Luther, paavi, Antikristus ja maailmanloppu

Oli yleinen tieto, että katolinen kirkko on Kristuksen kirkko, Kristuksen morsian, Kristuksen ruumis, ainoa tie pelastukseen. Oli myös yleinen tieto, että kirkko kaipasi sisäistä uudistusta – samoin kuin monina muinakin aikoina (vrt. esim. pyhä Fransiskus). Kirkon rappio (matalatasoinen moraali, väärinkäytökset aneissa yms.) on tosiaan syy kirkon uudistamiseen, mutta nimenomaan sisäiseen uudistamiseen – kirkosta eroaminen tai sen hajottaminen on aivan eri asia, eikä se olisi alussa mainitun yleisen tiedon kanssa mitenkään sovitettavissa.

Luther kirjoittikin vielä vuonna 1519 ennen paavin varoitusta ekskommunikaatiosta: ”En koskaan hyväksynyt moista skismaa, enkä ikinä tule hyväksymään sitä… Sitä ei saa epäillä, että Rooman kirkkoa Jumala kunnioittaa enemmän kuin mitään muuta… Emme voi parantaa kirkkoa eroamalla siitä.” (Kirje paavi Leo X:lle, tammikuun 6. päivä, 1519) Mikä ihme sitten sai Lutherin valitsemaan kirkon vastustamisen, ulkoisen reformaation ja skisman tien? Mikä oikeutti hänen taistelunsa kirkon auktoriteettia vastaan?

Kaarlo Arffman selittää kirjassaan ”Mitä oli luterilaisuus?” (Yliopistopaino 1999) melko kattavasti, kuinka Luther tuli vakuuttuneeksi siitä, että lopunajat olivat koittaneet ja että paavi oli itse Antikristus. Konflikti kirkon johdon kanssa monista evankeliumiin liittyvistä opinkohdista oli tullut avainasemaan Lutherin evankeliseen totuuteen heräämisen jälkeen. Vuosina 1518-1520 käsitys paavista Antikristuksena pikku hiljaa selkeni, ja lokakuussa 1520 Luther kirjoitti Georg Spalatinille: ”Olen jo paljon vapaampi päästyäni varmuuteen siitä, että paavi on Antikristus ja osoittautunut selvästi Saatanan asuinsijaksi.”

Luther näki kirkon tilanteen sopivan täydellisesti Paavalin ennustukseen: ”Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan. Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen. Hän, Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu itse istumaan Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.” (2. Tess. 2:3-4) Jos paavi oli Antikristus ja tämä voitiin osoittaa, oli häntä vastaan taistelu ymmärrettävää ja jopa pakollista. Paavin bullakirjeen polttaminen, reformaation suosio ja sen eroaminen paavin kirkosta tulee näin johdonmukaiseksi.

Antikristuksen mukana kulkee kuitenkin käsi kädessä toinen käsite, nimittäin maailmanloppu. Paavali puhuu Antikristuksesta ”Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen” kontekstissa (2. Tess. 2:1). Luther uskoikin vakaasti Kristuksen paluun ja maailmanlopun olevan aivan lähellä (Arffman, s. 44-48). Kun loppua ei muutamassa vuodessa tullut, luterilaisuudesta ja reformaatiosta tuli tietyssä mielessä kaksinaamainen.

Melanchtonin johdolla laaditussa Augsburgin tunnustuksessa vaiettiin täysin Antikristus-näkemyksestä ja maailmanlopusta ja esitettiin reformaatio Raamatun ja vanhan kirkon uskon vaatimana puhdistuksena. Samaa linjaa jatkettiin paavin ja keisarin edustajien kanssa käydyissä keskusteluissa. Toisaalta Luther piti edelleen kiinni siitä, että paavi oli Antikristus ja että loppu oli lähellä. Antikristus-ajatus oli niin olennainen osa reformaation oikeutusta, että siitä ei voitu luopua, ja se löysikin paikkansa luterilaisista tunnustuskirjoista, jotka ovat ainakin teoriassa edelleen Suomen luterilaisen kirkon virallista tunnustusta, johon jokainen pappi sitoutuu.

”Tämä opinkohta osoittaa väkevästi, että paavi on varsinainen Antikristus, 14 joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan… Näin ollen, yhtä vähän kuin me pystymme palvomaan Perkelettä itseään herrana tai jumalana, yhtä vähän me siedämme päänä tai herrana hänen apostoliaan paavia eli Antikristusta, kun tämä käyttää valtaansa.” (Schmalkaldenin opinkohdat II:4:13-14,17)

Luther ja Melanchton päätyivät lopulta arvelemaan, että maailmanloppu saattaisikin tulla sukupolven tai pari heidän jälkeensä. Vielä muutama sukupolvi Lutherin jälkeen hänen ajantulkintansa vaikutti voimakkaasti, mutta luterilaisen puhdasoppisuuden aikana teologit joutuivat jo keksimään selityksiä ilmiselvälle ongelmalle – maailmanloppu ei ollut tullut, eikä sen koommin varsinainen Antikristuskaan.

Ei olisi kohtuutonta sanoa, ettei luterilaisuus voi sivuuttaa edellä esitettyä ongelmaa tänäkään päivänä. Koko luterilaisuuden oikeutus, kirkon uhmaaminen ja siitä eroaminen perustui sille varmalle sanalle, että paavi on Antikristus. Tämä virallinen oppi on edelleen sitovissa tunnustuskirjoissa.

Johdonmukaisen luterilaisen ratkaisu on edelleen uskoa paavin olevan Antikristus, mutta tämä olisi räikeässä ristiriidassa Raamatun kanssa, jonka mukaan Antikristus on juuri ennen Kristuksen paluuta ilmestyvä yksittäinen hahmo eikä vuosisatoja tai jopa vuosituhansia kestävä instituutio, johon kuuluu sekä hyviä että pahoja. Antikristus ei voi olla Lutherin aikainen paavi, koska maailmanloppua ei vieläkään ole tullut, eikä nykyinen paavimme, koska silloin luterilainen tunnustus olisi väärässä.

Jotkut saattavat vastata vetoamalla Melanchtonin sanoihin, joiden mukaan paaville voidaan tunnustaa erityisasema piispojen joukossa inhimillisen lain nojalla, jos paavi uskoisi oikeaan evankeliumiin. Tämä on kuitenkin epäolennainen argumentti, sillä jos tunnustaa luterilaisuuden perustan kestämättömäksi ja hylkää Antikristus-opin, olisi paljon johdonmukaisempaa olla katolilainen ja täten tunnustaa paavius jumalallisen lain nojalla kuin jäädä epämääräiseksi luterilaiseksi, jonka mielestä osa katolisuudesta ja osa luterilaisuudesta on totta, mutta missään ei ole koko totuutta, johon Kristus lupasi kirkkonsa johtaa (Joh. 16:13).

Explore posts in the same categories: Luther ja luterilaisuus