Posted tagged ‘pyhimykset’

Pyhä Antonius Padovalainen

13.6.2016

Eilen 12.6. Helsingissä juhlittiin näkyvästi Helsinki-päivää, mutta tänään 13.6. pääkaupungin kadut olivat jo suhteellisen hiljaisia. Toisin on ollut asiain laita Lissabonin ja Padovan kaupungeissa, sillä 13.6. on Lissabonissa syntyneen ja Padovassa kuolleen pyhän Antoniuksen juhlapäivä. Tuntumaa juhlallisuuksiin saa esimerkiksi tästä lissabonilaisesta ja tästä padovalaisesta videosta.

Jos viime viikolla esitelty Franciscus Assisilainen tunnetaan Suomessa pintapuolisesti, niin Antoniusta ei taideta tuntea juuri ollenkaan, vaikka hän on yksi koko katolisen maailman suosituimmista ja rakastetuimmista hahmoista. Esimerkiksi Catholic Online -verkkokaupan sivuilla Antonius on seitsemänneksi suosituin pyhimys ja päihittää mm. Avilan ja Lisieux’n Teresat (9. & 10.), pyhän Augustinuksen (15.) sekä itse Rooman apostolit Pietarin ja Paavalin (14. & 24.)!

Itse taisin kuulla Antoniuksesta ensimmäisen kerran uskontotunnilla, jossa hänen kerrottiin erikoistuvan kadonneiden tavaroiden löytämiseen. Myöhemmin olenkin liittynyt niiden lukemattomien katolilaisten joukkoon, joilla on tästä henkilökohtaista kokemusta, ja sama pätee jopa muutamaan luterilaiseen sukulaiseeni: väkeviä löytöihmeitä on liian monta, jotta kyseessä voisi enää olla puhdas sattuma :).

Populaaritasolla Antonius tunnetaankin parhaiten juuri lukuisista ihmeistään, ja hänet tunnistaa patsaista ja pyhimyskorteista siitä, että hän on fransiskaanipuvussa ja pitää sylissään Jeesus-lasta. Kansanhurskauden Antoniuksen takana piilee kuitenkin historiallinen Antonius, johon itse sain ensikosketuksen italialaisten elokuvien välityksellä: Sant’Antonio di Padova (2002) ja Antonio Guerriero di Dio (2006).

Katsoin kummatkin elokuvat uudestaan, kun kävin Assisin jälkeen Padovassa 2.-3.6. viettämässä 30-vuotissyntymäpäivääni muutaman perheenjäsenen ja sukulaisen kanssa. Elokuvat ovat samantyyppisiä, mutta tykkään edellisestä enemmän mm. sen näyttelijöiden, musiikin ja käsikirjoituksen takia. Jälkimmäisessä plussaa on se, että se on saatavilla useammalla kielellä ja se, että Antonius puhuu siinä italiaa portugalilaisella aksentilla.

Elokuvien historiallista luotettavuutta joutuu kuitenkin arvailemaan, enkä ollut ennen tätä vuotta lukenut yhtään Antonius-aiheista kirjallisuutta. Padovan-matkaan valmistautuakseni hankin käsiini johtavan italialaisen Antonius-tutkijan Vergilio Gamboson kirjoittamia ja toimittamia kirjoja: Life of Saint Anthony (1979/2007), The book on St. Anthony’s miracles (2004/2013), La vita del Santo (1982/2012) ja Antonio di Padova: Vita e Spiritualità (2011).

Lissabonista Marokkoon ja Sisiliasta Romagnaan

Viime viikolla mainitsin, ettei Franciscus ollut Franciscus Assisilaisen kastenimi. Sama pätee Antonius Padovalaiseen sillä lisäyksellä, ettei Fernando Martins de Bulhões alun perin ollut edes padovalainen vaan lissabonilainen. Fernando syntyi n. vuonna 1193-1195 ja meni Lissabonin lähellä sijaitsevaan augustinolaisluostariin lihan himoista kärsivänä teininä vuonna 1210.

Fernando ei pystynyt kuitenkaan keskittymään luostarielämäänsä kunnolla, kun hänen kaverinsa tulivat vähän väliä käymään hänen luonaan luostarissa. Fernando pyysi siirtoa yhteisönsä pääluostariin Coimbraan, Portugalin tuonaikaiseen pääkaupunkiin, ja pyyntöön suostuttiin. Coimbrassa Fernando opiskeli mm. pyhää Augustinusta ja latinaa, mutta luostaria vaivasi huono priori eli esimies ja hänen aiheuttamansa yhteisön sisäinen jakautuneisuus.

Vuonna 1219 Franciscus Assisilainen lähetti ensimmäiset fransiskaaniveljet Marokkoon saarnaamaan evankeliumia. On mahdollista, että he pysähtyivät Coimbrassa ja että Antonius tapasi heidät henkilökohtaisesti. Joka tapauksessa vuonna 1220 veljien päät joutuivat Marokossa pölkylle, ja tieto heidän marttyyrikuolemastaan kosketti Fernandoa syvästi.

Fernandossa syttyi halu lähteä itsekin lähetystyöhön muslimien keskuuteen, minkä seurauksena hän jätti augustinolaisluostarinsa ja liittyi uuteen fransiskaaniseen liikkeeseen. Fernando vaihtoi sekä kaapua että nimeä – Marokkoon lähti Antonius (lat. Antonius, port. António, it. Antonio) -niminen fransiskaani, jonka hartaana toiveena oli saavuttaa marttyyrikuolema.

Jumalalla oli kuitenkin muita suunnitelmia – tai näin ainakin Antonius tulkitsi sairastumisensa, joka pakotti hänet pian palaamaan kohti kotia. Kotimatkalla Antonius joutui myrskyyn, joka paiskasi hänet Sisilian rannoille. Antonius näki nyt, että hänen marttyyri-intoilunsa oli ollut vääränlaista ylpeyttä. Nyt hän olisi totisesti vain ”vähäinen veli”.

Oli vuosi 1221 ja Antonius sai kuulla, että fransiskaanit kokoontuisivat pian Assisiin itsensä pyhän Franciscuksen johdolla. Kokouksessa Antonius näki Franciscuksen mutta ei tehnyt itsestään minkäänlaista numeroa. Hänet bongattiin aivan lopuksi, kun lähes kaikki olivat jo lähteneet omille teilleen. Romagnan alueesta vastannut veli Gratianus kysyi Antoniukselta, oliko hän pappi, ja myöntävän vastauksen saatuaan hän otti Antoniuksen mukaansa.

Antoniuksen poikkeuksellinen oppineisuus ei ollut aluksi muiden veljien tiedossa. Hän vietti messua, tiskasi, siivosi ja rukoili yksinäisyydessä. Välillä muut saivat vihiä siitä, että Antonius osasi tarvittaessa hyvinkin latinaa. Hänen taitonsa tulivat esiin puolivahingossa Forlìssa pidetyssä pappisvihkimyksessä, jossa dominikaanit eivät fransiskaanien yllätykseksi olleetkaan valmistelleet saarnaa, ja Antonius pistettiin saarnatuoliin.

Kun Antoniuksen oppineisuus oli käynyt ilmi, hänestä tuli varhaisen fransiskaaniliikkeen ensimmäinen teologian opettaja. Meille on jopa säilynyt pyhän Franciscuksen aidoksi todettu kirje: ”Veli Antoniukselle, piispalleni, toivotan terveyttä. Hyväksyn [Placet mihi], että luennoit pyhää teologiaa veljille, kunhan et opiskelun takia tukahduta pyhän rukouksen ja hartauden henkeä, niin kuin Säännössä sanotaan. Voi hyvin.”

Antoniuksen oppineisuus antoi hänelle myös valmiudet kohdata harhaoppiset kataarit, jotka saarnasivat taitavasti kirkkoa vastaan mm. Riminin kaupungissa. Varhaisimman Antonius-elämäkerran (Assidua vuodelta 1232) mukaan Antoniuksen saarna Riminissä tehosi, ja hän sai aikaan koko joukon kääntymyksiä katarismista katolisuuteen.

Myöhemmän ihmelegendan mukaan riminiläiset eivät kuunnelleet, ja Antonius meni saarnaamaan kaloille, jotka sitten osoittivat kuuliaisuuttaan kohottamalla päänsä vedenpinnan yläpuolelle. Toisen ihmelegendan mukaan Antonius ja kataari sopivat, että kataari ei syöttäisi aasiaan kolmeen päivään, minkä jälkeen kataari tarjoaisi aasille ruokaa, kun taas Antonius pitäisi sen edessä ehtoollisleipää. Aasi vähät välitti ruuasta ja kumarsi eukaristiaa.

Antonius Padovassa

Antonius saarnasi 1220-luvulla myös eri puolilla Ranskaa (esim. Bourges, Le Puy, Arles), erityisesti etelässä, missä kataareja oli paljon. Antoniuksen on täytynyt olla kielinero, joka oppi nopeasti eri paikkakuntien murteet. Romaaniset kielet eivät olleet vielä vakiintuneet, vaan joka paikassa puhuttiin omaa murretta – tosin tuolloin oltiin vielä lähempänä kaikille yhteistä latinaa kuin nykyään.

Vuonna 1226 Franciscus kuoli, vuonna 1228 hänet julistettiin pyhäksi, ja vuonna 1230 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin pikavauhtia valmistuneeseen pyhän Franciscuksen (ala)basilikaan. Viimeksi mainitussa tilaisuudessa Antonius oli läsnä. Myöhemmin samana vuonna Antonius saapui Padovaan, josta tuli hänen viimeinen kotinsa. Täällä Antonius kirjoitti saarnoja, jotka italiaksi julkaistuna kattavat häkellyttävät 1328 sivua.

Antonius saarnasi paastonaikana 1231 Padovassa joka päivä. Ihmiset tulivat kuulemaan häntä sankoin joukoin Padovasta ja sen lähiseuduilta, ja varhaisimman elämäkerran mukaan Antonius saarnasi ja kuunteli rippejä iltamyöhään asti. Kirkot eivät enää riittäneet, kun kansaa saattoi olla koolla jopa 30 000 henkeä, joten Antonius saarnasi avarilla aukioilla. Kauppiaat odottivat kiltisti saarnan loppuun ennen kuin alkoivat myydä tavaroitaan.

Elämänsä loppupuolella Antonius vetäytyi hieman Padovan ulkopuolelle Camposampieroon. Siellä hän vietti aikaa, rukoili ja saarnasi hieman erikoisessa paikassa, nimittäin fransiskaanien erakkomajan lähellä sijainneessa pähkinäpuussa, johon hänelle oli rakennettu pieni maja tai taso. Paikalla sijaitsee nykyään pieni kappeli, ”pähkinäpuun pyhäkkö”, jonka seinillä on freskoja Antoniuksen ihmeistä.

Antonius alkoi tuntea olonsa heikoksi 13.6.1231. Kuolema oli lähellä. Antonius pyysi, että hänet vietäisiin Padovaan. Antoniuksen kunto heikkeni entisestään matkalla, joten veljet päättivät pysähtyä Arcellassa klarissojen luostarin yhteydessä olleeseen taloon. Antonius asetettiin makuulle, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näkee, hän vastasi: ”Näen Herrani”.

Antonius pyysi veljiään laulamaan kanssaan seitsemän katumuspsalmia, ja jaksettuaan melkein puoli tuntia hän (Assiduaa mukaillakseni) siirtyi onnellisesti taivaalliseen valoon. Paikalla sijaitsee nykyään Arcellan pyhäkkö, kirkko, jonka sisällä on Antoniuksen kuolinhuone.

Antoniuksen kuoleman jälkeen seurasi pieni välikohtaus siitä, kuka saisi pitää hänen maalliset jäännöksensä: arcellalaiset eivät halunneet luovuttaa ruumista, mutta lopulta piispa ratkaisi asian Padovan veljien hyväksi. Antonius kuoli pyhyyden maineessa, ja hänen haudallaan alkoi heti tapahtua paljon parantumisihmeitä. Ihmeet tapahtuivat kuitenkin vain niille, jotka olivat katuneet syntejään, ja pian rippijonot venyivätkin hyvin pitkiksi.

Yllätyksenä monille tulee se, että Antonius on historian toiseksi nopeimmin kanonisoitu pyhimys: paavi Gregorius IX julisti hänet pyhäksi 30.5.1232, vähän alle vuosi kuoleman jälkeen. Kuolinpäivä 13.6. valittiin Antoniuksen juhlapäiväksi, ja sitä päästiin siis viettämään vain kaksi viikkoa kanonisaation jälkeen. Siinä missä monille muille pyhille on novena, Antoniukselle on tredicina eli 13-päiväinen rukous, joka rukoillaan erityisesti kesäkuun alusta Antoniuksen juhlapäivään.

Kuoleman jälkeen

Antonius Padovalaisen basilikaa alettiin rakentaa pian Antoniuksen kanonisaation jälkeen, ja se valmistui vuonna 1310. Basilika on tyylikäs sekoitus romaanista ja goottilaista arkkitehtuuria, kun taas Antoniuksen nykyinen hautamonumentti on 1500-lukulaista renessanssitaidetta. Pääalttarin pronssipatsaat ovat Donatellon mestariteoksia, ja reliikkikappelissa säilytetään Antoniuksen kieltä, jonka sanotaan löytyneen turmeltumattomana ruumista siirrettäessä vuonna 1263.

Kuten sanottu, ensimmäinen Antonius-elämäkerta Assidua julkaistiin jo 1232, ja kun uusia tietoja pikku hiljaa tuli Ranskasta ja Portugalista, elämäkerrat lisääntyivät ja tarkentuivat: 1200-luvulla kirjoitettiin vielä Vita secunda, Benignitas, Raymundina ja Rigaldina. Myös ihmekertomukset ja legendat alkoivat lisääntyä, ja 1300-luvun toisella puoliskolla Arnaldo de Serranno keräsi kokoon Antoniuksen ihmeiden kirjan.

Elämäkertoja ilmestyi myös 1400-1500-luvuilla, ja kuten tämän artikkelit lähteet osoittavat, niitä kirjoitetaan myös meidän päivinämme. 1800-1900-luvun vaihteessa Antoniuksen saarnat löydettiin uudelleen ja julkaistiin, ja vuonna 1946 paavi Pius XII julisti Antoniuksen kirkon ”evankeliseksi opettajaksi”. Latinankielisten saarnojen kriittinen editio ilmestyi 1979, italiankielinen käännös vuonna 2005 ja englanninkielinen vuonna 2007.

Antoniuksen tiedetään olleen aikansa suuria saarnamiehiä ja raamatuntuntijoita, mutta toistaiseksi hänen massiivinen tuotantonsa on suurelle yleisölle vielä aivan tuntematon. 1200-lukulaisen teologian ja raamatuntulkinnan helmi odottaa löytäjäänsä, samoin kuin erään miehen vihkisormus, joka tarinan mukaan oli pudonnut mereen. Antonius tuli hätiin, ja sormus löytyi kalastajien pyydystämän kalan vatsasta.

Suomalainen pyhimysusko

19.1.2015

Tänään on talvi-Heikki eli pyhän Henrikin marttyyrikuoleman muistopäivä. Sen kunniaksi on mitä sopivinta esitellä kaksi viimeisen viiden vuoden aikana ilmestynyttä Kirjapajan kirjaa suomalaisesta pyhimyskultista, nimittäin vuonna 2009 ilmestynyt Pyhimyksiä ja paanukattoja sekä vuonna 2011 ilmestynyt Suomen kansan pyhimyskalenteri.

Edellinen, Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun kirja on saanut muiltakin blogisteilta kiitosta. Kirjaa on esitelty ainakin blogeilla Annelin lukuvinkit ja Lukemisen ilo. Jälkimmäinen tiivistää:

”Kirja on erittäin silmiä avaava kokemus, koska siinä kerrotaan paljon siitä miten pyhimykset elävät yhä nykyajan maallistuneessa kulttuurissamme, mitä ei välttämättä tule ajatelleeksi. Pyhimykset esiintyvät muun muassa ihmisten, katujen ja kaupunkien nimissä, kansanperinteessä, kuntien vaakunoissa ja nimipäiväkalenterissa.”

Toista, professori Heikki Ojan kirjaa on käsitelty ainakin täällä, täällä, täällä ja täällä. Kuten viimeinen näistä hyvin tiivistää, suomalaisen ”luterilaisuuden sisällä katolilaiset pyhimykset elivät pitkään ja voivat hyvin aina 1800-luvun lopulle asti”. Tämä oli minullekin Ojan kirjan keskeisin ja yllättävin löytö. Oja itse kirjoittaa:

”Olisi voinut odottaa, että kun uskonpuhdistus karkotti Suomessa 1500-luvulla katolisen opin ja toi tilalle luterilaisuuden, olisivat pyhimyksetkin kadonneet Suomesta vähin äänin. Mutta kävikin aivan toisin. Kun katolisen ajan messukirjojen kalentereissa 1400-luvulla mainittiin toistasataa pyhimystä, oli luterilaisissa kalentereissa ja almanakoissa ainakin kaksi kertaa niin paljon pyhimyksiä.” (s. 7)

Ojan kirjan yleinen tieto-osa on lyhyehkö, ja se sisältää joitain teologisia epätarkkuuksia tai outouksia (professori onkin tähtitieteilijä eikä teologi), kuten Turun ”protestanttinen piispa” Agricola ja ”pyhä” Tertullianus (s. 25, 14). Mielenkiintoinen on kuitenkin esitys Suomen ensimmäisistä kalentereista (Missale Aboense latinaksi ja Agricola suomeksi), almanakoista ja virsikirjakalentereista.

Tieto-osan jälkeen Ojan kirja on nimensä mukaan kalenteri. Joka vuoden päivälle on pyhimyksensä selityksineen. Oja on ansiokkaasti käynyt läpi vanhat suomalaiset kalenterit 1400-luvulta 1800-luvulle ja tuonut unohdetut pyhimykset ulottuvillemme tässä tärkeässä kulttuuriteossa.

Tämä riittää Suomen kansan pyhimyskalenterista, tästedes artikkelini perustuu kirjaan Pyhimyksiä ja paanukattoja, joka totisesti ansaitsi Vuoden kristillinen kirja -palkintonsa. Kirja on todella kiehtova tutkimusmatka suomalaiseen, katolis-luterilaiseen pyhimysuskoon.

Keskiajan Facebook ja pyhien muovaama Suomi

Heikkilän ja Suvikummun kirja on kirjoitettu ja kuvitettu erinomaisen kiinnostavasti, ja siinä on paljon oivaltavia havaintoja pyhimysuskon merkityksestä. Esimerkiksi se, että pyhimysusko avasi keskiajan ihmiselle valtavan taivaallisten ystävien verkoston, jota voisi hyvin verrata moderniin facebookkailuun (s. 18).

Jos pyhäin yhteys oli keskiajan Facebook, niin kertomukset marttyyrien tuskallisista kuolemista vastasivat nykyajan kauhu- ja väkivaltaviihdettä (s. 111). Reliikit eli pyhäinjäännökset olivat vähän kuin idolien fanituotteiden keräilemistä (s. 40), ja pyhimykset attribuutteineen ja tunnusmerkkeineen edustivat kukin omaa brändiään (s. 67).

Suomen kansallispyhimys Henrik, jota esittäviä maalauksia tai veistoksia tunnetaan 33 Suomen keskiaikaisesta kivikirkosta, oli tunnettu myös muualla: Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Virossa ja Englannissa. Henrikin kultti teksteineen ja hymneineen oli ”Suomen varhaisin kulttuurivientituote” (s. 88).

Kirjailijat eivät liioittele todetessaan, että pyhimykset ovat avain ”aikaan, jolloin Suomesta muotoutui meille tuttu Suomi” (s. 9).

Pyhimykset ovat muovanneet monia suomalaisia kuntia: Perttilä on saanut nimensä apostoli Bartolomeukselta, Kaarinan kaupunki pyhältä Katariina Aleksandrialaiselta, Marttila pyhältä Martinukselta ja Mikkeli pyhältä arkkienkeli Mikaelilta. (s. 68)

Turun vaakunassa on Neitsyt Marian liljat ja kirjaimet A ja M (Ave Maria) sekä sama mariaaninen taustaväri kuin EU:n lipussa, jonka tähdet ovat nekin peräisin Marian taivaallisesta kruunusta (samat tähdet löytyvät myös kolikoistamme). (s. 69-70)

Pyhäinpuhdistus?

Yleisistä kuvitelmista poiketen reformaatio ei suinkaan merkinnyt pyhimysuskon loppua, vaan pyhimykset ja heidän juhlapäivänsä jäsensivät vielä näennäisesti täysin luterilaisenkin Suomen elämää. (s. 52) Askolassa vain sata vuotta sitten muistiin kirjattu runo rakentaa koko vuoden yhdentoista pyhimysjuhlan ympärille:

”Tuomaast kuus Kynttilää, / Kynttiläst kolme Mattii, / Matist neljä Maariaa, / Maariast viis Vappuu, / Vapust pual kolmatta Eerikkii, / Eerikist viikko Urpaanuksee, / Urpaanuksest yks Juhannuksee, / Juhannuksest neljä Jaakkoo, / Jaakost viis Perttii, / Pertist viis Mikkoo, / Mikost viis Pyhämiässee, / Pyhämiässest seittemän jouluu.” (s. 60)

Näistä meille nykyäänkin hyvin tunnetut Vappu ja Juhannus ovat siis pesunkestäviä katolisia pyhimysjuhlia: Vappu on keskiaikainen abbedissa Valborg, Juhannus taas tietysti Johannes Kastaja. (s. 60-61)

Reformaatio ei siis poistanut pyhimysten juhlapäiviä, eikä se myöskään lopettanut kirkkojen vihkimistä pyhimyksille. Keskellä puhdasoppisinta luterilaisuutta 1660-luvulla vihittiin Lopen ”Santa Pirjo” eli pyhän Birgitan puukirkko, ja hieman myöhemmin Paimion Pyhän Mikaelin kirkko. (s. 64)

Myös Kalevalassa kristilliset pyhimykset ovat tärkeässä roolissa, ja kansalliseepoksemme todistaakin pyhimysuskon vahvasta vaikutuksesta 1800- ja 1900-luvuilla. ”Esimerkiksi runonlaulajien Marjatta on kehittynyt neitsyt Mariasta, Annikki pyhästä Annasta ja Tapani ensimmäisestä kristillisestä marttyyristä Stefanoksesta.” (s. 55)

Eivätkä pyhimykset ole minnekään kadonneet: viimeisen sadan vuoden aikana luterilaisia kirkkoja on nimetty ympäri Suomea vähintään 15 eri pyhimykselle. (s. 64) Turun tuomiokirkossa säilytetään edelleen pyhän Pancratiuksen pyhäinjäännöksiä (s. 12), ja suomalaiset kalamiehet tuntevat edelleen pyhille Andreaalle, Pietarille, Henrikille ja Johannekselle osoitetun rukouksen:

”Anna, Antti, ahvenia, / Pekka, pieniä kaloja, / Heikki, hevosen kokoisia, / Jussi, vielä julmempia!”  (s. 26)

Lopuksi: Suomalaisia pyhiinvaellusreittejä

Heikkilän ja Suvikummun kirja sisältää myös hyödyllisen oppaan pyhimysten tunnistamiseksi: Pietarilla on avain, Paavalilla miekka, jne. Se neuvoo myös, mistä kaikkialta voi löytää keskiaikaisen Suomen suosituimmat pyhimykset (patsaan tai maalauksen muodossa) Marian, Henrikin, Yrjön, Olavin, Birgitan, Laurin, Mikaelin ja Katariinan.

Kirjan loppuosa on myös hyvin käytännöllinen, se esittelee pyhiinvaellusreittejä ympäri Suomea. Pyhiinvaelluksia voi räätälöidä itse keskiaikaisiin kivikirkkoihin, mutta valmiitakin reittejä on olemassa. Suomen tärkeimmät pyhiinvaellusreitit ovat Pyhän Henrikin tie (Turku-Köyliö 120 km) ja Pyhän Jaakobin vaellus Hämeen härkätietä (Hattula-Renko 28 km). Monista muista vaelluksista saa tietoa täältä.

Pyhiinvaellusten lisäksi tai vaihtoehtona voi toteuttaa Heikkilän ja Suvikummun ”kirkko kuussa” -ohjelman eli käydä vuoden aikana 12 kiehtovimmassa pyhimyskirkossa, jotka heidän mukaansa ovat Finström, Hattula, Hollola, Isokyrö, Karjaa, Lohja, Messukylä, Rymättylä, Saloinen, Sund, Taivassalo ja Tyrvää. Mitkä ovat sinun suosikkisi?

pyhimyskalenterin kannet.indd

9516078397


%d bloggaajaa tykkää tästä: