoria on historiallisesti suhteellinen eikä yleispätevä totuus. (s. 225, 230)

Eikö kriittisyys edellyttäisi avoimuutta mahdollisuudelle, että olisi olemassa Jumalan ilmoitus, jonka luotettavuudesta on mahdollista vakuuttua? Eikö ole dogmaattista pitää ehdottomasti kiinni siitä, että aitoa Jumalan ilmoitusta ei ole olemassa? Onko naturalistinen lähtökohtaoletus suojattu kaikelta kritiikiltä? Jos Jumalan ilmoituksen olemassaolo on mahdollinen ja siitä voi vakuuttua, silloin ei ole mielekästä kieltää sen käyttämistä lähtökohtana tieteentekemisessäkin. (ks. s. 316)

Ristiriitoja toisensa jälkeen

Puolimatka osoittaa kerta toisensa jälkeen muut kuin kristilliset mallit itsensä kumoaviksi. Dekonstruktio sanoo, ettei puheella Jumalasta tavoiteta muuta kuin aiempaa puhetta Jumalasta, mutta samalla oletetaankin, että ollaan tavoitettu Jumalasta se oikea tieto, ettei puhe hänestä tavoita häntä (s. 252) Järjen luotettavuutta ei ole mahdollista todistaa muuten kuin järjellisten perustelujen avulla, jolloin joudutaan uskomaan järjen luotettavuuteen – ja sama pätee empiirisiin havaintoihin (s. 299). Freud otti perustaksi psykoanalyysin ja selitti Jumala-uskon psykologialla, mutta nyt hänen oma selityksensä voidaan selittää pois psykologisena tarpeena selittää pois Jumala (s. 326).

Marx otti ajattelunsa perustaksi talouden ja sanoi uskonnon olevan seurausta yksityisomistuksen takia syntyneestä vieraantuneisuuden tilasta. Jos Marxin talouselämän lainalaisuuksista tehdään kaiken perusta, silloin myös Marxin oma ajattelu on ainoastaan heijastusta senhetkisestä taloudesta, eikä sillä ole enää merkitystä meidän ajallemme, jolloin taloudellisten tuotantovoimien kehitysaste on toinen. (s. 326)

”Sekä arkielämässä, tieteessä että filosofiassa ihmisellä on nämä kaksi vaihtoehtoa: alkuvoimat tai Kristus.” (s. 327) Alkuvoimilla Puolimatka tarkoittaa toisiinsa palautumattomia todellisuuden osa-alueita kuten fysikaalinen energia, logiikka, biologinen elämä, esteettisyys, taloudellisuus, tunne (ks. s. 324). Suurin pommi pudotetaan argumentissa, joka vastustaa alkuvoimien tuomista teologiaan ”naturalismi kaikissa muodoissaan on itsensä kumoava” ”Kun jokin todellisuuden alkuvoima ymmärretään koko todellisuuden perustaksi, päädytään sisäiseen ristiriitaan.” (s. 329)

Jos esimerkiksi pelkät luonnonlait määräävät kaikkea, tällöin ihmisen ajattelukin määräytyy pelkkien luonnonlakien mukaan: se määräytyisi esimerkiksi ihmisen aivojen kemiaa hallitsevien lainalaisuuksien pohjalta. Tällöin kyseistä ajatusmaailmaa kannattavien teologienkin ajatukset heijastaisivat vain heidän aivojensa kemiallista tilaa eivätkä mitenkään sitä, mikä on totta niiden ulkopuolisessa maailmassa. Tällöin ihmisen ajattelua ohjaisi vain sellainen, millä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa, sillä totuus on normatiivinen käsite, joka riippuu siitä, että ihminen tekee oikeutta kohteen todellisille ominaisuuksille.

Jos näin on, emme voi tietää mitään luotettavasti, koska käsityksemme muodostuvat luonnonlakien ohjaamalla välttämättömyydellä aivojen kemian pohjalta eivätkä täten tee oikeutta ajattelun kohteena olevan asian todellisille ominaisuuksille. Jos taas emme voi tietää mitään luotettavasti, emme voi tietää sitäkään, että vain luonnonlait ohjaavat kaikkea tapahtumista maailmassa.

Jumalan ilmoituksen tunnistaminen

Puolimatka esittää suureksi osaksi loistavia argumentteja, mutta kun vastaan tulee luonnollinen jatkokysymys Jumalan ilmoituksen tunnistamisesta, Puolimatka on protestanttina mahdottoman tehtävän edessä. Protestantti pitää yksin Raamattua Jumalan ilmoituksena, joten hän voi vedota tässäkin yksin Raamattuun. Kehäpäätelmä ei Puolimatkaa haittaa, sillä hän vetoaa muihinkin kehäpäätelmiin: järjen luotettavuus todistetaan järjen luotettavuudella, havaintojen luotettavuus havainnoilla, joten Jumalan ilmoitus todistetaan Jumalan ilmoituksella. (ks. s. 317-323)

Puolimatka unohtaa kuitenkin jälleen, että on useita kilpailevia ”Jumalan ilmoituksia” kuten Koraani ja Mormonin kirja, ja muslimit ja mormonit kehottavat ihmisiä samalla tavalla tutkimaan heidän kirjojaan ja vakuuttumaan niiden oman todistusvoiman perusteella siitä, että ne ovat Jumalan ilmoitusta. Sen sijaan järki ja havainnot ovat koko ihmiskunnalle yhteisiä. Lisäksi Puolimatka unohtaa, ettei Raamatun kaanon ollut valmis minkään Raamatun kirjan kirjoittamisen aikana (ja kaanoneita on yhä erilaisia), eikä kukaan saattanut vuosisatoihin lukea kansitettua Raamattua ja itse vakuuttua sen jumalallisuudesta. Mistä siis tietää, mitkä kirjat ovat todella Jumalan ilmoitusta?

Puolimatkan viimeinen argumentti ei ole yhtään vakuuttavampi. Hänen mukaansa Raamattu ”lisää itsetuntemusta”, koska se voi auttaa ymmärtämään oman syntisyyden ja Vapahtajan tarpeen. Tämä ei luonnollisesti liity mitenkään siihen, ovatko Raamattumme kansien välissä olevat kirjoitukset Jumalan inspiroimia. Koraanikin saattaa lisätä itsetuntemusta, mutta niin saattaa myös ei-inspiroitu kristillinen tai ei-kristillinen kirjallisuuskin.

Katolinen malli antaa paljon tyydyttävämmän vastauksen Jumalan ilmoituksen tunnistamiseen: historiallinen todistusaineisto Kristuksesta osoittaa hänen olevan ylösnoussut Jumalan Poika, joka lähetti apostolit julistamaan hänen totuuttaan maailmalle. Apostolien perustalle rakennetulle kirkolle hän antoi jumalallisen auktoriteettinsa, ja tuo kirkko on kaikkina aikoina julistanut ja lopulta virallisesti määritellyt Raamattuun sisältyvien kirjojen olevan Jumalan inspiroimia. Uskomme siis Raamatun kirkon takia, kirkon Jeesuksen takia, Jeesuksen historiallisen todellisuuden takia.

Explore posts in the same categories: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristillinen apologetiikka, Liberaaliteologia, Usko ja järki, Usko ja tiede