Posted tagged ‘Patmos’

Ajatuksia avioliittojupakasta

1.12.2014

Kaipa se on pakko kommentoida viime perjantain äänestystä ja yhtä sun toista siihen liittyvää. Asiaa helpottaa se, että monet nopeammat ovat ehtineet ensin, ja hyviä artikkeleita on jo riittämiin niin, ettei kaikkea samaa tarvitse toistaa.

Katolisen kirkon puolesta piispa Teemu Sippo on antanut lausunnon, samoin ortodoksien puolesta arkkipiispa Leo. Useilta Suomen evankelis-luterilaisilta piispoilta on tullut hyviä kommentteja sekä ennen että jälkeen äänestyksen: Jolkkonen, PeuraHäkkinen, Repo, Luoma, Häkkinen&Vikström.

Suurimman kohun aiheutti arkkipiispa Kari Mäkinen sosiaalisesa mediassa esittämillään kommenteilla. Reilusti toistakymmentätuhatta henkeä on eronnut Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, arkkipiispan eroa vaaditaan addressissa, ja kaiken kukkuraksi arkkipiispasta on tehty kantelu kirkon kaikkiin tuomiokapituleihin.

Toisaalta arkkipiispa on saanut myös valtavasti tukea, ja useampi FB-kommentoija on ilmoittanut liittyneensä takaisin kirkkoon hänen kommenttiensa rohkaisemina. Jälleen on kirkollinen soppa keitetty, vaikka mikään kirkko ei ole päättänyt mitään, ainoastaan eduskunta, eikä sekään vielä lopullisesti. Mitä me tähän sanomme?

Kaksi hyvää vaan erilaista blogia

Enpä vielä sano mitään omaani, vaan viittaan ensin kahteen erityisen huomionarvoiseen blogiin aiheen tiimoilta. Ensisilmäykseltä ne näyttävät ristiriitaisilta ja päinvastaisilta lähestymistavoilta: ensimmäinen sanoo, että peliä ei vielä ole menetetty, toinen taas sanoo pelin olleen menetetty jo kauan sitten.

Ensimmäinen on dosentti Juha Ahvion blogi, jossa hän kehottaa kristittyjä ottamaan perjantain äänestyksen herätyskutsuna. Laki ei ole vielä voimassa, edustajat voivat muuttaa mieltään ja tuleva eduskunta voi halutessaan kumota sen. Kristittyjen on aktivoiduttava ja varmistettava, että tulevissa eduskuntavaaleissa tuetaan poliitikkoja, jotka aikovat ajaa voimakkaasti perinteisen avioliiton asiaa.

Toinen on pastori Samuli Siikavirran blogi, joka muistuttaa kristittyjä siitä, kuinka pitkälle yhteiskunta oli jo ennen tätä irtaantunut kristillisistä uskomuksista ja arvoista. Kristittyjen on suostuttava elämään vähemmistönä vastakulttuurisena voimana, aivan niin kuin kristinuskon alkuaikoina, ja opetettava sitäkin selkeämmin miehelle ja naiselle tarkoitetusta avioliitosta ja kaikille tarkoitetusta armosta.

Näennäisestä ristiriidastaan huolimatta näitä blogeja yhdistää se, että molempien rivien välistä voidaan lukea ”Haloo!” -huuto niille, jotka kuvittelevat viime perjantain merkitsevän jonkinlaista kristillisen aikakauden loppua Suomessa (tällaisia maileja kiertää uskovien keskuudessa, puhutaan siniristilipun vaihtumisesta sateenkaarilippuun yms.).

Toisaalta Ahvio on oikeassa: peliä ei ole vielä menetetty, ja jos haluamme säilyttää perinteisen sukupuolista komplementaarisuutta ja suvunjatkamista kunnioittavan avioliiton, voimme vielä vaikuttaa. Toki jokaisella on vastuu hyvästä yhteiskunnasta ja viisaasta vaalikäyttäytymisestä tulevissa vaaleissa.

Toisaalta Siikavirran analyysi on myös realistinen: ajan henki (samoin kuin muuten arkkipiispan kanta!) on ollut nähtävissä jo pitkään, ja voimme rauhallisin ja iloisin mielin valmistautua elämään vastavirrassa niin kuin ensimmäiset kristityt. Kristinusko on täysin kotonaan vähemmistönä, jopa lakia vastustavana ja vainottuna sellaisena.

Mielenkiintoinen kysymys on silti se, mitä valtavirtakirkko tekee, jos laki menee lopullisesti läpi. Ruotsissa kirkko mukautui pian uuteen lakiin. Suomessa voi mennä vähän kauemmin. Naispappeus tuli Suomeen 30 vuotta Ruotsin perässä. Ehkä sama pätee tässä, ehkä mennään nopeammin. Tai sitten kirkko jakaantuu tai kutistuu jäsenkadon myötä itse vähemmistökirkoksi. Saapa nähdä. Sen on tehtävä omat ratkaisunsa.

Hermeneuttinen ja henkilökohtainen ongelma

Kuuntelin eilen illalla Radio Deistä Patmos Lähetyssäätiön pitkän Taivaan ja maan väliltä -ohjelman, jossa Patmos-teologien Pasi Turusen ja Juha Ahvion kanssa aiheesta keskusteli Kansanlähetyksen Uusi tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela. Ohjelmasta kävi hyvin ilmi konservatiivinen kanta ja sitä puoltavat argumentit, erityisesti Juha Ahvion esittäminä, mutta siinä oli myös paljon sietämättömän naiivia retoriikkaa.

Erityisen pettynyt olin (muuten melko lailla arvostamaani) Leif Nummelaan, joka lähinnä vain siteerasi Raamattua vääristä opettajista ja valitteli pappien ja arkkipiispan epäraamatullisuutta ja uskottomuutta tunnustukselle. Nummelan mukaan ”kaikki argumentit” ovat perinteisen kannan puolella, eikä vastapuolella ole muita keinoja kuin pelottelu, propaganda ja leimaaminen.

Päivittelin itsekseni, että vastapuolta edustava kuulija saisi tästä ohjelmasta kyllä juuri päinvastaisen kuvan: Nummela pelottelee sielun kadotuksella ja hakkaa Raamatulla päähän, toisen puolen argumentteja ei ole yritetty etsiä eikä ymmärtää, kuulijoita kehotetaan poliittiseen strategisointiin, vastapuolesta käytetään pejoratiivisia termejä, jne.

Mietin pitkään, että kyllä 40 vuotta raamatuntulkinnan kanssa painineen Nummelan ja kahden vähän nuoremman mutta silti kokeneen teologin pitäisi olla (ja ovathan he!) perillä monen monista hermeneuttisista eli tulkinnallisista ongelmista, joita ”raamatullisuuteen” liittyy. Kykenemättömyys nousta simppelistä biblisismistä hermeneuttisen ongelman tasolle vain vahvistaa vastakkainasetteluja eikä varmasti edistä vastapuolen korvien avautumista.

Asia ei siis todellakaan ole niin yksinkertainen, että yksin konservatiivit ovat sitoutuneita Raamattuun ja oikeita uskovia, kun taas liberaalit eivät. Raamatun kirjaimeen vetoaja saa heti (ja oikeutetusti) vastaansa liudan esimerkkejä kohdista, joita hän ei itse seuraa, sekä kohdista, jotka on aiemmin tulkittu toisin, eivätkä ne kaikki ole suinkaan helppoja nakkeja.

Otetaan esimerkiksi konservatiivien lempikohta, Paavalin kirje Roomalaisille (luku 1). Sen lisäksi, että Paavali tuomitsee siinä liudan muitakin syntejä (miksi niitä vastaan ei käydä samanlaista kampanjaa?), muualla Paavali kieltää miehiltä pitkän tukan, naisilta rukoilun ilman päähinettä sekä puhumisen seurakunnassa, niin ja orjuudenkin hän tuntuu hyväksyvän, samoin kuin kristillinen kirkko läpi pitkien vuosisatojen. Kysymys kuuluukin, mikä Uuden testamentin materiaalista on normatiivista kaikkien aikojen kirkolle ja millä perustein.

Tämä on jo paljon hienovaraisempi ja vaikeampi keskustelu. Siinä joutuu konservatiivikin nöyrtymään, sillä liian monta kertaa historiassa konservatiivit ovat olleet Raamatun kirjaimeen vedotessaan lopulta väärässä. Ottamatta kantaa siihen, missä kaikessa, seuraavasta listasta jokainen löytänee itselleen ainakin pari esimerkkiä: geosentrismi, rotusorto, kreationismi, antiekumeenisuus, uskonnonvapauden vastustaminen, historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen vastustaminen, ehkäisyn vastustaminen, naispappeuden vastustaminen.

Mistään hermeneuttisista kriteereistä ei kuitenkaan Patmoksen ohjelmassa puhuttu, ainoastaan vääristä paimenista ja susista lampaiden vaatteissa. Vihdoin ohjelman loppupuolella eräs soittaja nosti esiin kysymyksen tulkinnoista, mutta kysymyksen esittäjä itse oli kabbalisti, mikä tarjosi Ahviolle tilaisuuden puhua (sinänsä mielenkiintoisesti) gnostilaisuudesta ja sukupuoliliikkeen uskonnollisista juurista. Nummela viittasi vanhojen kirkkojen konsensukseen ja joihinkin yleisiin raamatuntulkinnallisiin periaatteisiin sekä siihen, että suurin ongelma on se, että ”ihmiset eivät lue Raamattua”.

Tässäkin petyin vastaukseen samoin kuin silloin, kun aiempi soittaja kysyi, onko Raamatussa mitään homoliittoja tukevaa kohtaa. Yksiselitteisen kieltävän vastauksen sijaan pitäisi ainakin olla reilu vastapuolelle ja selittää, että kyllä liberaaleilla on historialliset selityksensä Raamatun kielteisille homokohdille (jotka ovat usein analogisia konservatiivien historiallisille selityksille yo. listan kysymyksissä) sekä rakkauden, tasa-arvon ja syrjittyjen puolelle asettumisen periaatteet, jotka he johtavat Kristuksen esimerkistä ja Paavalin opetuksesta.

Suurten kirkkojen konsensus on tietysti vakava argumentti perinteisen kannan puolesta kristillisessä keskustelussa. Silti on väärin sanoa, että tässä kysymyksessä tulkintaeroja ei ole, sillä nythän sellainen nimenomaan on kaikkien kirkkojen sisällä: on liberaalimpi tulkinta ja on konservatiivisempi tulkinta. Viralliset kannat eivät vain vielä ole taipuneet, paitsi esim. Ruotsissa. Pelkkä Raamatun tekstiin ja kirkon tämänhetkiseen konsensukseen vetoaminen ei riitä nyt yhtään sen enempää kuin em. vanhoissa kiistoissakaan.

Hermeneuttisen ongelman lisäksi kyseessä on yhä useammalle ja yhä enenevässä määrin hyvin henkilökohtainen ongelma. Se, että valtiot toisensa perään hyväksyvät samaa sukupuolta olevien avioliitot, on fakta, joka pitää ottaa vakavasti.

Ehkä valtiot katuvat ja palaavat takaisin, mutta todennäköisemmin eivät. Uusi tilanne alkaa olla maailmanlaajuisesti tosiasia. Kohta pitää vanhojen raamatunkohtien lisäksi alkaa oikeasti miettiä elämää homoavioliittojen keskellä.

Kuinka rakastaa lähimmäistä ja todistaa Jumalan rakkaudesta tässä tilanteessa? Saanko mennä häihin, saanko kutsua kylään? Toivotanko kaikkea hyvää, katkaisenko kaikki suhteet? Julistanko lakia, evankeliumia vai molempia, entä kumpaa ensin ja missä vaiheessa tuttavuussuhteen kehittymistä?

Mitä seuraavaksi?

Henkilökohtaisia ongelmia pitää alkaa pohtia, mutta sitä ennen luterilaisen kirkon on ratkaistava hermeneuttinen ongelma. Siihen tarvittaisiin (kuten jotkut piispat ovatkin sanoneet) perusteellinen tutkimus avioliitosta, ja perusteellinen tutkimus raamatullisista ja teologisista argumenteista puolesta ja vastaan, sellainen kuin naispappeuskiistan aikaan Eero Huovisen kirja Nainen ja pappisvirka.

(Toivon esitteleväni ko. kirjan tulevaisuudessa tällä blogilla tarkemmin, sillä se osoittaa erinomaisesti tällaisten suurten teologisten kiistojen hermeneuttiset syvyydet.)

Kirkon tutkimuskeskus onkin oikeastaan tämänsuuntaisen kirjan tuottanut (kirjoitin siitä lyhyen esittelyn vuosia sitten). Ehkä tarvittaisiin päivitetty versio, joka keskittyy nimenomaan kysymykseen avioliitosta. Sitten tarvitaan sitä, että nämä argumentit tehdään tunnetuiksi ja keskustelu käydään sivistyneellä tavalla ja korkealla tasolla. Tarvitaan reiluutta toisinajattelevia kohtaan, yritystä ymmärtää heitä mahdollisimman oikein. Keskustelu tulee käydä siitä, mikä tulkinta on paras ja oikein, eikä se saa jäädä 1500-lukulaiseksi anateemojen heittelyksi.

Vaikka monet toista toivovat, on täysin varmaa, että keskustelu tulee jatkumaan kirkossa kiivaana. Kunpa se ei vain jumittuisi samojen argumenttien toisteluun ja toisten leimaamiseen, vaan lähtisi aina liikkeelle vastapuolen tähänastisista parhaista ja kunnioitettavimmista argumenteista.

Kirkosta eroamiset tulevat myös jatkumaan. Tähänastisen uutisoinnin mukaan osa eronneista on ottanut yhteyttä Lähetyshiippakuntaan ja ortodoksiseen kirkkoon. Katolinen kirkko ei kuulemma ole saanut yhteydenottoja, tosin itse olen kuullut ainakin yhdestä harkitsijasta sekä siitä, että kirkon johdantokurssilla olisi tänä syksynä poikkeuksellisen paljon väkeä.

Halu siirtyä kristilliselle perinteelle uskollisempaan seurakuntaan on täysin ymmärrettävä. Sen sijaan kevytmielinen kirkosta eroaminen kirkottomaan yksilökristillisyyteen on kaikkea muuta kuin Raamatun totuuden puolustamista; Uudesta testamentista ei löydy yhtäkään sooloilijakristittyä ilman yhteyttä seurakuntaan ja sitä kautta kokonaiskirkkoon.

Mielestäni katolisella kirkolla Suomessa on historiallisista ja ekumeenisista syistä erityinen vastuu siitä, että kirkkoonsa pettyneitä (ja sitä rakastavia!) luterilaisia tuetaan ja ollaan tarvittaessa myös valmiina ottamaan vastaan. Edustamme Suomessa luterilaisten tavoin pääasiassa läntistä kristinuskoa, minkä vuoksi luterilaisuus voi integroitua katolisuuteen paljon helpommin kuin itäiseen ortodoksiaan.

Paavi Benedictus XVI:n anglikaaneja varten perustamaa ordinariaattirakennetta tai jotain vastaavaa tulisi vakavasti harkita myös luterilaisille. Kuten piispa Repo alussa linkatussa jutussaan rivien välissä antaa ymmärtää, katolisessa kirkossa hermeneuttiseen ongelmaan on toimiva ratkaisu Pietarin virassa.

Loppukaneetti

Alkaa olla jo myöhä, ja jotkut lukijat ovat jo varmaan jonkin aikaa odottaneet päivän postausta. Myöhäinen julkaisuajankohta johtuu osin ulkomaanmatkastani, jolta palasin muutamia päiviä sitten. Kerronkin lopuksi erään valaisevan ja ehkä varoittavankin esimerkin matkaltani. Tapasin nimittäin Bratislavassa elämäni ensimmäisen vanhakatolisen käännynnäisen.

Kyseessä on nuori erittäin oppinut slovakkiteologi (joka tuntee hyvin myös suomalaisen teologian!), joka kasvoi roomalaiskatolisessa kirkossa mutta päätyi lopulta jättämään sen siksi, että hänen kokemuksensa mukaan se toimi Slovakiassa paljon enemmän poliittisella voimalla kuin evankeliumin ja Vatikaani II:n opetuksen esimerkillä.

Hänellä oli henkilökohtaisia kokemuksia LGBT-väestä, ja kirkon negatiivinen suhtautuminen heihin sai hänet jättämään kirkon ja siirtymään liberaaliin Utrechtin unionin vanhakatoliseen kirkkoon, josta hän sanoi löytäneensä ”katolisuutta alhaaltapäin”. Kuuntelin tarinaa surullisena, mutta toisaalta iloitsen siitä päinvastaisesta esimerkistä, jota paavi Franciscus antaa. Hänkin haluaa vilpittömän keskustelun, ymmärrystä, parhaiden argumenttien penkomista ja asian perusteellista harkintaa.

Avioliittokeskustelu on hyvä tilaisuus herätä vastuuseemme yhteisestä hyvästä, hyvä tilaisuus puhua avioliitosta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja Jumalan kauniista suunnitelmasta tätä kaikkea varten. Se on tilaisuus osoittaa, että kristinuskossa ei ole kyse syrjinnästä eikä poliittisesta sodasta vaan evankeliumin ilosanomasta, joka muuttaa kaiken (tarvittaessa myös homoelämän, kiitos Leif Nummelalle linkkivinkistä).

Siispä ensi maanantaina on luvassa blogi siitä, mistä kristinuskossa on ytimeltään kyse. Käsittelyyn tulee paavi Franciscuksen ohjelmallinen teksti, apostolinen kehotuskirje Evankeliumin ilo. Ei muuta kuin iloisesti kohti ensi viikkoa!

Debatti/dialogi uskonpuhdistuksesta

9.11.2009

Väittelyperinne jatkuu ja taso sen kuin nousee: 3 viime vuoden vanhurskauttamisväittelyiden, kahden kirjallisen ja yhden suullisen, jatkoksi tuli tänä vuonna radiodebatti, johon osallistuin TT Juha Ahvion kanssa uskonpuhdistuksen muistopäivän kunniaksi. Keskustelu oli osa ”Ristitulta” -ohjelmaa, jonka lähetysajasta sille oli varattu n. puolet. Keskustelunaiheina olivat mm. uskonpuhdistuksen oikeutus ja luonne sekä sen jatkuvuus kirkkoisien kanssa. Myös nykytilannetta ja ekumeenisia suhteita käsiteltiin jonkin verran. Aika loppui kesken, mutta alkuun päästiin. Ohjelma on kuunneltavissa Patmos lähetyssäätiön sivuilta.


%d bloggaajaa tykkää tästä: