Posted tagged ‘Yrjö Sariola’

Päivän Sariolat

1.6.2015

Tänään on isoenoni, Lapuan emerituspiispan Yrjö Sariolan syntymäpäivä. Sen kunniaksi jatkettakoon aiemmin aloitettua Sariola-sarjaa. Vapaakirkollinen Päivä Osakeyhtiö on julkaissut yhteensä viisi Sariolan kirjaa. Niistä kaksi on luonteeltaan muistelmateoksia, ja ne on esitelty tällä blogilla viime marraskuussa artikkeleissa Pyhä isoisoisoäitini ja Yrjö Sariolan muistelmat.

Nyt esitellään kolme viimeistä ”Päivän Sariolaa” (hahaa!), jotka ovat Lupa vanheta (LV, 2008), Ehjäksi hoida – hengellisyys vanhuudessa (EH, 2011) ja uusimpana Psalmimietiskelyjä – Laulakaa ja soittakaa Jumalalle (PM, 2014).

Näistä kaksi ensimmäistä muodostavat selkeän vanhuutta käsittelevän parin, mutta kyseessä on oikeastaan trilogia: ”vanhuksen psalmin” eli Psalmin 71 pohtiminen loi sillan vanhuusaiheesta psalmimietiskelyihin (PM s. 11).

Vanhuksen psalmi

Tiesitkös muuten ylipäätään, että Raamatusta löytyy tällainen ”vanhuksen rukous”? Minä en ainakaan aktiivisesti muistanut, joten siteeraankin siitä nyt sitten joitain valittuja jakeita:

”Syntymästäni saakka olet ollut tukeni,
siitä saakka kun kohdusta minut päästit.
Sinulle minä aina laulan ylistystä.

Älä hylkää minua nyt vanhuuden päivinä,
älä jätä, kun voimani uupuvat.

Jumala, sinä olit opastajani
jo kun olin nuori,
ja tähän päivään asti
olen saanut kertoa ihmeistäsi.

Kun nyt olen vanha ja harmaapäinen,
älä hylkää minua, Jumala.
Minä julistan tuleville polville
kätesi mahtia ja tekojesi suuruutta.

Sinä olet antanut vaikeita vuosia
ja monia ahdistuksen aikoja,
mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut,
syvyyksistä sinä minut nostat.

Kohota minut takaisin kunniaan
ja lohduta minua jälleen,
niin lyyrani sävelin saan ylistää
sinun totuuttasi, Jumala,
ja harppuni kielillä kiittää sinua,
Israelin Pyhä!” (Psalmista 71)

Otin sitaatin loppuun mukaan jakeet, joissa on viittauksia musiikkiin, sillä juuri musiikin näkökulmasta Sariolakin psalmeja mietiskelyissään tutkiskelee.

Esimerkiksi Psalmi 8 käsketään soittamaan ”gatilaisilla soittimilla”, mikä on melkoisen mielenkiintoista, sillä Gat oli kanaanilainen eli ”pakanallinen” kaupunki, josta Daavidin vihollinen Goljatkin oli kotoisin. Sariola kommentoi, että ”musiikki ylittää kansoja ja myös uskontoja erottavia rajoja” (PM s. 18).

Sukujuttuja

Sekä vanhuus että musiikki koskettavat Sariolaa hyvin henkilökohtaisesti, ja vanhana musiikkiharrastajana hän kertookin aina välillä vilauksia henkilökohtaisesta elämästään. Minua tämä tietysti koskettaa erityisen läheltä, kun olemme Sariolan kanssa samaa sukua.

Esimerkiksi isoäitiini Salmeen (Yrjön siskoon) viitataan LV-kirjassa useaan otteeseen (s. 30, 36, 56, 98). Viimeinen näistä viittauksista mainitsee myös isoäitini Myyrmäen kodin, jossa tällä hetkellä asun itse – aika jännää lukea painetusta kirjasta tarinaa omasta kodistaan! Tottahan se on, että täällä on ollut vuosikausia vilkas lapsenlapsiliikenne.

Hauskin vanhuuteen liittyvä henkilökohtainen muisto on Yrjö Sariolan lapsuudesta, ajalta jolloin hänelle ensi kertaa kirkastui pappiskutsumus. 10-vuotiaan Yrjön kirje isälle päättyy seuraavanlaiseen ilmoitukseen: ”Opettajan vaikutuksesta olen päättänyt vanhana ruveta papiksi, sillä minä aion seurata Jeesusta. No, hei sitten vaan.” (LV s. 140)

Muistan, kuinka isoäitini kertoi minulle tätä samaa tarinaa painottaen sitä, ettei Yki puhunut ”isona” papiksi rupeamisesta, vaan nimenomaan ”vanhana”. No, vanhuus lienee perspektiivikysymys. Pappeus taas kulkee suvussa: Henrik Stenrothin pappisvihkimyksestä (1751) lähtien sukumme pappispolvien ketju on jatkunut katkeamattomana 250 vuotta. ”Tällä hetkelä nuorin pappi kuuluu suvun kymmenenteen polveen, minä olen seitsemättä.” (LV s. 34)

Vielä vähän vanhuudesta

Vanhuus on yhteiskunnassamme melko syrjään työnnetty asia. Siitä puhutaan melko vähän, eikä sitä hirveän usein taideta ajatellakaan. Sariolan kirjoista opin mm., että Suomen ev.-lut. kirkolla on jotain sellaista kuin Kirkon vanhustyön strategia, että virsikirjassa on vanhuusosasto (virret 526-531) ja että on olemassa oma vanhenemista ja vanhuutta tutkiva tieteenala, gerontologia.

Sariola on taustatyössään lukenut paljon gerontologista kirjallisuutta, ja hän käyttää sitä kirjoissaan toistuvasti hyväkseen. Joskus tästä kirjallisuudesta puuttuu hengellinen näkökulma, mutta viime aikoina gerontologian osana on huomioitu entistä vahvemmin myös geronteologia. (EH s. 36)

Itse olen joskus miettinyt sitä, kuinka suuri merkitys elämänkatsomuksellisilla perusratkaisuilla on vanhenemiseen. Mitä mieltä on ihmisen arvosta, onko uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, onko jonkinlaista mission tajua, onko aktiivista rukouselämää… Tällaiset asiat voivat varmasti tehdä eron onnettoman ja onnellisen, tylsän ja aktiivisen, toivottoman ja toiveikkaan vanhuuden välillä, varsinkin jos joutuu olemaan yksin tai vanhainkodissa.

Eräs tärkeä teologinen tai ehkä filosofinen pointti vanhustenhoidossa on se, ettei hoidettava vanhus ole pelkkä hoidon objekti, vaan hän on myös ajatteleva, tunteva, tahtova ja kokeva subjekti (LV s. 51).

Mieleeni palautui Johannes Paavali II:n elämäkerrasta, kuinka edesmennyt paavi halusi saada tämän samaisen pointin läpi lääkäreilleen, kun häntä oli ammuttu Pietarin aukiolla. Toipumisprosessissa paavi halusi lääkärien selittävän hänelle hänen tilaansa liittyvät lääketieteelliset asiat niin, että hän voisi ne ymmärtää ja jotta hän voisi myös antaa mielipiteensä toimenpiteistä.

Paaveista puheen ollen ilahduin myös siitä, että Sariola liittyy Eero Huovisen seuraan siteeratessaan myönteisesti paavi Benedictus XVI:n kirjaa Jeesus Nasaretilainen (EH s. 47-48). Kohdassa paavi puhuu äidin kohdusta turvapaikkana. Toisalla Sariolakin puhuu elämästä ”äidin kohdusta hamaan vanhuuteen” (EH s. 21). Tästä saisivat luterilaiset piispat puhua rohkeamminkin maassa, jossa kohdussa olevan ihmiselämän saa halutessaan tapattaa.

Mutta palataan vielä vanhuuteen ja vanhusten hengelliseen elämään. Enemmän voitaisiin varmaankin tehdä sen eteen, että ”vanhus pääsisi edes kerran vuodessa jumalanpalvelukseen”. Sariolalla on hyvä ehdotus: ”Mitä jos järjestettäisiin ’rollaattori- ja pyörätuolimarssi kirkkoon’?” (EH s. 146)

Havaintoja psalmeista

Kirkkokäsikirjakomiteassa mukana ollut Sariola arvostaa aivan oikein jumalanpalvelusta eli messua ja sen teologiaa. Jumalanpalvelusteologiaan liittyviä ajatuksia pulpahtelee silloin tällöin esiin erityisesti Psalmimietiskelyissä. Erityisen mielenkiintoisia ovat näkökulmat vanhoista psalmisuomennoksista, joita Sariola välillä nostaa esiin.

Esimerkiksi kun nykykäännös Ps. 27:4 sanoo: ”Saisin katsella Herran ihanuutta hänen pyhäkössään ja odottaa, että hän vastaa minulle”, niin vuoden 1776 Bibliassa luki: ”että minä näkisin Herran kauniin jumalanpalveluksen, ja hänen templiänsä etsisin” (PM s. 31).

Tai kun Ps. 28:2 sanoo ”kohotan käteni temppelisi pyhintä kohti”, niin ennen vanhaan sanottiin: ”Minä nostan käteni sinun pyhä Chuorias päin”. Sariola kommentoi: ”Kuorissa on kirkoissamme alttari, meidän ’kaikkeinpyhimpämme’, jonka ääressä vietetään pyhää ehtoollista. Myös tämä psalmi on edeltäjänsä tavoin keskeisesti jumalanpalveluspsalmi.” (PM s. 6)

Psalmien kuvaamassa jumalanpalveluksessa esiintyy usein erilaisia soittimia. ”Jerusalemin temppelipalveluksen musiikkiperintö jatkuu yhä. Me lännen kirkon kristityt emme jumalanpalveluksissamme ylistä Jumalaa vain laulaen vaan otamme myös soittimet mukaan.” (PM s. 43)

Psalmit heijastavat myös pyhiinvaellusperinnettä, joka reformaation jälkeen hiipui mutta joka on sittemmin (1990-luvun lopulta) löydetty uudelleen: ”Siitä on tullut yksi luonteva tapa elää todeksi uskoa Jeesukseen Kristukseen, joka on tie, totuus ja elämä.” (PM s. 102)

Psalmien perintö elää siis Suomessakin monin tavoin. Eikä linkki ole tekaistu, vaan se nousee perustavanlaatuisesti psalmeista itsestään. Esimerkiksi Ps. 66:8 sanoo: ”Ylistäkää meidän Jumalaamme, kaikki kansat” – ei siis vain Israel, vaan myös Suomen kansa. Näin ollen rukoillessamme psalmeja suomalaisina toteutamme niiden omaa toivetta. (PM s. 73-74)

Lopuksi Lutheria

Iloitsin siitä, että Sariola otti esipuheeseensa mukaan maininnan reformaation juhlavuodesta 2017. Siihen viitaten hän muistuttaa, että psalmit olivat Martti Lutherille erityisen rakkaita. Toisessa esipuheessaan Psalmien kirjaan Luther kirjoittaa kauniisti, katolisellakin blogilla siteeraamisen arvoisesti:

”Jokainen, olkoon hänen tilansa mikä tahansa, löytää psalmeja ja sanoja, jotka sopivat juuri hänen tilanteeseensa aivan kuin ne olisi kirjoitettu juuri häntä varten. Tämän vuoksi hän voi olla varma, että hän on pyhien seurassa, että hänelle käy niin kuin kaikille pyhille, koska he kaikki laulavat hänen kanssaan yhtä laulua.”

”Jos tahdot nähdä pyhän kristillisen kirkon maalattuna väkevin värein ja hahmoin yhteen pieneen kuvaan, ota käteesi psalttari. Siinä sinulla on kirkas ja puhdas peili, joka näyttää sinulle, mitä kristikunta on. Niin, löydät siitä myös itsesi, opit tuntemaan oman tilasi, mutta myös Jumalan ja kaikki luodut.” (PM s. 13)

9789524752732sariola-yrjo-ehjaksi-hoidapsalmimietiskelyja

Yrjö Sariolan muistelmat

10.11.2014

Jatkan viimeviikkoisesta ja pysyn isoenoni, Lapuan emerituspiispa Yrjö Sariolan (s. 1932) muistelmien parissa. Tällä kertaa vuorossa on toinen (tai pikemminkin ensimmäinen, vuodelta 1999) Päivä Osakeyhtiön kustantama muistelmateos Kipua ja siunausta – muistikuvia matkan varrelta.

Siinä missä viime viikolla esitelty kirja keskittyy muutamiin valittuihin henkilöihin, tämä kirja keskittyy Sariolan omaan elämään ja uraan. Muistelmien joukosta nousee esiin erityisesti kolme asiaa: naispappeuskysymys ja suhde evankeliseen herätysliikkeeseen, oppineuvottelut vapaakirkollisten ja helluntailaisten kristittyjen kanssa sekä sairauden ja vammaisuuden kestäminen.

Naispappeus ja kirkon tunnustus

Naispappeuden hyväksyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sijoittuu Yrjö Sariolan piispakauteen, joka kesti vuodesta 1974 vuoteen 1995. Sariola sanoo naispappeuskysymyksen olleen hänelle piispana ”rasittava ja vaikea asia”, sillä hän koki olevansa ”rintamalinjojen välissä” (s. 81).

Sariolan periaatteellinen lähtökohta oli, että evankeliumin julistajan työ ei voi olla riippuvainen sukupuolesta. Toisaalta hän ymmärsi niitä, joiden mukaan papin tehtävä on Uuden testamentin mukaan varattu miehille. Ensin Sariola koki, ettei hän ”kelvannut kunnolla kummalekaan osapuolelle”, mutta ajan mittaan hän ymmärsi, että kiistassa tarvitaan myös ”maltillisia välittäjiä”. (s. 81)

Vielä 70-luvulla Sariola äänesti naispappeutta vastaan (koska katsoi, ettei aika ollut kypsä), 1986 ratkaisevassa äänestyksessä taas sen puolesta. Asian ratkettua Sariola esitti kirkolliskokoukselle ponnen, joka hyväksyttiin lähes yksimielisesti. Sen mukaan naispappeuteen torjuvasti suhtautuvilla tulee yhä olla mahdollisuus ”tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin”. (s. 82)

Yhdessä arkkipiispan ja Tampereen piispan kanssa Sariola vihki pappeja myös Oulun hiippakuntaan, jonka piispa Olavi Rimpiläinen ei itse suostunut vihkimään naispappeja. Tämä tapahtui kuitenkin ”yhteisymmärryksessä Oulun piispan ja tuomiokapitulin kanssa”. (s. 81)

Sariolalle tuotti erityistä murhetta, että SLEY otti selkeän kielteisen kannan naispappeuteen. ”Olin itse yhdistyksen johtokunnan jäsen, kun tämänsisältöinen päätös tehtiin joulukuussa 1987. Kyllikki Tiensuun kanssa merkitsimme pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, jossa kannoimme huolta evankelisen liikkeen tulevaisuudesta.” (s. 118)

Sariola ei peittele kirjassa herätyskristillisiä juuriaan. ”Pyhän Raamatun arvovalta, Sanasta kiinni pitäminen, kasteen lahja ja tunnustususkollisuus ovat olleet niitä suuria lahjoja, joita olen saanut evankelisessa liikkeessä ottaa vastaan. Olen oppinut iloitsemaan siitä, että olen luterilainen kristitty.” (s. 117)

Luterilainen identiteetti ei kuitenkaan merkitse Sariolalle sitoutumista mihinkään ”muista kirkoista poikkeavaan luterilaiseen erityiskristillisyyteen”, vaan päinvastoin Augsburgin tunnustus ”sitoo minut kirkon yhteiseen uskoon, johon saan julkisesti joka sunnuntai yhtyä jumalanpalveluksessa lausumalla apostolisen uskontunnustuksen tai Nikean tunnustuksen”. (s. 54)

Sariola ei innostu privaattiuskonnollisuudesta vaan korostaa aivan oikein uskon kirkollista luonnetta. ”Minulla on se vakaa ajatus, että kukaan ei kerta kaikkiaan voi olla kristitty vain omissa oloissaan ja luulotella, että ’tulen omalla uskollani autuaaksi’. Minun uskoni kristittynä on aina kristillisen seurakunnan yhteistä uskoa.” (s. 51)

Sariola kommentoi kauniisti uskontunnustuksen kohtaa ”minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan” (joka alkukielellä ja katolisessa käännöksessä kuuluu ”pyhän katolisen kirkon”): ”Seurakunnalla on äidin kasvot. Äidin tavoin se pitää huolta minusta, kun on kerran kutsunut palvelukseensa. Tie ehtoollispöytään on avoin. Ota, syö ja juo! Jätä itsesi Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun!” (s. 94)

Suomalaista ekumeniaa

Yrjö Sariola oli edelläkävijä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien välisten ekumeenisten suhteiden kehittymisessä. Vuonna 1979 Sariola esitti Vapaakirkon 100-vuotisjuhlissa ehdotuksen virallisten keskustelujen aloittamisesta luterilaisten ja vapaakirkollisten välillä.

Seuraavana syksynä Sariola vei ideansa piispainkokoukseen, jossa se sai ”melko nihkeän vastaanoton” (s. 134). Kahden vuoden valmistelujen jälkeen neuvotteluja kuitenkin ehdotettiin, ja Vapaakirkko otti tarjouksen vastaan. Keskustelut käytiin vuosina 1983–1984. Tämän jälkeen pyrittiin samaan helluntaiherätyksen kanssa, ja jälleen vastustuksesta huolimatta hanke onnistui ja neuvottelut käytiin 1987–1989. (s. 135)

Oppikeskustelut rakentuivat ”tunnustukselliselle pohjalle”. Helluntailaisten kanssa samaa mieltä oltiin siitä, että ”Raamattu on kristillisen opin ja elämän ainoa perusta ja ohjenuora ja että Kristus on Raamatun sanoman keskus”. Eroja ilmeni kuitenkin siinä, ”mikä merkitys on kirkollisella traditiolla ja sakramenteilla”. Vapaakirkonkin kanssa pääongelmat löytyivät ”erilaisesta tunnustustraditiosta, sakramenttikäsityksestä ja seurakuntaopista”. (s. 136)

Sariola oppi keskusteluista sen, että opin lisäksi kyse oli yhtä lailla myös ”tavasta, jolla suhtaudumme toiseen kirkkoon ja sen jäseniin”. Neuvottelujen päätösasiakirjoissa korostetaan molemminpuolista kunnioitusta (Room. 12:10), mikä merkitsee mm. sitä, että toisesta pyritään antamaan oikea kuva. (s. 138)

”’Avoin, ongelmia kaihtamaton lähestymistapa on mahdollistanut toinen toisensa kuulemisen. Keskusteluissa on voitu oikaista monia pinnallisia ja yksipuolisia käsityksiä. Kuva toisesta osapuolesta on huomattavasti tarkentunut’, todetaan vapaakirkkoneuvottelujen loppukommunikeassa.” (s. 134–135)

Joskus yhteinen (penkki-)urheilu yhdisti osapuolia ja lievitti jännitteitä. Kerran helluntailais-luterilaiset neuvottelut uhkasivat lukkiutua, kun ”avuksi tuli ohjelmaan merkitty jalkapallo-ottelu, jonka vuoksi keskustelu keskeytettiin”. Tarina on sen verran hauska, että sitä sopii lainata pitkästikin:

”Ottelun United Pentecostals-luterilainen kirkko piti olla omalle joukkueellemme läpihuutojuttu, koska joukkueeseemme kuului korkeatasoisia jalkapalloilijoita, kuten Risto Ahonen, Risto Cantell ja ennen muuta Erik Vikström. Toisin kuitenkin kävi. Vastustaja oli niskan päällä ja teki omaa joukkuettamme enemmän maaleja. Mutta koska niistä kaksi meni omaan maaliin, meidän luterilaisten joukkue lopulta kuitenkin voitti muistaakseni 6-5. Vesalan saunan lauteilla riittikin sitten aineksia jälkipeluuseen. Ja kun taas jatkettiin keskusteluja, ilmapiiri oli vapautunut ja asioissa päästiin eteenpäin. Kyllä jalkapallo on sentään tärkeä osa ekumeenisia keskusteluja!” (s. 138)

Hauskin juttu liittyy kuitenkin neuvottelutauolla seurattuihin hiihdon maailmanmestaruuskilpailuihin vuonna 1988. Sariola kertoo: ”Kovana penkkiurheilijana taisin innostua aika lailla Matikaisen niukasta voitosta, koskapa helluntaiherätyksen opistonjohtaja Heikki Lahti sai aiheen tokaista: ’Ei meillä helluntaiherätyksessä päästä tuollaiseen hurmokseen kuin luterilainen piispa.'” (s. 133)

Loppukaneettina Sariola toteaa, että neuvottelut merkitsivät hänelle ”eräänlaista salaperäisyyden verhon riisumista näiden yhteisöjen päältä” (s. 140). Neuvottelukumppanit olivat kilvoittelevia kristittyjä siinä missä luterilaisetkin, ja monesti heillä alkoi olla jo samoja ”perinnekirkon kolmannen ja neljännen polven vaikeuksia kuin omalla kirkollamme” (s. 141).

Joka tapauksessa ei-kristillisten katsomusten vahvistuessa ekumeeninen lähetyminen on välttämätöntä, jotta voisimme ”antaa yhteisen todistuksen Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta”. (s. 141)

Kipua ja siunausta

Sariolan piispakautena sattui myös kipeitä ja traagisia asioita. Hiljaisen viikon (eli pyhän viikon) maanantaina 1976 patruunatehtaan lataamo räjähti Lapualla. Menehtyneitä oli 40, ”joukossa myös poikiemme luokkatoverien vanhempia. Orvoiksi jäi 76 alaikäistä lasta.” (s. 153–154) Piispa, papit ja koko Lapuan yhteisö hoitivat tehtävänsä esimerkillisesti. Surujuhlan jälkeen presidentti Kekkonen sanoi Sariolalle: ”Tämä oli vaikuttava juhla.” (s. 156)

Syyskuussa 1991 Sariola joutui itse kuolemanvaaraan, kun hänen aorttaläppänsä oli kalkkeutunut pahan kerran. Hän joutui sydänleikkaukseen, jossa hänelle asetettiin tekoläppä. Ensimmäinen tällainen leikkaus oli tehty vasta vuonna 1952. Myöhemmin piti vielä tehdä korjausleikkaus. Ennen sairaalasta lähtöä Sariola sanoi kirurgille saaneensa nyt lisäaikaa, mutta kirurgi vastasi: ”Ei se ole niin varmaa.” Sariolan mukaan vastaus osoitti lääkärissä ”suurta nöyryyttä”: elämä on lopulta Jumalan varassa. (s. 171–172)

Sariola kertoo myös vaikeavammaisesta pojastaan Jukasta, joka sairastaa vaikeaa myopathia nemaline -lihastautia. Jukka oli Suomessa ensimmäinen, jolla tämä harvinainen sairaus todettiin. Monista ja suurista vaikeuksista huolimatta Jukka pääsi mm. muuttamaan omaan asuntoon ja matkustamaan ulkomaanlomalle lentokoneessa. Tietokoneohjelmat hallitsevalla Jukalla on kotisivut, ja hän on kirjoittanut hyviä arvosteluja saaneen (kenties paradoksaaliselta kuulostavan) kirjan Hyväosainen.

Vaikeavammaisuus kosketti Sariolan perhettä myös kolmannessa polvessa, kun Heikki-pojan (niin ikään teologi, Kurikan kirkkoherra ja Neljännen makkabilaiskirjan suomentaja) Saara-tyttärelle diagnosoitiin tuhoava INCL-tauti, joka merkitsee lapsen kuolemaa keskimäärin 9–11 vuoden iässä. Vakava sairaus on isovanhemmille ”kaksinkertainen tuska”. ”He murehtivat sekä lapsenlapsensa sairautta että sen omalle lapselleen aiheuttamaa ahdistusta ja huolta.” (s. 187)

Tuskailua ja ”Miksi, Herra” -kysymyksiä on siis riittänyt. Pimeydessä loistaa kuitenkin kristillisen uskon, toivon ja rakkauden valo. Se näkyy kauniisti Yrjön vaimon Anna-Maijan sanoista, jotka  hän lausui ”kerran kertoessaan eräässä seurakunnan tilaisuudessa lapsenlapsestaan: ’Olen ajatellut, että Saara on pieni taivaan enkeli, joka on lähetetty keskellemme tuomaan salattua siunausta. Saaran lähellä on hyvä olla. Jumala koskettaa minua.” (s. 188)

1064_kipuajasiunausta4050

Pyhä isoisoisoäitini

3.11.2014

Jatkan emerituspiispojen kirjojen parissa ja siirryn nyt Lapuan emerituspiispaan Yrjö Sariolaan, joka sattuu olemaan myös isoenoni eli äitini eno, isoäitini pikkuveli. Sariola syntyi vuonna 1932 ja toimi Lapuan piispana 1974–1995. Hän väitteli vuonna 1968 tohtoriksi homiletiikasta, ja hän on kirjoittanut paljon saarnan ja jumalanpalveluksen teologiaan liittyviä kirjoja.

Tässä artikkelissa lähtökohtanani on kuitenkin henkilökohtaisempi kirja nimeltään Polun kulkijat – ihmisiä elämäni varrelta (Päivä 2003). Kirjassa Sariola kertoo mm. Laukaan kotiseutututkijasta Eino Kautosta, pianonsoitonopettajastaan Dmitry Hintzestä ja hengellisestä äidistään, evankelista Martta Oeschistä.

Kirjan ensimmäinen luku Ninni Stenrothista nousee kuitenkin ylitse muiden – ainakin minulle. Ninni oli Yrjön (”Ykin”) ja isoäitini Salmen isoäiti, siis minun isoisoisoäitini. Olen vakuuttunut siitä, että hän oli pyhä, ihka aito suomalainen luterilainen pyhimys. Käsitykseni kristallisoitui, kun luin hänestä Ykin kirjasta (s. 9–43).

Hämmästelen Ninni-mummin rajatonta rakkauta, vilpitöntä uskoa, nöyryyttä, iloa, rauhaa ja optimismia. Kaikki nämä piirteet tulevat esiin Ykin kirjassa siteeratuista teksteistä kuin pyhimyselämäkerrasta konsanaan. Miltä maailma näyttäisi, jos jokaisella olisi ainakin yksi tällainen ihminen lähellään?

Tämä on tarina pyhästä isoisoisoäidistäni.

Pormestarin tytär, pastorin morsian

Ninni Stenroth ei alun perin ollut nimeltään Ninni eikä Stenroth. Kuopion pormestarin Karl Fabritiuksen ja hänen vaimonsa Alman perheeseen syntyi kolmantena lapsena Alma Hildur Ingeborg Fabritius 18.2.1875.

Mikään kolmesta nimestä ei kuitenkaan kelvannut tyttöselle, vaan hän itse halusi, että häntä kutsutaan Ninniksi. Fabritiukset olivat pappissukua, Ninnin isoisä oli Ilomantsin kappalainen ja hänen isänsä oli kyvykäs virkamies, joka edusti Kuopiota valtiopäivillä ja osallistui mm. vuoden 1886 kirkolliskokoukseen, jossa hyväksyttiin ns. Lönnrotin virsikirja.

Ninnin isä oli neljä vuotta kuvernööri Alexander Järnefeltin lähin työtoveri, ja Ninni ystävystyi nuoruudessaan Aino Järnefeltiin, josta tuli Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Ninni lähetti Ainolle lahjaksi kutomansa hartiahuivin.

Vuonna 1888 Kuopion suomalaisen tyttökoulun opettajaksi tuli Minna Stenroth, josta tuli niin ikään Ninnin ystävä. Vuonna 1892, kun Ninni oli aloittanut opinnot Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa, hän kirjoitti kirjeen Minnalle. Yrjö Sariola kommentoi, että kirjeestä ”huokuu sydämellisen nöyrä usko Jeesukseen”.

1800-luvun lopun harras kieli voi ensin tuntua 2000-lukulaisesta oudolta ja vieraalta, mutta pian käy ilmi, että kyse on vain puhtaasta vilpittömyydestä, ei mistään hurskastelusta. Ihmeellisintä on se, että kirjoittaja on vasta 17-vuotias nuori:

”Voi, Minna rakas, kuinka paljon armoa ja rakkautta olen näinä kolmena viikkona Herralta saanut kokea. Kuinka Hän on aina ollut valmiina auttaen, virkistäen, lohduttaen, nuhdellen, rangaisten, aina sen mukaan, mitä olen tarvinnut. Kun oikein ajattelen tätä aikaa, niin en voi muuta kuin kiiruhtaa Jeesuksen jalkain juureen ja lähettää Hänelle sydämeni hartaat kiitokset kaikesta Hänen armostaan.”

Kirjeestä käy ilmi myös rakkauden kaksoiskäskyn toinen puoli, suhde lähimmäisiin. Sariolan mukaan tämä kertoo jotain ”hyvin tyypillistä isoäitini suhtautumisesta toisiin ihmisiin”:

”En tiedä kuinka olen aina niin iloinen koululla. Olen jo niin tuttu kaikkien jatkolaisten kanssa. Eräänä päivänä joku kysyi minulta, josko olen käynyt tyttökoulun Helsingissä, kun niin hyvästi tunnen heitä kaikkia. Ihmettelevät kuinka aina olen niin iloinen; kuinka en olisi kun kaikki ovat niin ystävällisiä minua kohtaan.”

Ninni mainitsee myös Minnan isän, Laukaan rovastin Otto Adolf Stenrothin, joka oli juuri Helsingissä. ”Ja nythän isäsikin, Minna rakas, on täällä. Ainoastaan tuo tieto jo, että hän on täällä Helsingissä, täyttää sydämeni ilolla.” Kirjeessä ei mainita Minnan pikkuveljeä Osvaldia, mutta epäilemättä he tunsivat jo, sillä jo seuraavana vuonna he menivät keskenään naimisiin.

Osvald Stenroth seurasi isänsä jalanjälkiä, hänet vihittiin papiksi 28.12.1893 ja hän sai virkamääräyksen isänsä apulaiseksi Laukaan seurakuntaan. Kaksi päivää myöhemmin Ninni muutti Laukaaseen, ja seuraavana päivänä, vuoden viimeisenä, vietettiin häitä. Nuoripari asettui asumaan Pellosniemen pappilaan, joka oli ollut Laukaan kirkkoherrojen asuinpaikka jo vuodesta 1608

Avioparin elämää ja punainen uhka

Heti seuraavana vuonna eli 1894 syntyi Osvald  ja Ninni Stenrothin esikoinen Elsa, Yrjön ja Salmen äiti, minun isoisoäitini. Vuonna 1897 Osvald sai valmiiksi pastoraaliväitöskirjansa jumalanpalveluksen synnintunnustuksesta (Confiteor-momentti evankelis-luterilaisessa jumalanpalveluksessamme), ja se hyväksyttiin ”korkeimmalla kiitoksella”.

Osvald sai papinviran Heinolasta, ja perhe muutti sinne. Lapsia tuli tiheään tahtiin, lopulta yhteensä yksitoista. Vuonna 1911 päätettiin, että lasten sukunimi suomennettaisiin Salmenkiveksi, mutta Ninni ja Osvald pysyivät Stenrotheina.

Ninnin ja Osvaldin koti Heinolassa oli Osvaldin Heinolaan muuttaneen serkun Fannyn kertoman mukaan ”soiton ja laulun tyyssija”. Hän lisäsi, että ”vanhempien siunaus lepää nuoressa polvessa tämän sisäisesti rikkaan kodin yllä”. Heinolan kaupungin historian mukaan monet löysivät pappilasta ”tarvitsemansa avun niin hengellisessä kuin aineellisessakin hädässään”.

Vuonna 1905 ilmestyi Osvaldin suomennos Augustinuksen Tunnustuksista, ja vuonna 1928 ilmestyi niin ikään Osvaldin kääntämänä Apostolisten isien kirjat sekä eräitä muita vanhimman kristillisen kirjallisuuden tuotteita Uuden testamentin ulkopuolelta (STKSJ XVII). Nämä olivat ensimmäiset suomennokset näistä klassikoista, ja työtä tuki mm. piispa Jaakko Gummerus.

Osvald valittiin Heinolan kirkkoherraksi, ja Heinolan pitäjän historian mukaan hän oli ”viimeinen pitäjän kirkkoherra, jolle maksettiin palkka pääasiassa viljana ja voina”. Stenroth muistettiin tiukkana pappina; historiikin kirjoittaja Jorma Wilmi kertoo, kuinka vanha kansa muisteli ankaran kirkkoherra ”Teenruutin” oppia.

Heinolan aikaan sijoittuu myös Ninnin elämän ehkä vaikein tapahtuma. Se liittyy punaisten ja valkoisten taisteluun Heinolasta 1918. Punaiset valtasivat Heinolan 21.2., ja kirkonkylän he miehittivät 21. maaliskuuta. Tässä vaiheessa oli selvää, että punaiset tekisivät pian tarkastuskäynnin pappilaan.

Perheen ystävät tulivat hakemaan Osvaldin turvaan: hänet peiteltiin rekeen, ja Ninni antoi hänen mukaansa evästä. Ninni ei saanut tietää, mihin Osvald vietäisiin. ”Reen kadotessa yön pimeyteen pelko ja tuska valtasivat Ninnin. Hän soitti koko yön flyygeliä. Aamun koittaessa hän teki peiliin katsoessaan havainnon: hänen mustat hiuksensa olivat yön aikana harmaantuneet pelosta.”

Aamulla punaiset tulivat pappilaan. 43-vuotias Ninni otti yhdeksän kuukauden ikäisen kuopuksensa Eeron syliinsä.

”Sotilaat esiintyivät uhkaavasti ja kyselivät, missä kirkkoherra on. Kun he eivät saaneet sitä tietää, he vihapäissään särkivät huonekaluja, rikkoivat patjoja ja tyynyjä ja heittivät höyhenet ulos ikkunoista ruusupensaisiin. (…) Perimätiedon mukaan Ninni selvitti tilanteen rauhallisella suhtautumisellaan ja äitiydellään, niin ettei ’hirveitä’ tapahtunut. Uhkaava tilanne laukesi, ja Osvaldkin pääsi aikanaan palaamaan kotiin.”

Mummi ja jälkipolvet

Vuonna 1920 Ninni ja Osvald pääsivät muuttamaan takaisin Pellosniemen pappilaan Laukaaseen, kun Osvald sai sieltä kirkkoherran viran. Tässä vaiheessa lapset alkoivat jo hajaantua aloilleen, ja Pellosniemestä tuli pian kolmen sukupolven koti. Ninni otti uudet perheenjäsenet sydämellisesti vastaan. Otto-poikansa morsiamelle Enni Meurmanille Ninni kirjoitti 1930-luvun alussa:

”Lämmin kiitos sinulle ensimmäisestä kultaisesta kirjeestäsi meille Oton vanhemmille. Kuinka iloitsemme siitä, että saamme vastaanottaa sinut suureen joukkoomme. Vaikka meillä on niin monta tytärtä ja poikaa, saa jokainen uusi joukkoon liittyvä saman mielenkiinnon ja rakkauden osakseen. Niinpä tahdomme sinuakin, Enni, lämpimästi rakastaa ja toivomme sinun tulevan onnelliseksi Oton kanssa.”

Jos Ninni oli anoppi taivaasta, niin sama päti hänen isoäitiyteensä. Ninni ja Osvald saivat 33 lastenlasta. Yki kirjoittaa:

”Vaikka meitä oli näin monta, voi liioittelematta sanoa, että mummi ja vaari tulivat meille jokaiselle tärkeiksi ja läheisiksi isovanhemmiksi. He antoivat meille aikaa, kun olimme heidän luonaan Pellosniemellä. Ja miten paljon mummi jaksoikaan muistaa meitä syntymäpäivinä ja elämän tärkeissä käännekohdissa.”

Yksi näistä käännekohdista Yrjö Sariolalle oli teologian opintojen päättyminen, jonka johdosta Ninni-mummi antoi hänelle Jeesus-taulun, jonka taakse hän kirjoitti: ”Mummin sydämellinen tervehdys Yrjölle 17.2.1957. ’Jumalan rakkaus on ollut sanomaton eikä hän ole koskaan väsynyt huolehtiessaan sinusta.'” 82-vuotias Ninni oli mukana Yrjön pappisvihkimyksensä Mikkelin tuomiokirkossa, hänen kihlajaisissaan Sulkavalla heti sen jälkeen ja häissä pari vuotta myöhemmin.

Ninnin ja Osvaldin ensimmäinen lapsenlapsi oli Elsan tytär Salme eli isoäitini. Ninnistä tuli Salmelle ”hyvin läheinen isoäiti”, minkä me kaikki Salmen jälkeläiset erinomaisesti tiedämme lukemattomia kertoja kuulluista muisteloista. (Jo lähemmäs 92-vuotiaana muistisairaanakin Salme saattaa yhä puhua Ninnistä.)

Yki on tallentanut Salmen perusmuiston kirjaansa: ”Hän muistaa, kuinka hän sai Laukaan kirkon lehtereillä jumalanpalveluksessa nojata mummiin, joka veisasi virsiä kauniilla altollaan.” Toinen perusmuisto jäi pois kirjasta: ”Hän soitti pianoa kuin enkeli.” Ninni jaksoi myös kirjeillään tukea Salmea sodan jälkeen syntyneen esikoispojan Harrin hoidossa. ”Mummin huolenpito ulottui näin neljänteen polveen saakka.”

Toista polvea kohtasi tragedia, kun Ninnin ja Osvaldin kuopus Eero haavoittui sodassa 1. lokakuuta 1941. Toiveita toipumisesta oli, mutta toisin kävi. Eero kuoli 25. lokakuuta. Kun Eero oli tuotu Laukaaseen, Ninni ja Osvald menivät Eeron luo muutamien läheisten kanssa, Yki mukaan lukien. Käynnin jälkeen Ninni kirjoitti pojalleen Otolle:

”On niin puhtaan, kuulakkaan kirkas päivä. Vanhan Pellosniemen suojat, nuo Eeron niin suuresti rakastamat, ovat myös ihanan auringon juhlavalaistuksessa, kukkia tulvillaan. Kiitollisuuden tunne on myös vallitsevana sydämessämme, huolimatta sanomattomasta kaipauksesta. Oli niin ihana nähdä Eeroa. Kuinka ylevän kauniina hän niin rauhallisena hymy huulilla lepäsi kauniissa sankari-arkussaan. Hänet nähdessään putosi jotain katkeran raskasta sydämeltä ja tuli sijalle rauhaa ja voimaa. Eero on saavuttanut päämäärän ja odottaa vaan meidän, hänen rakkaittensa jokaisen sen saavuttavan.”

Mummi ja seurakunta

Ninni oli paitsi suvun, myös seurakunnan äiti. Ninni otti mieluusti vieraita vastaan pappilaan. Viimeisinä vuosinaankin hän kirjoitti: ”Täällä on käynyt paljon vieraita. Minulle se on aina niin mieluisaa. Jokaiselta minulla on niin paljon oppimista… Täällä luonani näkyy alituiseen käyvän vieraita läheltä ja kaukaa. Mutta minähän pidän vieraista, kuta erikoisempia, sitä parempi.”

Rovastin vaimona eli ruustinnana Ninni toimi myös kanslia-apulaisena. ”Muistan erään kiireellisen virkatodistuspyynnön. Todistus piti saada vielä viimeiseen lähtevään junaan, jotta se ennättäisi ajoissa perille. Asia tuli hoidetuksi, kun ruustinna lähti kävellen viemään virkatodistusta junaan kolmen kilometrin päähän Laukaan asemalle.”

Ninni piti tärkeänä käydä Osvaldin kanssa seurakuntalaisten kodeissa, osallistua heidän iloihinsa ja suruihinsa. Hän oli myös aktiivisena mukana diakonia- ja lähetystyön tukemisessa. Lähetystyö oli aivan erityisesti Ninnin sydämellä. Kun Ninni täytti 70 vuotta, seurakuntalaiset halusivat osoittaa hänelle kiitollisuuttaan. Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle ja tämän puolisolle:

”Ajatelkaa nyt, kun tulivat kysymään minulta, sopisiko, että seurakuntalaiset tulisivat valmistamaan päivällisen seurakuntasaliin. Tulin niin tavattoman yllättyneeksi, ja kun ilta tuli, itkin niin pitkästä aikaa, että tyynyt ja lakanat kastuivat. Ymmärrätte, mitä kaikkea nöyryyttävää iloa tähän sisältyy. Jos Jumala suo, niin kyllähän se ihana on nähdä niin monta seurakuntalaista kuin suinkin.”

Eläkkeellä Ninni ja Osvald asuivat edelleen pappilassa, nyt yläkerrassa, kun heidän poikansa Armas sai jatkaa kirkkoherrana. Ninni kirjoitti pojalleen eläkekodista: ”Kaikki ovat todella ihastuneita tähän uuteen kotiimme. Hyvin moni on käynyt sitä katsomassa, ja koetan pitää sen kunnossa, että tervetuloa vieraat vaan! (…) Isä on niin verraton apulainen, aina vaan työtä pyytämässä…”

Niin kuitenkin kävi, että vanha rakas pappila  paloi keskellä yötä 4. maaliskuuta 1950. Ninni herätti savun keskeltä Osvaldin, ja Armas tuli alakerrasta taluttamaan vanhempiaan turvaan. Kaikki meni, paitsi neljä leninkiä, jotka mummi sai pelastettua. Ninni ja Osvald saivat paljon kirjeitä, paketteja ja rahalähetyksiä myötätuntoisilta ihmisiltä, ja väliaikaiskoti löytyi Elsa-tyttären luota.

Ninni kirjoitti pojalleen Reinolle pian tulipalon jälkeen: ”En itkenyt yhtään kyyneltä palon aikana ja kaiken menettämisestä, mutta nyt olen pillittänyt tuolla yöllä ihmisten hyvyyttä meitä kohtaan.” Yki kommentoi: ”Mummin ja vaarin suhtautuminen heitä kohdanneeseen onnettomuuteen on (…) tavattoman puhutteleva asia. He eivät jääneet valittelemaan suurta menetystään, vaan tarttuivat pieniinkin ilonaiheisiin ja luottivat siihen, että Jumala pitää heistä huolta. Näin he säilyttivät elämänhalunsa.”

Seurakunta järjesti Osvaldille ja Ninnille asunnon pappilan pihatuvasta, joka oli säilynyt palosta (ja joka on vieläkin paikallaan). Mummi oli onnellinen saadessaan kalustaa jo toisen pikkupappilan Pellosniemeen, ja vaari oli niin virkeä, että ”tahtoi välttämättä saada luettavakseen kreikankielisen Uuden testamentin, Novumin”.

Kun Pellosniemen pappilassa kävi vieraita Armas ja Sirkka Salmenkiven luona, he kävivät usein tervehtimässä myös vanhaa ruustinnaa. Kesällä 1952 Ninni-mummi kirjoitti:

”Kuinka monta rakasta, kunnioitettua vierasta olen saanut tavata täällä Pellosniemen uudessa kodissa! Minunkin vanhuksen luona ovat viipyneet hetkisen ja olleet niin kovin ystävällisiä ja jokainen jättänyt jotakin persoonallisesta hengestään minulle virkistäväksi muistoksi tuleville päivilleni. Viimeksi kävi joku päivä sitten piispa Martti Simojoki… Kyllä oli mieluista tavata häntä.”

Kesällä 1955 Yrjö sai Laukaasta kesäteologin paikan, ja hän sai viettää mummin kanssa paljon laatuaikaa. ”Oli mukava piipahtaa mummin luona yläkerrassa ja kertoa, missä olin taas ollut pitämässä nuorteniltaa. Mummi iloitsi siitä, että nuoria tuli paljon koolle. Herätystäkin oli liikkeellä. Läksin mummin luota aina virkistyneenä jatkamaan päivän töitä.”

Lopuksi: koko tien

”Sitten koitti vuoden viimeinen päivä vuonna 1958. Oli kulunut 65 vuotta siitä, kun Ninni ja Osvald viettivät häitään Pellosniemessä. Se oli isoäidilleni hyvä päivä nukkua kuolon uneen odottamaan ylösnousemuksen aamua.”

Ninnin tyttärentytär Outi Ristolainen kirjoittaa isoäitinsä kuolemasta sukukirjassa Stenrothien kvartetto – Henrikin sukukirja (s. 137): ”Mummi nukkui pois joulukuun viimeisenä päivänä 1958. Se oli murrosikäisen tytön vaikeimpia hetkiä. Koko tien Hän kanssain kulki – lauloimme silloin kiittäen.”

Kyseessä oli ”suvun tunnuslaulu”, kuten Yki kertoo: Fanny Crosbyn sepittämä ja Robert Lowryn säveltämä Koko tien hän kanssan’ käypi. Se kaikui Pellosniemessä aina suurissa tapahtumissa, iloisissa ja surullisissa: Ninnin ja Osvaldin kultahäissä keskellä sotaa 1943, Eeron hautajaisissa vuonna 1941 ja sitten Ninnin siirryttyä ajasta ikuisuuteen 1958.

Koko tien hän kanssan’ käypi,

Mitäs muuta toivoisin?

Epäilenkö rakkauttaan,

jok’ on hellin lämpimin?

Taivaan rauha korkein vahvuus

Häness’ on mun sielullein!

Tiedän: käyköön kuinka muutoin,

Jeesus tekee parhaiten.

polun_kulkijat_1201_252


%d bloggers like this: