Posted tagged ‘usko ja järki’

Huovisen hartauskirjallisuutta

29.9.2014

Jatkan Helsingin emerituspiispa Eero Huovisen tuotannon esittelyä. Tällä kertaa inspiraationa toimii peräti kahdeksan populaarikirjaa, jotka olen viime aikoina lukenut tai selannut läpi: Sydämen puhetta (WSOY 1997), Pitkä ilo (WSOY 2002), Toinen aurinko (Kirjapaja 2003), Käännä kasvosi, Herra (WSOY 2005), Kärsimys ja ilo (WSOY 2006), Aihetta ajatella (WSOY 2010), Enkeli taivaan (WSOY 2012) ja Uusi ilo (WSOY 2014).

Nämä kirjat eivät minun silmissäni yllä Huovis-kirjojen kärkeen, mutta niistä löytyy kuitenkin sen verran raportoimisen arvoisia yksityiskohtia, että kannattaa tehdä tällainen kollektiivinen kirjaesittely.

Mukaansatempaavimmat näistä kirjoista olivat viime aikojen kansallisia tragedioita käsittelevä Käännä kasvosi, Herra ja paljon lyhyitä kirjoituksia sisältävä Aihetta ajatella. Pitkä ilo (sanatarkka mietelmä jouluevankeliumista) ja Enkeli taivaan (suosikkivirren mielenkiintoinen historia ja teologia) ovat kyllä hyviä joulukirjoja ja erinomaisia lahjaideoita.

Synkkyyden ja pahuuden ongelma

Yleisesti ottaen Huovisen hartauskirjoja vaivaa mielestäni turhan synkkä pohjavire. Asia on mietityttänyt Huovista itseäänkin: ”Vähän olen ihmetellyt, mikä kumma ohjaa minut niin usein katselemaan elämän pimeitä puolia. Myötäsyntyinen alakulo, pessimismi, suomalaisuus, synti vai tutut kavalat karikot?” (Toinen aurinko, s. 10)

Käännä kasvosi, Herra herättää kyllä ymmärtämään, kuinka rankkaa piispan homma joskus voi olla. Pääkaupungin piispana Huovinen joutui useaan kertaan tiedotusvälineiden eteen, kun kansaa kohtasivat raskaat tragediat: Estonian uppoaminen, kahden poliisin surma, Myyrmannin räjähdys, Konginkankaan kolari ja Aasian tsunami.

Ei varmasti ole helppoa saada harteilleen ”koko kansan lohduttajan” viittaa. Joskus Huovinenkin joutui parkaisemaan: ”Tätä en enää kestä!” Täytyy kuitenkin nostaa hattua hienosta pastoraalisesta työstä monissa vaikeissa tilanteissa. Erityisen puhutteleva on Aasian hyökyaaltoa käsittelevä luku: Huovinen oli itse juuri matkalla Phuketiin lomalle, kun tsunami iski. Loma muuttui kertaheitolla dramaattiseksi sielunhoitomatkaksi.

Lentokentällä eräs tsunamista selviytynyt mies kysyi: ”osaatko arvata, miltä tuntuu, kun joutuu suljetuksi isoon rumpupesukoneeseen, jonka luukku suljetaan, sekaan pannaan tuoleja, lautoja ja pari autoa, pyörityksen aikana et tiedä, missä päin pinta on”. (s. 26)

Huovinen ei vastaa pahan ja kärsimyksen ongelmaan loogisilla argumenteilla, jotka lankeavat rationalismiin eivätkä ota vakavasti elämän traagisuutta. ”Paradoksin pitää antaa olla paradoksi.” (s. 146) Argumenttien sijaan Huovinen tarjoaa psalmeja ja virsiä. Yksi hänen suosikeistaan on Melartin-Bonhoefferin (virsi 600) neljäs säkeistö:

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.”

Usko ja järki

Huovisella on kyllä pointtia siinä, että rajujen katastrofien edessä teoreettiset selitykset (”ehkä Jumala salli tämän maksimoidakseen pelastuvien määrän”) tuntuvat vastuuttomilta ja jopa vastenmielisiltä. Huovinen ottaa pahan vakavasti, mutta haluaa pitää kiinni siitä, että vastoin kaikkea pimeyttä meillä on lupa uskoa rakastavaan Jumalaan ja hyvään Vapahtajaan sekä siihen, että lopulta Jumala pyyhkii pois kaikki kyyneleet (Ilm. 21:3–4).

En silti voi olla ajattelematta, että monille skeptikoille tällainen lähestymistapa vain vahvistaa käsitystä kristinuskon satumaisuudesta. Uskotaan vain faktoja vastaan, selitystä ei ole, mutta luotetaan vain kuitenkin. Luottamukselle kun pitäisi olla jokin vankka pohja. Mistä tiedämme, että ”Jumalan lupaukset” eivät ole vain uskonnollista toiveajattelua?

Tässä yhteydessä sopiikin kääntää katse pääsiäisen sanomaan. Lohdutuspuheissaan Huovinen puhuu harmillisen vähän Kristuksen ylösnousemuksesta, mutta Uusi ilo omistaa pääsiäisen evankeliumille kirjamittaisen mietiskelyn. Siinä Huovinen käsittelee myös lyhyesti (mutta hyvin) uskon ja järjen suhdetta.

”On kristittyjä, jotka haluavat aukottomasti todistaa sen, että Jeesuksen ylösnousemus on historiallinen tosiasia. (…) Uskonnonfilosofiassa tällaista perusnäkemystä on kutsuttu evidentialismiksi. (…) On myös kristittyjä, jotka vierastavat sitä, että uskonnollista uskoa pyritään järkiperäisesti todistamaan oikeaksi. (…) Uskonnonfilosofiassa tällaista näkemystä on kutsuttu fideismiksi. (…) Löytyykö näiden ääripäiden välistä kolmas vaihtoehto? Vierastan sekä vahvaa evidentialismia että puhdasta fideismiä. Haluan antaa tilaa epäilylle ja kriittisille kysymyksille, mutta tahdon myös pitää kiinni siitä, mikä on todennäköisimmin totta.” (s. 69–70)

Hyvin sanottu. Miten Huovinen sitten selittää nykyajan tietämyksen valossa Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta? Kysymys on ”epäilemättä äärimmäisen vaikea”, ja ylösnousemusruumiin olemuksesta kyselevä on Paavalin mukaan ”järjetön” ja Agricolan käännöksen mukaan ”tomppeli” (s. 84). Apua saadaan kuitenkin – kuinkas muuten – paavilta.

Benedictus XVI käyttää Jeesuksen ylösnousemusta selittäessään fysiikasta peräisin olevaa käsitettä ”mutaatiohyppy”, vaikka myöntääkin käsitteen voivan tässä yhteydessä ontua (kaikkien muidenkin inhimillisten selitysyritysten tavoin).

”Tällä erikoisella sanalla hän pyrkii havainnollistamaan Jeesuksen maallisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin suhdetta. Jeesuksen persoona pysyy samana, mutta hänen ruumiinsa kokee hypyn kaltaisen muutoksen toisenlaiseen olomuotoon, kuin mutaation.” (s. 85)

Toinen erinomainen uskon ja kriittisen järjen suhdetta soveltava kohta löytyy samasta kirjasta kohdasta, jossa Huovinen käsittelee profetiaa. Kiista koskee sitä, onko Vanhassa testamentissa oikeita ennustuksia Jeesuksesta. ”Hurskaat lukijat näkevät mielellään ennustuksia sanoissa, joissa tarkat historiantutkijat eivät millään voi niitä nähdä.” (s. 106) Huovinen kysyy:

”Helpottaisiko erimielisyyttä, jos tapa lukea Raamattua käännettäisiin toisinpäin? Sen sijaan, että varhaisempia tekstejä pidettäisiin ennustuksina myöhemmistä tapahtumista, meneteltäisiin siten, että aiempia kirjoituksia luettaisiin myöhempien valossa. Sen sijaan, että pyrittäisiin todistamaan ennustukset tosiksi, keskitettäisiin huomio siihen, mitä myöhemmin on oivallettu. Tavoiteltaisiin siis jälkiviisautta. Eikö usein olekin niin, että menneisyyden kestävä merkitys avautuu vasta myöhemmin. Alun luonne paljastuu vasta kun on päästy loppuun.” (s. 106)

Mika, Martti ja sakaristorukous

Lopuksi pari henkilökatsausta. Aihetta ajatella -kirjassa Huovinen kirjoittaa Mika Waltarista, joka paini Jumalan kanssa nuoresta asti. ”Norssin 17-vuotiaana abiturienttina Waltari kirjoittaa 16 tunnissa herätyshenkisen merimieskuvauksen ’Jumalaa paossa’. Vain viikkoja myöhemmin hän ponnistelee irti ja kirjoittaa ’Lauluja Saatanalle’. Ja pian ilmestyy uskonnollisten runojen kokoelma ’Sinun ristisi juureen’.” (s. 124)

Waltari aloitti teologian opinnot syksyllä 1926 mutta vaihtoi pian tiedekuntaa. Dogmatiikan professori Antti J. Pietilä sanoi oppilaastaan Waltarista: ”Tästä pojasta kamppailevat keskenään saatana ja piru, ei kun Jumala.” (s. 124–125) Huovisen koulutoveri Panu Rajala on kirjoittanut Waltarista 832-sivuisen elämäkerran Unio mystica. Täytyypä ottaa luku- ja bloggauslistalle.

Waltarin kanssa samaan aikaan teologian opinnot aloitti myös Martti Simojoki (1908–1999), tuleva Helsingin, Mikkelin ja Turun (arkki-)piispa. Huovinen kertoo edeltäjänsä kääntymyksestä kirjassa Toinen aurinko (s. 185). Hän siteeraa Simojoen omaa paimenkirjaa Kristus on ensimmäinen. Kenties tyypillinen ”luterilainen uskoontulo”, mutta mikäs siinä:

”Kirjoittauduttuani syksyllä 1926 teologiseen tiedekuntaan ahdistus vain paheni, mutta lokakuussa samana syksynä kuunnellessani E. W. Pakkalan saarnaa minulle kirkastui Kristus syntisen ainoana auttajana tavalla jota en voi unohtaa. Pois omatekoinen vanhurskaus ja pukeudu Kristuksen vanhurskauteen. Ilman Kristusta minä hukun. Minä en voi pelastua muuta kuin Kristuksen ristillä vuotaneen veren voimasta.”

Aivan viimeiseksi haluan vielä siteerata sanoja toisen Huoviselle rakkaan Martin kynästä. Kyseessä on tietysti Luther, jota Huovinen siteeraa kirjoissaan ahkerasti. Nyt siteerattava teksti on kuitenkin harvinaisen mielenkiintoinen. Se on sakaristorukous, jonka Huovinen löysi inkeriläisen kirkon kellarista Moskovasta. Suomenkielistä käännöstä ei ollut, joten ”talkoot vaan pystyyn ja porukalla kääntämään” (s. 28–29). ”Ja tässä on tulos, joka on ehkä opiksi ja rohkaisuksi monellekin.” (s. 29)

”Herra Jumala. Sinä olet asettanut minut kirkkoosi paimeneksi ja opettajaksi. Sinä näet, kuinka huono minä olen hoitamaan näin suurta ja vaikeaa virkaa. Ilman sinun apuasi olisin jo kauan sitten turmellut kaiken. Siksi huudan puoleesi. Tahdon antaa suuni ja sydämeni kokonaan sinun käyttösi. Tahdon opettaa ihmisiä ja tahdon itsekin aina oppia ja seurata sinun Sanaasi ja mietiskellä sitä ahkerasti. Ota minut työsi välineeksi. Rakas Herrani, älä jätä minua, sillä jos jään yksin, teen varmasti kaiken tyhjäksi.”

sydämenlataus resize (1) resize toinen_aurinko uusi_ilo-huovinen_eero-25583070-1941971230-frntlpitkä_ilo489ac1a3-45b1-40d0-9e08-8a6790a68e3e

Dialogos-lehti ja maailmankatsomuskampanja

24.3.2014

Tänään meillä on taas hyviä uutisia! Laaja yhteiskristillinen maailmankatsomuskampanja on pyörähtänyt käyntiin, ja näkyvänä merkkinä siitä on ilmestynyt teemalehti nimeltä Dialogos – usko ja tiede maailmankatsomusten torilla. Lehti on visuaalisesti upea ja sisällöltään sekä helposti lähestyttävä että täyttä asiaa. Kustantajan sivuilla voi nähdä lehden esikatseluversion.

Lehden julkaisijoiden joukko on kirjava. Aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä on Academicum Catholicum ry (AC), jonka varapuheenjohtajana olen itse ollut mukana projektissa. Kontribuoin lehteen artikkelin suvaitsevaisuudesta, josta pian lisää. AC osallistuu lehden lisäksi kampanjaan maailmankatsomusaiheisilla kevätluennoillaan.

Aakkosjärjestyksessä viimeisenä on Veritas Forum Finland, joka järjestää maalis-huhtikuun aikana kiertueen nimeltä Maailmankatsomukset puntarissa. Kiertueen ohjelmaan voi tutustua tästä. Se huipentuu huhtikuun loppuun, kun Suomeen saapuu Richard Dawkinsinkin kanssa useampaan otteeseen väitellyt John Lennox.

Dialogos-lehdestä on julkaistu jo esittelypostaus Areiopagi.fi-sivustolla. Suosittelen lukemaan sen aluksi, sillä tämä artikkelini välttelee tahallaan niitä aiheita ja tietoja, jotka Areiopagilla on jo tuotu julki. Tarkoitukseni on referoida lehteä ja poimia sieltä sisällöllisiä herkkupaloja niin, että lukijat kiinnostuisivat lehden hankkimisesta ja levittämisestä.

Vainio ja Visala

Uskonnonfilosofinen tehokaksikko Olli-Pekka Vainio ja Aku Visala, joiden kirjoituksiin voi törmätä niin Hyvejohtajuus.fi:ssä kuin Areiopagi.fi:ssäkin, esittävät Dialogoksessakin mainioita ja joskus visaisia ajatuksiaan Lari Launosen hienosti haastattelemina ja kuvaamina. Heti lehden alussa erimielisyyden problematiikkaa tutkinut Vainio pohtii maailmankatsomuksellisia erimielisyyksiä.

Vaikka maailmankatsomuksiamme ohjaavatkin usein tunteemme ja kokemuksemme, ”ankeaan” kulttuurirelativismiin ei tarvitse sortua. Maailmankatsomuksia pohdittaessa on syytä harjoittaa älyllisiä hyveitä. Jääräpää ei muuta mieltään, vaikka kaikki todisteet puhuisivat vastaan, löperö taas muuttaa mieltään tuulen muuttaessa suuntaansa.

Toisinajattelijoiden mustamaalaaminen ja vähättely ovat alhaisia kikkoja, mutta käännyttäminen on suoranainen velvollisuus: ”Jos ajattelen, että jokin asia on totta, pyrin luonnollisesti vakuuttamaan asiasta myös toisia.” Kaikkia erimielisyyksiä ei koskaan poisteta, mutta on hyödyllistä ja jopa välttämätöntä osata olla tekemisissä toisinajattelevien kanssa ja kuunnella heitä.

Vainion tavoin myös Aku Visala saa puhua omasta erikoisalastaan. Hän on tutkinut uskonnonfilosofina kognitiivista uskontotiedettä, jossa pyritään selittämään uskonnollista uskoa luonnollisilla syillä kuten aivotoiminnalla. Vaikka tällainen tutkimus voi tarjota haasteita uskolle, sen ei suinkaan tarvitse johtaa uskosta luopumiseen.

”Uskonnolliset uskomukset eivät ole outoja, vaikeita, epäloogisia tai jotakin muuta, vaan koko ihmislajin ’peruskauraa’. Jos uskonto on luonnollista (…) on vaikeaa väittää jumalauskon olevan irrationaalista tai hullua.” Lisäksi kognitiivinen tutkimus selittää vain yleisluontoista uskoa, ei esimerkiksi sitä, miksi vain kristityt uskovat kolminaisuuteen.

Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus

Markus Korri kontribuoi lehteen William Lane Craigin Valveilla-kirjan esittelyn lisäksi Os Guinnesin haastattelun ihmisoikeuksista. Kirjailija ja sosiaalikriitikko Guinness toteaa, että kristityillä on ollut ”keskeinen ja äärimmäisen vaikutusvaltainen osa ihmisoikeuksien vallankumouksessa”.

Guinness käsittelee myös suvaitsevaisuuden teemaa, josta oma artikkelini seuraavalla aukeamalla jatkaa. Guinness toteaa, että 1700-luvun lempisana suvaitsevaisuus on toki parempi kuin vastakohtansa eli suvaitsemattomuus, mutta se on silti riittämätön eikä suinkaan paras käsite omantunnonvapauden takaamiseksi.

”Suvaitsevaisuudesta on nykyään tullut uskonto niille, jotka eivät usko mihinkään ja vaativat samaa myös muilta.” Parempi termi olisi ”omantunnonvapauden kunnioittaminen”. Oikeus uskoa mihin vain ei ole yhtä kuin se, että jokainen uskomus on yhtä oikeassa. Voimme olla vapaassa yhteiskunnassa toisten kanssa vahvasti eri mieltä, kuitenkin sivistyneesti ja pakottamatta.

Omassa artikkelissani esitän samassa hengessä, että kristinusko on enemmän kuin suvaitsevaista, se kun (ainakin nykyään) kunnioittaa toisinajattelevien omantunnonvapautta. Vapaus ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan sen mukana tulee velvollisuuksia, sitä pitää käyttää oikein. Pahoja tekoja ei tietenkään tarvitse suvaitsevaisuuden nimissä hyväksyä. Raja tulee jokaisella joka tapauksessa jossain vastaan.

Artikkelin toinen osa käsittelee uskonnollisten totuusväittämien mahdollista suvaitsemattomuutta. Näennäisen suvaitsevaiset ja nöyrät lauseet kuten ”kaikki uskonnot ovat yhtä hyviä, kukaan ei tiedä totuutta” paljastuvat lopulta sisäisesti ristiriitaisiksi ja ylimielisiksi. Käteen jää vain oma tietämättömyys, ja sen hedelmänä kenties oikea nöyryys, mutta laiskuuteen se ei saa johtaa: ei muuta kuin totuutta etsimään!

Areiopagi ja apologeetat

Areiopagi.fi julkaisi jo ennakkoon Veli-Matti Kärkkäisen erinomaisen artikkelin Jumala-puheen mielekkyydestä, joten siitä ei tässä sen enempää. Areiopagilta voi lukea niin ikään fysiikan tutkijan Vesa Palosen artikkelin kosmisesta hienosäädöstä.

Dialogos-lehdessä esiintyvät myös kenties Suomen suurimmat apologeetat eli melkein pyhä kolminaisuus professori Tapio Puolimatka, dosentti Timo Eskola ja raamatunopettajaradiotoimittajateologikirjailija Pasi Turunen.

Tapio Puolimatka on elementissään myytinmurtajana. Kyytiä saavat väitteet kristinuskon taantumuksellisuudesta, luomisuskon mahdottomuudesta Darwinin jälkeen ja uskonnon totalitaarisesta luonteesta. Kristinusko oli sekä tieteellisen vallankumouksen että ihmisoikeuksien moottorina, eikä Darwinin teoria mitenkään kajoa maailman luomiseen eikä edes elämän syntyyn.

Timo Eskola on omassa elementissään kirjoittaessaan historian Jeesuksesta tai pikemminkin Jeesus-tutkimuksesta ja sen historiasta. Mihin Jeesus varsinaisesti pyrki? Eskola seuraa mm. katolista Jeesus-tutkijaa Brant Pitreä ja toteaa, että Jeesus Daavidin poikana väitti rakentavansa uuden temppelin elävistä kivistä: ”Se on pelastettujen seurakunta, joka elää anteeksiantamuksesta.”

Pasi Turunen on kuin onkin elementissään kirjoittaessaan helvetistä. Melko viisaasti Turunen toteaa, että helvettioppi ei ole ”esimerkiksi lastenkasvatuksen menetelmä” vaan kuuluu ”käsiteltäväksi aikuisten maailmassa”. Sitä ei myöskään voi käsitellä Raamatulle vieraasta jumala- ja ihmiskuvasta käsin.

Turusen sovitusoppi haiskahtaa tosin hieman kalvinistiselta, kun hän kirjoittaa Jeesuksen kantaneen ”kaikkien häneen turvaavien koko tuomion” ja kantaneen rangaistuksen ”jokaisen häneen uskovan puolesta”. Jospa apologeettisen kolminaisuuden lisäksi saisimme kasaan vielä kalvinistisen kolminaisuuden…

Ahvio ja Sivonen

Sellainenhan saadaan, kun iloiseen joukkoon lisätään Turusen Patmos-kollega ja Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti Juha Ahvio sekä Espoon kotikirkon baptistipastori Mikko Sivonen. Mielenkiintoista asiaa näiltäkin kavereilta: Ahvio kirjoittaa postmodernismista ja Sivonen maailman menosta.

Ahvio hahmottelee kunnon dogmaatikkona postmodernismin antia jumalaopin, antropologian, kristologian, soteriologian, ekklesiologian ja eskatologian kannalta. Vertailukohtana on klassisen kristillisen edustajana Nikaian uskontunnustus, jolla Ahvio tarkoittaa Nikealais-konstantinopolilaista credoa.

Ehkä mielenkiintoisimpana esimerkkinä Ahvion analyysistä otettakoon esiin ekklesiologia: postmodernismi tekee entistä ymmärrettävämmäksi sen, että kirkko voi olla yksi ja silti ulkonaisesti hajanaiselta vaikuttava ja monimuotoinen. Postmodernismi kieltää kuitenkin kirkon olemukseen kuuluvan ”yleismaailmallisen hengellisen yhtenäisyyden ja armonvälineiden todellisen vaikuttavuuden”.

Kalvinistiset painotukset näkyvät ehkä selkeimmin antropologiassa, jossa Ahvio muistuttaa lankeemuksen aikaansaamasta hengellisestä kuolemasta ja syyllisyyden tilasta. ”Myös ihmisen tahtominen, ajattelu ja tunteet ovat turmeltuneet.” Postmodernismi taas väittää Ahvion näkökulmasta virheellisesti, ettei ihmisen tahtoa ”ohjaa mikään sisäsyntyinen välttämättömyys”. Tämä ilmaisee ”katkerasti kapinoivan langenneen ihmisen ’turhaa ajattelua'”.

Kolmas kalvinistiveli Mikko Sivonen kirjoittaa maailmanhistoriasta Jumalan draamana. Ihminen luotiin nauttimaan hyvästä maailmankaikkeudesta: ”Ei ole sattumaa, että kesäinen auringonnousu saa jokaisen sydämen toivorikkaaksi. Ei ole sattumaa, että monet pitävät marjojen keruusta, puiden hakkaamisesta, kukkien istuttamisesta tai mökin rakentamisesta.” Hyvä maailma on kuitenkin mennyt pilalle. Alkuperäinen luomakunta on rikki.

Kristilliseen maailmankatsomukseen kuuluu toivo ylösnousemuksesta ja luomakunnan lunastuksesta. Emme odota maailman tuhoa ja elämää ”tuolla jossain” vaan uutta taivasta ja uutta maata, jossa on suurempi ilo ja nautinto kuin uskallamme edes kuvitella. Elämme odottamisen vaihetta. Kristukseen liitetyt elävät jo nyt toivossa todeksi ylösnousemuselämää, vaikkakin vielä kovin puolinaisesti.

Reformoidun dogmatiikan siteeraamisen lisäksi Sivosen artikkelin kalvinistiset kaiut tulevat esiin mm. seuraavassa: ”Raamattu kertoo Jumalan vihan olevan koko synnin ja syntisyyden yllä (…) hän ei saata omaa nimeään pilkattavan (…) oikeudenmukaisuus tapahtuu joko Kristuksessa tai helvetissä.” Uudessa maailmassa ihminen palautetaan hyvään alkutilaan ja ”Luoja saa täyden kunnian”.

Tässä vaiheessa todettakoon varmuuden vuoksi, että kalvinismin maininnan funktio tässä artikkelissa ei suinkaan ole pejoratiivinen leimaaminen vaan jonkinlainen mielekäs ryhmittely. Dialogos-lehden kirjoittajien teologinen diversiteetti ja samalla perustavanlaatuinen yhteisen asian ajaminen on mielestäni kaunis merkki suomalaisesta yhteiskristillisyydestä. Seuraavaksi sitten helluntailaiset ja luterilaiset.

Helluntailaiset ja luterilaiset

Helluntaikirkkoon kuuluva Itä-Suomen yliopiston tutkija Harri Koskela kirjoittaa uskon ja järjenkäytön suhteesta. Hän käsittelee eri kantoja fideismistä (muuten hyvä, mutta Tertullianus ei koskaan sanonut ”Uskon, koska se on järjenvastaista”!) kovaan rationalismiin. Hän toteaa lopuksi, että usko ja järki täydentävät toisiaan eivätkä suinkaan sulje toisiaan pois.

Hyvä esimerkki käytännössä siitä, mitä Koskela on juuri esittänyt teoriassa, on toisen helluntailaisen juttu, nimittäin Åbo Akademin tutkijan Matti Kankaanniemen pohdiskelu tyhjän haudan äärellä. Hän esittää joukon mielenkiintoisia havaintoja mm. Matteuksen mainitsemien vartijoiden historiallisuudesta ja ylösnousemususkon synnystä.

Luterilaisista veljistä teoreettisemmalla usko-tiede-tasolla liikkuu diplomi-insinööri Miikka Niiranen, joka käsittelee neljää ratsastajaa. Ei suinkaan uuden ateismin neljää ratsumiestä vaan neljää suurta tiedemiestä kolmelta eri vuosisadalta. Robert Boyle, Leonhard Euler, Lordi Kelvin ja James Clerk Maxwell saivat kaikki kristinuskosta inspiraation ja pohjan tieteentekemiselleen.

Arkisempia aiheita luterilaisten leiristä pohtivat Ville Mäkipelto ja Soili Haverinen. Heidän artikkelinsa muodostavatkin mielenkiintoisen kokonaisuuden, kun Ville Mäkipelto kirjoittaa ruumiin teologiasta otsikolla ”Jumalallista seksiä” ja Soili Haverinen naisen asemasta hauskalla otsikolla ”Ylistän Herraa=alistan rouvaa?” Taas murtuvat myytit patriarkaalisesta ja seksikielteisestä kristinuskosta.

Lopuksi pari proffaa

Tietokonetekniikan professorin Timo D. Hämäläisen artikkeli tarttuu uskonasioihin mielenkiintoisesti tietokoneohjelmoinnin ja tekoälyn näkökulmasta. Itse en tajua näistä asioista juuri mitään, mutta sitäkin kiehtovampi juttu varmasti it-alan ihmisille tai muuten vain kotitekoisille tietokonenörteille.

Lopuksi on vielä mainittava toinen mielenkiintoinen professorismies, psykologi ja tietokirjailija Markku Ojanen, joka käsittelee uskon suhdetta terveyteen ja onnellisuuteen. Tutkimustulosten valossa uskontoon ja erityisesti kristinuskoon sitoutuminen vaikuttaa pääosin myönteisesti hyvinvointiin, onnellisuuteen ja yhteiskunnan kukoistukseen.

Ai niin. Lehdessä on myös pieni pakina. Sen nimi on ”Perunan tunteet”. Enempää en siitä kerro, muuten se menisi pilalle. Sinun pitää siis ostaa lehti. Tai saada se ilmaiseksi. AC jakaa lehteä tilaisuuksissaan ja mahdollisesti Helsingin katolisten seurakuntien kautta. Netistä lehteä voi tilata esim. Aikamedialta. Hop hop maailmankatsomuksia mullistamaan!


%d bloggaajaa tykkää tästä: