Posted tagged ‘Timo Soini’

Huovisen paluu

11.1.2016

Kun viime elokuussa lopetin Huovis-sarjani, totesin, että ”ehkä hän kirjoittaa vielä lisää kirjoja eläkepäivinään”, ja eikös sitä vain paria kuukautta myöhemmin jo istuttu Kallion kirkossa kuuntelemassa mielenkiintoista ja hauskaa keskustelua (jossa oli mukana pitkän matkan kulkenut Timo Soini) Huovisen uudesta kirjasta Saarna? (WSOY 2015)

Samoin kuin kirjasta jo bloganneella pastori Tuomo Lindgrenillä, myös minulla oli jo kirjaan tarttuessani odotukset korkealla. Saarna? on selvästikin tarkoitettu eräänlaiseksi jatko-osaksi Huovisen mielestäni parhaalle kirjalle, jonka nimi päättyy niin ikään kysymysmerkkiin: Pappi?  Aivan suosikkikirjani tasolle Saarna? ei omasta mielestäni yltänyt. Ehkä odotukset olivat liian korkealla, tai ehkä olen jo liian tottunut Huoviseen yli tusinan kirjan jälkeen. Silti kirjasta saa juttua blogiartikkeliksi.

Saarnoista ja saarnaajista

Siitä ei ole epäilystä, etteikö aihe olisi hyvä ja tärkeä: saarna on tunnetusti kriisissä, ja siihen on alettu viime aikoina kiinnittää huomiota mm. yliopistoteologian seminaareissa ja paavillisissa puheissa ja kehotuskirjeissä. Systemaatikkona sympatiseeraan Jaakko Eleniuksen terävää analyysiä nykysaarnojen huonoudesta: ”Liian vähän systemaattista teologiaa.” (s. 26)

Huovinen ottaa hyväksi saarnaajaesimerkiksi rovasti Esa Santakarin. Hänen metodinsa oli olla dialogissa ympäröivän reaalimaailman kanssa: ”Taide ja kirjallisuus kysyivät, Kristus ja Pyhä Henki vastasivat.” (s. 26) Vanhoja kunnon ”huovismaisia juttuja” kuullaan mm. Simo Kivirannasta, jonka yliopistollinen lempinimi oli pansofos, kaikkiviisas (s. 23), ja kämppäkaveri Reijo Käkelästä, joka totesi näytesaarnansa jälkeen yliopiston kuppilan teologitytöille: ”Perkele, kun pidin hyvän saarnan.” (s. 24)

Nykyään perkeleen hyvin saarnaa Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo, joka toimi myös edellä mainitun Kalliossa pidetyn keskustelutilaisuuden juontajana. Kun Huovinen tapasi Laajasalon ensi kerran 1997, hän arveli, ”että tuosta tyypistä tulee vielä jotakin, sillä hän oli jo silloin jotakin”. Vuosituhannen vaihteessa Laajasalo keskittyi seksiasioihin, jolloin Huovinen jossain palaverissa ohimennen tokaisi, että ”mitäs jos puhuisit vähän enemmän Jeesuksesta”. (s. 150)

Huovinen unohti vihjeensä, mutta Laajasaloon se tekikin vaikutuksen. Kymmenen vuotta myöhemmin Teemu kertoi pappiskollegoille miettineensä Eeron sanoja, ja nyt Yleleaksistakin tuttu ”Teemu on Kallion kirkkoherra ja saarnaa Jeesuksesta niin, ettei kirkossa kukaan nuku, tuoreesti, yllättävästi, tempaavasti. Kellotaajuus on korkealla ja oppi kohdallaan.” (s. 150) Aamen. Laajasalosta seuraava Helsingin piispa.

Totuutta ja teologiaa

Entiselle dogmatiikan professori Huoviselle oppi ja totuus ovat tärkeitä asioita. Hän haluaa tässäkin kirjassa puolustaa kirkkoa ”totuusyhteisönä” (s. 195) sekä kutsua ihmisiä nöyrtymään sooloilusta ”yhteiseen ajatteluun” (s. 196). Hän valittelee eriseurojen kasvua: ”Protestanttiset kirkot ovat yltäneet riitelyn ja eriseuraisuuden kilpailussa kärkisijoille.” (s. 56) Edes oppinut teologi ei enää kykene erittelemään kaikia Helsingin kristillisiä seurakuntia ja lahkoja.

Suomen luterilaisen kentän sisällä vähintäänkin epäsuoraa eriseuraisuuskritiikkiä saavat osakseen mm. Luther-säätiö ja lestadiolaisuus. Säätiön ympärillä tuntuu kulkevan erottava ”hengellinen lippusiima, joka rajoittaa kuulijoiden sisäänpääsyä” (s. 185). Syntien anteeksiantamisen valta taas ”ei kuulu vain lestadiolaisille, vaan jokaiselle saarnaajalle” (s. 256).

Huovinen muistuttaa, ettei ole saarnaa ilman teologiaa ja että jokaisella on jokin oppi. (s. 125-127) ”Itseään suvaitsevaisina pitävät saattavat olla kaikkein suvaitsemattomimpia. (…) Liberaalit saarnat voivat hetken ajan lämmittää lenseydellään, mutta jättävät pian kylmäksi löysyydellään.” (s. 185) Hyväksi opilliseksi pohjaksi kelpaisi vaikkapa luterilais-katolinen YJV. Arkkipiispa Vikströmin sanoin: ”Voimme olla iloisia, jos oman kirkkomme papit saarnaavat niin kuin tässä julistuksessa opetetaan.” (s. 108)

Huovisen kirjassa vilisevät jo aiemmista teoksista tutuiksi tulleet suomalaiset ja ulkomaiset teologit kuten Küng, Rahner, Barth, Bonhoeffer, Mannermaa ja Teinonen. Viimeksi mainitun klassinen ohje ”Joka eristyy, se edistyy” sopii myös saarnamiehille: aikaa on pyhitettävä lukemiseen, opiskeluun, rukoukseen ja valmistautumiseen. Huovinen mainitsee myös Teinosen kehut siitä, että eläkepäivien Espanjan-seurakunnassa saarnat kestivät kolme minuuttia.

Katolis-luterilaista ekumeniaa

Kirjasta löytyy paljon katolis-luterilaisen ekumenian kannalta mielenkiintoista materiaalia. Huovinen panee merkille sen, kuinka kaksi paavi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjaa on Suomessa ilmestynyt ”herätyskristittyjen firman” toimesta, vaikka ”he yleensä ovat olleet tavallista harrastuneempia paavilaisuuden kriitikkoja”. Huovinen peukuttaa Raamattuopiston ratkaisua, sillä Ratzingerin Jeesus-trilogia on ”paitsi teologisesti fiksu myös hengellisesti rakentava” (s. 160).

Benedictuksen lisäksi kiitosta saa myös paavi Franciscus, joka on muuttanut katolisen kirkon ilmapiiriä ”avoimempaan ja vapaampaan suuntaan” tekemättä kuitenkaan isoja periaatteellisia linjanmuutoksia. Ehtoollisen ja Jumalan sanan lisäksi paavi on kehottanut Rooman pappeja etsimään Kristusta myös muualta: ”Menkää kaduille ja etsikää Kristusta sieltä”. (s. 188-189)

Ehkä mielenkiintoisin katolis-luterilainen ekumeenis-teologinen juttu tulee sivulla 258, jossa Huovinen esittelee Rooman Galleria Borghesessa sijaitsevaa Caravaggion veret seisauttavaa maalausta Madonna dei Palafrenieri. Huovinen piti aiheesta viime vuonna oikein kokonaisen luennonkin Helsingin yliopistolla, ja sain ilokseni olla sillä läsnä.

Kyse on 1. Moos. 3:15:n lupauksesta, jonka mukaan käärmeen pää murskataan. Katolisessa taiteessa ja traditiossa murskaajana on usein luterilaisten ihmetykseksi Maria. Nykyinen hepreankielinen VT ja Raamattummehan toteavat, että käärmeen pään murskaa naisen siemen (eli kristillisessä tulkinnassa Kristus). Katolinen Maria-tulkinta perustuu Hieronymuksen alkukielistä kääntämään latinankieliseen Vulgataan, jossa pronomini on feminiininen ipsa.

Puolivuotisen Rooman-matkani ja kristittyjen ykseyden rukousviikon lähestyessä on hyvä päättää tämänviikkoinen juttu Huovisen ekumeeniseen Caravaggio-tulkintaan. Se muistuttaa siitä periaatteesta, että vanhat joko-tait saattavat sittenkin olla sekä-että:

”Nuori Caravaggio tunsi aikansa ekumeeniset kiistat, miten ehtikään oppia. Katolinen kirkko antoi käärmeenpolkijan roolin Marialle ja kirkolle, luterilaiset Kristukselle. Maalauksessa jalat ovat päällekäin. Äiti ja Poika toimivat yhdessä, tiukan paikan tullen sovinnollisesti.” (s. 258)

saarna.jpg

 

Timo Soinin usko ja arvot

11.5.2015

Viimeviikkoinen postaukseni Timo Soinin katolilaisuudesta sai odotetusti aikaan sekä myönteisiä että kielteisiä reaktioita. Aiheesta sopii jatkaa useastakin syystä. Ensinnäkin Soinilta on ilmestynyt toinenkin kirja, jossa hän käsittelee uskoaan ja arvojaan, ja toiseksi Soini on nyt eduskuntavaalien jälkeen ja uutta hallitusta muodostettaessa erittäin ajankohtainen hahmo.

Soinin uusi kirja on nimeltään Peruspomo (WSOY 2014), ja siinä hän käsittelee Maisterisjätkän jälkeisiä tapahtumia eli vuoden 2008 kuntavaaleja, europarlamenttiin pääsyä, vuoden 2011 jytkyä, vuoden 2012 presidentinvaaleja sekä EU-kriisiä. Kirja on viihdyttävästi kirjoitettu ja täynnä asiaa, ja jälleen kerran yksi kokonainen luku (luku 9: ”Omantunnonkysymyksiä”) on omistettu syvällisemmille asioille.

Muistutan vielä, että katson olevani pätevä kommentoimaan ainoastaan niitä Soinin esittämiä näkökulmia, jotka koskevat uskoa ja moraalia. Politiikasta tiedän minimaalisen vähän, eikä minulla ole juuri minkäänlaisia poliittisia mielipiteitä.

Siksi en ota vastaan syytöksiä perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikan tukemisesta tms. Sitä paitsi Soini vastaa maahanmuutto- ja rasismisyytöksiin avoimesti Peruspomon 5. luvussa. Lukekaa sieltä. Siteeraan tästäkin asiasta vain kohtaa, joka liittyy suoraan katolisuuteen:

”Helmikuussa 2013 sain kutsun tulla haastateltavaksi BBC:n Hard Talk-ohjelmaan. Tiesin jo etukäteen, että haastattelussa kysytään maahanmuuttovastaisuudesta. Vastasin, että minun on ihan mahdotonta katolisena kristittynä vihata ihmistä. Sanoin, että ’Määritelmällisesti roomalaiskatolilainen ei voi olla rasisti’. ’No, eihän tuo ole mikään vastaus!’ Kysyin, että ’Mikäs siinä on väärin?’ Sanoin, että se on ainoa vastaus, jonka tulet saamaan. Ei muukalaista saa vihata, Raamatussakin sanotaan, että se on väärin. Muukalaisen vihaamisesta  puuttuu kaikki siunaus ja kohtuus.” (s. 137)

Homoja vastaan vai avioliiton puolesta?

Rasismin lisäksi Soinia on syytetty homofobiasta ja homovastaisuudesta. Soini kantaa sanojensa mukaan ”joka päivä homofobisen viittaa, vaikkei minulla ole homoja vastaan mitään” (s. 203).

Kerran Soini kysyi Suomi-USA-jääkiekkopelin jälkeen vastapäätään istuneelta mieheltä mielipidettä pelistä, mutta mies vastasi, ettei Soini varmasti haluaisi keskustella hänen kanssaan, sillä hän oli homo. ”Mitä se haittaa, ei minua kiinnosta mikä sinä olet, minua kiinnostaa, että mitä tykkäsit pelistä.” (s. 199)

Syy, miksi Soini on leimattu homofobiksi, on tietysti se, että hän kannattaa perinteistä avioliittoa miehen ja naisen välisenä instituutiona. Vuonna 2013 Soini osallistui Ranskassa marssiin avioliiton puolesta ja kirjoitti siitä Plokillaan. ”Hetihän Suomessa nousi häly: ’Oo, Soini marssi homoja vastaan.'” (s. 204)

Soini selittää kannattavansa miehen ja naisen välistä avioliittoa, joka on maailmanlaajuinen käytäntö ja tällä hetkellä osa Suomen lainsäädäntöä. Lisäksi se on (katolisessa ja ortodoksisessa) kristinuskossa ollut vuosisadasta toiseen pyhä sakramentti.

”Nyt yhtäkkiä, kun joku uskaltaa puolustaa perinteistä avioliittoa, siitä nousee hirveä meteli. En hyväksy, että pienet porukat tai media saavat määritellä avioliittoinstituution uudestaan. Avioliiton puolesta puhuvat traditio, biologia, terve järki ja teologia. Eivät minua kiinnosta kenenkään makuukamariasiat, vaan avioliitto yhteiskunnallisena instituutiona.” (s. 199)

Soini ei säästä poliitikkoja, piispoja eikä mediaa kritiikiltään tässä asiassa. Piispoista ja muista poliitikoista hän sanoo (hieman yliampuvasti), että ”kukaan ei uskalla sanoa mitään”, ”minua ja Päivi Räsästä lukuun ottamatta yksikään poliitikko ei uskalla enää sanoa vastaan” (s. 200). Soinin ei tarvitsisi puhua asiasta, ”jos meillä olisi kirkko, joka sen tekisi. Ne lapaset eivät puhu mitään” (s. 207). (Marraskuisen äänestyksen jälkeen tosin puhuivat.)

Media taas elää Soinin mukaan ”tässä asiassa aivan totalitaarisessa ympäristössä”. ”Olen kysynyt medialta, onko toimituksissa yhtään kusitolppaa, joka uskaltaa sanoa, että hän on toista mieltä. En ole saanut vastausta.” (s. 200)

Soini on saanut kannastaan odotetusti paljon palautetta, sekä hyvää että huonoa. ”Senkin homofobinen paska” -sisältöiseen kirjeeseen Soini vastasi: ”Voitko lopettaa vihapuheen lähettämisen minulle, mutta kiitos kuitenkin kannanotosta”. Sen sijaan Toni-niminen nuori homomies (!) kirjoitti Soinille Ranskan-marssin jälkeen: ”Ihan oikein teit, avioliitto on avioliitto.” (s. 205)

Soini selittää, että perussuomalaisten kanta avioliittokysymykseen on ilmaistu selvästi puolueen vaaliohjelmassa. Soini myöntää olevansa tässä ”kova” ja ”varmaan vähän ikävä”, mutta hän katsoo oikeudekseen ”olla lujana” tässä asiassa, jossa yksikin ääni saattaisi ratkaista lain kohtalon. ”Arja Juvoselle tämä tuntuu olevan kovin paikka, mutta on siellä pari muutakin, joille tämä kysymys on hankala.” (s. 203)

Samaa sukupuolta olevien avioliitto ei siis ole perussuomalaisille kansanedustajille omantunnonvapauden alaan kuuluva kysymys, vaan puolueen sitova linja. (s. 201) Toisin on abortin laita, jossa tilanne on suorastaan päinvastainen. ”Puolue ei ole abortista mitään mieltä, se on omantunnonkysymys. Minulle riittää se, ettei tämä puolue ole ohjelmissaan elämää vastaan. Minun kannallani ei ole meidän ryhmässämme tässä asiassa kuin Mika Niikko.” (s. 195)

Usko, arvot ja tulevaisuus

”Halusin tässä kirjassa kertoa kristittynä tuntemukseni uskosta, abortista ja avioliitosta. Minulla on nyt sananvalta sanoa tässä opuksessa mitä ajattelen, mihin uskon ja miksi. Rukous ei muuta Jumalaa, se muuttaa sinut ja on muuttanut minut.” (s. 305)

Soini ei peittele uskoaan, ja hänen esimerkkinsä kannustaa muitakin rohkeuteen. Tervettä globaalia perspektiiviä tuo musliminäkökulma: arabit ”tietävät heti, että ’Ai jaa, tämä on se katolinen jätkä’. (…) Sellainen vettynyt länsimainen lurjus, joka ei usko mihinkään, ei herätä heissä mitään muuta kuin säälin tunnetta.” (s. 198)

Kun kirjoittaja on tarpeeksi kova jätkä, niin kyllä se Suomen suurin sekulaarikustantamokin painattaa täysin katolista tekstiä. Soini saa vapaasti todistaa uskostaan, ja hän valottaakin vielä hieman edellistä kirjaa enemmän mystistä kääntymiskokemustaan Irlannissa:

”En ole kenellekään koskaan kertonut, mitä irlantilaisessa katedraalissa tapahtui, mutta siellä tärähti niin kovaa, että pelot häipyivät. Tulin eri miehenä ulos. Olen miettinyt psykologisella tasolla, oliko se jokin hallusinaatio tai hulluuskohtaus, mutta kuka sen tietää? Vai oliko se sitä mitä aistinkin? Elämä ennen tapausta ja sen jälkeen ei ollut sama, ja se kokemus on aina mukanani vaikka mitä tapahtuisi.” (s. 207)

Katolisuuteen kääntyminen ja luterilaisuuden jättäminen eivät olleet Soinille helppoja päätöksiä: ”oli hankala paikka repäistä itseni irti valtakulttuurista ja isiemme uskosta”. Pettymys luterilaiseen kirkkoon oli kuitenkin niin suuri, ”että minun oli pakko jättää se, enkä ole paluuta harkinnut” (s. 206).

Soinin mukaan nykypiispat vievät luterilaista kirkkoa ”ihan väärään suuntaan” (s. 207), ja hän ennustaa, että 5-10 vuotta uuden avioliittolain hyväksymisen jälkeen asia hyväksytään kirkossakin, ja 10-20 vuoden päästä ”papit, jotka eivät vihi homopareja, saavat potkut” (s. 201).

Asia siis menee ”aivan samalla tavalla kuin naispappeuden kohdalla”. (s. 201) Soini ihmettelee vain, ”miten jo 1980-luvun puolivälissä tällainen lähiössä laahustava luuviulu näki, että polkumme eroavat” (s. 207).

Entä mitä perussuomalaisille tapahtuu, kun Soinin aika on ohi? ”Olennainen kysymys kuuluu, onko tämä arvomaailma puolueen arvomaailma vai Timo Soinin arvomaailma?” (s. 194)

Soini sanoo, että demokratiasta, oikeusvaltiosta ja kristinuskon traditiosta on pidettävä kiinni. ”Jos tästä luovutaan ja lähdetään populistis-ksenofobiseen (!) tyyliin, tämä puolue putoaa viiteen prosenttiin ja sietääkin mennä. Kuka sellaista puoluetta tarvitsee? Minusta tuntuu suoraan sanoen paskamaiselta, jos tätä perintöä ei tajuta ja se hukataan.” (s. 194)

Soini tosin lupaa pysyvänsä politiikassa ”vielä pitkään”. Kun lähdön aika tulee, se tulee ”kuin salama kirkkaalta taivaalta”. ”Edesmennyt irlantilainen ystäväni sanoi: ’Timo, elä rohkeasti, make most of it.'” (s. 307)

peruspomo

Timo Soinin katolilaisuus

4.5.2015

Ensi lauantaina on Timon nimipäivä ja samalla ”sopivasti” Eurooppa-päivä, joten arvatkaapa, kenelle tämän viikon postaus menee.

Suomalaisena katolilaisena ei voi olla kiinnostumatta siitä, että yksi Suomen johtavista poliitikoista, Perussuomalaisten puheenjohtaja, on avoimesti katolilainen. Tämä on merkittävä seikka sekä Suomen katolisen historian että Suomen poliittisen historian kannalta.

Timo Soini kirjoittaa uskostaan kokonaisen luvun verran kirjassa Maisterisjätkä (Tammi 2008, käyttämäni pokkaripainos vuodelta 2011). Siinä hän sanoo kuuluvansa niihin, ”joiden mielestä usko ilman tekoja on kuollut, ja sen vuoksi usko näkyy myös poliittisessa ajattelussani” (s. 138).

Soini mietti sekä uskontoa että politiikkaa hyvin paljon jo 14-15-vuotiaana, ja ”noina aikoina muodostuneet poliittiset ja uskonnolliset perusmielipiteeni ovat säilyneet lähes muuttumattomina” (s. 139).

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkemykset eivät pysyneet yhtä vankkoina. Soini mainitsee kaksi kimmoketta, jotka ajoivat häntä kohti roomalaiskatolista kirkkoa. Ensinnäkin Soinia vaivasi se, ettei abortista käyty julkista keskustelua. Hän ymmärsi, että käsky ”älä tapa” koskee myös syntymättömiä lapsia (s. 140).

Toiseksi Soini pettyi luterilaisen kirkon naispappeuspäätökseen. ”Maksoin siitä myös sen hinnan, mikä maksaa piti. Tajusin, että minun on lähdettävä luterilaisesta kirkosta, kysymys oli enää ajankohdasta.” (s. 141)

Soinin Irlanti-kokemukset

Soinin kääntymysprosessiin liittyy olennaisesti myös eräs salaperäinen kokemus Irlannissa vuonna 1985. Hän oli kavereittensa kanssa Killarney-nimisessä paikassa ja kävi siellä Pyhän Marian katedraalissa. Soini lumoutui paikasta ja palasi seuraavana aamuna ”kuin magneetin vetämänä” (s. 143).

Annan Soinin kertoa loput, tai sen mitä suostuu kertomaan:

”Astuin kirkkoon, painoin toisen polven lattiaan ja tein ristinmerkin, kuten olin aikaisemmin nähnyt muiden tekevän, ja menin penkkiin rukoilemaan. Olin siinä kaikessa rauhassa jonkin aikaa, nousin ylös ja katselin kirkon lasimaalauksia ja Kristus-symboleita, kun luokseni tuli katolinen nunna.

En tiedä oliko kirkossa lisäksemme ketään muuta, en nähnyt enkä kuullut. Tuon kohtaamisen ja päivän jälkeen tie katoliseen kirkkoon siirtymiseen oli selvä, vaikka täyteen kirkon yhteyteen minut otettiin vasta toukokuussa 1988.”

”En halua tarkemmin kertoa nunnan kanssa käydystä keskustelusta tai muusta kirkossa vahvasti kokemastani Kristuksen läheisyydestä, mutta sen voin sanoa, että Pyhän Marian katedraalissa tapahtui sellaista, joka on leimannut minut loppuelämäkseni. Suhtaudun siihen hyvin levollisesti.” (s. 143)

Soinin uskontiehen liittyy toinenkin tärkeä Irlanti-kokemus, nimittäin vierailu hänen ystävänsä Gillian O’Dwyerin perheen luona. Tämä tapahtui siis jo myöhemmin, kirkkoonoton jälkeen. Timo tutustui Gillianin isoäitiin Elleniin, joka kävi Timon kanssa ”aivan huiman, tuntikausia illasta aamuvarhaiseen kestäneen keskustelun uskosta ja elämästä” (s. 145).

Keskustelussa ”maailma selkeni”, se oli ”uskomaton uskon yö”, ja Timo oppi Elleniltä ”valtavan paljon”. ”Kuulen vieläkin Ellenin minulle usein toistamat, kannustavat sanat: ’Elä rohkeasti Timo, rohkeasti.'” (s. 145) Ellen opetti Timoa varautumaan pettymyksiin mutta luottamaan samalla tinkimättömästi Jumalaan.

Suomalainen ja katolilainen

Soini on melko lailla täydellinen sankari blogille, jonka teemana on suomalaisuus ja katolilaisuus, aivan riippumatta siitä, mitä politiikasta ajattelee. Soini kirjoittaa, että katolilaisuus ”ei nyt ole kovin tyypillistä perussuomalaisuutta” (s. 145), mutta samalla paradoksaalisesti hän on itse herra perussuomalaisuus ja samalla katolilainen.

”Suomalainen mies katsoo usein, että uskonto kuuluu nuorille tytöille ja vanhoille mummoille. Tiedän kokemuksesta, että raavaan miehen ei ole helppo puhua uskonnosta ja uskosta ja siihen liittyvistä tunteista. Jossakin vaiheessa, kun asia on tarpeeksi selvä, ei enää välitä mitä muut ajattelevat. Pelko poistuu. Poliittisesti asia menettää merkityksensä. On siis samantekevää, tuleeko vai meneekö ääniä.” (s. 146)

Tästä sitaatista käy hienosti ilmi, kuinka uskon vaikeudet voikin nähdä positiivisena, ”äijämäisenä” haasteena. Kova äijä ei välitä, mitä muut ajattelevat, vaan seisoo sen takana, minkä oikeaksi näkee. Vastaavanlainen asenne ilmenee Soinin suhteessa rippiin: ”Ensimmäinen rippi otti todella koville. (…) Rippi sopii minulle, siitä on leikki kaukana. Haluan pitää kaikessa lyhyet tilivälit. Tämä pätee sekä suhteessa Jumalaan että ihmisiin.” (s. 143)

Soini auttaa siis ymmärtämään, että katolilaisuus voi olla täysin suomalainen juttu, jopa perussuomalaisen äijän juttu. Katolinenhan tarkoittaa yleismaailmallista, kirkko on ylikansallinen, kaikkien kansojen kirkko, myös suomalaisten. Soini kirjoittaa: ”Sydämestäni toivon, että kirkko voisi olla yhtä suuri ilon lähde kaikille muillekin kuin se on ollut minulle.” (s. 146)

Soinilla on myös selvä näkemys siitä, mikä kirkko on ja mistä sen antama ilo tulee: ”Kristillinen kirkko ei voi olla mikään yleishumanistinen kaiken ymmärtäjä tai supistua diakonialaitokseksi. Kristinuskon ydinhän on Kristuksen sovitustyössä ja ylösnousemuksessa. Sen joko uskoo tai ei.” (s. 146)

Lopuksi siteeraan kahta mielestäni tärkeää pointtia, jotka Soini kristinuskon luonteesta esittää. Ensinnäkään ollakseen oikea kristitty ei tarvitse olla tehnyt mitään kertaluontoista henkilökohtaista uskonratkaisua. Toiseksi omatekoisia jumalia ei ole olemassa, eikä omakeksimällä uskonnolla pitkälle pötkitä:

”Ei minulla ole mitään uskoontulon päivämäärää, enkä pidä koko käsitteestä. Kristitty on Kristuksen seuraaja, vikoineen, puutteineen ja epäilyineen. (…) Uskoni on kirkon uskoa. En oikein ymmärrä, mikä usko on uskoa omalla tavallaan. Ei se ainakaan kristinuskoa ole.” (s. 139-140)

MaisterisjŠtkŠ

Kuuluisimpien katolilaisten kuulumisia

12.10.2009

Suomen kaksi kenties kuuluisinta katolilaista, vastavihitty piispa Teemu Sippo SCJ ja populisti europarlamentaarikko Timo Soini PS, ovat esiintyneet aivan viime aikoina mediassa edukseen, ja ennen kaikkea kirkon eduksi. Ajattelin lyhyesti referoida näitä esiintymisiä ja kartoittaa täten suomalaisen katolisuuden profiilia tämän hetken julkisessa keskustelussa.

Piispa Sipon haastattelu

Teemu Sippo on aloittanut piispakautensa kunnioitettavan vahvasti. Hän on saarnannut Kristusta, jakanut sakramentteja (mm. jo kahdelle vahvistuskummipojalleni) ja antanut vankasti kirkon opetusta ja maailmankuvaa puolustavia haastatteluja. Viimeisin pommi tuli tänään, kun Yle julkaisi haastattelun, jossa piispa varoittaa luterilaisia Svenska Kyrkanin mallista. Ruotsissa ollaan tekemässä avioliitosta sukupuolineutraalia, eikä Suomessakaan olla kovin kaukana kirkollisesta homoparien siunaamisesta.

”Katolinen kirkko ei katso voivansa siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Se ei pidä sitä moraalisesti hyväksyttävänä… Kaikki mikä tapahtuu Ruotsissa, tapahtuu yleensä Suomessa muutaman vuoden viiveellä. Siinä voi tulla ongelmia käytännön ekumeniassa, niin kuin Ruotsissa näyttää tapahtuvan.” Sippo puhui myös rohkeasti äärimmäisen tärkeästä aiheesta, nuorten seksuaalikasvatuksesta: ”Kondomien jaon myötä ikäänkuin kehotetaan, että käyttäkää nyt, kun ette muutakaan voi. Minusta pitäisi pikemminkin valistaa nuoria pidättyväisyyteen seksuaalisuudessa.”

Piispa vastasi myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin. ”Monesti puhtaasti taloudelliset seikat määräävät työelämässä. Tottakai taloudella on omat lainalaisuutensa, mutta herää kysymys, miten voitaisiin inhimillisemmin suhtautua työtä tekeviin ihmisiin ja perheisiin.”

Toimittajaa kiinnosti lisäksi pahojen henkien manaaminen: ”Meillä on hiippakunnassa yksi vanhempi pappi. Me kutsumme mieluummin eksorsistiksi… Tässä tietysti tarvitaan sellaista pappia, joka osaa erottaa sairauden tai mielenhäiriön muusta, sanoo Sippo… Me ymmärrämme katolilaisessa (sic) kirkossa, että on olemassa käsittämätöntä pahaa, joka voi vaikuttaa ihmiseen ja josta hän joutuu kärsimään.”

Sipon ytimekäs kristillisen maailmankuvan puolustus sai vastakaikua – Ylen nettiartikkelin kommenttiruutu täyttyi pian 14 sivullisesta mielipiteitä: ”Hyvä piispa.Katolinen kirkko pysyy Raamattuperiaatteessa. Me luterilaiset menemme maailman mielipiteen mukaan. Emme enää ole Sanan kirkko.” ”Samoin kuin edellinen. Kuuntele viisaita neuvoja, luterilaisen kirkon johto!” ”Täytyy nostaa hatttua. Luterilainen kirkko tuntuu keskittyvän sosiaalis-eettisiin puhjeenvuoroihin… Piispa keräsi minun pisteeni, vaikka en katolinen olekaan…” ”Kuunnelkaamme viisaita neuvoja me luterilaiset. Vaikka meillä onkin valtion kirkko ei se tarkoita sitä, että kirkon tulisi luopua omista näkemyksistään…”

Timo Soinin haastattelu

Timo Soinia haastateltiin äskettäin luterilaiseen Uusi Tie -lehteen. Pääteemat ovat tutunlaisia: moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset. Soini selostaa kääntymystään: ”En oikein ymmärtänyt, kun luterilainen kirkko sanoi, etteihän abortti kiva ole, mutta kun elämä ja elämäntilanteet voivat olla hankalia.” ”Suomessa oli vallalla käsitys, että kommunismi on ikuinen ja että sen kanssa pitää vain oppia elämään. Paavi opetti, ettei marxismiin ja ateismiin pidä sopeutua. Ajattelin, että tämähän on mainio kaveri.”

Soini ei pelkää sanoa mielipidettään kiistanalaisista moraaliasioista kuten homoudesta ja abortista: ”Mielestäni homoseksuaalit eivät voi mennä naimisiin eivätkä adoptoida lapsia… Kyllä minä heidät ihmisinä hyväksyn, mutten hyväksy avioliitoksi kuin miehen ja naisen liiton.” ”Teko on tuomittava, muttei ihminen.” ”Ihmiselämä on pyhä… Sehän on täysin selvää, että elämä alkaa hedelmöityksestä… Jos ajatellaan, että ihmisen elämä on pyhä, niin se on pyhä alusta asti. Tai jos ajatellaan, ettei se ole pyhä, minusta on suurta hurskastelua vastustaa kuolemantuomiota, jos kerran kannattaa kuolemantuomiota syntymättömälle lapselle.”

Soini ei ole teologi eikä kykene ratkaisemaan kaikkia abortin ja avioliiton purkamattomuuden vaikeimpia ongelmia. Silti hän pitää yksinkertaisella uskollaan kiinni kristillisestä avioliitosta ja sen pyhyydestä: ”Se ei ole sellaista, että ollaan nyt toistaiseksi ja vaihdetaan sitten, kun tulee parempi… Jos leikkii tulella, siinä käy hullusti. Monelle käy. Tunne ottaa vallan tahdosta. Avioliitto on tahdon asia.”

Soini ei pelkää edes kristinuskon inklusiivisen eksklusivismin totuutta: ”Se on kipeä asia sanoa ääneen, mutta näin se on. Kaikkia ihmisiä, uskoja ja vakaumuksia pitää kunnioittaa, mutta jos puhutaan pelastuskysymyksestä, kristinusko opettaa, että Isän tykö mennään Kristuksen kautta. En voi mennä sanomaan, ettei näin ole.” Soini on huolissaan Suomen ev.-lut. kirkon nykytilasta: ”Yhteiskunnallinen ajan henki tunkeutuu sinne… On hyvä ihminen, hyvä elämä, hyvä humanismi – ihan täyttä roskaa.”

Soinin dogmihistoriassa, ekklesiologiassa ja soteriologiassa olisi parantamisen varaa, mutta kuten sanottu, Soini ei ole teologi, eikä häneltä ehkä moitteetonta teologiaa voi vaatiakaan. Ehkä Soini on oikeassa loppukommentissaan: ”Meitä on monenlaisia. En ole mallikristitty. Olen välillä hyvinkin rankka persoona ja joskus kohtuuton, mutta kuitenkin armon alainen. Jumalan luo on monta tietä, mutta kaikki tiet vievät Kristuksen kautta.”

Arviointia

Kahden TS:n, Teemu Sipon ja Timo Soinin haastattelut antavat jonkinlaisen kuvan siitä, millainen asema katolisuudella on tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnassa, millaiset asiat kiinnostavat ja puhututtavat. Suurin kysymys on luonnollisesti suhde luterilaiseen kirkkoon erityisesti polttavissa moraalikysymyksissä kuten homoseksuaalisuus, abortti ja ehkäisy. Näissä katolinen kirkko nähdään joko vanhoillisena ja taantumuksellisena tai vaihtoehtoisesti uskollisena kristilliselle perinteelle, moraalisesti selkärankaisena.

Katolilaiset saavat edustaa kantaansa, koska he ovat vanha ja kunnioitettu kirkko, mutta Suomessa kuitenkin pieni vähemmistö, joka ei häiritse tavallista suomalaista postmodernia elämää viettävää luterilaiseen kirkkoon paperilla kuuluvaa sekulaarihumanistia. Yhä useammat jossain määrin kristilliseen perinteeseen sitoutuvat suomalaiset alkavat samalla nähdä katolisen kirkon moraalisen johtajuuden Suomessa, jossa luterilaiset piispat eivät uskalla sanoa paljoakaan. Vapaasuuntalaisia ei oteta vakavasti, ja Suomen ortodoksit ovat käytännössä usein lähempänä luterilaista kuin katolista linjaa.

Jää nähtäväksi, alkaako Suomessa kansainvaellus kohti isien uskoa, takaisin tosi arvoihin nojaavaan kristillisyyteen, joka ei pelkää kohdata eikä haastaa itsetuhoista postmodernia yhteiskuntaa, jolla ei enää ole tuntumaa menneeseen, tarkoitusta nykyiseen eikä tähtäintä tulevaan. Ainakin se on selvää, että katolisuuden ääni ei voi yhteiskunnassamme rajoittua kahteen kuuluisaan TS:ään – kolmannen TS:n, Tavallisen Seurakuntalaisen, on noustava johtotähdeksi omassa vaikutuspiirissään.


%d bloggaajaa tykkää tästä: