Suomen kaksi kenties kuuluisinta katolilaista, vastavihitty piispa Teemu Sippo SCJ ja populisti europarlamentaarikko Timo Soini PS, ovat esiintyneet aivan viime aikoina mediassa edukseen, ja ennen kaikkea kirkon eduksi. Ajattelin lyhyesti referoida näitä esiintymisiä ja kartoittaa täten suomalaisen katolisuuden profiilia tämän hetken julkisessa keskustelussa.
Piispa Sipon haastattelu
Teemu Sippo on aloittanut piispakautensa kunnioitettavan vahvasti. Hän on saarnannut Kristusta, jakanut sakramentteja (mm. jo kahdelle vahvistuskummipojalleni) ja antanut vankasti kirkon opetusta ja maailmankuvaa puolustavia haastatteluja. Viimeisin pommi tuli tänään, kun Yle julkaisi haastattelun, jossa piispa varoittaa luterilaisia Svenska Kyrkanin mallista. Ruotsissa ollaan tekemässä avioliitosta sukupuolineutraalia, eikä Suomessakaan olla kovin kaukana kirkollisesta homoparien siunaamisesta.
”Katolinen kirkko ei katso voivansa siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Se ei pidä sitä moraalisesti hyväksyttävänä… Kaikki mikä tapahtuu Ruotsissa, tapahtuu yleensä Suomessa muutaman vuoden viiveellä. Siinä voi tulla ongelmia käytännön ekumeniassa, niin kuin Ruotsissa näyttää tapahtuvan.” Sippo puhui myös rohkeasti äärimmäisen tärkeästä aiheesta, nuorten seksuaalikasvatuksesta: ”Kondomien jaon myötä ikäänkuin kehotetaan, että käyttäkää nyt, kun ette muutakaan voi. Minusta pitäisi pikemminkin valistaa nuoria pidättyväisyyteen seksuaalisuudessa.”
Piispa vastasi myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin. ”Monesti puhtaasti taloudelliset seikat määräävät työelämässä. Tottakai taloudella on omat lainalaisuutensa, mutta herää kysymys, miten voitaisiin inhimillisemmin suhtautua työtä tekeviin ihmisiin ja perheisiin.”
Toimittajaa kiinnosti lisäksi pahojen henkien manaaminen: ”Meillä on hiippakunnassa yksi vanhempi pappi. Me kutsumme mieluummin eksorsistiksi… Tässä tietysti tarvitaan sellaista pappia, joka osaa erottaa sairauden tai mielenhäiriön muusta, sanoo Sippo… Me ymmärrämme katolilaisessa (sic) kirkossa, että on olemassa käsittämätöntä pahaa, joka voi vaikuttaa ihmiseen ja josta hän joutuu kärsimään.”
Sipon ytimekäs kristillisen maailmankuvan puolustus sai vastakaikua – Ylen nettiartikkelin kommenttiruutu täyttyi pian 14 sivullisesta mielipiteitä: ”Hyvä piispa.Katolinen kirkko pysyy Raamattuperiaatteessa. Me luterilaiset menemme maailman mielipiteen mukaan. Emme enää ole Sanan kirkko.” ”Samoin kuin edellinen. Kuuntele viisaita neuvoja, luterilaisen kirkon johto!” ”Täytyy nostaa hatttua. Luterilainen kirkko tuntuu keskittyvän sosiaalis-eettisiin puhjeenvuoroihin… Piispa keräsi minun pisteeni, vaikka en katolinen olekaan…” ”Kuunnelkaamme viisaita neuvoja me luterilaiset. Vaikka meillä onkin valtion kirkko ei se tarkoita sitä, että kirkon tulisi luopua omista näkemyksistään…”
Timo Soinin haastattelu
Timo Soinia haastateltiin äskettäin luterilaiseen Uusi Tie -lehteen. Pääteemat ovat tutunlaisia: moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset. Soini selostaa kääntymystään: ”En oikein ymmärtänyt, kun luterilainen kirkko sanoi, etteihän abortti kiva ole, mutta kun elämä ja elämäntilanteet voivat olla hankalia.” ”Suomessa oli vallalla käsitys, että kommunismi on ikuinen ja että sen kanssa pitää vain oppia elämään. Paavi opetti, ettei marxismiin ja ateismiin pidä sopeutua. Ajattelin, että tämähän on mainio kaveri.”
Soini ei pelkää sanoa mielipidettään kiistanalaisista moraaliasioista kuten homoudesta ja abortista: ”Mielestäni homoseksuaalit eivät voi mennä naimisiin eivätkä adoptoida lapsia… Kyllä minä heidät ihmisinä hyväksyn, mutten hyväksy avioliitoksi kuin miehen ja naisen liiton.” ”Teko on tuomittava, muttei ihminen.” ”Ihmiselämä on pyhä… Sehän on täysin selvää, että elämä alkaa hedelmöityksestä… Jos ajatellaan, että ihmisen elämä on pyhä, niin se on pyhä alusta asti. Tai jos ajatellaan, ettei se ole pyhä, minusta on suurta hurskastelua vastustaa kuolemantuomiota, jos kerran kannattaa kuolemantuomiota syntymättömälle lapselle.”
Soini ei ole teologi eikä kykene ratkaisemaan kaikkia abortin ja avioliiton purkamattomuuden vaikeimpia ongelmia. Silti hän pitää yksinkertaisella uskollaan kiinni kristillisestä avioliitosta ja sen pyhyydestä: ”Se ei ole sellaista, että ollaan nyt toistaiseksi ja vaihdetaan sitten, kun tulee parempi… Jos leikkii tulella, siinä käy hullusti. Monelle käy. Tunne ottaa vallan tahdosta. Avioliitto on tahdon asia.”
Soini ei pelkää edes kristinuskon inklusiivisen eksklusivismin totuutta: ”Se on kipeä asia sanoa ääneen, mutta näin se on. Kaikkia ihmisiä, uskoja ja vakaumuksia pitää kunnioittaa, mutta jos puhutaan pelastuskysymyksestä, kristinusko opettaa, että Isän tykö mennään Kristuksen kautta. En voi mennä sanomaan, ettei näin ole.” Soini on huolissaan Suomen ev.-lut. kirkon nykytilasta: ”Yhteiskunnallinen ajan henki tunkeutuu sinne… On hyvä ihminen, hyvä elämä, hyvä humanismi – ihan täyttä roskaa.”
Soinin dogmihistoriassa, ekklesiologiassa ja soteriologiassa olisi parantamisen varaa, mutta kuten sanottu, Soini ei ole teologi, eikä häneltä ehkä moitteetonta teologiaa voi vaatiakaan. Ehkä Soini on oikeassa loppukommentissaan: ”Meitä on monenlaisia. En ole mallikristitty. Olen välillä hyvinkin rankka persoona ja joskus kohtuuton, mutta kuitenkin armon alainen. Jumalan luo on monta tietä, mutta kaikki tiet vievät Kristuksen kautta.”
Arviointia
Kahden TS:n, Teemu Sipon ja Timo Soinin haastattelut antavat jonkinlaisen kuvan siitä, millainen asema katolisuudella on tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnassa, millaiset asiat kiinnostavat ja puhututtavat. Suurin kysymys on luonnollisesti suhde luterilaiseen kirkkoon erityisesti polttavissa moraalikysymyksissä kuten homoseksuaalisuus, abortti ja ehkäisy. Näissä katolinen kirkko nähdään joko vanhoillisena ja taantumuksellisena tai vaihtoehtoisesti uskollisena kristilliselle perinteelle, moraalisesti selkärankaisena.
Katolilaiset saavat edustaa kantaansa, koska he ovat vanha ja kunnioitettu kirkko, mutta Suomessa kuitenkin pieni vähemmistö, joka ei häiritse tavallista suomalaista postmodernia elämää viettävää luterilaiseen kirkkoon paperilla kuuluvaa sekulaarihumanistia. Yhä useammat jossain määrin kristilliseen perinteeseen sitoutuvat suomalaiset alkavat samalla nähdä katolisen kirkon moraalisen johtajuuden Suomessa, jossa luterilaiset piispat eivät uskalla sanoa paljoakaan. Vapaasuuntalaisia ei oteta vakavasti, ja Suomen ortodoksit ovat käytännössä usein lähempänä luterilaista kuin katolista linjaa.
Jää nähtäväksi, alkaako Suomessa kansainvaellus kohti isien uskoa, takaisin tosi arvoihin nojaavaan kristillisyyteen, joka ei pelkää kohdata eikä haastaa itsetuhoista postmodernia yhteiskuntaa, jolla ei enää ole tuntumaa menneeseen, tarkoitusta nykyiseen eikä tähtäintä tulevaan. Ainakin se on selvää, että katolisuuden ääni ei voi yhteiskunnassamme rajoittua kahteen kuuluisaan TS:ään – kolmannen TS:n, Tavallisen Seurakuntalaisen, on noustava johtotähdeksi omassa vaikutuspiirissään.
Hyviä uutisia 
Viimeisimmät kommentit