Turhentuuko uskonpuhdistus? Osa 2: Leif Nummela.

Nyt on aika jatkaa Turhentuuko Uskonpuhdistus? -kirjan käsittelyä ja siirtyä toiseen artikkeliin, jonka nimi on ”Palatkaamme Raamattuun eikä Roomaan”. Tässä Leif Nummelan artikkelissa kritisoidaan katolisuutta yleisesti tavallisimmista protestantteja ja katolilaisia erottavista opeista. Nummelan taustana on muutama vuosi lähetystyötä katolilaisten parissa Italiassa 80-luvulla. Hän on luterilainen teologian maisteri.

Mitä ajatella?

Nummelan artikkeli alkaa heti hieman ristiriitaisella tavalla. Ensin hän muistuttaa siitä, kuinka tärkeää ”oikea” ja ”raamatullinen” oppi on. Hän siteeraa mm. 2. Joh. 9-11, jossa hän antaa epäsuorasti ymmärtää, että katolilaiset ovat vailla Jumalaa eikä heitä saa toivottaa tervetulleiksi, ettei tulisi osalliseksi heidän synneistään. Pian tämän jälkeen Nummela kuitenkin sanoo katolisessa opissa olevan ”paljon hyvää” ja siteeraa lähes kadehtien Katekismuksen oppeja avioliitosta ja -erosta, abortista ja homoudesta (s. 35-36).

Nummela kirjoittaa: ”Edellä mainituissa sekä monissa muissa kysymyksissä meillä on paljon opittavaa katolisilta kristityiltä.” ”Emme taistele katolisia veljiämme ja sisariamme vastaan… on syytä pitää mielessä, että kaikista kristillisistä kirkkokunnista, myös meidän luterilaisesta kirkostamme, löytyy hyvin paljon korjattavaa.” (s. 36-37) Suhtautuminen ekumeniaan ja kirkkoihin ailahtelee siis rajusti.

Raamatun asema

Nummela aloittaa perusteista – mihin kristillinen oppi perustuu? Hän väittää, että ”kaikki kristilliset kirkkokunnat” ovat ”vanhastaan” opettaneet Raamatun olevan kaiken kristillisen elämän ja opin ylin auktoriteetti. Yhtäkään perustelua hän ei kuitenkaan tarjoa tämän omituisen väitteen tueksi. Seuraavaksi Nummela väittää, että katolinen kirkko liitti Vanhaan testamenttiin seitsemän alun perin Raamatun ulkopuolista kirjaa vuonna 1546. Näiden kirjojen hylkäämiseksi hän luettelee 6 perustetta, joihin vastaan:

1. Jeesus ja Uuden testamentin kirjoittajat eivät koskaan lainaa näitä kirjoja Jumalan sanana niin kuin Vanhaa testamenttia. VT:n kaanon oli Jeesuksen aikaan vielä epäselvä eivätkä Jeesus ja apostolit lainaa monia luterilaiseenkaan Vanhaan testamenttiin kuuluvia kirjoja (kuten Saarnaajaa ja Laulujen laulua). Sen sijaan deuterokanonisiin kirjoihin löytyy Jeesukselta ja apostoleilta useampiakin viittauksia. Tämän lisäksi apostolit siteeraavat usein VT:n kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, johon deuterokanoniset kirjat yleisesti ottaen kuuluivat.

2. Nämä kirjat eivät koskaan olleet osa juutalaisten Vanhan testamentin kaanonia. Juutalaiset sulkivat kaanoninsa vasta jälkeen Kristuksen, eikä heidän mielipiteillään tuolloin ole enää mitään sitovaa merkitystä kristittyjen uskon kannalta.

3. Kyseiset kirjat liitettiin kaanoniin vasta uskonpuhdistuksen aikoihin. Tämä väite ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa, tuolloin näiden kirjojen kanonisuus vain vahvistettiin, mutta lähes kaikki kirkkoisät pitivät näitä kirjoja Jumalan sanana, ja kaanonin määritelleet kirkolliskokoukset 300-luvun lopulla seurasivat pidempää kaanonia. Yksikään kristitty historiassa ei uskonut luterilaiseen kaanoniin ennen uskonpuhdistusta.

4. Kyseiset kirjat sisältävät harhaoppia. Niinkö? Kuka määrittelee harhaopin? Kenties asia onkin niin, että harhaoppiset halusivat nämä kirjat ulos kaanonistaan, koska eivät halunneet hyväksyä niiden opetusta. Varhaisen kristillisyyden mukaan harhaopin lopullisena tuomarina on paavin yhteydessä oleva kirkko.

5. Ne eivät ole kenenkään profeetan kirjoittamia. Tämä ei ole mikään peruste, sillä monet luterilaisen VT:n kirjatkaan eivät ole kenenkään profeetan kirjoittamia. Emme välttämättä lainkaan tunne joidenkin kirjojen kirjoittajia (Kuninkaiden kirjat, Aikakirjat?).

6. Ne eivät sisällä mitään aitoa profetiaa tai uusia totuuksia Messiaasta. Niinkö? Kuka tämän määrittelee? Entä Viisauden kirjan alkupuolen ihmeellisen osuvat ennustukset Jeesuksesta?

Vanhurskauttaminen ja kiirastuli

Nummela kritisoi katolista näkemystä siitä, että vanhurskauttaminen ”ei ole pelkkä syntien anteeksiantamus, vaan myös pyhitys ja sisäisen ihmisen uudistus”. Tähän hän vastaa perinteisillä luterilaisilla argumenteilla pelastusvarmuudesta ja synnin mahdottomasta voimasta, mutta ei käsittele lainkaan Raamatun ja kirkkohistorian todistusta siitä, että vanhurskauttaminen on juuri sitä, mitä ko. Katekismuksen oppi sanoo. Nummela tyytyy vain vastapainoksi kuvailemaan ”luterilais-raamatullista” pelastusoppiaan ilman mitään eksegeesiä.

Samassa yhteydessä Nummela hyökkää kiirastulta ja aneita vastaan. Hän siteeraa Katekismusta ja kommentoi: ”On uskomatonta lukea tällaista tekstiä vuonna 1995… Raamatussa ei luonnollisestikaan ollut sanaakaan tällaisesta kuolleitten puolesta rukoilemisesta ennen kuin katolinen kirkko lisäsi siihen kirjoja, joissa siitä puhutaan.” (s. 41) Niin, paitsi jos asia olikin toisinpäin… Kuolleiden puolesta rukoileminen oli osa juutalaisuutta ennen Kristusta ja osa kristinuskoa hänen jälkeensä, ja jopa Luther puolsi sitä (tosin tietyin varauksin).

Nummela jatkaa: ”Uskonpuhdistus vapautti puoli Eurooppaa näistä harhaopeista. Miksi nyt pitäisi kääntää kelloa 500 vuotta taaksepäin ja palata näihin oppeihin? Antoiko Jumala meille uskonpuhdistuksen turhaan? Ennen kuin tällaisista opeista sanoudutaan selkeästi irti ja palataan Raamattuun, yksikään Raamatun opetukset tunteva protestanttikristitty ei voi koskaan palata Rooman kirkkoon.” (s. 41)

Mietityttää vain, miksi Jumala ei antanut uskonpuhdistusta jo 500-luvulla, kun kirkossa yleisesti rukoiltiin kuolleiden puolesta, uskottiin kiirastuleen jne. Samoin mietityttää, miten Raamatun opetukset tuntevia katolilaisia ylipäänsä voi silti yhä edelleen olla olemassa. Esimerkiksi mariologiaa käsitellessään Nummela vain toteaa, ettei Raamattu sano mitään asiasta (samoin hän sanoo paaviudesta), vaikka katoliset raamattuteologit ovat kirjoittaneet näistä aiheista paksuja volyymeja toisensa perään pitkin vuosisatoja.

Todellinen ykseys

Kerta toisensa jälkeen Nummela ottaa oikeuden puhua ”raamatullisesta” kristinuskosta, luterilaisuudesta, omasta tulkinnastaan, ja katolisten oppien epäraamatullisuudesta – tosin ilman mitään syviä perusteita. Hän sivuuttaa täysin sen iänikuisen protestanttien ongelman, että samoin väittävät toistensa kanssa aivan päinvastoin uskovat protestanttiset kirkkokunnat omasta opistaan. Tätä havainnollistaa Nummelan lopetus:

”Kaikkien kristittyjen todellinen yhteys löytyy, kun alistumme yhdessä Raamatun ehdottoman arvovallan alle ja turvaamme yksinomaan Kristukseen ikuisesti riittävänä vanhurskautenamme.” (s. 43) Niinkö? Kutsuuko Nummela kristittyjen todelliseksi yhteydeksi sitä, kun yksin Raamatun ehdottoman arvovallan alle alistuvat luterilaiset, helluntailaiset, metodistit, arminiolaiset, kalvinistit, baptistit, Church of Christ ja Brethren -kirkot ynnä muut lukemattomat ”yksin Raamattu” -protestanttikirkot sulkevat toisensa pois kirkollisesta ja sakramentaalisesta yhteydestä väärien ja epäraamatullisten pelastusoppien ja käytäntöjen takia?

”Oman sielumme tähden ja siksi, että puhdas evankeliumi säilyisi keskuudessamme, palatkaamme Raamattuun eikä Roomaan.” (s. 43) Näin Nummela, mutta jospa asia olisikin niin, ettei Rooma olisikaan Raamatun vastakohta vaan uskollinen palvelija ja julistaja maailmassa, joka on asettanut sen tilalle omat valikoivat tulkintansa? Rooman kirkko on aina kautta vuosisatojen ollut kristittyjen todellisen ykseyden ja oikean uskon takeena. Sama jatkuu yhä edelleen tänäkin päivänä ja maailman loppuun asti.

Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Raamattu ja traditio