Posted tagged ‘Suomen historia’

Lisää Suomen historiasta

23.11.2015

Suomen historia -kirjat sen kuin paksunevat. Tämänkertaisessa postauksessa esittelyn kohteena ja inspiraation lähteenä on Oulun yliopiston emeritusprofessorin Jouko Vahtolan tiiliskivi Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin (Otava 2003).

Kirjassa on lähes 500 suurikokoista sivua, joilla on tekstiä kahdella palstalla. Luin kirjasta minulle mielenkiintoisimmat osiot tarkasti, vähemmän kiinnostavat aihepiirit taas selailin enemmän tai vähemmän kursorisesti. Tämä artikkeli keskittyy siis 1100-1500-luvuille. Alkuun kuitenkin sananen muinaisuudesta.

Vahtolan esitys Suomen esihistoriasta ja etymologiasta poikkeaa selvästi Pirisen ja Jutikkalan historiateoksesta. Etymologiasta mainittakoon Vahtolan esittämä teoria, jonka mukaan suomalaiset alkoivat nimittää saamelaisia lappalaisiksi eli ”syrjäseutulaisiksi” (vrt. viron lape, gen. lappe), kun taas lappalaiset alkoivat nimittää kieleltään eriytyviä naapureitaan suomalaisiksi (vrt. saamen suopma, joka merkitsee murretta tai äänen väriä). (s. 15)

Vanha suomalainen runomitta, kalevalamitta, syntyi luultavasti jo kivikauden loppujaksolla eli jopa kolmisen tuhatta vuotta sitten. Kalevalamittainen kansanrunous monine lajeineen ja aiheineen on muinaissuomalaisen henkisen kansankulttuurin mahtavin ilmentymä. Varsinaiseen Kalevalaan sisältyvä materiaali on todennäköisesti peräisin rautakaudelta eli n. 500-500-luvuilta (eKr. ja jKr). (s. 29)

Pyhästä Henrikistä Pyhään Henkeen

Vahtolan mukaan ”ristiretkiaika” on ”perusteeton nimitys” Suomesta puhuttaessa, sopiva nimi on sen sijaan ”varhaiskristillinen aika” (s. 29). Suomen asutus 1100-luvun puolivälissä eli pyhän Henrikin saapumisen aikoihin keskittyi Varsinais-Suomen, Hämeen ja Karjalan melko suppeille heimoalueille. (s. 36)

Vahtolakin liittyy Henrikin historiallisuuden kannattajiin. Vaikka legendoissa on varmasti myös myöhempää väritystä, niin täysin tyhjäksi lähteiden todistusta ei ole syytä tehdä. ”Henrik-piispan toimintaan ja marttyyrikuolemaan on syytä uskoa”. Henrikin toimialue on ollut Varsinais-Suomen pohjoisosa ja Ala-Satakunta, ja hänen kuolemansa selittyy ”talonpoikien reaktiona kirkon veroihin, kestityksiin ja kyydityksiin” (s. 37).

Vanhin Suomea koskeva asiakirja on paavin bulla vuodelta 1171 tai 1172, jossa paavi Aleksanteri III voivottelee Ruotsin piispoille sitä, että suomalaiset aina sotajoukon uhatessa lupaavat säilyttää kristillisen uskon, mutta sotajoukon vetäydyttyä kieltävät uskon ja vainoavat saarnaajia. Kuuluisa paavi Innocentius III taas viittaa Suomeen äskettäin kristinuskoon kääntyneenä maana kirjeessään Lundin arkkipiispalle vuonna 1209. (s. 38)

Lyypekin kronikan mukaan Suomen alistaminen Ruotsin kruunun alaisuuteen oli vuonna 1266 kuolleen Birger-jaarlin tärkein ansio. Karjalassa ruotsalaiset ryhtyivät rakentamaan Viipurin linnaa ”Jumalan ja kaikkein kirkkaimman Neitsyen kunniaksi”. (s. 44)

Kun Suomi kuului Kalmarin unioniin, sen pääkaupunkina oli Kööpenhamina. Vaikka Suomi oli edelleen muodollisesti osa Ruotsia, siteet Ruotsiin höltyivät ja Suomen erillisasema korostui. Suomea koskevia päätöksiä saatettiin tehdä suoraan unionin emävaltiosta Tanskasta. (s. 52) Kalmarin unioni oli siis eräänlainen askel Suomen vähittäisessä itsenäistymisprosessissa.

Keskiajan Suomessa ajan kulkua rytmittivät pyhimysten nimikkopäivät ja kirkolliset juhlat, eivät päivämäärät kuten nykyään. Komein muisto keskiajan kulttuurista ovat kivilinnat ja -kirkot. Ainoastaan Hämeen linna rakennettiin tiililinnaksi. Linnakulttuurin huippua merkitsi Juhana-herttuan hovinpito Turun linnassa 1556-1563. (s. 78-80)

Turussa ja Viipurissa toimi keskiajalla hospitaaleja ja Pyhän Hengen huoneita, joissa hoidettiin spitaalisia ja muita vaikeasti sairaita. (s. 79) Tiesittekös muuten, että Turun Pyhän Hengen talon tontti löytyi 1980-luvulla aloitetuissa arkeologisissa kaivauksissa katolisen Casagranden suvun talon alta ja että paikalla on nykyisin ekumeeninen Pyhän Hengen kappeli?

Katolisuuden ja keskiajan loppu

Merkittävin Turun keskiaikaisista piispoista oli Maunu II Tavast. Jopa 38-vuotisen piispakautensa (1412-1450) aikana hän aloitti varsinaisen kivikirkkojen rakentamisen, laajensi Turun tuomiokirkkoa, perusti Naantalin birgittalaisluostarin, hankki pyhän Henrikin reliikeille sarkofagin, teki pyhiinvaelluksen Jerusalemiin ja osoitti esikuvallista hurskautta. (s. 83)

Suomen reformaatiossa pesäeroa katolisuuteen tehtiin enemmän propagandassa kuin kirkon menoissa ja opin sisällössä. (s. 87) Keskiajan piispoja kunnioittava Paavali Juustenin piispainkronikka, ensimmäinen suomalainen historiateos, osoittaa, ”ettei pesäero katolisuuteen ollut vielä selvä” (s. 89).

Seuraava askel Suomen itsenäistymisprosessissa oli Suomen herttuakunnan perustaminen prinssi Juhanalle. Myöhemmin verettömän vallansiirron jälkeen 1569 kuninkaaksi noussut Juhana III lisäsi arvonimiinsä Suomen suuriruhtinaan. Juhana uskoi meille esikuvallisesti, ”että luterilaisen ja katolisen opin välille voitaisiin löytää välittävä yhteys”. Vahtola liittyy näkemykseen, jonka mukaan Juhana itse kääntyi katolisuuteen vuonna 1578. (s. 102, 104, 108-109)

Turun piispaksi vihittiin 1583 katolisin menoin (!) Eerik Sorolainen. Suomen aatelisto, sotaväki ja porvari kannatti emämaasta poiketen Juhanan poikaa ja seuraajaa, katolista kuningasta Sigismundia. Tästä suomalaiset joutuivat maksamaan, kun luterilaisuuden läpi ajanut Kaarle-herttua teki maahamme kaksi sotaretkeä 1597 ja 1599. Kaarle joutui valtaamaan Suomen linna linnalta, ja lukuisat Sigismund-uskolliset suomalaiset menettivät päänsä.

Näin ollen voisi ehkä sanoa, että katolisuuden pää katkaistiin Suomessa vasta vuonna 1599. Piispa Eerik Sorolainen ja noin 70 pappia saivat ankarat syytteet paavillisuudesta, ja Suomi liitettiin Ruotsin mukaiseen puhdasoppiseen luterilaiseen linjaan. (s. 111) Voisiko tätä vuotta pitää Suomen keskiajan päätöspisteenä?

Mihin raja sitten vedetäänkään, niin selvää on ainakin se, että Suomen osalta ei ole ”mitään perusteita paljon käytettyyn fraasiin ’pimeästä keskiajasta'”, vaan Suomen ja suomalaisuuden kehityksessä ”keskiaika oli ratkaiseva periodi” (s. 105). Tämä on hyvä pitää mielessä, kun jatkamme matkaamme 98-vuotiaan Suomen kansalaisina kohti vuoden 2017 tuplajuhlaa.

hissa2

Suomen historia

16.11.2015

Lähestymme pikku hiljaa itsenäisen Suomen 98-vuotispäivää. Helmikuun alussa kirjoitin vähän Suomen historiasta kolmen pienen kirjan pohjalta. Tulevan itsenäisyyspäivän kunniaksi palaan nyt aiheeseen ja esittelen hieman paksumpia Suomen historiasta kertovia teoksia.

Sarjan aloittaa Eino Jutikkalan ja Kauko Pirisen klassikko, jonka ensimmäinen versio julkaistiin jo 1960-luvulla ja jota on sittemmin päivitetty aina lukemaani vuoden 2002 kuudenteen painokseen saakka. Kymmenlukuisen kirjan kolme ensimmäistä lukua on Kauko Pirisen ja loput Eino Jutikkalan käsialaa.

Kiinnostukseni tällä blogilla ja tässä artikkelissa painottuu luonnollisesti kirjan alkupuolelle. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän se käsittelee pelkkää politiikkaa, kun taas alkupuoli käsittelee laajempia suomalaisuuden ja katolisuuden kannalta kiinnostavia asioita.

Suomalaisten alkuperä ja järjestäytyminen

Suomen tekee omalaatuiseksi se, että vaikka se varhain omaksui länsimaisen kulttuurin, sen kieli poikkeaa jyrkästi lähes kaikista muista länsimaisista sivistyskansoista. Suomalais-ugrilaisen kieliperheen äärikielet ovat toisistaan yhtä kaukana kuin indoeurooppalaisissa kielissä, suomi ja unkari eivät siis ole sen läheisempää sukua kuin vaikkapa ruotsi ja persia. Emme myöskään ole ”sanottavassa määrin verisukulaisia” unkarilaisten kanssa, virolaisten kanssa kylläkin. (s. 17)

Suomen kieli eriytyi selvästi muista itämerensuomalaisista kielistä n. vuoteen 500 eKr. mennessä. (s. 19-20) Suomen kiinteä asutus on kasvanut pääasiassa katkeamatta Kristuksen syntymän ajoista meidän aikoihimme. Ensimmäistä kertaa Suomi mainitaan roomalaisen historioitsija Tacituksen (n. 100 jKr.) kuvauksessa villistä kansasta nimeltä Fenni, ”joka on tottunut elämään tyytyväisenä ilman kulttuurin tuomia mukavuuksia” (s. 20-21).

Pirisen mukaan tämä nimitys ei sovi suomalaisiin, jotka olivat jo kiinteän maanviljelyskulttuurin asteella, vaan tarkoittanee lappalaisia, joita norjalaiset yhä kutsuvat nimellä finner. Sanojen Finland ja Suomi etymologiaa ei tiedetä varmasti. Edellinen on germaanien antama ja liittynee kiertelevään elämänmuotoon, jälkimmäinen voidaan selittää nimestä ”Suoma” (vrt. onnen suoma). (s. 21)

Suomen kansan vanha runous on maailman laajimpia. Muinaissuomalaisella runomitalla sepitetty kansanrunous käsittää 33 paksua nidettä, joissa on 1 200 000 säettä. Historiantutkimus pohtii sitä, missä määrin tämä runous on säilyttänyt tietoja kaukaisistakin ajoista suomalaisten historiassa. (s. 23)

1000-luvulla Suomen rannikoilla oli paikoin pysyvästi asuttuja kauppakyliä. Hämeenlinnasta Turkuun johtava Hämeen härkätie on nähtävästi peräisin jo näiltä ajoilta. Ruotsalaista asutusta ei pakanallisella ajalla ollut kuin Ahvenanmaalla. Vaikka suomalaisten aineellinen kulttuuri oli samantasoista kuin läntisillä naapureilla, suomalaiset eivät järjestäytyneet kuningaskunnaksi kuten skandinaaviset naapurit. Meillä oli korkeintaan maakuntia. (s. 28-29)

Kirkon tulo ja keskiaika

Ensimmäiset kristilliset vaikutteet tulivat Suomeen nähtävästi idästä, sillä muuten on vaikea selittää, että eräät keskeiset kristilliset termit kielessämme ovat itäisiä lainoja (pappi, risti, raamattu). Hallitsevaksi muodostui kuitenkin kristinuskon läntinen muoto, joka tuli ensin rauhanomaisesti kaupan mukana. (s. 32)

Pirinen esittää mielenkiintoisen liturgisen argumentin pyhän Henrikin kuolinpäivän historiallisuuden puolesta. Turun hiippakunnan pyhimyskalenteri merkitsi Henrikin kuolinpäiväksi tammikuun 20. päivän, mikä pakotti siirtämään tieltä kaksi vanhan kirkon pyhimystä. ”Ellei todellista kuolinpäivää olisi tunnettu, ei näin hankaliin järjestelyihin olisi ollut aihetta. Piispa Henrikin väkivaltainen kuolema näyttää siis varmalta.” (s. 35)

Suomen ”ristiretkikausi” päättyi Pähkinäsaaren rauhaan 1323. Kirkko järjesti muinaissuomalaisen yhteiskunnan kiinteämpiin muotoihin keskiaikaiseksi sääty-yhteiskunnaksi. Voidaan puhua eräänlaisesta Suomen itsenäisyydestä, nimittäin koko Suomi muodosti yhtenäisen Turun hiippakunnan. Turku olikin aluksi Suomen ainoa kaupunki. (s. 51-54)

Hengellinen sääty eli papisto oli pian pääosin suomalaista, ja jo 1210-luvulla Suomesta voitiin toimittaa lähetyssaarnaajia Viroon. Ensimmäinen suomalainen Turun piispa oli Maunu I (1291). Vuodesta 1370 alkaen kaikki keskiajan piispat olivat suomalaisia. Suomen kieli oli kirkollisessa käytössä saarna- ja opetuskielenä. Suomalaiset opiskelijat kävivät erityisesti Pariisin yliopistossa. Myöhempi Turun piispa Maunu Olavinpoika nousi jopa 1430-luvulla sen rehtoriksi. (s. 85).

Keskiajan lopulla Suomessa oli kuusi kaupunkia. Kirkko oli erittäin tärkeä valtiollinen ja yhteiskunnallinen tekijä. Turun piispan tehtävä oli tuoda suomalaisten näkökannat esiin Ruotsin valtaneuvostossa. (s. 86-87) Vuonna 1509 tanskalaiset tekivät Turkuun hävitysretken ja loukkasivat tuomiokirkon pyhyyttä. (s. 82) Tanskalaisia paetessaan myös viimeinen keskiaikainen katolinen piispa Arvid Kurki hukkui Pohjanlahden aaltoihin (s. 84).

Reformaatioaika

Pirinen myöntää, ettei Suomessa olisi ollut kirkollista syytä reformaatioon; keskiajan katolisen kirkon pahennusta herättäneet ilmiöt olivat meillä sen verran vaatimattomia. Sen sijaan kuningasvalta tarttui reformaatioon maallisten syiden takia: kruunu oli köyhä, ja kirkolla oli omaisuutta. Välirikko paavin kanssa teki kuninkaasta kirkon herran, ja ”Suomen pappien messukaavuista ommeltiin vaatteita kuningasperheen lukuisille lapsille” (s. 95).

Suomen kirkko ei ollut mitenkään ylenmäärin rikas, vaan se oli ylläpitänyt tiloiltaan saamillaan vuokrilla kouluja, sairaaloita ja köyhäinhoitoa sekä rahoittanut ulkomaisia opintomatkoja (Suomessa kun ei vielä ollut yliopistoa). (s. 96) Lutherin oppi tuli Suomeen ensimmäistä kertaa Pietari Särkilahden välityksellä heti 1520-luvulla. Turun tuomiokapituli piti uutta oppia ”kovin omituisena”. (s. 96)

Kuningas nimitti Turun tyhjälle piispanistuimelle dominikaani-isä Martti Skytten. Hänen ”henkilökohtainen, aitokatolinen hurskautensa sai aikalaisilta tunnustuksen”, ja hän lienee uskonut ”sovinnon protestanttien ja paavinistuimen välillä olevan mahdollisen”. Skytten jälkeen Mikael Agricolan piispakauden aikana Suomen kirkko otti ratkaisevan askeleen kohti luterilaisuutta, ”mutta sekään askel ei ollut hyppäys yli kuilun, vaan elimellistä jatkoa jo aloitetulle kulkusuunnalle”. (s. 97)

Agricola oli ”sopuisa ja maltillinen luonne”, mikä ilmeni myös hänen toiminnassaan reformaattorina. Hän jätti pyhimysten kuvat kirkkoihin, hän säilytti paaston ja ripin, jumalanpalvelukseen hän jätti latinankielistä virrenveisuuta ja katolisia liturgisia menoja kuten ehtoollismaljan kohottamisen. Jo keskiajalla ennen Agricolaa oli kirjoitettu suomenkielisiä tekstejä, mutta Agricolan teokset ovat ensimmäisiä painettuja suomenkielisiä kirjoja. (s. 98)

Juhana ja Katariina

Suomen historian ehdottomia lempihahmojani on Kustaa Vaasan poika Juhana, josta tuli Suomen herttua ja lopulta koko Ruotsin valtakunnan kuningas. Hän omaksui suomalaisten venäläisvastaisen katsomuksen ja hakeutui yhteistyöhön Puolan kanssa samaan aikaan, kun Ruotsi ja Puola olivat sodassa keskenään. Juhana solmi avioliiton Puolan kuninkaan sisaren Katariina Jagellonican kanssa. (s. 104)

”Suomen herttuakunta on juhlahetki maan arkisessa historiassa. (…) Turun linna korjattiin ja laajennettiin sekä sisustettiin renessanssiruhtinaan arvoiseksi hoviksi, jonka emännäksi herttua nouti puolalaisen prinsessan.” Juhanan kerrotaan opetelleen suomen kieltäkin. (s. 106)

Ruotsin kuningas Eerik vangitutti kuitenkin omia teitään kulkeneen veljensä vaimoineen. Venäjän tsaari Iivana Julma puolestaan vaati Katariina Jagellonicaa itselleen. Mielipuolinen Eerik vapautti mielenhäiriönsä aikana Juhanan vankeudesta, ja hänet nostettiin valtaistuimelle. Eerik taas pantiin vankilaan. Juhana III:n kuninkuus lopetti vihollisuudet Ruotsin ja Puolan väliltä. Sen sijaan Juhanan ja Iivanan välillä käytiin kirjeenvaihtoa, ”jolla hävyttömyydessä tuskin on vastinetta kruunupäiden keskustelujen joukossa”. (s. 107-109)

Juhana III:n aikana katolinen kirkko uudistui ja pyrki palauttamaan yhteyteensä reformaatiossa eroon joutuneita alueita. Juhana tunsi vetoa katolisen liturgian juhlavuuteen, ja vankeusaikanaan hän oli perehtynyt teologisiin kiistakysymyksiin. Uskonsodat tuottivat hänelle vilpitöntä murhetta. Kuningas oli itse mukana laatimassa uutta liturgiaa Ruotsin kirkolle, ns. Punaista kirjaa, joka lähensi Ruotsi-Suomen jumalanpalveluksia roomalaiskatolisiin messuihin. (s. 114)

Juhana ehdotti jopa paaville Ruotsi-Suomen saattamista takaisin paavinistuimen alaiseksi, mutta neuvottelut kariutuivat, kun kuningas halusi pitää kiinni mm. pappisavioliitoista ja maallikkojen oikeudesta ehtoollisviiniin. Ruotsissa Juhanan Rooma-mielinen kirkkopolitiikka aiheutti kiivasta vastustusta, mutta Suomessa papit työskentelivät innokkaasti Juhanan liturgian puolesta. Jesuiittojen oppilaitoksiin ulkomailla kirjoittautui jopa 15 nuorta suomalaismiestä. (s. 114)

Juhanan ja Katariinan poika Sigismund oli kasvatettu äitinsä katoliseen uskoon, ja näytti siltä, että luvassa olisi personaaliunioni Ruotsin ja Puolan välillä katolisen kuninkaan alamaisuudessa. Ennen Sigismundin saapumista Puolasta Ruotsiin kruunattavaksi ehdittiin kuitenkin pitää 1593 Uppsalassa kokous, jossa Punainen kirja hylättiin ja luterilainen Augsburgin tunnustus vahvistettiin opin perustaksi. (s. 117)

Valikoituja paloja uudelta ajalta

Seuraava mielenkiintoinen hahmo on kreivi Per Brahe. Tämä ruotsalainen ylimys edusti suomalaista nationalismia aikana, jona sitä ei oikeastaan ollut olemassakaan. Hänen mielestään prinssinkin piti opetella suomea.

Brahen ansiosta käännettiin koko Raamattu suomeksi ja perustettiin Turun akatemia eli Suomen ensimmäinen yliopisto vuonna 1640. Tosin alkuvaiheessa akatemiassa tyydyttiin ”luterilaisen oppijärjestelmän viisastelevaan puolusteluun” (s. 152-153).

Seuraava suosikkihahmoni on tietysti kuningatar Kristiina, ”maailmanhistorian mielenkiintoisimpia naishahmoja”, joka ”harrasti enemmän loisteliaita juhlia, henkeviä keskusteluja ja uskonnollisia mietiskelyjä kuin politiikkaa” (s. 155). Vuonna 1654 hän ”yllättävästi luopui kruunusta, kääntyi katoliseen uskoon ja muutti Roomaan”. (s. 156)

Puhdasoppisen luterilaisen ajan kirkko piti tärkeänä tehtävänään kasvattaa kansaa ja opettaa lukutaitoa. Gezelius-piispojen ansiosta Turun hiippakunnasta tuli lukutaidon yleistymisessä edelläkävijä koko Ruotsin valtakunnassa. (s. 168)

Myöhempi piispa Juslenius kirjoitti teoksen Vanha ja uusi Turku (Aboa vetus et nova, 1700), jossa suomen kieli luetaan ”yhdeksi maailman peruskielistä, jotka syntyivät Baabelin tornia rakennettaessa, ja Turun perustivat sen mukaan Japhetin jälkeläiset pian vedenpaisumuksen jälkeen”. (s. 173-174)

Autonomian aikana 1800-luvulla J.V. Snellman oli hellittämätön suomen kielen puolustaja. Oli sietämätöntä, että Suomessa, jossa kansa puhui suomea, lakia ja oikeutta jaettiin vieraalla kielellä: kansan näkökulmasta oli aivan sama, oliko tuo kieli ”ruotsi vai mesopotamia” (s. 280).

Suomen historian opiskelu on mielenkiintoista. On hienoa hahmottaa, kuinka menneisyyden langat yhdistyvät tässä hetkessä, jopa tässä blogissa. Pyhästä Henrik loi pohjan kirkolle, Per Brahe yliopistolle, Agricola ja Snellman suomen kirjoitetulle kielelle ja sen voittokululle. Kirkko, johon kuulun; yliopisto, johon kuulun; kieli, jota kirjoitan. Ilman näitä miehiä emme olisi tässä.

hissa

Vähän Suomen historiaa

2.2.2015

Tämän viikon torstaina vietetään kansallisrunoilijamme, Vänrikki Stoolin tarinoiden ja Maamme-laulun kirjoittajan Johan Ludvig Runebergin päivää (5.2.). Tämä tarjoaa oivan tilaisuuden luoda katsaus maamme vahvasti kristillisvaikutteiseen historiaan, joka aivan liian usein unohdetaan.

Tiesitkös esimerkiksi, että Runeberg oli pappi? Sitä ei esimerkiksi Wikipedia-artikkeli lainkaan mainitse (ainakaan toistaiseksi – käyköön joku lisäämässä). Runeberg vihittiin papiksi vuonna 1838, ja hän opetti Porvoon kymnaasissa aina papinpuku päällään. Papinpuku näkyy myös useissa Runebergiä esittävissä kuvissa ja veistoksissa.

Kolme lyhyttä kirjaa Suomen historiasta

Tämä artikkeli perustuu kolmeen lyhyeen kirjaan Suomen historiasta. Ne ovat Matti Klingen Lyhyt Suomen historia (Otava 2011), Pekka Tuomikosken Suomen historia kolmessa vartissa (WSOY 2009) ja Eero Ojasen Totinen Suomen historia (Minerva 2014).

Näistä kirjoista olen nyt aloittanut maamme historian opiskelun, ja tarkoitus on lukea seuraavaksi tukevammatkin Suomen historia -opukset. Suosittelen lämpimästi kevyemmistä kirjoista aloittamista, ellei ole jo alan ekspertti. Yhdyn mieluusti Klingen kirjasta kirjoitettuihin myönteisiin arvioihin täällä ja täällä, vaikka Tuomikosken kirja onkin vielä yksinkertaisempi ja siksi kaikkein sopivin ensimmäiseksi lukupalaksi.

Ojasen kirja sen sijaan on aivan erilainen, ei kovin vakavasti otettava, ja allekirjoitankin Turun Sanomien ja Lapin Kansan kriittisenpuoleiset arviot. Tosin siltäkin osin, että välillä kirja myös hymyilyttää. Nyt sitten asiaan ja Suomen historiaa esittelemään, valikoiden tietysti näistä kirjoista tälle blogille kiintoisimpia näkökulmia.

Kalliomaalauksista katoliseen aikaan

Tuomikoski (s. 9) tietää kertoa, että Jean Sibelius löysi Suomen ensimmäiset kalliomaalaukset Kirkkonummen Hvitträskistä vuonna 1911, minkä pohjalta Sibelius myös sävelsi teoksensa Historiallisia kuvia I. Nämä kuvat tarjoavat ikkunoita pitkälti hämärän peitossa olevaan muinaissuomalaiseen sielunmaisemaan.

Sen verran on selvää, että suomalainen oli alusta asti homo religiosus, uskonnollinen ihminen. Ukko oli sään ja ukkosen jumala, Tapio hallitsi metsää, Ahti vesiä, jne. (s. 11-13) Tuomikoski kuitenkin sortuu valistusajan kansallisromanttiseen käsitykseen Lallista pakanauskoisena alkusuomalaisena. Pyhä Henrik oli hänelle vain yksi monista maahan ”tunkeutujista” (s. 15-16).

No, ainakin Tuomikoski pitää historiallisesti uskottavana sitä, että ”tämä englantilainen piispa todellakin sai surmansa Suomessa”. (s. 15) Tuomikoski sivuuttaa kuitenkin kokonaan keskiaikaisen pyhän Henrikin kultin ja puhuu mieluummin siitä, kuinka uskonasiat ovat vieläkin suomalaisille vieraita.

Heikkoa on Tuomikosken esitys myös Turun piispoista, joille hän periaatteessa aivan oikein omistaa kokonaisen luvun (luku 8). Onhan totta, että ”Turun piispat ovat aina olleet eräänlaisia valtakunnan airueita, jotka ovat vaikuttaneet suuresti Suomen historiaan” (s. 30).

Harmi vain, että koko luku ei kerro melkein mitään Turun piispoista (paitsi että Tuomas yhdistetään sotaretkeen ja Arvid Kurki hukkui), vaan jälleen muistellaan Suomen pakanuutta (s. 29) ja sitten jätetään puoli sivua tyhjäksi (s. 30). Tuomikoski olisi voinut lukea Simo Heinisen kirjan aiheesta, kun hän seuraavassa luvussa niin ylistää Heinisen Agricola-kirjaa (molemmista on tarkoitus kirjoittaa tällä blogilla myöhemmin).

Klinge kertoo katolisesta keskiajasta olennaisia Tuomikosken sivuuttamia asioita, kuten sen, että ”kirkolliseen universaalikulttuuriin kuuluneet matkat Avignoniin tai Roomaan paavin kuuriaan sekä varsinkin opintomatkat mannermaan kuuluisiin yliopistoihin, lähinnä Pariisiin, tukivat Suomen henkistä eurooppalaistumista” (s. 23).

Klinge esittelee myös Suomen kirjahistorian komean esikoisen, Missale Aboensen eli vuonna 1488 Suomen hiippakuntaa varten painetun katolisen, latinankielisen messukirjan. Katolinen kirkko siis synnytti Suomen kirjahistorian, samoin kuin tietysti suomalaisen kirjallisuudenhistorian (Pyhän Henrikin legenda).

Agricolasta kreivin aikaan

Tuomikoski antaa Mikael Agricola-luvulle paljon tilaa ja siteeraa mm. Abckirian (”joka oli aapisen ja katekismuksen yhdistelmä”) upeaa johdantoa. Hän toteaa myös, että aapinen sisältää luterilaisille yllätyksen: ”sakramentteja olikin kolme!” (s. 34) Ripillä on paikkansa kasteen ja ehtoollisen välissä, mikä osoittaa uskonpuhdistuksen olleen vaiheittanen prosessi.

Klinge puolestaan toteaa Agricolan korostaneen jatkuvuutta katolisuuteen ”pitämällä tuomiokirkossa traditionaalisen piispanmessun” ja laatimalla ensyklopedisen Rukouskirjan (1544), ”joka osoittaa vanhan katolisen tradition suurta voimaa ja siten Agricolan reformatorisen toiminnan huomattavaa maltillisuutta” (s. 28).

Eero Ojanen esittää asian koomisella tyylillään seuraavasti:

”Tosin tässä välissä meillä oli myös uskonpuhdistus, joka nyt on viety loppuun ja puhdistettu pois. Uskonto on jo niin puhdasta, että uskonpuhdistuksesta ei enää puhuta, vaan koko sana on poistunut. Nyt puhutaan reformaatiosta, joka on poliittisesti huomattavasti korrektimpi termi ja kuvaa paremmin sitä, että oikein ymmärrettynä ja loppuun asti puhdistettuna luterilaisuuskin on yksi katolisen uskon ilmentymä.” (s. 179-180)

Sitten tullaan yhteen mielenkiintoisimmista Suomen historian vaiheista. Kun reformaation toimeenpannut kuningas Kustaa Vaasa kuoli, hänen poikansa saivat kukin osansa valtakuntaa. Suomi annettiin Juhana-herttualle, joka haki vaimokseen Puolan kuninkaan Sigismund II:n sisaren Katariina Jagellonican, joka oli tietysti katolilainen. He asettuivat Turun linnaan, joka koki heidän aikanaan 1560-luvulla kultakautensa

Lopulta Juhana nousi koko valtakunnan kuninkaaksi, Juhana III:ksi. Hänen ajaltaan on peräisin myös Suomen vaakuna. Juhana III yritti palauttaa Ruotsin valtakunnan Rooman yhteyteen siinä kuitenkaan onnistumatta. Juhanan ja Katariina Jagiellonican poika Sigismund kastettiin katolilaiseksi, ja hän nousi katolisen Puolan lisäksi myös luterilaisen Ruotsin valtakunnan kuninkaaksi! (Klinge s. 31, Tuomikoski s. 37-38)

Seuraava katolilaisittain poikkeuksellisen kiintoisa hahmo on Ruotsin kuningatar Kristiina, jonka kuva komeilee ensimmäisen kokonaan suomenkielisen raamatunkäännöksen, vuonna 1642 julkaistun Raamatun alkulehdillä. Kristiinan aikana perustettiin Turkuun akatemia eli yliopisto. Lopulta Kristiina kääntyi katolisuuteen, luopui kruunusta ja muutti Roomaan! (Klinge s. 35)

Yliopistoa ei kuitenkaan perustanut Kristiina vaan kreivi Per Brahe, jonka aika oli Suomessa ”kreivin aikaa”. Suomalaismielinen Brahe perusti myös mm. Raahen (eli Braahen!), Kajaanin, Savonlinnan, Hämeenlinnan ja Lappeenrannan kaupungit. (Tuomikoski, s. 48) ”Suomen yliopiston” ylioppilaiden valtaosasta tuli pappeja, ja sillä oli suuri merkitys sivistyneistön muodostajana ja kirjallisen kulttuurin juurruttajana. (Klinge s. 39)

Klinge puhuu erikoisesti ”Suomen yliopistosta” ja muistaa mainita sen olevan nykyään Helsingin yliopisto, mutta alkuperäistä nimeä Kuninkaallinen Turun akatemia hän ei jostain syystä käytä. Onko Klingellä jotain Turkua vastaan?

Sama tendenssi tulee ilmi vielä vahvemmin siinä, että Klinge kokee tarpeelliseksi sanoa jopa kolmeen otteeseen (s. 42, 56, 60), että Suomen pääkaupunki keskiajalta aina 1800-luvulle asti oli Tukholma (eikä siis Turku). Toki Suomi oli osa Ruotsia, jonka pääkaupunki oli Tukholma, mutta silti väite kuulostaa oudolta. Eihän nytkään kukaan sanoisi, että Varsinais-Suomen pääkaupunki on Helsinki!

Kinkereistä 2000-luvulle

Puhdasoppisen luterilaisuuden kaudella papisto opetti suomalaiset lukemaan. Papit jakoivat kansalle hengellisen ravinnon lisäksi myös uusinta tieteellistä tietoa. Kinkerilaitosta voidaan pitää suomenkielisen sivistyksen kivijalkana. Kinkereillä tuli joka iikan osata Katekismuksen kristinoppi. (Tuomikoski, s. 57-60)

1809 Suomi siirtyi Venäjän haltuun ja sai autonomisen aseman. Tällöin alettiin myös toden teolla etsiä suomalaista kansallisidentiteettiä. Runeberg löysi sen kesä-Suomen järvi- ja metsämaisemasta, joka herättää moraalisia ja uskonnollisia tunteita. Juuri tätä visiota edustaa kansallishymnimme, Maamme-laulu. (Klinge, s. 66-68)

1900-luvun alussa Suomi antoi maailman ensimmäisenä maana äänioikeuden naisille (Klinge, s. 88-90). Sitten tulivat tietysti maankuulut talvi- ja jatkosota, jotka noussevat suomalaisten historiallisessa muistissa ensimmäiselle sijalle. Harvoin kuitenkaan puhutaan siitä, että jatkosota oli Suomen hyökkäyssota, jossa Natsi-Saksan kanssa veljeytyneet joukot marssivat vanhojen rajojen yli Venäjän puolelle. Surullinen on myös Lapin sota. (Tuomikoski, s. 111-115)

Vaikka talvisodan ihme onkin yksi maamme kunniakkaimmista muistoista, Suomen historia on jotain paljon enemmän ja paljon suurempaa kuin pelkkä sota- ja poliittinen historia, joihin nykyajan historiankirjoitus usein painottuu. Kun lähestymme Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa ja reformaation 500-vuotismuistoa (molemmat vuonna 2017), on hyvä pitää mielessä myös Suomen katolis-luterilainen sivistyshistoria.

Klinge päättääkin teoksensa erinomaiseen yhteenvetoon (josta huomattava eritoten viimeinen lause):

”Ruotsin ajan traditio on syvällä Suomen rakenteissa, yhteiskuntamuodossa ja käsitemaailmassa. Suuriruhtinaskunnan ajan ja myöhempien Venäjäsuhteiden perinne elää siinä, että Suomessa ajatellaan kansainvälisesti ja realistisesti. Tasavallan ajan traditioon kuuluu sodissa ja vaikeuksissa osoitettu sitkeys, uhrimieli ja tiukan paikan yksimielisyys. Kaikkia näitä piirteitä voidaan kuitenkin pitää sen yleisen eurooppalaisen yhteiskunnallisen ja moraalisen kulttuurin osina, johon Suomi on kuulunut lähes tuhat vuotta.” (s. 159)

Matti Klinge Lyhyt Suomen historia  95103505329789524928779


%d bloggaajaa tykkää tästä: