Posted tagged ‘rakkaus’

Rakkaustohtori Jason Lepojärvi ja vapauttava väitöskirja

29.8.2016

Teologian tohtori Jason Lepojärvi on yksi kolmesta rakkausasiantuntijasta AVA-kanavalla 6.9. alkavassa Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa. Jasonin esittelysivua ja -videota on jaettu tätä kirjoittaessani 143 kertaa, kun taas kahden muun asiantuntijan jaot näyttävät nollaa, joten Jason taitaa olla myös yleisön ehdoton suosikki – tai sitten ainakin kolmikon ahkerin somettaja.

TV:n katsojille jo Suomen Robinson -ohjelmasta (2005) tuttu Lepojärvi on valmistautunut syksyn mukanaan tuomaan julkiseen kiinnostukseen ja kysyntään perustamalla nettisivun rakkaudenammattilainen.fi sekä Facebook-sivun (@rakkaustohtori). Nettisivuilla voi tutustua mm. Jasonin rakkausteeseihin ja -kirjoihin.

Kirjoista saankin aasinsillan postauksen varsinaiseen aiheeseen. Nelisen vuotta sitten kirjoitin tällä blogilla Jasonin ensimmäisestä kirjasta, joka käsitteli Johannes Paavali II:n ruumiin teologiaa. Nyt on vuorossa väitöskirja, jonka aiheena on C. S. Lewisin rakkauden teologia: GOD IS LOVE BUT LOVE IS NOT GOD – Studies on C. S. Lewis’s Theology of Love (Helsinki 2015).

En yritä tässä postauksessa tiivistää Jasonin väitöskirjan sisältöä enkä löydöksiä. Jokainen voi lukea Jasonin itsensä kirjoittaman tiivistelmän täältä, ja samasta linkistä voi myös ladata noin puolet väitökirjasta ilmaiseksi. Toinen puolisko koostuu artikkeleista, joiden löydökset on joka tapauksessa tiivistetty ensimmäisessä, vapaasti ladattavassa osassa.

Jos akateeminen väitöskirja pelottaa tai englannin kieli rasittaa, niin vielä kätevämmin Jasonin työn tulokset on omaksuttavissa hänen (toistaiseksi) kolmestakymmenestä rakkausteesistään. Niistä oppii olennaisen. Lisäksi suosittelen Jasonin ja Karla Niemisen tuoretta 40-minuuttista keskusteluvideota rakkaudesta ja sen todeksi elämisestä.

Mitä sitten haluan Jasonin väitöskirjasta sanoa, jos en aio tiivistää sen sisältöä?

Tärkein yksittäinen asia, joka minulle systemaattisena teologina ja tohtoriopiskelijana jäi käteen Jasonin väitöskirjasta, oli tämä: huh helpotus! Jos väitöskirjan teksti saa olla näin rentoa ja persoonallista, niin sittenhän minulla (ja suomalaisella systemaattisella teologialla) on toivoa!

Antakaas kun selitän

Kun jokin aika sitten luin ja referoin edellisen polven suuren dogmaatikon Eero Huovisen väitöskirjaa, mieleeni palautuivat metodiopintojemme ihanteet teologisesta röntgenkuvasta, mutta samalla ajattelin, että en minä kyllä tällaista halua tehdä. Jasonin teksti taas sai minut ajattelemaan: juuri tällaista teologiaa minäkin haluan tehdä!

Siinä missä vanhan saksalais-suomalaisen perinteen mukaan systemaattinen analyysi vain kylmän viileästi skannaa taustaolettamuksia yms., angloamerikkalaisessa perinteessä oma argumentointi on kaikki kaikessa, ja se myös näkyy Oxfordissa opiskelleen ja opettaneen Lepojärven työssä. Saa käyttää yksikön ensimmäistä persoonaa. Saa dissata sveduja.

Ursäkta? Niin, unohdinko kertoa, että Jasonin väikkäri osoittaa C. S. Lewisin rokottaneen lukijansa ruotsalaista rakkausruttoa vastaan. Ruotsinluterilaisen teologin Anders Nygrenin kirja Eros och Agape (engl. Agape and Eros) on pitkään hallinnut protestanttien käsityksiä rakkaudesta: inhimillinen rakkaus, eros, on mukamas pakosti egoistista ja epäpuhdasta.

Lepojärvi löysi tutkimustyössään Lewisin kirjeitä, joissa hän kertoo lukeneensa Nygreniä ja olevansa eri mieltä. Lewis kehitti paremman terminologian rakkauden käsittelemiselle ja onnistui puhdistamaan niin inhimillisen jumalakaipuun kuin eroottisen rakkaudenkin nygreniläisestä noesta. Lepojärven Lewis lähettää länsinaapurille tarkkaan harkitut terveiset.

Narnia-tarinoiden isähahmo osoittautuu siis lopulta aika lailla suomalaishenkiseksi teologiksi. Den glider in, kuulkaa, ja God bless it!

love

 

Kari Kopperi: Ristin rakkaus

9.11.2015

Jatkamme huomiseen Martinpäivään valmistautumista ja suomalaisen Luther-tulkinnan esittelyä vielä toisella postauksella. Yhdeltä viime viikolla esitellyn kirjan kirjoittajista, TT Kari Kopperilta, ilmestyi tänä vuonna Kirjapajan julkaisemana kirja nimeltä Ristin rakkaus – Matka Lutherista suomalaiseen seurakuntaelämään.

Kirjan takakansi lupaa vahvalta teologiselta pohjalta (Lutherista) ponnistavaa ajankohtaista puheenvuoroa ”uskosta, kirkosta ja seurakunnasta”. ”Kirkon yhteisestä perinnöstä ponnistava luterilaisuus ei ole synkkää ja harmaata, kuten usein väitetään, vaan aikaansa seuraavaa elävää kristillisyyttä.”

Ekumeniikan dosentti Kopperi mainitsee erityiseksi vaikuttajakseen luonnollisesti Tuomo Mannermaan. Seurakuntakokemusta hän on saanut omasta luterilaisesta lapsuudenseurakunnastani, Rekolan seurakunnasta, jossa kävin kerhot ja esikoulut (kuulumatta tietenkään varsinaisesti Rekolan seurakuntaan).

Kopperi sanoo esipuheessaan yrittävänsä sanoittaa luterilaisen teologian ydintä ajallemme ymmärrettävällä tavalla ja ottavansa kantaa ajankohtaisiin asioihin luterilaisena teologina. Aikomus kuulostaa lupaavalta. Juuri tällaista teologista kirjallisuutta tarvitaan ja pitääkin tehdä. Seuraavassa luomme katsauksen siihen, miten Kopperi onnistuu.

Luther ja reformaatio

Kopperi esittelee Lutherin sanomalla heti alkuun suomalaisen Luther-koulukunnan hengessä, että opinnoissaan ”hän oppi tuntemaan keskiajan filosofiaa ja teologiaa sekä renessanssin humanismin uusia aatteita” (s. 13). Lutherin ajatukset pohjautuivat usein häntä edeltäneeseen traditioon: taustalla voidaan tunnistaa mm. myöhäisskolastiikkaa, augustinolaista teologiaa, saksalaista mystiikkaa ja devotio moderna -liikkeen ihanteita. (s. 23)

Kopperin kuvaus reformaation vaiheista taas tulee taatusti monelle lukijalle aivan puun takaa. Heti tulee mieleen VY-asiakirjan pointti siitä, että voimme vaikuttaa siihen, mitä ja miten historiasta kerromme. Kopperin pointin voisi tiivistää siihen, ettei reformaatiossa ollut kyse niinkään teologiasta kuin rahasta ja vallasta.

Luther laati väitöstilaisuuteen antiskolastisia teologisia teesejä syyskuussa 1517, mutta niistä ei seurannut mitään. Vähän myöhemmin julkaistut kuuluisat aneteesit sen sijaan aiheuttivat huolta, sillä velkaantunut Mainzin arkkipiispa ei halunnut menettää aneista saatavia rahoja, eikä paavikaan. Luther oli nyt uhka, joka piti hiljentää.

Augustinolaissääntökunta järjesti kolmivuotiskokouksessaan Heidelbergissä 1518 disputaation, jossa Luther puolusti teesejään menestyksellisesti. Koko läntistä kristikuntaa jakava myllerrys oli kuitenkin alkanut, eikä prosessia voinut enää keskeyttää. Luther oli astunut vaaralliselle maaperälle alkaessaan puhua rahasta.

Tuohon aikaan hengelliset johtajat (kuten piispat) saattoivat olla myös maallisia johtajia (kuten vaaliruhtinaita). Toisaalta poliittiset päättäjät kuten kuninkaat toimivat myös hengellisinä auktoriteetteina ja olivat ”kiinnostuneita omien alueidensa hengellisestä elämästä” – siksi ei ole mitään ihmeellistä siinäkään, että Henrik VIII tai Kustaa Vaasa julistautuivat valtakuntansa kirkon johtajaksi ja asettuivat reformaation puolelle. (s. 15)

Lyhyenä arviona Kopperin tulkinnasta sanottakoon, että rahan, vallan ja politiikan huomioiminen on varmasti tärkeä korjausliike reformaation tulkinnassa, ja se pistää asioita uuteen perspektiiviin. Toisaalta nousee mieleen kysymys, onko Kopperi liikaa lukemassa oman aikamme arvoja 500 vuoden takaiseen tilanteeseen.

Vaikuttaa myös siltä, että painotukset ovat välillä vähän vinksallaan: Henrik VIII:ta ja Kustaa Vaasaa motivoivat kyllä enemmän valta ja raha kuin hengellisyys, kun taas paavin Lutherille lähettämässä uhkabullassa Exsurge Domine (1520) huoli on nimenomaan teologinen eikä taloudellinen. Kopperin versiossa (kenties tahattomasti) katoliset johtajat ovat kiinnostuneista vain rahasta, kun taas reformaation puolelle asetuttiin hengellisistä syistä.

Luther ja luterilaisuus

Luterilainen teologi Kopperi tunnustaa avoimesti heti alkuun, että joissain asioissa Luther ”selvästi erehtyi tai edusti hyvin ongelmallista mielipidettä” (s. 23). Silti hän oli tuottelias kirjoittaja, jolla on ollut ratkaiseva merkitys kristikunnalle ja erityisesti luterilaisuudelle. Paavalilta ja Augustinukselta saatu ydinlöytö oli, että ”Jumala pelastaa ihmisen yksin uskosta ja yksin armosta”, pelastus on ”kokonaan lahjaa, sitä ei voi ansaita” (s. 25).

Lutherin kuoleman jälkeen luterilaisuus hajaantui kiistoihin, mutta 1577 luterilaiset saivat tuotetuksi Yksimielisyyden ohjeen (Formula Concordiae, FC), joka kuuluu luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Jos Luther ei ollut erehtymätön, niin eivät ole Kopperin mielestä tunnustuskirjatkaan, vaan ne sisältävät ”muutamia kiisteltyjä teologisia näkemyksiä” kuten ns. lain kolmannen käytön, joka on ”Lutherille vieras” (s. 33).

Tunnustuskirjat eivät ole sisällöltään yhtenäinen kokoelma, niissä on paljon ”aikasidonnaisia teologisia kiistakirjoituksia, ja paikoitellen kokoelmaan sisältyvät tekstit ovat teologisilta näkemyksiltään ristiriitaisia” (s. 34). Tämä vaikuttaa terveeltä nykyluterilaiselta asenteelta tunnustuskirjoihin, paljon realistisemmalta kuin joidenkin tunnustuksellisten luterilaisten kanta, jonka mukaan tunnustuskirjat ovat jollain ihmeen konstilla aina oikeassa.

Kopperin mukaan tunnustuskirjojen lukijan on etsittävä niiden ydintä, ja itse hän löytää sen vanhan kirkon tunnustusten lisäksi Augsburgin tunnustuksesta ja Lutherin katekismuksista. Niissä on esitetty luterilaisen uskonkäsityksen perusteet, muu on lähinnä kommentaaria. (s. 34)

Tunnustuskirjoille on ominaista vetoaminen ”vanhan, jakamattoman kirkon yhteiseen opetukseen”, toisin sanoen ”luterilaisuus pyrki edustamaan alkuperäistä katolista kristinuskon tulkintaa” (s. 34). Luterilaisen käsityksen mukaan opin ”varsinainen auktoriteetti” on Raamattu, mutta se ei sulje pois muita auktoriteetteja kuten uskontunnustuksia, kirkkoisiä ja tunnustuskirjoja (s. 35) – tässä ollaan kyllä onnellisen kaukana sola scripturasta.

Luterilaisella teologialla on ongelma: pitäisikö sen nojata enemmän Lutheriin vai tunnustuskirjoihin? Kopperi toteaa, että tunnustuskirjoja on niiden kiistaluonteen vuoksi helppo tulkita ”protestanttisesta näkökulmasta”, jolloin sivuutetaan ”läntisen kristikunnan yhteinen patristinen ja keskiaikainen teologinen perintö” (s. 38). Kopperi itse liittyy perinteeseen, jossa luterilaisuuden ydintä haetaan lähinnä ”Lutherin teologian avulla” (s. 39).

Ristin rakkaus

Mitä sitten on se kirjan kannessa komeileva ”ristin rakkaus”? Kopperi avaa tutkimusaihettaan eli ristin teologiaa esittelemällä Lutherin Heidelbergin disputaatiossa (1518) puolustamia teesejä ja kertomalla ristin teologian moderneista sovellutuksista. Sitten hän siirtyy etiikkaan ja lähimmäisenrakkauteen, ja siellä risti ja rakkaus kohtaavat Mannermaalla maustettuna.

”Paradoksaalisella tavalla ristinteologinen ajattelu johtaa lähimmäisenrakkauden ytimeen. Tämä avautuu Lutherin näkemyksestä, jonka mukaan Kristus asuu kristityn uskossa. Tämä läsnäolo vaikuttaa niin, että kristitty on osallinen itse Jumalan rakkaudesta ja alkaa tehdä samanlaisia tekoja kuin Kristuskin teki. (…) Näin kristillinen lähimmäisenrakkaus on suoraa jatkoa Kristuksen tekemälle sovitukselle ja lunastukselle.” (s. 86)

Muistaakseni Tampereen emerituspiispa Juha Pihkala kiitti kirja-arviossaan Kopperia juuri tästä linkistä uskon ja etiikan välillä. Ne kun on luterilaisessa maailmassa usein erotettu liiaksi toisistaan jommankumman tappioksi (ja rappioksi). Nyt Kopperi jatkaa, että kirkon olemus on Kristuksen vaikuttama ”keskinäinen rakkaus”, joka näkyy ”konkreettisina rakkauden tekoina”. Lähimmäisenrakkaus on ”olennainen osa kristillistä uskoa” (s. 87).

Kopperi korostaa Lutheria seuraten, että kirkko on ”yhteisö, jonka jäsenet ovat toinen toisilleen Kristuksia” (s. 131). Tämän toteuttaminen käytännössä merkitsee sen pohtimista, ”mitä lähimmäiset tarvitsevat elämän konkreettisissa tilanteissa” (s. 131). Virkamiesmäinen kirkkokäsitys on ”hyvin kaukana siitä luterilaisesta käsityksestä, että kirkko on uskon ja rakkauden yhteisö” (s. 133).

Kirkon tehtävä on ”toimia niin, että ihmiset uskaltaisivat uskoa Jumalaan ja rakastaisivat lähimmäisiään”. Tämä tarkoittaa muun muassa pyrkimystä ”poistaa erilaisia uskon esteitä” (s. 137). Tarvitaan myös ”suomalaisia kontekstuaalisen teologian muotoja”, ”eräänlaista pienen ihmisen teologiaa, joka puhuttelee tavallista suomalaista ihmistä ja vastaa ymmärrettävällä tavalla hänen kysymyksiinsä” (s. 134).

Kirkon työssä on tärkeää ehkäistä jähmettymistä ja itsensä toistamista. Täytyy hankkia jatkuvasti uutta osaamista, ammentaa ”hyvistä lähteistä, että voi jakaa hyvää toisille” (s. 189). Tämä on myös blogini ideana: lukea ja esitellä hyvää materiaalia, ammentaa ja jakaa siitä jatkuvasti uutta inspiraatiota. Vaikka Kopperin kirjassa oli minulle paljon vierasta ja epäkiinnostavaa, pidän sitä silti hyvänä lähteenä, josta voi ”jakaa hyvää toisille”.

9789522882134

Jenni Vartiaisen syntymäpäivä ja sanoma

16.3.2015

Tämän viikon perjantaina on Jenni Vartiaisen syntymäpäivä, ja sen kunniaksi ajattelin palata aiheeseen, josta kirjoitin tällä blogilla kokonaisen artikkelisarjan kolmisen vuotta sitten: Jenni Vartiaisen jumaluusoppiin. Tällä kertaa yksi artikkeli riittää, ja toivon sen myös olevan hieman kypsempää materiaalia kuin kolmen vuoden takainen kirjoitteluni.

Jennin uusi albumi Terra (2013) myi hetkessä tuplaplatinaa ja nousi Suomen virallisen albumilistan ensimmäiseksi. Lokakuussa 2014 julkaistiin platinapainos, joka sisältää kolme uutta kappaletta. Terra päättää trilogian, jonka aiemmat osat ovat Seili (2010), jota siis käsittelin vuonna 2011, ja Ihmisten edessä (2007).

Trilogia havainnollistaa selvää elämänkatsomuksellista kehitystä: Terra-levyn ostaja saa lukea, että vuonna 2012 Jennille ”kirkastui kokonaiskuva albmista ja elämästä yleensä”. Onkin hedelmällistä seurata ja tulkita Jenni Vartiaisen laulujen sanomaa tästä perspektiivistä.

Ihmisten edessä ja ihmisen ongelma

Jennin esikoisalbumi kuvaa karua kokemusmaailmaa, joka lienee hyvinkin tuttua (liian) monelle nykysuomalaiselle: rikkinäisiä ja vääränlaisia rakkaussuhteita, pettämisiä, eroja, murheita, turhuuden tunnetta, yksinäisyyttä, dokausta, vihaa ja pelkoa.

Albumin kollektiivinen ”minä” kuitenkin ”kaipaa valoon”, hänen vereensä on ”kirjoitettu iäisyys” (Tuhannet mun kasvot), hän haluaa ”rakastaa tosissaan” (Kerro miltä se tuntuu). Elämässä ei nimittäin ole mieltä ilman rakkautta: ”Niin täydellisen turhalta / tää kaikki tuntuu ilman rakkautta” (Mustaa kahvia).

Ihmisten edessä on albumi ”murheellisile sydämille / kärsiville, kaipaaville / petetyille, jätetyille / raskaan taakan kantajille” (Malja). Tässä vaiheessa vastaus on kuitenkin vielä hapuileva: ”siemaus jumalaa / pyhää humalaa” on kyllä oikeilla jäljillä, mutta Augustinuksen sanoin res (asia, kohde) ja signum (merkki, symboli) menevät väärinpäin. Tämän laulun ”malja” ja ”viini” eivät vielä auta muuhun kuin ”eilisen” poispyyhkimiseen.

Paavalia mukaillen voisi sanoa, että humala ei ole tosi jumala, vaan Jumala on tosi humala: ”Älkää juopuko viinistä (…) vaan antakaa Hengen täyttää itsenne” (Ef. 5:18). Terra-levyn Selvästi päihtynyt -biisin sanoilla on siis myös täysin oikeaoppinen teologinen ulottuvuutensa: ”Vain sinusta olen selvästi päihtynyt / tähän elämään uudestisyntynyt”.

Terra ja todellinen rakkaus

Terra sisältää joitain samanlaisia keskeneräisen rakkauden ja ihmisyyden elementtejä kuin Ihmisten edessä, mutta se on kaiken kaikkiaan paljon kypsempi ja havainnollistaa selvästi sitä alussa mainittua kirkastunutta kokonaiskuvaa elämästä.

Tämä kuva on ennen kaikkea vankalla teologisella pohjalla: maailmalla on ”Luoja”, ja aristoteelis-tomistisesti voisi jopa sanoa, että ihmiset ja asiat ovat teleologisesti eli päämäärätietoisesti luotuja jotakin varten (esim. ”junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan”).

Terra-albumin ”minä” lupaa heti ensimmäisessä kappaleessa murtautua vapauteen, siirtää vuoria ja tehdä kaikkensa rakkauden eteen (Muistan kirkkauden). Myöhemmin hän laulaa etsineensä lempeä ”about miljoona kertaa” (Tyttövuodet), mutta nyt vasta ”ensimmäistä kertaa tiedän tämän kestävän”.

Kestävän rakkauden salaisuus paljastuu lopulta Terran teologisessa huipentumassa, sen viimeisessä kappaleessa (ellei bonusraitaa lasketa) Minä sinua vaan. Laulaja ei tahdo turhaan kuluttaa suurta R-sanaa, jota ihmiset toistelevat ”kuin mantraa” ja kenties näin vain vähentävät sen voimaa.

Tämä tuo heti mieleen juutalaisten tavan olla lausumatta ääneen Jumalan nimeä ja sen, että Uuden testamentin mukaan Jumala on Rakkaus (1. Joh. 4:16). Jenni tuokin meidät sanomattoman ja lausumattoman jumalallisen rakkauden mysteerin äärelle ja antaa siitä niin musiikillisesti, runollisesti kuin teologisestikin koskettavan kuvauksen. Se kannattaa kuunnella ja katsoa musiikkivideolta (2:48-3:32):

”Kuin karhuemo pentujaan / ja Luoja luomiaan, niin / minä sinua vaan. / Vaik leipä loppuis, vesikin, / yksi pysyis kuitenkin: / minä sinua vaan. / Ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan.”

Tässä on ymmärretty, että kestävä ja todellinen rakkaus on osallisuutta siihen rakkauteen, jolla Luoja rakastaa luotujaan. Se on jumalallista rakkautta, joka ei ole riippuvaista tunteista, joka on väkevämpi kuin kuolema ja joka pysyy uskollisena, vaikka toinen osapuoli ei pysyisikään (ks. 2. Tim. 2:13):

”Ja jos joku päivä / sinä enää et, / sittenkin ois mulla / selvät sävelet. / Vaihtokauppaa käyvät / toiset tunteillaan, / minä tiedän että / sua ainiaan.”

Yhdistelemällä vähän Tuomas Akvinolaista, Jenni Vartiaista ja suomalaista Luther-tutkimusta, voitaisiin sanoa, että tässä on ymmärretty analogia entis (Jumalan ja ihmisen olemisen ja rakastamisen verrattavuus), joka toisaalta edellyttää myös jonkinlaista reaalis-onttista partisipaatiota (aitoa ja olemuksellista osallistumista) Jumalan elämään.

Pulmallinen platinapainos

Ainoa asia, joka jää eksplikoimatta, on se, kuinka tähän partisipaatioon ja kestävään rakkauteen oikein päästään. Albumien ”minä” osoittaa ensin elämän mielettömyyden ja kurjuuden ilman tosi rakkautta, päättää sitten etsiä sitä ja saa sen omistamisesta lopulta varmuuden, mutta sen saavuttamisen keinot jäävät hieman hämärän peittoon.

Asiaa monimutkaistaa se, että lokakuussa julkaistun platinapainoksen kolmen uuden laulun sanat kertovat jälleen kerran rakkauteen liittyvistä epäilyksistä ja parisuhteen päättymisestä. Wikipedian mukaan Jenni ja hänen tuottajansa Jaakko Immonen erosivat avoliitosta syyskuussa 2014, siis vain vähän ennen näiden laulujen julkistamista.

Heijastavatko laulujen sanat tässä suhteessa Jennin omaa kokemusta, sitä en tiedä. ”Sydän kysyy ja saa kysyä / Se saa syyttää sekä epäillä / Jatkan vailla vastauksia”, niin kuin Jenni laulaa laulussa Susta enkelit pitävät huolta. Oliko Terran löytö sittenkään oikea löytö, vai oliko kyse väärästä varmuudesta? Onko 1. Kor. 13:7 oikeassa? Kuten Eden kysyy, ”se kaikenko kärsii / kaikessa, uskoo, toivoo, / ja kestää…”?

On palattava analogian ja partisipaation juurille. Yksin Jumala on ikuinen, samoin hänen rakkautensa; ihminen taas voi vain enemmän tai vähemmän jäljitellä Jumalaa ja osallistua hänen elämäänsä ja rakkauteensa. Ainoastaan Jumala voi vankkumatta sanoa: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut” (Jer. 31:3). Meidän ihmisten taas tulee ”pyrkiä” siihen rakkauteen, josta 1. Kor. 13 puhuu (ks. 1. Kor. 14:1).

Miten me sitten saavuttaisimme tuon rakkauden? Emme ainakaan kokeilemalla aina vain uutta väliaikaista partneria, siis käymällä tunteilla vaihtokauppaa, kuten jo opimme. Mielenkiintoinen yksityiskohta kappaleessa Tyttövuodet on se, että herääminen hauraan ja kestävän rakkauden väliseen eroon tapahtuu nähtävästi (joidenkuiden toisten) ”häissä”. Tai ainakin häät tarjoavat kontekstin ja virikkeen asian pohdinnalle.

Tässä piilee erittäin syvällinen pointti, joka voi auttaa arvostamaan sitä, miksi katolisessa teologiassa korostetaan avioliiton sakramentaalisuutta ja elinikäisyyttä. ”Häissä” solmitaan sakramentti ja luodaan peruuttamaton side, toisin sanoen aviopuolisoiden välinen rakkaus siunataan sillä jumalallisella rakkaudella, jolla ”Luoja luomiaan” – ikuisella rakkaudella, joka oikeasti ”meidät yhdistää” (Eden) niin, ettei sitä enää sovi ihmisen rikkoa (ks. Mark. 10).

Näin ymmärrettynä avoliiton ja avioliiton välinen ero on loputtomasti enemmän kuin pelkkä ”i”-kirjain. Mutta avioliitto ei tietenkään ole ainoa sakramentti eikä ainoa ovi jumalallisen rakkauden valtamereen. Meillä on myös Minä sinua vaan -kappaleeseen harvinaisen sopivasti vesi (kaste) ja leipä (ehtoollinen, eukaristia). Jälkimmäiseen kuuluu myös Malja-laulun hämärästi ennakoima ”viini”.

Eukaristisen maljan ”viini” on tietysti Kristuksen veri, joka ei pyyhi pois vain eilispäivää vaan kaiken syyllisyyden (ks. 1. Joh. 1:7), vaikka kuinka olisi inhimillisesti puhuen ”tehnyt paljon anteeksiantamatonta” (Muistan kirkkauden). Kristuksen vesi puolestaan tyydyttää hengen janon (Joh. 4:14), ja hänen leipäänsä syövälle luvataan ikuinen elämä (Joh. 6:48-58).

Viimeinen sana

Mikä siis on Jenni Vartiaisen sanoma? Mielestäni se on aivan sama kuin pyhän paavi Johannes Paavali II:n ydinsanoma:

”Ihminen ei voi elää ilman rakkautta. Ihminen pysyy itselleen käsittämättömänä olentona, hänen elämällään ei ole tarkoitusta, ellei rakkaus ilmoita hänelle itseään, jos hän ei kohtaa rakkautta, jos hän ei kosketa sitä eikä tee siitä jollain lailla omaansa, jos hän ei löydä elävää osallisuutta siihen.” (Redemptor Hominis 10)

Jennin lauluista käy myös koskettavasti ilmi, kuinka inhimillinen rakkaus ei itsessään lopulta riitä, vaikka se voikin antaa maistiaisia Rakkaudesta isolla R:llä. Rakkaus täydellistyy vasta sitten, kun se tulee osalliseksi Luojan äärettömästä rakkaudesta.

Siksi Johannes Paavali II jatkaa, että ihmisen on ”ikään kuin astuttava sisään Kristukseen koko persoonassaan”. Jennin sanomasta puuttuu ainoastaan tämän toteuttamisen mekanismi, minkä vuoksi se jää alttiiksi aina uudelle särkymiselle, ja juuri siksi sitä on täydennettävä sakramenteilla: vedellä, leivällä ja viinillä: Kristuksen ruumiilla ja verellä.

Mutta totta on toki myös se, että Jumalan rakkaus on paljon sakramenttejakin suurempi, eikä hän ole niihin sidottu. Vaikka jäisimme sakramenttien ulottumattomiin, Jumalan rakkaus ympäröi meitä silti joka hetki. Hän itse laulaa meille ikuista rakkauslaulua, ja hänelle jää meidänkin elämästämme viimeinen sana:

”Vaik leipä loppuis, vesikin, / yksi pysyis kuitenkin: / minä sinua vaan. / Ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan.”

jenni-vartiainen-terra-900x400

Pappi: Rukoileva kädellinen

9.6.2014

Perussanoma-sarjan kolmantena käsiteltävänä kirjana on Pappi-taiteilijanimen (eli Lauri Kemppaisen, ei kai se enää mikään salaisuus ole) Rukoileva kädellinen (2013). Kirjan lisäksi Pappi julkaisi myös levyn nimeltä Syvyys, ja kirjan lopussa on myös koodi, jonka avulla levyn voi ladata netistä ilmaiseksi. Tosin lauluja voi kuunnella Youtubessakin. Papilla on myös Facebook-sivu.

Pappi tuli julkisuuteen vuonna 2012 ja herätti paljon hämmennystä. Pikku hiljaa hänen henkilöllisyytensä ja muutkin salaisuudet alkoivat selvitä. Lisää voi lukea Rumbasta, Soundista, Ilta-Sanomista, Vantaan Laurista, Seurakuntalaisesta ja Sanasta, jossa on levyarvio Syvyydestä. Aiempia kirja-arvioita Rukoilevasta kädellisestä ovat kirjoittaneet ainakin Lars Ahlbäck ja Reijo Telaranta.

Vantaan Laurin haastattelussa Pappi-Lauri toteaa itsestään: ”Olen koulutukseltani teologi ja uskonsuunnaltani luterilainen. Koen kuitenkin vahvasti vetoa katolilaisuuteen ja ortodoksisuuteen sekä teologisista että esteettisistä syistä. Ne ovat nykymaailmassa luterilaisuutta selvemmin vastakulttuuria.”

Vastakulttuuri lienee hyvä sana, jos haluaa päästä alkuun Papin ymmärtämisessä. Hän tuo maallisen musiikkikulttuurin keskelle eksistentiaalisia, hengellisiä ja maailmankatsomuksellisia teemoja, ja kristillistä kulttuuria hän hämmentää raskaalla rockilla, metallilla ja millä lie epäsovinnaisella (niin että jotkut tulkitsivat hänen tuotantonsa jopa saatanalliseksi).

Musiikkiin en ota kantaa, mutta kirjaa voi helposti kutsua hienoksi esimerkiksi uudesta evankelioinnista. Se on hyvin toisenlainen esimerkki kuin viime viikolla käsitelty Mouses-kirja. Samaa asiaa kuitenkin ajetaan. Pisteet Perussanomalle tästä laaja-alaisuudesta.

Kristillistä eksistentialismia

”Rukoileva kädellinen” syntyy kirjan intron mukaan sellaisina öinä, kun ”kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle ja takoo sydäntä, kunnes se ei voi enää vaieta” (s. 8). Tämä tiivistää oikeastaan koko kirjan. Kuoleman ja rakkauden todellisuudet käyvät kamppailua ihmisen syvyydessä: Mitä jos kaikki vain päättyy kuolemaan, jos minä ja kaikki rakkaani vain katoamme?

Pelkkä olemassaolo muodostaa siis ongelman. Olemassaolo ja siihen liittyvät ilmiöt kuten elämän tarkoitus, kärsimys, kuolema ja rakkaus. Tätä on eksistentialismi. Papille usko on ennen kaikkea eksistentiaalinen eli olemassaolon peruskysymyksiin liittyvä kokemus. Eikä Pappi koe olevansa yksin, vaan hän lainailee ”vapaasti niin kirjojen kuin tv-sarjojen, niin elokuvien kuin musiikinkin maailmasta” (s. 14).

Tämä on jotain uutta ja omaperäistä, ja juuri sitä, mitä uuden evankelioinnin pitäisi olla. Pappi havainnollistaa ajatuksiaan tasaisin välein sitaateilla niin koti- kuin ulkomaisiltakin artisteilta, milloin miltäkin levyltä. Näin sanoma tulee lähelle tämän polven ihmisiä ja heidän maailmaansa. Jossain mielessä Pappi muistuttaa Antti Nyléniä ja Tunnustuskirjaa. Pappi ja Nylén ovatkin kavereita.

Tässä vaiheessa täytyy kyllä tunnustaa, että Papin maailma on minulle melko vieras. Vaikka eksistentiaaliset kriisit ovat tulleet tutuiksi, olen silti enimmäkseen systemaattinen ja analyyttinen teologi, ja siksi myös luen pääasiassa sentyyppistä kirjallisuutta. Toisaalta juuri siksi oli mielenkiintoista lukea eksistentialistin ajatuksia. Ja vielä kristillisen sellaisen. Pappi ei ole mikään Camus, eikä toisaalta myöskään mikään Bultmann. Eksistentialismi ei Papille merkitse modernia liberalismia.

Kirjassa on paljon ajatuksia herättäviä kohtia. Muutama eksistentiaalinen poiminta: ”Mistä kumpuaa pakahduttava tarve kiitokseen asioissa, joissa kiitoksen suoranaista vastaanottajaa ei ole mahdollista nimetä?” (s. 25) ”Luonto ei tarjoa meille ratkaisua olemassaolon ongelmaan, koska kohtaamme luonnossa saman jännitteen kuin itsessämmekin.” (s. 31) ”Vaikka Jumala olisikin virallisesti haudattu, muistotilaisuudessa käy kiivas supina.” (s. 33)

Nihilismi, väkivalta ja seksi

Pappi painii paljon nihilismin kanssa. Nihilismi tulee latinan sanasta nihil, ”ei mitään”. Nihilismin mukaan millään ei ole mitään väliä. Ja miksipä olisi, jos kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? ”Miksi välittää ylipäätään yhtään mistään?” on nykyihmisen elämän the kysymys. (s. 56)

Rakkaus ja myötätunto kuitenkin haastavat nihilismin. Miksi ihminen kokee olevansa moraalisesti vastuussa? Miksi kultainen sääntö on niin yleismaailmallinen? ”Miksi ihminen ymmärtää rakkauden katoamattoman arvon ja mielekkyyden, jos rakkaus kuitenkin katoaa?” (s. 67) ”Kuoleman ja rakkauden kädenväännössä syntyy sittenkin kokemus mielekkyydestä. Tämän takia puhdas nihilismi ei ole voittanut.” (s. 59)

Kirjan toisessa osassa Pappi pohtii rukoilevan kädellisen käytännön elämää. Hän kirjoittaa muun muassa seksistä ja väkivallasta. Väkivallasta hän kirjoittaa mielenkiintoisesti, että Jokelan surmien jälkeen objektiivisuus palasi yhtäkkiä arvokeskusteluun: ”pahuus oli astunut keskellemme” (s. 94).

Pappi luettelee myös joukon tv-sarjoja, joita yhdistävät älykkäät käsikirjoitukset, loistavat näyttelijäsuoritukset ja raa’at väkivallan ryöpsähdykset. Niitä yhdistää myös ”eettinen pohjavire: jokainen sarjoista on eräänlainen moraalitutkielma” (s. 93).

Sarjojen hahmot eivät ole ”yksiselitteisesti hyviä tai pahoja” vaan ”inhimillisiä ja ristiriitaisia ihmisiä”, jotka ”toteuttavat moraalitajuaan – ja jättävät usein myös toteuttamatta” (s. 93–94). Olen tehnyt saman havainnon lähes kaikista niistä harvoista elokuvista ja sarjoista, joita olen viime aikoina katsonut (esim. Monte Criston kreivi ja Mustat lesket).

Seksistä Pappi kirjoittaa suoraan ja karustikin: ”Omalla genitaalialueella askartelusta on tullut jonkinlainen itsensä toteuttamisen projekti.” (s. 98) Emme kuitenkaan jää ilman kaivattua viisautta, joka pitäisi sisäistää syvästi: ”Seksi on väistämättä maailmankatsomusasia.” (s. 99) Siinä voi toteuttaa tiettyjä arvoja tai olla toteuttamatta.

Lopuksi

Kirjan loppupuolella Pappi puhuu vielä elämänjanosta, järjestä ja sydämestä, uskosta ja epäuskosta. Hän pohtii myös sitä, miksi juuri kristillinen eksistentialismi. ”Vastaus ei voisi olla yksinkertaisempi: Rukoileva kädellinen haluaa elää. Hän ei halua kuolla. Hän haluaa ikuisuuden.” (s. 126)

Jo aiemmin Pappi avasi sydäntään: ”Omassa kokemuksessani eettinen toiminta kurkottelee kuoleman tuolle puolen. Omassa kokemuksessani rakkaus, ikuisuus ja Jumala liittyvät yhteen. Eksistoivasta ihmisestä tulee rukoileva kädellinen.” (s. 66) Näinhän se on. Moraali voi herkistää ihmisen Jumalalle, ”muokata hänestä rukoilevaa kädellistä” (s. 109).

Lopussa palataan taas hetkiin, joina ihminen ”makaa yöllä sängyssä ja miettii elämäänsä” (s. 133). Pappi on osoittanut, kuinka uskonnollinen kokemus ”kumpuaa luontevasti eksistentiaalisesta kokemuksesta” (s. 140). Rukoilevan kädellisen kokemus tiivistyy Markuksen evankeliumiin kirjattuihin sanoihin: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

Viimeisen luvun jälkeen on vielä ”outro”. Yö on vaihtunut aamuksi, ja pelko luottamukseksi. ”Luotan, että kaikki mikä rakastaa – kaikki mikä on hyvää, arvokasta ja oikeaa  – on vahvoissa kantimissa”. (s. 143) Tällaisina aamuina syntyy rukoileva kädellinen. ”Kun kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle, mutta antaa sille sydämen ystäväksi.” (s. 144)

 

Kirkkoisien ja keskiajan Paavali-tulkinnasta

16.11.2009

Julkaisen seuraavassa alun perin gradua varten kirjoittamaani materiaalia, joka kuitenkin jäänee suurimmaksi osaksi graduni ulkopuolelle. Näin saan tekstin edes jonkinlaiseen käyttöön. Teksti on enemmän akateemista kuin apologeettista, mutta toivottavasti siitä on jollekulle hyötyä. Tarkat lähdeviitteet eivät ole mukana, mutta mainittakoon päälähteinä seuraavat teokset: Thomas Scheck: Origen and the history of Justification. Alister McGrath: Iustitia Dei. Stephen Westerholm: Perspectives Old and New on Paul. David Aune (ed.): Rereading Paul Together.

Paavali ensimmäisillä vuosisadoilla

Uuden testamentin teksteistä käy ilmi, että Paavali oli toisaalta vaikutusvaltainen ja toisaalta kiistanalainen apostoli jo omana elinaikanaan. 2. Pietarin kirje pitää Paavalin kirjeitä pyhinä kirjoituksina (2. Piet. 3:15–16), vaikka Paavali itse myöntää vastustaneensa Pietaria kerran päin naamaa (Gal. 2:1–11). Toisen ja kolmannen vuosisadan apokryfikirjallisuudessa sama jännite jatkuu: toisaalta Passio sanctorum Petri et Pauli esittää Pietarin ja Paavalin rinta rinnan keisari Neron edessä puolustamassa kristinuskoa, toisaalta Kerygmata Petrou esittää apostolit toistensa vastustajina ja suorastaan vihollisina.1 Acta Pauli kuvaa Paavalia Jeesuksen opetuksen julistajana ja voimallisena ihmeidentekijänä. Hyvinkin paavalilaisten elementtien seassa on hyvin epäpaavalilaisia aineksia.

Toisen vuosisadan suurin Paavali-kiista koski markionilaisuutta, jonka perustaja Markion (k. n. 160) asetti myöhemmän Kerygmata Petroun tavoin Paavalin muita apostoleja vastaan, mutta asettui itse kiistassa Paavalin puolelle. ”Yksin Paavali tunsi totuuden”, hän opetti, ja hyväksyi kaanoniinsa vain Paavalin ja hänen työtoverinsa Luukkaan tekstejä, nekin tosin rankasti editoituina. Markion opetti kahta Jumalaa, luodun maailman ja lihan pahuutta sekä lain ja evankeliumin tiukkaa vastakkainasettelua.

Apostolisesta kirkosta Paavalin ja muiden apostolien sekä lain ja evankeliumin tiivistä yhteyttä nousi puolustamaan Ireneus Lyonilainen (k. n. 202), joka osoitti Markionia vastaan Paavalin pitäneen yhtä muiden apostolien kanssa ja uskoneen yhteen ainoaan Luoja-Jumalaan. Pian Eirenaioksen jälkeen Tertullianus (k. n. 220) teki saman. Paavali ei jäänyt huomiotta aiemmiltakaan isiltä.

Kleemens Roomalainen (k. n. 99–101) kirjoitti kunnioittavasti marttyyrina kuolleesta Paavalista, jolta hän oli selvästi saanut vaikutteita soteriologiaansa. Ignatios Antiokialaisen (k. n. 98–117) kirjeissä on useita viittauksia Paavalin kirjeisiin, pastoraalikirjeet mukaan lukien.6 Polykarpos Smyrnalainen (k. n. 155) viittasi Paavaliin kirjeessään filippiläisille. Justinos Marttyyri (k. 165) käytti Roomalais- ja Galatalaiskirjeitä hyväkseen argumentaatiossaan juutalaista Tryfonia vastaan.

Origenes, Pelagius ja Augustinus

Ensimmäisen Roomalaiskirjeen kommentaarin aika koitti kolmannella vuosisadalla, kun Origenes (k. 254) tehtaili myöhempään kirkolliseen Paavali-tulkintaan valtavasti vaikuttaneen selitysteoksensa. Origenes keskittyi vastustamaan markionilaisuutta ja puolustamaan kirkon uskoa Jumalan tuomiosta ja ihmisen vapaasta tahdosta. Hän vastusti myös uskon ja tekojen vastakkainasettelua lopullisen pelastuksen saavuttamisessa. Origenes loi pohjan Pelagiuksen ja Augustinuksen myöhemmälle väittelylle vanhurskauttamisesta – kummatkin käyttivät Origeneen kommentaaria hyväkseen omassa teologiassaan.

100-luvulta 400-luvulle tapahtuu Paavali-kiistoissa asteittainen fokuksen siirtyminen. 2. ja 3. vuosisadan vaihteessa kiistellään vielä pääasiassa Jumalasta (yksi vai kaksi), Origenes keskittyy sekä Jumalaan että pelastukseen, kun taas 4. ja 5. vuosisadan vaihteessa huomio on jo lähes kokonaan pelastusopissa. Ekumeeniset kirkolliskokoukset olivat jo määritelleet kolminaisuusopin, markionilaisuus oli ehtinyt kuihtua.

Vuorossa oli yksi teologianhistorian suurimmista ja kauaskantoisimmista kiistoista: Pelagiuksen ja Augustinuksen väittely Paavalin soteriologiasta. Tähän liittyi tiukasti syntioppi ja antropologia.
Room. 5:n tulkinta oli ratkaisevassa asemassa: Pelagiuksen mukaan ihmiskunta on tullut syntiseksi Aadamia matkimalla, kun taas Augustinuksen mukaan ihmiskunta lankesi Aadamissa. Molemmille näkemyksille löytyi tukea Origeneen kommentaarista.

Pelagius seurasi Origenesta tulkitessaan ”lain teot” juutalaisiksi rituaalisäädöksiksi, Augustinus taas vetosi Room. 7:ään tulkitessaan Paavalin lakipolemiikin myös moraalilakia koskevaksi. Augustinuksen mukaan ihminen ei voi luonnollisilla voimillaan noudattaa moraalilakia, vaan tarvitsee siihen Pyhän Hengen vuodattaman rakkauden (Room. 5:5).11 Origenes, Pelagius ja Augustinus olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä siitä, ettei kukaan voi pelastua lopullisesti pelkällä uskolla ilman hyviä tekoja tai rakkautta – he siteerasivat yksimielisesti kantansa tueksi Paavalin kohtia 1. Kor. 13:2, Gal. 5:6 ja Room. 13:10. Näin he myös sovittavat Paavalin opetuksen Jaakobin kanssa.

Keskiaika

Pelagius tuomittiin vuonna 418 näkemyksistään, joiden mukaan Aadamin synti ei vahingoittanut hänen jälkeläisiään, vaan että ihminen voi olla tekemättä syntiä ja noudattaa Jumalan lakia ilman Jumalan armoa. Pelagiolaisuus kuoli lopullisesti vuonna 529 pidetyn Orangen synodin vaikutuksesta. Näin ollen Augustinuksen teologia tuli keskiaikaisen soteriologian hallitsevaksi ohjeeksi, vaikka myös Origeneen kommentaari säilytti merkittävän asemansa. Hyvä esimerkki tästä on Guillaume de St-Thierry (k. 1148), joka yhdisteli Roomalaiskirjeen kommentaariinsa taidokkaasti Origeneen eksegeesiä ja Augustinuksen teologiaa.

Augustinolainen rakkauteen keskittynyt tulkinta hallitsi myöhempää läntistä Paavali-luentaa aina reformaatioon asti. Tässä tulkinnassa ihminen täyttää lain rakastamalla Jumalaa ja lähimmäistä Pyhän Hengen armon avulla. Kaikki ihmisen myötävaikutus on kuitenkin lopulta Jumalan predestinoivan armon ansiota. Näin opetti myös keskiajan suurin teologi Tuomas Akvinolainen, joka kirjoitti laajoja kommentaareja Paavalin teoksiin.

Akvinolainen piti Augustinusta suurena auktoriteettina ja yhtyi pitkälti hänen predestinaatio-oppiinsa, joka (toisin kuin Origenes) kielsi predestinaation johtuvan ennaltanähdyistä ansioista. Ehdottoman armovalinnan opin rinnalla Augustinus ja Tuomas pitivät kuitenkin kiinni vapaasta tahdosta ja vanhurskauttamisen armon menettämisen mahdollisuudesta. He jättävät Jumalan salaisuudeksi kysymyksen siitä, miksi jotkut saavat kestävyyden armon, kun taas toiset eivät.

Loppuhuomioita

Lopuksi muutama apologeettinen loppuhuomio gradun tekstin ulkopuolelta. Ensinnäkin on todettava, että Paavali ei ollut tuntematon Augustinukseen saakka, vaan häntä kunnioitettiin ja siteerattiin katolisena apostolina ja auktoriteettina ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien. Toiseksi on hahmoteltavissa jonkinlainen punainen lanka kirkon Paavali-tulkinnassa, joka pysyy, vaikka tulkinnallisissa yksityiskohdissa onkin eroavaisuuksia. Ei ole yllätys, että tämä punainen lanka on pitkälti pelastusopillinen.

Protestanttisesta näkökulmasta perinteisen kirkollisen Paavali-tulkinnan sisältö voi kuitenkin olla yllättävä. Kirkko halusi aina painottaa Jumalan oikeudenmukaisuutta ja rakkautta – ja Paavali oli tämän sanoman suuri apostoli. Paavali julisti Jumalan tuomitsevan kaikki oikeudenmukaisesti tekojen mukaan (Room. 2:6). Tämä edellyttää ihmisten vapautta. Paavali opetti Jumalan vuodattavan rakkautensa ihmisiin Pyhän Hengen kautta (Room. 5:5). Tämä edellyttää ihmisten syntisyyttä. Paavali opetti, ettei usko hyödytä ilman rakkautta vaan että sen tulee vaikuttaa rakkauden kautta (1. Kor. 13:2, Gal. 5:6). Tässä näkökulmat yhdistyvät: Jumala pelastaa syntiset ihmiset vuodattamalla heihin uskon, toivon ja rakkauden, jonka ansiosta ihmiset voivat saada viimeisellä tuomiolla ikuisen elämän palkan.


%d bloggaajaa tykkää tästä: