Narratiivinen Paavali

Lainasin kesälukemiseksi Suomen teologisen instituutin (STI) kirjastosta protestanttisen Paavali-tutkijan Ben Witherington III:n kirjan Paul’s Narrative Thought World – The Tapestry of Tragedy and Triumph (Louisville: Westminister/John Knox Press 1994) Kirjassa on yli 300 suurehkoa sivua täynnä tavaraa, ja yritän nyt vihdoin kirjan luettuani referoida muutamia sen herättämiä ja siinä esitettyjä relevantteja ajatuksia.

Kirjoitettuani Katolisen Paavalin ja tutustuttuani Paavali-tutkimukseen syvemmin, mieleeni tuli ajatus toisesta Paavali-kirjasta: Narratiivinen Paavali. Huomasin nimittäin, että Katolisen Paavalin perinteisen systemaattisteologisen jäsentely- ja lähestymistavan sijasta tai pikemminkin lisäksi Paavalia pitäisi tarkastella narratiivisesta näkökulmasta eli Suuren Kertomuksen viitekehyksessä.

Siispä päätin lukea Witheringtonin kirjan heti, kun huomasin sen otsikon. Witherington kirjoittaa johdannossaan olevansa vakuuttunut, että ”kaikki Paavalin ideat, kaikki hänen argumenttinsa, kaikki hänen käytännön neuvonsa, kaikki hänen sosiaaliset järjestelynsä ovat perimmiltään juurtuneita kertomukseen, josta suuri osa kerrotaan heprealaisissa kirjoituksissa, mutta osa siitä on suullista traditiota, joka heijastaa Vanhan testamentin jälkeisiä tapahtumia”. (s. 2)

Eskatologian eli lopunaikojen merkitys Kertomuksessa

Witherington siteeraa hyväksyvästi toista Paavali-tutkijaa, J.C. Bekeriä: ”Ylösnousemuskieli on lopunajan kieltä… Kristuksen ylösnousemus, Jumalan tuleva valtakunta ja kuolleiden tuleva ylösnousemus kuuluvat yhteen.” (s. 171)

Paavalin teologiaa voi selittää ei-eskatologisesti, ”ajattomasti”, mutta silloin se ei enää ole alkuperäisessä kontekstissaan. Jatkan sitaattia omin sanoin: Kun Paavalille niin keskeinen Jeesuksen ylösnousemus erotetaan eskatologiasta, se saattaa jäädä paavalilaisen teologian yhdeksi selitettäväksi opinkohdaksi, mutta siitä tulee jotain aivan erilaista.

”Siitä tulee… tapahtuma keskellä historiaa eikä historian lopussa historian muuttamiseksi tapahtuva tapahtuma. Huomio siirtyy ylösnousemukseen inkarnaation päämääränä, lopettajaistapahtumaksi avajaistapahtuman sijaan.” (s. 171)

Mielenkiintoisena eskatologisena yksityiskohtana Witherington huomauttaa jakeiden 1. Kor. 1:8 ja 1. Tess. 5:23 yhtymäkohdat: Jumalaa rukoillaan säilyttämään uskovat nuhteettomina Jeesuksen Kristuksen päivään/tulemiseen asti. Kun tähän yhdistetään kohdat, joissa tuomio liitetään Herran päivään (1. Tess. 5:2-4 ym.), käy ilmi, että parousia ja tuomiopäivät ovat sama päivä, mikä tuhoaa esim. Vartiotornin opin erottelut vuoden 1914 ja tulevan tuhatvuotisen tuomiopäivän välillä.

Oikean kertomuksen tunnistamisen tarpeellisuus

Witherington esittää muutamia hyvin mielenkiintoisia huomioita perinteisestä protestanttisesta Paavali-tulkinnasta: esim. Room. 4 ja Room. 7 on usein luettu pahasti väärin siksi, että niitä on luettu väärän tarinan valossa. Room. 7 ei ole omantunnontuskaisen kristityn (Lutherin) tarina, vaan Aadamin ja hänen langenneiden jälkeläistensä tarina (s. 23-28).

Room. 4:stä Witherington kirjoittaa: ”Milloin tahansa juutalainen ajatteli valitun kansan alkua, hän ajatteli Abrahamin tarinaa… Kun Paavali ajattelee paratiisin palauttamisen tarinan alkua, hän ajattelee tuota suurta uskon esimerkkiä… Kun hän haluaa pohtia asioita kuten oikea suhde Jumalaan, vanhurskaudeksi katsottu usko… hän ei ajattele oikeussaleja tai juridisia julistuksia, vaan Jumalan Abrahamiin kohdistuneen armollisen valinnan ja Abrahamin luottavan ja kiitollisen vastauksen tarinaa.” (s. 38)

Uskon ja tekojen suhde Room. 4:4-5:ssä antaa ymmärtää, että kyse on Abrahamin omasta vanhurskaudesta. Abrahamin usko katsotaan vanhurskaudeksi sen sijaan, että hän olisi ansainnut sen teoillaan. Jos tässä on vaihtokauppa, se on Abrahamin uskon ja tekojen välillä, ja sama on totta kristityistä (4:23-24). ”Uskonvanhurskaus” (Room. 4:13) on vanhurskautta, joka luetaan siksi, että ihmisellä on uskoa, ei jonkun muun vanhurskautta, joka tulee uskovalle uskon kautta. (s. 44-45)

En väitä allekirjoittavani Witheringtonin soteriologiaa täysin: hän esimerkiksi spiritualisoi kasteen eikä ota Room. 6:n opetusta vakavasti huomioon, mikä horjuttaa aina Room. 3-5:n lukemista. Joka tapauksessa on selvää, että protestanttitutkijatkin ovat alkaneet huomata forenssisen Kristuksen vanhurskauden hyväksilukemisen olevan Roomalaiskirjeelle aivan vieras ajatus.

Samaa Witherington sanoo en Khristoo -lauseista: ”Ei näytä mahdolliselta argumentoida, että Paavali käyttää pelkästään vaihtokaupan kieltä, eikä toisaalta eliminoida kokonaan en Kristoon lokatiivista merkitystä monissa kohdissa.” (s. 137)

Kristuksessa olemisen vaikutuksiin kuuluvat uusi luomus, sisäisen ihmisen ja mielen uudistus, toivo ruumiin ylösnousemuksesta. En Kristoo -lauseet kuuluvat siis Jumalan tarinaan, sillä ne asettavat Jeesuksen jumalalliseen kategoriaan olentona, joka voi olla läsnä koko maailmassa samanaikaisesti – kirkko eri puolilla maailmaa on hänessä.

Kristityn kilvoittelu ja pelastusvarmuus

Room. 7:19:n ja Gal. 5:17:n samantapaisuudesta luterilaisessa perinteessä on usein päätelty Room. 7:n ja Gal. 5:n puhuvan samasta asiasta, kristityn toivottomasta syntisyydestä ja mahdottomuudesta tehdä Jumalan tahtoa. Witherington kuitenkin dokumentoi Room. 7:n ja Gal. 5:n merkittävät erot ja kommentoi:

”Painotus on tässä kristityn voitossa yli lihan himojen, vaikka nuo himot edelleen ovat hänessä. Roomalaiskirje 7:ssä kuulemme huudon ihmiseltä, joka ei voi tehdä, mitä haluaa. Galatalaiskirje 5:ssä taistelu ei ole toivoton… Heidän täytyy valita ’vaeltaa Hengessä’, ja Paavali antaa ymmärtää, ettei se ole mahdotonta.” (s. 296)

Hän jatkaa: ”On myös mahdollista, että ne, jotka eivät vaella Hengessä, eivät peri valtakuntaa. Vaikka hyvät teot eivät itsessään hanki pääsyä valtakuntaan, pahat teot voivat varmasti estää sisäänpääsyn tai perimisen.” (s. 297) ”Kukaan ei ole ikuisessa varmuudessa ennen kuin on varmasti ikuisuudessa… Alustava vanhurskauttaminen Jumalan silmissä saadaan armosta, mutta mitä tuon armon kanssa jälkeenpäin tekee, on ratkaisevaa.” (s. 354)

Lopuksi

”Paavalille kristologia, pneumatologia, soteriologia, eskatologia ja etiikka ovat niin tiiviisti yhteen punoutuneita, että mikä tahansa yritys kohdella yhtä tai toista näistä aspekteista erillään muista tekee suurta epäoikeutta niille kaikille. Toisin muotoillen: mikä tahansa yritys ottaa nämä ideat erilleen Tarinasta, jonka Paavali kertoo pelastushistorian kehityksestä ensimmäisestä Aadamista viimeiseen ja siitä eteenpäin, on suuressa vaarassa vääristellä Paavalin tarkoitusta.” (s. 174)

”Kristityn tarina on tarina, joka kulkee armosta kunniaan, uudesta syntymisestä uuteen ruumiiseen. Silti se on tarina, joka ei ole yksin; se on luettava Kristuksen ja Kristuksen ruumiin tarinoiden kontekstissa. Kun Henki kastaa ihmisen ”Kristukseen”, ihminen tulee samalla kastetuksi Kristuksen ruumiiseen… Kristillisen elämän päämäärä on Kristuksen kuvan kaltaisuus – mielessä, sydämessä, tahdossa ja tunteissa, nyt progressiivisen pyhittymisen kautta, ja ruumiissa myöhemmin, kun Kristus palaa.” (s. 338)

Explore posts in the same categories: Apostoli Paavali, Kirjaesittelyt ja -arviot