Posted tagged ‘Turun piispat’

Turun piispat luterilaisella ajalla

5.10.2015

Jatkamme siitä, mihin viime viikolla jäimme. Paavali Juustenin piispainkronikka toi meidät keskiajalta reformaatioon; nyt Simo Heinisen erinomainen Turun piispat Pyhästä Henrikistä Mikko Juvaan (Edita 2008) tutustuttaa meidät luterilaisen Suomen paimeniin. Uskallan väittää, että Heinisen kirja ja oma Vatikaani II-kirjani kuuluvat samaan sarjaan: tylsä nimi mutta erittäin luettava, viihdyttävä ja sivistävä sisältö. Suosittelen!

Juusten: Agricolan perintö 

Viime viikolla lopetin Agricolaan, koska Juustenin piispainkronikan kertomus Juustenista itsestään ei tietenkään voi kattaa kirjoittajansa koko elämää. Mieluummin siis aloitan Juustenista Heinisen kanssa. Turun piispa Martinus Skytte vihki Paulus Juustenin (Heininen suosii latinalaisia nimimuotoja) papiksi jo ennen säädettyä 24 vuoden ikää, jottei häntä riistettäisi kesken kaiken kruunun palvelukseen. (s. 64)

Kuten jo viime viikolla mainittiin, Juusten saapui Wittenbergiin opiskelemaan vuonna 1543. Seuraavan vuoden lokakuussa suomalaispoika osallistui ”ruotsalaisten opiskelijoiden illanvietossa puhjenneeseen tappeluun, jossa hän sai tikarinviillon kasvoihinsa”. (s. 64) Suomessa Juusten peri Agricolalta Turun katedraalikoulun rehtorin viran vuonna 1548, ja 1544 hänet vihittiin Viipurin piispaksi. (s. 65)

Agricolaa Turun piispana seurannut suomea osaamaton ummikko Petrus Follingius erotettiin virastaan toukokuussa 1563, ja Juusten pääsi nousemaan Turun piispanistuimelle. Hän kirjoitti suomenkielisen messun ja katekismuksen sekä latinankielisen postillan ja piispainkronikan. Juusten jatkoi Agricolan jalanjäljissä myös siinä, että hänetkin lähetettiin Venäjälle rauhanneuvotteluihin, mutta niistä ei tullut mitään. Iivana Julma vain nöyryytti vieraitaan. (s. 66)

Juusten laati vielä vuoden 1573 pappeinkokoukseen hiippakuntasäännöt. Niistä käy ilmi reformaation sekä myönteinen että kielteinen vaikutus. Paavillinen koreus, nurkkamessut, pyhiinvaellukset ja aneet olivat mennyttä ja ”kristinusko on saanut ikään kuin uudet kasvot”. Toisaalta kirkkorakennukset olivat rapistuneet, ja niiden kalleudet oli viety. ”Piispa varoitti vaipumasta epätoivoon, kiroamasta virkaansa saati sitten eroamasta siitä.” (s. 67)

Kesällä 1574 Juusten osallistui arkkipiispanvaaliin, antoi äänensä katolismielisen kuninkaan Juhana III:n suosikille Laurentius Petri Gothukselle ja allekirjoitti kuninkaan laatiman Nova Ordinantian, joka sisälsi Juhanan liturgisten näkemysten mukaisia täydennyksiä kirkkojärjestykseen. Juusten ehti vielä vihkiä arkkipiispan 1575, mutta kuoli pian kotiin palattuaan. (s. 67) Tämän jälkeen piispanistuin oli vapaana yhdeksän vuotta.

Sorolainen: ”paavillisuudesta” ”puhdasoppisuuteen”

Erään Juustenin piispainkronikan täydennetyn käsikirjoituksen mukaan piispanistuimen täyttämättömyys johtui ”roomalaisesta liturgiasta” – kyse oli juuri edellä mainitusta Juhana III:n jumalanpalvelusjärjestyksestä, jonka koko nimi oli ”Katolisen ja oikeauskoisen kirkon mukainen Ruotsin kirkon liturgia” (s. 68). Se tuli tunnetuksi Punaisen kirjan nimellä, ja se olikin ”jyrkille luterilaisille punainen vaate” (s. 69).

Teologiaan perehtynyt ja puolalaisen prinsessan nainut Juhana III neuvotteli paavinistuimen kanssa valtakuntansa paluusta katolisen kirkon yhteyteen. Hän halusi kuitenkin säilyttää asemansa Ruotsin kirkon johdossa, sallia pappisavioliiton ja ehtoollisviinin jakamisen maallikoille. Yhteys ei toteutunut, mutta Juhana piti kiinni katolismielisestä liturgiastaan ja täytti piispanistuimet sen kannattajilla. (s. 69)

Arkkipiispa vihki 1583 neljä piispaa, voiteli heidät öljyllä ja antoi heille sauvan sekä hiipan. Kaksi vihityistä oli suomalaisia: Mikael Agricolan poika Christian tuli Tallinnan piispaksi ja Laitilan kirkkoherran poika Ericus Erici sai Turun piispanviran. Nämä ”paavillisen” vihkimyksen saaneet piispat vannoivat uskollisuutta kuninkaalle ja lupasivat viettää tuomiokirkoissaan latinankielistä messua ja voidella öljyllä papiksi vihittävät. (s. 69)

Kuten tiedetään, Juhana III:n kuoltua hänen veljensä Kaarle-herttua sai Upsalan kokouksessa 1593 vahvistettua luterilaisuuden Ruotsin viralliseksi uskonnoksi. Kokous tuomitsi Juhanan liturgian ”paavillisena”, ja sen hyväksyneet piispat saivat esittää anteeksipyyntönsä. Turun piispa Ericus Erici joutui ikävään välikäteen: hän halusi olla uskollinen katoliselle Sigismund-kuninkaalle, Juhanan pojalle, mutta samalla oli seurattava Upsalan päätöstä.

Kun piispa ryhtyi vuodesta 1595 ”Upsalan hengen” mukaisiin liturgisiin uudistuksiin, hän joutui ongelmiin. Suomen marski Klaus Fleming ihmetteli piispan kevytmielisyyttä, ”joka muuttaa mielensä niin usein, yhtenä vuonna tätä, toisena tuota”, ja vanhoillinen kansa reagoi vahvasti muutoksia vastaan. ”Parissa seurakunnassa pitäjänmiehet heittivät muutoksiin ryhtyneet pappinsa vanhaan tapaan kirkonaidan yli.” (s. 70)

Kun Kaarle-herttuan joukot lopulta päihittivät Sigismundin joukot, piispa ja puolet Suomen kirkkoherroista joutuivat vuoden 1600 Linköpingin valtiopäivillä vastaamaan syytöksiin paavillisuudesta. He selvisivät sakoilla, ja Sorolainen pääsi jatkamaan Turun piispana aina vuoteen 1625 asti (näin ollen hänen piispuutensa kattaa pidemmän ajanjakson kuin kenenkään toisen, 42 vuotta – tosin joidenkin vuosien vankeustauolla).

Kirjalliseksi perinnöksi Sorolainen jätti ensimmäisen suomenkielisen postillan, joka sisältää 2000 sivua ja 85 pitkää saarnaa. Seuraavaa suomenkielistä postillaa saatiin odottaa yli 200 vuotta. Heininen siteeraa lopuksi postillasta hauskaa kohtaa sunnuntaivelvollisuuden problematiikasta: ”Perkele tekee heidän sydämeens tämänkaltaiset ajatukset: Mitä sinä nyt kirkkoon menet, kova ilma nyt on ja pitkä matka, parempi on ettäs kotona olet”. (s. 71)

Rothoviuksesta Ruotsin ajan loppuun

Sorolaista seurasi Isaacus Rothovius, ”Ruotsin Bobrikov” eli kuninkaan luottomies, jonka tehtävä oli ”ohjata Suomen kirkko samoille raiteille emämaan kanssa” (s. 75). Rothovius, joka ei osannut suomea, joutui riitoihin Turun porvarien kanssa: ”Sinä et ole meidän pappimme (…) vaan ennemmin halveksit ja olet saarnassasi kutsunut meitä suomalaisia koiriksi ja sioiksi.” (s. 78)

Rothoviuksen merkittäviin aikaansaannoksiin kuuluu aloite (yhdessä Per Brahen kanssa) Turun kuninkaallisen akatemian eli yliopiston perustamiseksi sekä raamatunsuomennoskomitean henkiinherättäminen niin, että ensimmäinen suomenkielinen kokoraamattu ilmestyi 1642. (s. 77-78)

Rothoviuksen seuraaja oli Aeschillus Petraeus eli tohtori Eskil. Hän oli mm. opiskellut Johann Gerhardin johdolla ja väitellyt Upsalassa aiheesta ”suuri Antikristus, joka on Rooman paavi”. Hän osasi suomea ja julkaisi 1649 ensimmäisen suomen kieliopin. (s. 80)

Eskiliä seurasi Johannes Terserus, joka on jäänyt historiaan mielenkiintoisesti ”harhaoppisena” piispana. Terserus sai kimppuunsa akatemian teologian professorin Enevaldus Svenoniuksen, joka oli ”eräänlainen 1600-luvun Osmo Tiililä, joka katsoi oikeudekseen ja velvollisuudekseen toimia puhtaan luterilaisen opin ylimpänä valvojana” (s. 84).

Svenonius syytti Terseruksen katekismusta kalvinilaisesta harhaopista siksi, että piispa oli taipuvainen selittämään Kristuksen tuonelaan astumisen vertauskuvallisesti (!). Terserus joutui Tukholman valtiopäiville, missä hänen näkemyksensä tuomittiin, ja hän joutui eroamaan Turun piispan virasta 1644. Kuitenkin jo vuonna 1671 Terserus valittiin Linköpingin piispaksi, ja hänet haudattiin 1678 Linköpingin tuomiokirkkoon. (s. 85-86)

Seuraavaksi Turun piispanistuimella istuivat peräkkäin Johannes Gezelius vanhempi ja nuorempi, isä ja poika. Vanhempi julkaisi katekismuksen Yksi paras lasten tavara (1666) ja pani alulle laajan viisiosaisen raamatunselitysteoksen, josta tuli valmistuttuaan ”Ruotsin vallan aikaisen Turun Akatemian suurin tieteellinen saavutus” (s. 89).

Nuorempi Gezelius opiskeli Oxfordissa ja Cambridgessa syyriaa ja arameaa mm. John Lightfootin johdolla, ja Pariisissa hän kuunteli modernin raamatuntutkimuksen pioneeria Richard Simonia. Gezelius käänsi ruotsiksi pietismin perusteoksen Pia desideria mutta joutui sitten nokitusten radikaalipietistien kuten Lars Ulstadiuksen kanssa. Piispa päätyi pietismin leppymättömäksi vastustajaksi(s. 93, 96)

Turun piispojen joukkoon mahtui myös turhamaisia luonteita. Herman Witte kiisteli kuninkaan hovissa toisen saarnaajan kanssa siitä, ”kumman tuoli sijoitettiin paremmalle paikalle” (s. 101), ja yliopiston rehtorin kanssa hän riiteli niin, että se kuului ”kauas kadulle” (s. 104). Myöhemmin Jacob Haartman otti tuomiokapitulissa esille tärkeän kysymyksen: piispantuoli piti ”aikaisemmasta poiketen sijoittaa muista erilleen näkyvämmälle paikalle”. (s. 126)

Lopuksi mainittakoon Ruotsin ajan Turun piispoista kolme tieteilijää: Johannes Browallius, Carl Fredrik Mennander ja Jacob Gadolin. Harmiksi suuri osa Browalliuksen tuotantoa tuhoutui Turun palossa, mm. teos, ”jossa monin perustein ja esimerkein osoitettiin, että ruotsi ja suomi ovat muiden eurooppalaisten kielten kantaäitejä” (s. 113). Browallius teki myös aloitteen uudesta raamatunkäännöksestä, josta lopulta muotoutui vuoden 1776 Biblia. (s. 116)

Mennander taas tekee vaikutuksen kirjastollaan ja kielitaidollaan. Hän oli ”valtakunnan merkittävimpiä bibliofiileja, jonka kirjasto käsitti yli seitsemäntuhatta nimekettä, pääasiassa teologiaa, mutta myös filosofiaa, historiaa, luonnontieteitä ja antiikin kirjallisuutta. Teoksia oli pyhien kielten lisäksi ranskaksi, saksaksi, englanniksi, espanjaksi, hollanniksi, italiaksi, puolaksi, norjaksi, ruotsiksi, viroksi ja suomeksi.” (s. 119) That’s my man!

Kolmas tieteilijäpiispa Gadolin väitteli Newtonin optiikasta ja oli viimeinen, joka ”pystyi vielä yhdistämään luonnontieteen ja teologian”, sillä seuraavassa sukupolvessa ne jo eriytyivät (s. 128-129). Gadolin oli viimeinen kokonaan Ruotsin vallan aikaan sijoittuva piispa. Hän kuoli vuonna 1802.

Tengströmistä taivaallisiin mysteerioihin

Mitä kirkko teki, kun venäläiset miehittivät Turun 23.3.1808? No, piispa otti ylipäällikön ”vastaan kaupungin portilla ja tervehti tätä ranskankielisellä puheella” (s. 130). Jacob Tengström oli ensimmäinen autonomian ajan Turun piispa (ja nyt myös Suomen arkkipiispa!) sekä modernin suomalaisen kirkkohistoriantutkimuksen isä. Hän mm. kirjoitti elämäkerran edeltäjistään Rothoviuksesta ja Terseruksesta. (s. 135)

Skippaan Melartinin ja siirryn hänen seuraajaansa Edvard Bergenheimiin, ”kirkkoruhtinaaseen”, jonka kissatkin kuulemma naukuivat ranskaksi. Bergenheim, joka ei ollut ennen pappisvihkimystään opiskellut teologiaa, oli pisimpään Suomen arkkipiispana. Hän kovisteli herännäisiä laittomista kokouksista ja vertasi matkoja Paavo Ruotsalaisen (”juopottelusta oikeuteen haastetun rutivanhan ukon”) luo katolisiin pyhiinvaelluksiin. (s. 142-144)

Myöskään Bergenheimin seuraaja ei ollut teologi: Torsten Thure Renvall tuli arkkipiispaksi koulumaailmasta (koulu ja kirkko erotettiin muuten vasta 1870!). Renvallin piispuuteen liittyy se merkittävä seikka, että keisarillisen nimityskirjeen tullessa maan muut (Porvoon ja Kuopion) piispanistuimet olivat vapaana, joten ei ollut piispaa, joka arkkipiispan vihkisi. (s. 148)

Renvall kirjoitti systemaattisen teologian professorille A.F. Granfeltille, että apostolisen suksession historiallinen perusta on ”erittäin epävarma” ja että ainoa ”tärkeä ja oikea perinne on, että apostolin määräyksen mukaan ordinoitu ja oikein kutsuttu pappi (1. Piet. 5:1) suorittaa vihkimisen”. (s. 148) Renvall pyysi siis professoria itseään vihkijäksi. Tämä suostui tyttärensä kertoman mukaan ”vain ahdistusta tuntien”. (s. 150)

Heininen kommentoi: ”Tähän toimitukseen katkesi successio apostolica Suomen kirkossa.” Hän jatkaa, että ekumeenisissa neuvotteluissa anglikaanien kanssa 1930-luvulla suomalaiset korostivat, että kyseessä oli ”ikävä asianhaarain yhteensattuma” (s. 150).

Myöhemmin kirjassa Heininen kertoo, että vuonna 1934 piispa Aleksi Lehtosta oli vihkimässä Turun arkkipiispan Erkki Kailan lisäksi Ruotsin arkkipiispa Erling Eidem, jolloin ”Suomen kirkkoon palasi piispojen apostolinen seuraanto”. Toisin kuin Suomen ev.-lut. kirkon sivuilla väitetään, toimituksessa ei Heinisen mukaan ollut läsnä anglikaanipiispaa. Lehtonen olisi tosin niin halunnut, mutta Kaila tahtoi edetä ekumeniassa hitaasti. (s. 173)

Ekumenian kannalta mielenkiintoinen tapaus on Renvallin välitön seuraaja Gustaf Johansson, Suomen kirkon ”Pius XI”. Johansson sovelsi näet ekumeeniseen liikkeeseen Jeesuksen sanaa ”Mene pois, saatana” (s. 156). Heinisen mukaan ”aika oli ajanut ohi arkkipiispan, joka vanhemmiten muuttui yhä konservatiivisemmaksi” (s. 155). Patriarkka Johansson kuoli 1930 – helpotukseksi niille, joiden ”täytyi ajatella aivan toisin kuin hän”. (s. 157)

Johanssonia seurasi arkkipiispan virassa itsenäisen Suomen ensimmäinen pääministeri (!) Lauri Ingman. Hänet vihittiin virkaan ”uuden korkeakirkollisen muodin” mukaan erittäin juhlallisesti. Ingman piti pakkojäsenyyttä kansankirkon hengen vastaisena ja pyrki uskonnonvapauden toteuttamiseen, ja vuoden 1922 uskonnonvapauslaki olikin hänen suuri voittonsa. (s. 159-162)

Viimeinen tänään käsiteltävä arkkipiispa on Erkki Kaila, sillä uudemmat piispat mahtuvat mukaan ensi viikolla esiteltävään uusimpaan Piispainkronikkaan. ”Erkki Kaila oli Gustaf Johanssonin veljenpoika ja setänsä tavoin oman tiensä kulkija, mutta hänen tiensä ei ollut hänen setänsä tie.” (s. 169)

Kaila oli jo nuorehkona teologina intellektuelli kristinuskon puolustaja ”sen sivistyneitä halveksijoita vastaan sekä kirjallisesti että väittelyissä”. Esimerkiksi Prometheus-yhdistyksessä Kaila yllätti tekemällä eron sovituksen ja sovitusopin välillä ja hämmensi näin vastustajansa. Muutamat papit tosin valittivat Kailan edustavan ”jumalatonta yliopistoteologiaa”. (s. 166)

Kaksi parasta Kaila-juttua ovat hänen vastauksensa Hitlerille ja hänen viimeiset sanansa. ”Kun Hitler vaati Suomea luovuttamaan juutalaisia, Mannerheim kysyi neuvoa Kailalta. ’Ei saa koskea Jumalan silmäterään’, tämä vastasi.” (s. 169) ”Kun hän valvoi viimeistä yötään, tytär kysyi hänen ajatuksiaan. ’Mietiskelen taivaallisia mysteerioita, jotka kohta selviävät.” (s. 170)

Heininen-TurunPiispat

Henrikistä Agricolaan: Juustenin piispainkronikka

28.9.2015

Jatkamme suomalaiseen katolisuuteen perehtymistä tekemällä aikamatkan sen alkutaipaleelle, kun käsittelyvuoroon tulee kenties tärkein keskiaikaamme koskeva lähde, Paavali Juustenin piispainkronikka. 1500-luvulla sekä Viipurin että myöhemmin Turun piispana toiminut Paavali (t. Paulus) Juusten on ”ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen historiankirjoittaja”, kuten Simo Heininen suomennoksensa esipuheessa toteaa.

Juusten kirjoitti piispainkronikkansa alun perin latinaksi 1570-luvulla. Se painettiin vasta 1700-luvulla, ja sen ensimmäinen suomennos ilmestyi niinkin myöhään kuin 1943. Vuonna 1988 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi uuden, Simo Heinisen kääntämän ja kommentoiman laitoksen, jota käytän tämän artikkelin pohjana.

Juustenin luterilais-katolinen synteesi

Laatimassaan johdannossa Heininen kertoo Juustenista mielenkiintoisia asioita. Juusten opiskeli luterilaisuuden ”päämajassa” Wittenbergissä kolme vuotta (1543-1546) ja oli läsnä myös Lutherin hautajaisissa (22.2.1546). Juustenin opettaja ja Lutherin oikea käsi Philipp Melanchthon todisti seuraavaa suomalaisesta oppilaastaan, tulevasta piispasta ja historiankirjoittajasta:

”Hän on opiskellut kirkolle välttämättömiä kieliä, kuunnellut profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten selitystä sekä perehtynyt kirkon historian eri aikojen kiistakysymyksiin ja mielipiteisiin… Hän on käsittänyt Kristuksen katolisen kirkon konsensuksen, jota myös meidän akatemiamme yksimielisesti ja yhteen ääneen Kristuksen katolisen kirkon kanssa seuraa ja julkisesti tunnustaa, ja hän kavahtaa kaikkia fanaattisia mielipiteitä, jotka Kristuksen katolinen kirkko on tuominnut.” (s. 19)

Tämä saattaa kuulostaa oudolta sekä luterilaisten että katolilaisten korviin: luterilainen reformaattori vetoaa toistuvasti ”Kristuksen katolisen kirkon” auktoriteettiin, sen konsensukseen ja oppituomioihin. Monet luterilaiset ovat unohtaneet identiteettinsä; monet katolilaiset eivät taas ymmärrä sitä. Sama itseymmärrys näkyy (niin ikään Melanchthonin kirjoittamassa) Augsburgin tunnustuksessa: luterilaisuus haluaa olla katolisuutta.

Tietenkin luterilaiset ja katolilaiset olivat ja ovat eri mieltä esimerkiksi siitä, missä ja miten ”Kristuksen katolinen kirkko” tarkkaan ottaen ilmenee, kuuluuko sen ”konsensukseen” paavin virka (+ muut kiistanalaiset oppikysymykset) jne. Mutta joka tapauksessa tämä jaettu itseymmärrys tarjoaa suurenmoisen yhteisen pohjan, josta voidaan lähteä yhdessä liikkeelle.

Melanchthonin kuvaus Juustenista heijastuu myös piispainkronikassa ja sen esipuheessa. Juusten ei syyllisty antikatoliseen polemiikkiin, eikä kronikka mustamaalaa katolisen keskiajan piispoja. Heininen kommentoi: ”Turun piispojen katkeamaton sarja on päinvastoin todisteena kirkon jatkuvuudesta. Kirkkomme historia kertoo yhteydestä aikaisempiin polviin, ja tämä tulee kerran toteutumaan pyhien yhteytenä.” (s. 24)

Juustenin esipuhe osoittaa, että hän pitää keskiajan Suomen katolista kirkkoa samana Kristuksen kirkkona, jota hän itse reformaation kannattajanakin palvelee. Suomalaisten luterilaisten katoliset esi-isät (ainakin ne, jotka eivät halveksineet Kristuksen armoa) eivät suinkaan joutuneet Antikristuksen harhaanjohtamina helvetin tuleen, vaan he perivät taivaan kirkkauden:

”Meidän suomalaisten on tunnustettava ja aina erityisellä kiitoksella muistettava tämä Jumalan suunnaton lahja. (…) Meitä lohduttaa suuresti tieto, että kansamme, esi-isämme, isämme, sukulaisemme, ystävämme ja läheisemme, meidät itsemme ja lapsemme on kasteen liiton ja evankeliumin sanan välityksellä kutsuttu ja otettu pyhän kirkon yhteyteen sekä Herramme Jeesuksen Kristuksen lunastustyöllä tehty taivaallisen elämän perillisiksi.” (s. 38)

Sekä katolilaisten että luterilaisten tulee panna merkille Juustenin teologisesti raitis kirkko- ja pelastusoppi. Kristuksen lunastustyö, kasteen liitto, evankeliumin sana ja pyhä kirkko: siinä meillä on hieno soteriologis-ekklesiologinen luterilais-katolinen synteesi.

Henrikistä Hemmingiin

Itse piispainkronikka alkaa tietysti Pyhällä Henrikillä, joka oli syntyisin Englannista ja toimi ”aikaisemmin Upsalan piispana”. Hän tuli ”käännyttämään suomalaiset pakanuudesta totisen Jumalan tuntemiseen ja palvelemiseen”, mutta kärsi marttyyrikuoleman, mistä taas kertoo tarkemmin suomalaisten ”hyvin tuntema legenda” (s. 40).

Seuraavat seitsemän piispaa esitellään hyvin lyhyesti parilla lauseella. Yhdeksännen piispan kohdalla kuvaukset alkavat jo pidentyä, ja syystäkin: ”Herra Maunu” oli ensimmäinen ”syntyään suomalainen” piispa, ja hän siirsi piispainistuimen ”Herran vuonna 1300 Räntämäeltä paikkaan, jossa nyt on kivikirkko”. Maunu oli myös luonnollisesti ensimmäinen, joka haudattiin tähän kirkkoon – eli siis Turun tuomiokirkkoon. (s. 42)

Seuraava merkittävä tapaus on kahdestoista piispa, ”Herra Hemming”, joka valittiin ”yksimielisellä huutoäänestyksellä ja vihittiin piispaksi Tukholman kaupunginkirkossa”. Hän perusti tuomiorovastin viran Turun tuomiokirkkoon ja antoi kirkolle ”monia kalliita teologiaa ja kanonista oikeutta käsitteleviä teoksia sekä useita alttarivaatteita”. Lopuksi Juusten mainitsee, että Hemming ”julistettiin autuaaksi Herran vuonna 1514”. (s. 43)

Kuten tiedetään, autuaan Hemmingin pyhäksijulistamisprosessi oli jo meneillään, kun Kustaa Vaasan kirkkopoliittinen reformaatio keskeytti sen. Kun Hemmingin autuaaksijulistamisesta on nyt kulunut 500 vuotta, katolinen kirkko Suomessa on elvyttämässä Hemmingin kunnioitusta ja haluaisi saatta kanonisointiprosessin päätökseen. Asiasta on kirjoitettu mm. TS:ssä, hankkeella on FB-ryhmä, ja Hemmingillä on jo oma leivoksensakin.

Maunu Olavinpoika (Tavast)

Ylivoimaisesti pisimmän kuvauksen saa osakseen ”Herra Maunu Olavinpoika”, joka tunnetaan myös nimillä Magnus Olai, Maunu Tavast, Maunu II Tavast ja Magnus II Tavast – rakkaalla piispalla on monta nimeä. ”Hän oli Prahan yliopiston maisteri”, hänet ”vihittiin virkaansa Roomassa pyhän Katariinan kirkossa”, ja hän kävi paluumatkalla ”kuninkaan luona, joka otti hänet kunnioittavasti vastaan”. (s. 44-45)

Maunu perusti tuomiokirkkoon Pyhän Ruumiin kappelin, koristi alttarin ja teetti sille ”erittäin kallisarvoisen monstranssin”. Piispa ”mietiskeli hartaasti Kristuksen kärsimystä” ja johti henkilökohtaisesti kappelissaan ”joka päivä hartaasti huomenveisut, ilta- ja yöpalvelukset, eikä hän milloinkaan (…) antanut kappalaistensa lyödä laimin messun laulamista”. Maunu lausui hetkipalvelukset ja rukoukset ”hyvin arvokkaasti ja hartaasti”. (s. 45)

Seuraavaksi Juusten mainitsee Maunu Olavinpojan suoraan tai välillisesti perustamia kappeleita, prebendoja (palkkatiloja) ynnä muita projekteja kuten piispantalon ja Kuusiston linnan rakennusprojektit. Sitten hän kertoo Maunun tuoneen birgittalaismunkkeja ja -nunnia Vadstenasta Naantaliin, jonne hän rakennutti heille luostarin. Tuomiokirkossa Maunu määräsi pidettäväksi erityisiä messuja aamuruskosta päämessuun saakka. (s. 45-47)

Turun tuomiokirkko paloi vuonna 1429, ”mutta se korjattiin nopeasti hänen elinaikanaan entistä paremmaksi”. Piispa Maunu teki myös pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle ja ”hankki tuomiokirkon käyttöön monia teologisia ja lainopillisia kirjoja”. Hänen aikanaan ja toimestaan myös ”pyhän Henrikin pää ja käsivarret päällystettiin hopealla”. Piispa Maunua kohdeltiin ”kuin kuninkaallista majesteettia” ja ylimykset pitivät häntä ”uutena Joosefina”. (s. 47)

Maunu Tavastin ansiosta ”erittäin raskasta ja sietämätöntä kuninkaan veroa alennettiin kolmanneksella koko Turun hiippakunnassa”, ja hänen toimestaan suomalaiset saivat ”muiden hiippakuntien tavoin täyden oikeuden ottaa osaa Ruotsin kuninkaan vaaliin”. Maunu onnistui myös tyynnyttämään neuvoillaan ja ehotuksillaan ”Satakunnassa puhjenneet hyvin vaaralliset kapinaliikkeet”. (s. 48)

On hämmästyttävää, kuinka arvostavasti luterilainen Paavali Juusten kirjoittaa katolisesta piispa Maunusta – teksti alkaa loppua kohden kuulostaa suorastaan pyhimyselämäkerralta:

”Hän elätti köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja kaikissa taloissaan kristittyjen kymmenyksillä ja omilla tuloillaan. Minun ei ole helppo sanoa, kuinka paljon hyvää hän teki ei ainoastaan yksityisesti sukulaisilleen ja ystävilleen, vaan myös yleensä ja yhteisesti kaikille. Hän vietti kunniallista, puhdasta ja hyvin kohtuullista elämää. Hänen kuuluisa nimenä ja ylistettävä maineensa levisi suurenmoisesti ja kunniaa tuottaen ei ainoastaan hänen omaan hiippakuntaansa ja sen naapuruuteen, vaan myös venäläisten ja monien kaukaisten kansojen keskuuteen. (…) Turun tuomiokirkossa ei ole koskaan autuaan Henrik piispan jälkeen ollut autuaan Hemmingin eikä hänen kaltaisiaan, jotka aikoinaan ovat suorittaneet niin monia ja niin suuria kiitettäviä tekoja.” (s. 48)

Johdettuaan Turun hiippakuntaa 38 vuotta – pidempään kuin kukaan on koskaan ollut Rooman piispana – Maunu Olavinpoika luopui piispanvirastaan 93-vuotiaana (!). Elettyään tämän jälkeen vielä kaksi vuotta hän kuoli vuonna 1452, ”ja hän lepää Herran nimeen haudattuna Kristuksen Ruumiin kuorissa, suoraan keskellä alttarin portaiden edessä”. (s. 48-49)

Olavista ”suunnattomaan siunaukseen”

Maunua seurasi hänen sisarenpoikansa Olavi, ”Pariisin maisteri”, joka oli toiminut jopa ”Pariisin yliopiston rehtorina, etiikan lehtorina sekä yliopiston opettajana”. Pariisilaiset pitivät häntä ”suuressa arvossa”, hän oli ”erittäin oppinut kaikissa tieteissä, erittäin harkitsevainen käytännön toimissa sekä erinomainen puhuja”. (s. 49)

Olavi vihittiin piispanvirkaan Roomassa juhlavuotena 1450. Kahdeksan vuotta myöhemmin Turun kaupunki paloi salaman syttyttämänä, ja kaksi vuotta tämän jälkeen piispa jo ”astui kaiken lihan tielle” eli kuoli. Hänet haudattiin edeltäjänsä Maunun viereen. Olavin seuraajan Konrad Bitzin kaudella rakennettiin Olavinlinna ja ”useita kivikirkkoja eri puolille hiippakuntaa”. (s. 49-50)

Konradia seurasi kolmas Maunu-niminen piispa, tällä kertaa Maunu (Niilonpoika) Särkilahti, ”Pariisin maisteri”. Hänkin ”osoitti laupeutta köyhille ja jakoi usein omin käsin heille almuja”. Lisäksi hän ”näki paljon vaivaa papiston reformoimiseksi ja alistui moniin vaikeuksiin puolustaessaan kirkon ja papiston vapautta”. (s. 50-51)

Skippaan Lauri Suurpään ja Johannes Olavinpojan, joiden tarinat Juusten vielä kertoo ”seuraten vanhoja asiakirjoja” niin kuin aiempienkin piispojen tapauksissa. Näiden jälkeen hän ottaa mukaan ”muutakin” eli oman aikansa muistitietoa ja dokumentaatiota. Tulemme katolisen ajan loppuun ja reformaation alkuun.

Suomen eli Turun hiippakunnan 23. piispa ja samalla viimeinen katolisen ajan piispa oli Arvid Kurki. Juusten ei yllättäen tunne hänen elämäkertaansa ja sivuuttaa sen käytännössä kokonaan. Juusten kertoo kuitenkin, että kun Severin Norby ryösti Turun vuonna 1522, Arvid lähti Pohjanmaalle vihollista pakoon ja astui Närpiössä laivaan purjehtiakseen Ruotsiin, ”mutta hukkui ankarassa myrskyssä”. (s. 54-55)

Tämän jälkeen piispanistuin oli vapaana lähes kuusi vuotta, jona aikana ensin Jöns Västgöte ja sitten ”electus” (eli piispaksi valittu muttei vihitty) Eerik kantoi piispan tuloja. Jälkimmäisellä oli apunaan eräs (alankomaalainen vihkipiispa) Vincentius, ”joka konfirmoi ihmisiä krismalla muiden piispojen tapaan”. (s. 55)

Tässä vaiheessa Juusten ei voi olla mainitsematta ”erityistä ja suunnatonta Jumalan siunausta” nimeltä Martti Luther, joka alkoi vuonna 1518 ”vastustaa paavillisia aneita ja muita evankelisen opin vastaisia erehdyksiä”. Hän pysyi tässä ”pyhässä kutsumuksessa aina vuoteen 1546”, jolloin hän kuoli jätettyään jälkeensä ”useita teoksia, joissa voimakkaasti selitetään paavillisesta kuonasta puhdistettua profeetallista ja apostolista oppia”. (s. 55)

Nyt Juustenin Wittenbergissä opittu luterilaisuus tulee selvästi näkyviin. Wittenbergiläisten joukosta Suomeen tuli ensimmäisenä ”maisteri Pietari Särkilahti, joka opetti ahkerasti kouluissa ja Turun tuomiokirkossa kehottaen vakavasti puhdistamaan evankeliumin opin paavillisesta epäjumalanpalvonnasta”. (s. 55)

Martti Skytte: dominikaanipiispa luterilaistuvassa kirkossa

Seuraavat kaksi piispaa saavat edellisestä poiketen hyvinkin tarkan esittelyn (n. 3 sivua kumpikin), ja he ansaitsevat erityisen huomion myös tällä blogilla. ”Kunnianarvoisa isä herra Martti Skytte” ja ”maisteri Mikael Agricola” ovat mielenkiintoisimpia nimiä Suomen katolis-luterilaisessa historiassa, ratkaisevia lenkkejä katolisen keskiajan ja luterilaisen Suomen välillä.

Ennen kutsuaan Turun piispan virkaan Martti Skytte oli Sigtunan dominikaaniluostarin ”ja koko saarnaajaveljestön vikaari” ja johti ”kauan aikaa kiitettävästi tätä sääntökuntaa”. Hänet tunnettiin ”suuresta hurskaudestaan, kohtuullisuudestaan, lempeydestään ja puhtaasta elämästään”. Skytte nousee Maunu Tavastin rinnalle Juustenin suuresti ylistämänä piispana, joka ”rakasti kristillistä uskoa ja edisti oikeaa jumalanpalvelusta”. (s. 56)

On erityisen mielenkiintoista, kuinka luterilainen Juusten ihailee katoliseen sääntökuntaan kuulunutta piispaa senkin jälkeen, kun hän on puhunut paavillisista erheistä ja epäjumalanpalvonnasta. Juusten ei pidä Skytten hyviä tekoja (mm. perjantaisin köyhille ”viisi tai kuusi markkaa”) turhina pyrkimyksinä vaan arvostaa niitä: hän oli ”kaikissa hyveissä toisille loistavana esimerkkinä elämänsä loppuun saakka”. (s. 56)

Skytte kannusti humanististen tieteiden ja teologian opiskelua, ja hänen toimestaan useita suomalaisia (mm. Mikael Agricola ja Paavali Juusten) lähetettiin ”ulkomaisiin yliopistoihin” eli Wittenbergiin. Mutta Skytten aikana papiston asema alkoi ”muuttua, vähentyä ja taantua, kunnes se sai lopulta aivan toisen muodon”. Pappien oli maksettava veroa ”kuninkaan kassaan”, ja pikku hiljaa ”kaikki maatilat ja tulot joutuivat kruunulle”. (s. 57)

Piispa Martin aikana (1528-1550) ”paavinvalta sortui koko Suomessa, yksityiset ja nurkkamessut lakkautettiin, vihkivesi loppui samoin kuin tuhkan ja palmujen vihkiminen, kirkkolaulua muutettiin ja korjattiin”, ja Turun tuomiokirkossa toimitettiin ensimmäinen ruotsinkielinen messu. ”Paavillinen öljy ja krisma loppui vuoden 1540 tienoilla.” Dominikaaniluostari paloi vuonna 1537, ja sen munkeista tuli seurakuntapappeja. (s. 58)

On huomattava, kuinka Juusten kuvaa reformaation toteutumista Suomessa. Olettaisimme hänen ehkä puhuvan vanhurskauttamisesta (sola fide), raamattuperiaatteesta (sola scriptura), Marian ja pyhimysten palvonnan poistamisesta, aneiden ja kiirastulen lopusta, sakramenttien vähentämisestä kahteen. Juusten mainitsee kuitenkin vain joitain liturgisia uudistuksia ja pappien tuloja koskevia muutoksia.

Monet reformatoriset muutokset toteutettiin ylhäältäpäin kuninkaan käskystä eikä suinkaan Martti-piispan toiveesta. Juusten kirjoittaakin ymmärtävästi, että vanha piispa joutui näkemään ”suuria muutoksia papistoa koskevissa asioissa, joita hän oli nuoruudessaan tietänyt kauan aikaa kunnioituksella noudatetun koko kristikunnassa”. (s. 58)

Juusten päättää Skytten elämäkerran kunnioittavasti ja myötämielisesti: ”Kunnianarvoisa isä Kristuksessa herra Martti eli vuoden 1550 loppuun. Silloin hän iän ja huolien murtamana (…) nukkui Herrassa joulukuun 30. päivän iltana yhdeksännen ja kymmenennen tunnin välillä, ja hänet haudattiin Kristuksen Ruumiin kuorin eteläreunaan kuparilaatan alle.” (s. 58)

Mikael Agricola: luterilaisen Suomen paavilliset avajaiset

Juusten kirjoittaa, että ”kunnianarvoisa isä herra piispa Martti” otti Mikael Agricolan Turussa ensin kirjurikseen. Mikael oli omaksunut ”oikean apostolisen opin alkeita maisteri Pietari Särkilahden opetuksesta ja saarnoista”, joten hänet vihittiin papiksi. Hänet lähetettiin saamaan lisäoppia Wittenbergiin, mistä palattuaan hänestä tehtiin Turun koulun rehtori. (s. 59)

Tänä kymmenvuotisena kautena Agricola julkaisi suomenkielisen rukouskirjan, ”joka päivittäin kuluu kaikkien suomalaisten käsissä”, ja Uuden testamentin suomennoksen ”suureksi hyödyksi Suomen kirkolle”. Tämän jälkeen Agricola jatkoi piispa Skytten neuvonantajana ja hoiti tämän vanhetessa joskus piispantarkastuksiakin. (s. 59)

Skytten jälkeen piispanistuin oli vapaana vuoteen 1554 saakka, jolloin Agricola, Juusten ja muutama muu lähtivät Kustaa Vaasan puheille. Siellä kuningas sanoi, ”ettei Ruotsin tuomiokirkkojen prelaattien enää ollut tarpeen käydä Rooman kuuriassa saadakseen vahvistuksen piispanvirkaan, koska tämä oikeus oli jo Hänen Majesteetillaan kotona Ruotsissa”. (s. 60)

Tämä on tietysti katolisesta näkökulmasta ongelmallista: vihkimys ilman paavin lupaa on laiton ja skismaattinen. Toisaalta miesten suostumus on ymmärrettävissä: kuningasta piti kunnioittaa (Room. 13), paavius oli korruptoitunut, idän kirkotkin elivät erossa paavista, ja kirkko Suomessa jatkoi/jatkaisi elämäänsä näennäisesti vanhaan tapaan riippumatta siitä, tulisiko paperiin Rooman paavin vai Ruotsin kuninkaan nimi.

Näin ollen olisi väärin sanoa, että Agricola ja kumppanit olisivat perustaneet Suomeen uuden kirkon. Voidaan kylläkin sanoa, että Kustaa Vaasan takia kirkko Ruotsissa ja Suomessa ajautui ulos universaalin kirkon täydestä yhteydestä. Silti se jatkoi matkaansa: Agricola vihittiin Turun piispaksi ja Juusten Viipurin piispaksi. ”Kättenpäällepanon ja vahvistuksen saimme Strängnäsin piispa Botvidilta” (s. 61).

Agricola ei hirveästi tykännyt siitä, että Kustaa Vaasa ”näki hyväksi, että Suomi jaettiin kahteen hiippakuntaan”. Agricola protestoi eleellä, joka kaikessa ironisuudessaan inspiroi meitä ekumeniaan: ”maisteri Mikael (…) toimitti hiippa päässään niin sanotun piispanmessun pyhän Neitsyen syntymäjuhlana [8.9.]. Kun Kuninkaallinen Majesteetti sai tietää tästä, ei hän sietänyt sitä aivan tyynin mielin sen paavillisuuden takia.” (s. 61)

juusten-paavali-suomen-piispainkronikka

 

 

 

 


%d bloggaajaa tykkää tästä: