Posted tagged ‘Paulus Juusten’

Agricolan perintö

11.4.2016

Jos keskivertosuomalaisen tiedot Mikael Agricolasta ovat niukat, niin vielä heikommin lienee Paulus Juusten -tietämyksen laita. Tätä blogia lukeneet saattavat tosin muistaa jutun Juustenin piispainkronikasta. Simo Heininen teki suomalaisille suuren palveluksen vuonna 2012, kun hän (tai Edita) julkaisi teoksen Agricolan perintö – Paulus Juustenin elämä. Viime viikolla esitelty Agricola-elämäkerta sai täten arvoisensa jatko-osan.

Paulus eli Paavali (Heininen suosii latinankielistä muotoa) Juusten oli Agricolan seuraaja monessakin mielessä. ”Heidän ikäeronsa oli runsaat kymmenen vuotta, ja heidän elämänjuoksunsa kulki samoja latuja Viipurin koulusta Turun piispantaloon ja kouluun, sieltä Wittenbergin yliopistoon, edelleen koulumestariksi Turkuun ja viimein piispaksi.” (s. 167) Martti Skytte vihki molemmat papiksi, molemmat olivat Lutherin ja Melanchthonin oppilaita, ja molemmat saivat kärsiä Venäjän-matkan vaivat.

Heinisen kirja sisältää mielenkiintoisen Agricola-Juusten-aikajanan (s. 168) ja hyödyllisen Juusten-itineraarin (s. 175). Juusten syntyi n. 1520, vihittiin papiksi 1540, lähti Wittenbergiin opiskelemaan 1543, osallistui Lutherin hautajaisiin ja lähti kotimatkalle 1546. Vuonna 1554 Juusten nimitettiin Viipurin piispaksi, 1563 Turun piispaksi. Juusten osallistui Juhana III:n kruunajaisiin 1569 ja kävi tämän kanssa kirjeenvaihtoa. Hän teki neuvottelumatkan Venäjälle 1569-1572 ja kuoli lopulta vuonna 1575.

Heinisen kirja on jälleen hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen, se on suomalaista kirkkohistoriaa parhaimmillaan. Seuraavassa esitellään joitain mielenkiintoisia makupaloja Juustenin elämästä ja ajattelusta.

Viipurista Wittenbergiin ja takaisin

Omaelämäkerrallisen lausumansa mukaan Juusten oli ”kansallisuudeltaan viipurilainen”. Viipuri oli Ruotsin valtakunnan ja katolisen kirkon etuvartio idässä. Siellä Juusten aloitti koulunkäyntinsä mutta siirtyi 1536 Turkuun, jossa samana vuonna otettiin käyttöön Olavus Petrin ruotsinkielinen jumalanpalvelusjärjestys ja muutenkin elettiin reformatoristen uudistusten aikaa.

Vuonna 1541 Juusten kutsuttiin hoitamaan Viipurin koulun rehtorin virkaa, mitä hän teki kaksi vuotta, ennen kuin hänet lähetettiin Wittenbergiin hankkimaan ”paremmat tiedot humanistisissa tieteissä ja teologiassa”. Melanchthon kirjoitti Juustenin opintotodistukseen 1546, että hän on käsittänyt ”Kristuksen katolisen kirkon konsensuksen (…) ja kavahtaa kaikkia fanaattisia mielipiteitä, jotka Kristuksen katolinen kirkko tuomitsee.” (s. 35)

Juustenin opintotodistus oli Melanchthonin viimeinen virkatoimi. Wittenbergin yliopisto näet suljettiin Lutherin kuoleman jälkeen puhjenneen sodan takia. Sitä ennen oli välillä tapeltu yliopiston sisälläkin: kerran ruotsalaisten kesken syttyi kahakka, jossa Juusten löi erästä Reginaldusta nyrkillä ja sai itse vastalahjaksi haavan päähänsä.

Kotiin palattuaan Juusten toimi Agricolan seuraajana Turun koulun rehtorina. Agricolan ja Juustenin välit eivät olleet lämpimimmät mahdolliset. Juusten väittää epäsuorasti Agricolan julkaisseen omissa nimissään Juustenin ja hänen oppilaittensa psalmikäännöksiä, mutta Heininen ei löydä tälle katetta. Agricolaa puolestaan hiersi se, että Kustaa Vaasa jakoi hiippakunnan kahtia ja perusti Viipuriin piispanistuimen, joka annettiin Juustenille.

Turun piispana

Muutaman mutkan jälkeen Juusten pääsi Agricolan manttelinperijäksi Turun piispanistuimelle. Hänestä tuli ensimmäinen Turun piispa, jolta tunnetaan kiertokirjeitä. Ne on kirjoitettu latinaksi – ruotsi syrjäytti latinan vasta 1630-luvulla. Vuonna 1573 Juusten johti pappienkokousta, jonka avajaispuhe ja statuutit ovat niin ikään säilyneet.

Mielenkiintoisena poimintana statuuteista voidaan mainita, että Juusten käskee haudata kuolleena syntyneet ja synnytyksessä kuolleet lapset kristillisesti, sillä Jumala ei tahdo, että yksikään heistä joutuisi hukkaan. Pappien olisi saarnoissaan hyvä seurata päteviä opettajia ja välttää omakeksimiä vertauksia, jotka ovat usein outoja ”ja joskus absurdeja”.

Juustenilta on peräisin myös lukkarinlaki, joka todennäköisesti laadittiin samaan 1573 pappeinkokoukseen. Lain mukaan lukkarin on lämmitettävä papin sauna kerran viikossa ja hankittava vihdat, hänen on teurastettava papille niin paljon kuin tämä tarvitsee, ja hänen tulee estää puhe, huuto ja hälinä kirkossa ja kirkonmäellä sekä ajaa kirkosta ulos koirat ja muut eläimet.

Juustenin Venäjän-matka on hurjuudessa aivan omaa luokkaansa. Ruotsin uuden kuninkaan Juhana III:n ja tsaari Iivana Julman välit olivat kylmät, ja rajalla käytiin sotaa. Juustenin lähetyskuntaa pidettiin vankeina ja nöyryytettiin pahemman kerran, mm. sitomalla ratsumiehen pitämään köyteen ja juoksuttamalla läpi kaupunkia sekä riisumalla alasti solvaavan väkijoukon edessä.

Palattuaan Turkuun Juusten joutui tekemisiin Juhana III:n kirkollisen restauraatiopolitiikan kanssa. Juhana oli oppineempi teologi kuin yksikään hänen piispoistaan, ja hän pyrki palauttamaan kirkon ykseyden vanhan kirkon opin ja käytännön pohjalta. Juustenin oli hyväksyttävä Juhanan Nova Ordinantia ”paavillisine” voiteluineen kaikkineen.

Kirjallinen tuotanto ja kirkollinen perintö

Piispainkronikan, kiertokirjeiden, lakien ja statuuttien lisäksi Juusten julkaisi katekismuksen, messun ja postillan. Osa kirjoituksista tuhoutui kuitenkin Turun palossa, osa taas säilyi H. G. Porthanin ansiosta. Juusteniin nojaten hänestä tuli suomalaisen historiankirjoituksen isä.

Porthan julkaisi siis 1700-luvulla Juustenin piispainkronikan ja kopioi sen alaviitteisiin useita Suomen historian kannalta arvokkaita tekstejä, eritoten juuri Juustenin kirjoituksia. Välillä Porthanin alaviitteet syrjäyttävät leipätekstin kokonaan, pisin alaviite on kahdeksansivuinen!

Mitä teologiaan tulee, Juustenin teksteissä ilmenee jatkuva jännite suhteessa reformaatiota edeltäneeseen katoliseen kirkkoon. Välillä Juusten maalaa katolisen ajan synkin värein, jotta sitä vasten luterilainen puhtaus loistaisi kirkkaana. Toisaalta Juusten pyrkii myös korostamaan kirkon jatkuvuutta ja katolista konsensusta. Heininen referoi Juustenin ajattelua kirjan romantisoivassa loppuhuipennuksessa:

Juusten oli vakuuttunut siitä, että hänen johtamansa Suomen kirkko oli sama kirkko, jonka Pyhä Henrik oli perustanut Suomeen. Se edusti katolisen kirkon konsensusta. Mutta tämä konsensus oli säilynyt sen takia, että ”erinomainen mies tohtori Martti Luther” oli puhdistanut kirkon paavillisesta epäjumalanpalvonnasta. Juusten näkee kirkkomme historiassa kaksi valoisaa vaihetta: maamme liittäminen katolisen kirkon yhteyteen ja reformaatio ovat molemmat aikoja, jolloin Jumala suunnattomassa laupeudessaan on poistanut pimeyden. (s. 174)

Luterilais-romanttisen vision ristiriidat ovat ilmeiset. Edelsikö reformaatiota katolinen konsensus vai epäjumalanpalvelus? Seurasiko sitä konsensus vai skisma? Oliko Henrikin Suomeen tuoma usko luterilaisuutta ante nomen? Kuinka tapahtui, että 1100-luvun ”valoisa” katolisuus muuttui 1500-lukuun mennessä pimeydeksi? Ehkäpä Heininen valaisee meitä uudella nautinnolisella lukukokemuksella reformaation merkkivuonna 2017.

agricolan-perinto

 

 

Turun piispat luterilaisella ajalla

5.10.2015

Jatkamme siitä, mihin viime viikolla jäimme. Paavali Juustenin piispainkronikka toi meidät keskiajalta reformaatioon; nyt Simo Heinisen erinomainen Turun piispat Pyhästä Henrikistä Mikko Juvaan (Edita 2008) tutustuttaa meidät luterilaisen Suomen paimeniin. Uskallan väittää, että Heinisen kirja ja oma Vatikaani II-kirjani kuuluvat samaan sarjaan: tylsä nimi mutta erittäin luettava, viihdyttävä ja sivistävä sisältö. Suosittelen!

Juusten: Agricolan perintö 

Viime viikolla lopetin Agricolaan, koska Juustenin piispainkronikan kertomus Juustenista itsestään ei tietenkään voi kattaa kirjoittajansa koko elämää. Mieluummin siis aloitan Juustenista Heinisen kanssa. Turun piispa Martinus Skytte vihki Paulus Juustenin (Heininen suosii latinalaisia nimimuotoja) papiksi jo ennen säädettyä 24 vuoden ikää, jottei häntä riistettäisi kesken kaiken kruunun palvelukseen. (s. 64)

Kuten jo viime viikolla mainittiin, Juusten saapui Wittenbergiin opiskelemaan vuonna 1543. Seuraavan vuoden lokakuussa suomalaispoika osallistui ”ruotsalaisten opiskelijoiden illanvietossa puhjenneeseen tappeluun, jossa hän sai tikarinviillon kasvoihinsa”. (s. 64) Suomessa Juusten peri Agricolalta Turun katedraalikoulun rehtorin viran vuonna 1548, ja 1544 hänet vihittiin Viipurin piispaksi. (s. 65)

Agricolaa Turun piispana seurannut suomea osaamaton ummikko Petrus Follingius erotettiin virastaan toukokuussa 1563, ja Juusten pääsi nousemaan Turun piispanistuimelle. Hän kirjoitti suomenkielisen messun ja katekismuksen sekä latinankielisen postillan ja piispainkronikan. Juusten jatkoi Agricolan jalanjäljissä myös siinä, että hänetkin lähetettiin Venäjälle rauhanneuvotteluihin, mutta niistä ei tullut mitään. Iivana Julma vain nöyryytti vieraitaan. (s. 66)

Juusten laati vielä vuoden 1573 pappeinkokoukseen hiippakuntasäännöt. Niistä käy ilmi reformaation sekä myönteinen että kielteinen vaikutus. Paavillinen koreus, nurkkamessut, pyhiinvaellukset ja aneet olivat mennyttä ja ”kristinusko on saanut ikään kuin uudet kasvot”. Toisaalta kirkkorakennukset olivat rapistuneet, ja niiden kalleudet oli viety. ”Piispa varoitti vaipumasta epätoivoon, kiroamasta virkaansa saati sitten eroamasta siitä.” (s. 67)

Kesällä 1574 Juusten osallistui arkkipiispanvaaliin, antoi äänensä katolismielisen kuninkaan Juhana III:n suosikille Laurentius Petri Gothukselle ja allekirjoitti kuninkaan laatiman Nova Ordinantian, joka sisälsi Juhanan liturgisten näkemysten mukaisia täydennyksiä kirkkojärjestykseen. Juusten ehti vielä vihkiä arkkipiispan 1575, mutta kuoli pian kotiin palattuaan. (s. 67) Tämän jälkeen piispanistuin oli vapaana yhdeksän vuotta.

Sorolainen: ”paavillisuudesta” ”puhdasoppisuuteen”

Erään Juustenin piispainkronikan täydennetyn käsikirjoituksen mukaan piispanistuimen täyttämättömyys johtui ”roomalaisesta liturgiasta” – kyse oli juuri edellä mainitusta Juhana III:n jumalanpalvelusjärjestyksestä, jonka koko nimi oli ”Katolisen ja oikeauskoisen kirkon mukainen Ruotsin kirkon liturgia” (s. 68). Se tuli tunnetuksi Punaisen kirjan nimellä, ja se olikin ”jyrkille luterilaisille punainen vaate” (s. 69).

Teologiaan perehtynyt ja puolalaisen prinsessan nainut Juhana III neuvotteli paavinistuimen kanssa valtakuntansa paluusta katolisen kirkon yhteyteen. Hän halusi kuitenkin säilyttää asemansa Ruotsin kirkon johdossa, sallia pappisavioliiton ja ehtoollisviinin jakamisen maallikoille. Yhteys ei toteutunut, mutta Juhana piti kiinni katolismielisestä liturgiastaan ja täytti piispanistuimet sen kannattajilla. (s. 69)

Arkkipiispa vihki 1583 neljä piispaa, voiteli heidät öljyllä ja antoi heille sauvan sekä hiipan. Kaksi vihityistä oli suomalaisia: Mikael Agricolan poika Christian tuli Tallinnan piispaksi ja Laitilan kirkkoherran poika Ericus Erici sai Turun piispanviran. Nämä ”paavillisen” vihkimyksen saaneet piispat vannoivat uskollisuutta kuninkaalle ja lupasivat viettää tuomiokirkoissaan latinankielistä messua ja voidella öljyllä papiksi vihittävät. (s. 69)

Kuten tiedetään, Juhana III:n kuoltua hänen veljensä Kaarle-herttua sai Upsalan kokouksessa 1593 vahvistettua luterilaisuuden Ruotsin viralliseksi uskonnoksi. Kokous tuomitsi Juhanan liturgian ”paavillisena”, ja sen hyväksyneet piispat saivat esittää anteeksipyyntönsä. Turun piispa Ericus Erici joutui ikävään välikäteen: hän halusi olla uskollinen katoliselle Sigismund-kuninkaalle, Juhanan pojalle, mutta samalla oli seurattava Upsalan päätöstä.

Kun piispa ryhtyi vuodesta 1595 ”Upsalan hengen” mukaisiin liturgisiin uudistuksiin, hän joutui ongelmiin. Suomen marski Klaus Fleming ihmetteli piispan kevytmielisyyttä, ”joka muuttaa mielensä niin usein, yhtenä vuonna tätä, toisena tuota”, ja vanhoillinen kansa reagoi vahvasti muutoksia vastaan. ”Parissa seurakunnassa pitäjänmiehet heittivät muutoksiin ryhtyneet pappinsa vanhaan tapaan kirkonaidan yli.” (s. 70)

Kun Kaarle-herttuan joukot lopulta päihittivät Sigismundin joukot, piispa ja puolet Suomen kirkkoherroista joutuivat vuoden 1600 Linköpingin valtiopäivillä vastaamaan syytöksiin paavillisuudesta. He selvisivät sakoilla, ja Sorolainen pääsi jatkamaan Turun piispana aina vuoteen 1625 asti (näin ollen hänen piispuutensa kattaa pidemmän ajanjakson kuin kenenkään toisen, 42 vuotta – tosin joidenkin vuosien vankeustauolla).

Kirjalliseksi perinnöksi Sorolainen jätti ensimmäisen suomenkielisen postillan, joka sisältää 2000 sivua ja 85 pitkää saarnaa. Seuraavaa suomenkielistä postillaa saatiin odottaa yli 200 vuotta. Heininen siteeraa lopuksi postillasta hauskaa kohtaa sunnuntaivelvollisuuden problematiikasta: ”Perkele tekee heidän sydämeens tämänkaltaiset ajatukset: Mitä sinä nyt kirkkoon menet, kova ilma nyt on ja pitkä matka, parempi on ettäs kotona olet”. (s. 71)

Rothoviuksesta Ruotsin ajan loppuun

Sorolaista seurasi Isaacus Rothovius, ”Ruotsin Bobrikov” eli kuninkaan luottomies, jonka tehtävä oli ”ohjata Suomen kirkko samoille raiteille emämaan kanssa” (s. 75). Rothovius, joka ei osannut suomea, joutui riitoihin Turun porvarien kanssa: ”Sinä et ole meidän pappimme (…) vaan ennemmin halveksit ja olet saarnassasi kutsunut meitä suomalaisia koiriksi ja sioiksi.” (s. 78)

Rothoviuksen merkittäviin aikaansaannoksiin kuuluu aloite (yhdessä Per Brahen kanssa) Turun kuninkaallisen akatemian eli yliopiston perustamiseksi sekä raamatunsuomennoskomitean henkiinherättäminen niin, että ensimmäinen suomenkielinen kokoraamattu ilmestyi 1642. (s. 77-78)

Rothoviuksen seuraaja oli Aeschillus Petraeus eli tohtori Eskil. Hän oli mm. opiskellut Johann Gerhardin johdolla ja väitellyt Upsalassa aiheesta ”suuri Antikristus, joka on Rooman paavi”. Hän osasi suomea ja julkaisi 1649 ensimmäisen suomen kieliopin. (s. 80)

Eskiliä seurasi Johannes Terserus, joka on jäänyt historiaan mielenkiintoisesti ”harhaoppisena” piispana. Terserus sai kimppuunsa akatemian teologian professorin Enevaldus Svenoniuksen, joka oli ”eräänlainen 1600-luvun Osmo Tiililä, joka katsoi oikeudekseen ja velvollisuudekseen toimia puhtaan luterilaisen opin ylimpänä valvojana” (s. 84).

Svenonius syytti Terseruksen katekismusta kalvinilaisesta harhaopista siksi, että piispa oli taipuvainen selittämään Kristuksen tuonelaan astumisen vertauskuvallisesti (!). Terserus joutui Tukholman valtiopäiville, missä hänen näkemyksensä tuomittiin, ja hän joutui eroamaan Turun piispan virasta 1644. Kuitenkin jo vuonna 1671 Terserus valittiin Linköpingin piispaksi, ja hänet haudattiin 1678 Linköpingin tuomiokirkkoon. (s. 85-86)

Seuraavaksi Turun piispanistuimella istuivat peräkkäin Johannes Gezelius vanhempi ja nuorempi, isä ja poika. Vanhempi julkaisi katekismuksen Yksi paras lasten tavara (1666) ja pani alulle laajan viisiosaisen raamatunselitysteoksen, josta tuli valmistuttuaan ”Ruotsin vallan aikaisen Turun Akatemian suurin tieteellinen saavutus” (s. 89).

Nuorempi Gezelius opiskeli Oxfordissa ja Cambridgessa syyriaa ja arameaa mm. John Lightfootin johdolla, ja Pariisissa hän kuunteli modernin raamatuntutkimuksen pioneeria Richard Simonia. Gezelius käänsi ruotsiksi pietismin perusteoksen Pia desideria mutta joutui sitten nokitusten radikaalipietistien kuten Lars Ulstadiuksen kanssa. Piispa päätyi pietismin leppymättömäksi vastustajaksi(s. 93, 96)

Turun piispojen joukkoon mahtui myös turhamaisia luonteita. Herman Witte kiisteli kuninkaan hovissa toisen saarnaajan kanssa siitä, ”kumman tuoli sijoitettiin paremmalle paikalle” (s. 101), ja yliopiston rehtorin kanssa hän riiteli niin, että se kuului ”kauas kadulle” (s. 104). Myöhemmin Jacob Haartman otti tuomiokapitulissa esille tärkeän kysymyksen: piispantuoli piti ”aikaisemmasta poiketen sijoittaa muista erilleen näkyvämmälle paikalle”. (s. 126)

Lopuksi mainittakoon Ruotsin ajan Turun piispoista kolme tieteilijää: Johannes Browallius, Carl Fredrik Mennander ja Jacob Gadolin. Harmiksi suuri osa Browalliuksen tuotantoa tuhoutui Turun palossa, mm. teos, ”jossa monin perustein ja esimerkein osoitettiin, että ruotsi ja suomi ovat muiden eurooppalaisten kielten kantaäitejä” (s. 113). Browallius teki myös aloitteen uudesta raamatunkäännöksestä, josta lopulta muotoutui vuoden 1776 Biblia. (s. 116)

Mennander taas tekee vaikutuksen kirjastollaan ja kielitaidollaan. Hän oli ”valtakunnan merkittävimpiä bibliofiileja, jonka kirjasto käsitti yli seitsemäntuhatta nimekettä, pääasiassa teologiaa, mutta myös filosofiaa, historiaa, luonnontieteitä ja antiikin kirjallisuutta. Teoksia oli pyhien kielten lisäksi ranskaksi, saksaksi, englanniksi, espanjaksi, hollanniksi, italiaksi, puolaksi, norjaksi, ruotsiksi, viroksi ja suomeksi.” (s. 119) That’s my man!

Kolmas tieteilijäpiispa Gadolin väitteli Newtonin optiikasta ja oli viimeinen, joka ”pystyi vielä yhdistämään luonnontieteen ja teologian”, sillä seuraavassa sukupolvessa ne jo eriytyivät (s. 128-129). Gadolin oli viimeinen kokonaan Ruotsin vallan aikaan sijoittuva piispa. Hän kuoli vuonna 1802.

Tengströmistä taivaallisiin mysteerioihin

Mitä kirkko teki, kun venäläiset miehittivät Turun 23.3.1808? No, piispa otti ylipäällikön ”vastaan kaupungin portilla ja tervehti tätä ranskankielisellä puheella” (s. 130). Jacob Tengström oli ensimmäinen autonomian ajan Turun piispa (ja nyt myös Suomen arkkipiispa!) sekä modernin suomalaisen kirkkohistoriantutkimuksen isä. Hän mm. kirjoitti elämäkerran edeltäjistään Rothoviuksesta ja Terseruksesta. (s. 135)

Skippaan Melartinin ja siirryn hänen seuraajaansa Edvard Bergenheimiin, ”kirkkoruhtinaaseen”, jonka kissatkin kuulemma naukuivat ranskaksi. Bergenheim, joka ei ollut ennen pappisvihkimystään opiskellut teologiaa, oli pisimpään Suomen arkkipiispana. Hän kovisteli herännäisiä laittomista kokouksista ja vertasi matkoja Paavo Ruotsalaisen (”juopottelusta oikeuteen haastetun rutivanhan ukon”) luo katolisiin pyhiinvaelluksiin. (s. 142-144)

Myöskään Bergenheimin seuraaja ei ollut teologi: Torsten Thure Renvall tuli arkkipiispaksi koulumaailmasta (koulu ja kirkko erotettiin muuten vasta 1870!). Renvallin piispuuteen liittyy se merkittävä seikka, että keisarillisen nimityskirjeen tullessa maan muut (Porvoon ja Kuopion) piispanistuimet olivat vapaana, joten ei ollut piispaa, joka arkkipiispan vihkisi. (s. 148)

Renvall kirjoitti systemaattisen teologian professorille A.F. Granfeltille, että apostolisen suksession historiallinen perusta on ”erittäin epävarma” ja että ainoa ”tärkeä ja oikea perinne on, että apostolin määräyksen mukaan ordinoitu ja oikein kutsuttu pappi (1. Piet. 5:1) suorittaa vihkimisen”. (s. 148) Renvall pyysi siis professoria itseään vihkijäksi. Tämä suostui tyttärensä kertoman mukaan ”vain ahdistusta tuntien”. (s. 150)

Heininen kommentoi: ”Tähän toimitukseen katkesi successio apostolica Suomen kirkossa.” Hän jatkaa, että ekumeenisissa neuvotteluissa anglikaanien kanssa 1930-luvulla suomalaiset korostivat, että kyseessä oli ”ikävä asianhaarain yhteensattuma” (s. 150).

Myöhemmin kirjassa Heininen kertoo, että vuonna 1934 piispa Aleksi Lehtosta oli vihkimässä Turun arkkipiispan Erkki Kailan lisäksi Ruotsin arkkipiispa Erling Eidem, jolloin ”Suomen kirkkoon palasi piispojen apostolinen seuraanto”. Toisin kuin Suomen ev.-lut. kirkon sivuilla väitetään, toimituksessa ei Heinisen mukaan ollut läsnä anglikaanipiispaa. Lehtonen olisi tosin niin halunnut, mutta Kaila tahtoi edetä ekumeniassa hitaasti. (s. 173)

Ekumenian kannalta mielenkiintoinen tapaus on Renvallin välitön seuraaja Gustaf Johansson, Suomen kirkon ”Pius XI”. Johansson sovelsi näet ekumeeniseen liikkeeseen Jeesuksen sanaa ”Mene pois, saatana” (s. 156). Heinisen mukaan ”aika oli ajanut ohi arkkipiispan, joka vanhemmiten muuttui yhä konservatiivisemmaksi” (s. 155). Patriarkka Johansson kuoli 1930 – helpotukseksi niille, joiden ”täytyi ajatella aivan toisin kuin hän”. (s. 157)

Johanssonia seurasi arkkipiispan virassa itsenäisen Suomen ensimmäinen pääministeri (!) Lauri Ingman. Hänet vihittiin virkaan ”uuden korkeakirkollisen muodin” mukaan erittäin juhlallisesti. Ingman piti pakkojäsenyyttä kansankirkon hengen vastaisena ja pyrki uskonnonvapauden toteuttamiseen, ja vuoden 1922 uskonnonvapauslaki olikin hänen suuri voittonsa. (s. 159-162)

Viimeinen tänään käsiteltävä arkkipiispa on Erkki Kaila, sillä uudemmat piispat mahtuvat mukaan ensi viikolla esiteltävään uusimpaan Piispainkronikkaan. ”Erkki Kaila oli Gustaf Johanssonin veljenpoika ja setänsä tavoin oman tiensä kulkija, mutta hänen tiensä ei ollut hänen setänsä tie.” (s. 169)

Kaila oli jo nuorehkona teologina intellektuelli kristinuskon puolustaja ”sen sivistyneitä halveksijoita vastaan sekä kirjallisesti että väittelyissä”. Esimerkiksi Prometheus-yhdistyksessä Kaila yllätti tekemällä eron sovituksen ja sovitusopin välillä ja hämmensi näin vastustajansa. Muutamat papit tosin valittivat Kailan edustavan ”jumalatonta yliopistoteologiaa”. (s. 166)

Kaksi parasta Kaila-juttua ovat hänen vastauksensa Hitlerille ja hänen viimeiset sanansa. ”Kun Hitler vaati Suomea luovuttamaan juutalaisia, Mannerheim kysyi neuvoa Kailalta. ’Ei saa koskea Jumalan silmäterään’, tämä vastasi.” (s. 169) ”Kun hän valvoi viimeistä yötään, tytär kysyi hänen ajatuksiaan. ’Mietiskelen taivaallisia mysteerioita, jotka kohta selviävät.” (s. 170)

Heininen-TurunPiispat


%d bloggaajaa tykkää tästä: