Posted tagged ‘piispat’

Piispojen hengelliset polut

28.3.2016

Piispabuumi jatkuu ja käsittelyyn pääsee Jaakko Heinimäen toimittama huippumielenkiintoinen kokoelma Suomen ev.-lut. kirkon piispojen uskonnollisia omaelämäkertoja Piispanpolku 10 – hengellisiä matkakertomuksia (Kirjapaja 2015).

Suosittelen sydämellisesti tätä n. 300-sivuista teosta sekä piispojen uskovaisuutta epäileville että niille, jotka toivovat kaikkien teiden vievän Roomaan. Ja oikeastaan ennen kaikkea niille, joille kirkko ei merkitse mitään.

Koska aiempaa piispakirjaa esittelin temaattisesti, tällä kertaa etenen piispa kerrallaan. Se on perusteltua myös siksi, että tässä kirjassa piispat kertovat itse itsestään, ja jokaisella kirjoituksella on oma logiikkansa. Ensimmäisenä itsestään kertoo arkkipiispa Kari Mäkinen.

Arkkipiispan aatteet

Heti alkuun täytyy sanoa, että Mäkisen kirjoitus yllätti positiivisesti ja antoi pääosin oikein myönteisen vaikutelman tästä pidättyväisestä ja kiistellystä arkkipiispasta. Kirjoitus alkaa syvällisellä kastereflektiolla: Mäkinen elää perusluottamuksen varassa, joka ulottuu muistia varhaisempaan aikaan. Tämä on opettanut Mäkistä näkemään vauvakasteen viisauden. Perusluottamus ja kaste ovat yhteydessä toisiinsa.

Jo lapsuudesta Mäkinen tunnistaa yksinäisyyden ja kaipuun kokemukset, jotka yhä näkyvät hänen opetuksessaan ja kristinuskon tulkinnassaan. Nuoruusvuosiin liittyy myös hämmennys siitä, pitäisikö tulla erikseen uskoon, vai riittäisikö kaste ja tavallinen kirkon uskontunnustus. Mäkisellä ei ollut muuta kuin kirkon usko, eikä hän kokenut viidesläistyyppistä uskoontuloa.

Kansankirkollisen ja viidesläisen uskontulkinnan välinen jännite tulee esiin lähes jokaisessa piispallisessa omaelämäkerrassa. Oikeastaan vasta tämän kirjan avulla ymmärsin, kuinka jännä tilanne Suomen ev.-lut. kirkossa on vuosikymmenet ollut, kun seurakunnissa on opetettu vähintään kahdenlaista kristinuskoa. Samalla ihmettelen, kuinka paljon piispojen kuvaama sukupolventakainen viidesläisyys eroaa omista havainnoistani.

Mäkinen kirjoittaa kertomusten ja kielten maailmoista ja pohtii sitä, kuinka uskonnollinen kieli on monille vierasta ja kuinka monet miettivät maailmankatsomuksellisia kysymyksiä kirkollisen elämänpiirin ulkopuolella. Mäkinen haluaa käydä keskustelua tässä maailmassa sen omalla kielellä. Mäkinen toteaa, että Raamatun kirjat ovat peräisin samasta maailmasta kuin jossa itse elämme. Siksi ne myös voivat puhutella meitä.

”Kun Raamattu nyt on työpöydälläni, se liittää minut koko siihen maailmanlaajaan kirkkoon, jolle Raamattu on pyhä kirja.” (s. 26)

Siviilipalveluksessa mielisairaalassa Mäkinen joutui ottamaan vakavasti sen, että ”usko ei suojele ihmistä” – sairastuminen ja onnettomuus voi kohdata sekä uskovaa että ei-uskovaa. ”Se on elämän kolkko ja väistämätön todellisuus.” (s. 27) Toinen reality check hurskastelijoille tulee siitä havainnosta, että Jeesus ei tuntenut vanhuutta – muistin huononemista ja voimien vähenemistä. (s. 37) Kaikessa kaltaisemme…?

Usko ei ole Mäkiselle rationaalisen logiikan asia vaan pikemminkin liittymistä kirkon tarinaan. Kun Mäkinen toimi pappina perintöä huokuvassa Ulvilan keskiaikaisessa kirkossa, ehtoollinen alkoi asettua uskon keskukseen. Tuossa kirkossa messua oli vietetty monia sukupolvia ennen häntä, kirkkoherrojen ketju oli pitkä. Mäkisen kaunis ehtoolliskuvaus saa katolilaisen suosittelemaan Kirkkohallitukseen päivittäistä messua:

”Ehtoollisen merkitystä en kykene sanoin purkamaan ja tyhjentämään. Siinä koko elämän salaisuus on läsnä. Ehtoollinen on muistamista ja toistamista. Muistamalla ja toistamalla viimeisen ehtoollisen tapahtuma tulee todelliseksi. Kristus on leivässä ja viinissä, eikä se ole vähääkään kiinni siitä, miten paljon pappi tai osallistuja jaksaa juuri sillä hetkellä uskoa. Minulle ehtoollinen on koko kirkon sisällöllinen ydin, se on kirkas, tumma helmi kaiken inhimillisen touhun ja yrittämisen keskellä.” (s. 34)

Samuel Salmi ja Simo Peura

Pidin kovasti myös Oulun piispan Samuel Salmen tekstistä. Hän kertoo koskettavasti lestadiolaisuuden jakautumisesta 1934, siitä, kuinka kaunis kristinusko muuttui hengellisen väkivallan ja valtapelin sotatantereeksi. ”Oma hurskas isoäitini tuomittiin kadotukseen papin siunatessa hänet viimeiselle matkalleen.” (s. 47) Salmi jatkaa Torniojokilaakson lestadiolaisuuden johtohahmon, isänsä, sovittelevissa jalanjäljissä.

Teologisista opettajistaan Salmi mainitsee erityisen positiivisesti mm. Seppo A. Teinosen ja Tuomo Mannermaan. Salmi suuntautui ekumeniaan ja tutustui Taizé-veli Max Thurianiin, joka siirtyi reformoidusta kirkosta katoliseen kirkkoon. Thurianin kutsusta Salmi pääsi Johannes Paavali II:n yksityismessuun, jossa Salmi väittää paavin antaneen hänelle ehtoollisen sanoen ”Hoc est corpus meum”. (s. 60)

Konsekraatiosanoilla paavi tuskin on hostiaa Salmelle antanut, kenties normaalin liturgisen tavan mukaan sanoilla corpus Christi. Olisi ollut hyvä selittää tarkemmin, mistä tässä poikkeuksellisessa ehtoollisvieraanvaraisuudessa oli kyse. Joka tapauksessa tapahtuma oli Salmelle vaikuttava, ja ykseyden visio on hänen elämänsä johtolanka.

Salmi kirjoittaa painavaa asiaa lestadiolaisuuden nykytilasta ja sen avartumisen mahdollisuudesta. Suviseuroilla 2013 Salmi sai toimittaa ehtoollisen seuraväelle, mitä piispa ei ollut koskaan aiemmin tehnyt, ja ”rakkauden ilmapiiri oli käsin kosketeltava”. Myöhemmin SRK:n pääsihteeri kyseenalaisti tapahtuman arvon, minkä johdosta Salmi sanoo seuranneensa kyynelistä kostuneita silmiä viikkoja tapahtuneen jälkeen.

”Jotain oli kuitenkin tapahtunut: liikahdus kohti sen oivaltamista, että kristittyinä tarvitsemme toisiamme aidosti, emme vain ystävällisillä eleillä vaan sydämen yhteydellä.”

Salmi kertoo näkevänsä, että monet lestadiolaiset ”eivät voi hyväksyä toisia uskovia poissulkevaa seurakuntanäkemystä, koska heidän sydämensä tietää asian todellisen tilan”. Uudistuminen ja avartuminen onkin lestadiolaisliikkeelle kristinuskon ytimestä nouseva imperatiivi: evankeliumi edellyttää sitä! (s. 62)

Erittäin suurta sympatiaa tunsin myös lukiessani Simo Peuran artikkelia. Hänen lapsuutensa liittyy omaan sukuuni, ”Stenrothien tunnettuun pappissukuun” (s. 69), sillä se sijoittuu Laukaaseen aikaan, jolloin isoäitini eno Armas Salmenkivi oli siellä kirkkoherrana.

Teologisesti käänteentekevää Peuralle oli pääsy Tuomo Mannermaan seminaariin. Mannermaan luennot ravitsivat hengellisesti myös sielua, mikä ei ollut lainkaan tavallista yliopistoteologiassa. Peura selostaa Mannermaan ekumeenisen löydön ja Luther-koulukunnan historiaa ja toteaa, että Vatikaanille Suomen ev.-lut. kirkko on ”läheisin luterilainen kirkko” (s. 80).

Peura puuttuu muotipuheeseen kirkon moniäänisyydestä ja sanoo, että kirkossa on aina keskusteltu eri näkemyksistä. Päämääränä on kuitenkin selvyys ja totuus eikä se, että kaikki vain huutavat omaa näkemystään. Näkemysten kestävyys tulisi ratkaista perusteluilla eikä sillä, kuka sanoo tai kuinka äänekkäästi. Vastapainokseen moniäänisyys tarvitsee sitä, mikä yhdistää.

Matti Repo ja Seppo Häkkinen

Matti Repo on ensimmäinen, jonka nuoruutta joku voisi kuvata hihhuliuskovaisuudeksi kitaroineen ja apokalyptisine odotuksineen. Silti Repokaan ei varsinaisesti kokenut sellaista uskoontuloa, jota hän kerta toisensa jälkeen kuuli saarnattavan. ”En ymmärtänyt puheiden pakonomaista kääntymyspainotusta kerta toisensa jälkeen.” (s. 105) Kiinnostus pelastuskysymystä kohtaan vei lopulta opiskelemaan teologiseen.

Teologisessa Repo erikoistui dogmatiikkaan ja kuunteli Seppo A. Teinosen opetusta Vatikaanin II kirkolliskokouksesta. Hän osallistui kahdesti Teinosen järjestämälle opintomatkalle Espanjaan. Teinonen patisti opiskelijansa opettelemaan katolisen messun kaavan ulkoa espanjaksi, mistä Repo sai kielikurssin lisäksi syvemmän ymmärryksen jumalanpalveluksen rakenteesta ja oivalluksen messun paikasta kristityn elämän keskuksena.

Repo kirjoittaa ekumeniasta ja siitä, kuinka luterilainen tunnustus ei halua erottaa luterilaisia muista kristityistä vaan viitata yhteiseen katoliseen ja apostoliseen uskoon. Se on siis silta muiden kristittyjen luokse.

Seppo Häkkinen aloittaa kasteestaan, jonka varassa hän uskoo olevansa Jumalan lapsi ja taivaan perillinen. ”Kun minua viedään hautaan, kaste on ainoa, mikä minulla on, ja sen mukana Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan lunastus.” (s. 130)

Häkkinenkin pohtii viidettä herätysliikettä ja sen pelottavia lopun ajan ennustuksia. Päinvastoin kuin Repo, Häkkinen fanitti Pro Fiden laulua ”Hän muutti kaiken”. Siinä missä Repo mietti, kuinkakohan monelle kristittynä kasvaneelle kaikki oli muuttunut, Häkkinen hankki tällä tekstillä varustetun t-paidan  muistuttamaan rippikoulun merkittävästä kokemuksesta.

Pappeudesta Häkkinen kirjoittaa, että ordinaation jälkeen pappi on aina pappi. Pappeus on kokonaisvaltaista ja pätee joka hetki. Katolilaisen ilo vaihtuu taas ihmetykseen, kun Häkkinen siirtyy Kirkkohallitukseen kirkkoneuvoksen virkaan, joka ei samalla lailla tue hengellistä elämää, ja palaa ”istumaan kirkon penkissä seurakuntalaisten keskelle” (s. 162). Mitä tapahtui pappeudelle? Konselebroimaan siitä!

Björn Vikström ja Irja Askola

Björn Vikströmin luku oli myös pääosin iloinen yllätys. Arkkipiispaisä John sai innostumaan teologiasta, äiti Birgitta taas opetti ”rakastamaan kirkkoa ja puolustamaan sitä joka tilanteessa” (s. 169). Tämä siitä huolimatta, että Birgitta oli hyvin turhautunut ”niihin fossiileihin, joita meidän Herramme puutarhassa vieläkin kulkee” (s. 179).

Vikström kirjoittaa paljon ja kauniisti vaimonsa tuesta, rukouksen sävyttämästä perhe-elämästä ja lasten kriittisistä kysymyksistä, jotka pakottavat hiomaan perusteluita ja miettimään asioita uudelleen. Lapset ovat paljon isäänsä radikaalimpia monissa asioissa. No, Björnkin torjui aikanaan tiukasti ajatuksen piispuudesta – suvun kiintiö oli jo täynnä. Toisin kävi.

Vikström on saanut vaikutteita ruotsalaiselta (Irenaeustakin tutkineelta) Gustaf Wingreniltä, jota innoitti tanskalainen Grundtvig. Perusteema on ”ensin ihminen, sitten kristitty”. Ensin luominen, sitten lunastus; ensin laki, sitten evankeliumi. Vikström pohtii myös vähemmistöidentiteettiä ruotsinkielisenä ja jatkaa siitä ennalta-arvattavasti mm. sukupuolivähemmistöihin (joita muut piispat eivät käsittele).

Kun muut piispat kirjoittavat n. 30 sivua, Irja Askolan juttu on vain kahdeksansivuinen, ja siitäkin suurehko osa on runoutta. Positiivisina pointteina panin Askolan luvusta merkille kansainvälisyyden ja kristinuskon inspiroivan, horisontteja avaavan luonteen. ”Kristinusko avasi portteja sinne, mistä muutoin olisin ollut osaton, tyystin tietämätön.” (s. 204)

Askolan nuoruudessa tapahtui jotain, mikä on jättänyt häneen pysyvän jäljen. Eräs seurakunnan työntekijä totesi baletista, ettei se sovi Kristuksen morsiamelle: ”On tehtävä valinta.” Tämä pietistinen uskovaisuuskäsitys haavoitti Askolan sielua, ja siitä lähtien hän on ollut herkkä hengelliselle väkivallalle: ”oman vakaumuksen mahtipontinen käyttö jonkun toisen elämän säätelemiseen saa minut yhä puolustusasemiin”. (s. 204)

Kaarlo Kalliala ja Tapio Luoma

Turun piispa Kaarlo Kalliala on pohdiskeleva, sivistynyt ja taitava kielenkäyttäjä. Kallialakin on dogmaatikko ja Teinosen oppilaita. Teinonen oli ”energinen, räiskyvä, älykäs, nopea ja hauska” (s. 227). Kalliala siteeraa myös mieluusti Karl Rahnerin 70-vuotishaastattelua, jossa hän toteaa haluavansa teologinakin olla ennen kaikkea ihminen, kristitty ja pappi, ei niinkään ”tiedemies”.

Teologia on Kallialalle ”elämänymmärtämisen projekti ja maailmantajuamisen prosessi”. Koen sielunveljeyttä Kallialaan, joka ihmetteli opiskeluaikanaan, kuinka muiden mielestä hänen fundeerauksensa olivat ”elämästä irtautunutta teoretisointia – juuri elämäähän minä yritin ymmärtää ja siitä keskustella”. (s. 230)

Kalliala kertoo myös saaneensa iloa dominikaani-isä Martti Voutilaisen Tuomas Akvinolaisen teologiaa käsitelleistä luennoista. Akvinolaiselta Kalliala ammentaa avaruutta sovitusoppiin: syyllisyys ja sen poistaminen eivät ole ristin ainoa funktio, vaan se voi olla myös erillisyydestä yhteyteen pelastava voimateko tai lunastus mielettömyydestä mielekkyyteen.

Espoon piispa Tapio Luoma kertoo nuoruutensa radionkuunteluharrastuksesta ja (jälleen) 70-luvun pietismin värittämästä seurakuntatodellisuudesta, jossa seurakunta-aktiivi oli yhtä kuin ”uskovainen”, ja siihen taas kuului yleensä julkinen evankeliointi ja varsin määritelty elämäntapa.

Luoma mainitsee olleensa kiinnostunut apologetiikasta ja päätyneen sitä kautta tutkimaan väitöskirjassaan skotlantilaisen Thomas E. Torrancen käsitystä teologian ja luonnontieteiden suhteesta. Tätä kautta avautui myös ovi ekumeniaan, tosin tällä kertaa barthilaiseen, reformoituun suuntaan.

Jari Jolkkonen

Kirjan viimeinen muttei vähäisin (itse asiassa mielestäni paras) luku on Kuopion piispa Jari Jolkkosen kynästä. Lukija viedään itäisen Ilomantsin metsiin, ”ulkomaille Helsinkiin”, C.S. Lewisin ”ilon pistoksiin”, ”Räisäs-herätykseen” ja sen sammuttua messuun, jossa Raamattu on kotonaan. Herätysliikkeiden heikkoudet ja vahvuudet saavat ansaitsemansa huomion, ja modernin teologian suuntaukset tulevat maallikollekin tutuiksi.

Jolkkosen oppinut ja samalla viihdyttävä teksti antaa dogmatiikan ja ekumenian peruspakkauksen ja sisältää paljon osuvia tiivistyksiä. Luterilainen identiteetti ei tarkoita ”hautautumista bunkkeriin, josta tulitetaan vieraita vaikutteita”, muttei myöskään ”antautumista prostituutioon, jossa hyväksytään kritiikittömästi kaikki muotivirtaukset” (s. 295).

Jolkkonenkin korostaa, että luterilaiset tunnustuskirjat puolustavat yhteistä (katolista) kristillistä uskoa, ”ei mitään Wittenbergissä tuunattua light-versiota” (s. 292). ”Ensisijaisesti olemme kristittyjä, toissijaisesti olemme lännen katolisia kristittyjä ja kolmanneksi olemme luterilaisia kristittyjä.” (s. 293) Reformaatio vastusti 1200-1500-lukujen uusia keksintöjä ja halusi palata vanhaan kunnon katolisuuteen.

Jolkkonen myöntää, että roomalaiskatolinen kirkko on Trentossa ja Vatikaani II:ssa omaksunut niin paljon luterilaisten uudistajien vaatimuksista, että se on nykyluterilaisten olemassaolon kannalta melkein huolestuttavaa. Hän paljastaa myös miettineensä vuosia fransiskaanimunkiksi ryhtymistä, mutta maailma ja luterilaisuus veivät kuitenkin voiton.

Ilomantsi on Suomen ortodoksisin paikkakunta, joten Jolkkonen pohtii paljon myös suhdettaan idän kristillisyyteen, jonka eittämätön vahvuus on rikas liturginen perinne. Jolkkonen päätti kuitenkin pysyä kastekirkossaan: ”Miksi lähteä etsimään idästä lahjaa, jonka on jo lännestä löytänyt?” (s. 289) Päätökseen vaikuttivat myös keskustelut eräiden tiukemman sortin ortodoksien kanssa:

”Vakavasti jotkut heistä – erityisesti luterilaisuudesta kääntyneet – tuntuivat miettivän sitä visaista kysymystä, miten sekä heresiaan että skismaan langenneet luterilaiset voisivat palata oikeaan ortodoksiseen uskoon välttyäkseen vihasta, vaivasta, vaarasta ja hädästä Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä. Päätin jättää heidät pohtimaan rauhassa näitä kysymyksiä.” (s. 290)

Jolkkonen valittelee virallisten luterilais-ortodoksisten oppikeskustelujen katkeamista ”mitä ilmeisimmin oman kirkkomme taitamattomuuden seurauksena” (s. 291). Kätketty kritiikki arkkipiispan suuntaan pätee muutettavat muuttaen myös ns. ”tunnustuksellisiin” piireihin:

”Luterilaiset eivät voi rakentaa vain ’1500-luvulla tehtiin suuria’ -asenteelle. Luterilainen kirkko tarvitsee nöyryyttä kuunnella Jumalan ilmoitusta ja palata siihen, nöyryyttä kuunnella toisten kirkkojen uskonkokemusta ja oppia niistä. Siksi ekumenialle ei ole vaihtoehtoja.” (s. 291)

9789522883025

Luterilaiset piispat lähikuvassa

12.10.2015

”Ei kahta ilman kolmatta” pätee taas, kun Paavali Juustenin ja Simo Heinisen jälkeen päätämme sarjan Suomen piispoista Heikki-Tapio Niemisen teokseen Piispainkronikka – Sodanjälkeiset arkkipiispat, piispat ja kenttäpiispat lähikuvassa (Toinen, uudistettu painos 2012). Olemme siis saapuneet omaan aikaamme ja saamme tutustua lähemmin niihin miehiin, jotka ovat johtaneet Suomen ev.-lut. kirkkoa viime vuosikymmeninä.

Ensin muutamia yleisiä kommentteja. Olen maininnut kahdelle tapaamalleni nykypiispalle lukeneeni heistä tästä kirjasta. Molemmat piispat sanoivat, että kyseessä oleva kirja ei ole kovin hyvä. Siinä on kuulemma jopa selkeitä asiavirheitä. Tällä varauksella esittelen tämän kirjan, joka kuitenkin minulle oli mielenkiintoinen, koska en aiemmin tuntenut lähemmin moniakaan Suomen luterilaisista piispoista (sama pätee varmasti useimpiin lukijoihin).

Kirjasta välittyvä vaikutelma piispoista on pääosin positiivinen. Piispojahan pidetään yleisesti melko voimattomina vaikuttajina, heikkoina hahmoina, jotka tasapainottelevat kirkon eri laitojen ja yhteiskunnan ristipaineessa pyrkien kiltisti miellyttämään kaikkia. He eivät puhu rohkeasti yhteiskunnan epäkohtia vastaan eivätkä johdonmukaisesti määrittele tai valvo luterilaisen kirkon oppia. Kirjaan tutustumalla näkee, mitä kaikkea piispat ovat tehneet.

Luterilaisella kirkolla on ollut paljon hyviä piispoja, ja jotkut heistä nousevat teologisesti erittäinkin korkealle tasolle. Toisaalta on kuitenkin sanottava, että hirvittävän paljon luterilaisten piispojen ajasta ja energiasta on kulunut kaikenlaisissa kirkollisissa työryhmissä ja neuvostoissa istumiseen. Piispojen esittelyt täyttyvät tällaisista byrokraattisista ansioista.

Pyrin tässä artikkelissa kuitenkin keskittymään kirjan sisällölliseen antiin. Poimin parhaita paloja ja esittelen tämän blogin kannalta mielenkiintoisimpia aiheita. Kirja on strukturoitu kronologisesti hiippakunta kerrallaan, seuraavassa etenen sen sijaan temaattisesti.

Kirkko, sekularismi ja työväenliike

Aloitetaan ajallemme akuutista aiheesta eli kirkon suhteesta maallistuvaan maailmaan. Tätä käsittelee erinomaisesti yksi kirjan positiivisista yllätyksistä, minulle aiemmin tuntematon Tampereen piispa 1966-1981 Erkki Kansanaho. Kansanaho oli hämmästyttävän tuottelias teologi: hän sai julkaistua lähes 50 (!) tieteellistä työtä (s. 84).

Maallistumisen ongelmasta Kansanaho ajattelee, että kirkon pitäisi keskittyä etsimään ”teologisia ja hengellisiä keinoja sekularismin torjumiseksi” (s. 88). Myöhemmin samalla sivulla Kansanaho jatkaa kuin paavi Franciscus konsanaan:

”Kirkon ei tulisi mennä mukaan kaikenlaisiin tämän ajan pikkuasioihin. Sen ei tule pyydellä anteeksi omaa olemassaoloaan. Sen ei myöskään tule etsiä suosiota pyrkimällä olemaan samaa mieltä yleisen mielipiteen kanssa. Sitä vastoin kirkko tarvitsisi nyt lujaa ja rakastavaa isällistä otetta. Otteen ei tulisi kuitenkaan olla kova eikä määräävä, vaan rakastava”

Samantyyppistä ajattelua edustaa Kuopion nykyinen piispa Jari Jolkkonen: ”Mielestäni kirkko pystyy parhaiten palvelemaan suomalaisia olemalla rohkeasti kirkko. (…) Kirkon on herkällä korvalla kuunneltava ihmisiä ja aatteita, mutta mikäli se liian herkästi lähtee seuraamaan erilaisia muotivirtauksia, se ei menesty. Kirkon on toimittava oman sanomansa ja traditionsa pohjalta.” (s. 242)

Jolkkonen jatkaa korostaen liturgista ja hengellistä elämää sekä tarvetta oppia ”vastaamaan naturalismin haasteeseen”. ”Kun nykyisin on muotia ajatella, että Jumalaa ei tarvita maailman selitysperusteena tai muutenkaan omassa elämässä, olisi tärkeää, että pystyisimme tuomaan esille kristillisen uskon älyllisen ja eettisen voiman. Naturalismi on lopulta aika onttoa, kristinusko puhuttelee kokonaisvaltaisesti.” (s. 242-243)

Aiheeseen vähintään etäisesti liittyvä mielenkiintoinen historiallinen vertailukohta on kirkon suhde vasemmistoon tai työväenaatteeseen. Se tulee kirjassa usein esille eri piispojen yhteydessä, eikä ihme, sillä tarina on traagisesta taustastaan huolimatta kaunis ja sen sanoma rohkaiseva.

Helsingin piispa 1991-2010 Eero Huovinen taustoittaa: ”Kansalaissodan aikana vasemmistolainen työväenliike piti kirkkoa oikeiston kirkkona. (…) Suuri osa työväenliikkeen kannattajista seisoi 1900-luvun alkupuolella toisella puolella aitaa kuin kirkko.” (s. 292) Tampereen piispa 1981-1996 Paavo Kortekangas toteaa, että lähtiessään ateistisesta lähtökohdasta ”työväenliike ei kirkon mielestä ole ollut oikeassa” (s. 93).

Talvi- ja jatkosodan jälkeen kirkon yksi tärkeistä tehtävistä oli suhteiden rakentaminen työväestön kanssa (s. 146). Oulun piispa 1943-1954 Väinö Malmivaara viittasi paimenkirjeessään työväestön avautumiseen kristilliselle julistukselle. Hän kehotti tarttumaan kädenojennukseen ”lämpimin sydämin”. ”Saamme uusia ystäviä ja iloitsemme heistä.” (s. 114)

Murroksesta kertoo myös Tampereen piispa 1945-1966 E.G.Gulinin keskustelu Väinö Linnan kanssa. Piispa viittasi pääministeri emeritus Edwin Linkomiehen tuolloin tuoreeseen Täällä Pohjantähden alla -arvioon, jossa Linkomies tunnusti vuoden 1918 jälkiselvittelyjen olleen ”häpeällistä asiaa”. ”Linna totesi: ’Jos tämä tunnustetaan, työväestö antaa kaiken anteeksi.’ ’Nyt se on tunnustettu’, Gulin vastasi.” (s. 81)

Arkkipiispa 1978-1982 Mikko Juva iloitsee siitä, että ”monet maamme sosiaalidemokraattisen puolueen johtohenkilöt puhuvat avoimesti kristillisten arvojen puolesta” ja tunnustavat, että ”syvimmiltään kyseinen aate ja kansakunnan tulevaisuus ovat keskeisten kristillisten arvojen varassa” (s. 37). Kortekangas lisää, että esimerkiksi ”ajaessaan köyhän asiaa työväenliike on ollut hyvälä asialla.” (s. 93)

Huovisen mukaan vanha kahtiajako näkyy etäisesti edelleen ja asenteet muuttuvat hitaasti, mutta kehitys on ”kulkenut koko ajan parempaan suuntaan”. Työväenliike on ”pyrkinyt maailmankatsomukselliseen ja moraalia koskevaan keskusteluun kirkon kanssa. Toisaalta myös kirkossa asiasta puhutaan uudella tavalla. Kirkon tulee olla erotuksetta kaikkia varten.” (s. 292)

Ehkä koskettavin tuokiokuva tulee arkkipiispa Kari Mäkisen kertomana. Mäkinen kysyi Huittisissa vuonna 2008 pidetyn muisto- ja siunaustilaisuuden yhteydessä työväenliikkeen veteraaneilta, mitä vuoden 1918 muisto heille merkitsee.

”Keskustelukumppanini menivät hiljaisiksi. Sitten se sanoivat, etteivät he tahtoisi sanoa asiasta enää mitään. ’Me ei haluta enää muuta kuin sovintoa’, miehet sanoivat. ’Ei me haluta enää muuta kuin sovintoa.'” (s. 57)

Kavereita katolisen kirkon kanssa

Sovinnosta työväenliikkeen kanssa pääsemme luterilaisen kirkon sovintoon katolisen kirkon kanssa. Arkkipiispa 1982-1998 John Vikströmistä kertova luku tuo esille Suomen esimerkillisen ekumeenisen ilmapiirin sekä Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista, jonka hyväksymistä Vikström luonnehtii piispainkokouksen tärkeimmäksi päätökseksi. (s. 44)

Tampereen piispa Matti Repo selittää asiakirjan olevan merkittävä siksi, että ”siinä on löydetty pitkälti yhteisymmärrys kiistakysymyksestä, joka viidensadan vuoden ajan on erottanut luterilaiset ja katolilaiset toisistaan”. Tämä on ”olennaisin opinkohta”, ja sen yhteisen ymmärtämisen pohjalta voidaan ”rakentaa muidenkin opinkappaleiden osalta uutta”. (s. 106)

Repo luonnehtii katolisen ja luterilaisen kirkon välejä Suomessa erittäin hyviksi. ”Keskinäinen tuntemus on lisääntynyt ja luottamus keskustelukumppaneihin kasvanut.” Suomalaista ekumeniaa leimaa siis luottamus, jossa ei ole kielteistä ennakkoasennetta toiseen, vaan ”toista osapuolta pidetään kristittynä, joka yhtä vilpittömästi palvoo samaa kolmiyhteistä Jumalaa kuin me”. (s. 105)

Eero Huovisen mukaan katolinen kirkko on luterilaisille sekä luontevin että vaikein ekumeeninen keskustelukumppani. (s. 291) Tässäkin yhteydessä viitataan Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista, mutta kuka selittäisi meille, mitä se vanhurskauttamisoppi oikein meinaa? Sen tekee Tampereen piispa 1997-2008 Juha Pihkala, dogmatiikan dosentti:

”Pelastuksessa on kyse kokonaisen ihmisen todellisesta yhteydestä todelliseen Jumalaan. Vanhurskauttaminen ei ole vain Jumalan suopeutta ihmiselle, vaan se luo todellisen ja olemuksellisen yhteyden Jumalaan. (…) Ihminen yhdistyy Jumalaan uskossa ja läsnäolevan Kristuksen kautta.” (s. 102)

Pihkala kertoo tehneensä väitöskirjan saksalaisesta Hans Asmussenista, joka jo ”ennen sotia etsi yhteyksiä katoliseen kirkkoon ja katolisuuteen, ja ennakoi jo 1940-luvun lopulla sitä, mikä sitten tapahtui Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa.” Asmussen avasi Pihkalan silmät moniin kirkkokäsitystä koskeviin asioihin ja asetti kyseenalaiseksi eräitä katolisuutta koskevia ”protestanttisia päähänpinttymiä”. (s. 101)

Mainittakoon vielä, että Oulun piispa 1954-1963 O. K. Heliövaara viittaa katoliseen käsitykseen piispuudesta vihkimis-, opetus- ja hallintovaltana ja pitää tätä jakoa käyttökelpoisena luterilaisessa kirkossa: ”Se soveltuu Suomen oloihin.” (s. 119) Helsingin piispa 1982-1991 Samuel Lehtonen taas sanoo saaneensa ”tavattoman paljon” Tuomas Kempiläisen, ”syvällisen katolisen rukoilijan” ajatuksista, vaikkei kaikkeen voikaan luterilaisena yhtyä. (s. 288)

Homoseksuaalisuus ja naispappeus

Helsingin piispa Irja Askola tuo ekumeniaan hieman erilaisen näkökulman. Hän kiinnittää huomiota ristiriitoihin kirkkojen sosiaalieettisissä näkemyksissä. ”Tällaisia asioita ovat esimerkiksi abortti, homoseksuaalisten tai sukupuolisten vähemmistöjen kysymykset, perhekäsitykset, sota ja rauha. Meidän opetuksemme näistä asioista poikkeaa toisistaan. Tällöin on selvää, että yhteinen nimittäjä jää varsin pieneksi.” (s. 297)

Tässä painotus on melko erilainen kuin Matti Revolla, joka korostaa entistä suurempaa luterilais-katolista yksimielisyyttä: ”erottavia asioita nousee esille aikaisempaa vähemmän” (s. 105). Kontekstit ovat kuitenkin erilaiset: Askola puhuu yhtenäisen Euroopan rakentamisesta, Repo luterilais-katolisista oppineuvotteluista. Oppineuvottelutkin joutuvat tietysti ennen pitkää sosiaalieettisten ongelmien eteen.

Espoon piispa 2004-2012 Mikko Heikka on suorapuheisin luterilaisen kirkon myönteisestä kannasta homoseksuaalisuuteen: ”Kaikille on myös selvää, että kirkko hyväksyy homoseksuaalisuuden. Kirkko tukee homoseksuaaleja siinä, että he rakentavat kestävää parisuhdetta.” (s. 309)

Heikommin mutta samansuuntaisesti Mikko Juva toteaa: ”Mielestäni me lyömme heitä farisealaisittain, sen sijaan että jättäisimme heidän asiansa Jumalan ja heidän välisekseen asiaksi.” Seksuaalimoraalissa muodot muuttuvat, mutta olennaiset perusasiat pysyvät muuttumattomina. Niitä ovat ”toisen ihmisen huomioon ottaminen ja kunnioitus ja toisaalta uskollisuus parisuhteessa”. (s. 37)

Arkkipiispa 1998-2010 Jukka Paarma esittää, ettei homoseksuaali ole yleensä itse valinnut identiteettiään ”eikä tällöin voi olla identiteetistään myöskään moraalisesti vastuussa”. ”Jos tällainen ihminen löytää toisen, johon hän rakastuu, ja jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, siitä sopii kiittää Jumalaa, Paarma sanoo.” (s. 52)

Arkkipiispa Kari Mäkinen on näkyvästi ja ”henkilökohtaisesti asettunut näiden seksuaalivähemmistöjen taakse”. Nyt käytävä keskustelu on osa prosessia, jossa ”käsitys seksuaalisuudesta muuttuu”: sitä ei enää nähdä suvun jatkamista koskevana kysymyksenä, vaan sitä tarkastellaan kahden ihmisen läheisen ihmissuhteen täydellistäjänä. Tästä näkökulmasta homosuhde täyttää vastaavan fuktion kuin heterosuhdekin. (s. 58)

Samassa hengessä Porvoon piispa Björn Vikström toteaa, että homoseksualismia vastustavat Raamatun kirjoittajat olivat ”oman aikansa ja yhteiskuntansa lapsia”. Jos homokysymyksestä tehdään raamattukysymys, niin joudutaan samaan veneeseen vanhojen orjuuden ja kreationismin puolustajien sekä naisteologien ja -kanttorien vastustajien kanssa. ”Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseksi meillä tulisi myös olla kaava.” (s. 202-203)

Irja Askola on samoilla linjoilla. Hänen raamattunäkemyksensä mukaan homoseksuaalisuudesta puhuvat raamatunkohdat ”eivät puhu siitä intiimistä suhteesta, jonka puolesta me voimme rukoilla”. ”Asiaa voi siis suoraan verrata kysymykseen, jossa joidenkin mielestä apostoli Paavalin puhekielto naisille asettaa esteen naisten vihkimiselle pappisvirkaan, joidenkin mielestä ei. Minun mielestäni se ei estä.” (s. 298)

Naispappeuskysymyksessä näyttää niin ikään vallitsevan luja piispallinen konsensus. Mikko Heikka toteaa: ”Naispappeutta koskien meillä on nyt selvät pelisäännöt. Kaikki papit tekevät naispappien kanssa työtä.” (s. 309) Heikan seuraaja, Espoon nykyinen piispa Tapio Luoma analysoi tilannetta seuraavasti:

”Pappisvirka avattiin naisille vuonna 1986. Siksi ei tästä asiasta tarvitse minun mielestäni enää keskustella. Se, että esimerkiksi evankelisen kuten myös viidennen herätysliikkeen sisällä on edelleen ryhmiä jotka vastustavat naispappeutta, ei mielestäni liity enää keskusteluun siitä, oliko päätös oikea tai väärä. Se keskustelu on käyty, ja siinä on päästy hyvään lopputulokseen. Sen sijaan nyt käynnissä oleva keskustelu on nähtävä enemmänkin sielunhoidollisesta näkökulmasta.” (s. 314)

Myös Turun piispan Kaarlo Kallialan mielestä naispappeuskeskustelu on ”käyty loppuun”, ja vaikka tietty pluralismi on välttämätöntä, ”eräissä asioissa kaikkien tulee kirkossa pitää yhtä”. Papin kohdalla se tarkoittaa, että ”papeilla on keskenään alttarin, saarnatuolin ja ehtoollispöydän yhteys”, muuten irtaudutaan toiseksi kirkoksi. (s. 74)

Näiden näkemysten valossa katolis-luterilainen ekumenia on kyllä todella ison solmun edessä. Virallisen katolisen näkemyksen mukaan naispappeuskysymys on loppuunkäsitelty – nainen ei voi olla pappi – kun taas luterilaiset piispat pitävät asiaa yhtä loppuunkäsiteltynä päinvastaiseen suuntaan: päätös avata virka naisille oli oikea, ja ”kommuunioekklesiologia” vaatii papeilta yhteistyötä naispappien kanssa.

Tällainen kommuunioekklesiologia on kuitenkin tunnetusti 2000-luvun suomalais-luterilainen uutuus. Kuten tiedetään, Oulun piispa 1980-2000 Olavi Rimpiläinen ei suostunut viettämään jumalanpalvelusta naispapin kanssa, vaan asetettuaan 1998 virkaan arkkipiispa Jukka Paarman ”hän poistui alttarilta naispapin osallistuessa vihkimystä seuranneen messun toimittamiseen” (s. 134). Silti hän sai toimia samassa kirkossa.

Henkilökohtaisuuksia

Yksi kirjan teologisesti kiehtovimmista ja positiivisimmin yllättäneistä tapauksista oli Turun piispa 1998-2005 Ilkka Kantola. Aiemmin tiesin hänestä vain sen, että hän erosi sekä vaimostaan että piispanvirasta julkisen skandaalin saattelemana ja että hänestä tuli myöhemmin kansanedustaja (mitä hän on edelleenkin). Kirjasta käy ilmi, että Kantola perehtyi opinnossaan – ironialta ei voine välttyä – moraalin ja oikean omantunnon kysymyksiin.

Kantola tutki gradussaan 1600-lukulaisen jesuiittakenraali Thyrsus Gonzalezin omatuntokäsitettä ja väitteli 1994 aiheesta Probability and Moral Uncertainty in Late Medieval and Early Modern Times. Tutkimuksen kohteiden joukossa oli katolisen teologian suuria nimiä kuten Tuomas Akvinolainen, Duns Scotus ja Francisco Suarez. Kantola avaa hiukan väitöskirjansa mielenkiintoista aihepiiriä:

”Kun Aristoteleen mukaan ihmisenä olemisen perusta on kaikille ihmisille yhteinen olemus ja siihen liittyvä yhteinen järki, tulee myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun fransiskaaniajattelun individualismissa persoonan keskukseksi tahto. Henkilöt ovat yksilöitä. Tällöin myös käyttäytymisen ennustaminen tulee huomattavasti vaikeammaksi kuin aikaisemmin. Tästä seuraa useita ongelmia moraalin, omantunnon ja omantunnon epävarmuuden kannalta. Osan väitöskirjaani muodostaa siis keskustelu siitä, mikä on yksilön henkilökohtainen vastuu ja mistä moraali rakentuu.” (s. 63)

Kantolan sanoittamana fransiskaaninen ajattelu vaikuttaa järkevältä. Tämä on stimuloiva poikkeus, sillä usein fransiskaaniteologit maalataan pahiksiksi, jotka lähes täydellisen Tuomas Akvinolaisen jälkeen aloittivat pitkän ja kohtalokkaan aatehistoriallisen alamäen kohti reformaatiota ja sekularismia. Kantola kuitenkin soveltaa tutkimuksensa tuloksia kirkkoon melko katoliselta kuulostavalla tavalla:

”Kun keskustelussa on otettu esille omantunnon auktoriteetti (…) voidaan todeta, että omatunto ei ole mikään yksinkertainen idea. Päinvastoin se on hyvin monitahoinen meissä oleva asia. Voidaan siis sanoa, että henkilö ei ole vastuussa vain siitä, että hän toimii omantuntonsa mukaan, vaan myös siitä, mitä hänen omatuntonsa sanoo.” (s. 63)

Kantola valittelee, että Suomen ”protestanttisessa kulttuurissa omatunto ymmärretään usein vain yksityisenä henkilökohtaisena tunteena”, jolloin ”yksilön ei tarvitse mitenkään perustella näkemystään” – hän voi vain vedota omaantuntoonsa. Kantola sympatiseeraa jälleen katolisempaa käsitystä:

”Roomalaiskatolinen kuten myös vastaava laajempi aatehistoriallinen traditio pitävät tällaista omaatuntoa hyvin epä-älyllisenä ja negatiivisena asiana, eivätkä siksi anna sille arvoa. Vasta perusteltu, keskustelussa testattu, vuorovaikutuksessa koeteltu omatunto on sellainen, johon voi nojautua. Tällä on merkitystä tämän päivän keskustelussa. Sen tähden yritän kuunnella muita. Esimerkiksi kirkkojenvälisessä keskustelussa pidän tätä erittäin tärkeänä” (s. 64).

Käyttäytymisen ennustettavuuden vaikeutta ja eettistä problematiikkaa sivuaa myös toinen puhutteleva tapaus, piispa Matti Sihvosen 24-vuotiaan Jussi-pojan itsemurha vuonna 1992. Sihvonen purki tunteitaan Pienessä kirjassa kärsimyksestä vuonna 1996. Hän oli kulkenut depressiota poteneen poikansa rinnalla, välillä oli ollut vapauttavia valoisampia päiviä. Sitten taas pimeys, mielettömyys, syyllistäminen ja peruuttamaton loppu, kuolema.

”Ihminen pettyy Jumalaan.” (s. 229) Piispa. Piispakin. Piispan poika. Hiljaiseksi vetää ja nöyräksi. Mieleen tulee C.S. Lewisin Muistiinpanoja surun ajalta. Kuka kehtaa puhua hurskaita siitä, että rukouksiin vastataan, että Jumalaan voi aina luottaa, että hän auttaa lapsiaan? Epäuskon ratkaisunkin ymmärtää todella hyvin. Silti tällaiseenkin pimeyteen valo voi löytää tiensä:

”’Minua ahdistavat kysymykset ja alituinen sisäinen tuska ovat riisuneet itseäni entistä enemmän kaikista yrityksistä löytää kärsimykselle järjellistä selitystä’, Sihvonen kirjoittaa. ’Sen vain tiedän, että se on vienyt lähemmäksi toisia kärsiviä, jotta voisin edes hitusen jakaa heidän tuskaansa.’ (…) ”Monelle avautuu vasta vähitellen sellainen toivon pilkahdus, että jaksaa rukoilla ja uskoa Jumalaan, joka on armollinen ja kuulee ihmisen hädän.” (s. 229)

Entäs kun kuolema alkaa kolkutella omalle ovelle? Kun voimat hupenevat ja joutuu vanhainkotiin? Päätän kirjaesittelyn arkkipiispa 1964-1978 Martti Simojokeen, joka oli Simo Heinisen mukaan ”itsenäisyyden ajan merkittävin kirkonmies”. Oltuaan puoli vuotta vanhainkodissa Simojoki sanoi: ”En voi lukea enää mitään. (…) Minulla ei ole mitään. Kun joku tulee ja kertoo minulle asioista, joissa olen ollut mukana, minä ihmettelen.” (s. 29)

Simojoki on kiitollinen hoitajista, jotka lukevat hänelle Raamattua ja virsikirjaa. Vanhainkodissa hänellä on mahdollisuus rukoilla paljon. Hän ei kuitenkaan voi paljon luottaa omiin rukouksiinsa vaan Vapahtajaan, joka rukoilee hänen puolestaan. ”Minulla ei ole mitään muuta toivoa kuin että voisin saada tämän elämäni onnelliseen päätökseen. Että pääsisin perille.” (s. 29-30)

Pyydettäessä Simojoki muotoilee heti tärkeimmät viimeiset sanottavansa: ”Muistakaa, että meidän täytyy kuolla. Eläkää sen mukaan. Tähän kytkeytyy kaikki mitä tarvitaan.” (s. 30)

 

 

Ajatuksia avioliittojupakasta

1.12.2014

Kaipa se on pakko kommentoida viime perjantain äänestystä ja yhtä sun toista siihen liittyvää. Asiaa helpottaa se, että monet nopeammat ovat ehtineet ensin, ja hyviä artikkeleita on jo riittämiin niin, ettei kaikkea samaa tarvitse toistaa.

Katolisen kirkon puolesta piispa Teemu Sippo on antanut lausunnon, samoin ortodoksien puolesta arkkipiispa Leo. Useilta Suomen evankelis-luterilaisilta piispoilta on tullut hyviä kommentteja sekä ennen että jälkeen äänestyksen: Jolkkonen, PeuraHäkkinen, Repo, Luoma, Häkkinen&Vikström.

Suurimman kohun aiheutti arkkipiispa Kari Mäkinen sosiaalisesa mediassa esittämillään kommenteilla. Reilusti toistakymmentätuhatta henkeä on eronnut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, arkkipiispan eroa vaaditaan addressissa, ja kaiken kukkuraksi arkkipiispasta on tehty kantelu kirkon kaikkiin tuomiokapituleihin.

Toisaalta arkkipiispa on saanut myös valtavasti tukea, ja useampi FB-kommentoija on ilmoittanut liittyneensä takaisin kirkkoon hänen kommenttiensa rohkaisemina. Jälleen on kirkollinen soppa keitetty, vaikka mikään kirkko ei ole päättänyt mitään, ainoastaan eduskunta, eikä sekään vielä lopullisesti. Mitä me tähän sanomme?

Kaksi hyvää vaan erilaista blogia

Enpä vielä sano mitään omaani, vaan viittaan ensin kahteen erityisen huomionarvoiseen blogiin aiheen tiimoilta. Ensisilmäykseltä ne näyttävät ristiriitaisilta ja päinvastaisilta lähestymistavoilta: ensimmäinen sanoo, että peliä ei vielä ole menetetty, toinen taas sanoo pelin olleen menetetty jo kauan sitten.

Ensimmäinen on dosentti Juha Ahvion blogi, jossa hän kehottaa kristittyjä ottamaan perjantain äänestyksen herätyskutsuna. Laki ei ole vielä voimassa, edustajat voivat muuttaa mieltään ja tuleva eduskunta voi halutessaan kumota sen. Kristittyjen on aktivoiduttava ja varmistettava, että tulevissa eduskuntavaaleissa tuetaan poliitikkoja, jotka aikovat ajaa voimakkaasti perinteisen avioliiton asiaa.

Toinen on pastori Samuli Siikavirran blogi, joka muistuttaa kristittyjä siitä, kuinka pitkälle yhteiskunta oli jo ennen tätä irtaantunut kristillisistä uskomuksista ja arvoista. Kristittyjen on suostuttava elämään vähemmistönä vastakulttuurisena voimana, aivan niin kuin kristinuskon alkuaikoina, ja opetettava sitäkin selkeämmin miehelle ja naiselle tarkoitetusta avioliitosta ja kaikille tarkoitetusta armosta.

Näennäisestä ristiriidastaan huolimatta näitä blogeja yhdistää se, että molempien rivien välistä voidaan lukea ”Haloo!” -huuto niille, jotka kuvittelevat viime perjantain merkitsevän jonkinlaista kristillisen aikakauden loppua Suomessa (tällaisia maileja kiertää uskovien keskuudessa, puhutaan siniristilipun vaihtumisesta sateenkaarilippuun yms.).

Toisaalta Ahvio on oikeassa: peliä ei ole vielä menetetty, ja jos haluamme säilyttää perinteisen sukupuolista komplementaarisuutta ja suvunjatkamista kunnioittavan avioliiton, voimme vielä vaikuttaa. Toki jokaisella on vastuu hyvästä yhteiskunnasta ja viisaasta vaalikäyttäytymisestä tulevissa vaaleissa.

Toisaalta Siikavirran analyysi on myös realistinen: ajan henki (samoin kuin muuten arkkipiispan kanta!) on ollut nähtävissä jo pitkään, ja voimme rauhallisin ja iloisin mielin valmistautua elämään vastavirrassa niin kuin ensimmäiset kristityt. Kristinusko on täysin kotonaan vähemmistönä, jopa lakia vastustavana ja vainottuna sellaisena.

Mielenkiintoinen kysymys on silti se, mitä valtavirtakirkko tekee, jos laki menee lopullisesti läpi. Ruotsissa kirkko mukautui pian uuteen lakiin. Suomessa voi mennä vähän kauemmin. Naispappeus tuli Suomeen 30 vuotta Ruotsin perässä. Ehkä sama pätee tässä, ehkä mennään nopeammin. Tai sitten kirkko jakaantuu tai kutistuu jäsenkadon myötä itse vähemmistökirkoksi. Saapa nähdä. Sen on tehtävä omat ratkaisunsa.

Hermeneuttinen ja henkilökohtainen ongelma

Kuuntelin eilen illalla Radio Deistä Patmos Lähetyssäätiön pitkän Taivaan ja maan väliltä -ohjelman, jossa Patmos-teologien Pasi Turusen ja Juha Ahvion kanssa aiheesta keskusteli Kansanlähetyksen Uusi tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela. Ohjelmasta kävi hyvin ilmi konservatiivinen kanta ja sitä puoltavat argumentit, erityisesti Juha Ahvion esittäminä, mutta siinä oli myös paljon sietämättömän naiivia retoriikkaa.

Erityisen pettynyt olin (muuten melko lailla arvostamaani) Leif Nummelaan, joka lähinnä vain siteerasi Raamattua vääristä opettajista ja valitteli pappien ja arkkipiispan epäraamatullisuutta ja uskottomuutta tunnustukselle. Nummelan mukaan ”kaikki argumentit” ovat perinteisen kannan puolella, eikä vastapuolella ole muita keinoja kuin pelottelu, propaganda ja leimaaminen.

Päivittelin itsekseni, että vastapuolta edustava kuulija saisi tästä ohjelmasta kyllä juuri päinvastaisen kuvan: Nummela pelottelee sielun kadotuksella ja hakkaa Raamatulla päähän, toisen puolen argumentteja ei ole yritetty etsiä eikä ymmärtää, kuulijoita kehotetaan poliittiseen strategisointiin, vastapuolesta käytetään pejoratiivisia termejä, jne.

Mietin pitkään, että kyllä 40 vuotta raamatuntulkinnan kanssa painineen Nummelan ja kahden vähän nuoremman mutta silti kokeneen teologin pitäisi olla (ja ovathan he!) perillä monen monista hermeneuttisista eli tulkinnallisista ongelmista, joita ”raamatullisuuteen” liittyy. Kykenemättömyys nousta simppelistä biblisismistä hermeneuttisen ongelman tasolle vain vahvistaa vastakkainasetteluja eikä varmasti edistä vastapuolen korvien avautumista.

Asia ei siis todellakaan ole niin yksinkertainen, että yksin konservatiivit ovat sitoutuneita Raamattuun ja oikeita uskovia, kun taas liberaalit eivät. Raamatun kirjaimeen vetoaja saa heti (ja oikeutetusti) vastaansa liudan esimerkkejä kohdista, joita hän ei itse seuraa, sekä kohdista, jotka on aiemmin tulkittu toisin, eivätkä ne kaikki ole suinkaan helppoja nakkeja.

Otetaan esimerkiksi konservatiivien lempikohta, Paavalin kirje Roomalaisille (luku 1). Sen lisäksi, että Paavali tuomitsee siinä liudan muitakin syntejä (miksi niitä vastaan ei käydä samanlaista kampanjaa?), muualla Paavali kieltää miehiltä pitkän tukan, naisilta rukoilun ilman päähinettä sekä puhumisen seurakunnassa, niin ja orjuudenkin hän tuntuu hyväksyvän, samoin kuin kristillinen kirkko läpi pitkien vuosisatojen. Kysymys kuuluukin, mikä Uuden testamentin materiaalista on normatiivista kaikkien aikojen kirkolle ja millä perustein.

Tämä on jo paljon hienovaraisempi ja vaikeampi keskustelu. Siinä joutuu konservatiivikin nöyrtymään, sillä liian monta kertaa historiassa konservatiivit ovat olleet Raamatun kirjaimeen vedotessaan lopulta väärässä. Ottamatta kantaa siihen, missä kaikessa, seuraavasta listasta jokainen löytänee itselleen ainakin pari esimerkkiä: geosentrismi, rotusorto, kreationismi, antiekumeenisuus, uskonnonvapauden vastustaminen, historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen vastustaminen, ehkäisyn vastustaminen, naispappeuden vastustaminen.

Mistään hermeneuttisista kriteereistä ei kuitenkaan Patmoksen ohjelmassa puhuttu, ainoastaan vääristä paimenista ja susista lampaiden vaatteissa. Vihdoin ohjelman loppupuolella eräs soittaja nosti esiin kysymyksen tulkinnoista, mutta kysymyksen esittäjä itse oli kabbalisti, mikä tarjosi Ahviolle tilaisuuden puhua (sinänsä mielenkiintoisesti) gnostilaisuudesta ja sukupuoliliikkeen uskonnollisista juurista. Nummela viittasi vanhojen kirkkojen konsensukseen ja joihinkin yleisiin raamatuntulkinnallisiin periaatteisiin sekä siihen, että suurin ongelma on se, että ”ihmiset eivät lue Raamattua”.

Tässäkin petyin vastaukseen samoin kuin silloin, kun aiempi soittaja kysyi, onko Raamatussa mitään homoliittoja tukevaa kohtaa. Yksiselitteisen kieltävän vastauksen sijaan pitäisi ainakin olla reilu vastapuolelle ja selittää, että kyllä liberaaleilla on historialliset selityksensä Raamatun kielteisille homokohdille (jotka ovat usein analogisia konservatiivien historiallisille selityksille yo. listan kysymyksissä) sekä rakkauden, tasa-arvon ja syrjittyjen puolelle asettumisen periaatteet, jotka he johtavat Kristuksen esimerkistä ja Paavalin opetuksesta.

Suurten kirkkojen konsensus on tietysti vakava argumentti perinteisen kannan puolesta kristillisessä keskustelussa. Silti on väärin sanoa, että tässä kysymyksessä tulkintaeroja ei ole, sillä nythän sellainen nimenomaan on kaikkien kirkkojen sisällä: on liberaalimpi tulkinta ja on konservatiivisempi tulkinta. Viralliset kannat eivät vain vielä ole taipuneet, paitsi esim. Ruotsissa. Pelkkä Raamatun tekstiin ja kirkon tämänhetkiseen konsensukseen vetoaminen ei riitä nyt yhtään sen enempää kuin em. vanhoissa kiistoissakaan.

Hermeneuttisen ongelman lisäksi kyseessä on yhä useammalle ja yhä enenevässä määrin hyvin henkilökohtainen ongelma. Se, että valtiot toisensa perään hyväksyvät samaa sukupuolta olevien avioliitot, on fakta, joka pitää ottaa vakavasti.

Ehkä valtiot katuvat ja palaavat takaisin, mutta todennäköisemmin eivät. Uusi tilanne alkaa olla maailmanlaajuisesti tosiasia. Kohta pitää vanhojen raamatunkohtien lisäksi alkaa oikeasti miettiä elämää homoavioliittojen keskellä.

Kuinka rakastaa lähimmäistä ja todistaa Jumalan rakkaudesta tässä tilanteessa? Saanko mennä häihin, saanko kutsua kylään? Toivotanko kaikkea hyvää, katkaisenko kaikki suhteet? Julistanko lakia, evankeliumia vai molempia, entä kumpaa ensin ja missä vaiheessa tuttavuussuhteen kehittymistä?

Mitä seuraavaksi?

Henkilökohtaisia ongelmia pitää alkaa pohtia, mutta sitä ennen luterilaisen kirkon on ratkaistava hermeneuttinen ongelma. Siihen tarvittaisiin (kuten jotkut piispat ovatkin sanoneet) perusteellinen tutkimus avioliitosta, ja perusteellinen tutkimus raamatullisista ja teologisista argumenteista puolesta ja vastaan, sellainen kuin naispappeuskiistan aikaan Eero Huovisen kirja Nainen ja pappisvirka.

(Toivon esitteleväni ko. kirjan tulevaisuudessa tällä blogilla tarkemmin, sillä se osoittaa erinomaisesti tällaisten suurten teologisten kiistojen hermeneuttiset syvyydet.)

Kirkon tutkimuskeskus onkin oikeastaan tämänsuuntaisen kirjan tuottanut (kirjoitin siitä lyhyen esittelyn vuosia sitten). Ehkä tarvittaisiin päivitetty versio, joka keskittyy nimenomaan kysymykseen avioliitosta. Sitten tarvitaan sitä, että nämä argumentit tehdään tunnetuiksi ja keskustelu käydään sivistyneellä tavalla ja korkealla tasolla. Tarvitaan reiluutta toisinajattelevia kohtaan, yritystä ymmärtää heitä mahdollisimman oikein. Keskustelu tulee käydä siitä, mikä tulkinta on paras ja oikein, eikä se saa jäädä 1500-lukulaiseksi anateemojen heittelyksi.

Vaikka monet toista toivovat, on täysin varmaa, että keskustelu tulee jatkumaan kirkossa kiivaana. Kunpa se ei vain jumittuisi samojen argumenttien toisteluun ja toisten leimaamiseen, vaan lähtisi aina liikkeelle vastapuolen tähänastisista parhaista ja kunnioitettavimmista argumenteista.

Kirkosta eroamiset tulevat myös jatkumaan. Tähänastisen uutisoinnin mukaan osa eronneista on ottanut yhteyttä Lähetyshiippakuntaan ja ortodoksiseen kirkkoon. Katolinen kirkko ei kuulemma ole saanut yhteydenottoja, tosin itse olen kuullut ainakin yhdestä harkitsijasta sekä siitä, että kirkon johdantokurssilla olisi tänä syksynä poikkeuksellisen paljon väkeä.

Halu siirtyä kristilliselle perinteelle uskollisempaan seurakuntaan on täysin ymmärrettävä. Sen sijaan kevytmielinen kirkosta eroaminen kirkottomaan yksilökristillisyyteen on kaikkea muuta kuin Raamatun totuuden puolustamista; Uudesta testamentista ei löydy yhtäkään sooloilijakristittyä ilman yhteyttä seurakuntaan ja sitä kautta kokonaiskirkkoon.

Mielestäni katolisella kirkolla Suomessa on historiallisista ja ekumeenisista syistä erityinen vastuu siitä, että kirkkoonsa pettyneitä (ja sitä rakastavia!) luterilaisia tuetaan ja ollaan tarvittaessa myös valmiina ottamaan vastaan. Edustamme Suomessa luterilaisten tavoin pääasiassa läntistä kristinuskoa, minkä vuoksi luterilaisuus voi integroitua katolisuuteen paljon helpommin kuin itäiseen ortodoksiaan.

Paavi Benedictus XVI:n anglikaaneja varten perustamaa ordinariaattirakennetta tai jotain vastaavaa tulisi vakavasti harkita myös luterilaisille. Kuten piispa Repo alussa linkatussa jutussaan rivien välissä antaa ymmärtää, katolisessa kirkossa hermeneuttiseen ongelmaan on toimiva ratkaisu Pietarin virassa.

Loppukaneetti

Alkaa olla jo myöhä, ja jotkut lukijat ovat jo varmaan jonkin aikaa odottaneet päivän postausta. Myöhäinen julkaisuajankohta johtuu osin ulkomaanmatkastani, jolta palasin muutamia päiviä sitten. Kerronkin lopuksi erään valaisevan ja ehkä varoittavankin esimerkin matkaltani. Tapasin nimittäin Bratislavassa elämäni ensimmäisen vanhakatolisen käännynnäisen.

Kyseessä on nuori erittäin oppinut slovakkiteologi (joka tuntee hyvin myös suomalaisen teologian!), joka kasvoi roomalaiskatolisessa kirkossa mutta päätyi lopulta jättämään sen siksi, että hänen kokemuksensa mukaan se toimi Slovakiassa paljon enemmän poliittisella voimalla kuin evankeliumin ja Vatikaani II:n opetuksen esimerkillä.

Hänellä oli henkilökohtaisia kokemuksia LGBT-väestä, ja kirkon negatiivinen suhtautuminen heihin sai hänet jättämään kirkon ja siirtymään liberaaliin Utrechtin unionin vanhakatoliseen kirkkoon, josta hän sanoi löytäneensä ”katolisuutta alhaaltapäin”. Kuuntelin tarinaa surullisena, mutta toisaalta iloitsen siitä päinvastaisesta esimerkistä, jota paavi Franciscus antaa. Hänkin haluaa vilpittömän keskustelun, ymmärrystä, parhaiden argumenttien penkomista ja asian perusteellista harkintaa.

Avioliittokeskustelu on hyvä tilaisuus herätä vastuuseemme yhteisestä hyvästä, hyvä tilaisuus puhua avioliitosta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja Jumalan kauniista suunnitelmasta tätä kaikkea varten. Se on tilaisuus osoittaa, että kristinuskossa ei ole kyse syrjinnästä eikä poliittisesta sodasta vaan evankeliumin ilosanomasta, joka muuttaa kaiken (tarvittaessa myös homoelämän, kiitos Leif Nummelalle linkkivinkistä).

Siispä ensi maanantaina on luvassa blogi siitä, mistä kristinuskossa on ytimeltään kyse. Käsittelyyn tulee paavi Franciscuksen ohjelmallinen teksti, apostolinen kehotuskirje Evankeliumin ilo. Ei muuta kuin iloisesti kohti ensi viikkoa!


%d bloggaajaa tykkää tästä: