Posted tagged ‘paavi Franciscus’

Paavi Franciscuksen laupeuden vallankumous

9.5.2016

On aika siirtyä emerituspaavista nykyiseen paaviin ja tutustua häneen hieman syvemmin. Roomassa olen saanut luettua kaksi paavi Franciscus-aiheista kirjaa, jotka molemmat liittyvät laupeuteen. Nythän on meneillään paavin julistama laupeuden ylimääräinen riemuvuosi, josta voi halutessaan lukea lisää mm. tästä, tästä, tästä, tästä, tästä ja tästä.

Ensimmäinen lukemani kirjat oli kardinaali Walter Kasperin Pope Francis’ Revolution of Tenderness and Love (2015), joka kattaa paavi Franciscuksen ensimmäiset kaksi vuotta paavina. Kirja on teologinen katsaus Franciscuksen taustaan ja ohjelmaan, ja se identifioi laupeuden Franciscuksen paavikauden avainsanaksi.

Toinen on journalisti Andrea Torniellin haastattelukirja Il nome di Dio è misericordia vuodelta 2016, joka juuri viime viikolla ilmestyi myös suomeksi nimellä Jumalan nimi on laupeus. Tornielli haastattelee paavia laupeuden riemuvuodesta ja laupeudesta laajemmin. Kirja myytiin loppuun Rooman kirjakaupoista parissa tunnissa sen ilmestymisen jälkeen.

Tämä blogiartikkeli käsittelee tästedes tätä jälkimmäistä kirjaa. Itse luin kirjan puolaksi (oli italiaa halvempi), joten suorat sitaattini poikkeavat varmaankin jonkin verran julkaistusta suomennoksesta. Ennen sisältöön sukeltamista on kuitenkin paikallaan sanoa pari sanaa terminologisesta ongelmasta.

Kieliongelmia

Suomalaisessa kontekstissa ”laupeuden” ongelma on siinä, että koko sana on arkikielelle aika lailla vieras. Se on lähes puhtaasti uskonnollinen termi vähän niin kuin ”vanhurskaus”. Muissa kielissä on toisin, latinan misericordia ja iustitia ja niiden vastineet (kuten engl. mercy ja justice) ovat aivan ymmärrettäviä myös ei-uskonnollisina termeinä.

Suomen kielessä laupeuden käsite käännetään usein armoksi, armeliaisuudeksi tai armahtavaisuudeksi. ”Armo” ja sen johdannaiset ovat ymmärrettäviä myös arkikielessä: tuomari tai presidentti armahtaa, jne. Suomenkielistä Raamattua seuraten jopa laupeuden riemuvuoden motossa on seurattu tätä ratkaisua: ”Armahtavia kuten isä”. Meillä on siis ”laupeuden” (misericordiae) riemuvuosi, mutta olemme ”armahtavia” (misericordes).

Ongelmana tässä on se, että ”armolle” on teologiassa toinenkin termi, latinan gratia ja sen johdannaiset kuten englannin grace. Tästä juuresta taas muilla kielillä ei ole tapana tehdä teologista adjektiivia ”armollinen” tai ”armahtava” (vrt. engl. gracious ja graceful tarkoittavat jotain muuta, käytetään sanaa merciful) erilaisine merkityksineen). Monissa kielissä juuri tämä grace-armo on pikemminkin se uskonnollinen, arjelle vieraampi termi.

Lisäongelma muodostuu siitä, että gratia-armo on vuosisatojen ajan ollut katolisen ja protestanttisen kontroverssiteologian lempiaiheita. Molemmilla puolilla on kehitetty jykevä armo-oppi, joka hyppää gratia-armon mukana koneeseen ikään kuin ilmaisena (gratis!) lisämatkatavarana. Katolilaiset ja luterilaiset tarkoittavat perinteisesti ”armolla” eri asioita, kun taas laupeus/mercy on vapaa teologisten kiistojen painolastista.

Kuinka siis kääntää misericordia? ”Armoa” puoltaa ymmärrettävyys, ”laupeutta” teologinen tarkkuus ja ekumeeninen herkkyys. Helppoa vastausta ei ole, ehkä on käytettävä molempia ja päätettävä kulloinkin kohderyhmän mukaan. Joka tapauksessa voisi olla hyödyllistä avata lyhyesti ”laupeus”-sanan merkityssisältöä niissä kielissä, jotka perimmiltään ovat suomalaisen kristillisen kielenkäyttömme takana.

Heprean rahamim tulee sanasta rehem, joka tarkoittaa kohtua. Laupeudessa on siis kyse jonkinlaisesta äidinrakkaudesta. Latinan misericordia taas viittaa sydämen suruun. Laupias on sellainen, jonka sydän liikuttuu kurjuuden edessä. Kaikki muistanevat tarinan laupiaasta samarialaisesta. Siinä on hyvä esimerkki. Jumalasta puhuttaessa laupeus on hänen rakkauttaan sellaisena kuin se näyttäytyy suhteessa syntisiin. Eli luterilaisten ”armo”.

Paavi Franciscuksen laupias Jumala

Sitten asiaan. Paavien haastattelukirjat ovat ihan parhaita. Alkaen Johannes Paavali II:n (WSOY:n suomeksi julkaisemasta) kirjasta Uskalla toivoa, jatkuen Benedictus XVI:n useiden tälläkin blogilla esiteltyjen haastattelukirjojen kautta ja päättyen nyt Franciscuksen kirjaan, nämä kirjat ovat aina mahtavaa luettavaa. Paavit puhuvat vilpittömästi sydämestään, syvällisesti mutta samalla ymmärrettävästi.

Paavi Franciscuksen mukaan laupeus on Jeesuksen tärkein sanoma. Laupeus on Jumalan nimi, hänen ”henkilöllisyystodistuksensa”. Kysyttäessä Franciscus paljastaa, että laupeuden merkitys valkeni hänelle vuosien varrella rippejä kuunnellessa. Hän siteeraa Johannes XXIII:n kuuluisaa Vatikaani II:n avajaispuhetta: kirkko käyttää tänään mieluummin laupeuden lääkettä kuin ankaria tuomioita.

Johannes XXIII:n jälkeen erityisesti paavi Johannes Paavali II edisti tietoisuutta Jumalan laupeudesta kirkossa. Hän asetti Jumalan laupeuden sunnuntain (pääsiäisen 2. sunnuntai), julisti pyhäksi puolalaisen sisar Faustyna Kowalskan (jonka saamiin ilmestyksiin em. juhlan asettaminen liittyy) ja kirjoitti kiertokirjeen Dives in misericordia (suom. Laupeudesta rikas KATT 2014).

Paavi painottaa sitä, että Jumalan armo ennättää aina meidän edellemme, se ennakoi ja edeltää meitä (nos primerea). Hän puhuu tuhlaajapoikavertauksesta ja isästä, joka odottaa ja juoksee avosylin vastaan. Franciscus muistuttaa menneisyyden harhaopeista (pelagiolaiset, kataarit), jotka yrittivät vanhurskauttaa itsensä teoillaan ja tahdonliikkeillään. Paavi kehottaa palaamaan evankeliumiin ja Roomalaiskirjeeseen.

Franciscus korostaa Jumalan laupeuden äärettömyyttä ja uskollisuutta silloinkin, kun emme itse ole uskollisia (2. Tim. 2:13). Hän sanoo Jumalan rakkauden pätevän niihinkin, jotka ovat sakramenttiyhteyden ulkopuolella. Kypsä esimerkki tulee paavin omasta suvusta. Mies, joka ei uudelleenavioituneena voinut käydä ripillä eikä ehtoollisella, kävi silti joka sunnuntai kirkossa, tunnusti syntinsä papille ja pyysi siunausta.

Kun Tornielli kysyy, miksi ylipäätään pitäisi ripittäytyä, Franciscus puhuu synnin ja anteeksiannon kommunaalisesta, yhteisöllisestä luonteesta. Hän myöntää kuitenkin: ”On totta, että voin puhua Herralle, pyytää häneltä heti anteeksiantoa, ja Herra antaa heti anteeksi.” Franciscus ei mainitse skolastisia ehtoja aikomuksesta mennä ripille, vaan toteaa (paremmin ja oikein), että on silti ”tärkeää” mennä myös rippituoliin.

Rippi ja laupeuden lääke

Franciscus kritisoi terävästi pinnallista syntikäsitystä ja rippikäytäntöä, jonka mukaan synti on kuin tahra ja rippi kuin pesukone. Synti on enemmän kuin tahra, se on haava, ja haava vaatii parantamista. Rippituolia ei voi kohdella mekaanisesti pesulana, eikä sinne ole tarkoitus mennä kerta toisensa jälkeen resitoimaan samaa ulkoa opeteltua listaa.

Toinen asia on se, että lankeaa samaan syntiin kerta toisensa jälkeen. Tässä tapauksessa on vain oikeaa nöyryyttä nousta kerta toisensa jälkeen, ja pappien tulisi antaa armeliaasti anteeksi seitsemänkymmentä seitsemän kertaa. Rippituoli ei myöskään ole kidutuskammio, eikä pappien tule käyttää sitä sopimattomien kysymysten esittämiseen (huonona esimerkkinä mainitaan pappi, joka kysyi tytöltä, missä hänen kätensä ovat, kun hän nukkuu).

Kysyttäessä homoseksuaaleista Franciscus toivoo, että hekin tulisivat ripille ”voidakseen olla lähellä Herraa, jotta voitaisiin rukoilla yhdessä”. Tuolloin rippi-isä voi ”suositella rukousta, osoittaa hyvää tahtoa, näyttää tietä”. Kuten huomataan, rippi on paavi Franciscukselle tärkeässä asemassa laupeuden riemuvuonna. Usein riemuvuosi liitetään erityisesti aneisiin, mutta paavi ei puhu niistä kirjassa mitään. Tärkeintä on Jumalan laupeudelle avautuminen.

Ihmisen ei tarvitse avata suuria ja raskaita portteja Jumalan laupeudelle. Jumala voi käyttää pienen pieniäkin avautumisia armonsa kanavina. Tästä Tornielli kertoo kauniin tarinan, jonka hän on ottanut Comunione e Liberazione -liikkeen perustajalta Luigi Giussanilta, joka puolestaan sai sen Bruce Marshallin romaanista To Every Man a Penny. Kirjassa isä Gaston ripittää kuolevaa saksalaista sotilasta, joka tunnustaa lemmenseikkailunsa.

Pappi selittää sotilaalle, että hänen on kaduttava syntejään, mutta sotilas vastaa: ”Kuinka voisin katua? Se oli hauskaa, ja jos voisin, tekisin saman uudestaan. Kuinka voisin katua?” Silloin isä Gaston saa neronleimauksen ja kysyy: ”Mutta kadutko, ettet kadu?” Nuorukainen vastaa spontaanisti: ”Kyllä, kadun, etten kadu”, eli olen pahoillani, etten pysty osoittamaan katumusta. Tämä pieni rako saa laupiaan papin antamaan synninpäästön.

Paavi kommentoi episodia: ”Totta, juuri noin se on. (…) Jumala ei halua, että kukaan joutuisi kadotukseen. Hänen laupeutensa on äärettömästi syntiämme suurempi, hänen lääkkeensä on äärettömästi voimakkaampi kuin sairaus, joka meitä vaivaa.” Paavin mukaan uskottavuutemme kristittyinä riippuu siitä, otammeko laupeuden sanoman vakavasti. Otammeko vastaan marginalisoituneen, parannammeko haavoittuneen haavat?

noe

Franciscus-uutisia: perhesynodi, ehtoollisvieraanvaraisuus, riemuvuoden aneet ja Laudato si’

30.11.2015

Kuten kirjoitin Vatikaani II -kirjassani (ks. kirjan uudet pienet kotisivut), paavi Franciscuksen kanssa tapahtuu koko ajan uutta. Väitöskirjakiireiden keskellä kirjoitan tällä kertaa  hieman vapaammin neljästä paaviin liittyvästä uutuudesta viime ajoilta: perhesynodin päätöksestä, ehtoolliskysymyksestä, laupeuden riemuvuodesta ja Laudato si’ (Ole ylistetty) -ekologiaensyklikasta.

Perhesynodin päätös

Hiippakuntalehtemme Fides (11/2015) avasi artikkelinsa aiheesta sanomalla, että suuria muutoksia odottaneille loppuasiakirja ”tuottaa varmasti pettymyksen”. Kunnioitetut ystävämme Marko Tervaportti ja Katri Tenhunen korostavat asiakirjan ennen kaikkea vahvistavan ”kirkon autenttisen opetuksen” perheestä ja avioliitosta, tosin laupeuden ”näkökulmasta”, kuten paavi korostaa.

Hyvistä intentioistaan huolimatta kyseessä on jo toinen Fides-lehden artikkeli putkeen, jossa tendenssinä on korostaa kirkon opin muuttumattomuutta ja minimoida paavi Franciscuksen uudistusten merkitys. Edellinen artikkeli oli tietysti Tenhusen arvio (tai, kuten eräs kollega totesi, ”syllabus errorum”) Vatikaani II -kirjastani (Fides 10/2015), jossa mm. kiellettiin Franciscuksen uskontoteologiset ja ekumeeniset uutuudet.

Kuten toimituksen arvoisat asiantuntijat T&T hyvin tietävät, ne ”suuret muutokset”, joita synodilta on pääasiassa odotettu, ovat koskeneet uudelleenavioituneiden sakramenttiyhteyttä sekä avioliiton mitättömyyden toteamiseen liittyvän kanonisen prosessin helpottamista.

Jälkimmäisen paavi Franciscus toteutti omakätisesti synodien välissä ja antoi pitkän listan syitä (art. 14 § 1), joiden perusteella avioliitto voidaan tästedes hyvin nopeasti todeta mitättömäksi. Silti Tenhusen 10/2015 mielestä ainoa mainitsemisen arvoinen asia tässä on se, ettei avioliiton purkamattomuusoppia ole muutettu.

Sama tendenssi vaivaa 11/2015 artikkelia, jossa käsitellään toista odotettua muutosta. T&T johdattelevat synodin loppuraportin kohtiin 84-86 sanomalla, että niiden linja on maltillinen ja että se ”toistaa kirkon opetuksen – kysymystä kommuunion sallimisesta eronneille uudelleenavioituneille ei loppuraportissa suoraan edes mainita”. Hetken jo ajattelin, että artikkelin alun väite pettymyksestä pitäisi paikkansa, mutta jatkoin silti lukemaan kohdat 84-86, joiden suomennoksen artikkeli onneksi tarjoaa:

”Kastetut, jotka ovat eronneet ja solmineet uuden siviiliavioliiton, on integroitava yhä tiiviimmin kristillisiin yhteisöihin erilaisin mahdollisin tavoin… He ovat kastettuja, he ovat veljiä ja sisaria, Pyhä Henki vuodattaa heihin lahjoja ja karismoja kaikkien hyväksi. Heidän osallistumisensa voi ilmetä erilaisissa kirkollisissa palvelutehtävissä: on siksi harkittava, mitä nykyisistä poissulkevista käytännöistä liturgian, pastoraalityön, kasvatuksen ja institutionaalisella alalla voitaisiin muuttaa. Heidän ei pidä tuntea olevansa ekskommunikoituja…” (84)

Jo tämä ensimmäinen kohta on erittäin merkittävä: missä aiemmin on sanottu, että uudessa avioliitossa elävät ovat veljiä, joihin Henki vuodattaa lahjoja ja karismoja? Ennen sanottiin, että he ovat objektiivisesti vakavan synnin tilassa, koska Jeesus opettaa, että uusi avioliitto on aviorikos. Aika iso muutos minusta. Entä mihin suuntaan viittaa lause, jonka mukaan on ”harkittava, mitä nykyisistä poissulkevista käytännöistä liturgian (…) alalla voitaisiin muuttaa”? T&T ovat aloittaneet riemuvuotensa liian aikaisin, ja on pelättävissä, että se jää kovin lyhyeksi.

Kohta 85 siteeraa KATT:n äskettäin suomeksi julkaisemasta Johannes Paavali II:n kehotuskirjeestä Familiaris consortio hyvin pastoraalista kohtaa, jonka mukaan uudelleenavioituneiden tilanteet ovat kovin erilaisia, ja siksi on ”pappien tehtävä saattaa kyseisiä ihmisiä harkinnan tiellä kirkon opetuksen ja piispan ohjeiden mukaan. Tässä prosessissa on hyödyllistä tutkia omaatuntoaan mietiskelyn ja katumuksen kautta.”

Viittaus piispan ohjeisiin ja omantunnontutkiskeluun enteilee mitä ilmeisimmin sitä, että kysymys uudelleennaineiden ehtoollisesta muuttunee paikallisen (piispa, yksilö?) harkinnan piiriin kuuluvaksi. Muuten Johannes Paavali II:n kehotuskirjeestä olisi aivan hyvin voitu siteerata sitä kohtaa, jossa kirkon opetukseksi todetaan uudelleenavioituneiden objektiivinen synti ja ehtoollisyhteyden mahdottomuus. Kohdan loppuosa vetää selvästi samaan suuntaan korostaessaan objektiivisen synnin ja subjektiivisen syyllisyyden yhteismitattomuutta.

Vielä vahvempi kontrasti vallitsee T&T:n kommentaarin ja paavi Franciscuksen loppupuheen välillä. Lehden seuraavalla sivulla suomennettu puhe toteaa synodin merkinneen muun muassa sitä, että ”evankeliumi on jatkuvasti kirkolle ikuisen uutuuden elävä lähde, niitä vastaan, jotka tahtovat ’indoktrinoida’ sen kuolleiksi kiviksi, joilla heitellä toisia”, ja että ”paljastettiin sulkeutuneet sydämet, jotka usein kätkeytyvät jopa kirkon opetusten tai hyvien aikomusten taakse”.

Franciscuksen tendenssi on yhtä selvä kuin T&T:n, mutta vain päinvastainen. Franciscus korostaa kirkon olevan ”anteeksiantoa etsivien syntisten kirkko” ja synodin pyrkineen ”avartamaan näköaloja voittaen (…) sulkeutuneet näkökannat, puolustaen ja levittäen Jumalan lasten vapautta”. Kuten tiedetään, viimeinen sana on paavilla itsellään, kun hän saa kirjoittaa synodin jälkeisen apostolisen kehotuskirjeen. Joku pettyy, joku ei.

Ehtoollisvieraanvaraisuudesta luterilaisille

”Toimittajat muistuttavat mielellään, ettei Franciscus ole muuttanut kirkon opetuksia vaan ainoastaan imagoa. Hokema on ontto, sillä oppi on vain pieni osa kirkkoa, ja se muuttuu samalla kuin kaikki muukin. Kirkko ei ole juridinen vaan orgaaninen laitos. Tosiasiassa Franciscus on jo muokannut kirkon opillista linjaa monessakin kysymyksessä.” – Antti Nylén

Paitsi että Nylénillä on terävä kynä, hän on myös peruspointissaan oikeassa. On toisaalta totta, että ”oppi ei ole muuttunut”, jos sillä tarkoitetaan, ettei paavi ole dogmaattisesti julistanut aiempaa dogmia kumotuksi tai dogmatisoinut päinvastaista. Mutta tosiasiallisesti paavi johtaa kirkkoa aivan tavallisella opetuksellaan, ja pienilläkin painopisteen muutoksilla voi siinä olla valtaisa merkitys.

Viimeisin ja Suomen kannalta tärkein esimerkki tästä on paavin äskettäinen vierailu Rooman luterilaisessa seurakunnassa. Tässä on video siitä, kuinka hän vastaa luterilais-katolisen avioparin kysymykseen siitä, mitä he voisivat tehdä päästäkseen yhdessä ehtoolliselle. ”Kirkon autenttisen opetuksen toistaminen” ei olisi ollut vaikeaa, ja niinhän paavi oikeastaan tekikin. Mutta sitten tuli se kuuluisa ”mutta”.

Paavi Franciscus uskaltaa ottaa askeleen eteenpäin ”autenttisesta” sekoituksesta keskiaikaa ja Vatikaani kakkosta. Kirkon sääntöjen sijaan paavi kehottaa (Paavalille uskollisena, 1. Kor. 11:28) kysyjiä tutkimaan itse itseään, kuuntelemaan Herran ääntä rukouksessa ja omassatunnossa.

Itse asiassa paavi menee vielä pidemmälle ja siteeraa toista Paavalin kohtaa (Ef. 4:5): yksi Herra, yksi usko, yksi kaste. ”Jos meillä on sama kaste, meidän on kuljettava yhdessä.” Tästä hän käskee vetämään johtopäätökset. Sekä katolilaiset että luterilaiset uskovat Herran läsnäoloon ehtoollisessa. Selitykset ja tulkinnat eroavat, mutta ”elämä on selityksiä ja tulkintoja suurempaa”.

Vaikka kyseessä ei ole mikään ex cathedra -julistus, niin se on silti paavin vastaus, ja paavi on kirkon johtaja, ylin auktoriteetti ja opin tulkitsija – kenellekään korkeammalle hänestä ei voi valittaa. Voi tietysti vedota virallisempiin asiakirjoihin, mutta nyt ne, jotka äsken olisi voitu helposti tuomita dissidenteiksi, voivatkin sanoa: ”olen vain samaa mieltä paavin kanssa”. Eivätkä immutabilistit voi sille mitään. Näin se kirkko muuttuu.

Asia on tietysti kaikkea muuta kuin selvä ja loppuunkäsitelty. Keskustelu on alkanut, ja se tulee jatkumaan. Ovatko ns. ekumeeniset avioliitot tässä erityisasemassa? Miten paikallistasolla tulisi nyt toimia? Kysymyksiä riittää. Joka tapauksessa paavi on johdonmukaisesti uudistamassa kirkkoa evankeliumin pohjalta.

Täytyy vielä muistuttaa, että ehtoollista uudelleenavioituneille ja luterilaisille ei kannateta siksi, että kannatetaan avioeroa tai harhaoppeja, vaan siksi, että vastustetaan epäjohdonmukaista ja pastoraalisesti vahingollista teologiaa, joka voimassaolevien sääntöjen takana toistaiseksi vallitsee.

Samantapainen ongelma koskee aneita.

Riemuvuosi ja sen aneet

Viime sunnuntaina Pyhän Henrikin katedraalissa ilmoitettiin, että 13.12. piispa avaa juhlallisesti Laupeuden riemuvuoden pyhän oven, ja että lähiviikkoina tultaisiin selittämään, mitä se merkitsee. Jo paljastettiin, että asia liittyy jotenkin aneisiin. Tiedetäänhän se jo keskiajalta: paavin julistamana riemuvuotena voi kulkea tiettyjen kirkkojen pyhistä ovista ja saada niin aneen eli lievityksen synnin ajallisista seuraamuksista.

Mielessäni on kaksi ryhmää. Ensinnäkin on ihmisiä, sekä luterilaisia, katolilaisia että enemmän tai vähemmän maallistunutta porukkaa, jotka ihmettelevät, mitä ihmettä aneet ovat tai mitä ne vielä tekevät kirkossa. Toisen ryhmän muodostavat sitten ne itsevarmat katolilaiset, jotka ovat valmiita selittämään, mitä ane merkitsee ja puolustamaan sitä, että aneet ovat edelleen osa kirkon opetusta.

Edelliselle ryhmälle saarnaan evankeliumia, jälkimmäiselle lakia. Aloitetaan jälkimmäisestä. Varokaakin vain triumfalistisesti toistamasta keskiaikaista aneoppia (vaikkakin sitten Paavali VI:n vuonna 1967 suorittamin lievennyksin), sillä siihen eivät usko enää paavitkaan. Katsotaanpa, mitä viimeiset kolme paavia ovat sanoneet.

Kirjassa God and the World (s. 424)  Joseph Ratzinger kutsui anestooria (johon liittyy koko reformaation alku) ”erittäin vaikeaksi luvuksi kirkkohistoriassa” ja totesi Johannes Paavali II:n yrittäneen (!) vuonna 2000 uutta tulkintaa aneista. Ennen vanhaan tehtiin ero synnin ja sen rangaistuksen välillä: rippi pyyhki synnin syyllisyyden pois, mutta siitä jäi vielä rangaistus kärsittäväksi kiirastulessa, ellei sitä poistettu aneella.

Mitä Ratzinger ajattelee perinteisestä aneopista? Hänestä se vaikuttaa ”kovin mekanistiselta”. Johannes Paavali II:n uudelleentulkinnan mukaan syyllisyyden poistamisen jälkeen jäljelle jää ”se, mitä olen synnilläni saanut aikaan, eli lähimmäiseni vahinko, jokin vahinko, sanojeni tai tekojeni vaikutukset”. Lisäksi minuun itseeni jää jonkinlainen vinoutuma. Aneissa on siis kyse ”synnin eksistentialististen seuraamusten hoitamisesta”.

Tämä taas voidaan tehdä vain ”yhdessä muiden kanssa”, koska synti koskee aina muitakin kuin itseäni. Ane siis tarkoittaa, että ”astumme pyhäin yhteyden resursseihin”, missä annamme oman lahjamme ja saamme vastalahjaksi sen, mitä muilla on annettavanaan. Eksistentialististen velkojen maksamisena ja vastavuoroisena tukena ”ane voi pysyä täysin merkityksellisenä kuvana”.

Paavi Franciscus jatkaa samoilla linjoilla, mutta ensiksi huomiota herättää se, että aneet mainitaan vasta kohdassa 22 hänen 25-kohtaisessa bullassaan Misericordiae vultus (Laupeuden kasvot), joka julistaa ylimääräisen riemuvuoden (joka siis alkaa 8.12.2015). Aneet esitellään melko matalalla profiililla: ”Riemuvuoteen liittyvät myös aneet.” Tätä ennen on pitkään hehkutettu Jumalan laupeutta, sen edellytyksettömyyttä ja rajattomuutta.

Mitä paavi sitten sanoo aneista? Franciscus seuraa eksistentialistista tulkintaa ja toteaa, että anteeksiannosta huolimatta ”kannamme elämässämme ristiriitoja, jotka ovat syntiemme seurausta”, ripin jälkeenkin jää ajatuksiimme ja käyttäytymiseemme ”negatiivinen jälki”. Mutta Jumalan laupeus on tätäkin suurempi – se vapauttaa ihmisen ”kaikista jäljelläolevista synnin seurauksista ja tekee hänet kykeneväksi toimimaan rakkaudessa”.

Koska kirkko elää pyhien yhteydessä, se voi vastata ”joidenkin heikkouteen toisen pyhyydellä”. Tämä on moderni tulkinta vanhasta taivaallisesta ”ansioiden aarteistosta”, josta kirkko ammentaa Kristuksen ja pyhien ansioista lievennyksiä katuvien syntisten ajallisiin rangaistuksiin. ”Pyhän vuoden ane merkitsee tulemista Isän laupeuden luo varmana siitä, että hänen anteeksiantonsa käsittää uskovan koko elämän.”

Epäilemättä Franciscuksen armopainotteinen tulkinta on paljon parempaa teologiaa kuin keskiaikainen aneteologia. Huomattakoon, että Ratzinger ja Franciscus vaikenevat täysin tässä yhteydessä kiirastulesta ja puhuvat vain synnin vaikutuksista tämänpuoliseen elämään (vaikka epäilemättä ajatuksenkulkua voisi laajentaa myös tuonpuoleiseen). Mutta juuri tässä piilee suurin ongelma: ojasta päädytään allikkoon.

Kysymys nimittäin kuuluu, miten ihmeessä aneteko (kuten pyhän oven läpi käveleminen riemuvuonna) poistaisi synnin seuraukset tästä elämästä? Jos vedottaisiin perinteisesti vain näkymättömän ja falsifioimattoman kiirastuliajan lyhentymiseen tai poistumiseen, oltaisiin vielä edes teoriassa turvassa, mutta nyt jokainen voi nähdä, että aneteologia on päätynyt totaaliseen umpikujaan. Oven läpi kävely ei valitettavasti korjaa rikottua ikkunaa eikä särkynyttä sydäntä, vaikka kuinka varmana kävelisi.

Siispä siirryn saarnaamaan evankeliumia edelliselle, epävarmalle ryhmälle. Ensin ulkopuolisille. Olkaa huoleti, emme me itsekään tiedä, mitä aneet kirkossa tekevät. Ne nyt vain ovat toistaiseksi niin vahva elementti traditiossa, ettei niitä ole poistettu. Ainakin niitä on yritetty tulkita jotenkin fiksummin uudelleen, mutta ongelmia on edelleen. Ei niitä tarvitse ottaa kovin vakavasti. Niiden takana on pari hyvää perusideaa kuten synnin seuraukset ja pelastuksen yhteisöllisyys.

Sitten sisäpiiriläisille. Jos siltä tuntuu, niin kävele ihmeessä pyhän oven läpi – on se sitten juhlallinen ovi jossain Rooman basilikoista tai Pyhän Henrikin katedraalin pääovi, josta muutenkin mennään sisään tavalliseen messuun – rukoile paavin intentioiden puolesta, käy ehtoollisella ja ripillä – ja jätä loput Jumalan hoidettavaksi. Mutta jos ei hirveästi innosta, niin et kyllä ole yhtään sen huonompi katolilainen.

Laudato si’

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä sanottakoon pari sanaa paavi Franciscuksen toisesta ensyklikasta Laudato si’. Sen sisällöstä on suomeksi julkaistu globaalisti kiinnostavan teeman vuoksi jo poikkeuksellisen monta blogiesittelyä. Siksi en itse enää moista kirjoita, vaan viittaan Temaatikon, Areiopagin ja Jumalapuhetta -blogin juttuihin.

Sain kiertokirjeen viime viikolla luettua loppuun, ja kiinnitin siinä huomiota samaan, mihin kiinnitin huomiota jo Evangelii Gaudium -kehotuskirjeessä. Paavi Franciscus viittaa ennätysmäisen usein paikallisten piispainkokousten asiakirjoihin. Paraguayn piispat totesivat (94), Portugalin piispat kehottivat (159), jne. Paavi haluaa tehdä konkretiaa kollegiaalisuusperiaatteesta, jonka mukaan kaikki piispat ovat vastuussa koko kirkosta.

Toiseksi kiinnitin huomiota ekumeenisesti ja uskontodialogisesti merkittäviin sitaatteihin. Harvemmin ovat paavit siteeranneet hyväksyvästi virallisissa opetuskirjeissään muiden kirkkojen tai jopa uskontojen johtajia. Patriarkka Bartolomeosta siteerataan heti ensyklikan alkupuolella (LS 8), ja lopussa siteerataan suufiopettaja Ali Al-Khawwasia (LS 233, viite 159).

Kolmas huomio on se, että kiertokirje ei ole selvästikään Franciscuksen omaa tekstiä, vaikka hän sen epäilemättä hyväksyykin. Jo suunnitteluvaiheessa julkisesti ilmoitettiin, että muut – kuten kardinaali Turkson – tekevät pohjatyön. Paaville ominainen tyyli puuttuu monessa kohtaa, teksti on tavanomaista Franciscusta kuivempaa. Välillä Franciscus kuitenkin ottaa ohjat käsiinsä, ja sen huomaa.

Viimeiseksi kiinnitin huomiota siihen, että paavi on tehnyt muutoksen perinteiseen tapaan päättää kiertokirje hurskaasti Neitsyt Maria -aiheiseen mietiskelyyn. Toisaalta paavi säilyttää Maria-reflektion ensyklikan lopussa, mutta ekumeenisesti ja teologisesti terveenä edistysaskeleena on pidettävä sitä, että Maria-ajatukset eivät jää viimeiseksi sanaksi, vaan ne ovat nyt toiseksi viimeisessä alaluvussa.

Marian sijasta viimeinen sana suuntautuu kohti Jumalaa ja uutta luomista. Paavi päättää ensyklikansa kahteen rukoukseen, joista ensimmäisen voivat lausua kaikki Jumalaan uskovat, toinen taas on kristittyjen yhteinen rukous ”yhdessä luomakunnan kanssa”. Rukouksessa toistuu ensyklikan nimi kiitoshuudahduksena: ”Ole ylistetty!” Samaa voimme sanoa Jumalalle tästä pelottomasta ja pyhästä paavista.

vultuslaudato

 

 


%d bloggaajaa tykkää tästä: