Posted tagged ‘soteriologia’

Trentolainen Paavali-tulkinta osa 2: Dekreetti vanhurskauttamisesta

25.1.2010

Paavalin kääntymisen juhlan kunniaksi ja Paven nimipäivää vietettäessä on suuri ilo ja kunnia esitellä Trenton kirkolliskokouksen vanhurskauttamisdekreetin Paavali-tulkintaa. On ikään kuin Trento sanoisi Paavalille: ”Nyt mä Sauli näkisin että sä olet asian ytimessä.” Alla seuraa gradustani pois jäänyt valmiiksi kirjoitettu teksti.

Dekreetti vanhurskauttamisesta 1-6

Pelastumisen tematiikkaan palataan entistä tarkemmin konsiilin magnum opuksessa, kuudennen istunnon dekreetissä vanhurskauttamisesta (DV), joka ”kaikkivaltiaan Jumalan ylistykseksi ja kunniaksi, kirkon rauhaksi ja sielujen pelastukseksi esittää kaikille kristityille vanhurskauttamista koskevan toden ja terveen opin, jonka Kristus Jeesus, vanhurskauden aurinko (Mal. 4:2) ja meidän uskomme alkaja ja täyttäjä (Hepr. 12:2) opetti, jonka apostolit antoivat eteenpäin ja jonka katolinen kirkko Pyhän Hengen mieliin muistuttamana on ainaisesti säilyttänyt.”

Kuten johdannosta huomaa, konsiili ei pyri esittämään pelkkää Paavalin opetusta vanhurskauttamisesta. Kirkko vetoaa Kristuksen, apostolien, kirkkoisien ja kirkon opetukseen, joka Pyhän Hengen ansiosta on pysynyt olemuksellisesti samana läpi vuosisatojen. DV etenee DP:n tavoin ongelmasta ratkaisuun. Aadamin synnin seurauksia selitetään nyt kahden Paavali-viittauksen avulla: Aadamin jälkeläiset ovat ”vihan lapsia” (Ef. 2:3) sekä siinä määrin synnin orjia (Room. 6:20), etteivät he kykene vapautumaan luonnollisine voimineen eivätkä edes Mooseksen lain avulla.

Tämän vuoksi aikojen täyttyessä (Gal. 4:4) Jumala lähetti Kristuksen armoistuimeksi (Room. 3:25) lunastamaan lapsen asemaan lain alla olleet juutalaiset sekä pakanat, jotka eivät edes tavoitelleet vanhurskautta (Gal. 4:5, Room. 9:30). DV 3 opettaa, että Kristus on siis kuollut kaikkien edestä (2. Kor. 5:15), mutta että kaikki eivät silti vastaanota hänen kuolemansa hyötyä, vaan ainoastaan ne, jotka tulevat osallisiksi hänen kärsimisensä ansiosta. Tämä tapahtuu kärsimisen ansioon perustuvassa uudestisyntymisessä annettavan vanhurskauttamisen armon kautta. Laupeuden Isä (2. Kor. 1:3) siirtää ihmisiä Poikansa valtakuntaan. Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksianto, osallisuus pyhien perinnöstä. (Kol. 1:12-14)

DV 4 antaa alustavan kuvauksen ”jumalattoman vanhurskauttamisesta”. Sitä ei voi tapahtua evankeliumin julistamisen jälkeen ilman ”uudestisyntymisen pesua tai ainakin siihen kohdistuvaa halua”. Taustalla kaikuu Paavalin terminologia (Room. 4:5, Tit. 3:5). Jumalattoman vanhurskauttamista luonnehditaan alustavasti perisynnin tilaan syntyneen ihmisen Jumalan lapseksi ottamiseksi (vrt. Room. 8:15-16, 23) Kristuksen kautta.
DV 6 käsittelee aikuisia koskevaa vanhurskauttamiseen valmistautumista. Perustelut haetaan pääasiassa muualta kuin Paavalilta. Paavalilta kuitenkin otetaan uskon välttämättömyys viitaten kohtiin Hepr. 11:6 ja Room. 10:17. Samoin uskon kohteeksi määritellään erityisellä tavalla jumalattoman vanhurskauttaminen armosta (Room. 3:24).

Dekreetti vanhurskauttamisesta 7-10

DV 7 käsittelee vanhurskauttamisen olemusta ja syitä. Aivan aluksi vanhurskauttamisen sanotaan olevan syntien anteeksiantamisen lisäksi ”myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan (Tit. 3:7)”. Tit. 3:n konteksti mainitsee myös uudistuksen Pyhässä Hengessä.

Seuraavaksi DV luettelee vanhurskauttamisen erilaiset syyt. Paavali-viittauksia on runsaasti: 1. Kor. 6:11, 2. Kor. 1:21-22, Ef. 1:13-14, Room. 5:10, Ef. 2:4, Hepr. 11, Ef. 4:23, 1. Kor. 12:11, Room. 5:5, Gal. 5:6. Vaikka kyse ei useimmiten ole Paavali-eksegeesistä vaan pikemminkin skolastisen teologian värittämisestä inspiroidulla kielenkäytöllä (jakeisiin ei vedota todisteina vaan niitä käytetään monesti sivulauseissa), Paavali-alluusioissa voidaan silti havaita tietynlainen linjanveto tai painotus.

Kaikki viitatut jakeet käsittelevät Jumalan rakkauden ja Pyhän Hengen aiheuttaman uudistuksen asemaa. Ainoastaan Hepr. 11 käsittelee uskoa, mutta sekin johtaa kasteeseen, uskon sakramenttiin, jonka kautta ”ihminen vastaanottaa samanaikaisesti syntien anteeksiantamisen kanssa häneen vuodatetut uskon, toivon ja rakkauden lahjat Jeesuksen Kristuksen kautta, johon hänet liitetään”. Trento seuraa Origenekseen ja Augustinukseen palautuvaa ja kirkkoisien laajasti jakamaa mielipidettä siitä, että ilman rakkautta usko ei pelasta.

DV 8 omistetaan lyhyessä kokonaisuudessaan protestanttien argumentille jumalattoman vanhurskauttamisesta uskon kautta ja armosta. Kiista on siitä, mitä ”Apostoli” opettaa. Konsiili hakee jälleen vastauksensa kirkon tulkintatraditiosta – ”nämä sanat on ymmärrettävä siten kuin katolisen kirkon ainainen konsensus on ne ymmärtänyt ja selittänyt”.

Me sanomme vanhurskauttamisen tapahtuvan uskon kautta siksi, että usko on ihmisen pelastumisen alku ja kaiken vanhurskauttamisen perustus ja juuri, sillä ilman uskoa on mahdoton olla Jumalalle otollinen (ks. Hepr. 11:6) ja päästä jäseneksi Jumalan lasten joukkoon. Lisäksi sanomme vanhurskauttamisen tapahtuvan lahjaksi, koska ei mikään siitä, mikä edeltää vanhurskauttamista, ei usko, eivätkä teot, ansaitse vanhurskauttamisen armoa, sillä kuten Apostoli sanoo: jos se on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo (Room. 11:6).

Jälleen kerran kirkko palaa varhaisimpaan Roomalaiskirjeen kommentaariin, Origeneen aina oikeaoppisena pidettyyn kommentaariin, jota luettiin ääneen konsiilin istunnossa. Trento opettaa vahvasti vanhurskauttamisen armon lahjaluonnetta – usko ei ansaitse sitä yhtään sen enempää kuin teot. Silti yksin uskolla on tehtävä olla ”kaiken vanhurskauttamisen perustus ja juuri”, sillä sitä ilman teot eivät olisi Jumalalle otollisia.

Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että vanhurskauttamisen jälkeen uskossa tehdyt teot ovat Jumalalle otollisia ja lisäävät ihmisen vanhurskautta. DV 10 käsittelee vastaanotetun vanhurskauden lisääntymistä. Perusteita haetaan Paavalin lisäksi Jaakobilta, Vanhasta testamentista ja liturgiasta. Paavali-viitteet ovat 2. Kor. 4:16, Kol. 3:5, Room. 6:13,19. Ensimmäiset kaksi jaetta puhuvat kristityn uudistuksesta ja lihan mortifikaatiosta. Protestanttia viittaukset eivät vakuuttaisi, sillä jakeissa ei mainita vanhurskauttamista, joten ne asetettaisiin pelastusta seuraavaan pyhityksen kategoriaan. Room. 6 on Trenton vahvin ase, sillä siinä puhutaan sekä vanhurskauttamisesta että pyhittymisestä sekaisin soteriologisessa kontekstissa (ks. Room. 6:6-7, 16-19).

Dekreetti vanhurskauttamisesta 11-13

DV 11 vastaa protestanttiseen vasta-argumenttiin käskyjen noudattamisen mahdottomuudesta. Protestanttisessa ajattelussa käskyjen noudattamisen, tekojen ja kuuliaisuuden tie ei voi johtaa pelastukseen, sillä kukaan ei ole teoissaan täydellinen. DV 11 hakee vastauksensa pääosin Jeesukselta ja Johannekselta: käskyt eivät ole raskaita, ne voidaan pitää, eivätkä vanhurskaat lakkaa lievien syntien tähden olemasta vanhurskaita, sillä ”vanhurskaiden nöyrä ja todenmukainen ääni kuuluu tässä lauseessa: Anna meille anteeksi velkamme”.

Paavali astuu kuvaan, kun väitellään kuuliaisuuden ja kestävyyden asemasta ikuisen elämän saavuttamisessa. Room. 5:2, 6:22 ja Tit. 2:12 osoittavat, että saman Kristuksen kautta, jonka kautta armoon on tultu, voidaan myös elää vanhurskaasti Jumalan palvelijoina. Room. 8:17 osoittaa, ettei yksin usko saa perintöä, ellei kristitty myös kärsi yhdessä Kristuksen kanssa. Hepr. 5:8-9 sanoo samaa: vaikka kuinka olisi Jumalan lapsi, on kärsittävä ja oltava kuuliainen. 1. Kor. 9:24,26-27 osoittaa samoin kuolettumisen ja kestävyyden tarpeellisuuden. Näin ollen on epäkristillistä väittää, että vanhurskaiden hyvätkin teot ovat syntiä.

DV 13 jatkaa keskustelua kestävyydestä, jota se Paavaliin vedoten (Room. 14:4, Fil. 1:6, 2:13) luonnehtii Jumalan lahjaksi. Paavaliin vedotaan kuitenkin varoittavassakin mielessä: 1. Kor. 10:12 ja Fil. 2:12 antavat ymmärtää, ettei kukaan ole ikuisessa pelastusvarmuudessa – on varottava lankeemusta ja tehtävä peläten ja vavisten työtä pelastuksen eteen ”vaivannäöissä, valvomisissa, almujen antamisessa, rukouksissa ja uhreissa, paastoissa ja puhtaudessa (2. Kor. 6:5–6).” Taistelusta voi selvitä voittajana vain ”Jumalan armon avulla noudattamalla Apostolin sanoja” (Room. 8:12-13). Lihan mukaan elävät kuolevat, Hengen avulla ruumiin teot kuolettavat saavat elää.

Dekreetti vanhurskauttamisesta 14-16

DV 14 käsittelee kasteen jälkeen armon tilasta langenneita ja heidän palauttamistaan armon tilaan. Konsiili kuvailee kiittämättömiksi sellaisia, jotka eivät ole säilyttäneet kasteen armoa puhtaana vaan ovat häpeämättä saattaneet Pyhän Hengen murheelliseksi (Ef. 4:30) ja tuhonneet Jumalan temppelin (1. Kor. 3:17). Tällaiset ihmiset voidaan parannuksen sakramentissa palauttaa armoon, mutta heidän on kaduttava ja tehtävä hengellisin harjoituksin parannusta synnin ajallisten rangaistusten vuoksi. ”Tästä parannuksesta on kirjoitettu … Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi (2. Kor. 7:10)”.

DV 15 opettaa, ettei vastaanotettua vanhurskauttamisen armoa menetetä vain epäuskolla vaan myös jokaisella kuolemansynnillä. Jumalan laki nimittäin sulkee taivasten valtakunnan ulkopuolelle ”myös ne uskovat, jotka ovat haureudenharjoittajia, aviorikkojia, hekumoitsijoita, miesten kanssa makaavia miehiä, varkaita, ahneita, juomareita, pilkkaajia, anastajia (ks. 1. Kor. 6:9–10) ja kaikki muut, jotka tekevät kuolettavia syntejä, jotka he Jumalan armon avulla olisivat voineet välttää (vrt. Fil. 4:13, 2. Kor. 12:9) ja joiden tähden he tulevat erotetuiksi Kristuksen armosta (vrt. 1. Kor. 6:9–10, 1. Tim. 1:9–10)”.

DV 16 käsittelee laajasti vanhurskautetun tekemien hyvien tekojen ansiollisuutta ja sen luonnetta.

Edellä esitetyn pohjalta on kaikille vanhurskautetuille ihmisille, olivatpa he tämän saamansa armon jatkuvasti säilyttäneet tai sen menetettyään takaisin saaneet, julistettava Apostolin sanoja: Tehkää runsaasti kaikkia hyviä tekoja tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa (1. Kor. 15:58). Sillä Jumala ei ole väärämielinen, niin että hän unhottaisi teidän työnne ja rakkautenne, jota olette osoittaneet hänen nimessään (Hepr. 6:10) ja: Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri (Hepr. 10:35).

Iankaikkinen elämä on siis toisaalta esitettävä ”laupiaasti luvattuna armona”, toisaalta ”itse Jumalan lupauksen perusteella heidän hyvistä teoistaan ja ansioistaan uskollisesti maksettavana palkkana”. ”Tämä nimittäin on se vanhurskauden seppele, josta Apostoli sanoo, että vanhurskas tuomari on antava sen hänelle … (ks. 2. Tim. 4:7-8).” Uskossa ja armossa tehdyt hyvät teot ovat siis ansiollisia Jumalan lupauksen perusteella. Ikuinen elämä annetaan toisaalta lahjaksi, toisaalta palkaksi. Molemmat näkökulmat ovat tosia.

Siksi meidän omaa vanhurskauttamme ei määritetä meistä itsestämme lähtöisin olevaksi eikä myöskään jätetä huomiotta tai hylätä Jumalan vanhurskautta (vrt. Room. 10:3), jota sanotaan meidän vanhurskaudeksemme, koska se meissä asuvana vanhurskauttaa meidät, ja joka myös on Jumalan vanhurskaus, koska Jumala vuodattaa sen meihin Kristuksen ansioiden kautta.

Lopuksi konsiili vetoaa vielä Paavalin opetukseen, jonka mukaan nykyinen ahdistus tuottaa kristityille iankaikkisen kirkkauden ylenpalttisesti (2. Kor. 4:17). Kukaan kristitty ei kuitenkaan saa luottaa muuhun kuin Jumalaan (1. Kor. 1:31, 10:27) eikä toisaalta myöskään tuomita ennenaikaisesti, vaikka omatunto olisikin puhdas, sillä Jumala maksaa kullekin tekojensa mukaan viimeisenä päivänä (1. Kor. 4:3-5, Room. 2:6).

Turhentuuko uskonpuhdistus? Osa 4: Jukka Thurén.

11.1.2010

Jatkan taas pitkästä aikaa artikkelisarjaa, jossa tutkitaan kriittisesti kirjaa Turhentuuko uskonpuhdistus? Viimeksi syyskuussa käsiteltiin Timo Laatoa, nyt vuorossa on Jukka Thurénin artikkeli, jossa yhteistä julistusta tarkastellaan kolmelta kantilta.

Vanhurskauttamisen perustasta

Thurénin artikkeli on erikoisella tavalla ekumeenisen ystävällisyyden ja vastakkainasettelevan polemiikin yhdistelmä. Artikkelinsa ensimmäisessä osiossa Thurén viittaa Schmalkaldenin opinkohtiin, jossa Luther nostaa Room. 4:25:n ja sen taustalla olevan Jes. 53:n kärsivän Messiaan vanhurskauttamisen perustaksi Perkelettä ja (paavilaisia) vastustajia vastaan – jos tästä luovutaan, luterilaiset häviävät. Jos Kristus ei ole kantanut kaikkien ihmisten syntejä ja jos vanhurskaus ei ole häneltä uskossa vastaanotettu lahja, silloin vaihtoehdoksi jää omien ansioiden tie, jonka Paavali ja Luther tuomitsevat (viittaukset koko Gal. ja Ef. 2:8-10).

Thurén kirjoittaa: ”Lutherin sydän on Schmalkaldenissa ollut Jumalan tuomion ja laupeuden paradoksin täyttämä, mutta Tridentinum kuvaa vanhurskauttamista tyynesti ihmisessä tapahtuvana prosessina. Eikö YS [yhteinen selitys] olekin paitsi tyyliltään myös sisällöltään enemmän Trenton kuin Schmalkaldenin linjoilla?” (s. 96)

Uskaltaisin vastata myöntävästi. Thurénkin kuitenkin huomaa YS:nkin viittaavan Room. 4:25:een ja Jes. 53:een, tosin viittaus on ”hämärähköä”. Missä on vika? Kun Trento ja YS ymmärtävät, että ko. jakeet esittävät vanhurskauttamisen objektiivisen perustan (tai causa meritorian), Luther ja luterilainen tunnustus poistaa niiden kustannuksella koko vanhurskauttamista seuraavan subjektiivisen pelastusprosessin.

Toisin sanoen: Kyllä, uskon kautta kasteessa ihminen vanhurskautetaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta. Tähän sopivat Jes. 53, Room. 3-4, jne. Mutta tämän jälkeen kristitty elää Jumalan perheessä hänen säännöillään, tekee hyvää ja/tai pahaa, joista hän ansaitsee joko taivaallisia armopalkkioita tai jumalallisia rangaistuksia kuten armon menettämisen ja/tai ajallisia kurituksia tms. Nyt ollaan jo ihmisessä tapahtuvassa prosessissa, ja siinä missä (kaikki?) nämä teot vaikuttavat lopulliseen vanhurskauttamiseen viimeisellä tuomiolla, on aivan oikein puhua tästä vanhurskauttamisen yhteydessä (niinhän Jaakobkin tekee).

Se, mitä luterilaiset tekevät, ja mitä Uuden testamentin (tai varhaisten vuosisatojen) kristityt eivät koskaan tee, on Jes. 53:een, Room. 3-4:ään yms. kohtiin palaaminen kesken vanhurskauttamisprosessia siinä kuvitelmassa, että kristitty voi missä tahansa vaiheessa elämäänsä aina vain palata uskossa kasteeseen ja levätä siinä ilman että kasteenjälkeisiä syntejä, joihin kristityllä ei ole mitään oikeutta ja joita hän Jumalan armolla voisi välttää, tarvitsisi sovittaa tai hyvittää ripissä, messussa, rukouksessa tai katumusteoissa.

Ansiosta ja kerskauksesta

Toisessa luvussa Thurén argumentoi ansion ja kunnian kuuluvan yhteen niin, että molemmat kuuluvat samalle persoonalle. Argumenttina on, että Paavalin teologiassa ihminen ei voi vanhurskauttamisessa kerskailla vaan antaa kunnian Jumalalle. Tätä linkkiä on sitten sovellettava myöhempään ansio-terminologiaan, jonka oletetaan olevan Paavalin periaatteen kanssa ristiriidassa.

Thurén kuitenkin myöntää itsekin, että Paavali kerskailee kristillisessä elämässään vaikka mistä. Hän huomauttaa kuitenkin, että nämä koskevat Jumalan armon vanhurskauttamisen jälkeen vaikuttamia tekoja. Herätys, juuri niin katolinen kirkkokin opettaa, vanhurskauttamista ennen ihmisellä ei ole mitään ansioita, mutta annettuaan armonsa Jumala kutsuu ihmistä yhteistyöhön. Thurén toteaa myös YS:n (Trenton tavoin) sanovan, että koska vanhurskauttamisen uudistus riippuu Jumalan armosta, emme voi kerskata mistään paitsi Jumalasta.

Thurén viittaa myös Abrahamin esimerkkiin (Room. 4:20-22) – hänen tulkintansa mukaan Jumalalle annetaan kunniaa sillä tavoin, että tunnustetaan oma mitättömyys ja ansiottomuus. Vaikka tässä lienee totuuden siemen, ainakin aluksi, on kysyttävä, eikö Abraham antanut Jumalalle kunniaa nimenomaan vahvalla ja horjumattomalla uskollaan? Eikö Isälle ole suuremmaksi kunniaksi auttaa lapsiaan nousemaan korkeasti hyveellisiksi kuin antaa heidän lojua mitättömyydessä ja kyvyttömyydessä?

Thurén omistaa vielä yhden alaluvun pelastusvarmuudelle ja tyypilliselle luterilaiselle huolenaiheelle ahdistettujen omientuntojen lohduttamisesta. Tässä ei ole kovin paljon sanottavaa, yhteisessä tunnustuksessa ollaan jossain määrin samoilla linjoilla. Katolilaiset tunnustavat Jumalaan luottamisen tarpeellisuuden mutta toisaalta ihmisen heikkouden ja erehtyväisyyden ja sitä kautta tietyn epävarmuuden.

Vaikuttaa hieman siltä, että asian turha ylikorostus luterilaisuudessa johtuu Lutherin omasta kokemuksesta, jota on traditionomaisesti viestitty eteenpäin luterilaisille omilletunnoille. Ratkaisun lisäksi on ehkä saarnattu liikaa myös ongelmaa, niin että se on pakosti luotu ihmisiin.

Usko, kaste ja vanhurskauttaminen

Thurénin artikkelin parasta antia on kolmas luku, jossa hän esittää tärkeän havainnon ja mielenkiintoisen haasteen molemmille osapuolille. Lähtökohtana on näennäisen ylitsepääsemätön kuilu katolisen ja luterilaisen opin välillä: katolilaisten mukaan (aikuisten tapauksessa) ihminen voi ja hänen tulee tehdä yhteistyötä Jumalan kanssa valmistautuakseen vanhurskauttamisen armoon. Luterilaisten mukaan epävanhurskas vastustaa Jumalaa aktiivisesti, ja vanhurskauttaminen tapahtuu monergistisesti, kun Jumala luo ihmiseen uskon.

Ongelma ratkeaa osaksi, kun selvitetään, kenestä oikein puhutaan. Katolilainen puhuu aikuisesta, joka valmistautuu kasteeseen (jossa vanhurskauttaminen tapahtuu) – tällöinhän hänellä on jo usko. Luterilainen taas puhuu ei-uskovasta. Entä uskova ei-kastettu? Thurén ei kiellä kasteen vanhurskauttavan, mutta korostaa ei-kastetun uskovankin olevan vanhurskautettu. Mielenkiintoista kyllä, saman kirjan toinen kirjoittaja Matti Väisänen on hieman eri linjoilla: hän erottelee vanhurskauttavaa kastetta edeltävän ”pelastavan uskon” vaiheen ja kasteenjälkeisen ”pelastetun uskon” vaiheen.

Thurén tunnustaakin: ”Luterilaisten vaikeutena on määritellä kasteen erityistehtävä, jos kerran usko on vanhurskauttanut ihmisen jo ennen kastetta.” Tämä on haaste luterilaiseen suuntaan. Sitten haaste katoliseen suuntaan: ”Katolilaisen tulisi pohtia kysymystä, onko Rm 4:24s:n mukaisesti uskova mutta vielä kastamaton ihminen todella väärässä eli epävanhurskas, vaikka Abraham katsottiin vanhurskaaksi uskon syntymisen hetkestä saakka.” (s. 104)

Kysymys on erittäin hyvä ja pohtimisen arvoinen, ja otan haasteen ilomielin vastaan. Sain tähän kysymykseen hieman lisävaloa lukiessani jesuiittaisä Fernand Pratin The Theology of St. Paul -kirjaa. Prat kommentoi vanhurskaaksi ”katsomisen” verbiä logizesthai:

”With eis, followed by an accusative, the meaning is ’to reckon to someone something for so much.’ Now God, who is just, cannot reckon a thing for less than it is worth; but because he is merciful, he can accept a thing at a price higher than its actual value. It is thus that he imputes faith unto justice, although faith is not justice and is not equivalent to justice… Thomas is right when he says: Dictum est ’reputatum est illi ad justitiam’. Quod consuevit dici, quando id, quod minus est ex parte alicujus, reputatur ei gratis ac si totum fuisset.” (s. 211)

Siispä Jumala armossaan hyväksyy vähäisemmän asian tai osan (usko) ikään kuin se olisi kokonaisuus tai jokin suurempi asia (vanhurskaus), ei siis niin, että usko olisi aivan sama asia tai yhtä arvokas asia kuin vanhurskaus. Tällainen malli voisi hyvin sopia katekumeenien tilanteeseen, sillä heillä ei ole vielä varsinaista vanhurskauden täyteyttä, joka lahjoitetaan kasteessa Pyhän Hengen kautta. Silti heillä on usko, ja silti he ovat jo Jumalan suosiossa (kirkkohan opettaa, että he kuollessaan pelastuisivat tahtomuskasteen kautta), joten Jumalan täytyy lukea heille heidän uskonsa vanhurskaudeksi.

Kirkkoisien ja keskiajan Paavali-tulkinnasta

16.11.2009

Julkaisen seuraavassa alun perin gradua varten kirjoittamaani materiaalia, joka kuitenkin jäänee suurimmaksi osaksi graduni ulkopuolelle. Näin saan tekstin edes jonkinlaiseen käyttöön. Teksti on enemmän akateemista kuin apologeettista, mutta toivottavasti siitä on jollekulle hyötyä. Tarkat lähdeviitteet eivät ole mukana, mutta mainittakoon päälähteinä seuraavat teokset: Thomas Scheck: Origen and the history of Justification. Alister McGrath: Iustitia Dei. Stephen Westerholm: Perspectives Old and New on Paul. David Aune (ed.): Rereading Paul Together.

Paavali ensimmäisillä vuosisadoilla

Uuden testamentin teksteistä käy ilmi, että Paavali oli toisaalta vaikutusvaltainen ja toisaalta kiistanalainen apostoli jo omana elinaikanaan. 2. Pietarin kirje pitää Paavalin kirjeitä pyhinä kirjoituksina (2. Piet. 3:15–16), vaikka Paavali itse myöntää vastustaneensa Pietaria kerran päin naamaa (Gal. 2:1–11). Toisen ja kolmannen vuosisadan apokryfikirjallisuudessa sama jännite jatkuu: toisaalta Passio sanctorum Petri et Pauli esittää Pietarin ja Paavalin rinta rinnan keisari Neron edessä puolustamassa kristinuskoa, toisaalta Kerygmata Petrou esittää apostolit toistensa vastustajina ja suorastaan vihollisina.1 Acta Pauli kuvaa Paavalia Jeesuksen opetuksen julistajana ja voimallisena ihmeidentekijänä. Hyvinkin paavalilaisten elementtien seassa on hyvin epäpaavalilaisia aineksia.

Toisen vuosisadan suurin Paavali-kiista koski markionilaisuutta, jonka perustaja Markion (k. n. 160) asetti myöhemmän Kerygmata Petroun tavoin Paavalin muita apostoleja vastaan, mutta asettui itse kiistassa Paavalin puolelle. ”Yksin Paavali tunsi totuuden”, hän opetti, ja hyväksyi kaanoniinsa vain Paavalin ja hänen työtoverinsa Luukkaan tekstejä, nekin tosin rankasti editoituina. Markion opetti kahta Jumalaa, luodun maailman ja lihan pahuutta sekä lain ja evankeliumin tiukkaa vastakkainasettelua.

Apostolisesta kirkosta Paavalin ja muiden apostolien sekä lain ja evankeliumin tiivistä yhteyttä nousi puolustamaan Ireneus Lyonilainen (k. n. 202), joka osoitti Markionia vastaan Paavalin pitäneen yhtä muiden apostolien kanssa ja uskoneen yhteen ainoaan Luoja-Jumalaan. Pian Eirenaioksen jälkeen Tertullianus (k. n. 220) teki saman. Paavali ei jäänyt huomiotta aiemmiltakaan isiltä.

Kleemens Roomalainen (k. n. 99–101) kirjoitti kunnioittavasti marttyyrina kuolleesta Paavalista, jolta hän oli selvästi saanut vaikutteita soteriologiaansa. Ignatios Antiokialaisen (k. n. 98–117) kirjeissä on useita viittauksia Paavalin kirjeisiin, pastoraalikirjeet mukaan lukien.6 Polykarpos Smyrnalainen (k. n. 155) viittasi Paavaliin kirjeessään filippiläisille. Justinos Marttyyri (k. 165) käytti Roomalais- ja Galatalaiskirjeitä hyväkseen argumentaatiossaan juutalaista Tryfonia vastaan.

Origenes, Pelagius ja Augustinus

Ensimmäisen Roomalaiskirjeen kommentaarin aika koitti kolmannella vuosisadalla, kun Origenes (k. 254) tehtaili myöhempään kirkolliseen Paavali-tulkintaan valtavasti vaikuttaneen selitysteoksensa. Origenes keskittyi vastustamaan markionilaisuutta ja puolustamaan kirkon uskoa Jumalan tuomiosta ja ihmisen vapaasta tahdosta. Hän vastusti myös uskon ja tekojen vastakkainasettelua lopullisen pelastuksen saavuttamisessa. Origenes loi pohjan Pelagiuksen ja Augustinuksen myöhemmälle väittelylle vanhurskauttamisesta – kummatkin käyttivät Origeneen kommentaaria hyväkseen omassa teologiassaan.

100-luvulta 400-luvulle tapahtuu Paavali-kiistoissa asteittainen fokuksen siirtyminen. 2. ja 3. vuosisadan vaihteessa kiistellään vielä pääasiassa Jumalasta (yksi vai kaksi), Origenes keskittyy sekä Jumalaan että pelastukseen, kun taas 4. ja 5. vuosisadan vaihteessa huomio on jo lähes kokonaan pelastusopissa. Ekumeeniset kirkolliskokoukset olivat jo määritelleet kolminaisuusopin, markionilaisuus oli ehtinyt kuihtua.

Vuorossa oli yksi teologianhistorian suurimmista ja kauaskantoisimmista kiistoista: Pelagiuksen ja Augustinuksen väittely Paavalin soteriologiasta. Tähän liittyi tiukasti syntioppi ja antropologia.
Room. 5:n tulkinta oli ratkaisevassa asemassa: Pelagiuksen mukaan ihmiskunta on tullut syntiseksi Aadamia matkimalla, kun taas Augustinuksen mukaan ihmiskunta lankesi Aadamissa. Molemmille näkemyksille löytyi tukea Origeneen kommentaarista.

Pelagius seurasi Origenesta tulkitessaan ”lain teot” juutalaisiksi rituaalisäädöksiksi, Augustinus taas vetosi Room. 7:ään tulkitessaan Paavalin lakipolemiikin myös moraalilakia koskevaksi. Augustinuksen mukaan ihminen ei voi luonnollisilla voimillaan noudattaa moraalilakia, vaan tarvitsee siihen Pyhän Hengen vuodattaman rakkauden (Room. 5:5).11 Origenes, Pelagius ja Augustinus olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä siitä, ettei kukaan voi pelastua lopullisesti pelkällä uskolla ilman hyviä tekoja tai rakkautta – he siteerasivat yksimielisesti kantansa tueksi Paavalin kohtia 1. Kor. 13:2, Gal. 5:6 ja Room. 13:10. Näin he myös sovittavat Paavalin opetuksen Jaakobin kanssa.

Keskiaika

Pelagius tuomittiin vuonna 418 näkemyksistään, joiden mukaan Aadamin synti ei vahingoittanut hänen jälkeläisiään, vaan että ihminen voi olla tekemättä syntiä ja noudattaa Jumalan lakia ilman Jumalan armoa. Pelagiolaisuus kuoli lopullisesti vuonna 529 pidetyn Orangen synodin vaikutuksesta. Näin ollen Augustinuksen teologia tuli keskiaikaisen soteriologian hallitsevaksi ohjeeksi, vaikka myös Origeneen kommentaari säilytti merkittävän asemansa. Hyvä esimerkki tästä on Guillaume de St-Thierry (k. 1148), joka yhdisteli Roomalaiskirjeen kommentaariinsa taidokkaasti Origeneen eksegeesiä ja Augustinuksen teologiaa.

Augustinolainen rakkauteen keskittynyt tulkinta hallitsi myöhempää läntistä Paavali-luentaa aina reformaatioon asti. Tässä tulkinnassa ihminen täyttää lain rakastamalla Jumalaa ja lähimmäistä Pyhän Hengen armon avulla. Kaikki ihmisen myötävaikutus on kuitenkin lopulta Jumalan predestinoivan armon ansiota. Näin opetti myös keskiajan suurin teologi Tuomas Akvinolainen, joka kirjoitti laajoja kommentaareja Paavalin teoksiin.

Akvinolainen piti Augustinusta suurena auktoriteettina ja yhtyi pitkälti hänen predestinaatio-oppiinsa, joka (toisin kuin Origenes) kielsi predestinaation johtuvan ennaltanähdyistä ansioista. Ehdottoman armovalinnan opin rinnalla Augustinus ja Tuomas pitivät kuitenkin kiinni vapaasta tahdosta ja vanhurskauttamisen armon menettämisen mahdollisuudesta. He jättävät Jumalan salaisuudeksi kysymyksen siitä, miksi jotkut saavat kestävyyden armon, kun taas toiset eivät.

Loppuhuomioita

Lopuksi muutama apologeettinen loppuhuomio gradun tekstin ulkopuolelta. Ensinnäkin on todettava, että Paavali ei ollut tuntematon Augustinukseen saakka, vaan häntä kunnioitettiin ja siteerattiin katolisena apostolina ja auktoriteettina ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien. Toiseksi on hahmoteltavissa jonkinlainen punainen lanka kirkon Paavali-tulkinnassa, joka pysyy, vaikka tulkinnallisissa yksityiskohdissa onkin eroavaisuuksia. Ei ole yllätys, että tämä punainen lanka on pitkälti pelastusopillinen.

Protestanttisesta näkökulmasta perinteisen kirkollisen Paavali-tulkinnan sisältö voi kuitenkin olla yllättävä. Kirkko halusi aina painottaa Jumalan oikeudenmukaisuutta ja rakkautta – ja Paavali oli tämän sanoman suuri apostoli. Paavali julisti Jumalan tuomitsevan kaikki oikeudenmukaisesti tekojen mukaan (Room. 2:6). Tämä edellyttää ihmisten vapautta. Paavali opetti Jumalan vuodattavan rakkautensa ihmisiin Pyhän Hengen kautta (Room. 5:5). Tämä edellyttää ihmisten syntisyyttä. Paavali opetti, ettei usko hyödytä ilman rakkautta vaan että sen tulee vaikuttaa rakkauden kautta (1. Kor. 13:2, Gal. 5:6). Tässä näkökulmat yhdistyvät: Jumala pelastaa syntiset ihmiset vuodattamalla heihin uskon, toivon ja rakkauden, jonka ansiosta ihmiset voivat saada viimeisellä tuomiolla ikuisen elämän palkan.


%d bloggaajaa tykkää tästä: